Taavetti Hämäläisen pitkä pako ja tuomio. Punakaartista Mettä-Sedäksi ja lopulta kuritushuonevangiksi.

 Joskus lehden lukeminen saa ihmisen toimimaan. Toimittaja Hannu Sinisalo esitteli seutulehti Oivassa 8.1.2025 ansiokkaasti 1920-30 -lukujen väkivaltaisia tapahtumia Hämeenkyrö ja Ikaalisten alueella. Samalla hän kertoi siitä, miten paikallislehdet uutisoivat tuohon aikaan rikoksista. Juttu herätti kiinnostukseni kahdellakin tapaa. Ensinnäkin kirjoittelin aikanaan samasta aiheesta blogiini. Rajoituin silloin vuosiin 1922-29 ja pelkästään Hämeenkyröön. Toisekseen yksi Sinisalon esittelemistä tapauksista koski Vaivian ryöstömurhayritystä 1927. Lehdissä dramaattisesti uutisoitu rikos osoittautuu nimittäin lavastukseksi. Jokunen vuosi sitten kävin läpi juttuun liittyvää aineistoa Kansallisarkiston Turun tutkijasalissa. Tarkoitus oli silloin kirjoittaa tapauksesta blogiini, mutta laiskuus yllätti. Nyt on aika ryhdistäytyä, kun aineistokin vielä sattui tietokoneelta löytymään.

Vaivian ryöstömurhalavastuksen tarkoituksena oli sisällissodasta lähtien Hämeenkyrön ja Ikaalisten takamailla piileskelleen entisen punakaartilaisen Taavetti Hämäläisen vangitseminen. Ahti Lindberg kirjoitti Hämäläisestä seutulehti Oivaan 31.8.2017, ja itse kirjoitin samaan lehteen aiheesta lyhyesti 22.1.2025. Veikko Huuska on käsitellyt blogissaan laajasti Hämäläisen vangitsemiseen liittyvää lehtikirjoittelua. 

Taavetti Hämäläinen syntyi 1879 torppari Isak Mansoniemen ja vaimonsa Anna Kaisan perheeseen kuudentena lapsena. Kaikkiaan perheeseen siunautui 11 lasta, joista kaksi kuoli hinkuyskään. Oikeudenistunnossa 1927 Hämäläinen kuitenkin väitti, että hänen isänsä on Efraim Kulmala. Sukunimeä Hämäläinen Taavetti kertoi ryhtyneensä käyttämään jo rippikouluaikana. Virallisissa asiakirjoissa sukunimi säilyi pitkään Mansoniemenä. Myöhemmin löytyy virallisista asiakirjoista nimi Taavetti Efraiminpoika Hämäläinen. Sukunimellä Mansoniemi hän läksi veljensä Eljaksen kanssa siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin syksyllä 1902. Pitkään Hämäläinen ei rapakon takana viihtynyt, sillä 1904 hän sortui rikoksiin Puumalassa. Mies sai 1 vuoden 8 kuukauden vankeustuomion pahoinpitelystä, kahdesta kotirauhan rikkomisesta ja kahdesta omaisuuden vahingoittamisesta.

Muutaman vuoden Hämäläinen näyttää pysyneen erossa rikollisesta elämästä, mutta 1910 hän syyllistyi vakavampaan rikokseen. Viipurin hovioikeus luki miehelle 7 vuoden 6 kuukauden kuritushuonetuomion ryöstöstä ja murhayrityksestä. Kansalaisluottamus meni 10 vuodeksi. Koko tuomiota Hämäläisen ei tarvinnut kärsiä. Nikolai II järjesti 1913 suuret juhlat Romanovien suvun kolmisatavuotisen hallinnon kunniaksi. Hän antoi armahdusmääräyksen, jonka perusteella tuomioita lyhennettiin. Tähän hallitsijan armahduskirjeeseen vedoten Hämäläinen vapautettiin.

Hämäläinen kuvattiin rikosrekisteriä varten 1910. Hän oli lyhytkasvuinen (162 cm), mutta vankkarakenteinen.

Kuulusteluissa 1927 Hämäläinen kertoi olleensa naimisissa Hulda Björkenheimin kassa, mutta olleensa erossa tästä jo yli 11 vuoden ajan. Lapsia avioliitosta ei ollut. Aluksi mies kertoi liittyneensä punakaartiin tammikuussa 1918, mutta myöhemmissä kuulusteluissa hän selitti muuttaneensa Malmille joskus 1916 ja loukkaantuneensa talvella 1917 ollessaan vallitöissä Boxbackassa. Sen takia hän oli palannut synnyinseuduilleen Ikaalisiin, josta hän palasi Malmille syksyllä 1917. Siellä hän liittyi punakaartiin ja osallistui kertomansa mukaan Keravan taisteluun tammikuussa 1918. Sen jälkeen hän oli joukkonsa mukana ensin Porvoossa ja sitten Helsingissä. Myöhemmin Hämäläinen siirtyi Tampereen kautta Porin suunnalle. Sieltä hän pakeni muiden mukana Hämeenlinnan kautta Lahteen, missä jäi vangiksi vapunpäivänä. Hennalan vankileiriltä hän pakeni kesällä 1918. Viranomaisilta saatujen tietojen mukaan pakopäivä oli 18.7., mutta asiakirjaan on merkitty kysymysmerkillä päiväksi myös 24.7. Hämäläinen itse muisteli paenneensa 3.8. 

Hennalasta paettuaan Hämäläinen piileskeli metsissä Pohjankankaalla erään toisen entisen punakaartilaisen kanssa. Tämä kuoli kuitenkin käärmeenpuremaan, ja Hämäläinen hautasi hänet johonkin Pohjankankaalle. Hämäläinen kertoi oleilleensa Hämeenkyrön, Ikaalisten, Mouhijärven ja Suodenniemen syrjäseuduilla. Häntä suojelivat useat pienviljelijät, joita hän vastavuoroisesti auttoi talojen töissä. Erityisesti Vesajärven suunnalla hän näyttää piileskelleen vuodesta 1924 lähtien.

Ryöstömurhan yritys vai lavastus?

Hammaren & Co:n työnjohtaja, rakennusmestari Erik Jonsson, oli 23.7.1927 matkalla Kyröskoskelta Vaivian turvesuolle maksamaan työläisille palkkoja. Tällöin Jonssonin kertoman mukaan eräs mieshenkilö ampui häntä kohti useita laukauksia kuitenkaan osumatta. Puolustuksekseen ampui Jonsson rosvoa kohti taskuaseellaan, jolloin tämä pakeni metsään. Tehdasyhtiön pyynnöstä juttua tutkimaan saapui Helsingistä kaksi etsivää, Ivar Hedman ja Anton Andersson. Tutkimuksiensa jouduttamiseksi etsivät pukeutuivat tavallisiksi työmiehiksi ja lähtivät sitten valepuvussa hakemaan työtä Vaivian suolta. Suolla työskennellessään he saivat tietoonsa "yhtä ja toista asiaa valaisevaa". Tutkimukset johtivat siihen, että Taavetti Hämäläinen pidätettiin iltapäivällä 5.8.1927 Tuokkolan kylän takamailta Holman tilan lähettyviltä. Poliisin mukaan Hämäläinen juoksi pakoon noin 200 askeleen verran, mutta joutui piiritettynä antautumaan. Lehdissä kerrottiin myös Hämäläisen lueskelleen kaikessa rauhassa Työväen järjestön Tiedonantajaa juuri ennen pidätyshetkeä. Kun poliisit hänet pidättivät, lausui Hämäläinen levollisesti: ”Nyt loppui mun punakaartilaisaikani”. 

Hämeenkyrössä tiedettiin Hämäläisen oleskelevan paikkakunnalla, ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin nimellä ”Mettä-Eno” ja ”Mettä-Heikki”. Hämäläinen saavutti takamaitten asukkaitten keskuudessa luottamuksen, ja fyysisesti vahvana hänestä oli huomattava apu talojen töissä piilottajilleen. Hämäläistä avustaneet olivat Hämeenkyrössä sisällissodassa punaisten puolella olleita. Useat piilottajien perheistä olivat menettäneet jäseniään sisällissodan taisteluissa, teloituksissa tai vankileireillä. Kerrotaan, että nimismies Tainio liikkui kerran muissa asioissa Merenvuoren talon - entisen torpan - pihapiirissä ja kehui pellon komeaa viljakasvua. - Se onkin Mettä-Heikin kuokkima pelto, kuului talonväen vastaus.  Lehtitietojen mukaan Hämäläinen oli pidätettäessä erittäin hyvissä ruumiillisissa voimissa, sangen pulska ja hyvin ruokitun näköinen. Painoakin verraten lyhyeen varteen oli kertynyt lähes 100 kiloa. 

Lehdissä ei tuohon aikaan piitattu syyttömyysoletuksista. Vaikka Hämäläinen kielsi syyllistyneensä ryöstömurhan yritykseen, arveltiin lehdissä melkoisella varmuudella häntä murhayrityksen suorittajana. Uudenkaupungin Sanomat luonnehti pidätettyä näin: "Kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet on Hämäläisen olemus kiireestä kantapäähän tyypillisen konnan ja roiston.  Kuluneina 9 vuotena on hänestä kehittynyt todellinen metsäläinen, jonka pelkkä näkeminenkin jo panee puistattamaan lujaluontoistakin.  Pää on muodoltaan epäsuunnikas ja kasvot alaspäin ulkonevat, otsa matala, silmissä välkehtii villi ja inhottava ilme." Onneksi tilanne oli saatu hallintaan: "Nyt on Hämäläinen kuitenkin varmassa tallessa, pantuna rautoihin sekä käsistään että jaloistaan ja kaiken varmuudeksi kytketty vielä seinään kiinni.  Yötä päivää vartioivat häntä sitä paitsi vanginvartijat vieressä, joten tämän suurta kauhua sikäläisellä seutukunnalla herättänyt murhamies on vihdoinkin tehty yhteiskunnalle vaarattomaksi." Muissakin lehdissä kuvailtiin Hämäläistä synkin kielikuvin, mutta Uudenkaupungin Sanomat taisi yltää ennätykselliseen sanankäyttöön.

Sanomalehdissä päähuomion uutisoinnissa vei nopeasti Hämäläisen osallisuus sisällissodan aikaiseen Koliahteen joukkomurhaan. Punaiset ampuivat 10.3.1918 Porin ja Noormarkun välisellä maantiellä kuusitoista jo aiemmin vangittua A. Ahlström Osakeyhtiön pääkonttorin johtohenkilöä ja muuta virkailijaa, joita oltiin kuljettamassa kohti Poria. Hämäläistä osattiin epäillä osallistumisesta tapahtumaan aiemmin siitä tuomittujen punakaartilaisten kuulustelujen ja oikeudenkäyntien perusteella. Kyröskosken ryöstömurhayritys näyttääkin olleen lavastus, jonka avulla voitiin käynnistää laaja operaatio Hämäläisen kiinniottamiseksi. Paikkakunnalla tiedettiin hyvin Hämäläisen piileskelystä, häntä oli aiemminkin koetettu vangita. Koliahteen tapahtumista oli tulossa 10 vuotta, ja armahduslakien perusteella lievemmät punaisten 1918 sisällissodan aikana tekemistä rikoksista olivat vanhenemassa. Hämäläinen oli siten syytä vangita ripeästi. Ryöstömurhan yritys taas oli sopiva rikos sikäli, että Hämäläinen olit tuomittu ryöstömurhasta aiemminkin. Mainittakoon, että toinenkin sisällissotaan liittyvä Hämeenkyröä koskeva tapaus saatettiin oikeuteen 1928. Osaran kartanonomistaja A.G. Hildenin murhasta syytetty Väinö Leppänen tuomittiin elinkautiseen, joka armahdusasetuksen perusteella muutettiin 12 kuritushuonetuomioksi. Tapauksesta hieman lisää täällä.

Tehdasyhtiö oli asiassa aktiivinen ja tilasi Helsingistä kaksi rikospoliisin etsivää tutkimaan "ryöstömurhaa". Myös paikallinen suojeluskunta avusti Hämäläisen etsinnöissä. Ilmeisesti paikallispoliisin kykyihin metsässä piilottelevan entisen punakaartilaisen vangitsemiseksi ei luotettu. Tehtaan puolesta asiassa toimi ilmeisesti aktiivisesti Kyröskoskelle asettunut tehtaan toisen omistajasuvun nuorempi edustaja, yhtiön ostopäälliköksi nimitetty Oscar Sumelius. Hän oli tehtaan perustajiin kuuluneen G.O. Sumeliuksen pojanpoika. Suojeluskuntaupseeri ja maisteri Oscar Sumelius toimi Hämeenkyrön Suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1.8.1927 lähtien aina vuoteen 1940 saakka. Hänen vaimonsa Annin (os. Grundström) ensimmäisen aviomiehen Holger Timgrenin punaiset olivat surmanneet huhtikuussa 1918. 

Ankaraksi luonnehdituissa kuulusteluissa Taavetti Hämäläinen myönsi olleensa paikalla Koliahteen surmapaikalla. Sen sijaan hän jyrkästi syyllistyneensä ryöstömurhan yritykseen Hämeenkyrössä. Hämäläinen väitti olleensa kyseisenä aikana töissä Merenmaan torpan heinäpellolla. Torpan väki oli tämän aluksi - ehkä seurauksia peläten - kiistänyt, mutta sittemmin torpan emäntä oli vahvistanut Hämäläisen alibin. Mies siirrettiin sitten Hämeenkyröstä lääninvankilaan. Kiinnostus "ryöstömurhayrityksen" tutkintaan päättyi siihen. Nimismies Yrjö Tainio ilmoitti kirjeellä 27.8.1927 kihlakunnantuomarille, ettei Hämäläistä vastaan ole tarpeeksi todisteita ryöstömurhayrityksestä.

Nimismies Tainion ilmoitukseen loppui "ryöstömurhayrityksen" tutkinta.

Jos Hämäläinen olisi ollut ryöstömurhayrityksen takana, olisi hänen alibiaan kai kunnolla pyritty murtamaan. Tai jos joku toinen henkilö olisi käsiaseella ammuskellut työnjohtajaa, olisi tällaista rikollista etsitty perusteellisesti. Käräjille tapauksen tiimoilta päätyi kolmesta eri taloudesta 10 Hämäläistä suojellutta henkilöä. Heille tuomittiin 20 tai 30 päiväsakkoa, joukossa ollut alaikäinen tyttö selvisi 10 päiväsakolla. On selvää, että Hämäläisellä oli vuosien mittaan lukuisia muita avustajia. Käräjille joutuivat vain heinä-elokuussa Hämäläistä auttaneet.   

Hämäläistä epäiltiin myös veriteoista Malmilla

Etsivä Keskuspoliisi (nykyään Suojelupoliisi) seurasi Hämäläisen pidätystä, saattoipa olla yksi liikkeelle paneva hänen kiinniottamisessaan. EK otti esiin Koliahteen tapauksen lisäksi toisenkin epäilyn Hämäläistä kohtaan. Hämäläinen toimitettiin marraskuun lopussa Malmin pitäjään (nykyisin osa Helsinkiä) kuulusteltavaksi osuudesta useisiin murhiin. Hämäläinen oli aiemmin kertonut liittyneensä punakaartiin tammikuussa 1918, mutta tarkensi nyt sen tapahtuneen jo edellisvuoden syksyllä. Hämäläistä epäiltiin osuudesta useampaan henkirikokseen, mm. poliisikonstaapeli Feliks Nummelinin ja kartanonomistaja Johan Georg Bergbomin murhiin. 

Poliisi kuuli todistajina asiassa mm. pienviljelijä Hjalmar Sillanpäätä, joka oli aikanaan ollut punakaartissa ja miliisinä Malmilla. Hän kertoi kuulleensa, että Hämäläinen oli mukana ampumassa Nummelinia ja nimismies Fredrik Hauptia, joka haavoittui hyökkäyksestä. Sillanpään mukaan Hämäläinen tunnettiin raakuudestaan ja oli muutenkin epäilyttävä henkilö. Kirvesmies Frans Vahterinen kertoi huhuna kuulleensa, että Hämäläinen olisi ollut mukana Nummelinin ja Hauptin ampumisessa. Hämäläinen oli mukana punaisessa miliisissä, mutta Vahterisen mukaan joutui erotetuksi, kun miehen rikollinen menneisyys paljastui. Hämäläinen kuului Frans Malmin johtamaan salaiseen lentävään osastoon. Kun kuultiin huhuja osaston murhatöistä, arvelivat Vahterisen tuntemat miehet Hämäläisen taas olleen mukana. Hämäläinen oli jäänyt kuulusteltavan mieleen juuri ainaisen raakuutensa ja julmuutensa takia. Mihinkään veritekoon ei Vahterinen voinut konkreettisesti todistaa Hämäläisen osallistuneen. Myös entistä nimismiestä Fredrik Hauptia kuultiin. Hänkään ei voinut liittää Hämäläistä suoraan ampumistapaukseen. Hämäläinen kielsi osallistuneensa mihinkään "pahoihin tekoihin". Jonkinlaista käsiasetta hän myönsi kuljettaneensa taskussaan miliisinä ollessaan, mutta ei sillä ampunut kertaakaan. Hämäläistä vastaan ei ilmennyt mitään konkreettisia todisteita, joten hän ei saanut syytteitä Malmin surmatöistä.

Frans Vahterisen kuulustelussaan kertomaa. 

Hämäläinen hovioikeudessa 

Oikeusjuttu Hämäläistä vastaan alkoi Ulvilan välikäräjillä syyskuussa 1927. Kihlakunnanoikeus siirsi jutun suoraan hovioikeuteen ns. valtiopetosjuttuna. Hovioikeuden istunnossa kuultiin todistajina Kolinahteen tapahtumista aiemmin tuomittuja. Juho Kustaa Leppänen oli jäänyt kiinni 1918, mutta oli onnistunut pakenemaan Hämäläisen tavoin Hennalana vankileiriltä. Kiinni jäätyään hän oli saanut hovioikeudessa tuomion 1922. Leppäsen selitti tuolloin, että karkuun lähtenyt punaisten vanki oli konttoristi Jansson.  Miehen tullessa kohti Hämäläistä oli tämä ottanut kiväärin selästään, mutta Jansson tarttui siihen kiinni.  Syntyneessä tappelussa miehet vierivät ojaan, mistä Hämäläinen kuitenkin selvisi ylös ja iski kiväärinperällä Janssonin pään murskaksi. Leppäsen kuulemisesta ei tullut sen valmiimpaa. Vankeustuomiotaan istunut mies ilmoitti heti, ettei aikonut puhua mitään. Hänellä ei ollut kansalaisluottamusta, joten hän ei kelvannut todistajaksi. Oikeus maanitteli Leppästä puhumaan, mutta tämä kieltäytyi johdonmukaisesti vastaamasta kysymyksiin. Häneltä kysyttiin myös sitä, oliko Hämäläinen kuuro jo 1918. Tähänkään ei Leppänen ottanut kantaa. Hän kehotti oikeutta kääntymään sellaisten henkilöiden puoleen, joilla on kansalaisluottamus. Leppänen oli johtanut vankeja kuljettanutta 6 miehen joukkoa. Leppänen oli aiemmissa kuulusteluissa kertonut, että Hämäläistä kutsuttiin jo kotiseudullaan "Pontsariksi". Hämäläinen kielsi, että hänestä moista nimeä oli käytetty.

Oikeus kuuli myös osallisuudesta murhiin jo rangaistuksensa kärsinyttä Hugo Evert Lehtistä. Hän kertoi kaikkien vankeja saattaneiden miesten olleen aseistettuja, myös Hämäläisen. Janssonin surmaa hän ei ollut nähnyt, joten ei voinut siitä enempää sanoa. Lehtinen oli saanut 1918 valtiorikosylioikeudessa kuolemantuomion Koliahteen surmista. Sitä ei ehditty panna toimeen, joten se muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Saman tuomion saivat 1918 Lehtisen lisäksi punakaartilaiset Kalle Varjakka ja Gunnar Granström. Lehtinen ja Varjakka tunnustivat olleensa mukana ampumassa vankeja, mutta kielsivät syyllistyneensä murhiin, koska ampuivat saamansa käskyn mukaisesti pakoa yrittäneitä. Granström kiisti ampuneensa vankeja ja olleensa mukana vain hevosmiehenä. Samassa oikeudenistunnossa kuolemantuomion sai myös Aksel Aarre. Hän ei ollut mukana vankikuljetuksessa, mutta hänen katsottiin antaneen määräyksen, jonka mukaan vangit oli ammuttava pakoyrityksen sattuessa. Joissakin lähteissä väitetään, että Aarre olisi ammuttu pidätysyrityksen yhteydessä. Tämä ei pidä paikkaansa, kaikki neljä saivat tuomion samassa valtiorikosylioikeuden istunnossa.

Koliahteen surmatyö herätti huomioita punaisten puolellakin, mm. Porissa ilmestyneessä Sosialidemokraatissa vaadittiin 13.3. asian perusteellista selvittämistä ja syyllisten rankaisemista. Satakunnan rintaman päällikkö Kustaa Salminen ei tähän suostunut. Porilaisen varatuomari Berndt Procopén oli lopulta määrä aloittaa tapauksen tutkimus, mutta se jäi kesken punaisten peräytyessä alueelta. Koliahteen tapahtumista ei koskaan saatane täyttä selkoa. Vapaussotakirjallisuudessa puhuttiin aluksi puhtaasta teloituksesta. Oikeudenkäyntien perusteella näyttää siltä, että vankeja kuljetettiin useassa ryhmässä. Ensimmäisestä ryhmästä kajahti laukaus, jolla ammuttiin joko pakoon yrittänyt vanki tai hänet teloitettiin muuten vain. Takaa tulevien vangittujen keskuudessa syntyi pakokauhu ja he yrittivät karata. Tässä yhteydessä kaikki 16 vankia ammuttiin.

Taavetti Hämäläisen oikeudenkäynti ei tuottanut merkittävää uutta tietoa tapauksesta. Hämäläinen puolustautui selittäen, ettei kuulunut varsinaisesti vankien saattomiehiin, vaan oli matkalla hevosella Poriin muussa tehtävässä. Hämäläinen myönsi kuulusteluissa Hämeenkyrössä yhtä pakoon pyrkinyttä vankia nyrkillä niin, että tämä kaatui ojaan ja menetti tajuntansa. Hovioikeudessa hän väitti, että kuulustelupöytäkirja oli väärä tässä suhteessa. Mies vetosi huonokuuloisuuteensa ja sanoi pöytäkirjan olevan siksi epätosi. Hän oli ainoastaan tuupannut vangin ojaan. Ojassa makaavan vangin oli sitten ampunut Hämäläisen mukaan joku muu, ilmeisesti Granström. 

Hämäläisen lausumaa hovioikeudessa.

Hämäläinen kielsi johdonmukaisesti osallisuutensa henkirikoksiin ja väitti, ettei kantanut asetta missään vaiheessa kapinaa. Hovioikeus muiden henkilöiden aiempiin kuulusteluihin ja todistuksiin perustuen katsoi toteennäytetyksi, että Hämäläinen oli lyönyt Janssonia kiväärillä päähän niin, että kiväärinperä oli hajonnut. Hämäläinen oli syyllistynyt Janssonin tahalliseen tappoon ja lisäksi 15 muun vangin murhan avustamiseen. Tahallisesta taposta tuomittiin 12 vuoden ja avunannosta murhiin 10 vuoden kuritushuonetuomio. Tuomioihin sisältyi myös avunanto valtiopetokseen. Rangaistukset yhdistettyinä Hämäläinen tuomittiin 15 vuoden kuritushuonerangaistuksen. Armahduspäätöksen nojalla tuomioita alennettiin niin, että suoritettavaksi jäi 10 vuoden kuritushuonerangaistus. Lisäksi Hämäläisen jäi kansalaisluottamusta vaille 15 vuodeksi. Hänen piti myös maksaa korvauksia murhattujen oikeudenomistajille.

Hämäläisen puolustusasianajaja hovioikeudessa toimi Asser Salo, joka 1930 joutui Lapuan liikkeen pahoinpitelemäksi ja muiluttamaksi Vaasassa Työn Ääni -sanomalehden kirjanpainon särkemisjutussa yhteydessä. Salo ei jostain syystä saapunut asian loppukäsittelyyn oikeudessa, vaikka oli itse pyytänyt lykkäystä tutustuakseen tapauksen asiapapereihin. Hämäläinenkään ei tiennyt syytä Salon poissaoloon.

Lehdistö seurasi kuulusteluja ja oikeudenkäyntiä

Hämäläisen pidätys noteerattiin kymmenissä sanomalehdissä ympäri maata. Hämäläistä kuvailtiin yleisesti "suurikolliseksi" tai jopa "suurmurhaajaksi". Hänen syyllisyyttään sisällissodan aikaisiin rikoksiin pidettiin varsinkin porvarillisissa lehdissä itsestään selvänä. Katsottiin myös, että hänen syyllisyytensä Kyröskosken ryöstömurhayritykseen oli vähintään melko varma ja poliisi tulisi pian saamaan varmat todistukset asiasta. Useimmat lehdet nojasivat uutisoinnissaan poliisin antamaan tiedotteeseen. Tarkemmin tapahtumista kerrottiin Hämeenkyrön ja Ikaalisten paikallislehdissä sekä Tampereen porvarislehdissä. Laajemmin asiasta uutisoitiin myös Satakunnan rannikkoseudun lehdissä. Siellähän Koliahteen joukkomurha oli tapahtunut. Turun lehdistä kokoomuslainen Uusi Aura lähetti toimittajansa seuraamaan hovioikeuden istuntoja ja uutisoi niistä laajasti. Muut lehdet tyytyivät referoimaan Uuden Auran kirjoituksia.

Piirros Taavetti Hämäläisestä hovioikeudessa. Uusi Aura 23.6.1928.

Vasemmistoradikaaliset ja kommunistiset lehdet suhtautuivat tapahtumaan toisin. Uutisen yhteydessä muistutettiin siitä, että valkoiset oli vapautettu kaikesta vastuusta vuoden 1918 tapahtumiin. Näin vasemmistoradikaali Pohjan Voima syyskuussa 1927: "Vallassaolijat toteuttavat kauniisti kansalaissodan arpien lääkitsemistä.  Kaikille valkoisille murhamiehille, jotka v. 1918 tekivät kaameita hirmutöitä annettiin heti amnestia, mutta työläisiä vainotaan vuoden 1918 tapahtumista vielä ”valtiopetos”-jutuillakin." Vaasalainen Työn Ääni puolestaan puhui "Porvarilehtien ryöstelyhistoriosta" kritisoidessaan tapauksen uutisointia. 

Vankilan jälkeen

Koska Hämäläinen ei ollut rikollisena ensikertalainen, joutui hän silloisen lainsäädännön mukaan istumaan koko tuomionsa. Pakoyrityksestä tai vankilassa tehtyjen rikkeiden vuoksi rangaistusaika saattoi pidetä. Tiedossani ei ole, ehtikö Hämäläinen nauttia vapaudesta ennen kuin hänet suljettiin jatkosodan ajaksi turvasäilöön ilman syytettä ja oikeudenkäyntiä.

Jatkosodan jälkeen Hämäläinen palasi Hämeenkyröön ja Ikaalisiin asumaan elämänsä loppuvuosiksi. Hän kuoli 1948. Lapsena Hämäläisen tavannut Ahti Lindberg kertoo miehen olleen vaitonainen, vaisu ja katkeranoloinen. Hämäläinen ei luottanut muihin kuin häntä 1920-luvulla auttaneisiin perheisiin.  Hämäläistä parturoinut mies oli kerran ihmetellyt Taavetin pään kuhmuisuutta. - Siihen on sen verran kolautettu, oli Hämäläinen vastannut viitaten kovakouraisiin kuulusteluihin.  

Jatkosodan jälkeen Hämäläinen oli varmasti jo ikänsä vuoksi rauhallinen mies. Nuoruudessaan hän oli sisällissotaa edeltäneiden rikostensa ja myös punakaartilaistoveriensa todistuksen mukaan suoraviivaisen julma mies. Viranomaisten asiakirjoissa hänen ammatikseen on merkitty vaihtelevasti kivityömies, kirvesmies tai viilari. Tuon ajan tapaan Hämäläinen näyttää hallinneen maataloustöiden lisäksi monenlaista. Fyysisesti vahvana Hämäläinen näyttää selvinneen hyvin raskaista töistä ja piilottelun aiheuttamista rasituksista. Hänen täytyi olla myös henkisesti kestävä, vaikka useissa lehdissä häntä kuvattiin "matalaotsaiseksi" tai suorastaan tyhmäksi. Typerä mies ei kuitenkaan olisi kyennyt pakenemaan vankileiristä ja piilottelemaan viranomaisilta yhdeksää vuotta. Piilotteluun oli hyvä syy: on selvää, että Hämäläinen osallistui Koliahteen joukkomurhaan. Muista väkivallanteoista liikkui huhuja, mutta ei todisteita. 

Taavetti Hämäläisen piileskely ei olisi onnistunut ilman tukijoukkoja. Hämeenkyrön punaisia oli kaatunut sisällissodan taisteluissa ainakin 83, kuollut valkoisen terrorin uhreina 81 ja menehtynyt vankileireillä 168. Yhteensä uhreja oli siis yli 330. (Luettelo henkilöistä täällä.) Vastaavasti pitäjässä kuoli 16 valkoista punaisen terrorin uhreina, heistä 13 hämeenkyröläisiä. (Tarkemmin asiasta täällä.) Sisällissodan hävinneiden puolella oltiin syystäkin katkeria. Heille Hämäläisen pitkään onnistunut piilottaminen oli ymmärtääkseni myös vastarinnan symboli. Sodan voittanutta osapuolta oli vaikea uhmata avoimesti ja julkisesti. Hämäläisen avustaminen merkitsi myös pitkän nenän tai suoranaisesti keskisormen näyttämistä voittajille.  

Lähteet

Kansallisarkisto Turku: Hovioikeuden pöytäkirjat.

Kirjallisuus
L.G. von Bonsdorff: Kyröskosken tehtaat 1870-1945 II. Helsinki 1947.
Esko Lammi: Isänmaan parhaaksi II. Tampere 2007.
Terhi Nallinmaa-Luoto - Marja Agge. Hämeenkyrön historia III. Otava 2003.
Pertti Rajala: Satakunta 1918. Verkossa täällä. Koliahteen tapahtumista s. 116-120.
Haastattelut
Ahti Lindbergin haastattelu 23.1.2025.

Verkkolähteet on pyritty merkitsemään tekstiin linkkeinä.

Lapsia sisällissodassa 1918

Vapriikissa oli pitkään avoinna Tampere 1918 -näyttely (nykyään verkossa). Ehdin pistäytyä katsomassa sen useamman kerran. Jokaisella kerralla jäin tuijottelemaan näyttelyn loppupäässä olevaa kuvataulua. Siinä olivat nämä kaksi poikaa: Onni Kokko ja Arvo Koivisto.

Onni Kokko

Arvo Koivisto

Helsinkiläinen 14-vuotias juoksupoika Onni Kokko toimi aluksi jääkäriluutnantti Ossi Peltokankaan adjutanttina ja oli mukana useissa taisteluissa. Onni haavoittui Tampereella 25.3.1918 ja kuoli Vaasan sairaalassa 22.4. ennätettyään saada Mannerheimin myöntämän IV luokan Vapaudenristin. Sodan jälkeen Onni Kokon tarinasta syntyi valkoisten puolella eräänlainen legenda. Sitä pohjusti mm. Ilmari Kianto jutullaan Suomen Kuvalehdessä.  Tyrvääläinen Arvo Koivisto palveli punakaartin lähettinä. Hänet vangittiin Lahdessa 1.5. ja toimitettiin sittemmin Tyrväälle. Siellä häntä kuulusteltiin ja pahoinpideltiin valkoisten esikunnassa.  Lopulta Arvo Koivisto teloitettiin joko 7. tai 8. kesäkuuta 1918.

Onni ja Arvo olivat lapsisotilaita. Lasten osuutta ja asemaa sisällissodassa on tutkittu melko niukasti. Tuulikki Pekkalaisen 2014 ilmestynyt teos Lapset sodassa 1918 valaisee lasten kohtaloa perusteellisesti. Pekkalaisen mukaan taisteluissa kaatui 63 punaisten ja 22 valkoisten riveissä taistellutta. Lisäksi tiedossa on 18 kaatunutta, joiden osapuolta ei ole määritetty. Punaisten lapsia surmattiin 56, valkoisten 7 ja lisäksi 13 lasta, joiden vanhempien osapuolta ei ole selvitetty. Lisäksi 87 lasta kuoli harhaluoteihin, vahingonlaukauksiin,  kraanatinräjähdyksiin ja muihin sodan aiheuttamiin onnettomuuksiin. Kadonneiksi on tilastoitu 35 sodassa lasta. Sodassa menehtyi siten ainakin 301 lasta. Pekkalaisen tutkimuksen jälkeen ovat tiedot sisällisodan aiheuttamista kuolemista vielä tarkentuneet. On mahdollista, että lapsiuhreja oli hieman enemmän.

Sodan jälkeen yli 80 000 punaista sijoitettiin vankileireille. Joukossa oli lähes 1500 lasta, joista 104 kuoli vankeudessa. Pekkalaisen teoksen liitteenä on luettelo suurten leirien lapsivangeista. Kaikista sisällissodan jälkeen pystyyn polkaistuista pienistä ja lyhytaikaisista vankileireistä ei ole säilynyt tietoja, joten todellinen lapsivankien luku lienee ollut jonkin verran suurempi. 

Pekkalaisen laatimasta luettelosta löytyy myös hämeenkyröläisiä. Hämeenlinnassa heitä oli kolme. Toivo Mäkinen (s. 1.8.1902) oli vangittu Vesalassa Lahden lähellä vapunpäivänä. Hänet on ilmeisesti vapautettu ennen kuin vankileirien olosuhteet kävivät todella hankaliksi, arvio Leila Niemenmaa blogikirjoituksessaan. Torpantyttö Lempi Elina Salminen oli vangittu samalla kuin Mäkinen. Lempi mainitaan 15-vuotiaaksi. Hämeenkyrön syntyneiden luettelon mukaan Lempi oli syntynyt 6.4.1902. Vangitsemishetkellä hän oli siten 16-vuotias. Torpan kasvatti Kalle Toivonen (Nurminen) oli syntynyt 8.7.1902. Hän oli Sasista ja työskennellyt Jokelan torpassa. Kalle oli vangittu Janakkalassa 9.5.

Leila Niemenmaa kertoo myös Hämeenlinnassa vankina olleen16-vuotiaan haukijärveläisen Otto Söderlingin kohtalosta. Hän sai valtiorikosoikeudessa kahden vuoden ehdollisen tuomion. Pekkalaisen kirjassa ei mainita Söderlingiä, koska hän oli yli 15-vuotias.

Riihimäen leirissä oli poikaseksi mainittu saksalaisten vappuna Hollolassa vangitsema Uskelasta kotoisin ollut Kalle Pietari Uusimalmi. Vankileirin papereissa syntymäaika on Pekkalaisen mukaan 3.2.1904. Syntyneiden luettelon mukaan Kalle syntyi aviottomana lapsena Wanajan kylään 3.2.1903.  Äidin sukunimeksi on kirjattu Nymalm. Kalle oli vangittaessa siis 15-vuotias. Hän ei oman ilmoituksensa mukaan kantanut asetta, ja hänet ehdotettiin vapautettavaksi 14.5.

Lappeenrannan vankileirille päätyi 4.12.1902 syntyneen, kyytipojaksi ja sekatyömieheksi mainitun Aarne Viktor Idanpoika Laineen taival. Aarne oli vangittu Lahdessa 1.5. Vankileirin papereissa hänen nimensä on virheellisesti Aarne Vihtor Kallenpoika Laine. Aarne oli ollut töissä Hämeenkyrön Leppäsilla. Nähtävästi hänet oli pakotettu kyytipojaksi ja sitä myötä sotilaaksi punakaartiin. Aarne Laine kuoli Lappeenrannan vankileirillä 15-vuotiaana isorokkoon 15.6.1918. 

Työmiehen poika Aimo Arvid Pihl (Piili) joutui Raahen vankileirille. Hän oli syntynyt 3.6.1903, joten vangitsemisen aikaan hän oli 14-vuotias. En löytänyt Arvia Hämeenkyrön syntyneistä, hän lienee muualta muuttaneita. Hämeenkyrön rippikirjaa 1912-21 ei ole vielä digitoitu, joten en ole pystynyt tarkistamaan Arvin enkä muidenkaan tässä mainittujen asuinpaikkaa tai perhesuhteita sisällissodan aikoihin.

Huomiota kiinnittää se, että sekä Lempi Salminen että Kalle Uusimalmi on merkitty vankileiripapereissa vuotta tosiasiallista nuoremmiksi. Olisi esim. Kalle saanut aikuisilta punakaartilaisilta neuvon esiintyä alle 15-vuotiaana? Aikuiset luultavasti tiesivät, että alle 15-vuotiaat eivät ole rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Toukokuussa ei vangittujen henkilötietoja ehditty tarkastamaan. Valtiorikosoikeuksien aloittaessa toimintansa syytetyistä kyllä hankittiin papintodistus mainelauseineen.

Tuulikki Pekkalainen on ottanut tutkimukseensa mukaan 15-vuotiaat. Tätä voi kritisoida, sillä 15 täyttäneet olivat jo lain edessä vastuullisia teoistaan. Pekkalainen huomauttaa, että alle 15-vuotiaat määrättiin vapautettavaksi leireiltä kesäkuussa. Heinäkuussa tämä määräys ulotettiin koskemaan myös 15-vuotiaita. Sotavankilaitoskin piti heitä ilmeisesti lapsina ikärajasta piittamatta. Tosin tämä määräys ei toteutunut leireillä kovin hyvin. Tietysti 15-vuotiaiden mukanaolo tutkimuksessa tarjoaa vertailukohdan heitä nuorempien kohteluun.

Jonkin verran alle 15-vuotiaita joutui myös Valtiorikosoikeuksiin syytetyiksi. Siellä heidät vapautettiin, mutta moni joutui odottamaan vapautustaan kuukausikaupalla, pahimmillaan puolisen vuotta. Onnistuipa Porin valtiorikosoikeus (osasto 141) tuomitsemaan 14-vuotiaan Viljo Salmisen lainvastaisesti kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. 

Käsite "lapsi" oli tuohon aikaan juridisesti määritelty. Alle 15-vuotiaita ei tuomittu rangaistukseen, tarvittaessa heidät voitiin sijoittaa kasvatuslaitokseen. Toisaalta alle 7-vuotiaita ei saanut määrätä kasvatuslaitokseen. Mutta lapsuutta sanan nykyaikaisessa merkityksessä ei ollut olemassa. Alle 12- vuotisten lasten työ teollisuuslaitoksissa oli tosin kielletty 1889 ja samalla 12-14 -vuotiaiden lasten työpäivä oli rajoitettu seitsentuntiseksi. Aivan valtaosa väestöstä eli maataloudessa. Maaseudulla kymmenvuotiaat ja nuoremmatkin osallistuivat maatöihin. Talollisten lapset joutuivat töihin kotonaan. Tilattoman väen jälkeläiset olivat heikommassa asemassa: he saattoivat joutua pikkupiioksi ja -rengeiksi vieraisiin oloihin alle kymmenvuotiaina. Ja 15-vuotias joutui maksamaan jo henkirahaa, hallitsi ansaitsemaansa omaisuutta ja tuli monessa suhteessa kohdelluksi aikuisena. Olipa siihen fyysisiä ja henkisiä edellytyksiä tai ei.

Sotakokemukset aiheuttivat lapsille väjäämättä pitkäaikaisia traumoja. Jälkihoitoa henkisiin vammoihin ei tuona aikana ajateltu eikä tunnettu. Sisällissodan lapsille aiheuttamia traumakokemuksia ei ole myöskään tieteellisesti tutkittu. Esim. Tampereen piirityksessä suuri joukko lapsia altistui sodan hirveyksille riippumatta siitä, olivatko heidän vanhempansa punaisia vai valkoisia vai sivustakatsojia. Huonoimmassa asemassa olivat vankileireille viedyt lapset. Äitien mukana oli aivan pieniä lapsia, ja raskaana olevat naiset myös synnyttivät vankileireillä. Monia hävinneen puolen lapsia kohdeltiin sisällisodan jälkeen kaltoin. "Punikkien kakaroiksi" leimatut lapset kärsivät syrjintää ja huonoa kohtelua niin koulussa kuin työelämään siirtyessäänkin. 

Tuulikki Pekkalainen on tehnyt valtavan työn etsiessään hajanaisista lähteistä tiedot lasten kohtaloista. Hän on koonnut teoksen liiteosaan sodan molempien osapuolten lapsiuhrit, -vangit ja -tuomitut, samoin valtiorikosoikeuksissa istuneet jäsenet ja syyttäjät. Suuren tietomassan käsittely johtaa lukijan kannalta raskaaseen esitystapaan. Pekkalainen höystää runsasta tilastoaineistoa esittelemällä perusteellisesti lukuisia yksittäistapaksia. Karsiminen ja tiivistäminen olisi helpottanut lukemista. Sukutukijoille ja paikallishistoriasta kiinnostuneille Pekkalaisen pohjatyö mahdollistaa sisällisodan lapsikohtaloiden tarkemman tutkimisen.

Tähän loppuun tunnetuin kuva sisällissodan lapsiuhristä. Pojan henkilöllisyyttä on yritetty selvittää moneen otteeseen siinä onnistumatta. Hän on vain kuollut poika kadulla Tampereen taistelun jälkeen.

Sisällissodan dokumentteja Hämeenkyröstä 1

 Olen käsitellyt sisällissotaa Hämeenkyrössä useammassa blogikirjoituksessani. Vuosien mittaan olen kuvannut teemaan liittyviä dokumentteja. Julkaisen tässä muutaman dokumentin selitysten kera. Puhelimella otetut kuvat eivät ole laadukkaita, mutta toivottavasti niistä selon saa.

Kuva 1

Kyröskoskelainen kauppias J.F. Wäinänen velkoi maaliskuussa saataviaan punakaartin esikunnalta kohteliain sanakääntein. Kauppias oli hankalassa tilanteesa, kun joutui itse maksamaan tilaamansa tavarat käteisellä. Samanlaisen  pyynnön esitti kauppias K.J. Koskinen. Lisäksi punakaarti otti tarvitsemiaan tavaroita Kyröskosken Osuuskaupasta ja kyläkauppiailta.

Kuva 2

Punakaartin johto antoi yhdessä elintarvikelautakunnan kanssa lisää ohjeita viljan pakkolunastuksista kaartin ja siviiliväestön muonitukseen. Elintarvikelautakunnassa toimivat edelleen sen porvarilliset jäsenet, kauppias T.V. Mattila ja rahastonhoitaja J.V. Eliala. Ohjeet olivat selkeät, eri asia on sitten se, miten niitä noudatettiin. Kun aseistetut miehet tulivat hakemaan maataloista elintarvikkeita, lienee tilanne usein muistuttanut enemmän ryöstelyä kuin pakkolunastusta.

Hämeenkyrön punakaartit valitsivat aluksi ylipäällikökseen Taavetti Lahtisen ja sitten 12.2.1918 koneenkäyttäjä Vilho Koskisen. Koskinen nautti yleistä luottamusta, mutta ei sopinut oikein rintamapäälliköksi, koska vastusti aseellista toimintaa. Hänen tilalleen ylipäälliköksi nimitettiin 24-vuotias A.E. Leinonen, joka saapui Kyröskoskelle 18.2. Venäjää taitaneen Leinosen mukana sotilasjohtajan tehtäviä tuli hoitamaan venäläinen upseeri A. Sokolov. Suomea taitanutta Sokolovia on pidetty pätevänä sotilasjohtajana. Leinonen laati saavuttuaan oheisen julistuksen, jonka määräsi luettavaksi kaikille rintamajoukoille. Siinä hän korosti kaartilaisille yhtenäisyyden ja yksimielisyyden tärkeyttä, henkilökohtaisten pyyteiden unohtamista, työväen ihanteiden noudattamista ja toverikuria.

Kuva 3

Punakaartit vaativat valkoisiksi epäillyiltä talollisilta oheisen kaltaisia sitoumuksia siitä, etteivät toimita tietoja valkoisten armeijalle. Sitoumuksiin kuului yleensä ilmoittautumisvelvollisuus lähimmässä punaisten esikunnassa. Päivittäiseen ilmoittautumiseen saattoi liittyä myös tahallista nöyryyttämistä. Tämän sitoumuksen ovat allekirjoittaneet Kalle, Eemil ja Vihtori Alanen.

Kuva 4

 Sitoumuksia pidättäytymisestä punakaartien ja työväestön toimintaa vastustaviin hankkeisiin oli kerätty jo ennen sisällisodan alkua, Hämeenkyrössä näin tapahtui jo 18.11. suurlakon yhteydessä. Valkoisten keskeisiä johtomiehiä olivat Jalmari Raipala ja kunnan eläinlääkäri G. Klenberg. He ehtivät siirtyä Kankaanpäähän juuri vallankumouksen alkaessa, Jalmari Raipala ennen iltahämärää 28.1. Illalla punaiset nimittäin asettivat aseistetut vahdit maanteille. Punaiset seurasivat Raipalan toimia aktiivisesti, mutta tämä onnistui kuitenkin livahtamaan, kuten oheisesta punaisten asiakirjasta näkyy.

Kuva 5

Valkoisten joukkojen oli huolto järjestetty paremmin kuin punaisilla. Eipä silti, kyllä valkoistenkin puolella kärsittiin vilua ja nälkää. Luutnantti Karl Lillierin johtamalla hiihtojoukolla oli oma osansa Kyröskosken taistelussa. Näin muonitettiin suksimiehiä taistelun ratkaisupäivinä 22. - 23.3.

Kuva 6

Taistelujen päättymisen jälkeen Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunta sijoitettiin Raipalan taloon. Siellä muonitettiin pitäjään jääneitä Hämeenkyrön suojeluskuntalaisia. Ruokittavia Raipalassa riitti huhtikuussa:

Kuva 7

Raipalassa ruokaili myös kirjailija F.E. Sillanpää. Kynämies oli palkattu 15.4. kirjuritehtäviin, kuten oheiseta dokumentista ilmenee. Ruokaillessaan Raipalassa Sillanpää kuunteli suojeluskuntalaisten juttuja mm. eräästä jääkäristä, joka oli komentanut ruumiskasan päälle valmiiksi asettuneen vanhan miehen pystyyn ja sitten laskenut kuulan läpi. Ilmeisesti näin läksi syntymään Hurskaan kurjuuden Toivolan Juhan tyyppi. Kyseinen teloittaja oli vääpeli Ville Kakko. Tapauksesta Sillanpää loi ensimmäisen version Toivolan Juhan kuolemasta. Kustantaja jätti sen kuitenkin pois kirjasta. Sensuroidun osuuden Sillanpää julkaisi 1929 Kansan Lehdessä

Kuva 8

Hämeenkyrössä osallistuttiin valkoisten joukkojen muonitukseen maaliskuun lopusta lähtien. Leipiä paistettiin ainakin Ahrolassa, Antilassa, Eljalassa, Nummisessa ja Osaralla. Tilinpitoon leivät vietiin joko kappalemäärinä tai kiloina:

Kuva 9

Hämeenkyröönkin koottiin huomattavaa elintarvikevarastoa valkoisen armeijan muonitukseen. Hämeenkyrön muonitusosastoa johtanut Matti Hilden teki 6.4. selvityksen elintarviketilanteesta varastolla:

Kuva 10

Lähteet:

Kuvat 1-7 ja 9-10 Kansallisarkisto Helsinki: Vapaussodan arkisto. Hämeenkyrön punakaartin asiakirjoja ja Porin sotasaaliskonttorin arkisto.

Kuva 8 Kansallisarkisto Turku: Hämeenkyrön piirin nimismiehen arkisto. Kirjediaarit 1918.

Punapäällikön kuolema

Anshelm Aaltonen. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Anshelm Miinanpoika Aaltonen  syntyi 15.6.1887 Parkanossa aviottomana lapsena. Hänen isäänsä ei merkitty kirkonkirjoihin. Mutta hyvin tunnettua oli, että isä oli Parkanon paroonina tunnettu persoonallinen aatelismies,  metsänhoitaja Gustaf Wrede af Elimä. Työpaikka Hammarenin paperitehtaalla houkutti Ansuksi kutsutun Aaltosen muuttamaan Kyröskoskelle  elokuussa 1910. Hän asettui asumaan Viktor Leppäsen torppaan tehtaan lähettyville. 

Anshelm Aaltonen syntyneiden luettelossa. Ajan tavan mukaa aviottoman lapsen kohdalle merkittiin "äpärä". Tässä etunimi on kirjoitettu Anshelm. Myöhemmin kirkonkirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Anshelm/Anselm.

Ansu mieltyi saman tien kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhimpaan tyttäreen, Martta Johannaan. Martta muisteli myöhemmin, että Ansu ajoi pois muut saatolle pyrkijät. Kuulutukset otettiin jo lokakuussa, ja avioliitto solmittiin 27.1.1910.

Martta Leppänen oli syntynyt 1888. Perheen toiseksi vanhimpana hänen piti hoitaa paljon nuorempia lapsia. Tehtaan yläpitämää kansakoulua Martta sai kuitenkin käydä neljännelle luokalle. Opettajina olivat neiti Hilma Reina ja Kustaa Paavola. Sitten oli lähdettävä 14-vuotiaana tehtaalle saksikoneelle töihin. Työpäivä oli 12-tuntinen, palkkaa maksettiin markka päivässä ja tilipäivä oli kerran viikossa. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1908 kahdeksantuntiseen työpäivään. Kyröskosken tehdas oli yksi niistä neljästä, joilla työjan muutos jäi lyhyaikaiseksi. Marraskuussa1908 tehdas siirtyi takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijöistä suuri osa meni  lakkoon. Tehdas pantiin kuitenkin pyörimään paikallisen ja myös muualta hankitun rikkurityövoiman avulla. Kotona syntyi kireä tilanne, kun Martta oli lakossa, mutta isä jatkoi tehtaalla työssä. Vanhemmat olivat vihaisia tyttärelle, joka vältteli puhumista heidän kanssaan. Lakkolaiset saivat pientä lakkoavustusta, mutta työtaistelu päättyi toukokuussa 1909 työntekijöiden täydelliseen tappioon. Martan muistikuvien mukaan lakossa oli 30 naista, joista yhdeksän pääsi takaisin tehtaalle. Martta oli yksi heistä.

Martta sai lopputilin tehtaalta heti avioiduttuaan, tämä oli tuon ajan normaali käytäntö. Marraskuusta kevääseen nuoripari asui Martan kotona. Tämän jälkeen Ansu osti Korholta talon. Seuraavat vuodet Martta oli kotona hoitamassa neljää lasta. Ansu työskenteli tehtaalla ja kunnosteli asuntoa vähitellen parempaan kuntoon.

Sisällissodan pyörteisiin 

"Kiire oli pomomiehillä, paljon kokouksia ennen kapinaa. Sota aljettiin ja hävittiin." Näin muisteli Martta kapinaa. Ansu oli epäilemättä yksi pomomiehistä, hänet valittiin punaisten Hämeenkyrön rykmentin I komppanian päälliköksi. Kaikkiaan Kyrön punaiset perustivat yhdeksän komppaniaa. Ensimmäisen komppanian miehiä oli taisteluissa Kalliolevon suunnalla 23.2. Sittemmin he osallistuivat Mannanmäen taisteluihin. Punaisten rintaman romahtaessa Kyröskoskella 23.3.1918 pakeni suurin osa punaisista Kirkkojärveä pitkin Siuroon. Moni otti myös perheen mukaansa. Niin menetteli Ansukin. Hän vei mahdollisesti perheensä jo aiemmin Mahnalaan turvaan, sillä Martta muisteli olleensa lasten kanssa viikon siellä jossain talossa. Talosta pakko-otettiin sitten hevonen ja matka jatkui Masonmaahan Karkkuun kolmeksi viikoksi. Ansu saapui taloon ratsulla ja pyysi isäntää viemään Martan ja neljä lasta takaisin Kyröskoskelle. Isäntä lupasikin, mutta Martta ei totellut, vaan jatkoi Mannerin perhekunnan kanssa pakomatkaa.

Pakolaiset suuntasivat kohti Punkalaidunta ja pysähtyivät siellä Illon kylään, missä punaisten esikunta majaili Viikarin (?) talossa. Talossa Martta oleili lapsineen viikon verran. Heitä kohdeltiin hyvin, sillä Ansu oli kieltänyt punaisilta hevosten ja lehmien otttamisen talosta. Ansu oli jo jatkanut matkaa, ja tässä vaiheessa Martta suostui paluumatkalle. Hän sai jonkun vanhan äijän saattomieheksi. Vammalassa Martta pidätettiin ja vietiin esikuntaan. Hevosen hän kertoi  Mahnalasta otettuksi. Sattuipa vielä niin, että hevosen omistaja osui paikalle ja elikkonsa heti takaisin.

Martta lähetettiin Siuron työväentalolle, saattajaksi pantiin asemies. Hän pelkäsi joutuvansa teloitettuksi, kun muita vankeja vietiin. Siuro olikin valkoinen teloituskeskus. Mutta illankoitteessa Martta vietiin lapsineen laivaan ja lähetettiin Hämeenkyröön. Asemies seurasi mukana. Martta jäi kirkonkylään satamaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa. Vanhemmat kolme osaisivat kävellä Kyröskosken satamasta kotiin seitsenvuotiaan Toinin johdolla.

Satamasta käveltiin Raipalaan suojeluskunnan esikuntaan. Jalmari Raipala oli saunassa, joten Martta käskettiin istumaan ja odottamaan. "Jaaha, päällikön rouva onkin saapunut jo matkoilta", totesi Raipala saunasta palattuaan. Hän käski valjastaa hevosen ja viemään Martan kotiin. Siihen Miisu (Jeremias) Tuokkola sanoi, että kyllä se yhden lapsen kantaakin. Raipala piti päänsä. Koska heillä oli vapaita hevosia, pantiin "hevonen aseisiin", kuten Martta asian ilmaisi. Hän sai määräyksen tulla seuraavana päivänä kuulusteltavaksi Lintolaan, ilman lapsia. Lintolassa oli vankileiri.

Martta vietti levottoman yön. Hän pelkäsi joutuvansa ammutuksi, kun ei lapsia saanut ottaa mukaan. Kuulustelussa lähinnä tiukattiin Ansun olinpaikkaa. Martta vastasi, ettei tiennyt, lie vaikka kuollut. "Ei se  vielä ole kuollut", kuului vastaus. Martta käskettiin kotiinsa lapsia hoitamaan. Liikkuminen kauempana kiellettiin.

Anshelm Aaltosen teloitus

Anshelm Aaltonen oli jäänyt jossain vaiheessa valkoisten vangiksi ja joutunut Toijalan vankileirille. Se oli suhteellisen pieni leiri, enimmillään arviolta 556 vankia. Hämeenkyrön valkoisia kierteli vankileireillä. Tarkoituksena oli vapauttaa tuttuja, ja toisaalta varmistaa pääsyyllisiksi katsottujen teloitukset tai ainakin estää heidän vapauttamisensa. Joku Hämeenkyrön valkoisista tunnisti Aaltosen: "Ansu, mitä sinä täällä teet?" Aaltonen vapautettiin saman tien torstaina 10.5. Hän lähti kohti Kyröskoskea. Viimeistään laivalla hänet tunnistettiin ja Kyröskosken satamassa olivat vastaanottajat valmiina, mm. Östermannit ja Sireliuksen poika. Aaltonen vietiin tehtaan konttoriin, jossa hän pyysi lupaa käydä kotona tapaamassa Marttaa ja lapsia. Lupaa ei hellinnyt, vaan mies vietiin Lintolaan. 

Joku valkokaartilainen toi Martalle viestin Lintolasta, Ansu pyysi käymään. Martta meni sinne sunnuntaina 13. toukokuuta tapaamaan miestään. Evääksi hän vei pullollisen maitoa ja sillin, muuta ruokaa ei ollut. Ansu joi maidon ja käski viemään sillinroikaleen kotio. Ansu oli jo aiemmin kirjoittanut Martalle ohjeet: Käytä lapset kansakoulussa, anna Pentille (vanhin pojista) sormus äläkä myy venettä, se on köyhälle kuin hevonen. Pääset jonkun puunkalikan hakemaan järvien rannoista.

Martan mukaan Anshelm vietiin maanantaiaamuna (14.5.) tapettavaksi, Hänen kaverinsa oli näkemässä, kuinka Ansu ja muutama muu vietiin proomuun. Ansu oli proomuun vietäessä paljain jaloin. 

Anshelm Aaltosen tuomitsi kuolemaan Satakunnan rintamaoikeuden osasto, jonka toimialueeseen kuuluivat Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen. Osaston  lainoppineet jäsenet olivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlar ja lainopin ylioppilas Herman Hautanen. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä Jeremias V.  Tuokkola. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Heidän nimensä eivät ole Hämeenkyrön osalta tiedossa. Rintamaoikeus toimi Hämeenkyrössä 1. - 13.5.1918. Se langetti nähtävästi 18 kuolemantuomiota. Luettelo tuomituista täällä (tapaukset 69-86). Rintamaoikeuden toiminnasta tarkemmin täällä. 

Anshelm Aaltonen on merkitty seurakunnan kuolleiden luettelossa ammutuksi punakaartilaispäällikkönä 20.5. SDP:n laatimassa ns. terroritilastossa on merkintä "Murhattu Porissa paikallisen esikunnan toimesta". Seitsemän muun hämeenkyröläisen Satakunnan rintamaoikeuden kuolemaantuomitseman kohdalla terroritilastossa on merkintä "Wiety Hämeenkyrön vankilasta 13.5. – 18 Siuro-Porin radalle. Murhattu Radan varrella tai Porissa". Kaksi hämeenkyröläistä vietiin muistitietojen mukaan ammuttavaksi Kiikkaan. Kahdeksan ikaalislaista tuomittua taas ammuttiin kuolinilmoitusten ja muiden tietojen mukaan matkalla Ikaalisista Poriin. Muistikuviaan kapinasta 1919 kirjoittaneen, Lintolassakin vankina olleen Emil Jokisen mukaan Aaltonen ammuttiin Tyrväällä täältä sinne sitä varten kuljetettuna. Kansanedustajana useampaan otteeseen toiminut Frans Mustasilta osallistui terroritilaston laatimiseen Hämeenkyrössä. Myös hän vahvisti kertomuksessaan, että teloitettavia vietiin pitäjän ulkopuolelle ammuttaviksi. Anshelm Aaltonen ja joukko muita teloitettavia kuljetettiin siis vesiteitse Siuroon. Heidät ammuttiin luultavasti lähellä Siuroa, ei olisi ollut järkevää kuljettaa heitä Poriin.

Martta kyseli miehensä kohtaloa. Suullisen perimätiedon mukaan Jalmari Raipala vastasi: ”Se on Siurossa tervaamassa sillanpalkkeja”. Martta kertoi myös käyneensä toisen punakaartilaisvaimon kanssa kysymässä kunnallislautakunnalta avustusta lasten elatukseen. Samalla he koettivat saada selville miestensä kohtaloita: "Sanokaa misä miehet ovat, että tulisivat töihin." Yksi miehistä oli vastannut: "Jaanii, se Aaltonen, sehän pitää Pahaojan siltaa kii, kun se oli niin hyvä tukipuu." Siltapuuna oleminen tai sillan tervaaminen oli vuoden 1918 valkoista huumoria. Viitattiin kuolemantuomioon. Samantyyppinen tokaisu punavangeille oli: "Lähretääs Oulun linnaan". Siis teloitettavaksi.

Anshelmin kuolemasta Martta sai tiedon kirkossa: saarnatuolista lueteltiin aviomiehen nimi kuolleiden joukossa. Martta meni sitten Lintolaan kyselemään Anshelmin kelloa. Eteen lyötiin laatikollinen kelloja. Martta ei löytänyt sieltä miehensä kelloa. Häntä kehotettiin ottamaan joku kelloista. Martta ei muiden kelloja huolinut. - Kai sen tappaja sai, totesi hän myöhemmin kellosta. 

Olisiko Anshelm Aaltonen voinut välttää teloituksen, jos ei olisi palannut Kyröskoskelle, vaan piiloutunut jonnekin? Muutamaa päivää myöhemmin palatessaan hän olisi välttänyt kuolemantuomion Hämeenkyrössä, sillä rintamaoikeus oli siirtynyt jo muualle. Todennäköisesti hänet olisi lähetetty johonkin vankileiriin sillä saatteella, että toivotaan pikaista "nappituomiota". Jos Aaltonen olisi viety vankileirille kesäkuussa, hän olisi joutunut valtiorikosoikeuden ensin tuomittavaksi ja sitten vielä armonanomuksen kautta valtiorikosylioikeuden käsittelyyn. Seurauksena olisi ollut varmastikin pitkä vankeustuomio, joka olisi lyhentynyt armahduslakien perusteella. Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että terveys olisi kestänyt vankileirin koettelemukset.

SKDL:n kansanedustajana 1951 - 66 toiminut Pertti Rapio pyrki selvittämään Anshelm Aaltosen kuolemaa laihoin tuloksin. Aaltosen hautapaikkaa ei tiedetä.

Perheenpään kuoleman jälkeen

Martta Aaltonen elätti perhettään aluksi kerjäämällä. Kunnasta hän sai kerran 20 markan avustuksen. Kuultuaan, että punaleskiä otettiin jo tehtaalle, meni hänkin työhakuun. Insinööri Fraser oli todennut, että Anselmi oli mukava mies, mutta kun se meni siihen roistosakkiin. Tämä oli Martalle liikaa: "Siihen sakkiin meni paljon viisaita miehiä", sanoi hän. Sulki oven, sanoi näkemiin ja arveli, ettei toiste enää ovea avaa.

Nuutilalla oli kesällä pieni halkosouvi, ja sinne Martta pääsi töihin. Urakka loppui kuitenkin syksyllä. Martta pääsi sitten sahalle lankkuja kantamaan. Siellä liiterin lattia oli rikki, jalka luiskahti pahasti. Verta tuli rajusti. Martta meni tehtaalle, siellä  mestari Pättiniemi tutki jalan. Pättiniemi passitti Martan tehtaan konttoriin. Siellä hänelle annettiin kengät,  kun oli paljain jaloin ollut töissä. Martan mukaan kenkiä sanottiin "polseviikkikengiksi". Martta lähettettiin kotiinsa parantelemaan jalkaa, sen jälkeen tehtaalle töihin. Töitä riitti muutaman vuoden ajan, mutta sitten kysynnän vähetessä osa punaleskistä irtisanottiin. Se tapahtui uudenvuodenaatona. Lopputili oli 36 markkaa, ja sillä perhe eli kaksi viikkoa. Sitten muuan tehtaan punaleskistä, värikkäänä persoonana tunnettu Rontto-Milja, meni naimisiin. Hän sai tietysti lopputilin ja Martta pääsi hänen tilalleen. Työ oli raskasta puiden pinoamista vaunuihin, muut samassa työssä olivatkin miehiä. Tätä työtä kesti kahdeksan vuotta, kunnes se loppui uusiin järjestelyihin. Insinööri Fraser ilmoitti sitten, että Martasta tehdään hiomon siivooja.

Martan elämä oli taloudellisesti hankalaa. Hän joutui myymään ompelukoneensa ja sormuksensa. Veneen hän myi isälleen. Mökistä oli velkaa Ansun nimissä. Martta sai kuitenkin velan omiin nimiinsä, entiset takuumiehet suostuivat uuteen takaukseen. Tontista oli velkaa myös Poussalle, mutta siitäkin selvittiin. Poussan isäntää Aleksia ja hänen vaimoaan Martta muisteli lämmöllä.

Lastenhoidon järjestäminen oli vaikeaa. Eero, nuorin lapsista, oli vain vuoden ikäinen Martan aloittaessa työn. Seitsenvuotias Aino osasi jonkin verran katsoa nuorempien perään. Sittemmin Eero tahtoi karkailla ja käveli äitiään etsien tehtaalle. Eeron ollessa nelivuotis Martta vei hänet lastenkotiin Lintolaan. Poika ei sinne kotiutunut, Martta haki hänet kotiin muutaman päivän päästä. 

Martta Aaltonen kuvassa vasemmalla. Muut Hilja Poussa, Esteri Leppänen, Sanni Jokinen ja Anni Jokinen. Kuva lienee 1930-luvulta. Valokuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Martta Aaltonen jatkoi hiomon siivoojana lopun työuraansa. Hän irtisanoutui 72-vuotiaana oltuaan tehtaalla töissä yhtäjaksoisesti 45 vuotta. Lisäksi hän oli ennen avioitumistaan ennättynyt olla tehtaalla töissä noin 7 vuotta. Työuraa kertyi yli 50 vuotta.

Martta Aaltonen kuoli yli satavuotiaana vuonna 1989.

Lähteet

Työväen arkisto, ns. Terroritilasto. Verkossa täällä.

Sotasurmasampo 

Aune Mäkynen-Schouwvlieger: Parkanon Parooni. Ihminen roolin ja tarinoiden takana. Parkanon kirjapaino 1994.

Martta Aaltosen haastattelu 24.11.1975. Haastattelijana Vesa Suikka.

Punaista terroria Hämeenkyrössä 1918

 

Hämeenkyröläiset uhrit

Nimismies Aleksander Väinö Nyström (s. 12.9.1857) ja hänen poikansa metsänhoitaja Lauri Nyström (s. 4.8.1894) murhattiin ja ruumiit heitettiin Siuron koskeen 31.1.1918. Väinö Nyström läksi Viljakkalaan selvittelemään sikäläisen poliisikonstaapelin vangitsemistapausta. Lauri lähti mukaan hänen turvakseen vaaralliseksi arvatulle matkalle. Matkalla Nyströmit kohtasivat punakaartilaisia, jotka käännyttivät heidät Kyröskoskelle. Sieltä heidät ohjattiin Siuroon punaisten esikuntaan. Siuron asemalle oli tullut Pohjanmaalta nimismies Nyströmille osoitettu lähetys tyhjiä viljasäkkejä. Punaisten esikunnassa oletettiin, että Hämeenkyrön kruununmakasiininhoitajana Väinö Nyström oli toimittanut viljaa Pohjanmaalle ja nyt säkkejä oli palautettu uutta lastia varten.

Nimismiestä kuulusteltiin ensin punaisten esikunnassa. Hänet aiottiin lähettää sieltä edelleen Tampereelle, mutta ilmeisesti esikunta ei päässyt yksimielisyyteen asiassa. Nyströmien kohtalo vietiin punakaartin yleisen kokouksen päätettäväksi. Myöhemmin tehdyissä punavankien kuulusteluissa kokouksen kulusta kerrottiin erilaisia versioita, pyrkihän jokainen kuulusteltava tietysti vähättelemään osuuttaan tapauksessa. Yhden kertomuksen mukaan kokous tuomitsi Nyströmit ammuttaviksi ja määräsi teloittajiksi siurolaisen ajurin Nestori Mattilan ja Siurossa asuneen, mutta Hämeenkyrössä kirjoilla olleen työmies Vihtori Peltosen. Vihtori Peltonen myönsi kuulusteluissa, että kokous oli määrännyt hänet, Nestori Mattilan ja erään Lauri Vesan tappamaan Nyströmit. Peltonen väitti kuitenkin eronneensa Mattilasta ja Vesasta ja menneensä metsään veriteon ajaksi. Mattila ja Vesa olivat sitten kaksin ampuneet Nyströmit.

Väinö ja Lauri Nyström

Todistajana kuultu siurolainen työmies August Siren näki Mattilan ja Peltosen kuljettavan Nyströmejä sillalle. Hän väitti kuulleensa, kuinka Mattila sanoi Peltoselle. ”Ammu sinä poika, kyllä minä ammun isän”. Siren kertoi myös kuulleensa ampumisen ja ruumiiden putoamisen veteen. Todistajana kuultiin myös entistä punakaartilaista Kalle Heinosta Siurosta. Hän kertoi olleensa vahtipalveluksessa Siuron työväentalolla kyseisenä iltana. Hän näki Mattilan ja Peltosen vievän Nyströmit ulos. Miehet palasivat noin 15 minuutin kuluttua ilman Nyströmejä. Ketään ei saanut sillä aikaa laskea ovesta ulos.

Väinö Nyström ennätti toimia 35 vuotta Hämeenkyrön nimismiehenä. Hänellä oli työnsä ohella lukuisia kunnallisia ja muita luottamustehtäviä. Väinö Nyströmiä pidettiin yleisesti pätevänä ja tunnollisena nimismiehenä.  Virkatehtäviä hoitaessaan hän kuitenkin joutui moneen otteeseen hankauksiin torpparien ja työväestön kanssa. Hän käräjöi myös torpparinsa Matti Myllyojan kanssa metsänkäyttöoikeuksista.

Vihtori Peltosen osuus Nyströmien murhaan näyttää selvältä. Hänellä oli ilmeisesti myös henkilökohtaista kaunaa Väinö Nyströmiä kohtaan. Peltosten perhe asui Jumesniemen Kärjen talon mäkitupalaisina. Kirjallisuudessa on mainittu Peltoset torppareina, mutta perheen isä Taavetti Peltonen oli mäkitupalainen sekä henkikirjan että kirkonkirjojen mukaan. Muistitiedon mukaan Kärjen talon isäntä, maanviljelijä Johannes Nikolai Futka olisi karkottanut Vihtori Peltosen ja hänen nuoremman veljensä Fransin mäkituvasta. Apuna olisi tarvittu nimismies Nyströmiä.

Vihtori Peltonen teloitettiin Siurossa 7.4. syytettynä Nyströmien murhasta. Veli Frans teloitettiin samalla kertaa. Häntä ei syytetty murhasta, vaan muista rikoksista. Hämeenkyrössä oletettiin Nyströmien olevan Tampereella vangittuina. Ruumiit löydettiin Siuron koskesta vasta kun valkoiset saivat Siuron haltuunsa. Väinö ja Lauri Nyström haudattiin Hämeenkyrössä 11.4.1918.

Untilan Joutin talo isäntä, maanviljelijä Verner Aleksi Jouti ammuttiin 1. 2. 1918 kotitalossaan aamulla kello kuuden aikaan. Suojeluskuntaan kulunut Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen tietoon tullut uhri Hämeenkyrössä. Paikkakuntalaisista koostunut parinkymmenen miehen punaisten joukko tuli etsimään aseita talosta. Karjarakennuksesta löydettyä isäntää ammuttiin selkään asuintalon rappusille haulikolla hirvipanosta käyttäen. Isäntä kuoli hetken kuluttua. Valtiorikosylioikeus katsoi ampujaksi komppanianpäällikkö Viljam Virtasen. Hänet tuomittiin tästä ja osallisuudesta muihin murhiin kuolemanrangaistukseen. Virtanen oli ainoa valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomittu kyröläinen. Valtiorikosoikeus teki päätöksensä 5.9.1918. Virtanen kiisti syytteet. Kuolemantuomioita ei enää pantu toimeen, joten Virtanen vapautui 1926.

Verner Aleksi Jouti

Palon Makkaruksen isäntä, maanviljelijä August Ferdinand Råman-Mattila (s. 23.4.1879) murhattiin 13. 2.1918. Isännältä oli varastettu aseiden etsinnän yhteydessä 8000 markkaa rahaa. Hänet haettiin 13.2. kotoaan Sasin esikuntaan ilmoittaen, että raha-asia selviää siellä. Sasista isäntä vietiin kirkonkylän esikuntaan, jossa joku ampui hänet ja heitti ruumiin Pappilanjokeen. Hevonen löytyi seuraavana päivänä yksin Mahnalanselältä, verinen reki perässään. Råman-Mattilan ruumis löydettiin Pappilanjoesta vasta alkukesästä.

Osaran kartanon isäntä, maanviljelysneuvos Arthur Gideon Hildén (s. 31.7.1857) murhattiin 15. 2. 1918 Kyröskosken itäpuolella ns. Myllyahteessa. Hilden pidätettiin kertaalleen, mutta hänet vapautettiin. Toisen kerran Hildénin vangitsi joukko Ikaalisten punakaartin miehiä 15.2.1918. Osaran isäntä kuljettiin kuulusteluihin ensin Viljakkalan ja sitten Nuutin esikuntaan. Sieltä ikaalislaiset komppanianpäälliköt Väinö Leppänen ja Väinö Lindeman veivät Hildénin Kyröskosken itäpuolelle Myllyahteeseen, ampuivat hänet, ryöstivät ruumiin ja heittivät sen koskeen. Hämeenkyrön, Viljakkalan, Ikaalisten ja Jämijärven punakaartien esikunnat asettivat Leppäsen ja Lindemanin syytteeseen murhista ja ryöstöistä. Syytetyt myönsivät Hildénin murhan. Kuulustelujen jälkeen heidät lähetettiin ylemmän vallankumoustuomioistuimen tutkittaviksi Tampereelle. Siellä heidät nähtävästi armahdettiin. Tapahtumia 1919 muistiinmerkinnyt entinen punakaartilainen Emil Jokinen kertoi tietonaan, että venäläiset matruusit olisivat pakottaneet vapauttamaan miehet.

Väinö Lindeman teloitettiin Tampereella 13.4.1918. Väinö Leppänen ei jäänyt tuoreeltaan kiinni. Hänet vangittiin 1928 Helsingissä, missä hän oli toiminut peltiseppänä. Turun hovioikeus tuomitsi Leppäsen elinkautiseen. Armahduslakien perusteella tuomio muunnettiin 12 vuoden kuritushuonetuomioiksi. Uusi Aura -lehdessä oli melko laaja kuvaus oikeudenkäynnistä.

Tämänkin murhan taustalla tuntuu olleen henkilökohtaisia syitä. Maatalouden kaikinpuolisesta kehittämisestä innostunut Hildén tunnettiin vaativana isäntänä. Jos hänen torpparinsa ei kyennyt täyttämään vuokraehtoja, oli edessä häätö. Työmies-lehdessä viitattiin mm.  Iivari Marjamäen 1904 tapahtuneeseen häätöön. Muistitiedon mukaan asiat kärjistyivät erityisesti Virkajärven Riikin torpassa Siellä asui  mm. liikuntakyvytön  halvaantunut mummo. Torppa oli saanut häätöilmoituksen, koska torppari ei ollut pystynyt hoitamaan velvoitteitaan kartanoon. Häätö toteutettiin siten, että vanhus kannettiin lakanoilla ulos, ja torpan uunit ja ikkunat rikottiin. Leppänen ja Lindeman olivat muistitiedon mukaan sukulaissuhteissa häädettyihin Osaran torppareihin. – Osaran kartano kuului tuolloin Ikaalisten pitäjään, joten sillä perusteella Hildén kuuluu terrorin ikaalislaisiin uhreihin. Hildén toimi kuitenkin aktiivisesti Hämeenkyrössä ja oli mm. perustamassa pitäjään suojeluskuntaa. Siksi on syytä käsitellä hänen murhaansa tässä yhteydessä.                                                                                                                                                                    

Suojeluskuntaan kuulunut talollisenpoika Taavetti Artturi Harvia (s.20.6.1891) ammuttiin samana päivänä (15.2.1918) kuin A.G. Hildén. Harvia vangittiin sisarensa luona Untilan Ihantolassa. Todennäköisesti Harvian murhan takana oli sama Ikaalisten punakaartiin kuulunut joukko kuin Hildénin tapauksessa.

Suojeluskuntaan kuulunut Vesajärven Hirvon tilan isäntä, maanviljelijä Vihtori Iivari Hirvo ammuttiin kotinsa läheisyydessä 17. 2.1918. Aseistautuneet punakaartilaiset hakivat hänet illalla kotoaan Suodenniemen esikuntaan kuulusteltavaksi, mutta ampuivatkin hänet noin 600 metrin päässä kotoaan. Suojeluskuntalaisten käsityksen mukaan murha oli suunniteltu Vesajärven paikallisesikunnassa.

Kaikkien kohdalla jako punaisen ja valkoisen terrorin uhreihin ei ole yksioikoista. Järvenkylässä asunut sekatyömies ja myös karjakauppiaaksi mainittu Iisakki Kitti (s. 3.2.1891) haettiin kotoaan ja murhattiin Nuutin talon lähistöllä 18.2.1918. Hän ei osallistunut poliittiseen toimintaan, mutta tunnettiin porvarillisten lehtien tilaajana. Muodollisesti häntä epäiltiin yhteydenpidosta rintaman yli valkoisiin. Kyseessä näyttää kuitenkin olleen pelkästään yksityisestä vihanpidosta Kitin ja punaisten komppanianpäällikkö Viljam Virtasen välillä. Suojeluskunnan esikunnan jäsen J.W. Tuokkola piti Kittiä "jako-sosialistina", hänen mielestään kyse oli kostomurhasta. Virtanen oli todistanut käräjillä Kittiä vastaan jossain mullivarkausjutussa. Siitä oli alkanut miesten vihanpito. Lisäksi Kitti säilytti karjakauppojensa vuoksi kotonaan huomattavia rahasummia, ja oli ilmaissut pelkonsa Virtasen aikeita kohtaan.

Virtasen katsottiin valtiorikosylioikeudessa mm. murhanneen edellä mainitun Aleksi Joutin ja määränneen komppaniaansa kuuluneet ikaalislaiset punakaartilaiset Frans Lampisen ja Väinö Halmeen murhaamaan Iisakki Kitin. Väinö Halmela kaatui Tampereen taisteluissa ja Frans Lampinen teloitettiin valtiorikosoikeuden päätöksellä 5.10.1918. Sotasurmatilastossa Iisakki Kitti lasketaan punaiseksi.  

Suojeluskuntaan kuulunut Jumesniemen Kärjen talon isäntä, maanviljelijä Johannes Nikolai Futka (s. 3.12.1869) murhattiin 28.2.1918 Enonselän jäällä. Kaksi aseistettua punaista tuli tuon päivän iltana Kärjen taloon. He ilmoittivat tulleensa käskystä vangitsemaan isännän ja vievänsä hänet kuulusteltavaksi Siuroon. Saattajat ampuivat Futkan noin 1½ kilometrin päässä talosta Enonselällä. Ruumiin he jättivät läheiseen saareen, josta isännän vaimo ja poika sen seuraavana päivänä löysivät. On mahdollista, että aiemmin mainittujen Peltosten veljesten riidat Futkan kanssa ovat vaikuttaneet isännän murhaamiseen.

Talollisen poika Veini Valfrid Linnainmaa (s. 14.8.1899) ammuttiin 3.3.1918. Suojeluskuntaan kuulunut Linnainmaa pakotettiin kyyditsemään punakaartilaisia Ikaalisten taisteluihin. Hän sai luvan palata kotiin, mutta joutui matkalla vahtimiesten pidättämäksi. Kun kävi ilmi, että hänen veljensä Martti oli Kankaanpäässä valkoisten puolella, arveltiin Veinin pyrkineen sinne. Veini Linnainmaa vietiin Viljalassa metsään ja ammuttiin siellä 3.3. Martti Linnainmaa, Oskari Ylä-Vakeri ja Toivo Lahtinen löysivät alusvaatteisilleen ryöstetyn ruumiin metsästä.

Vesajärven Jokiniemen talon isäntä, maanviljelijä Vilhelm Jokiniemi (s. 29.4.1872) ammuttiin 21.3.1918 kotitalonsa läheisyydessä. Jokiniemen taloon saapui illalla kolme tuntematonta punakaartilaista hakemaan isäntää esikuntaan. He sanoivat, etteivät tiedä syytä hakemiselle. Mahdollisesti oli tarkoitus pidättää suojeluskuntaan kuulunut Jokiniemi ja estää häntä antamasta tietoja valkoisille. Esikuntaan isäntää ei viety, vaan hakijat ampuivat hänet jo puolen kilometrin päässä talosta, ryöstivät rahat ja jättivät ruumiin tien varteen.

”Laitilan maisteri”, maanviljelijä Juho Eero Lemmitty Koskimies (s. 20.1.1880) murhattiin kotinsa läheisyydessä 23.3.1918. Koskimies viljeli vuokraamaansa Laitilan sotilasvirkataloa, toimi Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajana ja oli Hämeenkyrön suojeluskunnan perustajia syksyllä 1917. Illalla 23.3. punaisten rintaman murtuessa Kyröskoskella tuli Laitilan virkataloon tuntemattomia punakaartilaisia, jotka veivät mennessään Eero Koskimiehen, murhasivat hänet rannassa parinsadan metrin päässä kotitalostaan ja ryöstivät ruumiin. Punakaartilainen Iivari Rapio kertoi kuulusteluissa kuulleensa, että Koskimiehen Forssan tykkiväen päällikkö. Tämän hän oli kuullut pakomatkalla Tuure Linneltä. Tämä voi hyvin pitää paikkaansa, on muutakin muistitietoa kyseisen tykkiväen päällikön väkivaltaisuudesta. Toisaalta joku paikkakuntalainen lienee osoittanut Koskimiehen tapettavaksi, tuskin ulkopaikkakuntalainen muuten olisi tiennyt hänen kimppuunsa käydä.

Talollisen poika Oskari Sorvaniemi (s. 3.7.1873) ammuttiin 6.4.1918. Murhaajat kuuluivat Tampereen piirityksestä murtautuneeseen ns. Orjatsalon joukkoon. Aarne Orjatsalo ei ollut mukana tässä hänen mukaansa nimetyssä joukossa, vaan oleskeli tuolloin Viipurissa. Jotkut miehistä poikkesivat Sorvaniemen taloon ja ampuivat tervehtimään tulleen Oskari Sorvaniemen, jonka joku heistä nähtävästi tunsi.

Joukkion  matka jatkui Lavajärvelle, jossa ammuttiin suojeluskuntaan kuulunut Alakomin talon isäntä maanviljelijä Frans Juho Alakomi (s. 22.8.1865), Hänellä oli kotonaan kivääri ja valkoinen käsivarsinauha.  Frans Alakomi oli rientänyt kysymään miehiltä, mitä he täällä tekivät, kun Tamperetta piiritettiin. Joukkiolla oli valkoiset käsivarsinauhat, sekä Sorvaniemi että Alakomi luulivat aluksi olevansa tekemisissä valkoisen joukko-osaston kanssa. Punaiset ottivat isännän rekeensä, veivät Lepistön torpan kohdalle Viljakkalaan päin mennessä maantien oikealle puolelle noin 50 metriä maantiestä talvitielle, jossa ampuivat hänet ja lävistivät ruumiin vielä kiväärinpistimellä selkäpuolelta läpi. Surmatulta vietiin kello, rahat ja saappaat.

Muualta tulleita Hämeenkyrössä  uhriksi joutuneita

Asianajaja, lakitieteen kandidaatti Jaakko Alvari Rekola (25.7.1881) teloitettiin ilmeisesti 2.2.1918. Hän oli Mannerheimin käskystä matkalla Tampereelle suorittamaan jotain tehtävää. Viljakkalan punakaartilaiset saivat Rekolan kiinni ja veivät hänet Kyröskosken esikuntaan kuulusteltavaksi. Rekola sai siellä lupalapun matkustaa Siuroon. Sinne häntä lähti saattamaan 5 – 6 miestä, jotka ampuivat hänet noin kilometrin päässä kirkonkylästä, ryöstivät ruumiin ja upottivat sen Pappilanjokeen.

Luutnantti Valfrid Ernhard Nykänen (s. 8.1.1894) teloitettiin helmikuun alkupuolella. Nykänen oli toiminut Venäjän armeijassa lentäjänä. Hän yritti päästä Satakunnan rintamalta valkoisten puolelle Helsinkiin tarkoituksenaan hakea joku punaisten lentokoneista valkoisten puolelle. Kyytimies vei kuitenkin Nykäsen majatalon sijasta Viljakkalan työväentaloon, josta hänet lähetettiin Kyröskoskelle punaisten esikuntaan kuulusteltavaksi. Siellä hänet ammuttiin. Ruumis löytyi Kyröskosken alta vasta myöhään keväällä.

Valfrid Nykänen

Tampereen teknillisen opiston oppilas Kaarlo Mauno Friberg (s. 25.4.1896) murhattiin 12.2.1918. Friberg yritti päästä hiihtäen valkoisten puolelle, mutta joutui Hämeenkyrössä punaisten vangiksi suksimäystimen jouduttua epäkuntoon. Punaiset surmasivat Fribergin ja heittivät ruumiin Kyröskoskeen, josta se löydettiin jäitten lähdettyä. 

Ikaalislainen kansakoulunopettaja Anton Kallioniemi (s. 7.1.1885) teloitettiin 28.2.1918. Hänet ja talollisen Oskari Leppihalmeen vangitsi luultavasti punaisten ratsupartio Kurjen koulun lähettyvillä. Miehet vietiin Kyröskoskelle punaisten esikuntaan. Leppihalmi jätettiin henkiin, mutta Kallioniemi ammuttiin. Ikaalisten taistelujen jälkeen valkoiset löysivät hänen ruumiinsa Sarkkilan metsästä Sarkin talon läheltä.

Anton Kallioniemi

Hämeenkyrössä teloitetuksi joutuivat lähinnä isännät, jotka olivat olleet syksyllä 1917 perustamassa pitäjään suojeluskuntaa. Monessa tapauksessa (esim. Hildén, Nyström ja Futka) tappamisiin näyttää sisältyneen henkilökohtaisia kostomotiiveja. Samoin kostosta näyttää olleen kyse Iisakki Kitin tapauksessa, hän oli punaterrorin punainen uhri. Komppanianpäällikkö Viljam Virtanen herätti toimillaan kauhua valkoisten puolella, mutta niin myös punaisten keskuudessa. Valtioylirikosoikeus piti häntä syyllisenä Verner Joutin murhaan ja katsoi hänen olleen rikoksentekijä tai yllyttäjä Hildénin ja Harvian tapauksissa. Lisäksi hänen katsottiin määränneen Kitin murhan ja syyllistyneen yksin tai yhdessä toisten kanssa Jaakko Rekolan murhaan. Hämeenkyröläinen erikoisuus ovat ns. Orjatsalon joukon tekemät kaksi murhaa. Nehän tapahtuivat pari viikkoa sen jälkeen, kun varsinaiset taistelut pitäjässä olivat päättyneet. 

Hildénin murhaajien lähettäminen Tampereelle tuomittaviksi osoittaa, että punaisten puolella yritettiin rajoittaa väkivallantekoja. Joukossa lienee ollut kuitenkin niin paljon Virtasen tavoin asennoituneita  miehiä, että murhia tehtiin. Epäselvää on, miten päätöksiä teloituksista tehtiin esim. Valfrid Nykäsen tapauksessa, jossa valkoisen armeijan luutnantti oli siviilipuvussa ylittämässä rintamalinjaa. Oletettavasti punaisten esikunta teki tällaisessa tapauksessa päätöksen miehen teloittamisesta. Samoin luulisi tapahtuneen Kaarlo Fribergin kohdalla. Vihtori Hirvon murha näyttäisi paikallisesikunnan suunnittelemalta.

Muualla punaisen terrorin uhriksi joutuneet hämeenkyröläislähtöisiä

Uudenkaupungin metsänvartijana toiminut Väinö Eevert Jaakkola (s. 6.9.1886) murhattiin 11. 2.1918 Uudenkaupungin. Punakaartilaiset vangitsivat Jaakkolan illalla Lounais-Suomen piirimielisairaalassa, jossa hän oli tapaamassa morsiantaan, sairaalan ylihoitajatarta. Jaakkolaa lähdettiin viemään Uuteenkaupunkiin, mutta puolimatkassa vartijat ampuivat hänet ja ryöstivät ruumiin.

Filosofian kandidaatti Åke Viktor Törnwall (s. 13.3.1892) murhattiin 9.2.1918 Pyhtäällä. Törnwall lähti 6.2. kahden muun miehen kanssa Karhulasta pyrkiäkseen valkoisten puolelle. Hän jäi kolme päivää myöhemmin punaisten vangiksi lähellä Pyhtään kirkkoa ja ammuttiin. Åke Törnwallin isä oli Hämeenkyrön pitkäaikainen apteekkari Viktor Törnwall.

Valkoisen terrorin uhreista täällä.

Lähteet

Kansallisarkisto, Digitaaliarkisto: Valtiorikosylioikeuden aktit  http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=24326 (Viljam Virtanen) ja http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=9247 (Frans Lampinen)

Toivo Lahtinen: Kertomus nuoruusvuosiltani. Toimittanut tytär Maire Raunio1998. Toivo Lahtinen toimi pakotettuna kyytimiehenä punaisille Hämeenkyrössä.

Kuvauksia vuodelta 1917 ja 1918.  Emil Jokisen (s.1892) muistelmat ja päiväkirjat, editoinut Pekka Laine.

Lauri Lepola: Verinen Siuro. Tampere 2011,

Ahti Lindbergin kokoamia muistitietoja A.G. Hildenin murhasta ja Riikin torpan tapahtumista.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930. Tampereen Kivipaino 1938.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853 – 2000- Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Jyväskylä 2007.