Kun Salomäen Kalle Raipalan torppariksi rupesi

Oheiseen kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en ole opettanut pariin vuosikymmeneen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä olen sitten pitkän aikaa ilahduttanut opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.

Kalle Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.

Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprea tai sanskriitti.

Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Luku- ja kirjoittamistaidottomana Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle.

Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Vihtori Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä.

Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin pitkästä aikaa – ensimmäinen kerta 27 vuoteen – Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen.

Kulttuurihistoriaa kontrahdista

Torpparikontrahti kertoo paljon aikansa yhteiskunnallisista oloista. Mutta se on myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava.  Torpparisopimuksen jäljennöksessä ei ole allekirjoituspäivää. Vuonna 1860 syntynyt Kaarle Salomäki mainitaan henkikirjassa Raipalan torpparina 1885 henkikirjassa, joten sopimus on tehty 1880-luvun alkupuolella. Kallen puolisona oli Maria, ja perhe kasvoi 1890 Niilo-pojalla. Kahdeksan vuotta myöhemmin syntyi tytär Sigrid eli Siikri. Siikri pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin. Koti ei ollut enää Salomäen torppa, siitä Kalle oli luopunut joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä. Vielä 1900 henkikirjaan hänet merkittiin torppariksi, mutta viisi vuotta myöhemmin Kalle perheineen oli merkitty irtolaisiksi Raipalan tilusten yhteyteen. Perhe asettui asumaan Hirvelään.

Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra...(1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.

Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, jopa Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu.  Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:

”Äijä otti pännän käteensä ja kriipusti, silmät vähän sirrillään ja suu hiukan kureessa, vitsaili siten jotain: kuinka se ja se herrakin oli sanonut hänen puumerkistään. Ja sill’aikaa kun minä hiukan juhlallisena taivistin paperia, katseli äijä matalasta akkunasta taivaan rantoja ja puheli:

–        Kyllä nykkin on koree ilma olevinansa, mutta saa nählä kuinka käy. Sais sitä nyt tän päivän eleh viä olla poutaa, on siä Putaalla niin pirusti luakoo…”

Sillanpää allekirjoitti Elämän ja auringon kustannussopimuksen 8.9.1916. Frans Emil Sillanpää ja Sigrid Maria Salomäki vihittiin avioliittoon Tampereella 11.9.1916 parin todistajan läsnä ollessa.

Taistelu Hirvelän torpasta

Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle oli Salomäessä kiistatta torppari, mutta siirryttyään Hirvelään hänen asemansa kävi epäselväksi. Henkikirjoissa hänet nimettiin irtolaiseksi, ja Raipalassa isännyyden ottanut Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omistamia. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.

Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Vähitellen tämän jälkeen Salomäki päätti ryhtyä hakemaan Hirvelää omakseen.

Syntyi ankara oikeustaisto, jossa vävy Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.

Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1927 Kalle kuoli.

Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.

Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan kylmenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija marssitti esiin Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala.

Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.

Ehkä tämä riittää yhdestä torpparisopimuksesta.

Lähteitä

Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.

Lasse Koskela: Katkotut sormet ja enkelin suru. Keuruu 1988.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888 – 1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2015.

Panu Rajala: Taistelu Hirvelän torpasta. Yhteiskunnallinen komedia. Hämeenkyrö 1987.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset, osat 4 - 5. Keuruu 1988.