Svinhufvud armahtajana

Valtionhoitajana sisällissodan jälkeen korkeinta valtaa käyttänyt P.E. Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punavangit. Hieman yli kuukautta myöhemmin, 7.12.1918, Svinhufvud armahti lisää punaisia, mm. kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Tämä päätös kosketti noin 17 000 punavankia. Tähän päätökseen oli leivottu sisään myös kaikkien valkoisten puolella toimineiden täydellinen armahtaminen (§ 5). Sanamuoto ”yli sen” osoitti, että myönnettiin laittomuuksia tapahtuneen. Armahdus oli taannehtiva. Päätös tarkoitti käytännössä sitä, ettei murhiin tai pienempiin rikoksiin syyllistyneitä valkoisia ei tuomittu koskaan oikeusistuimissa. Armahdus koski tuhansia, kenties kymmeniätuhansia henkilöitä. Tämä oli Svinhufvudin viimeisiä päätöksi valtionhoitajana. Hän erosi valtionhoitajan tehtävästä 12.12.1918, kun oli päästävä eroon saksalaissuuntauksesta – jota muuten moni tasavaltalainenkin oli kannattanut.

Svinhufvudin päätös on tässä:

Korkeimman vallan haltijan päätös

valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta.

Annettu Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

Tämän vuoden lokakuun 30 päivänä antamallani päätöksellä myönnettiin osanotostaan rikolliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli maan laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen, ehdottomaan vapausrangaistukseen enintään neljäksi vuodeksi tuomituille oikeus päästä ehdonalaiseen vapauteen. Jotta vieläkin osa tuomittuja saisi tilaisuuden palata hyödylliseen ja rauhalliseen toimintaan yhteiskunnassa ja koskei valtion turvallisuus enää vaadi kaikkien niiden rankaisemista, joilla ei ole ollut johtavaa asemaa kapinaliikkeessä, määrään minä, Valtioneuvoston esityksestä ja sen vallan nojalla minkä maan perustuslait korkeimman vallan haltialle myöntävät, seuraavaa:

1) Se erinäisin rajoituksin ja edellytyksin myönnetty rangaistuksen lieventäminen mahdollisimman nopean ehdonalaiseen vapauteen laskemisen kautta, joka korkeimman vallan haltian lokakuun 30 päivänä 1918 antamalla päätöksellä on suotu valtiorikosoikeuksien enintään neljän vuoden vapausrangaistukseen tuomitsemille henkilöille, on samanlaisin rajoituksin ja edellytyksin tuleva niidenkin hyväksi, jotka mainitut tuomioistuimet lainvoimaisilla päätöksillä ovat tuominneet tahi vastedes tuomitsevat taikka joiden rangaistukset Valtiorikosylioikeus alistamisen jälkeen tahi armahtamalla on vahvistanut tahi vastedes vahvistaa enintään kuuden vuoden ehdottomaksi vapausrangaistukseksi.

Sanotussa päätöksessä määrätty kymmenen vuoden aika on nyt puheena olevissa tapauksissa laskettava tästä päivästä.

2) Niiden rangaistusvankien vapausrangaistus, jotka lokakuun 30 päivänä 1918 annetun päätöksen viimeistä edellisessä kappaleessa mainituista syistä jäävät osattomiksi siinä tahi edellä olevan 1 kohdan suomasta ehdonalaisesta vapaudesta, on alennettava kolmannella osalla.

3) Valtiorikosoikeuden päätöksellään ankarampaan kuin edellä 1 kohdassa mainittuun rangaistukseen tuomitseman henkilön rangaistus on alennettava siten, että kuolemanrangaistus vaihdetaan elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi; elinkautinen kuritushuonerangaistus muunnetaan kuritushuoneeksi kahdeksitoista vuodeksi, sekä määräajaksi, yli kuuden vuoden, määrätty vapausrangaistus alennetaan kolmannella osalla.

4) Tänä vuonna puhjenneeseen kapinaan liittyneiden henkilöiden syyttäminen valtiopetoksesta tahi maanpetoksesta taikka rikoksesta julkista viranomaista tai yleistä järjestystä vastaan tahi yleistä vaaraa tuottavasta rikoksesta tahi sellaisesta rikoksesta toisen vapautta vastaan, kuin Rikoslain 25 luvun 1, 9 tai 10 §:ssä sanotaan, kotirauhan rikkomisesta tai laittomasta kotietsinnästä taikka rikoksesta toisen omaisuutta vastaan on raukeava, ellei heitä ole vielä pantu syytteeseen sanotuista rikoksista. Tästä yleisestä armahduksesta jäävät kuitenkin osattomiksi ne, jotka ovat olleet edellä mainittujen rikoksien yllyttäjinä taikka joilla kapinaliikkeessä on ollut johtava asema tahi jotka ovat tekeytyneet syypäiksi murhapolttoon tahi avunantoon sellaiseen rikokseen tai sen yritykseen, niin myös ne, jotka ovat paenneet maan ulkopuolelle eivätkä vielä ole palanneet.

5) Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.

6) Jos joku ennen maaliskuuta 1917 on tehnyt joko valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä, olkoon syyte sellaisesta rikoksesta sekä siitä tuomittu rangaistus rauennut.

7) Edellä määrätty syytteestä vapauttaminen ei estä asianomistajaa eikä hänen oikeudenomistajaansa ajamasta vahingonkorvauskannetta lain mukaan.

Valtioneuvostolla on valta tarpeen tullen antaa tätä päätöstä koskevia selityksiä.

Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

P.E. Svinhufvud käytti armahdusoikeutta jälleen toimiessaan tasavallan presidenttinä 1931 – 37. Mäntsälän kapinan aikana hän lupasi radiopuheessaan armahduksen kapinoiville rivimiehille. Eduskunta vahvisti presidentin lupauksen säätämällä erillisen armahduslain toukokuussa 1932. Viranomaisten ja oikeuslaitoksen oli kovin hankala saada tuomituksi kapinan johtomiehiäkään. Korkeimman Oikeuden päätöksellä mm. Vihtori Kosola ja K.M. Wallenius selvisivät vuoden ehdollisella tuomiolla.