Eero Alpin nuoruusvuodet - sanomalehtimies, runoilija ja näytelmäkirjailija

Eero Johannes Toivonen syntyi Hämeenkyrössä 15.10.1885. Hänen isänsä Kaarlo Paavali ja äitinsä Maria Loviisa (os. Finnberg) olivat kirkonkylän kansakoulun opettajia. Lapsuutensa Eero vietti Pappilanjoen varressa lähellä joen suuta sijainneella koululla. Rakennuksessa toimii nykyään kahvila Kehäkukka. Isä kuoli pojan ollessa parivuotias, mutta äiti jatkoi koulun opettajana vielä pari vuosikymmentä. Eero kävi kuusi luokkaa Tampereen suomalaista yhteiskoulua, mutta jätti koulun kesken 1902 kuudennella luokalla ollessaan. Muutettuaan Helsinkiin hän kävi oppikoulun loppuun, mutta ei näytä suorittaneen ylioppilastutkintoa.

Helsingissä Eero Toivanen otti kirjailijanimen Eero Alpi. Ensimmäisen pienen tarinansa – Mielipuolen syleily – hän sai julki vuoden 1903 alussa ilmestyneessä aikakausilehti Pyrkijässä. Pyrkijä oli Santeri Alkion päätoimittama nuorisoseuraliikkeen lehti. Samoihin aikoihin vasta 17-vuotias nuorukainen aloitti suomentajan uransa. Ensimmäinen käännöstyö oli Gustaf von Numersin näytelmä Tuukan poika. Alpi ennätti uransa aikana suomentaa muiden töidensä ohella 23 teosta. Hän alkoi myös avustaa innokkaasti sanomalehtiä. Aamulehteen hän kirjoitti syyskuussa moniosaisen esittelyn Viipurissa toimineen Suomalaisen Maaseututeatterin näyttelijöistä. Aiheen valintaan  vaikutti se, että teatteria johti tuolloin kyröläislähtöinen Kaarlo Halme. Juuri Halme johdatteli Alpin teatterimaailmaan.

Laajempaa mainetta Alpi sai aluksi runoilijana. Hän kirjoitti aktiivisesti mm. juhlarunoja. Kotipitäjässään Alpi sai tilaisuuden esiintyä kesäkuussa 1904, kun Satakunnan Nuorisoseurain Liitto piti vuosikokouksensa Kyröskosken Harjulla. Vuosikokous tarkoitti tuolloin laajaa laulu-, soitto- ja urheilujuhlaa, kuten oheisesta ohjelmasta ilmenee. Laulujuhlat päätti näytelmäesitys. Ludvig Anzengruberin Isännättömässä talossa  oli korkeatasoisinta Kyrössä nähtyä teatteria. Tämä ei ollut ihme, olihan mukana myös tunnettu näyttelijä Hilma Rantanen.

Kyröskosken laulujuhlien ohjelma

Alpin juhlaruno julkaistiin sittemmin muutamissa sanomalehdissä, mm. Satakunnassa. Juhlassa hän esitti sen F.E. Sillanpään muistikuvien mukaan ”sietämättömän hiljaisella äänellä”. Tosin Kansalainen-lehteen laajan jutun juhlista kirjoittanut paikkakuntalainen kirjeenvaihtaja piti Alpin sekä runon sisällystä, muotoa että esitystä ihmeellisen etevänä. Runo oli selkeästi isänmaallinen ja venäläistämistoimia vastustava, mutta ennätti Alpi mainita siinä Kyröskoskenkin. Runo päättyi ylentäviin tunnelmiin:

”Kerran sun, Suomeni, päiväsi koittaa

Kerran sun aamusi auertaa!

Valon voima kun taistoo ja voittaa

Silloin voittavi myös tää maa!”

Alpi jatkoi aktiivista toimintaansa nuorisoseuraliikkeessä seuraavina vuosina ja esitti juhlarunoja monilla laulujuhlilla. Kyröskosken laulujuhlat kai innoittivat Hämeenkyrön Nuorisoseuraa viettämään seuraavana kesänä huomattavan pontevasti kymmenvuotisjuhlaansa. Kyröskosken Keinuniemessä 6.8.1905 järjestetty juhla keräsi yhteen kyröläislähtöisiä kulttuuripersoonia. Soiton ja sekaköörilaulun lisäksi yleisö sai nauttia Alpin juhlarunosta, jonka esitti näyttelijä Hilma Rantanen. Kaarle Halme antoi lausuntaesityksen, ja ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) esitti nuorisoseuran historiikin. Runolausunta- ja urheilukilpailujen jälkeen oli mahdollisuus siirtyä Seurahuoneelle katsomaan Halmeen näytelmää Purimossa. Näytännön oli valmistellut Hilma Rantanen. 

Kun paikkakunnalle oli saatu kuuluisuuksia, järjestettiin vielä paikallisen tehtaan tuella kulttuuri-ilta13.8. Tilaisuuden avasi Kyröskosken tehtaan soittokunta, avajaispuheen piti Eero Alpi ja Nuorisoseuran sekakuoro esiintyi Eero Ilvosen johdolla. Ilvonen esitti myös pari pianokappaletta ja säesti Hilma Rantasen ja Paavo Koskisen esittämän dueton. Kaarle Halme lausui runon, ja Tyyne Halme esitti Aleksis Kiven runoja. Hilma Rantanen kunnostautui myös sadunkertojana. Lopuksi nähtiin vielä Hilma Rantasen harjoittama Purimossa, jossa hän esitti myös pääosan. Halme ja Rantanen muodostivat tuolloin paheksutun ”susiparin”, he elivät avoliitossa. Halme oli edellisvuonna perustanut Tampereen Teatterin, mutta oli jo eronnut johtajan paikalta. Sekä Halme että Rantanen siirtyivät 1905 Helsinkiin, jossa Rantasesta tuli Helsingin Työväenteatterin johtaja.

Ensimmäiset runokokoelmat

Eero Alpi oli vasta 18-vuotia, kun hänen ensimmäinen runokokoelmansa Kajastuksia ilmestyi 1904. Kovin omaperäinen runoniekka Alpi ei vielä ollut, mutta Uuden Suomettaren arvioitsija piti häntä lupaavana. Tyrmäystuomiota ei tullut Uusimaa-lehdestäkään, kriitikko uskoi Alpin kehitysmahdollisuuksiin. Tampereen Uutisten mukaan Alpi olisi voinut jättää useimmat runoistaan pöytälaatikkoon. Lehti arvioi kuitenkin, että miehessä oli ainesta kehittyä, esimerkkinä tästä oli runo Pyhänuket, jota myös Uusimaa oli kiittänyt. . Runoilijana ei Alpi voinut itseään elättää, joten hän pestautui Helsingin Sanomien toimittajaksi 1905.

Alpin runo Pyhänuket

Alpin toinen runokokoelma Aavikon kotka ilmestyi 1906. Helsingin Sanomissa Alpia pidettiin lupaavana tulokkaana; siitä todistivat mm.  runot Sinihelma ja Älä moiti työwäen lasta. Persoonallinen ääni runoilijalta vielä puuttui, mutta kehitysmahdollisuuksia oli. Savonlinnalaisen Keski-Savon arviossa päädyttiin samaan: Alpilla nähtiin lahjoja murtautua ensiluokkaiseksi runoilijaksi. Aamulehdessä todettiin Alpin hallitsevan jo runomuodon varsin hyvin, sisällöstä puuttui kuitenkin persoonallinen ote, ja valitettavasti pyrkimyskin siihen. Kirjallisuuteen keskittyvässä Aika-lehdessä Aavikon kotka sai nimimerkiltä Y.K. kovemman kohtelun. Alpin esikuvana oli selvästi Eino Leino. Persoonallisuutta puuttui, allegoriat olivat hämäriä ja ikäviä. Joissakin runoissa oli lievää sosialistista sympatiaa. Muodollisesti Alpi sepitteli säkeitään keskinkertaisella kätevyydellä.

Teatteritoimia

Kaarle Halme suomensi Gerhart Hauptmannin Kankurit, jota alettiin esittää Helsingin Työväenteatterissa joulukuussa 1905. Alpi sai kääntää esityksessä alusta loppuun mukana kulkevan kankurilaulun Verituomio, jonka Otto Kotilainen sävelsi. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1912 osaltaan juuri Kankureiden ansiosta. Verituomiota ei kai äänitetty, mutta Alpin sanoittama ja Kotilaisen säveltämä Laulu ihmisyydelle levytettiin. Abraham Ojanperä lauloi ja Oskari Merikanto säesti. Vuonna 1908 äänitetty kappale on kuultavissa täältä.

Alpin runo Verituomio

Helsingin Sanomat  laajassa suorastaan ylisti Ylioppilastalon sietämättömän ahtaissa tiloissa esitettyä näytelmää. Työmiehen kritiikki oli myös ylistävää laatua. Osaltaan menestys katsottiin myös teatterinjohtaja Hilma Rantasen ansioksi.

Uudenvuodenpäivänä 1907 kokoontui Ylioppilastalolle parisataa lähinnä työläispiireihin kuulunutta perustamaan uutta ammattiteatteria Työväenteatterin tilalle. Sen nimeksi tuli Kansan Näyttämö. Mukana oli myös liberaalia kulttuuriväkeä, tärkeänä toimijana Kaarle Halme. Avajaisnäytäntö pidettiin 10.3.1907. Alpi sai kunnian esittää aluksi Puheen taiteelle, jonka jälkeen esitettiin kolme yksinäytöksistä näytelmää. Teatterin taustavoimaksi perustettiin osakeyhtiö, ja lopulta perustava kokous saatiin pidetyksi toukokuussa.

Alpi pääsi dramatisoimaan Kansan Näyttämölle Hall Cainen romaanin Ikuinen kaupunki. Kappale tuli ohjelmistoon joulukuussa 1908. Cainen romaani oli varsin laaja, se oli ilmestynyt suomeksi neliosaisena laitoksena. Alpi joutui tietysti tiivistämään tapahtumia. Uuden Suomettaren nimimerkki W-o:n arvion mukaan Alpi oli juuri sopiva henkilö dramatisoimaan Cainen tekstin, hän osasi tehdä melodraamaa sanan todellisessa merkityksessä. Näytelmä kokonaisuutena sai kehut ja kriitikko arveli siitä kehittyvän kassakappaleen.

Helsingin Sanomissa Jalmari Finne totesi Alpin selvinneen tehtävästään hyvin. Joiltakin osin hän oli turhan uskollinen alkuperäisteokselle, ja näytelmän loppu jäi melodramaattiseksi. Finnen mielestä vaikeudet johtuivat osaltaan Cainen tekstistä; tämä kun ei ollut mikään syvällinen kirjailija. Finne antoi näytelmälle reilut kehut. Myös Suomalaisessa Kansassa Alpi sai kehut. Ainoa ongelmana nimimerkki S. näki sen, että näytelmä oli turhan pitkä. Ikuinen kaupunki oli kuitenkin hyvä valinta ja arvattavasti myös yleisömenestys. Kansan Teatterin esitys oli korkealaatuinen.

Työmiehen kriitikko H.W. totesi Hall Cainen ”kapitalistisen järjestelmän rahantekijäksi”. H.W. totesi kuulleensa, että Pariisissa tunnetuista romaaneista muokataan eläviä kuvia. Hän arveli Alpinkin kenties olevan kyseisen seuran jäsen, kun on laittanut Cainen romaanista suurenmoisia eläviä kuvia. Komeita kohtauksia riitti: kaksintaistelu, gramofonista puhuu kuolleen miehen ääni (Halme!), ammuntaa kadulla, teatterikonna tapetaan, paavilla on poika jne.  Näytelmässä esitetyt käsitykset sosialismista olivat kyllä aivan epätodellisia ja naurettavia, mutta kappaleessa oli romantiikkaa, elämää, urhoollisuutta ja suuria tekoja. Näyttelijäsuoritukset arvioitiin perusteellisesti: Hilma Rantanen pääosassa oli oivallinen.

Ikuinen kaupunki otettiin myös Tampereen Työväenteatterin ohjelmistoon, siellä ensi-iltaa vietettiin 20.2.1909. Tamperelaiset kriitikot eivät jaksaneet käsitellä perusteellisesti Panu Rajalan kaoottiseksi luonnehtimaa kymmenen kuvaelman näytelmää. Yleisö oli innoissaan, näytelmä esitettiin 17 kertaa.

Näytelmäkirjailijaksi

Vuonna 1908 ilmestynyt Alpin ensimmäinen näytelmä Lumimyrsky oli tarkoitettu seuranäyttämöille. Toisen näytelmänsä Alpi sai suoraan Kansan Teatterin lavalle. Rampojen karnevaali sai ensi-iltansa 8.9.1910. Näytelmän päähenkilö on tuomari Paul, joka on viettänyt siveetöntä ylioppilaselämää. Hän pelkää vaimonsa Aunen odottaman lapsen olevan isän ”pilaantuneen veren” saastuttama. Lapsi syntyykin rampana. Erinäisten vaiheiden jälkeen Paul surmaa lapsensa ja lopuksi itsensä.

Helsingin Sanomien Jalmari Finne näki Alpilla olevan kykyä näytelmäkirjailijaksi. Alpi osasi rakentaa juonen ja draamallisia kohtauksi. Näytelmän suurin heikkous oli vuoropuheluissa, jotka olivat liian pitkiä ja esitelmänomaisia. Niissä ”moraliseerattiin” vähemmän kiinnostavasti ajan sivistyneen yleisön turmeltuneisuutta. Heikkouksien takaa näkyi kuitenkin koko ajan Alpin draamallinen kyky.

Työmiehen  nimimerkki H.W. katsoi Alpin näytelmän aatteellisessa mielessä kelvottomaksi. Epäonnistuneet laimeat vuoropuhelut, toiminnan ja taistelu puute vesittivät näytelmää. Kaikesta huolimatta Alpilla on hyvää tahtoa ja kykyä, joista todisti jokseenkin onnistunut ensimmäinen näytös. Rampojen karnevaalin esittäminen oli kaiken kaikkiaan hyvä teko.

Läpeensä pitkät ja väsyttävät dialogit olivat aikakausilehti Päivän kriitikon Oiva R. Kyrön mielestä näytelmän suurin heikkous. Esityksen aihe sinänsä oli kiitollinen, mutta ensikertalaisena Alpilla ei ole ollut tarpeeksi voimaa sen hallitsemiseen. Kaikista virheistä huolimatta näytelmässä oli katsojaa kiinnostavaakin.     

   

Työläisnaisen Hilja Pärssinen näki näytelmän toisin kuin miesarvostelijat. Hän piti näytelmää ankarana vastalauseena ”prostitutsioonijärjestelmää” vastaa. Siltä kannalta kappale ansaitsi kaiken tunnustuksen. – Rientäkää katsomaan, päätti Pärssinen arvionsa. Kovin suurta menestystä näytelmästä ei tullut, sillä pian lippuja myytiin alennettuun hintaan.

Alpi sai toisenkin näytelmän Kansan Teatterin lavalle. Väkevämmän tiellä sai ensi-iltansa 8.9.1910. Se kertoi sahanomistaja Kustaa Saarenpään sortumisesta keinottelijaksi ja rikolliseksi. Työmiehen kriitikko selvitti näytelmän juonen perusteellisesti ja tuomitsi sen pikkuporvarilliseksi ja individualistiseksi. Kokonaisuudessaan näytelmä tuntui kuivalta, se nojasi liiaksi keskusteluihin ja toiminta puuttui.

Helsingin Sanomien Eino Leinon näkemys oli positiivisempi. Puhetta oli toki liikaa, mutta näytelmä piirsi silti eläviä kuvia katsojan eteen. Loppuvaikutus jäi sangen sympaattiseksi ja nuorelle tekijälle edulliseksi. Näyttelijäkunta selvisi tehtävistään kohtuullisen hyvin. Lopuksi huudettiin Alpia esille, mutta hän oli jo poistunut teatterista.

Väkevämmän tiellä julkaistiin 1911. Samalla tuli painosta toinen Alpin kolminäytöksinen esitys, Isäin pahat teot sekä seuranäyttämöille tarkoitettu Kuhnijat. Saman vuonna ilmestyi myös runokokoelma Hetken kuvia. Nimimerkki W-o arvioi sen Uudessa Suomettaressa positiivisesti. Runoihin oli jäänyt vielä sovinnaista, mutta paljon oli mukana omaakin. Runojen sisältö ja muoto olivat sopusoinnussa. Suomalaisen Kansan nimimerkki R. oli paljon kriittisempi. Aiheet olivat tavallisia ja säkeet kulutettuja. Pari runoa oli mainitsemisen Arvoisia: Sotalaulu ja Vieras.

Aikakausilehti Näyttämötaide

Alpi jätti Helsingin Sanomat ja perusti teatterimaailmaa seuraavan Näyttämötaide-lehden. Ensimmäinen numero ilmestyi 5.4.1910. Alpi oli lehden ainoa toimittaja. Avustajiksi hän sai tunnettuja nimiä, mm. Eino Leinon, Kasimir Leinon, Kaarle Halmeen ja Severi Nuormaan. Lehti ei saavuttanut odotettua levikkiä. Tarkoitus oli julkaista seitsemän numero vuoden loppuun mennessä. Neljä nidettä saatiin julki, kaksi viimeistä niistä oli kaksoisnumeroita.

Näyttämötaide olisi kaatunut alkuunsa talousvaikeuksiin, mutta kustannusliike Karisto riensi apuun. Alpi siirtyi Kariston palvelukseen, josta tuli myös hänen teostensa julkaisija. Lehden ilmestymisessä oli lähes vuoden tauko, mutta lokakuussa 1911 Näyttämötaide oli taas saatavilla. Vuonna 1912 lehteä ilmestyi luvatut kahdeksan numeroa. Avustajien joukkoon tulivat mm. Larin-Kyösti, L. Onerva, Maria Jotuni ja V. Tarkiainen. Antoipa Alpi tilaa toiselle kyröläiselle, ylioppilas F.E. Sillanpäällekin. Tämä arvioi helmikuussa 1912 Kansallisteatterin Vaihdokkaan ja Kansan Näyttämön Viimeisen ponnistuksen. Seuraavissa parissa numerossa Sillanpää kirjoitti arviot Kansallisteatterin ja Kansan Näyttämön kaikista esityksistä.

Liian kalliiksi kävi Näyttämötaiteen julkaiseminen Karistollekin. Vuonna 1913 lehdestä ilmestyi kahdeksan numeroa, sitten Näyttämötaide lopetettiin kannattamattomana. Alpi julkaisi lehteä toimittaessaan pari seuranäytelmää, Työ ja rakkaus sekä Illan pimetessä. Alpi jätti Kariston 1915 ja päätti ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi 30-vuotiaana. Paljon oli mies saanut aikaan siihen mennessä: Hän oli toiminut sanomalehtimiehenä, saanut julki kolme runokokoelmaa, hänen näytelmiään oli esitetty ammattiteatterissa, hän oli perustanut aikakausilehden ja ollut mukana nuorisoseuraliikkeessä.

Alpi palasi kotipitäjäänsä Hämeenkyröön. Hänellä oli mielessä uusia suunnitelmia. Mutta niistä toisella kertaa.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Pirkko Koski – Misa Palander (toim.) Kansaa teatterissa. Helsingin Kaupunginteatteri historia. LIKE 2007.
Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväen Teatteri 1901-1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Lisää Alpista bogissani:

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-teatterin.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpi-sisallissodanpannasoturina.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpiperustaa-tampereen-kansan.html

http://amielonen.blogspot.com/2019/04/eero-alpinviimeiset-vuodet-eero-alpi.html

Viestejä vankileiriltä 1918

Hämeenkyrön kirkonkylässä asunut suutari Taavi Järvi merkitsi vuoden 1918 kalenteriinsa tammikuun ensimmäisenä päivänä tiedot säätilasta. Merkintöjen mukaan aamupäivällä oli kaunis, mutta iltapäivällä pyrytti ja tuiskutti. Laiva Kyröskosken tehtaalta Siuroon teki talven viimeisen matkansa.

Sää pysyi kylmänä, viikkoa myöhemmin pakkasta oli peräti 35 astetta. Tammikuun kahdeksantena Taavi merkitsi vieneensä Järvensivun miesten kanssa kuusi rysää Laitilan alapuolelle. Kalenterissa on merkintöjä säästä ja kalastuksesta. Kalaonni hymyili tammikuun 23. päivä: Laitilan suunnalta tuli mateita kolmattakymmenettä kiloa.

Järvi merkitsi kalenteriin 30.1.1918: ”Suoja ilmoja vallan kumous päivällä on ollut”. Kaksi päivää myöhemmin Taavi kirjoitti viimeisen kalenterimerkintänsä: ”pari ast. kylmää sendraali vallankumouksellisten hallussa”. Taavin asumuksessa oli kirkonkylän sentraali eli puhelinkeskus, jota hänen vaimonsa Wilhelmiina Järvi hoiti. Tämän jälkeen Taavi liittyi 1.2. punakaartiin. Hän toimi paikallisesikunnan jäsenenä. Kalenterisivut ovat tyhjiä helmikuun ensimmäisen päivän jälkeen. Kalenterissa oli myös "kassa-kirja", johon Taavi teki merkintöjö vielä helmi-maaliskuussa. Viimeinen merkintä on 6.3. Silloin Taavi osti tupakkaa (20 markkaa) ja lääkettä (5 markkaa).

Taavi Järven kalenterimerkintä 1.2.1919

Seuraavat muistiinpanot kalenteriin teki perheen tytär Tuovi Järvi. Hän palasi vankeudesta Ylöjärveltä 28.3. Tuovi merkitsi kalenteriin, että neljä päivää aiemmin hänet, hänen äitinsä ja Olavi-veljensä oli vangittu. Isästään Tuovilla ei ollut mitään tietoa. Onni Lautasalo on tallettanut teokseensa Kansakunta jakaantui kahtia muistitiedon vanhempien vangitsemisesta. Sen mukaan kirkonkylän keskuksenhoitajan mies oli paennut Laitilaan, josta hän soitti keskukseen: Miltä näyttää, voiko hän jo palata kotio? Samanaikaisesti valkoiset saapuivat pihaan ja niin soittaja sai vastaukseksi: "Älä tule". SDP:n terroritilaston mukaan saapuneet valkoiset pidättivätkin Wilhelmiinan 24.3. ja Taavin kaksi päivää myöhemmin.

Huhtikuun seitsemäs oli Tuoville aluksi ilon päivä. Hänen vielä alaikäinen veljensä, vasta 17-vuotias Olavi, pääsi vankeudesta kotiin pakkotyöhön velvoitettuna. Lisäksi Tuovi sai nähdä äitinsä Lintolassa, jonka piharakennuksessa oli paikallinen vankileiri. Hän vei vaatteita äidilleen. Heikki Ylikangas kirjoittaa teoksessaan Tie Tampereelle haastattelutietoihin perustuen, että äiti kehotti tytärtään hakemaan kotoa kaikkein kehnoimmat ryysyt, jotta hyvät pitovaatteet eivät turmeltuisi ja joutuisi hukkaan. Haastattelutiedon mukaan näin meneteltiin. Tuovin kalenterimerkinnässä mainitaan vaatteet, mutta kirjoituksesta saa huonosti selvää. 

Tuovi Järven kalenterimerkinnät 7. - 8.4.1918.

Raipalan talossa toimi maalis-huhtikuussa valkoisten jonkinlainen kuolemantuomioita jaellut kenttäoikeus, jonka jäsenet olivat aiemmin Paimion nimismiehenä toiminut Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johan Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendantiksi määrätty kunnan eläinlääkäri Gotthelm Klenberg. Oikeuden pöytäkirjat hävitettiin luultavasti viimeistään välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen 1944. Oikeus tuomitsi Wilhelmiinan kuolemaan, ja tuomio pantiin toimeen huhtikuun 7. ja 8. päivän välisenä yönä. Tuovilla ei näytä olleen etukäteen selvää käsitystä kuolemantuomiosta. Huhtikuun 8. päivän kohdalle hän on kirjoittanut: ”Äiti päätettiin viedä pohjoiseen Lehtiskän kanssa.” Muistiinpano on sitten viivattu yli. Tämän perusteella Tuovi näytti olettavan, että hänen äitinsä viedään vankileirille pohjoiseen päin, kuten hänen isänsäkin oli viety. Kalenteriin on sitten lisätty lyhyesti: ”ammuttiin yöllä”. Kalenterissa on myös maininta siitä, että äiti vietiin hautausmaalle. Teloitetut haudattiin hautausmaalle suureen joukkohautaan, johon lisättiin teloitusten välillä hieman lisää multaa. Kristillisin menoin hautaamista ei sallittu. Kirkkoherra Ilvonen kävi kuitenkin salaa öisin siunaamassa teloitetut.

Miksi Wilhelmiina Järvi teloitettiin? Järven pariskunta toimi työväenliikkeessä ennen sisällissotaa, mutta radikaalilta ei heidän toimintansa näytä.  Taavi oli kirkonkylän työväenyhdistyksen jäsen vuodesta 1905 ja kuului myös yhdistyksen johtokuntaan.  Kun Hämeenkyrön seurakunta perusti diakonin viran 1910, valittiin Wilhelmiina diakoniatoimikunnan jäseneksi. Aviopuoliso Taavi valittiin puolestaan 1916 Hämeenkyröön perustetun porvarillisen osuuskaupan hallitukseen. Syynä teloitukseen oli Wilhelmiina Järven työ. Hänet mainittiin ”telefonikeskuksen hoitajaksi”. Punaisten otettua vallan käsiinsä hän jatkoi kotonaan sijainneen puhelinkeskuksen hoitajana. Toiminta viestikeskuksessa katsottiin kai tarpeeksi painavaksi syyksi kuolemantuomiolle. Kovin yleiseltä perustelulta tämä ei näytä: Sotasurmasammon tietojen mukaan Järven lisäksi vain yksi telfonikeskuksen hoitaja surmattiin, muuan hauholainen nainen.

Taavi Järven viestit Närpiön vankileiriltä

Tämän jälkeen Tuovi kirjoitti vain pari kertaa kalenteriin. ”Synkkää”, luki äidin kuoleman jälkeisinä päivinä, ”samanlaista” myöhemmin. Sitten tilanne muuttui, kun 29.4. tuli kirje isältä vankileiriltä. Seuraavana päivänä Tuovi lähetti isälleen paketin vankileirille.

Taavi Järvi päiväsi kirjeensä Närpiön vankileirillä 22.4.1918. Lyhyessä kirjeessä hän toivoi lastensa lähettävän leirille kaksi paitaa ja yhdet alushousut. Hänen ainoat alusvaatteensa olivat likaiset ja hajalliset kuukauden kestäneen vankeuden jäljiltä. Taavi kertoi, että hänen alusvaatteensa ovat Tuomelle jätetyssä laukussa. Lisäksi hän pyysi lähettämään palan saippuaa ja kamman sekä rahaa, 10 tai 15 markkaa.

Taavi Järven ensimmäinen kirje Närpiön vankileiriltä.

Lasten lähettämä paketti tuli perille nopeasti. Se selviää Taavin 10.5. Närpiössä lähettämästä postikortista. Siinä hän kertoi, että saa lähettää yhden kirjeen tai kortin kuukaudessa. Elintarvikkeiden lähettäminen leireille oli kielletty, joten niitä ei kannattanut enää lähettää. ”Olkaa nyt lapsukaiset rauhallisia ja tehkää töitänne nöyrästi ja ahkerasti välttäkää joutilaisuutta”, opasti isä lapsiaan vankileiriltä.

Nähtävästi leirillä oli höllennetty määräyksiä yhteydenpidosta, sillä Taavi kirjoitti seuraan kirjeensä jo 21.5. Tuolloin hän pyysi lähettämään leirille ”emaljeeratun mukin”, rahaa ja elintarvikkeita: kuivaa lihaa tahi meijerijuustoa eli makkaraa. Toivelistalla oli myös pari sipulia, kovaksi keitettyjä kananmunia ja leivänmuruja. Taavi oli kyllä tietoinen siitä, että hänen lastensa mahdollisuudet saada ylimääräisiä elintarvikkeita olivat rajatut: ”…älkää mitään mahdottomia koittako”. Nuuskaakin mies kaipasi, siinä asiassa hän kehotti lapsia kääntymään kauppias Taave Mattilan puoleen. Taavi kertoi sairastelleensa, mutta väitti olevansa jo paranemaan päin.

Tervehdykset Tammisaaresta

Pienempiä vankileirejä alettiin lakkauttaa toukokuussa. Vangit keskitettiin muutamille suurleireille. Taavi Järvi sai siirron pahamaineiselle Tammisaaren vankileirille. Ensimmäinen kotiin tullut kortti oli päivätty 5.6. Tammisaaressa. Taavi kiitteli Närpiöön saamastaan paketista. Hän käski viemään terveisiä Kuusiston Lahtiskalle vankitoveriltaan Lahtiselta. Kyseinen vanki oli nähtävästi vuonna 1870 syntynyt Taavetti Lahtinen, joka kuoli vankileirillä 2.8.1918. – Olemme terveitä, viestitti Taavi lopuksi.

Taavi Järven ensimmäinen postikortti Tammisaaren leiriltä. Yleensä hän aloitti R.l. (Rakkaat lapset). Kortit olivat täyteen kirjoitettuja. Ylösalaisin kirjoitetussa lukee: olemme terveitä.

Seuraava säilynyt 25.6. päivätty kortti saapui Hämeenkyröön neljä päivää myöhemmin. Siinä Taavi pyysi jompaakumpaa lapsista menemään Lahtisen kotiin ja näyttämään kortin, jossa oli Lahtisen ruokatilaus. Taavi oli aiemmin lähettänyt kortin, jossa oli hänen oma ruokapyyntönsä. Tämä kortti ei näytä säilyneen.

Heinäkuun 9. päivänä kirjoittamassaan kortissa Taavi kiitteli saamastaan paketista. Ruokatavarat olivat saapuneet, mutta rahat olivat vielä esikunnassa. Hän valitteli, ettei ole ollut oikein terve, mutta toivoi ruokapaketin turvin tervehtyvänsä. Viisi päivää myöhemmin lähetetyssä kirjeessä Taavi joutui toteamaan, ettei hänen kuntonsa ollut parantunut. Yhteyttä Lahtisen omaisiin pidettiin edelleen Taavin kirjeiden kautta. Kirjeessä oli mukana erillinen Lahtisille tarkoitettu lappu, jonka lapset pyynnön mukaan toimittivat hänen kotiinsa. Muuten Taavin mieliala oli heikkenemässä: ”…tämä sakki täällä on taskuvarasta ja hulikaania täynnä”.

Toivomansa paketin Taavi sai vankileirille, sillä hän kiitti siitä 21.7. päiväämässään kortissa. Nytkin hän pyysi lapsia kirjoittamaan vankileirille, sillä pakettikorttia hän ei saanut nähtäväkseen. Siksi lasten ei kannattanut pakettikorttiin kirjoittaa muuta kuin tarvittavat osoitetiedot. Pian Taavi saikin paketin lapsiltaan ja erillisen kortin Tuovilta. Seuraavan korttinsa hän osoitti pojalleen Olaville, jota onnitteli tämän syntymäpäivän johdosta. Taavin terveys oli edelleen heikkenemässä. ”…ehkä Jumala suo, että teidät nähdä saan”, kirjoitti isä kuitenkin toiveikkaasti pojalleen.

Elokuun toisena päivänä lähettämässään kortissa Taavi antoi ohjeita seuraavasta paketista. Väliin hän muisti kysyä, että tuliko pihaan mansikoita tänä kesänä. ”Täällä on komee kirkko”, mainitsi hän myös. Pari päivää myöhemmin lähetetty kortti alkoi näin: ”Rakkaat lapset Tuovi ja Olavi! Tervehdys täältä kun vielä olen voimissani ja toivon paranevani.” Seuraavan kortin Taavi lähetti päivää myöhemmin. Lasten paketti oli tullut perille. Lapsiaan suojelemaan pyrkivä isä kirjoitti vielä korttiin, ettei perunoita ja maitoa tulisi lähettää, vaikka hän niitä oli pyytänyt. ”…ne tulee kalliiksi niiden lähetys.” Kirjeissä ja postikorteissa näkyy Taavin kunnon heikentyminen. Käsiala heikkenee ja ajatuksenjuoksu käy epäselvemmäksi.

Taavin 2.8. päiväämästä postikortista.

Elokuun 16. päivätyn viestin Taavi lähettikin sairashuoneelta. Hän oli päässyt hämeenkyröläisen hoitaja Taina Kievarin osastolle. ”Hän on Enkeli…”, kirjoitti Taavi kotiväelleen. Hän pyysi vielä lähettämään salmiakkipulveria, joka veteen lämmitettynä auttoi kurkkukipuihin. Taina Kievari oli lisännyt oman tervehdyksensä. Lääkärin mukaan Taavilla oli keuhkotauti, ja hänen tilansa oli Tainan mukaan ”enempi huono”. ”Koetan kaiken voitavani hänen parantamisekseen”, kirjoitti Taina Kievari.

Viimeiseen postikorttiinsa Taavi kirjoitti muun tekstin päälle poikittain: "Kyllä Jumala tietää mitä tekee".

Tämä jäi Taavin viimeiseksi viestiksi Tammisaaren vankileiriltä. Taina Kievari lähetti kolme päivää myöhemmin Tuoville kortin, jossa hän kertoi Taavin lopun lähestyvän. Oikea keuhko oli jo aivan loppu eikä vasemmastakaan ollut paljon jäljellä. Taavi oli aamulla nauttinut ehtoollisen ja oli nyt aivan rauhallinen. Lopuksi Taina Kievari pyysi Tuovia soittamaan terveiset kotiinsa. Tämä osoittaa Tuovin alkaneen hoitaa puhelinkeskusta. Luultavasti tämä tehtävä tuli hänelle heti äitinsä teloituksen jälkeen.

Taina Kievarin viesti Tuoville tämän isän kuolemasta.

Taavi Järvi kuoli 21.8. kello 5 aamulla. Tiedon asiasta kotiin lähetti Taina Kievari, joka kertoi Taavin olleen heikkokuntoinen, mutta tajuissaan loppuun saakka. Tuovin viimeinen kirje ei häntä enää elossa tavoittanut. Taina Kievari vastasi kirjeeseen ja pyysi Tuovia ilmoittamaan, mitä tämä halusi isänsä vaatteille tehtävän. Taina oli tulossa Hämeenkyröön parin viikon kuluttua. Hän lupasi tuoda mukanaan Taavin vaatteet, jos Tuovi niin tahtoisi.

Taavi ja Wilhelmiina Järven kohtalot kertovat synkkää tarinaa vuoden 1918 tapahtumista. Oliko järkevää pitää vankileirillä kuolemansairasta 49-vuotiasta miestä? Miksi teloittaa 47-vuotias nainen, joka oli jatkanut vallanvaihdon jälkeen työtään puhelinkeskuksen hoitajana? Wilhelmiina Järven kohtalossa näkyy myös vuoden 1918 tapahtumille ominainen sattumanvaraisuus. Jos hän olisi jäänyt kiinni muutamaa viikkoa myöhemmin, häntä olisi tuskin teloitettu. Luultavasti häntä ei olisi edes vangittu.

Vanhempien kuoleman jälkeen

Taavi ja Wilhelmiina Järven perunkirjoitus pidettiin 27.12.1918. Kihlakunnanoikeus oli määrännyt kauppias T.W. Mattilan alaikäisen Olavi Järven edunvalvojaksi. Perunkirjasta ilmeni, että Olavi Järvi oli lähettänyt isälleen vankileirille omista varoistaan yhteensä 250 markkaa rahaa.

Tuovi Järvi jatkoi äitinsä työtä puhelinkeskuksen hoitajana vuoteen 1926 saakka. Tuolloin puhelinyhtiö siirsi keskuksen omaan rakennukseensa. Tuovi Järvi oli työssään arvostettu henkilö. Kun hän lopetti työnsä, palkitsi puhelinyhtiö hänet 2000 markan rahalahjalla. Tuovi Järvi siirtyi sittemmin kunnan palvelukseen rahastonhoitajaksi kanslia-apulaisen nimikkeellä.

Hämeenkyrön kunnallislautakunta 1930-luvulla. Vasemmalla kunnankirjuri Anna Kummala ja oikealla rahastonhoitaja Tuovi Järvi. Kummala ja Järvi olivat tuohon aikaan kunnantalon ainoat virkailijat, Kuva Hämeenkyrön historia III, s. 447.

Olavi Järven vaiheista emme tiedä paljoa. Taavi Järven kalenterin välissä on Olavin lapsena mahdollisesti kansakoulussa piirtämä kuva. Emme tiedä, onko se siellä isän jäljiltä vai Tuovi Järven mahdollisesti myöhemmin lisäämänä. 

Olavi Järven kirjoittamaa.

Olavi Alfred Järvi kuoli jo 1929 vain 28 vuoden iässä. Sisar Tuovi lähetti kuolinilmoituksen Hämeenkyrön Sanomiin.

Tuovi Järvi kuoli 1938 vain 42-vuotiaana. Muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa korosti vainajan ansioita tunnollisena ja luotettuna työntekijänä.

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

Tuovin äkillinen kuolema oli erityisen suuri järkytys hänen lähimmälle työtoverilleen, kunnansihteeri Anna Kummalalle. Hän kustansi henkilökohtaisen kuolinilmoituksen paikallislehteen kunnan ilmoituksen lisäksi. 

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

 

Tuovi Järven hautajaiset uutisoitiin Aamulehdessä:

Aamulehti 23.9.1938

Hautajaisten jälkeen Anna Kummala kiitti vielä erikseen Hämeenkyrön Sanomissa Tuovi Järveä muistaneita ja Annan suruun osaaottaneita.

Hämeenkyrön Sanomat 30.9.1938

Olavi ja Tuovi Järven hautakivi on Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla. Anna Kummalan hauta on aivan lähellä, välissä on yksi hautapaikka.

Olavin ja Tuovin hauta Hämeenkyrön hautausmaalla. Kuva A. Mielonen.

Lähteet:

Taavi Järven jälkeenjääneet paperit sain luettavakseni Sanna Loimusalon, Ahti Lindbergin ja Sakari Virtasen välityksellä. 

Sotasurmasampo 1914 - 1922, https://sotasurmat.narc.fi/fi/ 

SDP:n terroritilasto,   https://yksa.disec.fi/Yksa4/download/140298987414200/file/4a9248aa-4c6b-476f-ba59-4d85899dc36a/

Nallinmaa-Luoto – Agge: Hämeenkyrön historia III.

Onni Lautasalo: Kansakunta jakaantui kahtia. Historiaa Ikaalisten seudulta.

Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle.

Edit. Olen korjaillut ja täydentänyt tekstiä 8.2.2021 erityisesti viimeisen alaluvun Vanhempien kuoleman jälkeen osalta.

Haapasesta Walakorveksi

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle, ensin harjoittelijaksi Tampereen Sanomien ja sitten Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Kirjailijantaipaleena alkuvaiheissa häntä voi pitää ainakin osittain työväenkirjailijana.

Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Nimimerkki L. S – i. arvioi teoksen Turun Sanomissa . Hän piti runoilijaa työväen laulajana ja maalaislapsena. ”Reformituumat” olivat vain osa teosta, loppuosa oli lemmenlauluja – kuten nuorelle miehelle sopikin. Pieni esikoinen on aika hauska tuttavuus, runoissa oli nuorekasta ja valoisen lämmintä tunnetta, mutta ei – ainakaan vielä – alkuperäisyyttä. Arvostelija ei pitänyt Haapasta varsinaisena työväen laulajana. Hämettären lyhyessä arvostelussa todettiin runojen olevan vanhan toistoa. Omaperäisyys puuttui, mutta joukossa oli jokunen hyväkin runo.

Yksi Syksyisten sävelien sosialistisväritteisiä runoja oli Työväen sonetti, joka julkaistiin myöhemmin myös Kansan Lehdessä:

”Me nousemme kuin taimet mullan alta,

me nousemme kuin meren lainehet.

Päämäärä silmiin siintää ihanalta.

Pelätä meit’ ei vaivat, vastukset.

Vapise orjuus! Pelkää sorron valta!

Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!

On kohta, kohta joka kukkulalta

vapauslaulun soiva sävelet.

Vapise herruus! Noussut on nyt kansa,

mi sietävä ei sua konsanaan;

on noussut joukko, joka tahdollansa

on oikeuden tuova maailmaan,

ja joka hirmuinen on vihassansa

ja voittamaton, suuri voimassaan.”

Toinen kokoelman runoista, Vapauden laineet, ilmestyi myös työväen kalenterissa Eteenpäin vuonna 1907.

Haapasen esikoiskokoelman sisäkansi. Kirja on alkujaan kuulunut Lyyli Raipalalle, mutta siirtynyt sittemmin Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin.

Torpparit

Vuonna 1905 Haapanen sai julki viisi näytelmää ja ensimmäisen runokokoelmansa Syksyisiä säveliä. Näytelmistä viimeisin oli kolminäytöksinen Torpparit.

Torppareiden ensimmäisessä näytöksessä esitellään Kuuselan kartanon torppari Matti Mattila torppari palaa salolta, hänen vaimonsa Liisa ja vielä kehdossa lepäävä poika Martti. Elämä tuntuu lupaavalta, kymmenen vuotta torppaa viljellyt aviopari on saanut kunnostetuksi aikanaan rappiolle jääneet rakennukset. Pellot ovat tasaiset ja viljelykset mainiossa kunnossa. Tulevaisuudennäkymiä varjostaa Liisan pelko tulevaisuudesta, kun kartanon alustalaisista Pekkalan Pekka on ajettu torpastaan. Sitten paikalle saapuu mieroin tielle joutunut Pekka Pekkala vaimonsa Annan kanssa. Keskustelussa käy ilmi, ettei Pekalla ollut torpansopimusta eikä sellaista ole Matillakaan. Miehet päättävät lähteä seuraavana päivänä kartanoon, Matti pyytämään sopimuksen tekemistä ja Pekka anomaan vielä paluuta 40 vuotta viljelemäänsä torppaan.

Toinen näytös tapahtuu Kuuselassa. Kuuselan kirjuri Marttila moitti voimakkaasti isäntäänsä yli 40 vuotta palvelleen torppari Pekkalan irtisanomisesta. Matti ja Pekka tulevat paikalle. Kartanonisäntä suhtautuu heihin ynseästi. Pekka ei pääse takaisin torppaansa, ja koska Matinkin maat ovat lähellä kartanoa, saa hänkin potkut. Kolmen päivän kuluessa hänen oli lähdettävä torpastaan. Tilannetta seurannut kirjuri Marttila irtisanoutuu, ja joutuu riitaan Kuuselan kanssa, joka ei suostu maksamaan kirjurin palkkaa.

Kolmannessa näytöksessä Liisa ja Anna odottavat miestensä paluuta. Anna pelkää pahinta, koska on nähnyt edellisyönä unen, jossa Mattikin irtisanotaan torpastaan. Miesten palattua Pekka kertoo huonot uutiset luonnehtien kartanonherraa: ”…hunajaa herui hänen kieleltään ja ulkokullaisuuden naamari verhosi hänen kasvojaan”. Pekka ja Anna lohduttavat masentunutta Mattia: vasta 30-vuotias mies jaksaa vielä aloittaa uudestaan tyhjästä. Liisa kuvailee sitten ilostuneena unelmaansa tasa-arvoisesta maailmasta, jossa jokainen saa osansa ja onnensa, jossa ei ole rikkaita ja köyhiä. Hän saa muutkin innostumaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Paikalle saapuu irtisanoutunut kirjuri Marttila, josta näkyy tulevan sorrettujen puhemies. Hän kertoo näytelmän loppusanoissa, että käynnissä on kiivas taistelu sorrettujen oikeuksien puolesta:

”Sotahuudot soivat ja uhkaavina liehuvat punaiset liput…. kaikin keinoin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta!”

Taiteellisena suorituksena Torpparit ei ole merkittävä, mutta se on yksi varhaisimpia torpparihäätönäytelmiä. Laukon kuuluisat torpparihäädöt tapahtuivat kaksi vuotta myöhemmin, ja nostivat osaltaan torpparikysymyksen kaikkien tietoisuuteen. Näytelmän torpparit rakentavat oikeudenmukaisuusvaatimuksensa vielä raamatulliselle pohjalle. Ulkopuolelta tuleva kirjuri Marttila - oman luokkansa luopio - osoittaa heille "punaisten lippujen tien" parempaan tulevaisuuteen. Tässä suhteessa Torpparit kuvaa osuvasti meneillään ollutta kehitystä.

Vuonna 1905 – 06 Haapasen sosialistinen vaihe näyttää olleen huipussaan. Hän sai julkaistuksi tamperelaisessa sosialistisessa Kansan Lehdessä puolitusinaa runoaan. Haapanen osallistui Messukylän Työväenyhdistyksen toimintaan; yksi runoista oli alun perin lausuttu kyseisen yhdistyksen kävelyretkellä. Haapasen runoa ”Ajatar” lausuttiin työväen tilaisuuksissa Tampereen lisäksi myös mm. Torniossa ja Vaasassa.

Torpparit ilmestyi 1905.

Hankin Torpparit jostain antikvariaatista. Haapanen pani tekstissään isännän karkottamaan torpparin kolmessa päivässä. Ilmeisesti näytelmän esittäneet pitivät tätä liian selvänä liioitteluna. Tekstiä muokattiin niin, että irtisanominen toimitettiin kaikkien hyvin tunteman säännön mukaisesti: Jos torppari irtrisanottiin ennen joulua Tuomaan päivänä, piti hänen lähteä torpasta Mariana maaliskuussa.

Työlakko

Vuonna 1906 Haapanen sai julki kolme runokokoelmaa ja näytelmän Työlakko. Patruuna Svenssonin tehtaalla työläiset ovat ryhtyneet lakkoon. Patruuna keskustelee työnjohtaja Perttilän kanssa. Lakko jatkukoon, kunnes leipä loppuu. Patruuna haluaa voittaa kiistan, vaikka se kävisi kalliiksi hänellekin. Hän pitää muualta tullutta sosialistisaarnaaja eli ”punaista” syypäänä lakkoon.

Toisessa näytöksessä lakkolaisjoukko keskustelee päämääristään.  He haluavat palkankorotuksen ja sitoutuvat estämään lakon rikkomisen. Puhuja eli sosialistisaarnaaja johtaa kokousta. Lakkolaisten riveistä löytyy kuitenkin petturi, Iikkala nimeltään. Hän hakeutuu patruunan puheille ja lupaa hankkia rikkureita lähipaikkakunnilta. Iikkalan hankkimiensa ulkopuolisten rikkureiden ja lakon lopettaneiden paikallisten työläisten ansiosta tehdas pyörii taas. Patruuna antaa lakkoa jatkaneille vuorokauden aikaa palata töihin. Muuten on edessä sekä työpaikan että asunnon menetys.

Viimeisessä näytöksessä lakkolaisista kiihkeimmät ottavat kiinni ja ruoskivat työnjohtajaksi kohonneen Iikkalan. Sosialistisaarnaaja palaa Helsingistä, toruu lakkolaiset Iikkalan pahoinpitelystä ja osoittaa, miten lakkolaisten yksimielisyyden puute on todellinen syy lakon epäonnistumiseen: ”Sanon suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut.” Lakko olisi onnistunut, sillä Helsingin työläiset lähettivät runsaan avustuksen lakkolaisille. Nyt sen turvin voivat tehtaalta erotetut sentään etsiä uutta työpaikkaa.

Näytelmä päättyy siihen, että paikalle saapunut nimismies hajottaa tehtaan alueella pidetyn kokouksen. Lakkolaiset poistuvat hyvässä järjestyksessä Työväen marssia laulaen. Näytelmän viimeinen repliikki on nimismiehen:

”…minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärimmäisen edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän uljauttaan ja rohkeuttaan.”

Lakon jälkeisistä tapahtumista Haapanen ei kerro, ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Tärkeintä kirjailijalle näyttää olevan lakkolaisten moraalinhen voitto, kun he palaavat laillisuuden tielle. Tämä tekee vaikutuksen myös nimismieheen.

Työlakko ilmestyi 1906.

Päätoimiseksi kirjailijaksi

Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit toisen painoksen arvion suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Hänen mukaansa Haapasessa oli innostuksen pyhää tulta ja myös draamallista kykyä. Tosiasiassa Haapasen sosialistinen kausi näkyy päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Raoul Palmgren pitää Haapasen toista runokokoelmaa Orjuuden yössä tämän parhaana saavutuksena: se on vanhan työväenliikkeen runouden omaperäisimpiä kokoelmia. Haapasen sosiaalisessa ja sosialistisessa runoudessa oli Pamlgrenin mukaan kaiken aikaa tietty pidättäytymisen ja syrjässä seisomisen leima. Suuntaansa etsinyt nuori Haapanen ei näytä olleen kiinnostunut sosialismin teoreetikoista, innostus työväenliikkeeseen oli hänelle ilmeisesti oikeudenmukaisuus- ja moraalikysymys. Mies uskoi vilpittömän idealistisesti parempaan tulevaisuuteen. Suurlakon ja eduskuntauudistuksen kiihkeinä aikoina sosialidemokratia tarjosi joksikin aikaa samaistumiskohteen Haapaselle. Myöhemmin hän ei näytä olleen puoluepoliittisesti aktiivinen, mutta asemoitui vankasti porvarilliseksi kirjailijaksi. Sisällissodan aikana hän oli Tampereella hetken aikaa punaisten vankina ja ennätti sen jälkeen vielä mukaan sotatoimiin valkoisten riveissä.

Haapanen omaksui kirjailijanimen U.W. Walakorpi vuonna 1908. Näytelmä nimeltä Aave ilmestyi alkuvuodesta vielä Urho Haapasen nimellä. Ilmeisesti hän otti käyttöön kirjailijanimen toukokuussa 1908 luopuessaan Hämettären toimitussihteerin tehtävästä ja siirtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Koko miehen uran ajan kustantaja toiminut Karisto mainosti vielä 1909 julkaistua ja kohtalaiset arvostelut saanutta esikoisromaania Mariannea niin, että Walakorven lisäksi nimi Urho Haapanen oli mainittu suluissa. Karisto julkaisi uusintapainoksia Walakorven tuotannosta 1919-20. Tuolloin osa Haapasen nimellä kirjoitetuista teoksista julkaistiin uudelleen Walakorven nimellä. Tässä esitellyistä Torppareista ja Työlakosta ei otettu uusintapainosta.

Walakorven myöhemmistä vaiheista kirjailijana toisaalla blogissani.

Sivuosuma

Tutustuessani Walakorven tuotantoon etsiskelin Hämeenkyrön kirjastosta Kalevi Kalemaan 1975 toimittaman teoksen Nyt ylös kansa kaikkivalta. Se sisältää valikoiman vanhan työväen runoutta, ja tiesin kirjassa olevan myös muutaman Urho Haapasen runon. Teos löytyi kirjaston varastohyllyistä.
Haapasen runot löysin, mutta yllätyksekseni havaitsin kirjasta puutteen. Teoksen kirjailijaesittelyt päättyivät Emil Eloon. Loput tekijät - Haapanen mukaanluettuna - puuttuivat. Sivut oli näemmä poistettu ja sitten liimailtu siististi kirja kokoon.

Kadonneet kirjailijatiedot.

Jo siinä hyllyjen välissä kirjaa selaillessani minut valtasi entiselämys, jota suomennosta kuulemma déjà-vu -ilmiöstä kuulemma nykyään käytetään. Illalla kotona asiaa pohtiessäni muisti palautui pätkittäin. Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti lähes 30 vuotta sitten kotiseututiedon opetuspaketin, jonka nimeksi tuli Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Walakorpi kuului Raimon käsittelemiin kyröläisiin. Muistan kuinka samoja lähteitä käyttänyt Raimo joskus koulun tupakkahuoneessa eli palvaamossa ihmetteli humoristiseen tapaansa, ettei tiennytkään Kyrössä olevan niin intohimoisia vanhan työväenliikkeen runoilijoiden ystäviä, että keräilisivät tietoja runoilijoista. Saksien kanssa.

Lähteet:

Kalevi Kalemaa: Nyt ylös kansa kaikkivalta : valikoima vanhan työväenliikkeen runoutta. Jyväskylä 1975.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.
Raoul Palmgren: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeen kaunokirjallisuus I. Porvoo1966.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu 1986.

U.W. Walakorpi: Torpparit. Hämeenlinna 1905.

U.W. Walakorpi: Työlakko. Hämeenlinna 1906.