Kirjailija Sillanpään nauta

Suomen Kirjailijaliitto päätti 1944 kerätä jäseniltään tekstejä yhteisjulkaisuun. Pakinoitsijana Valentinin nimeä käyttäneen Ensio Rislakin toimittama teos Me kerromme itsestämme pääsi painoteknisten syiden vuoksi ilmestymään vasta 1946. Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U.W. Walakorpi kirjoitti teokseen tarinan nimeltä ”Hurskaan kurjuuden” syntymäsijoilta. Walakorpi oli viettänyt aikaa Hämeenkyrössä kirjailija Eero Alpin vieraana jo 1916 ja palasi kesällä 1918 sisällissodan jälkeen tapaamaan F.E. Sillanpäätä, johon oli tutustunut jo oppikouluaikoinaan. Walakorpi asettui Ala-Vakerille kirjoittamaan vapaussotateoksiaan. Tästä olen kirjoittanut toisaalla blogissani. 

Samaan aikaa Sillanpää kirjoitti Hurskasta kurjuutta. Walakorpi seurasi sen syntyä alusta alkaen:

”Luimme monesti toisillemme iltaisin, mitä päivän kuluessa olimme kirjoittaneet, ja minä muistan elävästi iltahetken, jolloin sain kuulla ”Hurskaan kurjuuden” ensimmäiset liuskat. Aluksi en ehkä täysin ymmärtänyt kuulemaani, sen kansankuvaus oli siksi uutta, niin loitos totutuilta laduilta poikkeavaa. Mutta otteen kipeän persoonallinen sävy vangitsi kuuntelijan oudon lumoavana ja kirpeän satuttavana.”

Walakorpi kertoo, että Sillanpää kirjoitti näennäisen hitaasti, mutta heti valmista. Hänen ei tarvinnut juuri korjata tekstiään. Hän kirjoitti ensin Hurskaan kurjuuden alun ja lopun ja ryhtyi sitten vähitellen täyttämään ”aukkoa”. Teos valmistui neljässä kuukaudessa. Se olisi ehtinyt joulumarkkinoille, mutta kustantaja siirsi sen ilmestymisen helmikuuhun 1919.

Kirjoitustöiden ohessa Walakorpi ja Sillanpää piristivät eloaan mm. maastoretkillä ja uinneilla. Sisällä miehet mittelivät taitojaan sakinpeluussa. Välillä käytiin osuusmeijerin isännöitsijä luona pelaamassa bismarckia. Iltaisin syksymmällä poltettiin ”pirtti-istunnoissa” talon isännän Taavetti Vuorisen presuja, joiden hajunkin olisi pitänyt karkottaa väki kilometrien päähän. Ankaran tupakkapulan takia ei ollut varaa hempeilyyn, Taavetin tuotteet tupruteltiin kiitollisina. Välillä pistäydyttiin katsomassa Sillanpään vanhempia, jotka asuivat Töllinmäessä.

Lehmänhaku

Hämeenkyrön mahti-isäntä Jalmari Raipala seurasi kummityttönsä Sigrid Salomäen ja Sillanpään seurustelua. Aikanaan antoi Jalmari suoran ukaasin aloittelevalle kirjailijalle: – Jos sinä sen tytön nait, niin te saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän yksin ja Sinä saat selkääsi!

Siikri ja Frans Emil avioituivat syksyllä 1916, mutta lehmänkauppa lykkäytyi. Seuraavana kesänä olosuhteet ja tilanteet maassa ja Hämeenkyrössä olivat niin sekaisin, että lehmää tärkeämpääkin ajateltavaa ja tehtävää taisi riittää. Jalmari Raipala muisti lupauksensa ja sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Sillanpää läksi Raipalaan hakemaan lehmää. Walakorpi lähti mukaan. Raipalassa syötiin ja juotiin ja isäntäväen kanssa valikoitiin lehmä. Walakorpi kuvaa suurikokoisen, ruskean, erittäin pitkäsarvisen ja temperamenttirikkaan elikon kuljetusta Ala-Vakerille:

”Tämän 6 – 7 kilometriä käsittävän maantiematkan yksityiskohtia en tarkalleen enää muista, mutta Sillanpää masinistinlakissaan talutti lehmää ja minä ruotama kädessä tallustin sen häntäpuolella. Ilta oli myöhäinen, suvista lämpöä ja tuoksua henkivä, lehmä toisinaan möräsi ääneen, sen häntä huiskui hauskasti, vaellus lenseässä ehtoossa sujui ilmeisesti enemmittä hankaluuksitta, koskapa lehmä niin kuin sen kyyditsijätkin tulivat onnellisesti perille.”  

    

Temperamentikas nauta

Walakorpi oli poissa Hämeenkyröstä seuraavan sydäntalven muutamat kuukaudet, mutta palaili Ala-Vakerille seuraavana keväänä. Kesällä 1919 pidettiin Hämeenkyrössä Pohjois-Hämeen Nuorisoseurain Liiton kesäjuhlat. Kun Walakorvella oli kokemusta niin puhujana, lausujana, seuranäyttelijänä kuin runoilijanakin, pyydettiin häntä laatimaan ja esittämään juhlaruno tilaisuudessa. Walakorpi päätti kokeilla runon lausumista vapaassa luonnossa testatakseen äänensä kantavuutta ja kestävyyttä. Hän hakeutui Ala-Vakerin liepeillä sijainneen hakametsän korkealle kivikkomäellä ja paukutteli sieltä tulemaan runoaan. Sillanpään lehmä sattui olemaan laitumella samoilla sijoilla. Herkkätuntoinen nauta peljästyi suuresti Walakorven vaikuttavaa huutoa metsässä ja säntäsi pakoon veräjät kaataen Ala-Vakerin pihaan. Pako jatkui vielä talon pellolle, eikä kauhistunut nauta tahtonut talttua millään. Tapauksesta juoruiltiin sitten kirkonkylää myöten…

Kesäjuhlien ohjelma. Kyrön Sanomat 18.6.1918

Walakorpi esitti runonsa kello 15 alkaneessa kansanjuhlassa Kyröskosken urheilukentällä. Runon äänekkäästä harjoitussessiosta oli varmasti hyötyä, sillä  lehtijutun mukaa hän joutui pitämään puheensa sadesäässä. Walakorpi itse arveli runonsa saaneen kohtuullisen menestyksen epäedullisista enteistä huolimatta. Juhliin osallistui arviolta parituhatta henkeä.

Walakorven ja Sillanpään lehmän tiet leikkasivat jatkossakin. Walakorpi asettui Hämeenkyröön pysyvästi 1919. Hän osti pienen palstatilan ja avioitui Ala-Vakerin tyttären kanssa vuotta myöhemmin. Sillanpää rakennutti oman Saavutuksensa, ja toverukset asuivat muutaman sadan metrin päässä toistaan. Sillanpään lehmä kävi kesäisin laitumella omassa rannassaan, mutta lähti vähän väliä vierailemaan Walakorville. Elukka ui syvällä laivareitissä kuin Kyröskoski-laiva. Walakorven tontin kohdalla lehmä rantautui säännöllisesti, ehkä hänen lehmänsä houkuttelemana. Sillanpään kanttura ei kuitenkaan jäänyt seurustelemaan Walakorven lehmän kanssa, vaan rynnisti minkä kintuista kerkesi verottamaan kaali- ja porkkanapenkkejä. Walakorpi joutui vahtimaan temperamentikkaan nelijalkaisen edesottamuksia pelastaakseen puutarhansa täystuholta.

Vuoden pari lehmää Saavutuksessa pidettyään Sillanpää myi ruskean sarvipäänsä. Walakorven puutarha oli turvassa.

Lähteet

F.E. Sillanpää. Poika eli elämäänsä. Otava, Helsinki 1953.

U.W. Valakorpi: "Hurskaan kurjuuden" syntysijoilta. Teoksessa Me kerromme itsestämme  (toim. Ensio Rislakki). Suomen Kirjailijaliiton julkaisuja XXVI. Otava, Helsinki1953.