Tämä juttu on ilmestynyt Kyrön Joulussa 2018. Olen täydentänyt hieman artikkelia tähän nettiversioon.

Sisällissota

Hurskasta kurjuutta Täällä pohjantähden alla

Äskettäin päättyneellä kansanvalistajan urallani opetin sisällissodan noin 120 kertaa. Lukema voi kuulostaa suurelta, mutta itse asiassa moni historianopettaja pääsee käymään läpi tapahtuman useamminkin. Omalta kohdaltani hallintotehtävät ja filosofian sekä elämänkatsomustiedon opettaminen pudottivat lukemaa muutamalla kymmenellä.

Miten sitten omasta mielestä meni? Aika on armelias, enpä juuri muista miten joskus 35 vuotta sitten sisällissotaa oppitunneilla käsittelin. Oppikirjoistakaan en kovin paljon muista. Uran alkuaikoina arkistoin oppikirjoja ajatellen, että on mukava eläkepäivillä katsoa, kuinka historian käsittely on muuttunut. Tilanpuute, toistuvat muutot ja iän mukanaan tuoma järkiintyminen saivat onneksi luopumaan moisesta. Ja useimmat haastattamani ihmiset myöntävät, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, miten koulussa aikanaan sisällissotaa käsiteltiin. Mitään pysyviä vaurioita opetukseni tuskin on siis aiheuttanut.

Oma näkemyskin muuttuu

Keskikoulun sisällissodan käsittelystä en muista mitään. Lukiovuosina Jaakko Paavolaisen klassiset tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista sekä vankileireistä olivat jo ilmestyneet. Muistelen saaneeni niistä asialliset selvitykset. Yliopistollisten historianopiskelujen yhteydessä sisällissota käsiteltiin perusteellisesti. Ikäluokkani historiaa opiskelleista on puhuttu Linnan ja Ylikankaan lapsina. Tunnustan omalta kohdaltani määrittelyn osuvan. Useimmille opiskelukavereilleni Täällä pohjantähden alla oli tuttu teos, moni meistä taisi lukea sen uudelleen opiskeluaikana. Linnan teos ja siitä käyty keskustelu johtivat osaltaan siihen, että voittajapuolen vapaussotakäsitteen rinnalle ja tilalle tuli termi kansalaissota. Kansalaissota olikin termi, jota opiskeluaikanani 1970-luvulla yleisimmin käytettiin. Heikki Ylikankaan Nuijasota ilmestyi 1977. Siinä hän pyrki osoittamaan nuijasodan Suomen ensimmäiseksi sisällissodaksi; teoksesta käytin historiantutkijoiden ja – opiskelijoiden keskuudessa innokasta polemiikkia. Ylikankaan Tie Tampereelle herätti ilmestyttyään 1993 keskustelua sisällissodasta myös laajemman yleisön parissa. Muistan itsekin alkaneeni viimeistään tuolloin pitää lopullisesti sisällissotaa osuvimpana terminä vuoden 1918 tapahtumille. Jollain tavalla Linna loi vuoden 1918 tapahtumien sisäistämiselle tunnepohjan, Ylikangas ja muutama muu historiantutkija tieteellisen perustan.

Kotipitäjässäni Kerimäellä eivät vuoden 1918 tapahtumat tuntuneet nuoressa mielessäni tärkeiltä. Joku kylän iäkkäimmistä talollisista kertoi keväällä 1918 kulkeneensa kylätiellä vartiossa ”pommareiden” varalta. Me murrosikäiset nuoret kapinalliset kuittasimme puheet vanhuksen horinaksi. Kerimäen alueella ei juuri taisteltukaan sisällissodan aikana. Levottominta oli tuolloin vielä Kerimäkeen kuuluneella Punkaharjulla, jossa teloitettiin yksi punaisten johtomiehistä. Valkoisten puolella miehiä osallistui taisteluihin Varkauden ja Viipurin suunnilla. Kaatuneista 16 valkoisesta yhdeksän asui Punkaharjulla ja kaksi Savonlinnassa. Lisäksi kaksi haavoittunutta menehtyi myöhemmin ja kaksi on merkitty murhatuiksi, nähtävästi punaisille vangeiksi joutuneina. Kaatuneille pystytettiin vapaussodan muistopatsas 1924 Kerimäen kirkon läheisyyteen. Punaisten tappioksi on merkitty kaksi mestattua, yksi kaatunut, yksi vankileirillä menehtynyt, yksi sieltä vapauduttuaan kuollut ja yksi kadoksiin jäänyt. Kerimäki oli sodan valkoisten puolelle jäänyt talonpoikainen paikkakunta, jonka työväki ei sotimaan voinut lähteä, vaikka haluja olisi luultavasti ollut. Sodan melskeissä menehtyi 0,2 prosenttia väkiluvusta.

Muuttaessani Hämeenkyröön 1985 törmäsin ihan toisenlaiseen sisällissodan näyttämöön. Se laajensi näkemystäni vuodesta 1918 ja opetti ymmärtämään paikallisen kokemuksen ja muistojen merkityksen ihmisten historiakäsitykselle.

Sisällissota Hämeenkyrön maisemissa

Sotasurmatilaston mukaan Hämeenkyrössä kirjoilla olleita menehtyi sisällissodassa 347 henkeä. Hämeenkyrö asuinkunnaksi merkittynä kuolleita on saman tilaston mukaan 300. Hämeenkyrön historian mukaan 13 kuoli punaisen terrorin uhreina, ainakin 72 valkoisen terrorin tappamina, 150 menehtyi vankileireillä ja 12 välittömästi sieltä vapauduttuaan. Punaisten riveissä kaatui taisteluissa ainakin 76 miestä, kun taas valkoisten puolella ei ole taisteluissa kaatuneita. Menehtyneitä on yli kolme prosenttia väkiluvusta. Mainittakoon, että tappiot olivat suuremmat kuin talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä. 

Sisällisodan historiantutkimuksen kannalta ilahduttava uutinen 2018 oli ilmoitus, että netin Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -sivusto avataan uudelleen tarkennuksia varten. Sivustoa ei ole täydennetty vuoden 2004 jälkeen. Vuosien mittaan aktiiviset henkilöt ovat keränneet uutta materiaalia sisällisodan uhreista. Erikseen mainittakoon Tauno Tukkinen, joka on kerännyt hämmästyttävän määrän tietoa yksittäisistä sodassa menehtyneistä. Hänen täsmentämiensä tietojen mukaan sotatoimissa kaatui 88 hämeenkyröläistä punaista. Luku on kuudenneksi korkein koko maassa. Enemmän kaatuneita oli Helsingissä, Tampereella, Viipurin maalaiskunnassa, Turussa ja Viipurissa.

Verner Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen uhri Hämeenkyrössä. Punakaartilaiset ampuivat hänet talonsa kuistille 1.2.1918. Joutin kuva Matti Lähteenmäen teoksesta Hämeenkyrön suojeluskunta

Hämeenkyrössä oli 1980-luvulla tapana pitää vuosittain yksi kunnanvaltuuston kokous Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta seurasivat lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Valtuustossa käytiin ennen kokousta perinteinen kyröläinen kättelykierros. Siitä huolimatta olin ulkopuolisena aistivinani kokouksessa melkoisen jännitteen eritoten oikeiston ja SKDL:n välillä.  Joskus SKDL näytti äänestyttävän asioita ihan periaatteellisista syistä: mitään mahdollisuuksia ei ollut saada omaa kantaa läpi.

Nämä jännitteet saivat paneutumaan paremmin paikkakunnan historiaan, varsinkin kun huomasin jääväni pitäjään opettajaksi pitemmäksikin aikaa. Yhdellä tuolloin vielä lukuisista historiankursseista annoin oppilaille mahdollisuuden haastatella iäkästä ihmistä ja tehdä sitten raportti haastattelusta. Tuolloin sain ensi kertaa kosketuksen punaisen puolen aidosti katkeriin sukumuistoihin, punaiseen muisti- ja muistohistoriaan. Sisällisota päättyi 1918, mutta jälkimainingit jatkuivat lapualaisvuosina ja tiivistyivät jatkosodan aikaiseen metsäkaartilaisuuteen. Moni hämeenkyröläinen lukiolainen oli vielä 1980-luvulla ”luokkatietoinen”. Tunnettiin oman suvun asema vuoden 1918 tapahtumissa, eikä ”toisen puolen” järjestämiin tilaisuuksiin osallistuttu. Linnan Pohjantähden jotkut tunsivat niin tarkkaan, että sen henkilöhahmoista voitiin huumoriakin vääntää.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen näyttivät katkaisevan tämän nuorten selkeän samaistumispinnan. Kunnallispolitiikastakin väistyivät ihmiset, joilla oli suora yhteys jatkosodan vuosiin. Jako oikeistoon ja vasemmistoon (tai sosialisteihin ja ei-sosialisteihin) kadotti sateenkaarihallitusten aikaan 1990-luvulla vanhan merkityksensä. Yhteiskuntaopin opetuksessa sitä tulin edelleen toistaneeksi vanhasta muistista, vaikka tiesin sen olevan vettä hanhen selkään: ei opiskelijoilla ollut enää elävää kosketusta moiseen jakoon.

Samoihin aikoihin omat tiedot vuodesta 1918 Hämeenkyrössä lisääntyivät, palasia sieltä, palasia täältä. Toimiessani Hämeenkyrön historiatoimikunnan puheenjohtajana sain tutustua moniin minulle ennen tuntemattomiin asioihin. Terhi Nallinmaa-Luodon ammattitaitoisesti ja taitavasti toteuttama Hämeenkyrön historian kolmas osa antaa perusteellisen yleiskuvan Hämeenkyrön vuodesta 1918. Jonkin verran olen kuullut puheita siitä, että sisällissodasta on vaiettu, asioita on salattu. Joskus niin oli, mutta ei nykyään. Suomessa on hyvä kirjastolaitos, ja Hämeenkyrössä oivallinen kirjasto. Se on pitänyt esillä kiitettävästi vuoteen 1918 liittyvää kirjallisuutta. Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni laskin esittelypöydältä 19 sisällissotaa sivuavaa teosta; siinäkin vain osa viimeaikaisesta sisällisotakirjallisuudesta. Tällä hetkellä tiedon puutetta valittava henkilö lähinnä mainostaa laiskuuttaan.

Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I. Teoksen mukaan kuvassa on Kyröskosken taistelussa kaatuneita punaisia. Paikallishistorian tuntijoiden mukaan kuva on otettu Tuokkolan talon jo puretun riihen nurkalta. Taustalla näkyy Raipala. Kyröskoskella kaatui runsaasti punaisia, ja lisäksi antautuneita ammuttiin välittömästi tehdaskylän valtauksen jälkeen.

Sodan nimistä

Mutta mikä sodalle nimeksi? Historian oppikirjoissa nimikysymykselle on yleensä omistettu erillinen sivu tai tietolaatikko. Ylioppilaskirjoituksissa nimikysymystä on sivuttu useamman kerran, viimeksi syksyllä 2014. Jokerikysymys olikin mielestäni taitavasti laadittu, vastaaminen edellytti monipuolisia taitoja, ja erotteli jyvät akanoista. Julkaistakoon tehtävä tässä. Lukija voi pohtia, kuinka kysymykseen vastaisi.

Vuoden 1918 tapahtumia Suomessa on kuvattu eri termeillä. Alla olevassa taulukossa on tietoja suomalaisten omaksumista nimityksistä kevään 1918 sodalle Suomessa. Luvut perustuvat 2011 julkaistuun tutkimukseen ja kertovat, kuinka suuri osa prosentteina kustakin ikäluokasta on valinnut ensisijaiseksi nimitykseksi vuoden 1918 tapahtumille kyseisen termin.

a)      Miten sotaa koskevat nimitykset vaihtelevat eri ikäluokissa? Pohdi syitä näihin eroihin.

b)      (5 p.) b) Minkälaisia vaikutuksia sotaan liittyvillä tulkintaeroilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa? (4 p.)

Eri ikäluokkien käyttämät nimitykset vuoden 1918 sodalle (prosentti/ikäluokka)

Taulukko kuvaa sodan nimitysten muutoksia. Kansalaissota oli suosituin nimitys yli 50-vuotiaiden keskuudessa, yli 70-vuotiaiden kohdalla sodan voittaneen osapuolen käyttämä vapaussotanimike nousi lähelle kansalaissotaa. Alle 50-vuotiaiden joukossa pidetään parhaana nimityksenä sisällissotaa, nuorten keskuudessa se on vallitseva nimi. Tässä nimikysymyksessä historiantutkimuksen ja kouluopetuksen rooli näkyy selkeästi.

Kaikkia käytettyjä nimityksiä voi perustella. Valkoisen puolen propagoimassa termissä vapaussota korostettiin sitä, että kyseessä oli nimenomaan taistelusta itsenäisyyden puolesta Venäjää vastaan. Paradoksaalista oli se, että venäläisten jo alkuaan melko vähäisen osuuden pienentyessä valkoisen propaganda korosti entistä enemmän Venäjän-vastaisuutta. Vapaussota-näkemyksen leviämiseen sodan loppuvaiheessa eivät vaikuttaneet niinkään Venäjän toimet kuin valkoisten omat teot ja toimet. Vapaussodasta tuli joka tapauksessa virallinen termi, jonka koululaitos vakiinnutti sodan nimeksi 1920-30-luvulla.  

Kansalaissota ja sisällisota ovat laajasti käytettyjä termejä. Kumpikin nimitys sallii ulkopuolisten osallistumisen sotaan, sillä ei 1900-luvulla varmasti käyty yhtään sisäistä sotaa, johon muut osapuolet eivät olisi sekaantuneet. Historiantutkijoista Juhani Paasivirta käytti ensimmäisenä pian jatkosodan jälkeen termiä kansalaissota puhumatta lainkaan vapaussodasta. Kyse oli myös luokkasodasta: tämän voi varmistaa vaikkapa katsomalla Hämeenkyrön sodassa menehtyneiden luetteloa ammattien mukaan. Sodassa olivat vastakkain omistavat ja ne, jotka eivät omistaneet. Jokaisesta Hämeenkyrön surmatusta on olemassa valokuva, tuskin kovin monesta punaisten puolella menehtyneestä. Kapina on myös vallan kelvollinen nimitys: punaiset nousivat kiistatta kaappaamaan vallan lailliselta hallitukselta. Termiä kapina käytettiinkin yleisesti Hämeenkyrössä vuoden 1918 jälkeen. Veljessota on jopa runollinen termi, mutta senkään oikeutusta ei sovi kiistää. Eri puolilla maata sota käsitettiin alkaessaan eri tavoin: Pohjanmaalla sitä pidettiin vapaussotana, Viipurin suunnalla se alkoi heti sisällissotana, Helsingissä taas sopii hyvin puhua vallankumouksesta tai kapinasta. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa Tampereen taistelujen jälkeen porvarillinen Aamulehti puhui kansalaissodasta ja sisäisestä sodasta. Sellaisena taistelu Tampereesta näyttäytyi varmasti molemmille osapuolille. Moniarvoisessa vapaassa yhteiskunnassa sopii kunkin käyttää sodasta haluamaansa termiä, ei ole mitään pakkoa tai tarvetta päätyä samaan tulkintaan. Hyvä olisi tietysti hahmottaa käyttämänsä nimityksen perusteet.

Kun Tampereen taistelut olivat ohi, ilmestyi Aamulehti 7.4.1918 ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen. Lehdessä puhuttiin sisällisestä sodasta ja kansalaissodasta. Termi vapaussota ilmestyi lehteen viikkoa myöhemmin.

Kirjailijat näkijöinä

Kaksi romaania sisällissodasta on ylitse muiden: Sillanpään Hurskas kurjuus ja Linnan Pohjantähti. Sillanpään heti sodan jälkeen kirjoittama Hurskas kurjuus sijoittuu kokonaisuudessaan Hämeenkyröön. Sotatapaukset siirtyivät romaaniin suoraan, henkilöhahmojen nimiä hiukan muutellen. Tuskinpa hämeenkyröläiset pystyivät tuoreeltaan romaania kaunokirjallisuutena lukemaan, niin selkeästi se ankkuroitui paikkakunnan tapahtumiin. Yhdessä mielessä teos ilmestyi viime hetkellä: vapaussota- ja jääkärimyytin vahvistuessa sitä tuskin olisi muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen saatettukaan. Jos ei Hurskas kurjuus Hämeenkyrön talollisia miellyttänyt, ei teos äärivasemmallakaan ylistystä kerännyt. Toivolan Juha oli kerta kaikkiaan liian passiivinen nahjus taistelevan työväenluokan edustajaksi. Kun kommunisteillekin selvisi kustantajan sensuroineen teosta, ajateltiin siinä kirjasta puuttuvan särmän kadonneen. SKDL:n kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Pertti Rapio esitti vielä 1956 kunnanvaltuustossa, että Hämeenkyrön kunta kustantaisi sensuroimattoman version Hurskaasta kurjuudesta. Rapio tiesi varmasti aloitteensa mahdottomuuden, mutta katsoi kai sen poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi.

Väinö Linnakin sijoitti teoksensa ensimmäiset rintamatapahtumat Hämeenkyröön. Akselin joukot marssivat Siurosta Kirkkojärven jäätä kirkonkylään, josta sitten jatkettiin Kyröskosken kautta rintamalle yrittämään Ikaalisten kauppalan valtaamista. Matkalla ehdittiin ihastella Eino Rahjan ohjaamaa lentokonetta, joka todellisuudessakin kävi kertaalleen pudottamassa pommeja Osaran pelloille. Ikaalinen jäi valloittamatta ja romaanissa punaiset peräytyvät lopulta sekasortoisesti, niin kuin oikeastikin tapahtui. Linna asui Pohjantähteä kirjoittaessaan Hämeenkyrössä, se saattoi ratkaista osaltaan taistelujen sijoittamisen tänne. Linna sai kai tietoja rintamatapahtumista paikallisiltakin, mutta tärkeimpänä tiedonantajana hänellä oli Yrjö Varpion mukaan enonsa Paul Nyman. Nyman kertoi Ikaalisten, Viialan ja Toijalan rintamien sotatapahtumista, joiden sisältö on romaanissa mukana pitkälti hänen kertomuksiinsa pohjautuvassa muodossa.

Väinö Linna Käkisaaren tilallaan Hämeenkyrössä 1960. Kuva Finnasta https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK10000:952

Juha Toivola tarina edustaa loppujen lopuksi realistisemmin sisällissodan kuvaa kuin Akseli Koskela. Akseli on selvästi romaanihenkilö, oikeasti punaisten komppanianpäällikkö olisi teloitettu. Mutta Akseli piti romaanin rakenteen vuoksi pitää hengissä yli vankileirin koettelemusten. Linna surmaa hänet lopulta vasta 1947, kun Isä-Jussin raivaama suon viimeinen osa lopulta palautuu pappilalta Koskelan haltuun. Uusia maita katseleva Akseli tuumaa, että Salpakarin aikanaan laittama raja-aita pitäisi hävittää. Ojan yli hypätessään Akseli saa sydänkohtauksen, tarttuu aidanseipääseen tukea saadakseen. Siihen Linna hänet tappaa, kangistunut käsi aidanseivästä puristamassa.

Linnan teoksen merkitys on ollut valtaisa. Vielä nytkin kirjailijaa saatetaan syyttää siitä, että hän teoksensa kuvaa sisällissotaa – tavalla tai toisella – väärin. Viimeksi Lasse Lehtinen ja Risto Volanen murjoivat kirjassaan Linnaa ja sanovat hänen johtaneen vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven, käsittääkseni heidätkin. Tohtorismiehet tuntuvat unohtavan perusasian: Pohjantähti on romaani, ei historiantutkimus. Mutta hyvä on, että he viimein eläkeläisinä ovat löytäneet valon... Totuuden nimissä myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa Pohjantähteä lukiessani en varmasti ymmärtänyt sitä, miten Linna rakensi pappilan ja torpparin vastakkainasettelun. Pohjantähden pappilalla oli vain yksi torppa. Tosielämässä tilanne oli toisenlainen. Hämeenkyrön kirkkoherran pappilaan kuului 1900-luvun alkaessa 23 torppaa. Urjalan kirkkoherralla oli vuoden 1917 henkikirjan perusteella viisi torppaa.

Sodan muisto nyt ja tulevaisuudessa

Sata vuotta on kulunut sisällissodasta. Mielestäni sitä on julkisuudessa muistettu riittävästi. Vuoteen liittyviä teemoja ovat olleet mm. ajatus sovinnosta tai anteeksipyynnöstä. Sovinnosta on puhuta valtiollisella tasolla: presidentti Sauli Niinistä puhui Tampereella 4.4. sisällissodan muistovuoden tapahtumassa otsikolla Sodasta sovintoon ja Nivalassa 5.5. Sovinnonpuheen juhlassa. Kirkko on ollut aloitteellinen paikallisten sovintotilaisuuksien järjestämisessä. Kirkkoherra J.H. Ilvonen siunasi aikanaan öisin Tuokkolan hiekkakuopalla teloitetut ja hautuumaalle haudatut, päiväsaikaan hän ei sitä voinut tehdä. Entä muulle, joskus omaisilta tietämättömiin paikkoihin haudatut? Olisiko aika palauttaa teloitettujen ihmisarvo hautaamalla heidät kunniallisesti?

Myös anteeksipyytämisestä on puhuttu. En ole koskaan oikein lämmennyt näille kollektiivisille anteeksipyynnöille. Nykylukiolaiset ovat syntyneet 2000-luvulla. Heillä ei ole sisällissodan suhteen anteeksipyynnettävää eikä -annettavaa. Jos joku anteeksipyyntöihin tarvetta tuntee, hän toimikoon.

Entä jos sisällissota olisi päättynyt toisin? Jokaisella on oikeus jossitella, mutta vaihtoehtoinen historia on pohjimmiltaan kolpakkostrategien spekulointia. Esimerkiksi Suomen itsenäistymisestä on – mielestäni osuvasti – sanottu, että se vaati kolmen asian toteutumista. Valkoisten piti voittaa sisällisota, bolsevikkien Venäjän sisällissota ja Saksan oli hävittävä ensimmäinen maailmansota. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta oikeasti emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos yksi noista olisi jäänyt tapahtumatta. Toteutumaton historia ei ole jättänyt jälkeensä lähteitä tutkittavaksi. Kiusallisinta on mielestäni toteutumattomia vaihtoehtoja punnittaessa tapa, jolla pyritään oikeuttamaan vuoden 1918 veritekoja jollain, joka tapahtui tai jäi tapahtumatta myöhemmin: 1939 tai 1989 tai kenties 2018. Mikään ei oikeuta sisällissodan murhia, ei punaisten eikä valkoisten tekemiä. Terroria voidaan selittää, sitä voidaan kenties ymmärtää. Mutta sitä ei saa hyväksyä. Yksi asia tästä kansallisesta tragediasta on hyvä muistaa: sisällissotaa sanallistettiin ja pohjustettiin vihapuheella puolin ja toisen jo vuoden 1906 suurlakosta lähtien. Kieli oli ase, jolla vastapuolelta pyrittiin viemään ihmisarvo.

Vuosi 2018 on pian ohi. Vuosi 1918 ei tunnu olevan ohi vieläkään, ainakaan Hämeenkyrössä. Mutta ajan myötä tunteet haalistuvat. Sisällissodasta on vasta 100 vuotta, nuijasodasta yli 400. Nuijasodan tulkinnoista kiistelevät enää historiantutkijat, ei niistä somemellakkaa tai kansalaiskeskustelua synny. Niin käy sisällissodallekin, tuskin siihen edes 300 lisävuotta tarvitaan. Näyttää siltä, että merkkivuonna moni etsii henkilökohtaista suhdetta sisällissotaan. Luontevasti se tapahtuu tutustumalla asiaan suvun ja koti- tai asuinpaikkakunnan vaiheiden kautta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla näkyy etääntyminen: sisällissotaan voidaan paneutua ilman aiempien sukupolvien rasitteita ja ennakkoasenteita.

Sisällissodan jälkiä näkyy vielä hieman maastossa. Punaisten taisteluhautaa Kyröskosken vesitornien pohjoispuolella

 

Lähteet

Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kadonnut. Kaatunut. Teloitettu.

Lasse Lehtinen – Risto Volanen: 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 – 3.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930.

Turo Manninen: Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää vuosina 1888 – 1923.

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus.

Suomen vapaussota kuvissa I

Suomen sotasurmat 1914 – 1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä.