Walakorven Kapina

U.W. Valakorpi vapaussotakirjailijana

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Isä oli toiminut kauppiaana, mutta päätyi Tampereella Lopulta Messukylässä tiilitehtaan johtajaksi. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon, jossa oli oppilaina hämeenkyröläisiä, mm. samalla luokalla muuan häntä pari vuotta nuorempi, lahjakas tölliläisen poika Frans Emil Sillanpää. Lapsuutta näyttää varjostaneen taloudellinen epävarmuus: vanhana Walakorpi totesi isänsä olleen enemmän lukumiehiä kuin kauppias. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin. Kirjalliset taipumuksensa nuorukainen oli perinyt vanhemmiltaan: lapsuudenkodissa luettiin erittäin paljon. Koulutustaan Walakorpi täydensi vielä yksityisopinnoilla.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle. Tampereen Sanomien toimitussihteeri Erkki Kivijärvi palkkasi hänet lehteen harjoittelijaksi. Vielä samana vuonna Walakorpi siirtyi Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Siellä hän tarjoili lyyrisiä runojaan lehteen sellaisia määriä, että päätoimittaja ennätti jo hermostua perusteellisesti. Hämeenlinnassa asuessaan hän tutustui runoilija Larin-Kyöstiin, joka teki suuren vaikutuksen aloittelevaan lehtimieheen ja kirjailijaan. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Ensimmäinen romaani, Marianne, oli vuorossa 1909. Walakorpi mainitsi myöhemmin Larin-Kyöstin vaikutuksen näkyneen selvästi Mariannessa.

Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Tuolloin hän oli vielä vakaumukseltaan sosialisti. Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit arvion  suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Tosiasiassa Walakorven sosialistinen kausi näyttää päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Hän otti kirjailijanimekseen U.W. Valakorpi ja keskittyi toisenlaiseen kirjallisuuteen. Mainostaessaan Walakorven ensimmäistä romaania 1909 käytti kustantaja vielä suluissa myös nimeä Urho Haapanen. Haapasen nuoruusajan tuotannosta hieman lisää toisaalla blogissani.

Saatuaan kohtalaista menestystä päätti Walakorpi heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Panu Rajala on luonnehtinut osuvasti Walakorpea mieheksi, joka kirjoitti ”kottikärryllisen romaaneja”. Vapaana kirjailijana oli pakkokin olla tuottelias. Kiivas tuotantovauhti ei vapauttanut Walakorpea taloushuolista. Usein hän joutui kirjoittamaan kustantajalleen Karistolle rahahuoliensa vuoksi. Liikkeissään Walakorpi oli nopeatempoinen, vaeltava elämäntapa sopi hänelle. Sillanpään mukaan hän ”latasi matkalaukkunsa” ja oli koska tahansa valmis siirtymään uuteen paikkaan romaanejaan kirjoittamaan. Walakorpi kävi Berliinissäkin, vaikka ei ole selvää, mitä hän siellä oikein teki.

Esikuvinaan Walakorpi piti mm. Topeliusta ja Leinoa. Ulkomaisista tärkeimpiä vaikuttajia olivat mm. Hjalmar Söderberg, Knut Hamsun, Heinrich Heine ja Alphonse Daudet. Tärkeimmät kaikista olivat Runeberg ja Kivi: heidän ”kirkas, väkevä ja terve luonnontunteensa ja valoisa maailmankatsomuksensa ovat minua innoittaneet”. Walakorven nuoruudenromaaneissa oli lyyrinen vire, ”jota turhaan koetin voittaa”. Kirjailija itsekin myönsi myöhemmin, että kirjat ilmestyivät liian nopeassa tahdissa. Jotkut romaaneista olivat sangen suosittuja: Sillanpää mainitsi joidenkin painosmäärän nousseen pariinkymmeneen tuhanteen. Menestyksistä huolimatta vapaan kirjailijan elämä ei lyönyt leiville: taloutensa vakauttamiseksi Walakorpi pestautui 1915 Aamulehteen teatteri- ja kirjallisuusarvostelijaksi.

Alkukesästä 1916 Hämeenkyrön kirkonkylän koulun opettajapariskunnan poika Eero Alpi kutsui Walakorven Hämeenkyröön kesäviettoon. Alpi oli itsekin tuolloin kohtalaisen tunnettu kirjailija. Walakorpi viettikin kesän Alpin vieraana asuen tämän kanssa lähellä Laitilan salmea sijaitsevassa Ahtolan talossa. Toverukset kävivät useamman kerran Töllinmäessä Sillanpäätä tapaamassa. Tämä teki sitten vastavierailuja Ahtolaan. Kesä 1916 jäi Walakorven mieleen ”hohtavana väriläikkänä”, ja ilmeisesti jo tuolloin mieleen jäi ajatus paluusta Hämeenkyröön.

Walakorpi saapui seuraavan kerran kesällä 1918. Alun perin ajatus oli vain käydä tervehtimässä Sillanpäätä. Mutta jo matkalla laivarannasta Ala-Vakerille, jossa avioon ennättänyt Sillanpää perheineen asui, kypsyi päätös jäädä Hämeenkyröön pariksi viikoksi. Kun Ala-Vakerilta löytyi tilaa, asettui Walakorpi sinne vuokralle kuten Sillanpääkin. Samassa pihapiirissä asuneet miehet pitivät yhteyttä kiinteästi. Pian viikot muuttuivat kuukausiksi, ja Walakorpi huomasi asettuneensa Hämeenkyröön.

Pohjalaiset nousevat

Sisällissodan alkaessa Walakorpi asui Tampereella. Suojeluskuntalaisen Lehdessä hän kertoi vuoden 1918 lopulla kokemuksiaan otsikolla  Muistelmia hirmupäivien ajalta Tampereella. Walakorpi oleili punavallan alkuaikoina matkustajakoti Hälläpyörässä seuranaan mm. Tampereen teatterin näyttelijöitä ja kirjailija Arvi A. Seppälä. Näyttelijä Jalmari Rinne ilahdutti Walakorpea tuomalla tälle tuliaisiksi kokonaisen leivän. Valkoisten piirittäessä Tamperetta miehet vangittiin. Heidät marssitettiin ensin VPK:n talolle ja sitten Teknillisen Opiston ylimpään kerrokseen. Lopuksi vangit kuljetettiin Yhteiskoulun kellariin. Siellä he olivat vangittuina Tampereen taistelun päättymiseen saakka. Walakorpi kiitti muistelossaan vartiopäällikkönä toiminutta Möller-nimistä miestä, jonka arveli toimillaan pelastaneen vangittujen hengen. Jalmari Rinne kertoi muistelmissaan vankien vaiheista yhtäpitävästi Walakorven kanssa.

Walakorven kynä kulki edelleen joutuisasti. Pohjalaiset nousevat oli runoteos, jonka Walakorpi omisti synnyinseudulleen Etelä-Pohjanmaalle ja sen vapaussankareille kiitollisuudella ja hartaudella. Karisto merkitsi tuohon aikaan teoksiinsa painopäivänkin: 165-sivuiseksi paisunut Pohjalaiset nousevat painettiin elokuun 10 päivänä 1918.

Teos alkaa pohjalaisen isännän Juho Markkilan talossa. Paikalla ovat lauantaisena iltana isän lisäksi viisi vankkaa poikaa: Jussi, Heikki, Aatto, Kalle ja Pentti. Paikalla on heidän lisäkseen emäntä ja talon ottotytär, Anna, josta Walakorpi tekee runoteoksensa keskushenkilön:

”Veri kuuma suonissansa kiertää;

vaikka vain hän onkin ottotytär,

on kuin häness’ ois perheen sielu.”

Kaikki pojat tuntuvat ihastuneen Annan, eniten kuitenkin nuori Pentti, joka on vasta 17-vuotias. Pöydän ääreen keräytyneet perheen miehet tekevät päätöksen lähteä sotimaan venäläisiä ja kapinallisia vastaan. Sunnuntaina lähdettäisiin kirkkoon ehtoolliselle ja maanantaina matkaan. ”Lapsosta ei sotaan”, lausui emäntä Penttiä tarkoittaen. Isä ja muut pojat ovat samaa mieltä, Pentin on jäätävä taloon mieheksi äitinsä ja Annan avuksi. Anna taas moittii katsein ja sanoin Penttiä pelkuriksi, jos tämä kotimieheksi jää. Yöllä Pentti vieraileekin Annan makuukamarissa ja yhteisesti puhutaan tunteista ja sovitaan Pentin lähdöstä: ”On tahto Annan pyhä, ja ma sotahan jo tänä yönä lähden, piittaamatta kielloist’ isän, äidin estelyistä…”. Annan ja Pentin suhteesta tulee näin keskeinen osa teosta. Jo samana yönä Pentti lähtee hiihtämään asemalle liittyäkseen rintamalle matkaaviin joukkoihin:

”Sinne, missä sodan äänet soivat!

Vuoksi Annan, kodin, vuoksi Suomen!”

Isä Juho ja muut veljet lähtevät hekin rintamalle. Runoelma seuraa sitten Annaa, joka joutuu miesten poissa ollessa tekemään rajusti töitä: 15 lantakuormaa päivässä on tinki. Markkilan emäntä on miestään vanhempi ja sairaalloinen, hänestä ei ole apua raskaissa töissä. Lohtua tuo Pentin kirje, jossa hän kertoo perheen miesten olevan elossa.

Teoksen viimeisessä osassa kevät tekee tuloaan. Juho Markkila on kuollut jo aiemmin taisteluissa, samoin pojista Jussi ja Heikki. Sitten kaatuu myös Aatto, joka on Pentin jälkeen Annalle läheisin veljeksistä. Rintamalta tulee tieto, että Pentti on elossa ja korotettu vääpeliksi. Äitipuolelleen Anna tunnustaa katuvansa sitä, että oli lähettämässä Penttiä sotaan. Äitipuoli lohduttaa Annaa:

”Kuka kalleimpansa antaa, hältä

enempää ei voi vaatia kukaan.”

Lopuksi Pentti palaa rintamalta. Käy kuitenkin ilmi, että hän on pahasti haavoittunut ja lähtenyt sairastuvalta koska: ”Tahdoin nähdä sinut, Anna, vielä viimeisen kerran”. Sitten veri syöksyy rinnasta ja Pentti kuolee. Annan alistuva repliikki päättää runoelman:

”Sankariksi tahdoin sinut, Pentti

ja sankariksi tulit! Äiti,

miksi itkisinkään?”

Teoksen vastaanotto

Ensiksi runoelman ehti arvostelemaan Eino Palola Tampereen Sanomissa syyskuun alussa. Hän kuvaili aluksi melko laajasti Walakorven kirjailijanluonnetta ja toteaa tämän päässeen hyvin tuloksiin mm. teoksissa Marianne ja Kesäinen tarina. Näissä hän nimittäin malttanut jättää luonnonkuvailun vähemmälle ja keskittynyt ihmisten sielunelämään, jota Palola piti Walakorven vahvuutena. Pohjalaiset tulevat edusti Palolan mielestä tuttua Walakorpea; lyyrisyys vei ja hautasi alleen toiminnan. Kieli oli tuttua, se viehätti ensikertaista lukijaa, mutta Walakorpi ei pystynyt uudistumaan. Runoelma edusti sitä tasoa, mihin tekijä on noussut, mutta jäi maneeriseksi. Lopuksi Palola esitti selvän vaatimuksen: ”…sellaiselta kirjailijalta kuin Walakorpi, jolla on taattu nimi ja vakiintunut maine, voisi odottaa jo jotain uuttakin: - Sen hän on itselleen ja lukijoilleen velkaa.”

Viljo Tarkiainen arvioi Helsingin Sanomissa Pohjalaisten nousun viikkoa myöhemmin. Hän kiinnitti huomion runoelman Runeberg-vaikutteisiin, erityisesti runoon Pilven veikko. ”Walakorvella on harvinainen sanonnanhelppous ja siitä johtuva sanawuolaus”, todisti Tarkiainen. Runoilija maalasi leveällä siveltimellä, mutta jälki tuli hieman höllää ja ylimalkaista. Aiheen nykyaikaisuudessa ja runojen lyyrisyydessä ei ollut moittimista, mutta sommittelusta puuttuva kiinteys ja aatteellisen alkuperäisyyden puuttuminen riisti runoilta osan viehätystä.

Arvovaltaisia kriitikoita riitti Pohjalaisten nousua arvostelemaan. V.A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä otsikolla Vapaussodan kirjallista jälkisatoa kolme teosta. Walakorven kertova runo oli kirjoitettu viisitahtiseen loppusoinnuttomaan trokeemittaan, samaan kuin Runebergin Pilven veikko. Samaa mitta oli Koskenniemi itsekin käyttänyt kertovissa runoissaan. Hän piti Walakorven 1914 ilmestynyttä kertovaa runoelmaa Tähtiä kohti vapaussotarunoelmaa eheämpänä suorituksena. Koskenniemestä luonnonkuvausten osuus oli liiallinen. Esimerkin hän löysi kevään tulon kuvauksesta: siinä syntyi luonnonkuvauksen sijaan lauseen miitainen luettelo, jossa mainittiin kukat, nurmet, kiurut pääskyt, purot, ladot, näreiköt, vasikat, lampaat, tuulimyllyt jne. Melko penseän arvionsa Koskenniemi päättää toteamukseen, jonka mukaan muutamat kauniit lyyriset yksityiskohdat jäivät kirjan suurimmiksi ansioiksi. Yllättäen ei Koskenniemi puuttunut arviossaan sen enempää teoksen vapaussotateemaan. Ehkä hän piti tässä suhteessa Walakorpea kilpailijana omille vapaussotarunoilleen.

Aamulehdessä pääarvostelija O.A. Kallio arvioi Walakorven teoksen lokakuun alussa. Hän totesi, että aina valpas ja ajankohtainen Walakorpi on ehtinyt tarttua nopeasti vapaussodan tarjoamaan aihepiiriin. Aiheeseen sopi hyvin hänelle tyypillinen aatteellinen paatos, tunteikas romanttisuus ja lyyrillisesti vuolas, herkkä ja kuvarikas kieli. Kallion mukaan Walakorpi hurmioitui liikaa luontokuvauksissaan ja sortui liian laajaan kuvailuun; tämä hidasti juonen ja tapahtumien edistymistä. Toinen hidastaja oli mielialojen ja järkeilyjen tarpeeton kuvailu. Runoelma olisi mielenkiintoisempi, jos Walakorpi olisi hillinnyt lyyrillistä maalailun- ja kuvailunhaluaan. Mutta sellaisenaankin Pohjalaiset nousevat oli Kallion mielestä oivallinen todistus Walakorven runsaista ja herkistä runolahjoista.

Ilmari Kianto – tuo vapaussotakirjailijoista verenhimoisin – puhkesi kritiikittömään ylistysvirteen ”maalaisrunoilijan” teoksesta. Kianto ei tuntenut kirjailijaa henkilökohtaisesti, mutta Vaasa-lehdessä  marraskuun alussa julkaistu arvio nostatti Walakorven ”pyhän tunnustuskirjan” ja ”rintaa repivän muistokirjan” arvoon arvaamattomaan:

”Se on suomalainen runoelma, niin sulosointuinen ja elämän punaisiin verisoluihin kiinni kietoutunut, että jos rupeaisin tekemään vertauksia, suuret runoepäjumalamme kalpenisivat. Ei lähde keneltäkään meistä muista, ei edes… tällaista teosta, sillä Walakorpi näkyy olevan korkeaveisaaja Jumalan armosta ja minä olen taipuvainen uskomaan, että hänen laulussaan Suomen vapaussota on saavuttanut ”korkeimman kaijun”…. Suomi seppelöiköön runoilijansa…”

Kianto ei nimennyt, kuka oli tuo "ei edes", mutta ehkä hän viittasi Leinoon. Jota niin vilpittömästi kadehti, kuten Sillanpäätäkin.

Kapina

Walakorven Kapinaan sisältyy kaksi kapinaa. Kariston 23.10.1918 painetuksi merkitsemä romaani on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Päiväkirjaa pitää Alma Bergman, 21-vuotias joutilas, elämäänsä ja avioliittonsa pettynyt ja kyllästynyt nainen. Hän on avioitunut hetken mielijohteesta maalaiskartanon isännän, Aksel Porraslahden, kanssa kolme vuotta aiemmin. Aviomiestään Alma kuvaa hitaaksi ja kömpelöksi, harvasanaiseksi ja juroksi. Ulkonäkökin on jokseenkin vaatimaton, vaatetus huolittelematon, tanssiminenkin oli työlästä eikä mies osannut oikein hymyilläkään. Kartanonomistajuuden voi sentään laskea positiiviseksi puoleksi. Nuori pankinjohtaja L oli mies, jonka Alma olisi kai kelpuuttanut armaakseen. Eräissä tanssiaisissa pari käy riidaksi yltyvän keskustelun, jossa L myöntää rakastuneensa Almaan intohimoisesti. Rakkaus kuitenkin loppui, kun pankinjohtaja havaitsi Alman keimailunhaluiseksi, turhamaiseksi ja itsekkääksi ihmiseksi, jota liehittelijöiden lauma piiritti. Riidan päätyttyä kostonhaluinen Alma hakeutuu Aksel Porraslahden seuraan ja myöntyy samana iltana tämän kosintaan.

Punakapina tulee mukaan kirjaan, kun pitäjän maamieskoulu ryöstetään ja sen johtaja ammutaan. Tämän jälkeen Aksel alkaa suunnitella vaimonsa lähettämistä turvaan kaupunkiin. Itse hän aikoo kumppaneineen yrittää rintaman läpi valkoisten puolelle. Alma kieltäytyy lähtemästä, syistä, joista ei itsekään tunnu selkoa saavan. Tässä vaiheessa talon vanha pehtori Santti ilmoittaa liittyneensä punakaartiin. Santti perustelee isännälle sosialismiaan sanoen olevansa sisäisetä vakaumuksesta sitä, mitä on. Aksel erottaa kiivaan keskustelun jälkeen Santin.

Kapinallisten ote tiivistyy, kun punakaartilaiset tulevat Porraslahteen etsimään aseita. Joukossa on tehtaan, ”seudun ruttopaiseen”, työläisiä ja venäläisiä, jotka Alman mielestä johtavat joukkoa. Punakaartilaisia Alma kuvaa näin:

”Heidän mukanaan on saliin tunkeutunut jotain mädännyttä, heidän kasvonsa ovat pesemättömät ja heidän vaatteistaan leviää inhoittava löyhkä; katseissa on verestävä loiste, silmät kiiluvat kuin kekäleet, huulet ovat riipuksissa; öljyn, nahan, lian ja rasvan haju ympäröi heitä kuin sakea pilvi; ja jokainoa on aseistettu kiireestä kantapäähän: kiväärejä pistimineen, revolvereja, sotilasmiekkoja; ja jollakulla riippuu vyössään kirves tai tikari, jollakulla veitsi, jonka tuppi on kiireessä unohtunut kotiin.”

Alma aiheuttaa puheillaan tilanteen, jonka surauksena hänen miestään viedään ammuttavaksi. Tuolloin pehtori Santti asettuu vastustamaan teloittajia ja pelastaa Akselin hengen.

Tapauksen jälkeen Aksel seuralaisineen lähtee yrittämään rintaman läpi valkoisten puolelle. Kartanoon jäänyt Alma tarkastelee menneisyyttään ja myöntää pankinjohtaja L:n olleen oikeassa: Alma on ollut itserakas ja kypsymätön huitukka. Seuranaan Almalla on uskollinen palvelija Sanni, joka kertoo Santin käymästä omantunnontaistelusta: velvollisuudentunnosta tämä oli lopulta lähtenyt punakaartiin, jossa oli puhelahjojensa ansiosta kohonnut komppanianpäälliköksi. Pitäjän kirkkoherra vierailee Porraslahdessa ja kertoo punaisten veturinkuljettajana toimivan valkoisten vakooja tuoneen sanan: Porraslahti kumppaneineen on päässyt valkoisten puolelle. Pian veturinkuljettaja löytyy kuitenkin jäältä murhattuna ja kirkkoherran poikakin tuodaan kuolleena pappilaan. Sitten murhataan kirkkoherra ja pappila poltetaan.

Punaisten tappio alkaa olla selvä. Kaartista eronnut Santti saapuu Porraslahteen ja onnistuu puoliväkisin pelastamaan Alman. Uskollinen Sanni surmataan ja kartano poltetaan. Santti kantaa Alman torppaan, johon on kokoontunut suuri joukko sotapakolaisia. Tupaan saapuu Santtia ja Almaa etsiskeleviä punakaartilaisia. Santti paljastaa itsensä ja pelastaa näin Alman. Santti ryöstetään ja ammutaan. Alma on torpassa saanut kuulla huhun, jonka mukaan hänen miehensä on kaatunut. Sekavana Alma hoipertelee maantielle, josta hänet pelastavat. Aksel löytyy elävänä, ja Alma tunnustaa nyt virheensä muistuttaen myös, että Santti on haudattava kunniallisin menoin.

Romaanin päättää 30.5. päivätty Alman kirje Helenalle, Santin uskovaiselle tyttärelle. Kirjeessä Alma hakee papillisin sanakääntein kansallista sovintoa:

”Koettakaamme tehdä terveiksi kaikki nuo särkyneet sydämet. Koettakaamme arpeuttaa haavat umpeen ja vihan ja katkeruuden sijasta kylväkäämme siemeniä rakkauden peltoon… Soikoon sovinnon ja ymmärryksen sävel yli Suomen. Soikoon se sytyttävänä kaikkialla ja kaikkien keskuudessa.”

Kapinan vastaanotto

Eino Palola riensi arviomaan Kapinan Tampereen Sanomissa 12.11. Kuten aina Walakorvella, oli henkilöiden sielunelämän kuvaus pääasia. Kansalaissota kauhuineen oli sivuseikka, vaikkakin oleellinen osa kertomusta. Taiteellisesti ja ajatuksellisesti kyseessä oli Walakorven painavin teos, kun tekijä oli saanut lyyrillisyytensä kuriin. Palolan mielestä Walakorpi vältti sensaatiomaisen mässäilyn väkivallalla, mutta kuvasi silti paikoitellen kuin olisi itse mukana ollut. Kokonaisuutena kirja oli kohottava, toiveita herättävä ja siten paras tähän asti ilmestyneistä kansalaissotaa kuvaavista teoksista.

Muutamaa päivää myöhemmin turkulaisen Uuden Auran Uuden kriitikko J. H-u   totesi Walakorven välttäneen ne karikot, joihin oli aiemmin toistuvasti törmännyt: mm. esityksen vuolauden ja kuvausten epätodellisuuden.  Alman vaikeasti kuvattava luonne oli saatu esiin. Santti oli esillä liikaakin, kirjailija on kriitikon mielestä tämän henkilökuvan kautta koettanut jakaa osapuolten vikoja edes jokseenkin tasan. Sanni sen sijaan uskottava sivuhenkilö. Isäntä Aksel jää sivuun, mutta hänen hieman kömpelö olemuksensa tulee perustelluksi. Walakorven tyylin tuntee, vaikka hän on paljon peittänyt vanhaa pientä romantiikkaa ja lievää liioittelua. Kirjailijalla on vanha taattu lukijakunta, jota arvostelija arvioi Kapinan olevan omiaan laajentamaan.

Seuraavaksi Kapinaan tarttui I. Havu Forssan Lehdessä 20.11. Hänestä Walakorven vanha vika, liiallinen laveus ja eri aineosien suhdattomuus oli siinä määrin kadonnut, että romaani oli epäilemättä hänen parhaansa. Kirjailija oli kyennyt edistymään. Santilla oli teoksessa ehkä liian suuri osa, mutta tekijä oli halunnut tehdä oikeutta myös toiselle puolelle, vaikka muuten kuvaakin hyvin punaista anarkiaa. Havu arvioi kirjan epäilemättä saava laajan lukijakunnan, minkä se ansaitseekin.

Savon Jääkärin nimimerkki W.R. arvioi Walakorven kirjan 24.11. Kriitikon mielestä Walakorpi on ehtymätön ja notkea naisten sielunelämän kuvaaja. Lukuisten naisten päiväkirjojen ja muiden itsepaljastusten sielunelämän kuvaukset taisivat arvostelijan mielestä kuvata tosi asiassa Walakorpea itseään. Kapinaa kriitikko piti avioliittoromaanina. Nainen oli naurettava, mies taas liian hyvä ja jalo. Kahdesta kapinasta oli punakapinaa käsitelty uskottavammin. Tekijä sai esiin monta oivallista piirrettä maalaispunaisista ja puna-aatteen rehellisistä ajajista, jotka eivät horjahtaneet kostoon tai murhaan. Teos oli sujuvasti ja paikoitellen vilkkaasti ja jännittävästi kirjoitettu.

Samana päivänä O.A. Kallio arvioi Kapinan Aamulehdessä. Vapaussodasta oli jo ehtinyt ilmestyä runsaasti kirjallisuutta. Kallio piti Valakorven tapaa käsitellä teemaa onnistuneena. Teoksessa oli kaksi kapinaa rinnakkain. Päähenkilöistä Alma ansaitsisi selkäsaunan, mutta oppii rakastamaan kelpo miestänsä. Kallion mielestä aikaa kului liikaakin Alman mielentilojen esittelyyn. Toinen kapina, punaisten kapina, oli esitetty paljon ripeämmin ja elävämmin vedoin. Kotitarkastukset, raakalaistyöt, murhat ja isännän murhan uhka nousivat esiin uskottavina: olihan kirjoitetussa tamperelaisten kannalta tuttua ja ympäristössä tapahtunutta. Santti henkilönä oli kelvollinen, mutta vielä syvällisemmin olisi voinut käsitellä ”tuon omituisen ruttotaudin alkuaiheita ja sen valtavaa tartuntatehoa”, jotta voitaisiin ymmärtää monien rehellisten ja kunniallisten ihmisten mukaanmeno. Luistavasti ja mielenkiintoisesti sepitetty nais- ja sotaromaani kertoo osaltaan Walakorven joustavuudesta kirjailijana.

Kokkola-lehdessä J. N-i selosti ensin teoksen juonen keskittyen enemmän Alman sielunliikkeiden tarkasteluun kuin kapinaan. Käsillä oli nyt Valakorven paras teos. Aiemmin hänen henkilönsä ovat olleet enimmäkseen verettömiä uneksijoita, jotka ovat eläneet jonkinlaisessa ohennetussa ilmakehässä. Kun on lukenut yhden, on lukenut kaikki. Nyt ei ollut kyseessä lemmenromaani, joita Walakorvella on niin monta omallatunnollaan. Teos päättyy Alman sielulliseen kirkastumiseen, ja se on parhaimpia romaaneja mitä meillä on aikoihin ilmestynyt.

Juuri ennen joulu arvioi nimimerkki L.S. edistyspuolueen vasemmistoa edustavassa Karjalan Aamulehdessä Kapinan. Arvioitsija oli tottunut pitämään Walakorpea keikoilevana tai kiemailevan kirjailijana. Massapsykologian kannalta teos oli ennalta-arvattava: valkoiset olivat valkoisia ilman ainuttakaan varjoa ja punaiset liikkuvat niin pimeässä yössä, ettei siellä erota edes heidän punaisuuttaan. Punaisia aluksi edustanut Santti kirkastui lopussa ”enkelin valkoiseksi”; hän jäi romaanikoristukseksi. Arvostelijan mielestä Walakorpi ei ollutkaan kirjoittanut yhteiskunnallista romaania, vaan avioliittoromaanin. Perinteisesti kirjailija oli ollut enemmän naisten rakastaja kuin ymmärtäjä, mutta nyt hän osoitti varsin suurta ymmärrystäkin. Teos oli Walakorven paras; kapinan puitteissa kuvattu naissielunhistorian tempasi lukijan mukaansa.

Maaseutulehdissä Kapina sai varsin ymmärtäväisen, jopa ylistävän vastaanoton. Pääkaupungissa oli toisin. Helsingin Sanomat ei arvostellut teosta. Uuden Suomen Hugo Jalkanen runttasi tammikuussa Kapinan perusteellisesti. Hänen mukaansa Walakorpi oli tavoittanut jotain ajalle tyypillisen sieluttoman naistyypin olemuksesta, joka on tyypillistä degeneroitujen yläluokkaissukujen edustajille. Alma Bergman oli kuitenkin liian löysästi kokoon hahmoteltu. Juonen jännittely ja esityksen sanavuolaus eivät kyenneet peittämään sielullisen sisällön onttoutta. Teoksen suurimmasta ansiosta Jalkanen antoi tylyn tuomion: ”Se todellakin tuntuu tuollaisen tyhjänpäiväisen, valesielukkaan tyhjäntoimittaja-rouvan kirjoittamalta muistelukirjalta.”

Rafael Koskimies oli Aika-lehdessä armollisempi. Moitteiden ohella hän laski Kapinan ansioiksi herkän eläytymisen Alman mielentiloihin ja arvioi Walakorven tallentaneen vapaussotatalven tunnelman niin, että se palautti asiat mieleen omakohtaisesti sodan kokeneille ja talletti tunnelman kenties tuleville sukupolvillekin. Mutta Koskimies antoi Walakorven molemmista vapaussotateoksista saman muistutuksen kuin aiemmastakin tuotannosta: ”Sanavalmiuden, vuolauden ja helppouden alla kaipaa hänen teoksissaan enemmän intensiivistä, miehisesti elettyä ja punnittua elämää. Tämän synnynnäisen kynänkäyttäjän naisellinen ja epämäärinen mielikuvavarasto ja kirjallinen muoto alkaa jo olla hänen ystävilleenkin luullakseni liian tuttua.”

Sisällissotaa 1920 – 30 -luvuilla käsitellyt kirjallisuus oli valtaosiltaan vapaussotakirjallisuutta. Se koostui muistelmista, dokumenteista tai puolidokumenteista, romaaneista ja runoista. Kirjallisuus käsitteli sotaa voittaneen puolen näkökulmasta. Se oli pateettisen isänmaallista, hengeltään vapaussotureita yksipuolisesti ihannoivaa ja vastapuolta mustamaalaavaa. Hämmästyttävän kirjoitusnopeutensa vuoksi Walakorpi oli kahdella teoksellaan ensimmäisiä vapaussotakirjailijoita. Sillanpää kuvasi 1918 joulupakinassaan Walakorven työvauhtia. Tämä saattoi ulkosalla kysellä Hurskasta kurjuutta paraikaa kirjoittaneelta Sillanpäältä:

”Kuinka monta sivua Sir on tänään kirjoittanut? Minä olen kirjoittanut tänään kaksitoista. Kapinalliset ovat polttaneet kartanon, mutta rouva on pelastunut.”

Eino Palola kertoi arvostelusaan Walakorven kirjoittaneen aiemmin novellin, jossa maalaisasemalla junaa odottanut nainen pohtii kylmennyttä avioliittoaan. Juna on myöhässä, ja äkkiä leviää huhu junaonnettomuudesta. Onnettomuusuutisen synnyttämän kiihkon vallassa nainen tarkastelee aviotaan uudessa valossa, huomaa avioliiton rikkonaisuuden ainakin osaksi omaksi viakseen ja juoksee lopuksi onnettomuudesta pelastuneen miehensä syliin. Nyt Walakorpi on laajentanut tarinaansa ja sijoittaa kansalaissodan kauhut junaonnettomuuden tilalle taustaksi. Palolan huomio tuntuu uskottavalta: se selittää osaltaan teoksen nopean synnyn. Walakorpi kykeni ymppäämään ajankohtaisen sotakuvauksen suosimaansa naisen sielunelämän tarkasteluun.

Kapinassa käytetään väliin melko jyrkkää kieltä punaisista ja siihen on koottu joukko punaisten tuomituimpia toimia: kirkkoherran murha, pappilan ja kartanon polttaminen ja joukko murhatekoja. Santin hahmo edustaa kuitenkin pyrkimystä nähdä kapinan syitä edes jotenkin myös punaisten puolelta. Täydellisiin perättömyyksiin Walakorpi ei sortunut Maila Talvion tapaan. Talvion dokumentaariseksi tarkoitettu teos Kurjet ilmestyi 1919 ja oli arvostelumenestys. Talvion teos huipentui siihen, että punaiset ristiinnaulitsivat kirkkoherran kirkkoonsa ja hänen irti revitty sydämensä naulattiin kirkon ovipieleen. Talvio toisti tässä valkoisten valheellista sotapropagandaa. Vastaavasti tietysti punaisten propaganda levitti yhtä isoja valheita valkoisten toimista. Myöhemmin Talvion kirja on jäänyt vähäiselle arvostuksella hänen parhaisiin teoksiinsa verrattuna. Walakorven teos pyrki loppusanoissaan sovintoon, joka tosin oli voittajan käsitys sovinnon luonteesta. Mm. Ylioppilaslehden arvostelussa tärkein paino asetettiin tälle sovintoajatukselle.

Walakorven kanssa Ala-Vakerilla asuneen Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919. On epäreilua käydä vertaamaan Kapinaa Hurskaaseen kurjuuteen, joka mainitaan Ruotsin Akatemian Nobel-palkintoperusteluissa Sillanpään kirjoista ainoana Nuorena nukkuneen ohella. Uudessa Suomessa Kapinan teilannut Huugo Jalkanen tosin mainitsi Hurskasta kurjuutta arvioidessaan Walakorvenkin. Jalkanen havaitsi kummankin mieltymyksen Hamsuniin ja totesi Sillanpään ottaneen Walakorpea syvällisemmin oppia tästä ”luonnonraikkaasta animaalisuuden runoilijasta”. Jalkasen oli selvästi vaikeuksia tavoittaa Hurskaan kurjuuden merkitystä, arvostelu jäi jotenkin sekavaksi vuodatukseksi. Hurskasta kurjuutta ja Kapinaa rinnakkain lukien on helppo hahmottaa klassikon ja kertakäyttökirjan välinen ero.

Useimmat arvostelijat pitivät Kapinaa Walakorven parhaana teoksena. Walakorpi oli onnistunut kohtuullisesti hillitsemään päävikoinaan pidettyä lyyrisyyttä ja liiallista tunnelmointia. Muutama kriitikko arveli teoksella olevan pysyvääkin arvoa. Näin ei käynyt, mutta toisaalta valtaosa vapaussotakirjallisuudesta on jäänyt vaille kirjallista merkitystä ja vaipunut unhon yöhön. Sillanpää kertoi joulupakinassaan Walakorven suunnittelevan teosta Tampereen valtauksesta, mutta se jäi kirjoittamatta. Walakorpi ei jatkanut vapaussotakirjailijana. Nykylukijan kannalta Huugo Jalkasen tiukka arvostelu Kapinasta osoittaa selvästi teoksen heikkoudet: ihmiskuvat jäävät pinnallisiksi ja sotatapahtumatkin on kuvattu luettelomaisesti.

Walakorpi asettuu Hämeenkyröön

Ala-Vakerilla asustellut jo 30 vuoden ikäpyykin ohittanut Walakorpi osti 1919 Laitilan salmen rannalta Kaarle Linnen perikunnan talon. Linnen talo oli toiminut kapinan aikana toiminut punaisten esikunta – Hurskaassa kurjuudessa se oli esiintynyt Rinnen talona. Samana vuonna hän otti kirjailijanimensä viralliseksi nimekseen. Vuotta myöhemmin Walakorpi solmi avioliiton Ala-Vakerin talon tyttären, Elli Esteri Vuorisen kanssa. Perhe alkoi kasvaa, ja Walakorven vaellusvuodet olivat ohi.

Walakorpi valittiin vuoden 1922 alussa lakkautetun Kyrön Sanomien jatkajaksi perustetun Hämeenkyrön Sanomien päätoimittajaksi. Hänellä oli kosolti kokemusta käytännön lehtityöstä, ja Walakorven johdoilla lehti vakiinnutti asemansa myös taloudellisesti. Walakorpi päätoimitti Hämeenkyrön Sanomia kodissaan kuolemaansa vuoteen 1957 asti. Lehtityön ja pientilan hoidon ohella hän osallistui paikallisiin kulttuuririentoihin: hän toimi nuorisoseurassa näytelmien ohjajana, näyttelijänä, juhlapuhujana ja lausujana. Walakorpi oli mukana mm. suojeluskuntatoiminnassa, urheilu- ja liikuntakasvatustoiminnassa sekä käynnistämässä Hämeenkyrön Museo- ja kotiseutuyhdistystä (nykyistä Hämeenkyrö-Seuraa). Lisäksi hän kirjoitti teatteri- ja kirja-arvosteluja Tampereen Sanomiin.

Lehtityö ja lukuisat luottamustehtävät hidastivat tuotteliaisuutta kirjallisella rintamalla. Dramaattisten rakkaus- ja romahdustarinoiden sijaan Walakorpi kirjoitteli entiseen verrattuna verkkaiseen tahtiin opettavaisia seuranäytelmiä. ”Edistysseurojemme näytelmäharrastus on niin suuri, että polttoaineeksi kelpaavat heikotkin tuotteet”, kommentoi tekijä itse tuotteitaan hieman vähättelevään sävyyn. Totta olikin, että osa näistä näytelmistä oli yksinäytöksisiä, lyhyitä kuvaelmia, joiden esittämiseen tarvittiin vain muutama näyttelijä. Ne sopivat keveydessään hyvin maaseudun vaatimattimille seuranäyttämöille.

Vuonna 1944 Walakorpi sai eräässä romaanikilpailussa kolmannen palkinnon romaanillaan Huhtikuun yö. Tämä käynnisti hänen kirjailijanurallaan myöhäisen, mutta varsin tuotteliaan vaiheen. Hän kirjoitti pari näytelmää ja puolentusinaa romaania. Niistä viimeinen, Opettaja Piitan uusi vaimo, ilmestyi 1951. Viimeisessä romaanissaan Walakorpi osoitti myös keljuilijanlahjansa. Aikalaisten oli helppo tunnistaa opettaja Piitan esikuva, eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, joka oli kunnallisten ja kirkollisten toimien lisäksi osallistunut kaikkeen mahdolliseen yhdistystoimintaan pitäjässä. Yhtenä erikoisuutena mainittiin, että Piitalla oli ollut taipumus jättää kansakoulun viimeisillä luokilla hiihtokisoissa menestyneitä oppilaita luokalleen varmistaakseen opinahjonsa menestyksen seuraavan talven koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Tähänkin tarinaan Walakorpi sommitteli sentään auvoisan lopun. Myöhäiskauden tuotoksensa kirjoittaja määritteli kyläromaaniksi. Ne olivat vaivatonta ajanvietekirjallisuutta. Kuten kirjailija itse viimeisistä teoksista sanoi: ”… ne ovat synnynnäisen, iän ja kokemusten vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän kirkastaneen elämänmyönteisyyteni tulosta.”

Walakorven seuranäytelmät ovat jääneet pölyttymään nuoriso- ja näytelmäseurojen arkistoon, mutta kertaalleen hän pääsi parrasvaloihin nuoruudenystävänsä Sillanpään lapsuuden pihapiiriin. Maire Martikainen dramatisoi Huhtikuun yön Myllykolun kesäteatteriin näytelmäksi1991.

Walakorpi myönsi vielä aikuisiällä kaivanneensa Pohjanmaalle, vaikka oli lähtenyt sieltä jo kahdeksanvuotiaana. Waldemar Rantoja otti hänet syntyperänsä takia mukaan 1935 ilmestyneeseen teokseensa Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Rantoja  totesi Walakorven synnyinheimonsa sisulla, tarmolla ja itsepäisyydellä toimineen pitkiä aikoja vapaana kirjailijana. Tämä kuitenkin pakotti hänet tuotteliaisuuteen, joka ylitti hänen henkisen kantovoimansa. Siksi laaja tuotanto ei noussut taiteellisesti kestäväksi lukuunottamatta yksittäisiä runoja ja novelleja.

Hämeenkyrön luontoon Walakorpi hurmaantui, mutta ihmiset ja kieli näyttävät jääneen hänelle vieraiksi. Walakorpi itse totesi muuttuneensa vuosien mittaan yhä enemmän maalaiseksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Maaseudun leppoisan tyyni ja rauhallinen ilmapiiri oli silti sisäisesti rikasta ja vaihtelevaa. Walakorpi ei kirjailijana yltänyt sillanpääläisiin sfääreihin, mutta näyttää saavuttaneen henkisen tasapainon ja elämänonnen.

Panu Rajala toimitti 1986 Walakorven Hämeenkyröön Sanomista kirjoittamista pakinoista kokoelman Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Teos antaa oivallisen yhteenvedon Walakorven tavasta kuvata maalaispitäjän maisemia, ajankohtaisia ilmiöitä ja tapauksia. Sieltä löytyy myös Walakorven rakkaudentunnustus uudelle kotiseudulleen:

”Vuosien kuluessa minulle on käynyt yhä varmemmaksi tietoisuus, että taivas ei kaarru missään niin korkealle kuin täällä, että vesi ei kimmellä missään niin kirkkaana ja että kuhilas ei ole missään niin kaunis kuin se on Kyrön vainioilla.”

Lähteet:

Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: U. W. Walakorpi, s. 536-542. WSOY 1954.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu, 1986

Waldemar Rantoja: Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Porvoo, 1935.

Jalmari Rinne: Muistelija. Otava 1985.

U.W. Walakorpi: Kapina. Karisto, 1918.

U.W. Walakorpi: Opettaja Piitan uusi vaimo. Karisto, 1951.

U.W. Walakorpi: Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Koonnut ja esipuheen kirjoittanut Panu Rajala. Oy Hämeenkyrön Sanomat, 1986.

U.W. Walakorpi: Pohjalaiset nousevat. Karisto, 1918.

Viittaukset digitoituihin sanomalehtiin olen merkinnyt linkkeinä tekstiin.

Karisto alkoi julkaista 1919 uusintapainoksina Walakorven vanhoja teoksia. Esikoisromaani Mariannesta ilmestyi Walakorven kuvalla varustettuna kolmas painos.

Kuva Walakorvesta ilmestyi Joulutunnelmia-lehdessä 1.12.1918. Kuva liittyy Sillanpään juttuun Walakorvesta.

Ala-Vakerin pihassa kirjailijat Sillanpää ja Walakorpi sekä talon isäntä ja emäntä. Myös tämä kuva Joulutunnelmia-lehdestä.