Viestejä vankileiriltä 1918

Hämeenkyrön kirkonkylässä asunut suutari Taavi Järvi merkitsi vuoden 1918 kalenteriinsa tammikuun ensimmäisenä päivänä tiedot säätilasta. Merkintöjen mukaan aamupäivällä oli kaunis, mutta iltapäivällä pyrytti ja tuiskutti. Laiva Kyröskosken tehtaalta Siuroon teki talven viimeisen matkansa.

Sää pysyi kylmänä, viikkoa myöhemmin pakkasta oli peräti 35 astetta. Tammikuun kahdeksantena Taavi merkitsi vieneensä Järvensivun miesten kanssa kuusi rysää Laitilan alapuolelle. Kalenterissa on merkintöjä säästä ja kalastuksesta. Kalaonni hymyili tammikuun 23. päivä: Laitilan suunnalta tuli mateita kolmattakymmenettä kiloa.

Järvi merkitsi kalenteriin 30.1.1918: ”Suoja ilmoja vallan kumous päivällä on ollut”. Kaksi päivää myöhemmin Taavi kirjoitti viimeisen kalenterimerkintänsä: ”pari ast. kylmää sendraali vallankumouksellisten hallussa”. Taavin asumuksessa oli kirkonkylän sentraali eli puhelinkeskus, jota hänen vaimonsa Wilhelmiina Järvi hoiti. Tämän jälkeen Taavi liittyi 1.2. punakaartiin. Hän toimi paikallisesikunnan jäsenenä. Kalenterisivut ovat tyhjiä helmikuun ensimmäisen päivän jälkeen. Kalenterissa oli myös "kassa-kirja", johon Taavi teki merkintöjö vielä helmi-maaliskuussa. Viimeinen merkintä on 6.3. Silloin Taavi osti tupakkaa (20 markkaa) ja lääkettä (5 markkaa).

Taavi Järven kalenterimerkintä 1.2.1919

Seuraavat muistiinpanot kalenteriin teki perheen tytär Tuovi Järvi. Hän palasi vankeudesta Ylöjärveltä 28.3. Tuovi merkitsi kalenteriin, että neljä päivää aiemmin hänet, hänen äitinsä ja Olavi-veljensä oli vangittu. Isästään Tuovilla ei ollut mitään tietoa. Onni Lautasalo on tallettanut teokseensa Kansakunta jakaantui kahtia muistitiedon vanhempien vangitsemisesta. Sen mukaan kirkonkylän keskuksenhoitajan mies oli paennut Laitilaan, josta hän soitti keskukseen: Miltä näyttää, voiko hän jo palata kotio? Samanaikaisesti valkoiset saapuivat pihaan ja niin soittaja sai vastaukseksi: "Älä tule". SDP:n terroritilaston mukaan saapuneet valkoiset pidättivätkin Wilhelmiinan 24.3. ja Taavin kaksi päivää myöhemmin.

Huhtikuun seitsemäs oli Tuoville aluksi ilon päivä. Hänen vielä alaikäinen veljensä, vasta 17-vuotias Olavi, pääsi vankeudesta kotiin pakkotyöhön velvoitettuna. Lisäksi Tuovi sai nähdä äitinsä Lintolassa, jonka piharakennuksessa oli paikallinen vankileiri. Hän vei vaatteita äidilleen. Heikki Ylikangas kirjoittaa teoksessaan Tie Tampereelle haastattelutietoihin perustuen, että äiti kehotti tytärtään hakemaan kotoa kaikkein kehnoimmat ryysyt, jotta hyvät pitovaatteet eivät turmeltuisi ja joutuisi hukkaan. Haastattelutiedon mukaan näin meneteltiin. Tuovin kalenterimerkinnässä mainitaan vaatteet, mutta kirjoituksesta saa huonosti selvää. 

Tuovi Järven kalenterimerkinnät 7. - 8.4.1918.

Raipalan talossa toimi maalis-huhtikuussa valkoisten jonkinlainen kuolemantuomioita jaellut kenttäoikeus, jonka jäsenet olivat aiemmin Paimion nimismiehenä toiminut Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johan Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendantiksi määrätty kunnan eläinlääkäri Gotthelm Klenberg. Oikeuden pöytäkirjat hävitettiin luultavasti viimeistään välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen 1944. Oikeus tuomitsi Wilhelmiinan kuolemaan, ja tuomio pantiin toimeen huhtikuun 7. ja 8. päivän välisenä yönä. Tuovilla ei näytä olleen etukäteen selvää käsitystä kuolemantuomiosta. Huhtikuun 8. päivän kohdalle hän on kirjoittanut: ”Äiti päätettiin viedä pohjoiseen Lehtiskän kanssa.” Muistiinpano on sitten viivattu yli. Tämän perusteella Tuovi näytti olettavan, että hänen äitinsä viedään vankileirille pohjoiseen päin, kuten hänen isänsäkin oli viety. Kalenteriin on sitten lisätty lyhyesti: ”ammuttiin yöllä”. Kalenterissa on myös maininta siitä, että äiti vietiin hautausmaalle. Teloitetut haudattiin hautausmaalle suureen joukkohautaan, johon lisättiin teloitusten välillä hieman lisää multaa. Kristillisin menoin hautaamista ei sallittu. Kirkkoherra Ilvonen kävi kuitenkin salaa öisin siunaamassa teloitetut.

Miksi Wilhelmiina Järvi teloitettiin? Järven pariskunta toimi työväenliikkeessä ennen sisällissotaa, mutta radikaalilta ei heidän toimintansa näytä.  Taavi oli kirkonkylän työväenyhdistyksen jäsen vuodesta 1905 ja kuului myös yhdistyksen johtokuntaan.  Kun Hämeenkyrön seurakunta perusti diakonin viran 1910, valittiin Wilhelmiina diakoniatoimikunnan jäseneksi. Aviopuoliso Taavi valittiin puolestaan 1916 Hämeenkyröön perustetun porvarillisen osuuskaupan hallitukseen. Syynä teloitukseen oli Wilhelmiina Järven työ. Hänet mainittiin ”telefonikeskuksen hoitajaksi”. Punaisten otettua vallan käsiinsä hän jatkoi kotonaan sijainneen puhelinkeskuksen hoitajana. Toiminta viestikeskuksessa katsottiin kai tarpeeksi painavaksi syyksi kuolemantuomiolle. Kovin yleiseltä perustelulta tämä ei näytä: Sotasurmasammon tietojen mukaan Järven lisäksi vain yksi telfonikeskuksen hoitaja surmattiin, muuan hauholainen nainen.

Taavi Järven viestit Närpiön vankileiriltä

Tämän jälkeen Tuovi kirjoitti vain pari kertaa kalenteriin. ”Synkkää”, luki äidin kuoleman jälkeisinä päivinä, ”samanlaista” myöhemmin. Sitten tilanne muuttui, kun 29.4. tuli kirje isältä vankileiriltä. Seuraavana päivänä Tuovi lähetti isälleen paketin vankileirille.

Taavi Järvi päiväsi kirjeensä Närpiön vankileirillä 22.4.1918. Lyhyessä kirjeessä hän toivoi lastensa lähettävän leirille kaksi paitaa ja yhdet alushousut. Hänen ainoat alusvaatteensa olivat likaiset ja hajalliset kuukauden kestäneen vankeuden jäljiltä. Taavi kertoi, että hänen alusvaatteensa ovat Tuomelle jätetyssä laukussa. Lisäksi hän pyysi lähettämään palan saippuaa ja kamman sekä rahaa, 10 tai 15 markkaa.

Taavi Järven ensimmäinen kirje Närpiön vankileiriltä.

Lasten lähettämä paketti tuli perille nopeasti. Se selviää Taavin 10.5. Närpiössä lähettämästä postikortista. Siinä hän kertoi, että saa lähettää yhden kirjeen tai kortin kuukaudessa. Elintarvikkeiden lähettäminen leireille oli kielletty, joten niitä ei kannattanut enää lähettää. ”Olkaa nyt lapsukaiset rauhallisia ja tehkää töitänne nöyrästi ja ahkerasti välttäkää joutilaisuutta”, opasti isä lapsiaan vankileiriltä.

Nähtävästi leirillä oli höllennetty määräyksiä yhteydenpidosta, sillä Taavi kirjoitti seuraan kirjeensä jo 21.5. Tuolloin hän pyysi lähettämään leirille ”emaljeeratun mukin”, rahaa ja elintarvikkeita: kuivaa lihaa tahi meijerijuustoa eli makkaraa. Toivelistalla oli myös pari sipulia, kovaksi keitettyjä kananmunia ja leivänmuruja. Taavi oli kyllä tietoinen siitä, että hänen lastensa mahdollisuudet saada ylimääräisiä elintarvikkeita olivat rajatut: ”…älkää mitään mahdottomia koittako”. Nuuskaakin mies kaipasi, siinä asiassa hän kehotti lapsia kääntymään kauppias Taave Mattilan puoleen. Taavi kertoi sairastelleensa, mutta väitti olevansa jo paranemaan päin.

Tervehdykset Tammisaaresta

Pienempiä vankileirejä alettiin lakkauttaa toukokuussa. Vangit keskitettiin muutamille suurleireille. Taavi Järvi sai siirron pahamaineiselle Tammisaaren vankileirille. Ensimmäinen kotiin tullut kortti oli päivätty 5.6. Tammisaaressa. Taavi kiitteli Närpiöön saamastaan paketista. Hän käski viemään terveisiä Kuusiston Lahtiskalle vankitoveriltaan Lahtiselta. Kyseinen vanki oli nähtävästi vuonna 1870 syntynyt Taavetti Lahtinen, joka kuoli vankileirillä 2.8.1918. – Olemme terveitä, viestitti Taavi lopuksi.

Taavi Järven ensimmäinen postikortti Tammisaaren leiriltä. Yleensä hän aloitti R.l. (Rakkaat lapset). Kortit olivat täyteen kirjoitettuja. Ylösalaisin kirjoitetussa lukee: olemme terveitä.

Seuraava säilynyt 25.6. päivätty kortti saapui Hämeenkyröön neljä päivää myöhemmin. Siinä Taavi pyysi jompaakumpaa lapsista menemään Lahtisen kotiin ja näyttämään kortin, jossa oli Lahtisen ruokatilaus. Taavi oli aiemmin lähettänyt kortin, jossa oli hänen oma ruokapyyntönsä. Tämä kortti ei näytä säilyneen.

Heinäkuun 9. päivänä kirjoittamassaan kortissa Taavi kiitteli saamastaan paketista. Ruokatavarat olivat saapuneet, mutta rahat olivat vielä esikunnassa. Hän valitteli, ettei ole ollut oikein terve, mutta toivoi ruokapaketin turvin tervehtyvänsä. Viisi päivää myöhemmin lähetetyssä kirjeessä Taavi joutui toteamaan, ettei hänen kuntonsa ollut parantunut. Yhteyttä Lahtisen omaisiin pidettiin edelleen Taavin kirjeiden kautta. Kirjeessä oli mukana erillinen Lahtisille tarkoitettu lappu, jonka lapset pyynnön mukaan toimittivat hänen kotiinsa. Muuten Taavin mieliala oli heikkenemässä: ”…tämä sakki täällä on taskuvarasta ja hulikaania täynnä”.

Toivomansa paketin Taavi sai vankileirille, sillä hän kiitti siitä 21.7. päiväämässään kortissa. Nytkin hän pyysi lapsia kirjoittamaan vankileirille, sillä pakettikorttia hän ei saanut nähtäväkseen. Siksi lasten ei kannattanut pakettikorttiin kirjoittaa muuta kuin tarvittavat osoitetiedot. Pian Taavi saikin paketin lapsiltaan ja erillisen kortin Tuovilta. Seuraavan korttinsa hän osoitti pojalleen Olaville, jota onnitteli tämän syntymäpäivän johdosta. Taavin terveys oli edelleen heikkenemässä. ”…ehkä Jumala suo, että teidät nähdä saan”, kirjoitti isä kuitenkin toiveikkaasti pojalleen.

Elokuun toisena päivänä lähettämässään kortissa Taavi antoi ohjeita seuraavasta paketista. Väliin hän muisti kysyä, että tuliko pihaan mansikoita tänä kesänä. ”Täällä on komee kirkko”, mainitsi hän myös. Pari päivää myöhemmin lähetetty kortti alkoi näin: ”Rakkaat lapset Tuovi ja Olavi! Tervehdys täältä kun vielä olen voimissani ja toivon paranevani.” Seuraavan kortin Taavi lähetti päivää myöhemmin. Lasten paketti oli tullut perille. Lapsiaan suojelemaan pyrkivä isä kirjoitti vielä korttiin, ettei perunoita ja maitoa tulisi lähettää, vaikka hän niitä oli pyytänyt. ”…ne tulee kalliiksi niiden lähetys.” Kirjeissä ja postikorteissa näkyy Taavin kunnon heikentyminen. Käsiala heikkenee ja ajatuksenjuoksu käy epäselvemmäksi.

Taavin 2.8. päiväämästä postikortista.

Elokuun 16. päivätyn viestin Taavi lähettikin sairashuoneelta. Hän oli päässyt hämeenkyröläisen hoitaja Taina Kievarin osastolle. ”Hän on Enkeli…”, kirjoitti Taavi kotiväelleen. Hän pyysi vielä lähettämään salmiakkipulveria, joka veteen lämmitettynä auttoi kurkkukipuihin. Taina Kievari oli lisännyt oman tervehdyksensä. Lääkärin mukaan Taavilla oli keuhkotauti, ja hänen tilansa oli Tainan mukaan ”enempi huono”. ”Koetan kaiken voitavani hänen parantamisekseen”, kirjoitti Taina Kievari.

Viimeiseen postikorttiinsa Taavi kirjoitti muun tekstin päälle poikittain: "Kyllä Jumala tietää mitä tekee".

Tämä jäi Taavin viimeiseksi viestiksi Tammisaaren vankileiriltä. Taina Kievari lähetti kolme päivää myöhemmin Tuoville kortin, jossa hän kertoi Taavin lopun lähestyvän. Oikea keuhko oli jo aivan loppu eikä vasemmastakaan ollut paljon jäljellä. Taavi oli aamulla nauttinut ehtoollisen ja oli nyt aivan rauhallinen. Lopuksi Taina Kievari pyysi Tuovia soittamaan terveiset kotiinsa. Tämä osoittaa Tuovin alkaneen hoitaa puhelinkeskusta. Luultavasti tämä tehtävä tuli hänelle heti äitinsä teloituksen jälkeen.

Taina Kievarin viesti Tuoville tämän isän kuolemasta.

Taavi Järvi kuoli 21.8. kello 5 aamulla. Tiedon asiasta kotiin lähetti Taina Kievari, joka kertoi Taavin olleen heikkokuntoinen, mutta tajuissaan loppuun saakka. Tuovin viimeinen kirje ei häntä enää elossa tavoittanut. Taina Kievari vastasi kirjeeseen ja pyysi Tuovia ilmoittamaan, mitä tämä halusi isänsä vaatteille tehtävän. Taina oli tulossa Hämeenkyröön parin viikon kuluttua. Hän lupasi tuoda mukanaan Taavin vaatteet, jos Tuovi niin tahtoisi.

Taavi ja Wilhelmiina Järven kohtalot kertovat synkkää tarinaa vuoden 1918 tapahtumista. Oliko järkevää pitää vankileirillä kuolemansairasta 49-vuotiasta miestä? Miksi teloittaa 47-vuotias nainen, joka oli jatkanut vallanvaihdon jälkeen työtään puhelinkeskuksen hoitajana? Wilhelmiina Järven kohtalossa näkyy myös vuoden 1918 tapahtumille ominainen sattumanvaraisuus. Jos hän olisi jäänyt kiinni muutamaa viikkoa myöhemmin, häntä olisi tuskin teloitettu. Luultavasti häntä ei olisi edes vangittu.

Vanhempien kuoleman jälkeen

Taavi ja Wilhelmiina Järven perunkirjoitus pidettiin 27.12.1918. Kihlakunnanoikeus oli määrännyt kauppias T.W. Mattilan alaikäisen Olavi Järven edunvalvojaksi. Perunkirjasta ilmeni, että Olavi Järvi oli lähettänyt isälleen vankileirille omista varoistaan yhteensä 250 markkaa rahaa.

Tuovi Järvi jatkoi äitinsä työtä puhelinkeskuksen hoitajana vuoteen 1926 saakka. Tuolloin puhelinyhtiö siirsi keskuksen omaan rakennukseensa. Tuovi Järvi oli työssään arvostettu henkilö. Kun hän lopetti työnsä, palkitsi puhelinyhtiö hänet 2000 markan rahalahjalla. Tuovi Järvi siirtyi sittemmin kunnan palvelukseen rahastonhoitajaksi kanslia-apulaisen nimikkeellä.

Hämeenkyrön kunnallislautakunta 1930-luvulla. Vasemmalla kunnankirjuri Anna Kummala ja oikealla rahastonhoitaja Tuovi Järvi. Kummala ja Järvi olivat tuohon aikaan kunnantalon ainoat virkailijat, Kuva Hämeenkyrön historia III, s. 447.

Olavi Järven vaiheista emme tiedä paljoa. Taavi Järven kalenterin välissä on Olavin lapsena mahdollisesti kansakoulussa piirtämä kuva. Emme tiedä, onko se siellä isän jäljiltä vai Tuovi Järven mahdollisesti myöhemmin lisäämänä. 

Olavi Järven kirjoittamaa.

Olavi Alfred Järvi kuoli jo 1929 vain 28 vuoden iässä. Sisar Tuovi lähetti kuolinilmoituksen Hämeenkyrön Sanomiin.

Tuovi Järvi kuoli 1938 vain 42-vuotiaana. Muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa korosti vainajan ansioita tunnollisena ja luotettuna työntekijänä.

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

Tuovin äkillinen kuolema oli erityisen suuri järkytys hänen lähimmälle työtoverilleen, kunnansihteeri Anna Kummalalle. Hän kustansi henkilökohtaisen kuolinilmoituksen paikallislehteen kunnan ilmoituksen lisäksi. 

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

 

Tuovi Järven hautajaiset uutisoitiin Aamulehdessä:

Aamulehti 23.9.1938

Hautajaisten jälkeen Anna Kummala kiitti vielä erikseen Hämeenkyrön Sanomissa Tuovi Järveä muistaneita ja Annan suruun osaaottaneita.

Hämeenkyrön Sanomat 30.9.1938

Olavi ja Tuovi Järven hautakivi on Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla. Anna Kummalan hauta on aivan lähellä, välissä on yksi hautapaikka.

Olavin ja Tuovin hauta Hämeenkyrön hautausmaalla. Kuva A. Mielonen.

Lähteet:

Taavi Järven jälkeenjääneet paperit sain luettavakseni Sanna Loimusalon, Ahti Lindbergin ja Sakari Virtasen välityksellä. 

Sotasurmasampo 1914 - 1922, https://sotasurmat.narc.fi/fi/ 

SDP:n terroritilasto,   https://yksa.disec.fi/Yksa4/download/140298987414200/file/4a9248aa-4c6b-476f-ba59-4d85899dc36a/

Nallinmaa-Luoto – Agge: Hämeenkyrön historia III.

Onni Lautasalo: Kansakunta jakaantui kahtia. Historiaa Ikaalisten seudulta.

Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle.

Edit. Olen korjaillut ja täydentänyt tekstiä 8.2.2021 erityisesti viimeisen alaluvun Vanhempien kuoleman jälkeen osalta.

Haapasesta Walakorveksi

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle, ensin harjoittelijaksi Tampereen Sanomien ja sitten Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Kirjailijantaipaleena alkuvaiheissa häntä voi pitää ainakin osittain työväenkirjailijana.

Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Nimimerkki L. S – i. arvioi teoksen Turun Sanomissa . Hän piti runoilijaa työväen laulajana ja maalaislapsena. ”Reformituumat” olivat vain osa teosta, loppuosa oli lemmenlauluja – kuten nuorelle miehelle sopikin. Pieni esikoinen on aika hauska tuttavuus, runoissa oli nuorekasta ja valoisen lämmintä tunnetta, mutta ei – ainakaan vielä – alkuperäisyyttä. Arvostelija ei pitänyt Haapasta varsinaisena työväen laulajana. Hämettären lyhyessä arvostelussa todettiin runojen olevan vanhan toistoa. Omaperäisyys puuttui, mutta joukossa oli jokunen hyväkin runo.

Yksi Syksyisten sävelien sosialistisväritteisiä runoja oli Työväen sonetti, joka julkaistiin myöhemmin myös Kansan Lehdessä:

”Me nousemme kuin taimet mullan alta,

me nousemme kuin meren lainehet.

Päämäärä silmiin siintää ihanalta.

Pelätä meit’ ei vaivat, vastukset.

Vapise orjuus! Pelkää sorron valta!

Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!

On kohta, kohta joka kukkulalta

vapauslaulun soiva sävelet.

Vapise herruus! Noussut on nyt kansa,

mi sietävä ei sua konsanaan;

on noussut joukko, joka tahdollansa

on oikeuden tuova maailmaan,

ja joka hirmuinen on vihassansa

ja voittamaton, suuri voimassaan.”

Toinen kokoelman runoista, Vapauden laineet, ilmestyi myös työväen kalenterissa Eteenpäin vuonna 1907.

Haapasen esikoiskokoelman sisäkansi. Kirja on alkujaan kuulunut Lyyli Raipalalle, mutta siirtynyt sittemmin Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin.

Torpparit

Vuonna 1905 Haapanen sai julki viisi näytelmää ja ensimmäisen runokokoelmansa Syksyisiä säveliä. Näytelmistä viimeisin oli kolminäytöksinen Torpparit.

Torppareiden ensimmäisessä näytöksessä esitellään Kuuselan kartanon torppari Matti Mattila torppari palaa salolta, hänen vaimonsa Liisa ja vielä kehdossa lepäävä poika Martti. Elämä tuntuu lupaavalta, kymmenen vuotta torppaa viljellyt aviopari on saanut kunnostetuksi aikanaan rappiolle jääneet rakennukset. Pellot ovat tasaiset ja viljelykset mainiossa kunnossa. Tulevaisuudennäkymiä varjostaa Liisan pelko tulevaisuudesta, kun kartanon alustalaisista Pekkalan Pekka on ajettu torpastaan. Sitten paikalle saapuu mieroin tielle joutunut Pekka Pekkala vaimonsa Annan kanssa. Keskustelussa käy ilmi, ettei Pekalla ollut torpansopimusta eikä sellaista ole Matillakaan. Miehet päättävät lähteä seuraavana päivänä kartanoon, Matti pyytämään sopimuksen tekemistä ja Pekka anomaan vielä paluuta 40 vuotta viljelemäänsä torppaan.

Toinen näytös tapahtuu Kuuselassa. Kuuselan kirjuri Marttila moitti voimakkaasti isäntäänsä yli 40 vuotta palvelleen torppari Pekkalan irtisanomisesta. Matti ja Pekka tulevat paikalle. Kartanonisäntä suhtautuu heihin ynseästi. Pekka ei pääse takaisin torppaansa, ja koska Matinkin maat ovat lähellä kartanoa, saa hänkin potkut. Kolmen päivän kuluessa hänen oli lähdettävä torpastaan. Tilannetta seurannut kirjuri Marttila irtisanoutuu, ja joutuu riitaan Kuuselan kanssa, joka ei suostu maksamaan kirjurin palkkaa.

Kolmannessa näytöksessä Liisa ja Anna odottavat miestensä paluuta. Anna pelkää pahinta, koska on nähnyt edellisyönä unen, jossa Mattikin irtisanotaan torpastaan. Miesten palattua Pekka kertoo huonot uutiset luonnehtien kartanonherraa: ”…hunajaa herui hänen kieleltään ja ulkokullaisuuden naamari verhosi hänen kasvojaan”. Pekka ja Anna lohduttavat masentunutta Mattia: vasta 30-vuotias mies jaksaa vielä aloittaa uudestaan tyhjästä. Liisa kuvailee sitten ilostuneena unelmaansa tasa-arvoisesta maailmasta, jossa jokainen saa osansa ja onnensa, jossa ei ole rikkaita ja köyhiä. Hän saa muutkin innostumaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Paikalle saapuu irtisanoutunut kirjuri Marttila, josta näkyy tulevan sorrettujen puhemies. Hän kertoo näytelmän loppusanoissa, että käynnissä on kiivas taistelu sorrettujen oikeuksien puolesta:

”Sotahuudot soivat ja uhkaavina liehuvat punaiset liput…. kaikin keinoin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta!”

Taiteellisena suorituksena Torpparit ei ole merkittävä, mutta se on yksi varhaisimpia torpparihäätönäytelmiä. Laukon kuuluisat torpparihäädöt tapahtuivat kaksi vuotta myöhemmin, ja nostivat osaltaan torpparikysymyksen kaikkien tietoisuuteen. Näytelmän torpparit rakentavat oikeudenmukaisuusvaatimuksensa vielä raamatulliselle pohjalle. Ulkopuolelta tuleva kirjuri Marttila - oman luokkansa luopio - osoittaa heille "punaisten lippujen tien" parempaan tulevaisuuteen. Tässä suhteessa Torpparit kuvaa osuvasti meneillään ollutta kehitystä.

Vuonna 1905 – 06 Haapasen sosialistinen vaihe näyttää olleen huipussaan. Hän sai julkaistuksi tamperelaisessa sosialistisessa Kansan Lehdessä puolitusinaa runoaan. Haapanen osallistui Messukylän Työväenyhdistyksen toimintaan; yksi runoista oli alun perin lausuttu kyseisen yhdistyksen kävelyretkellä. Haapasen runoa ”Ajatar” lausuttiin työväen tilaisuuksissa Tampereen lisäksi myös mm. Torniossa ja Vaasassa.

Torpparit ilmestyi 1905.

Hankin Torpparit jostain antikvariaatista. Haapanen pani tekstissään isännän karkottamaan torpparin kolmessa päivässä. Ilmeisesti näytelmän esittäneet pitivät tätä liian selvänä liioitteluna. Tekstiä muokattiin niin, että irtisanominen toimitettiin kaikkien hyvin tunteman säännön mukaisesti: Jos torppari irtrisanottiin ennen joulua Tuomaan päivänä, piti hänen lähteä torpasta Mariana maaliskuussa.

Työlakko

Vuonna 1906 Haapanen sai julki kolme runokokoelmaa ja näytelmän Työlakko. Patruuna Svenssonin tehtaalla työläiset ovat ryhtyneet lakkoon. Patruuna keskustelee työnjohtaja Perttilän kanssa. Lakko jatkukoon, kunnes leipä loppuu. Patruuna haluaa voittaa kiistan, vaikka se kävisi kalliiksi hänellekin. Hän pitää muualta tullutta sosialistisaarnaaja eli ”punaista” syypäänä lakkoon.

Toisessa näytöksessä lakkolaisjoukko keskustelee päämääristään.  He haluavat palkankorotuksen ja sitoutuvat estämään lakon rikkomisen. Puhuja eli sosialistisaarnaaja johtaa kokousta. Lakkolaisten riveistä löytyy kuitenkin petturi, Iikkala nimeltään. Hän hakeutuu patruunan puheille ja lupaa hankkia rikkureita lähipaikkakunnilta. Iikkalan hankkimiensa ulkopuolisten rikkureiden ja lakon lopettaneiden paikallisten työläisten ansiosta tehdas pyörii taas. Patruuna antaa lakkoa jatkaneille vuorokauden aikaa palata töihin. Muuten on edessä sekä työpaikan että asunnon menetys.

Viimeisessä näytöksessä lakkolaisista kiihkeimmät ottavat kiinni ja ruoskivat työnjohtajaksi kohonneen Iikkalan. Sosialistisaarnaaja palaa Helsingistä, toruu lakkolaiset Iikkalan pahoinpitelystä ja osoittaa, miten lakkolaisten yksimielisyyden puute on todellinen syy lakon epäonnistumiseen: ”Sanon suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut.” Lakko olisi onnistunut, sillä Helsingin työläiset lähettivät runsaan avustuksen lakkolaisille. Nyt sen turvin voivat tehtaalta erotetut sentään etsiä uutta työpaikkaa.

Näytelmä päättyy siihen, että paikalle saapunut nimismies hajottaa tehtaan alueella pidetyn kokouksen. Lakkolaiset poistuvat hyvässä järjestyksessä Työväen marssia laulaen. Näytelmän viimeinen repliikki on nimismiehen:

”…minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärimmäisen edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän uljauttaan ja rohkeuttaan.”

Lakon jälkeisistä tapahtumista Haapanen ei kerro, ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Tärkeintä kirjailijalle näyttää olevan lakkolaisten moraalinhen voitto, kun he palaavat laillisuuden tielle. Tämä tekee vaikutuksen myös nimismieheen.

Työlakko ilmestyi 1906.

Päätoimiseksi kirjailijaksi

Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit toisen painoksen arvion suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Hänen mukaansa Haapasessa oli innostuksen pyhää tulta ja myös draamallista kykyä. Tosiasiassa Haapasen sosialistinen kausi näkyy päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Raoul Palmgren pitää Haapasen toista runokokoelmaa Orjuuden yössä tämän parhaana saavutuksena: se on vanhan työväenliikkeen runouden omaperäisimpiä kokoelmia. Haapasen sosiaalisessa ja sosialistisessa runoudessa oli Pamlgrenin mukaan kaiken aikaa tietty pidättäytymisen ja syrjässä seisomisen leima. Suuntaansa etsinyt nuori Haapanen ei näytä olleen kiinnostunut sosialismin teoreetikoista, innostus työväenliikkeeseen oli hänelle ilmeisesti oikeudenmukaisuus- ja moraalikysymys. Mies uskoi vilpittömän idealistisesti parempaan tulevaisuuteen. Suurlakon ja eduskuntauudistuksen kiihkeinä aikoina sosialidemokratia tarjosi joksikin aikaa samaistumiskohteen Haapaselle. Myöhemmin hän ei näytä olleen puoluepoliittisesti aktiivinen, mutta asemoitui vankasti porvarilliseksi kirjailijaksi. Sisällissodan aikana hän oli Tampereella hetken aikaa punaisten vankina ja ennätti sen jälkeen vielä mukaan sotatoimiin valkoisten riveissä.

Haapanen omaksui kirjailijanimen U.W. Walakorpi vuonna 1908. Näytelmä nimeltä Aave ilmestyi alkuvuodesta vielä Urho Haapasen nimellä. Ilmeisesti hän otti käyttöön kirjailijanimen toukokuussa 1908 luopuessaan Hämettären toimitussihteerin tehtävästä ja siirtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Koko miehen uran ajan kustantaja toiminut Karisto mainosti vielä 1909 julkaistua ja kohtalaiset arvostelut saanutta esikoisromaania Mariannea niin, että Walakorven lisäksi nimi Urho Haapanen oli mainittu suluissa. Karisto julkaisi uusintapainoksia Walakorven tuotannosta 1919-20. Tuolloin osa Haapasen nimellä kirjoitetuista teoksista julkaistiin uudelleen Walakorven nimellä. Tässä esitellyistä Torppareista ja Työlakosta ei otettu uusintapainosta.

Walakorven myöhemmistä vaiheista kirjailijana toisaalla blogissani.

Sivuosuma

Tutustuessani Walakorven tuotantoon etsiskelin Hämeenkyrön kirjastosta Kalevi Kalemaan 1975 toimittaman teoksen Nyt ylös kansa kaikkivalta. Se sisältää valikoiman vanhan työväen runoutta, ja tiesin kirjassa olevan myös muutaman Urho Haapasen runon. Teos löytyi kirjaston varastohyllyistä.
Haapasen runot löysin, mutta yllätyksekseni havaitsin kirjasta puutteen. Teoksen kirjailijaesittelyt päättyivät Emil Eloon. Loput tekijät - Haapanen mukaanluettuna - puuttuivat. Sivut oli näemmä poistettu ja sitten liimailtu siististi kirja kokoon.

Kadonneet kirjailijatiedot.

Jo siinä hyllyjen välissä kirjaa selaillessani minut valtasi entiselämys, jota suomennosta kuulemma déjà-vu -ilmiöstä kuulemma nykyään käytetään. Illalla kotona asiaa pohtiessäni muisti palautui pätkittäin. Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti lähes 30 vuotta sitten kotiseututiedon opetuspaketin, jonka nimeksi tuli Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Walakorpi kuului Raimon käsittelemiin kyröläisiin. Muistan kuinka samoja lähteitä käyttänyt Raimo joskus koulun tupakkahuoneessa eli palvaamossa ihmetteli humoristiseen tapaansa, ettei tiennytkään Kyrössä olevan niin intohimoisia vanhan työväenliikkeen runoilijoiden ystäviä, että keräilisivät tietoja runoilijoista. Saksien kanssa.

Lähteet:

Kalevi Kalemaa: Nyt ylös kansa kaikkivalta : valikoima vanhan työväenliikkeen runoutta. Jyväskylä 1975.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.
Raoul Palmgren: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeen kaunokirjallisuus I. Porvoo1966.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu 1986.

U.W. Walakorpi: Torpparit. Hämeenlinna 1905.

U.W. Walakorpi: Työlakko. Hämeenlinna 1906.

Tämä juttu on ilmestynyt Kyrön Joulussa 2018. Olen täydentänyt hieman artikkelia tähän nettiversioon.

Sisällissota

Hurskasta kurjuutta Täällä pohjantähden alla

Äskettäin päättyneellä kansanvalistajan urallani opetin sisällissodan noin 120 kertaa. Lukema voi kuulostaa suurelta, mutta itse asiassa moni historianopettaja pääsee käymään läpi tapahtuman useamminkin. Omalta kohdaltani hallintotehtävät ja filosofian sekä elämänkatsomustiedon opettaminen pudottivat lukemaa muutamalla kymmenellä.

Miten sitten omasta mielestä meni? Aika on armelias, enpä juuri muista miten joskus 35 vuotta sitten sisällissotaa oppitunneilla käsittelin. Oppikirjoistakaan en kovin paljon muista. Uran alkuaikoina arkistoin oppikirjoja ajatellen, että on mukava eläkepäivillä katsoa, kuinka historian käsittely on muuttunut. Tilanpuute, toistuvat muutot ja iän mukanaan tuoma järkiintyminen saivat onneksi luopumaan moisesta. Ja useimmat haastattamani ihmiset myöntävät, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, miten koulussa aikanaan sisällissotaa käsiteltiin. Mitään pysyviä vaurioita opetukseni tuskin on siis aiheuttanut.

Oma näkemyskin muuttuu

Keskikoulun sisällissodan käsittelystä en muista mitään. Lukiovuosina Jaakko Paavolaisen klassiset tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista sekä vankileireistä olivat jo ilmestyneet. Muistelen saaneeni niistä asialliset selvitykset. Yliopistollisten historianopiskelujen yhteydessä sisällissota käsiteltiin perusteellisesti. Ikäluokkani historiaa opiskelleista on puhuttu Linnan ja Ylikankaan lapsina. Tunnustan omalta kohdaltani määrittelyn osuvan. Useimmille opiskelukavereilleni Täällä pohjantähden alla oli tuttu teos, moni meistä taisi lukea sen uudelleen opiskeluaikana. Linnan teos ja siitä käyty keskustelu johtivat osaltaan siihen, että voittajapuolen vapaussotakäsitteen rinnalle ja tilalle tuli termi kansalaissota. Kansalaissota olikin termi, jota opiskeluaikanani 1970-luvulla yleisimmin käytettiin. Heikki Ylikankaan Nuijasota ilmestyi 1977. Siinä hän pyrki osoittamaan nuijasodan Suomen ensimmäiseksi sisällissodaksi; teoksesta käytin historiantutkijoiden ja – opiskelijoiden keskuudessa innokasta polemiikkia. Ylikankaan Tie Tampereelle herätti ilmestyttyään 1993 keskustelua sisällissodasta myös laajemman yleisön parissa. Muistan itsekin alkaneeni viimeistään tuolloin pitää lopullisesti sisällissotaa osuvimpana terminä vuoden 1918 tapahtumille. Jollain tavalla Linna loi vuoden 1918 tapahtumien sisäistämiselle tunnepohjan, Ylikangas ja muutama muu historiantutkija tieteellisen perustan.

Kotipitäjässäni Kerimäellä eivät vuoden 1918 tapahtumat tuntuneet nuoressa mielessäni tärkeiltä. Joku kylän iäkkäimmistä talollisista kertoi keväällä 1918 kulkeneensa kylätiellä vartiossa ”pommareiden” varalta. Me murrosikäiset nuoret kapinalliset kuittasimme puheet vanhuksen horinaksi. Kerimäen alueella ei juuri taisteltukaan sisällissodan aikana. Levottominta oli tuolloin vielä Kerimäkeen kuuluneella Punkaharjulla, jossa teloitettiin yksi punaisten johtomiehistä. Valkoisten puolella miehiä osallistui taisteluihin Varkauden ja Viipurin suunnilla. Kaatuneista 16 valkoisesta yhdeksän asui Punkaharjulla ja kaksi Savonlinnassa. Lisäksi kaksi haavoittunutta menehtyi myöhemmin ja kaksi on merkitty murhatuiksi, nähtävästi punaisille vangeiksi joutuneina. Kaatuneille pystytettiin vapaussodan muistopatsas 1924 Kerimäen kirkon läheisyyteen. Punaisten tappioksi on merkitty kaksi mestattua, yksi kaatunut, yksi vankileirillä menehtynyt, yksi sieltä vapauduttuaan kuollut ja yksi kadoksiin jäänyt. Kerimäki oli sodan valkoisten puolelle jäänyt talonpoikainen paikkakunta, jonka työväki ei sotimaan voinut lähteä, vaikka haluja olisi luultavasti ollut. Sodan melskeissä menehtyi 0,2 prosenttia väkiluvusta.

Muuttaessani Hämeenkyröön 1985 törmäsin ihan toisenlaiseen sisällissodan näyttämöön. Se laajensi näkemystäni vuodesta 1918 ja opetti ymmärtämään paikallisen kokemuksen ja muistojen merkityksen ihmisten historiakäsitykselle.

Sisällissota Hämeenkyrön maisemissa

Sotasurmatilaston mukaan Hämeenkyrössä kirjoilla olleita menehtyi sisällissodassa 347 henkeä. Hämeenkyrö asuinkunnaksi merkittynä kuolleita on saman tilaston mukaan 300. Hämeenkyrön historian mukaan 13 kuoli punaisen terrorin uhreina, ainakin 72 valkoisen terrorin tappamina, 150 menehtyi vankileireillä ja 12 välittömästi sieltä vapauduttuaan. Punaisten riveissä kaatui taisteluissa ainakin 76 miestä, kun taas valkoisten puolella ei ole taisteluissa kaatuneita. Menehtyneitä on yli kolme prosenttia väkiluvusta. Mainittakoon, että tappiot olivat suuremmat kuin talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä. 

Sisällisodan historiantutkimuksen kannalta ilahduttava uutinen 2018 oli ilmoitus, että netin Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -sivusto avataan uudelleen tarkennuksia varten. Sivustoa ei ole täydennetty vuoden 2004 jälkeen. Vuosien mittaan aktiiviset henkilöt ovat keränneet uutta materiaalia sisällisodan uhreista. Erikseen mainittakoon Tauno Tukkinen, joka on kerännyt hämmästyttävän määrän tietoa yksittäisistä sodassa menehtyneistä. Hänen täsmentämiensä tietojen mukaan sotatoimissa kaatui 88 hämeenkyröläistä punaista. Luku on kuudenneksi korkein koko maassa. Enemmän kaatuneita oli Helsingissä, Tampereella, Viipurin maalaiskunnassa, Turussa ja Viipurissa.

Verner Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen uhri Hämeenkyrössä. Punakaartilaiset ampuivat hänet talonsa kuistille 1.2.1918. Joutin kuva Matti Lähteenmäen teoksesta Hämeenkyrön suojeluskunta

Hämeenkyrössä oli 1980-luvulla tapana pitää vuosittain yksi kunnanvaltuuston kokous Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta seurasivat lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Valtuustossa käytiin ennen kokousta perinteinen kyröläinen kättelykierros. Siitä huolimatta olin ulkopuolisena aistivinani kokouksessa melkoisen jännitteen eritoten oikeiston ja SKDL:n välillä.  Joskus SKDL näytti äänestyttävän asioita ihan periaatteellisista syistä: mitään mahdollisuuksia ei ollut saada omaa kantaa läpi.

Nämä jännitteet saivat paneutumaan paremmin paikkakunnan historiaan, varsinkin kun huomasin jääväni pitäjään opettajaksi pitemmäksikin aikaa. Yhdellä tuolloin vielä lukuisista historiankursseista annoin oppilaille mahdollisuuden haastatella iäkästä ihmistä ja tehdä sitten raportti haastattelusta. Tuolloin sain ensi kertaa kosketuksen punaisen puolen aidosti katkeriin sukumuistoihin, punaiseen muisti- ja muistohistoriaan. Sisällisota päättyi 1918, mutta jälkimainingit jatkuivat lapualaisvuosina ja tiivistyivät jatkosodan aikaiseen metsäkaartilaisuuteen. Moni hämeenkyröläinen lukiolainen oli vielä 1980-luvulla ”luokkatietoinen”. Tunnettiin oman suvun asema vuoden 1918 tapahtumissa, eikä ”toisen puolen” järjestämiin tilaisuuksiin osallistuttu. Linnan Pohjantähden jotkut tunsivat niin tarkkaan, että sen henkilöhahmoista voitiin huumoriakin vääntää.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen näyttivät katkaisevan tämän nuorten selkeän samaistumispinnan. Kunnallispolitiikastakin väistyivät ihmiset, joilla oli suora yhteys jatkosodan vuosiin. Jako oikeistoon ja vasemmistoon (tai sosialisteihin ja ei-sosialisteihin) kadotti sateenkaarihallitusten aikaan 1990-luvulla vanhan merkityksensä. Yhteiskuntaopin opetuksessa sitä tulin edelleen toistaneeksi vanhasta muistista, vaikka tiesin sen olevan vettä hanhen selkään: ei opiskelijoilla ollut enää elävää kosketusta moiseen jakoon.

Samoihin aikoihin omat tiedot vuodesta 1918 Hämeenkyrössä lisääntyivät, palasia sieltä, palasia täältä. Toimiessani Hämeenkyrön historiatoimikunnan puheenjohtajana sain tutustua moniin minulle ennen tuntemattomiin asioihin. Terhi Nallinmaa-Luodon ammattitaitoisesti ja taitavasti toteuttama Hämeenkyrön historian kolmas osa antaa perusteellisen yleiskuvan Hämeenkyrön vuodesta 1918. Jonkin verran olen kuullut puheita siitä, että sisällissodasta on vaiettu, asioita on salattu. Joskus niin oli, mutta ei nykyään. Suomessa on hyvä kirjastolaitos, ja Hämeenkyrössä oivallinen kirjasto. Se on pitänyt esillä kiitettävästi vuoteen 1918 liittyvää kirjallisuutta. Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni laskin esittelypöydältä 19 sisällissotaa sivuavaa teosta; siinäkin vain osa viimeaikaisesta sisällisotakirjallisuudesta. Tällä hetkellä tiedon puutetta valittava henkilö lähinnä mainostaa laiskuuttaan.

Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I. Teoksen mukaan kuvassa on Kyröskosken taistelussa kaatuneita punaisia. Paikallishistorian tuntijoiden mukaan kuva on otettu Tuokkolan talon jo puretun riihen nurkalta. Taustalla näkyy Raipala. Kyröskoskella kaatui runsaasti punaisia, ja lisäksi antautuneita ammuttiin välittömästi tehdaskylän valtauksen jälkeen.

Sodan nimistä

Mutta mikä sodalle nimeksi? Historian oppikirjoissa nimikysymykselle on yleensä omistettu erillinen sivu tai tietolaatikko. Ylioppilaskirjoituksissa nimikysymystä on sivuttu useamman kerran, viimeksi syksyllä 2014. Jokerikysymys olikin mielestäni taitavasti laadittu, vastaaminen edellytti monipuolisia taitoja, ja erotteli jyvät akanoista. Julkaistakoon tehtävä tässä. Lukija voi pohtia, kuinka kysymykseen vastaisi.

Vuoden 1918 tapahtumia Suomessa on kuvattu eri termeillä. Alla olevassa taulukossa on tietoja suomalaisten omaksumista nimityksistä kevään 1918 sodalle Suomessa. Luvut perustuvat 2011 julkaistuun tutkimukseen ja kertovat, kuinka suuri osa prosentteina kustakin ikäluokasta on valinnut ensisijaiseksi nimitykseksi vuoden 1918 tapahtumille kyseisen termin.

a)      Miten sotaa koskevat nimitykset vaihtelevat eri ikäluokissa? Pohdi syitä näihin eroihin.

b)      (5 p.) b) Minkälaisia vaikutuksia sotaan liittyvillä tulkintaeroilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa? (4 p.)

Eri ikäluokkien käyttämät nimitykset vuoden 1918 sodalle (prosentti/ikäluokka)

Taulukko kuvaa sodan nimitysten muutoksia. Kansalaissota oli suosituin nimitys yli 50-vuotiaiden keskuudessa, yli 70-vuotiaiden kohdalla sodan voittaneen osapuolen käyttämä vapaussotanimike nousi lähelle kansalaissotaa. Alle 50-vuotiaiden joukossa pidetään parhaana nimityksenä sisällissotaa, nuorten keskuudessa se on vallitseva nimi. Tässä nimikysymyksessä historiantutkimuksen ja kouluopetuksen rooli näkyy selkeästi.

Kaikkia käytettyjä nimityksiä voi perustella. Valkoisen puolen propagoimassa termissä vapaussota korostettiin sitä, että kyseessä oli nimenomaan taistelusta itsenäisyyden puolesta Venäjää vastaan. Paradoksaalista oli se, että venäläisten jo alkuaan melko vähäisen osuuden pienentyessä valkoisen propaganda korosti entistä enemmän Venäjän-vastaisuutta. Vapaussota-näkemyksen leviämiseen sodan loppuvaiheessa eivät vaikuttaneet niinkään Venäjän toimet kuin valkoisten omat teot ja toimet. Vapaussodasta tuli joka tapauksessa virallinen termi, jonka koululaitos vakiinnutti sodan nimeksi 1920-30-luvulla.  

Kansalaissota ja sisällisota ovat laajasti käytettyjä termejä. Kumpikin nimitys sallii ulkopuolisten osallistumisen sotaan, sillä ei 1900-luvulla varmasti käyty yhtään sisäistä sotaa, johon muut osapuolet eivät olisi sekaantuneet. Historiantutkijoista Juhani Paasivirta käytti ensimmäisenä pian jatkosodan jälkeen termiä kansalaissota puhumatta lainkaan vapaussodasta. Kyse oli myös luokkasodasta: tämän voi varmistaa vaikkapa katsomalla Hämeenkyrön sodassa menehtyneiden luetteloa ammattien mukaan. Sodassa olivat vastakkain omistavat ja ne, jotka eivät omistaneet. Jokaisesta Hämeenkyrön surmatusta on olemassa valokuva, tuskin kovin monesta punaisten puolella menehtyneestä. Kapina on myös vallan kelvollinen nimitys: punaiset nousivat kiistatta kaappaamaan vallan lailliselta hallitukselta. Termiä kapina käytettiinkin yleisesti Hämeenkyrössä vuoden 1918 jälkeen. Veljessota on jopa runollinen termi, mutta senkään oikeutusta ei sovi kiistää. Eri puolilla maata sota käsitettiin alkaessaan eri tavoin: Pohjanmaalla sitä pidettiin vapaussotana, Viipurin suunnalla se alkoi heti sisällissotana, Helsingissä taas sopii hyvin puhua vallankumouksesta tai kapinasta. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa Tampereen taistelujen jälkeen porvarillinen Aamulehti puhui kansalaissodasta ja sisäisestä sodasta. Sellaisena taistelu Tampereesta näyttäytyi varmasti molemmille osapuolille. Moniarvoisessa vapaassa yhteiskunnassa sopii kunkin käyttää sodasta haluamaansa termiä, ei ole mitään pakkoa tai tarvetta päätyä samaan tulkintaan. Hyvä olisi tietysti hahmottaa käyttämänsä nimityksen perusteet.

Kun Tampereen taistelut olivat ohi, ilmestyi Aamulehti 7.4.1918 ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen. Lehdessä puhuttiin sisällisestä sodasta ja kansalaissodasta. Termi vapaussota ilmestyi lehteen viikkoa myöhemmin.

Kirjailijat näkijöinä

Kaksi romaania sisällissodasta on ylitse muiden: Sillanpään Hurskas kurjuus ja Linnan Pohjantähti. Sillanpään heti sodan jälkeen kirjoittama Hurskas kurjuus sijoittuu kokonaisuudessaan Hämeenkyröön. Sotatapaukset siirtyivät romaaniin suoraan, henkilöhahmojen nimiä hiukan muutellen. Tuskinpa hämeenkyröläiset pystyivät tuoreeltaan romaania kaunokirjallisuutena lukemaan, niin selkeästi se ankkuroitui paikkakunnan tapahtumiin. Yhdessä mielessä teos ilmestyi viime hetkellä: vapaussota- ja jääkärimyytin vahvistuessa sitä tuskin olisi muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen saatettukaan. Jos ei Hurskas kurjuus Hämeenkyrön talollisia miellyttänyt, ei teos äärivasemmallakaan ylistystä kerännyt. Toivolan Juha oli kerta kaikkiaan liian passiivinen nahjus taistelevan työväenluokan edustajaksi. Kun kommunisteillekin selvisi kustantajan sensuroineen teosta, ajateltiin siinä kirjasta puuttuvan särmän kadonneen. SKDL:n kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Pertti Rapio esitti vielä 1956 kunnanvaltuustossa, että Hämeenkyrön kunta kustantaisi sensuroimattoman version Hurskaasta kurjuudesta. Rapio tiesi varmasti aloitteensa mahdottomuuden, mutta katsoi kai sen poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi.

Väinö Linnakin sijoitti teoksensa ensimmäiset rintamatapahtumat Hämeenkyröön. Akselin joukot marssivat Siurosta Kirkkojärven jäätä kirkonkylään, josta sitten jatkettiin Kyröskosken kautta rintamalle yrittämään Ikaalisten kauppalan valtaamista. Matkalla ehdittiin ihastella Eino Rahjan ohjaamaa lentokonetta, joka todellisuudessakin kävi kertaalleen pudottamassa pommeja Osaran pelloille. Ikaalinen jäi valloittamatta ja romaanissa punaiset peräytyvät lopulta sekasortoisesti, niin kuin oikeastikin tapahtui. Linna asui Pohjantähteä kirjoittaessaan Hämeenkyrössä, se saattoi ratkaista osaltaan taistelujen sijoittamisen tänne. Linna sai kai tietoja rintamatapahtumista paikallisiltakin, mutta tärkeimpänä tiedonantajana hänellä oli Yrjö Varpion mukaan enonsa Paul Nyman. Nyman kertoi Ikaalisten, Viialan ja Toijalan rintamien sotatapahtumista, joiden sisältö on romaanissa mukana pitkälti hänen kertomuksiinsa pohjautuvassa muodossa.

Väinö Linna Käkisaaren tilallaan Hämeenkyrössä 1960. Kuva Finnasta https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK10000:952

Juha Toivola tarina edustaa loppujen lopuksi realistisemmin sisällissodan kuvaa kuin Akseli Koskela. Akseli on selvästi romaanihenkilö, oikeasti punaisten komppanianpäällikkö olisi teloitettu. Mutta Akseli piti romaanin rakenteen vuoksi pitää hengissä yli vankileirin koettelemusten. Linna surmaa hänet lopulta vasta 1947, kun Isä-Jussin raivaama suon viimeinen osa lopulta palautuu pappilalta Koskelan haltuun. Uusia maita katseleva Akseli tuumaa, että Salpakarin aikanaan laittama raja-aita pitäisi hävittää. Ojan yli hypätessään Akseli saa sydänkohtauksen, tarttuu aidanseipääseen tukea saadakseen. Siihen Linna hänet tappaa, kangistunut käsi aidanseivästä puristamassa.

Linnan teoksen merkitys on ollut valtaisa. Vielä nytkin kirjailijaa saatetaan syyttää siitä, että hän teoksensa kuvaa sisällissotaa – tavalla tai toisella – väärin. Viimeksi Lasse Lehtinen ja Risto Volanen murjoivat kirjassaan Linnaa ja sanovat hänen johtaneen vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven, käsittääkseni heidätkin. Tohtorismiehet tuntuvat unohtavan perusasian: Pohjantähti on romaani, ei historiantutkimus. Mutta hyvä on, että he viimein eläkeläisinä ovat löytäneet valon... Totuuden nimissä myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa Pohjantähteä lukiessani en varmasti ymmärtänyt sitä, miten Linna rakensi pappilan ja torpparin vastakkainasettelun. Pohjantähden pappilalla oli vain yksi torppa. Tosielämässä tilanne oli toisenlainen. Hämeenkyrön kirkkoherran pappilaan kuului 1900-luvun alkaessa 23 torppaa. Urjalan kirkkoherralla oli vuoden 1917 henkikirjan perusteella viisi torppaa.

Sodan muisto nyt ja tulevaisuudessa

Sata vuotta on kulunut sisällissodasta. Mielestäni sitä on julkisuudessa muistettu riittävästi. Vuoteen liittyviä teemoja ovat olleet mm. ajatus sovinnosta tai anteeksipyynnöstä. Sovinnosta on puhuta valtiollisella tasolla: presidentti Sauli Niinistä puhui Tampereella 4.4. sisällissodan muistovuoden tapahtumassa otsikolla Sodasta sovintoon ja Nivalassa 5.5. Sovinnonpuheen juhlassa. Kirkko on ollut aloitteellinen paikallisten sovintotilaisuuksien järjestämisessä. Kirkkoherra J.H. Ilvonen siunasi aikanaan öisin Tuokkolan hiekkakuopalla teloitetut ja hautuumaalle haudatut, päiväsaikaan hän ei sitä voinut tehdä. Entä muulle, joskus omaisilta tietämättömiin paikkoihin haudatut? Olisiko aika palauttaa teloitettujen ihmisarvo hautaamalla heidät kunniallisesti?

Myös anteeksipyytämisestä on puhuttu. En ole koskaan oikein lämmennyt näille kollektiivisille anteeksipyynnöille. Nykylukiolaiset ovat syntyneet 2000-luvulla. Heillä ei ole sisällissodan suhteen anteeksipyynnettävää eikä -annettavaa. Jos joku anteeksipyyntöihin tarvetta tuntee, hän toimikoon.

Entä jos sisällissota olisi päättynyt toisin? Jokaisella on oikeus jossitella, mutta vaihtoehtoinen historia on pohjimmiltaan kolpakkostrategien spekulointia. Esimerkiksi Suomen itsenäistymisestä on – mielestäni osuvasti – sanottu, että se vaati kolmen asian toteutumista. Valkoisten piti voittaa sisällisota, bolsevikkien Venäjän sisällissota ja Saksan oli hävittävä ensimmäinen maailmansota. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta oikeasti emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos yksi noista olisi jäänyt tapahtumatta. Toteutumaton historia ei ole jättänyt jälkeensä lähteitä tutkittavaksi. Kiusallisinta on mielestäni toteutumattomia vaihtoehtoja punnittaessa tapa, jolla pyritään oikeuttamaan vuoden 1918 veritekoja jollain, joka tapahtui tai jäi tapahtumatta myöhemmin: 1939 tai 1989 tai kenties 2018. Mikään ei oikeuta sisällissodan murhia, ei punaisten eikä valkoisten tekemiä. Terroria voidaan selittää, sitä voidaan kenties ymmärtää. Mutta sitä ei saa hyväksyä. Yksi asia tästä kansallisesta tragediasta on hyvä muistaa: sisällissotaa sanallistettiin ja pohjustettiin vihapuheella puolin ja toisen jo vuoden 1906 suurlakosta lähtien. Kieli oli ase, jolla vastapuolelta pyrittiin viemään ihmisarvo.

Vuosi 2018 on pian ohi. Vuosi 1918 ei tunnu olevan ohi vieläkään, ainakaan Hämeenkyrössä. Mutta ajan myötä tunteet haalistuvat. Sisällissodasta on vasta 100 vuotta, nuijasodasta yli 400. Nuijasodan tulkinnoista kiistelevät enää historiantutkijat, ei niistä somemellakkaa tai kansalaiskeskustelua synny. Niin käy sisällissodallekin, tuskin siihen edes 300 lisävuotta tarvitaan. Näyttää siltä, että merkkivuonna moni etsii henkilökohtaista suhdetta sisällissotaan. Luontevasti se tapahtuu tutustumalla asiaan suvun ja koti- tai asuinpaikkakunnan vaiheiden kautta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla näkyy etääntyminen: sisällissotaan voidaan paneutua ilman aiempien sukupolvien rasitteita ja ennakkoasenteita.

Sisällissodan jälkiä näkyy vielä hieman maastossa. Punaisten taisteluhautaa Kyröskosken vesitornien pohjoispuolella

 

Lähteet

Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kadonnut. Kaatunut. Teloitettu.

Lasse Lehtinen – Risto Volanen: 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 – 3.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930.

Turo Manninen: Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää vuosina 1888 – 1923.

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus.

Suomen vapaussota kuvissa I

Suomen sotasurmat 1914 – 1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä.

Julkaisen Hämeenkyrön kansalaiskoulun rehtorin Kauko Mäkelän jutun kansalaiskoulun perustamisesta ja toiminnasta. Artikkeli on lyhennelmä Kauko Mäkelän 15.3.1978 päiväämästä 22 konekirjoitusliuskan mittaisesta kirjoituksesta. Tekstin lisäksi kirjoitukseen liittyy vielä 6 liitettä kansalaiskoulun johtokunnan jäsenistä, oppilasmäärien kehityksestä ja matrikkelitietoja opettajista. Teksti on lyhennetty noin neljäsosaan alkuperäisestä. Paljon yksityiskohtaisia tietoja oli jätettävä pois tilanpuutteen vuoksi, sillä juttu on julkaistu alun perin Kyrön Joulussa vuonna 2001. Lehdessä ei ollut tilaa laajemmalle esitykselle. Kieliasua olen joutunut lyhentämään. Lisäksi ole korjannut yksittäisiä kirjoitusvirheitä.

Jälkimaailma on taipuvainen näkemään kansalaiskoulun vain välivaiheena peruskoulujärjestelmän luomisessa. Kansalaiskoulun oppilaat ja opettajat eivät ainakaan työnsä alkuvaiheessa mieltäneet kouluaan väliaikaisratkaisuksi. Kansalaiskoulua kannattaa muistella omana oppilaitoksenaan, jolla on kertaamisen arvoinen historia. Toivottavasti kansalaiskoulun entiset oppilaat kokoontuvat muistelemaan kouluaikojaan samaan tapaan kuin oppikoulujen ja kansakoulujen luokkakokouksissa tehdään.

Kuva Kyrön Joulusta 2001.

KAUKO MÄKELÄ


ILTAJATKOKURSSEISTA KANSALAISKOULUN KAUTTA PERUSKOULUN YLÄASTEESEEN

Hämeenkyrön kehityskulku 1958–1978

Historiallinen tausta

Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus. Jo sen perustella voitiin antaa kansakoulun käyneille jatko-opetusta 1-2 iltapäivänä viikossa. Aluksi kurssin pituus määrättiin vähintään 150 tunniksi vuodessa, mutta myöhemmin voitiin järjestää lyhyempiäkin 75–100 tunnin oppikursseja. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määräsi kansakoulun oppimäärän suorittaneen lapsen, joka ei muulla tavalla jatkanut opiskeluaan, osallistumaan jatko-opetukseen iltakursseilla kahden vuoden aikana. Maalaiskunnissa jatko-opetus annettiin 100–150 tunnin iltakursseina, jos oppilaita oli vähintään kahdeksan. Viidelle oppilaalle riitti 75 tunnin jatkokurssi. Pakollisina oppiaineina olivat kirjallisuus, yhteiskuntaoppi sekä maa- ja kotitalous tai käsityö. Vuodesta 1948 lähtien kansakoulusta tuli seitsenluokkainen ja jatkokoulusta yksivuotinen.

Kohti kansalaiskoulua Hämeenkyrössä

Täällä iltaopetuksen käytännön kurssiaineena oli koulusta riippuen maatalousoppi tai käsityöt. Talousopetus alkoi, kun 1949 perustettiin ns. kiertävän kotitalousopettajan virka. opettaja kiersi koululta toiselle ja piti elo-syyskuussa lyhyen säilöntäkurssin. Keväällä olivat vuorossa ns. pitkät kurssit, talouskurssit, jotka kestivät kolmisen viikkoa kullakin koululla. Havaintovälineet ja ruokailuastiastot kulkivat kahdessa suuressa puukirstussa opettajan mukana koululta toiselle.

Syksystä 1955 lähtien vain tytöille tarkoitetut pitkät kurssit keskitettiin Kyröskosken koulun talousluokkaan.  Poikien maa- ja metsätalouden opetusta kohennettiin keskittämällä se Kyröskosken koulun pajaan. Teorian lisäksi metsäopetukseen sisältyi myös käytännön metsätietoutta, istutusta, leimausta yms. Kyröskosken kurssi kesti 2-3 viikkoa ja sinne kerättiin vuorollaan eri koulujen kahdeksansien luokkien poikaoppilaat. Kotitalous- ja metsäopetuksen keskittäminen olivat Hämeenkyrössä ensiaskeleita kohti kansalaiskoulua. Metsäopetuksesta huolehti koko ajan metsäteknikko Väinö Kivelä. Kotitalousopettajina olivat 1949–52 Lea Paavilainen ja 1952–1953 Liisa Roikkala. Vuonna 1953 viran otti hoitaakseen talousopettaja Kerttu Tuorila. Hän jatkoi sittemmin kansalaiskoulussa ja ehti toimia myös yläasteen opettajana.

Sivujuonteena kansalaiskoulun esihistoriaan Hämeenkyrössä kuului myös ajatus ammatillisen päiväjatkokoulun perustamisesta. Päiväjatkokouluja perustettiin Tampereen ympäristöpitäjiin, mm. Ylöjärvelle, Pirkkalaan ja Kangasalle. Hämeenkyrössäkin perustettiin Kalle J. Viljasen johtama päiväjatkokoulutoimikunta, joka tutustui lähipitäjien kokeiluihin ja alkoi etsiä yhteistä tonttia Kirkonkylän koululle ja ammatilliselle päiväkoululle. Esillä olivat mm. vanhan koulun vastapäinen rinne, nykyinen Papintien asutusalue. Samoin Pappilanjoen itäpuolta tutkittiin Mattilan ja Käkelän tiloilta mahdolliset tontinpaikat. Eduskunta lopetti kaavailut ammatillisesta päiväjatkokoulusta 1958: silloin valmistavat ammattikoulut sulautettiin yleisiin ammattikouluihin. Päiväjatkokoulu-toimikunnan työ ei siten tuottanut mitään konkreettista tulosta, mutta muokkasi yleistä mielipidettä tulevan koulu-uudistuksen tueksi.

Kansalaiskoulu tulee

Kansalaiskoululaki säädettiin 1957. Se tuli voimaan 1.8.1958, mutta siirtymävaiheen takaraja oli peräti vuodessa 1975. Koulusta tuli kaksivuotinen, mutta siihen sisältyi myös mahdollisuus vapaaehtoiseen kolmanteen vuoteen. Hämeenkyrössä päämääräksi tuli aloittaa kansalaiskoulu yksivuotisena 1.8.1958. Nopeaa aloitusta pohjusti osaltaan Tampereen läntisen piirin uusi ja tarmokas kansakouluntarkastaja Toivo J. Karttunen. Kunnanvaltuusto perusti keväällä 1958 talousopettaja Tuorilan viran lisäksi neljä uutta virkaa: poikien puutyönopettajan, tyttöjen käsityönopettajan, kaupallisten aineiden opettajan sekä poikien metallityön- ja teknisten aineiden opettajan virat. Samalla valtuusto siunasi kunnanhallituksen esitykset koulun sijoituspaikoiksi. Kyröskosken koulun kirjastosta saatiin yksi luokka ja sen ruokasali jaettiin väliseinin teorialuokaksi sekä ompelu- ja kodinhoitoluokiksi. Koulun veistosali ja paja tulivat myös kansalaiskoulun käyttöön. Liikelinja sijoitettiin Kyrölän seuratalon yläkertaan ja maatalouslinja Osaran maamieskoululle. Kyröskoskella opetus toteutettiin ristikkäin siten, että ammattiopettajat hoitivat myös kansakoulun poikien ja tyttöjen käsityön opetuksen kansakoulunopettajien hoitaessa puolestaan kansalaiskoulun yleisaineiden opetuksen.

Oppilaat, joilla oli yli viiden kilometrin koulumatka, saivat lippukirjoja matkustamiseen linja-autossa. Muutama oppilas jouduttiin majoittamaan koulun läheisyyteen, onneksi kaikki kuitenkin sukulaispaikkoihin. Keto-Seppälän linja-auto kyyditsi päivittäin oppilaat Osaralle ja sieltä takaisin Kyröskoskelle.

Kansalaiskoulussa opetettavien aineiden osalta säännökset olivat melko väljät. Kansakoululain mukaan kansalaiskoulun opetussuunnitelmaan tuli kuulua ”asujaimiston elinkeinoelämään keskeisesti liittyviä oppiaineita ja käytännön harjoituksia sekä uskonto ja uskontojen historiaa, yhteiskuntaoppia, äidinkieltä ja kirjallisuutta, kansalaistaitoa ynnä kotitaloutta ja lastenhoitoa…”. Hämeenkyrössä otettiin myös työpaikkaharjoittelu heti käyttöön, tosin aluksi vain liikelinjalla. Viikon 34 tunnista parhaimmillaan jopa 16 saattoi olla työharjoituksia.

Kansakoululautakunta nimesi kansalaiskoulun johtajaksi kesällä 1958 Kyröskosken kansakoulun johtajan Kauko Mäkelän. Hän johti aluksi kahta koulua. Kauko Mäkelä opiskeli kansalaiskoulun opettajaksi lukuvuoden 1960–61 aikana. Tuolloin johtajan tehtäviä hoiti Kerttu Tuorila.

Osaralla hoitivat kaiken opetuksen tuntiopettajina maamieskoulun opettajat. Yleisaineet opetti ensimmäisenä vuonna johtaja Tuomo Linnainmaa ja sen jälkeen opettaja Sirkku Linnainmaa. Kotitalouden opetuksen hoiti alusta alkaen Hillevi Hildén ja puutyöt Kalevi Naskali. Maatilatalouden teorian opetti johtaja Linnainmaa. Muissa aineissa olivat sitten metalli- ja konetalouden opettaja, tilanhoitaja ja muut Osaran opettajat. Maamieskoululta saadun tuntiopettaja-avun voimin hoidettiin kansalaiskoulun maatilatalouslinjan opetus vuoteen 1966, jolloin oma koulutalo valmistui.

Kansalaiskoulun alkuajat olivat puutteellisista tiloista ja hajasijoituksesta huolimatta innostuksen aikaa. Sekä oppilaat että opettajat yrittivät parastaan, elettiin mitä parhaimmassa me-hengessä. Keväisin pystytetty oppilastöiden näyttely oli lukuvuoden kohokohtia. Se sai joka kevät yhtä innostuneen vastaanoton vanhemmilta. Parhaimpina vuosina näyttelyssä kävi 400–500 henkeä. Monena keväänä tytöt esiintyivät lukuvuoden päätösjuhlassa itse valmistamissaan leningeissä. Myös pojat tekivät vaativia töitä: huonekaluja, maitokärryjä, kottureita, puutarhakeinuja ym.

Koulu laajenee kaksivuotiseksi

Kansalaiskoulu johtokunta ja kansakoululautakunta esittivät koulun muuttamista kaksivuotiseksi 1.8.1961 alkaen. Lisätiloiksi esitettiin Heinijärven vanhaa kansakoulurakennusta, johon pienin muutoksin opettaja-asunnossa saataisiin tyttöjen teorialuokka ja kotitalouden opetustilat. Oppilaat Heinijärvelle tulisivat Länsi-Hämeenkyrön 7-luokkalaisista. Kyrölän ravintolasalista saataisiin liikeluokka ja Kyröskoskella tarvittaisiin yksi teorialuokka lisää. Vastaavasti opettajainhuoneeseen siirrettäisiin yksi pieni kansakoululuokka. Kunnanhallitus esitti, että kansalaiskoulua ei laajennettaisi. Kunnanvaltuusto oli toista mieltä, ja päätti 30.6.1961 selvällä ääntenenemmistöllä muuttaa kansalaiskoulun kaksivuotiseksi syyskuun alusta lähtien.

Päätös aiheutti melkoisen kiireen. Samassa valtuuston kokouksessa perustettiin neljä virkaa. Poikien puutyönopettajan virka sekä tyttöjen käsityön ja kotitalouden opettajan viat sijoitettiin Heinijärvelle, kaupallisten aineiden opettajan virka Kyrölään ja yleisaineiden opettajan virka Kyröskoskelle. Seitsemännet luokat siirtyivätkin kansakouluilta kansalaiskouluun. Kaikki heidän koulutarpeensa oli tilattu keväällä omille kouluille. Kirjoja, vihkoja, kumeja, kyniä ym. tarvikkeita keräiltiin sitten kunnan eri kouluilta. Keräystulos ei välttämättä vastannut kyseisestä koulusta kansalaiskouluun siirtyvien määrää…

Syyskuun alussa 1961 kuitenkin aloitettiin. Oppilaita oli 350, heistä kuljetettavia 232. Heinijärvellä opiskelivat Vesajärven, Kaipion, Kuustenlatvan, Haukijärven, Heinijärven ja osittain myös Kirkonkylän seitsemäsluokkalaiset, jotka olivat ns. yleislinjalla. Mukana oli myös maatilatalous, opettajana agronomi Helena Hillu. Heinijärven yleisaineiden opetukseen saatiin erinomainen apu sikäläisiltä kansakoulunopettajilta, Tellervo ja Matti Alangolta. Kansalaiskoulun opettajista Heinijärvellä työskentelivät päätoimisesti Marja-Terttu Reilin ja Pentti Virtanen.

Kaupallinen opetus, ns. liikeluokat, olivat sijoitettuna kirkonkylän Kyrölään 1958–66. Tämä ”vanha Kyrölä” paloi sittemmin 1960-luvun lopussa. Hilkka Mäkinen (nyk. Holm) oli opettaja koko tuon ajan. Hänen parinaan oli 1961–63 Ritva Saarinen (nyk. Pessi) ja vuodesta 1963 alkaen Eila Vorne. Kun Kyrölässä pidettiin viikonloppuisin iltamia ja tansseja, oli lauantain viimeisen tunnin loppuhetket käytettävä pulpettien ja tuolien kasaamiseen määrättyyn paikkaan puffetin nurkassa.

Kokonaisuudessaan kalusto kansalaiskoulun vuokratila-aikoina oli kirjavaa. Muilta kouluilta poistettu kalusto kerättiin Käkelän varastolta ja käytettiin uudelleen. Kyröskosken koulun alakerran kahdessa teorialuokassa istuttiin ensimmäisenä kansalaiskouluvuonna pitkälle kevättalvea keittolan vanhojen pöytien ääressä. Mutta puutteelliset olosuhteet eivät suinkaan intoa laimentaneet.

Myös kevätretket liittyivät kansalaiskoulun opetusohjelmaan. Alkuun tehtiin kolmenkin päivän retkiä. Ahvenenmaa oli usein retkikohteena. Retket olivat lukuvuoden kohokohtia yhdessä työnäyttelyiden kanssa. Monet oppilaspolvet ovat ne varmaan rekisteröineet sinne hauskimmalle puolelle kouluaikaisten muistojen kirjavassa kokoelmassa.

Hämeenkyrön kunnanvaltuusto perusti syyslukukauden alusta 1965 kansalaiskouluun vapaaehtoisen yhdeksännen luokan. Se käsitti aluksi vain liikelinjan, joka oppilaat olivat kolme päivää viikossa koulussa ja kolme päivää työharjoittelussa. Työnantaja maksoivat harjoittelijoille pientä palkkaa. Seuraavan syksynä yhdeksäs luokka laajeni ns. kodintaitolinjalle. Vapaaehtoisena yhdeksäs luokka toimi vuoteen 1974, jolloin se tuli peruskoulun myötä pakolliseksi.

Oman koulurakennuksen suunnittelu

Jo päiväkoulutoimikunta tutki aikanaan tonttivaihtoehtoja uudelle koululle. Vuosien mittaan päättäjät tulivat siihen tulokseen, että kirkonkylän kansakoulun, kansalaiskoulun ja pääkirjaston tilatarpeet ratkaistaan yhteisellä uudisrakennuksella. Koulurakennus päihitti kiireysjärjestyksessä sairaalan laajennuksen yhden äänen turvin. Nykyinen tontti hankittiin 1962 ja saman vuoden joulukuussa kunnanhallitus anoi uuden koulun rakennuslupaa opetusministeriöltä. Rakennuksen suunnittelukilpailuun oli kutsuttu jo syyskuussa neljä arkkitehtia. Suunnittelukilpailu ratkaistiin 15.4.1963. Voittaneen nimimerkin ”Poika eli elämäänsä” takaa paljastui arkkitehti Into Pyykkö avustajineen. Opettajakunta ja kunnanhallitus evästivät vielä arkkitehtia muutamin parannusehdotuksin. Julkisten rakennusten tuonaikaisesta hankalasta rakentamisesta pienenä esimerkkinä mainittakoon, että kouluhallituksen yliarkkitehti M. Enkovaara ilmoitti aluksi, ettei tule hyväksymään suunnitelmaa lähinnä sen yksikerroksisuuden takia. Arkkitehdin ja kunnan edustajien selityskäynti muutti kuitenkin kunnanhallituksen kannan. Hallitilojen ja ruokasalin ahtaus ja yleisökäymälien puute oli tiedossa jo rakennusta tehtäessä. Syynä olivat silloiset huonetilaohjelmat ja pakko soveltaa niitä siten, että neliömetrien ylärajassa pysyttiin.

Koulun rakentaminen ja kalustaminen

Koulun rakennuslupaa ei satu vielä 1963 – valtiovarainministeriön ”välistävedon” vuoksi. Hämeenkyrö pudotettiin alemmas lupajonossa.  Seuraavan vuoden anomusta pohjustettiin ”karvahattulähetystöllä” sekä kouluhallitukseen että opetusministeriöön. Tällä kertaa lupa saatiinkin. Loppuvuodesta järjestetyssä urakkakilpailussa rakennustekniset työ sai tehdäkseen Aaro Havia Oy, sähkötyöt Insinööritoimisto Sähkötyö ja putkityöt Hankkija. Rakennustyöt alkoivat myöhäissyksyllä 1964.

Koulun kalustaminen oli vaativa ja aikaa viepä työ. Kunnanhallituksen täydentämä kalustamistoimikunta aloitti työnsä jo talvella 1965. Siihen kuuluivat Kalle Lehtiniemi (pj), Hilkka Kulmala, Veikko Kynnös, Onni Salonen ja Kauko Mäkelä (sihteeri). Kunnanhallituksen nimeämät asiantuntijajäsenet olivat rakennustarkastaja Keijo Suomi ja ylimestari Arvo Pitkäniemi. Varsinaiset huonekalusteet hankittiin Iskulta ja koneita toimitti eniten Grönblom Oy. Heinäkuun 1966 hoitelivat koulunjohtajat Jaakko Huutoniemi ja Kauko Mäkelä sekä talonmies Jaakko Setälä kaluston vastaanottoa ja sijoitusta uuteen taloon.

Viljakkala tulee mukaan

Neuvottelut Viljakkalan liittymisestä Hämeenkyrön kansalaiskoulupiiriin aloitettiin jo 1965. Tulevaisuutta ajatellen Viljakkalan kunta oli väestöpohjaltaan liian pieni yksikkö ylläpitämään kansalaiskoulua. Sitkeiden neuvottelujen jälkeen päästiin myönteiseen lopputulokseen. Yhteistä kansalaiskoulupiiriä koskeva päätös tehtiin Hämeenkyrön kunnanvaltuuston kokouksessa 31.5.1966. Samoihin aikoihin Viljakkalan päättäjät antoivat siunauksensa asialle. Sopimuksen mukaan kansalaiskoulun johtokuntaan kuului kuusi jäsentä, joista Hämeenkyrö valitsi viisi ja Viljakkala yhden. Viljakkalaa edusti johtokunnassa pitkään kunnanvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Antti Hietaniemi.

Viljakkala maksoi osuuden koulun rakentamiskustannuksista (110 000 markkaa). Käyttökustannukset jaettiin oppilaslukujen mukaisessa suhteessa. Viljakkalan oppilaiden osuus oli keskimäärin viidesosa tai kuudesosa koko oppilasmäärästä.

Myös Mouhijärven mukaantulosta keskusteltiin erityisesti 1969–70. Sekä kouluhallitus että lääninhallitus patistelivat Mouhijärveä yhteistyöhön Hämeenkyrön ja Viljakkalan kanssa peruskoulu-uudistusta suunniteltaessa. Mouhijärvi sai kuitenkin itselleen lopulta oikeuden sekä oman yläasteen että lukion ylläpitoon. Aikuiskasvatuksen puolella sen sijaan saatiin aikaiseksi Hämeenkyrön, Mouhijärven ja Viljakkalan yhteistyö, kun yhteinen kansalaisopisto aloitti toimintansa 1968. Sen toimisto ja suurin osa kirkonkylä harrastuspiireistä löysivät paikkansa keskuskoululta.

Kunnanvaltuusto perusti Hämeenkyröön 1968 kaksiopettajaisen apukoulun. Apukoulu sijoitettiin keskuskoululle ja se nimettiin Veljesmaan kouluksi. Nimi saatiin Loimusaloilta ostetusta Keskuskoulun tontin osasta. Viljakkala tuli mukaan apukoulun piiriin 1970. Kansalaisopiston, apukoulun ja kirjaston lisäksi myös Tampereen NMKY:n musiikkiopisto avasi Hämeenkyrön työpisteen keskuskoululla. Kun koulun voimistelusali oli joka ilta urheiluseurojen käytössä ja koulun muita tiloja vuokrattiin kokoustiloiksi, voidaan kai yhtyä siihen mielipiteeseen, että keskuskoulusta tuli monitoimitalo, jota ei turhaan ja tyhjän pantiksi ole rakennettu.

Maatilatalouden opetus

Koulutyön keskittäminen yhteen paikkaan lopetti paljon tuntiopettajan tilapäistoimia. Niiden tilalle perustettiin kesällä 1966 kaikkiaan kuusi uutta virkaa. Näin koulun virkasuhteessa olevien opettajien määrä nousi 16:een.

Maatalouden linja opiskeli Osaralla vuodet 1958–66. Toiminnan keskittyessä tuli maatilatalouden opettajaksi Simo Kulhua. Koska juuri maatilatalous oppiaineena on kokenut kipeimmät muutokset, on syytä tarkastella sitä tarkemmin. Keskuskoulun yhteyteen rakennettiin kasvihuone. Se oli verraton paikka havainto-opetusta varten. Lisää tilaa saatiin 1967, kun koulu sai myös muovihuoneen. Kyrön puutarha lopettaessa toimintansa syksyllä 1966 ostettiin kaikki sieltä kuljetettava kasvisto koulun kasvihuoneeseen 500 markan hintaan. Kauppaan kuului mm. viiniköynnös, joka tuotti satoa uudessa paikassa monena vuonna.

Kasvihuoneessa viljeltiin syksyllä ja talvella pääasiassa kukkia: krysanteemeja, hyasintteja, narsissia ja tulppaania. Joulun aikaan ylimääräiset kukat myytiin yleisölle. Keväällä ja kesällä viljeltiin tomaattia, kurkkua, tilliä, persiljaa ja kukkia. Koulun keittola sai syksyisin paljon ilmaisia vihanneksia. osa esim. tomaateista myytiin jo ennen koulun alkua kauppoihin ja kunnan laitoksiin, mm. kunnalliskotiin. Kasvihuoneen lisäksi oli puutarhapalsta juurikasveja varten, viinimarja- ja karviaispensaita sekä omenapuitakin.

Vuonna 1969 koulu sai Valmet 500 -traktorin opetustarkoituksiin. Monena keväänä suorittivat 16 vuotta täyttäneet yhdeksäsluokkalaiset traktorikorttinsa koululle varta vasten kutsutulle katsastusmiehelle.

Maatilatalouden opettajan virka oli lakkautettava 1972. Sen jälkeen ainetta hoidettiin taas tuntiopettajavoimin. Maatilatalouden opetus kuihtui lähes kokonaan peruskoulu-uudistuksen yhteydessä. Koulun muovihuone myytiinkin 1974 Osaran maatalousoppilaitokselle. Sama kohtalo tuli koulun lasihuoneelle 1976. Se myytiin huutokaupassa maanviljelijä Klaus Pentille.

Muutos seuraa muutosta

Peruskoulun valmistelutoimet vaativat kuntaa asettamaan koulusuunnittelutoimikunnan ja laatimaan koulusuunnitelman kouluhallituksen tarkastettavaksi. Aluksi toimikuntaan kuuluivat pankinjohtaja Kalle Lehtiniemi (pj), rehtori Väinö Hietikko, kunnanjohtaja Toivo Kemppainen, pienviljelijä Uuno Kuutti, opettaja Jorma Mikkonen ja rehtori Erkki Torkkola ja kansalaiskoulun johtaja Kauko Mäkelä (sihteeri). Vuodesta 1971 sihteerinä toimi Raimo Kallioinen, aluksi kansakoululautakunnan sihteerin ja sittemmin koulutoimenjohtajan ominaisuudessa.

Suunnitelmien ensimmäisenä näkyvänä tuloksena Hämeenkyrön Yhteiskoulu siirtyi kunnalle 1.7.1972 alkaen. Valtioneuvosto määräsi Hämeenkyrön siirtymään hallinnollisesti peruskoulujärjestelmään 1.8.1974 alkaen. Pedagogisesti uudistus oli aloitettu jo aiemmin – matematiikan opetussuunnitelmat uudistettiin 1970 ja englanti tuli pakolliseksi kieleksi 1972. Uuden järjestelmän mukaan kansalaiskoulu ja keskikoulu muodostivat peruskoulun yläasteen ”latvaluokat”, jotka vuosi vuodelta vähenivät niin, että keväällä 1978 sekä viimeinen kansalaiskoulu- että keskikoululuokka pääsee pois yläasteelta. Ensimmäiset peruskoulun suorittaneet oppilaat saivat päästökirjansa keväällä 1979.

Yläasteen rehtorina toimilukuvuodet 1974–77 Kauko Mäkelä ja vararehtorina oli Marja Hakaniemi. Marja Hakaniemi aloitti rehtorina 1.8.1977 ja vararehtoriksi tuli samalla Matti Yrjölä. Yläasteen sijoitus jouduttiin ratkaisemaan niin, että se työskenteli sekä yhteiskoululla että keskuskoululla.

Lopuksi

Kansalaiskoulu oli vain välivaihe oppivelvollisuuskoulu kehityksessä. Sitä tarvittiin – tekisi jossain tapauksissa vieläkin mieli sanoa, että sitä tarvittaisiin edelleen. Mutta se aika on nyt auttamattomasti ohi.

Luulen että opettajatoverini ja tuhannet – lähes kolme tuhatta – entiset kansalaiskoulun oppilaat Hämeenkyrössä yhtyvät ajatukseeni, että kansalaiskoulu puutteistaan huolimatta oli hyvä koulu.

Luulenpa, että joittenkin entisten oppilaiden mielessä väikkyy ”kaipuun sininen kukka” kouluaikoja muistellessa. Niin kai ainakin minulla joskus, kun muistelen viimeistä kahtakymmentä vuottani opettajana.

Kuva Kyrön Joulusta 2001.

Kirjailija Sillanpään nauta

Suomen Kirjailijaliitto päätti 1944 kerätä jäseniltään tekstejä yhteisjulkaisuun. Pakinoitsijana Valentinin nimeä käyttäneen Ensio Rislakin toimittama teos Me kerromme itsestämme pääsi painoteknisten syiden vuoksi ilmestymään vasta 1946. Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U.W. Walakorpi kirjoitti teokseen tarinan nimeltä ”Hurskaan kurjuuden” syntymäsijoilta. Walakorpi oli viettänyt aikaa Hämeenkyrössä kirjailija Eero Alpin vieraana jo 1916 ja palasi kesällä 1918 sisällissodan jälkeen tapaamaan F.E. Sillanpäätä, johon oli tutustunut jo oppikouluaikoinaan. Walakorpi asettui Ala-Vakerille kirjoittamaan vapaussotateoksiaan. Tästä olen kirjoittanut toisaalla blogissani. 

Samaan aikaa Sillanpää kirjoitti Hurskasta kurjuutta. Walakorpi seurasi sen syntyä alusta alkaen:

”Luimme monesti toisillemme iltaisin, mitä päivän kuluessa olimme kirjoittaneet, ja minä muistan elävästi iltahetken, jolloin sain kuulla ”Hurskaan kurjuuden” ensimmäiset liuskat. Aluksi en ehkä täysin ymmärtänyt kuulemaani, sen kansankuvaus oli siksi uutta, niin loitos totutuilta laduilta poikkeavaa. Mutta otteen kipeän persoonallinen sävy vangitsi kuuntelijan oudon lumoavana ja kirpeän satuttavana.”

Walakorpi kertoo, että Sillanpää kirjoitti näennäisen hitaasti, mutta heti valmista. Hänen ei tarvinnut juuri korjata tekstiään. Hän kirjoitti ensin Hurskaan kurjuuden alun ja lopun ja ryhtyi sitten vähitellen täyttämään ”aukkoa”. Teos valmistui neljässä kuukaudessa. Se olisi ehtinyt joulumarkkinoille, mutta kustantaja siirsi sen ilmestymisen helmikuuhun 1919.

Kirjoitustöiden ohessa Walakorpi ja Sillanpää piristivät eloaan mm. maastoretkillä ja uinneilla. Sisällä miehet mittelivät taitojaan sakinpeluussa. Välillä käytiin osuusmeijerin isännöitsijä luona pelaamassa bismarckia. Iltaisin syksymmällä poltettiin ”pirtti-istunnoissa” talon isännän Taavetti Vuorisen presuja, joiden hajunkin olisi pitänyt karkottaa väki kilometrien päähän. Ankaran tupakkapulan takia ei ollut varaa hempeilyyn, Taavetin tuotteet tupruteltiin kiitollisina. Välillä pistäydyttiin katsomassa Sillanpään vanhempia, jotka asuivat Töllinmäessä.

Lehmänhaku

Hämeenkyrön mahti-isäntä Jalmari Raipala seurasi kummityttönsä Sigrid Salomäen ja Sillanpään seurustelua. Aikanaan antoi Jalmari suoran ukaasin aloittelevalle kirjailijalle: – Jos sinä sen tytön nait, niin te saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän yksin ja Sinä saat selkääsi!

Siikri ja Frans Emil avioituivat syksyllä 1916, mutta lehmänkauppa lykkäytyi. Seuraavana kesänä olosuhteet ja tilanteet maassa ja Hämeenkyrössä olivat niin sekaisin, että lehmää tärkeämpääkin ajateltavaa ja tehtävää taisi riittää. Jalmari Raipala muisti lupauksensa ja sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Sillanpää läksi Raipalaan hakemaan lehmää. Walakorpi lähti mukaan. Raipalassa syötiin ja juotiin ja isäntäväen kanssa valikoitiin lehmä. Walakorpi kuvaa suurikokoisen, ruskean, erittäin pitkäsarvisen ja temperamenttirikkaan elikon kuljetusta Ala-Vakerille:

”Tämän 6 – 7 kilometriä käsittävän maantiematkan yksityiskohtia en tarkalleen enää muista, mutta Sillanpää masinistinlakissaan talutti lehmää ja minä ruotama kädessä tallustin sen häntäpuolella. Ilta oli myöhäinen, suvista lämpöä ja tuoksua henkivä, lehmä toisinaan möräsi ääneen, sen häntä huiskui hauskasti, vaellus lenseässä ehtoossa sujui ilmeisesti enemmittä hankaluuksitta, koskapa lehmä niin kuin sen kyyditsijätkin tulivat onnellisesti perille.”  

    

Temperamentikas nauta

Walakorpi oli poissa Hämeenkyröstä seuraavan sydäntalven muutamat kuukaudet, mutta palaili Ala-Vakerille seuraavana keväänä. Kesällä 1919 pidettiin Hämeenkyrössä Pohjois-Hämeen Nuorisoseurain Liiton kesäjuhlat. Kun Walakorvella oli kokemusta niin puhujana, lausujana, seuranäyttelijänä kuin runoilijanakin, pyydettiin häntä laatimaan ja esittämään juhlaruno tilaisuudessa. Walakorpi päätti kokeilla runon lausumista vapaassa luonnossa testatakseen äänensä kantavuutta ja kestävyyttä. Hän hakeutui Ala-Vakerin liepeillä sijainneen hakametsän korkealle kivikkomäellä ja paukutteli sieltä tulemaan runoaan. Sillanpään lehmä sattui olemaan laitumella samoilla sijoilla. Herkkätuntoinen nauta peljästyi suuresti Walakorven vaikuttavaa huutoa metsässä ja säntäsi pakoon veräjät kaataen Ala-Vakerin pihaan. Pako jatkui vielä talon pellolle, eikä kauhistunut nauta tahtonut talttua millään. Tapauksesta juoruiltiin sitten kirkonkylää myöten…

Kesäjuhlien ohjelma. Kyrön Sanomat 18.6.1918

Walakorpi esitti runonsa kello 15 alkaneessa kansanjuhlassa Kyröskosken urheilukentällä. Runon äänekkäästä harjoitussessiosta oli varmasti hyötyä, sillä  lehtijutun mukaa hän joutui pitämään puheensa sadesäässä. Walakorpi itse arveli runonsa saaneen kohtuullisen menestyksen epäedullisista enteistä huolimatta. Juhliin osallistui arviolta parituhatta henkeä.

Walakorven ja Sillanpään lehmän tiet leikkasivat jatkossakin. Walakorpi asettui Hämeenkyröön pysyvästi 1919. Hän osti pienen palstatilan ja avioitui Ala-Vakerin tyttären kanssa vuotta myöhemmin. Sillanpää rakennutti oman Saavutuksensa, ja toverukset asuivat muutaman sadan metrin päässä toistaan. Sillanpään lehmä kävi kesäisin laitumella omassa rannassaan, mutta lähti vähän väliä vierailemaan Walakorville. Elukka ui syvällä laivareitissä kuin Kyröskoski-laiva. Walakorven tontin kohdalla lehmä rantautui säännöllisesti, ehkä hänen lehmänsä houkuttelemana. Sillanpään kanttura ei kuitenkaan jäänyt seurustelemaan Walakorven lehmän kanssa, vaan rynnisti minkä kintuista kerkesi verottamaan kaali- ja porkkanapenkkejä. Walakorpi joutui vahtimaan temperamentikkaan nelijalkaisen edesottamuksia pelastaakseen puutarhansa täystuholta.

Vuoden pari lehmää Saavutuksessa pidettyään Sillanpää myi ruskean sarvipäänsä. Walakorven puutarha oli turvassa.

Lähteet

F.E. Sillanpää. Poika eli elämäänsä. Otava, Helsinki 1953.

U.W. Valakorpi: "Hurskaan kurjuuden" syntysijoilta. Teoksessa Me kerromme itsestämme  (toim. Ensio Rislakki). Suomen Kirjailijaliiton julkaisuja XXVI. Otava, Helsinki1953.