Haapasesta Walakorveksi

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle, ensin harjoittelijaksi Tampereen Sanomien ja sitten Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Kirjailijantaipaleena alkuvaiheissa häntä voi pitää ainakin osittain työväenkirjailijana.

Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Nimimerkki L. S – i. arvioi teoksen Turun Sanomissa . Hän piti runoilijaa työväen laulajana ja maalaislapsena. ”Reformituumat” olivat vain osa teosta, loppuosa oli lemmenlauluja – kuten nuorelle miehelle sopikin. Pieni esikoinen on aika hauska tuttavuus, runoissa oli nuorekasta ja valoisen lämmintä tunnetta, mutta ei – ainakaan vielä – alkuperäisyyttä. Arvostelija ei pitänyt Haapasta varsinaisena työväen laulajana. Hämettären lyhyessä arvostelussa todettiin runojen olevan vanhan toistoa. Omaperäisyys puuttui, mutta joukossa oli jokunen hyväkin runo.

Yksi Syksyisten sävelien sosialistisväritteisiä runoja oli Työväen sonetti, joka julkaistiin myöhemmin myös Kansan Lehdessä:

”Me nousemme kuin taimet mullan alta,

me nousemme kuin meren lainehet.

Päämäärä silmiin siintää ihanalta.

Pelätä meit’ ei vaivat, vastukset.

Vapise orjuus! Pelkää sorron valta!

Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!

On kohta, kohta joka kukkulalta

vapauslaulun soiva sävelet.

Vapise herruus! Noussut on nyt kansa,

mi sietävä ei sua konsanaan;

on noussut joukko, joka tahdollansa

on oikeuden tuova maailmaan,

ja joka hirmuinen on vihassansa

ja voittamaton, suuri voimassaan.”

Toinen kokoelman runoista, Vapauden laineet, ilmestyi myös työväen kalenterissa Eteenpäin vuonna 1907.

Haapasen esikoiskokoelman sisäkansi. Kirja on alkujaan kuulunut Lyyli Raipalalle, mutta siirtynyt sittemmin Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin.

Torpparit

Vuonna 1905 Haapanen sai julki viisi näytelmää ja ensimmäisen runokokoelmansa Syksyisiä säveliä. Näytelmistä viimeisin oli kolminäytöksinen Torpparit.

Torppareiden ensimmäisessä näytöksessä esitellään Kuuselan kartanon torppari Matti Mattila torppari palaa salolta, hänen vaimonsa Liisa ja vielä kehdossa lepäävä poika Martti. Elämä tuntuu lupaavalta, kymmenen vuotta torppaa viljellyt aviopari on saanut kunnostetuksi aikanaan rappiolle jääneet rakennukset. Pellot ovat tasaiset ja viljelykset mainiossa kunnossa. Tulevaisuudennäkymiä varjostaa Liisan pelko tulevaisuudesta, kun kartanon alustalaisista Pekkalan Pekka on ajettu torpastaan. Sitten paikalle saapuu mieroin tielle joutunut Pekka Pekkala vaimonsa Annan kanssa. Keskustelussa käy ilmi, ettei Pekalla ollut torpansopimusta eikä sellaista ole Matillakaan. Miehet päättävät lähteä seuraavana päivänä kartanoon, Matti pyytämään sopimuksen tekemistä ja Pekka anomaan vielä paluuta 40 vuotta viljelemäänsä torppaan.

Toinen näytös tapahtuu Kuuselassa. Kuuselan kirjuri Marttila moitti voimakkaasti isäntäänsä yli 40 vuotta palvelleen torppari Pekkalan irtisanomisesta. Matti ja Pekka tulevat paikalle. Kartanonisäntä suhtautuu heihin ynseästi. Pekka ei pääse takaisin torppaansa, ja koska Matinkin maat ovat lähellä kartanoa, saa hänkin potkut. Kolmen päivän kuluessa hänen oli lähdettävä torpastaan. Tilannetta seurannut kirjuri Marttila irtisanoutuu, ja joutuu riitaan Kuuselan kanssa, joka ei suostu maksamaan kirjurin palkkaa.

Kolmannessa näytöksessä Liisa ja Anna odottavat miestensä paluuta. Anna pelkää pahinta, koska on nähnyt edellisyönä unen, jossa Mattikin irtisanotaan torpastaan. Miesten palattua Pekka kertoo huonot uutiset luonnehtien kartanonherraa: ”…hunajaa herui hänen kieleltään ja ulkokullaisuuden naamari verhosi hänen kasvojaan”. Pekka ja Anna lohduttavat masentunutta Mattia: vasta 30-vuotias mies jaksaa vielä aloittaa uudestaan tyhjästä. Liisa kuvailee sitten ilostuneena unelmaansa tasa-arvoisesta maailmasta, jossa jokainen saa osansa ja onnensa, jossa ei ole rikkaita ja köyhiä. Hän saa muutkin innostumaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Paikalle saapuu irtisanoutunut kirjuri Marttila, josta näkyy tulevan sorrettujen puhemies. Hän kertoo näytelmän loppusanoissa, että käynnissä on kiivas taistelu sorrettujen oikeuksien puolesta:

”Sotahuudot soivat ja uhkaavina liehuvat punaiset liput…. kaikin keinoin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta!”

Taiteellisena suorituksena Torpparit ei ole merkittävä, mutta se on yksi varhaisimpia torpparihäätönäytelmiä. Laukon kuuluisat torpparihäädöt tapahtuivat kaksi vuotta myöhemmin, ja nostivat osaltaan torpparikysymyksen kaikkien tietoisuuteen. Näytelmän torpparit rakentavat oikeudenmukaisuusvaatimuksensa vielä raamatulliselle pohjalle. Ulkopuolelta tuleva kirjuri Marttila - oman luokkansa luopio - osoittaa heille "punaisten lippujen tien" parempaan tulevaisuuteen. Tässä suhteessa Torpparit kuvaa osuvasti meneillään ollutta kehitystä.

Vuonna 1905 – 06 Haapasen sosialistinen vaihe näyttää olleen huipussaan. Hän sai julkaistuksi tamperelaisessa sosialistisessa Kansan Lehdessä puolitusinaa runoaan. Haapanen osallistui Messukylän Työväenyhdistyksen toimintaan; yksi runoista oli alun perin lausuttu kyseisen yhdistyksen kävelyretkellä. Haapasen runoa ”Ajatar” lausuttiin työväen tilaisuuksissa Tampereen lisäksi myös mm. Torniossa ja Vaasassa.

Torpparit ilmestyi 1905.

Hankin Torpparit jostain antikvariaatista. Haapanen pani tekstissään isännän karkottamaan torpparin kolmessa päivässä. Ilmeisesti näytelmän esittäneet pitivät tätä liian selvänä liioitteluna. Tekstiä muokattiin niin, että irtisanominen toimitettiin kaikkien hyvin tunteman säännön mukaisesti: Jos torppari irtrisanottiin ennen joulua Tuomaan päivänä, piti hänen lähteä torpasta Mariana maaliskuussa.

Työlakko

Vuonna 1906 Haapanen sai julki kolme runokokoelmaa ja näytelmän Työlakko. Patruuna Svenssonin tehtaalla työläiset ovat ryhtyneet lakkoon. Patruuna keskustelee työnjohtaja Perttilän kanssa. Lakko jatkukoon, kunnes leipä loppuu. Patruuna haluaa voittaa kiistan, vaikka se kävisi kalliiksi hänellekin. Hän pitää muualta tullutta sosialistisaarnaaja eli ”punaista” syypäänä lakkoon.

Toisessa näytöksessä lakkolaisjoukko keskustelee päämääristään.  He haluavat palkankorotuksen ja sitoutuvat estämään lakon rikkomisen. Puhuja eli sosialistisaarnaaja johtaa kokousta. Lakkolaisten riveistä löytyy kuitenkin petturi, Iikkala nimeltään. Hän hakeutuu patruunan puheille ja lupaa hankkia rikkureita lähipaikkakunnilta. Iikkalan hankkimiensa ulkopuolisten rikkureiden ja lakon lopettaneiden paikallisten työläisten ansiosta tehdas pyörii taas. Patruuna antaa lakkoa jatkaneille vuorokauden aikaa palata töihin. Muuten on edessä sekä työpaikan että asunnon menetys.

Viimeisessä näytöksessä lakkolaisista kiihkeimmät ottavat kiinni ja ruoskivat työnjohtajaksi kohonneen Iikkalan. Sosialistisaarnaaja palaa Helsingistä, toruu lakkolaiset Iikkalan pahoinpitelystä ja osoittaa, miten lakkolaisten yksimielisyyden puute on todellinen syy lakon epäonnistumiseen: ”Sanon suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut.” Lakko olisi onnistunut, sillä Helsingin työläiset lähettivät runsaan avustuksen lakkolaisille. Nyt sen turvin voivat tehtaalta erotetut sentään etsiä uutta työpaikkaa.

Näytelmä päättyy siihen, että paikalle saapunut nimismies hajottaa tehtaan alueella pidetyn kokouksen. Lakkolaiset poistuvat hyvässä järjestyksessä Työväen marssia laulaen. Näytelmän viimeinen repliikki on nimismiehen:

”…minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärimmäisen edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän uljauttaan ja rohkeuttaan.”

Lakon jälkeisistä tapahtumista Haapanen ei kerro, ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Tärkeintä kirjailijalle näyttää olevan lakkolaisten moraalinhen voitto, kun he palaavat laillisuuden tielle. Tämä tekee vaikutuksen myös nimismieheen.

Työlakko ilmestyi 1906.

Päätoimiseksi kirjailijaksi

Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit toisen painoksen arvion suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Hänen mukaansa Haapasessa oli innostuksen pyhää tulta ja myös draamallista kykyä. Tosiasiassa Haapasen sosialistinen kausi näkyy päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Raoul Palmgren pitää Haapasen toista runokokoelmaa Orjuuden yössä tämän parhaana saavutuksena: se on vanhan työväenliikkeen runouden omaperäisimpiä kokoelmia. Haapasen sosiaalisessa ja sosialistisessa runoudessa oli Pamlgrenin mukaan kaiken aikaa tietty pidättäytymisen ja syrjässä seisomisen leima. Suuntaansa etsinyt nuori Haapanen ei näytä olleen kiinnostunut sosialismin teoreetikoista, innostus työväenliikkeeseen oli hänelle ilmeisesti oikeudenmukaisuus- ja moraalikysymys. Mies uskoi vilpittömän idealistisesti parempaan tulevaisuuteen. Suurlakon ja eduskuntauudistuksen kiihkeinä aikoina sosialidemokratia tarjosi joksikin aikaa samaistumiskohteen Haapaselle. Myöhemmin hän ei näytä olleen puoluepoliittisesti aktiivinen, mutta asemoitui vankasti porvarilliseksi kirjailijaksi. Sisällissodan aikana hän oli Tampereella hetken aikaa punaisten vankina ja ennätti sen jälkeen vielä mukaan sotatoimiin valkoisten riveissä.

Haapanen omaksui kirjailijanimen U.W. Walakorpi vuonna 1908. Näytelmä nimeltä Aave ilmestyi alkuvuodesta vielä Urho Haapasen nimellä. Ilmeisesti hän otti käyttöön kirjailijanimen toukokuussa 1908 luopuessaan Hämettären toimitussihteerin tehtävästä ja siirtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Koko miehen uran ajan kustantaja toiminut Karisto mainosti vielä 1909 julkaistua ja kohtalaiset arvostelut saanutta esikoisromaania Mariannea niin, että Walakorven lisäksi nimi Urho Haapanen oli mainittu suluissa. Karisto julkaisi uusintapainoksia Walakorven tuotannosta 1919-20. Tuolloin osa Haapasen nimellä kirjoitetuista teoksista julkaistiin uudelleen Walakorven nimellä. Tässä esitellyistä Torppareista ja Työlakosta ei otettu uusintapainosta.

Walakorven myöhemmistä vaiheista kirjailijana toisaalla blogissani.

Sivuosuma

Tutustuessani Walakorven tuotantoon etsiskelin Hämeenkyrön kirjastosta Kalevi Kalemaan 1975 toimittaman teoksen Nyt ylös kansa kaikkivalta. Se sisältää valikoiman vanhan työväen runoutta, ja tiesin kirjassa olevan myös muutaman Urho Haapasen runon. Teos löytyi kirjaston varastohyllyistä.
Haapasen runot löysin, mutta yllätyksekseni havaitsin kirjasta puutteen. Teoksen kirjailijaesittelyt päättyivät Emil Eloon. Loput tekijät - Haapanen mukaanluettuna - puuttuivat. Sivut oli näemmä poistettu ja sitten liimailtu siististi kirja kokoon.

Kadonneet kirjailijatiedot.

Jo siinä hyllyjen välissä kirjaa selaillessani minut valtasi entiselämys, jota suomennosta kuulemma déjà-vu -ilmiöstä kuulemma nykyään käytetään. Illalla kotona asiaa pohtiessäni muisti palautui pätkittäin. Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti lähes 30 vuotta sitten kotiseututiedon opetuspaketin, jonka nimeksi tuli Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Walakorpi kuului Raimon käsittelemiin kyröläisiin. Muistan kuinka samoja lähteitä käyttänyt Raimo joskus koulun tupakkahuoneessa eli palvaamossa ihmetteli humoristiseen tapaansa, ettei tiennytkään Kyrössä olevan niin intohimoisia vanhan työväenliikkeen runoilijoiden ystäviä, että keräilisivät tietoja runoilijoista. Saksien kanssa.

Lähteet:

Kalevi Kalemaa: Nyt ylös kansa kaikkivalta : valikoima vanhan työväenliikkeen runoutta. Jyväskylä 1975.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.
Raoul Palmgren: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeen kaunokirjallisuus I. Porvoo1966.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu 1986.

U.W. Walakorpi: Torpparit. Hämeenlinna 1905.

U.W. Walakorpi: Työlakko. Hämeenlinna 1906.