Viestejä vankileiriltä 1918

Hämeenkyrön kirkonkylässä asunut suutari Taavi Järvi merkitsi vuoden 1918 kalenteriinsa tammikuun ensimmäisenä päivänä tiedot säätilasta. Merkintöjen mukaan aamupäivällä oli kaunis, mutta iltapäivällä pyrytti ja tuiskutti. Laiva Kyröskosken tehtaalta Siuroon teki talven viimeisen matkansa.

Sää pysyi kylmänä, viikkoa myöhemmin pakkasta oli peräti 35 astetta. Tammikuun kahdeksantena Taavi merkitsi vieneensä Järvensivun miesten kanssa kuusi rysää Laitilan alapuolelle. Kalenterissa on merkintöjä säästä ja kalastuksesta. Kalaonni hymyili tammikuun 23. päivä: Laitilan suunnalta tuli mateita kolmattakymmenettä kiloa.

Järvi merkitsi kalenteriin 30.1.1918: ”Suoja ilmoja vallan kumous päivällä on ollut”. Kaksi päivää myöhemmin Taavi kirjoitti viimeisen kalenterimerkintänsä: ”pari ast. kylmää sendraali vallankumouksellisten hallussa”. Taavin asumuksessa oli kirkonkylän sentraali eli puhelinkeskus, jota hänen vaimonsa Wilhelmiina Järvi hoiti. Tämän jälkeen Taavi liittyi 1.2. punakaartiin. Hän toimi paikallisesikunnan jäsenenä. Kalenterisivut ovat tyhjiä helmikuun ensimmäisen päivän jälkeen. Kalenterissa oli myös "kassa-kirja", johon Taavi teki merkintöjö vielä helmi-maaliskuussa. Viimeinen merkintä on 6.3. Silloin Taavi osti tupakkaa (20 markkaa) ja lääkettä (5 markkaa).

Taavi Järven kalenterimerkintä 1.2.1919

Seuraavat muistiinpanot kalenteriin teki perheen tytär Tuovi Järvi. Hän palasi vankeudesta Ylöjärveltä 28.3. Tuovi merkitsi kalenteriin, että neljä päivää aiemmin hänet, hänen äitinsä ja Olavi-veljensä oli vangittu. Isästään Tuovilla ei ollut mitään tietoa. Onni Lautasalo on tallettanut teokseensa Kansakunta jakaantui kahtia muistitiedon vanhempien vangitsemisesta. Sen mukaan kirkonkylän keskuksenhoitajan mies oli paennut Laitilaan, josta hän soitti keskukseen: Miltä näyttää, voiko hän jo palata kotio? Samanaikaisesti valkoiset saapuivat pihaan ja niin soittaja sai vastaukseksi: "Älä tule". SDP:n terroritilaston mukaan saapuneet valkoiset pidättivätkin Wilhelmiinan 24.3. ja Taavin kaksi päivää myöhemmin.

Huhtikuun seitsemäs oli Tuoville aluksi ilon päivä. Hänen vielä alaikäinen veljensä, vasta 17-vuotias Olavi, pääsi vankeudesta kotiin pakkotyöhön velvoitettuna. Lisäksi Tuovi sai nähdä äitinsä Lintolassa, jonka piharakennuksessa oli paikallinen vankileiri. Hän vei vaatteita äidilleen. Heikki Ylikangas kirjoittaa teoksessaan Tie Tampereelle haastattelutietoihin perustuen, että äiti kehotti tytärtään hakemaan kotoa kaikkein kehnoimmat ryysyt, jotta hyvät pitovaatteet eivät turmeltuisi ja joutuisi hukkaan. Haastattelutiedon mukaan näin meneteltiin. Tuovin kalenterimerkinnässä mainitaan vaatteet, mutta kirjoituksesta saa huonosti selvää. 

Tuovi Järven kalenterimerkinnät 7. - 8.4.1918.

Raipalan talossa toimi maalis-huhtikuussa valkoisten jonkinlainen kuolemantuomioita jaellut kenttäoikeus, jonka jäsenet olivat aiemmin Paimion nimismiehenä toiminut Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johan Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendantiksi määrätty kunnan eläinlääkäri Gotthelm Klenberg. Oikeuden pöytäkirjat hävitettiin luultavasti viimeistään välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen 1944. Oikeus tuomitsi Wilhelmiinan kuolemaan, ja tuomio pantiin toimeen huhtikuun 7. ja 8. päivän välisenä yönä. Tuovilla ei näytä olleen etukäteen selvää käsitystä kuolemantuomiosta. Huhtikuun 8. päivän kohdalle hän on kirjoittanut: ”Äiti päätettiin viedä pohjoiseen Lehtiskän kanssa.” Muistiinpano on sitten viivattu yli. Tämän perusteella Tuovi näytti olettavan, että hänen äitinsä viedään vankileirille pohjoiseen päin, kuten hänen isänsäkin oli viety. Kalenteriin on sitten lisätty lyhyesti: ”ammuttiin yöllä”. Kalenterissa on myös maininta siitä, että äiti vietiin hautausmaalle. Teloitetut haudattiin hautausmaalle suureen joukkohautaan, johon lisättiin teloitusten välillä hieman lisää multaa. Kristillisin menoin hautaamista ei sallittu. Kirkkoherra Ilvonen kävi kuitenkin salaa öisin siunaamassa teloitetut.

Miksi Wilhelmiina Järvi teloitettiin? Järven pariskunta toimi työväenliikkeessä ennen sisällissotaa, mutta radikaalilta ei heidän toimintansa näytä.  Taavi oli kirkonkylän työväenyhdistyksen jäsen vuodesta 1905 ja kuului myös yhdistyksen johtokuntaan.  Kun Hämeenkyrön seurakunta perusti diakonin viran 1910, valittiin Wilhelmiina diakoniatoimikunnan jäseneksi. Aviopuoliso Taavi valittiin puolestaan 1916 Hämeenkyröön perustetun porvarillisen osuuskaupan hallitukseen. Syynä teloitukseen oli Wilhelmiina Järven työ. Hänet mainittiin ”telefonikeskuksen hoitajaksi”. Punaisten otettua vallan käsiinsä hän jatkoi kotonaan sijainneen puhelinkeskuksen hoitajana. Toiminta viestikeskuksessa katsottiin kai tarpeeksi painavaksi syyksi kuolemantuomiolle. Kovin yleiseltä perustelulta tämä ei näytä: Sotasurmasammon tietojen mukaan Järven lisäksi vain yksi telfonikeskuksen hoitaja surmattiin, muuan hauholainen nainen.

Taavi Järven viestit Närpiön vankileiriltä

Tämän jälkeen Tuovi kirjoitti vain pari kertaa kalenteriin. ”Synkkää”, luki äidin kuoleman jälkeisinä päivinä, ”samanlaista” myöhemmin. Sitten tilanne muuttui, kun 29.4. tuli kirje isältä vankileiriltä. Seuraavana päivänä Tuovi lähetti isälleen paketin vankileirille.

Taavi Järvi päiväsi kirjeensä Närpiön vankileirillä 22.4.1918. Lyhyessä kirjeessä hän toivoi lastensa lähettävän leirille kaksi paitaa ja yhdet alushousut. Hänen ainoat alusvaatteensa olivat likaiset ja hajalliset kuukauden kestäneen vankeuden jäljiltä. Taavi kertoi, että hänen alusvaatteensa ovat Tuomelle jätetyssä laukussa. Lisäksi hän pyysi lähettämään palan saippuaa ja kamman sekä rahaa, 10 tai 15 markkaa.

Taavi Järven ensimmäinen kirje Närpiön vankileiriltä.

Lasten lähettämä paketti tuli perille nopeasti. Se selviää Taavin 10.5. Närpiössä lähettämästä postikortista. Siinä hän kertoi, että saa lähettää yhden kirjeen tai kortin kuukaudessa. Elintarvikkeiden lähettäminen leireille oli kielletty, joten niitä ei kannattanut enää lähettää. ”Olkaa nyt lapsukaiset rauhallisia ja tehkää töitänne nöyrästi ja ahkerasti välttäkää joutilaisuutta”, opasti isä lapsiaan vankileiriltä.

Nähtävästi leirillä oli höllennetty määräyksiä yhteydenpidosta, sillä Taavi kirjoitti seuraan kirjeensä jo 21.5. Tuolloin hän pyysi lähettämään leirille ”emaljeeratun mukin”, rahaa ja elintarvikkeita: kuivaa lihaa tahi meijerijuustoa eli makkaraa. Toivelistalla oli myös pari sipulia, kovaksi keitettyjä kananmunia ja leivänmuruja. Taavi oli kyllä tietoinen siitä, että hänen lastensa mahdollisuudet saada ylimääräisiä elintarvikkeita olivat rajatut: ”…älkää mitään mahdottomia koittako”. Nuuskaakin mies kaipasi, siinä asiassa hän kehotti lapsia kääntymään kauppias Taave Mattilan puoleen. Taavi kertoi sairastelleensa, mutta väitti olevansa jo paranemaan päin.

Tervehdykset Tammisaaresta

Pienempiä vankileirejä alettiin lakkauttaa toukokuussa. Vangit keskitettiin muutamille suurleireille. Taavi Järvi sai siirron pahamaineiselle Tammisaaren vankileirille. Ensimmäinen kotiin tullut kortti oli päivätty 5.6. Tammisaaressa. Taavi kiitteli Närpiöön saamastaan paketista. Hän käski viemään terveisiä Kuusiston Lahtiskalle vankitoveriltaan Lahtiselta. Kyseinen vanki oli nähtävästi vuonna 1870 syntynyt Taavetti Lahtinen, joka kuoli vankileirillä 2.8.1918. – Olemme terveitä, viestitti Taavi lopuksi.

Taavi Järven ensimmäinen postikortti Tammisaaren leiriltä. Yleensä hän aloitti R.l. (Rakkaat lapset). Kortit olivat täyteen kirjoitettuja. Ylösalaisin kirjoitetussa lukee: olemme terveitä.

Seuraava säilynyt 25.6. päivätty kortti saapui Hämeenkyröön neljä päivää myöhemmin. Siinä Taavi pyysi jompaakumpaa lapsista menemään Lahtisen kotiin ja näyttämään kortin, jossa oli Lahtisen ruokatilaus. Taavi oli aiemmin lähettänyt kortin, jossa oli hänen oma ruokapyyntönsä. Tämä kortti ei näytä säilyneen.

Heinäkuun 9. päivänä kirjoittamassaan kortissa Taavi kiitteli saamastaan paketista. Ruokatavarat olivat saapuneet, mutta rahat olivat vielä esikunnassa. Hän valitteli, ettei ole ollut oikein terve, mutta toivoi ruokapaketin turvin tervehtyvänsä. Viisi päivää myöhemmin lähetetyssä kirjeessä Taavi joutui toteamaan, ettei hänen kuntonsa ollut parantunut. Yhteyttä Lahtisen omaisiin pidettiin edelleen Taavin kirjeiden kautta. Kirjeessä oli mukana erillinen Lahtisille tarkoitettu lappu, jonka lapset pyynnön mukaan toimittivat hänen kotiinsa. Muuten Taavin mieliala oli heikkenemässä: ”…tämä sakki täällä on taskuvarasta ja hulikaania täynnä”.

Toivomansa paketin Taavi sai vankileirille, sillä hän kiitti siitä 21.7. päiväämässään kortissa. Nytkin hän pyysi lapsia kirjoittamaan vankileirille, sillä pakettikorttia hän ei saanut nähtäväkseen. Siksi lasten ei kannattanut pakettikorttiin kirjoittaa muuta kuin tarvittavat osoitetiedot. Pian Taavi saikin paketin lapsiltaan ja erillisen kortin Tuovilta. Seuraavan korttinsa hän osoitti pojalleen Olaville, jota onnitteli tämän syntymäpäivän johdosta. Taavin terveys oli edelleen heikkenemässä. ”…ehkä Jumala suo, että teidät nähdä saan”, kirjoitti isä kuitenkin toiveikkaasti pojalleen.

Elokuun toisena päivänä lähettämässään kortissa Taavi antoi ohjeita seuraavasta paketista. Väliin hän muisti kysyä, että tuliko pihaan mansikoita tänä kesänä. ”Täällä on komee kirkko”, mainitsi hän myös. Pari päivää myöhemmin lähetetty kortti alkoi näin: ”Rakkaat lapset Tuovi ja Olavi! Tervehdys täältä kun vielä olen voimissani ja toivon paranevani.” Seuraavan kortin Taavi lähetti päivää myöhemmin. Lasten paketti oli tullut perille. Lapsiaan suojelemaan pyrkivä isä kirjoitti vielä korttiin, ettei perunoita ja maitoa tulisi lähettää, vaikka hän niitä oli pyytänyt. ”…ne tulee kalliiksi niiden lähetys.” Kirjeissä ja postikorteissa näkyy Taavin kunnon heikentyminen. Käsiala heikkenee ja ajatuksenjuoksu käy epäselvemmäksi.

Taavin 2.8. päiväämästä postikortista.

Elokuun 16. päivätyn viestin Taavi lähettikin sairashuoneelta. Hän oli päässyt hämeenkyröläisen hoitaja Taina Kievarin osastolle. ”Hän on Enkeli…”, kirjoitti Taavi kotiväelleen. Hän pyysi vielä lähettämään salmiakkipulveria, joka veteen lämmitettynä auttoi kurkkukipuihin. Taina Kievari oli lisännyt oman tervehdyksensä. Lääkärin mukaan Taavilla oli keuhkotauti, ja hänen tilansa oli Tainan mukaan ”enempi huono”. ”Koetan kaiken voitavani hänen parantamisekseen”, kirjoitti Taina Kievari.

Viimeiseen postikorttiinsa Taavi kirjoitti muun tekstin päälle poikittain: "Kyllä Jumala tietää mitä tekee".

Tämä jäi Taavin viimeiseksi viestiksi Tammisaaren vankileiriltä. Taina Kievari lähetti kolme päivää myöhemmin Tuoville kortin, jossa hän kertoi Taavin lopun lähestyvän. Oikea keuhko oli jo aivan loppu eikä vasemmastakaan ollut paljon jäljellä. Taavi oli aamulla nauttinut ehtoollisen ja oli nyt aivan rauhallinen. Lopuksi Taina Kievari pyysi Tuovia soittamaan terveiset kotiinsa. Tämä osoittaa Tuovin alkaneen hoitaa puhelinkeskusta. Luultavasti tämä tehtävä tuli hänelle heti äitinsä teloituksen jälkeen.

Taina Kievarin viesti Tuoville tämän isän kuolemasta.

Taavi Järvi kuoli 21.8. kello 5 aamulla. Tiedon asiasta kotiin lähetti Taina Kievari, joka kertoi Taavin olleen heikkokuntoinen, mutta tajuissaan loppuun saakka. Tuovin viimeinen kirje ei häntä enää elossa tavoittanut. Taina Kievari vastasi kirjeeseen ja pyysi Tuovia ilmoittamaan, mitä tämä halusi isänsä vaatteille tehtävän. Taina oli tulossa Hämeenkyröön parin viikon kuluttua. Hän lupasi tuoda mukanaan Taavin vaatteet, jos Tuovi niin tahtoisi.

Taavi ja Wilhelmiina Järven kohtalot kertovat synkkää tarinaa vuoden 1918 tapahtumista. Oliko järkevää pitää vankileirillä kuolemansairasta 49-vuotiasta miestä? Miksi teloittaa 47-vuotias nainen, joka oli jatkanut vallanvaihdon jälkeen työtään puhelinkeskuksen hoitajana? Wilhelmiina Järven kohtalossa näkyy myös vuoden 1918 tapahtumille ominainen sattumanvaraisuus. Jos hän olisi jäänyt kiinni muutamaa viikkoa myöhemmin, häntä olisi tuskin teloitettu. Luultavasti häntä ei olisi edes vangittu.

Vanhempien kuoleman jälkeen

Taavi ja Wilhelmiina Järven perunkirjoitus pidettiin 27.12.1918. Kihlakunnanoikeus oli määrännyt kauppias T.W. Mattilan alaikäisen Olavi Järven edunvalvojaksi. Perunkirjasta ilmeni, että Olavi Järvi oli lähettänyt isälleen vankileirille omista varoistaan yhteensä 250 markkaa rahaa.

Tuovi Järvi jatkoi äitinsä työtä puhelinkeskuksen hoitajana vuoteen 1926 saakka. Tuolloin puhelinyhtiö siirsi keskuksen omaan rakennukseensa. Tuovi Järvi oli työssään arvostettu henkilö. Kun hän lopetti työnsä, palkitsi puhelinyhtiö hänet 2000 markan rahalahjalla. Tuovi Järvi siirtyi sittemmin kunnan palvelukseen rahastonhoitajaksi kanslia-apulaisen nimikkeellä.

Hämeenkyrön kunnallislautakunta 1930-luvulla. Vasemmalla kunnankirjuri Anna Kummala ja oikealla rahastonhoitaja Tuovi Järvi. Kummala ja Järvi olivat tuohon aikaan kunnantalon ainoat virkailijat, Kuva Hämeenkyrön historia III, s. 447.

Olavi Järven vaiheista emme tiedä paljoa. Taavi Järven kalenterin välissä on Olavin lapsena mahdollisesti kansakoulussa piirtämä kuva. Emme tiedä, onko se siellä isän jäljiltä vai Tuovi Järven mahdollisesti myöhemmin lisäämänä. 

Olavi Järven kirjoittamaa.

Olavi Alfred Järvi kuoli jo 1929 vain 28 vuoden iässä. Sisar Tuovi lähetti kuolinilmoituksen Hämeenkyrön Sanomiin.

Tuovi Järvi kuoli 1938 vain 42-vuotiaana. Muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa korosti vainajan ansioita tunnollisena ja luotettuna työntekijänä.

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

Tuovin äkillinen kuolema oli erityisen suuri järkytys hänen lähimmälle työtoverilleen, kunnansihteeri Anna Kummalalle. Hän kustansi henkilökohtaisen kuolinilmoituksen paikallislehteen kunnan ilmoituksen lisäksi. 

Hämeenkyrön Sanomat 16.9.1938

 

Tuovi Järven hautajaiset uutisoitiin Aamulehdessä:

Aamulehti 23.9.1938

Hautajaisten jälkeen Anna Kummala kiitti vielä erikseen Hämeenkyrön Sanomissa Tuovi Järveä muistaneita ja Annan suruun osaaottaneita.

Hämeenkyrön Sanomat 30.9.1938

Olavi ja Tuovi Järven hautakivi on Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla. Anna Kummalan hauta on aivan lähellä, välissä on yksi hautapaikka.

Olavin ja Tuovin hauta Hämeenkyrön hautausmaalla. Kuva A. Mielonen.

Lähteet:

Taavi Järven jälkeenjääneet paperit sain luettavakseni Sanna Loimusalon, Ahti Lindbergin ja Sakari Virtasen välityksellä. 

Sotasurmasampo 1914 - 1922, https://sotasurmat.narc.fi/fi/ 

SDP:n terroritilasto,   https://yksa.disec.fi/Yksa4/download/140298987414200/file/4a9248aa-4c6b-476f-ba59-4d85899dc36a/

Nallinmaa-Luoto – Agge: Hämeenkyrön historia III.

Onni Lautasalo: Kansakunta jakaantui kahtia. Historiaa Ikaalisten seudulta.

Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle.

Edit. Olen korjaillut ja täydentänyt tekstiä 8.2.2021 erityisesti viimeisen alaluvun Vanhempien kuoleman jälkeen osalta.

Haapasesta Walakorveksi

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle, ensin harjoittelijaksi Tampereen Sanomien ja sitten Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Kirjailijantaipaleena alkuvaiheissa häntä voi pitää ainakin osittain työväenkirjailijana.

Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Nimimerkki L. S – i. arvioi teoksen Turun Sanomissa . Hän piti runoilijaa työväen laulajana ja maalaislapsena. ”Reformituumat” olivat vain osa teosta, loppuosa oli lemmenlauluja – kuten nuorelle miehelle sopikin. Pieni esikoinen on aika hauska tuttavuus, runoissa oli nuorekasta ja valoisen lämmintä tunnetta, mutta ei – ainakaan vielä – alkuperäisyyttä. Arvostelija ei pitänyt Haapasta varsinaisena työväen laulajana. Hämettären lyhyessä arvostelussa todettiin runojen olevan vanhan toistoa. Omaperäisyys puuttui, mutta joukossa oli jokunen hyväkin runo.

Yksi Syksyisten sävelien sosialistisväritteisiä runoja oli Työväen sonetti, joka julkaistiin myöhemmin myös Kansan Lehdessä:

”Me nousemme kuin taimet mullan alta,

me nousemme kuin meren lainehet.

Päämäärä silmiin siintää ihanalta.

Pelätä meit’ ei vaivat, vastukset.

Vapise orjuus! Pelkää sorron valta!

Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!

On kohta, kohta joka kukkulalta

vapauslaulun soiva sävelet.

Vapise herruus! Noussut on nyt kansa,

mi sietävä ei sua konsanaan;

on noussut joukko, joka tahdollansa

on oikeuden tuova maailmaan,

ja joka hirmuinen on vihassansa

ja voittamaton, suuri voimassaan.”

Toinen kokoelman runoista, Vapauden laineet, ilmestyi myös työväen kalenterissa Eteenpäin vuonna 1907.

Haapasen esikoiskokoelman sisäkansi. Kirja on alkujaan kuulunut Lyyli Raipalalle, mutta siirtynyt sittemmin Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin.

Torpparit

Vuonna 1905 Haapanen sai julki viisi näytelmää ja ensimmäisen runokokoelmansa Syksyisiä säveliä. Näytelmistä viimeisin oli kolminäytöksinen Torpparit.

Torppareiden ensimmäisessä näytöksessä esitellään Kuuselan kartanon torppari Matti Mattila torppari palaa salolta, hänen vaimonsa Liisa ja vielä kehdossa lepäävä poika Martti. Elämä tuntuu lupaavalta, kymmenen vuotta torppaa viljellyt aviopari on saanut kunnostetuksi aikanaan rappiolle jääneet rakennukset. Pellot ovat tasaiset ja viljelykset mainiossa kunnossa. Tulevaisuudennäkymiä varjostaa Liisan pelko tulevaisuudesta, kun kartanon alustalaisista Pekkalan Pekka on ajettu torpastaan. Sitten paikalle saapuu mieroin tielle joutunut Pekka Pekkala vaimonsa Annan kanssa. Keskustelussa käy ilmi, ettei Pekalla ollut torpansopimusta eikä sellaista ole Matillakaan. Miehet päättävät lähteä seuraavana päivänä kartanoon, Matti pyytämään sopimuksen tekemistä ja Pekka anomaan vielä paluuta 40 vuotta viljelemäänsä torppaan.

Toinen näytös tapahtuu Kuuselassa. Kuuselan kirjuri Marttila moitti voimakkaasti isäntäänsä yli 40 vuotta palvelleen torppari Pekkalan irtisanomisesta. Matti ja Pekka tulevat paikalle. Kartanonisäntä suhtautuu heihin ynseästi. Pekka ei pääse takaisin torppaansa, ja koska Matinkin maat ovat lähellä kartanoa, saa hänkin potkut. Kolmen päivän kuluessa hänen oli lähdettävä torpastaan. Tilannetta seurannut kirjuri Marttila irtisanoutuu, ja joutuu riitaan Kuuselan kanssa, joka ei suostu maksamaan kirjurin palkkaa.

Kolmannessa näytöksessä Liisa ja Anna odottavat miestensä paluuta. Anna pelkää pahinta, koska on nähnyt edellisyönä unen, jossa Mattikin irtisanotaan torpastaan. Miesten palattua Pekka kertoo huonot uutiset luonnehtien kartanonherraa: ”…hunajaa herui hänen kieleltään ja ulkokullaisuuden naamari verhosi hänen kasvojaan”. Pekka ja Anna lohduttavat masentunutta Mattia: vasta 30-vuotias mies jaksaa vielä aloittaa uudestaan tyhjästä. Liisa kuvailee sitten ilostuneena unelmaansa tasa-arvoisesta maailmasta, jossa jokainen saa osansa ja onnensa, jossa ei ole rikkaita ja köyhiä. Hän saa muutkin innostumaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Paikalle saapuu irtisanoutunut kirjuri Marttila, josta näkyy tulevan sorrettujen puhemies. Hän kertoo näytelmän loppusanoissa, että käynnissä on kiivas taistelu sorrettujen oikeuksien puolesta:

”Sotahuudot soivat ja uhkaavina liehuvat punaiset liput…. kaikin keinoin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta!”

Taiteellisena suorituksena Torpparit ei ole merkittävä, mutta se on yksi varhaisimpia torpparihäätönäytelmiä. Laukon kuuluisat torpparihäädöt tapahtuivat kaksi vuotta myöhemmin, ja nostivat osaltaan torpparikysymyksen kaikkien tietoisuuteen. Näytelmän torpparit rakentavat oikeudenmukaisuusvaatimuksensa vielä raamatulliselle pohjalle. Ulkopuolelta tuleva kirjuri Marttila - oman luokkansa luopio - osoittaa heille "punaisten lippujen tien" parempaan tulevaisuuteen. Tässä suhteessa Torpparit kuvaa osuvasti meneillään ollutta kehitystä.

Vuonna 1905 – 06 Haapasen sosialistinen vaihe näyttää olleen huipussaan. Hän sai julkaistuksi tamperelaisessa sosialistisessa Kansan Lehdessä puolitusinaa runoaan. Haapanen osallistui Messukylän Työväenyhdistyksen toimintaan; yksi runoista oli alun perin lausuttu kyseisen yhdistyksen kävelyretkellä. Haapasen runoa ”Ajatar” lausuttiin työväen tilaisuuksissa Tampereen lisäksi myös mm. Torniossa ja Vaasassa.

Torpparit ilmestyi 1905.

Hankin Torpparit jostain antikvariaatista. Haapanen pani tekstissään isännän karkottamaan torpparin kolmessa päivässä. Ilmeisesti näytelmän esittäneet pitivät tätä liian selvänä liioitteluna. Tekstiä muokattiin niin, että irtisanominen toimitettiin kaikkien hyvin tunteman säännön mukaisesti: Jos torppari irtrisanottiin ennen joulua Tuomaan päivänä, piti hänen lähteä torpasta Mariana maaliskuussa.

Työlakko

Vuonna 1906 Haapanen sai julki kolme runokokoelmaa ja näytelmän Työlakko. Patruuna Svenssonin tehtaalla työläiset ovat ryhtyneet lakkoon. Patruuna keskustelee työnjohtaja Perttilän kanssa. Lakko jatkukoon, kunnes leipä loppuu. Patruuna haluaa voittaa kiistan, vaikka se kävisi kalliiksi hänellekin. Hän pitää muualta tullutta sosialistisaarnaaja eli ”punaista” syypäänä lakkoon.

Toisessa näytöksessä lakkolaisjoukko keskustelee päämääristään.  He haluavat palkankorotuksen ja sitoutuvat estämään lakon rikkomisen. Puhuja eli sosialistisaarnaaja johtaa kokousta. Lakkolaisten riveistä löytyy kuitenkin petturi, Iikkala nimeltään. Hän hakeutuu patruunan puheille ja lupaa hankkia rikkureita lähipaikkakunnilta. Iikkalan hankkimiensa ulkopuolisten rikkureiden ja lakon lopettaneiden paikallisten työläisten ansiosta tehdas pyörii taas. Patruuna antaa lakkoa jatkaneille vuorokauden aikaa palata töihin. Muuten on edessä sekä työpaikan että asunnon menetys.

Viimeisessä näytöksessä lakkolaisista kiihkeimmät ottavat kiinni ja ruoskivat työnjohtajaksi kohonneen Iikkalan. Sosialistisaarnaaja palaa Helsingistä, toruu lakkolaiset Iikkalan pahoinpitelystä ja osoittaa, miten lakkolaisten yksimielisyyden puute on todellinen syy lakon epäonnistumiseen: ”Sanon suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut.” Lakko olisi onnistunut, sillä Helsingin työläiset lähettivät runsaan avustuksen lakkolaisille. Nyt sen turvin voivat tehtaalta erotetut sentään etsiä uutta työpaikkaa.

Näytelmä päättyy siihen, että paikalle saapunut nimismies hajottaa tehtaan alueella pidetyn kokouksen. Lakkolaiset poistuvat hyvässä järjestyksessä Työväen marssia laulaen. Näytelmän viimeinen repliikki on nimismiehen:

”…minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärimmäisen edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän uljauttaan ja rohkeuttaan.”

Lakon jälkeisistä tapahtumista Haapanen ei kerro, ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Tärkeintä kirjailijalle näyttää olevan lakkolaisten moraalinhen voitto, kun he palaavat laillisuuden tielle. Tämä tekee vaikutuksen myös nimismieheen.

Työlakko ilmestyi 1906.

Päätoimiseksi kirjailijaksi

Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit toisen painoksen arvion suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Hänen mukaansa Haapasessa oli innostuksen pyhää tulta ja myös draamallista kykyä. Tosiasiassa Haapasen sosialistinen kausi näkyy päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Raoul Palmgren pitää Haapasen toista runokokoelmaa Orjuuden yössä tämän parhaana saavutuksena: se on vanhan työväenliikkeen runouden omaperäisimpiä kokoelmia. Haapasen sosiaalisessa ja sosialistisessa runoudessa oli Pamlgrenin mukaan kaiken aikaa tietty pidättäytymisen ja syrjässä seisomisen leima. Suuntaansa etsinyt nuori Haapanen ei näytä olleen kiinnostunut sosialismin teoreetikoista, innostus työväenliikkeeseen oli hänelle ilmeisesti oikeudenmukaisuus- ja moraalikysymys. Mies uskoi vilpittömän idealistisesti parempaan tulevaisuuteen. Suurlakon ja eduskuntauudistuksen kiihkeinä aikoina sosialidemokratia tarjosi joksikin aikaa samaistumiskohteen Haapaselle. Myöhemmin hän ei näytä olleen puoluepoliittisesti aktiivinen, mutta asemoitui vankasti porvarilliseksi kirjailijaksi. Sisällissodan aikana hän oli Tampereella hetken aikaa punaisten vankina ja ennätti sen jälkeen vielä mukaan sotatoimiin valkoisten riveissä.

Haapanen omaksui kirjailijanimen U.W. Walakorpi vuonna 1908. Näytelmä nimeltä Aave ilmestyi alkuvuodesta vielä Urho Haapasen nimellä. Ilmeisesti hän otti käyttöön kirjailijanimen toukokuussa 1908 luopuessaan Hämettären toimitussihteerin tehtävästä ja siirtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Koko miehen uran ajan kustantaja toiminut Karisto mainosti vielä 1909 julkaistua ja kohtalaiset arvostelut saanutta esikoisromaania Mariannea niin, että Walakorven lisäksi nimi Urho Haapanen oli mainittu suluissa. Karisto julkaisi uusintapainoksia Walakorven tuotannosta 1919-20. Tuolloin osa Haapasen nimellä kirjoitetuista teoksista julkaistiin uudelleen Walakorven nimellä. Tässä esitellyistä Torppareista ja Työlakosta ei otettu uusintapainosta.

Walakorven myöhemmistä vaiheista kirjailijana toisaalla blogissani.

Sivuosuma

Tutustuessani Walakorven tuotantoon etsiskelin Hämeenkyrön kirjastosta Kalevi Kalemaan 1975 toimittaman teoksen Nyt ylös kansa kaikkivalta. Se sisältää valikoiman vanhan työväen runoutta, ja tiesin kirjassa olevan myös muutaman Urho Haapasen runon. Teos löytyi kirjaston varastohyllyistä.
Haapasen runot löysin, mutta yllätyksekseni havaitsin kirjasta puutteen. Teoksen kirjailijaesittelyt päättyivät Emil Eloon. Loput tekijät - Haapanen mukaanluettuna - puuttuivat. Sivut oli näemmä poistettu ja sitten liimailtu siististi kirja kokoon.

Kadonneet kirjailijatiedot.

Jo siinä hyllyjen välissä kirjaa selaillessani minut valtasi entiselämys, jota suomennosta kuulemma déjà-vu -ilmiöstä kuulemma nykyään käytetään. Illalla kotona asiaa pohtiessäni muisti palautui pätkittäin. Hämeenkyrön lukion rehtori Raimo Ijäs kirjoitti lähes 30 vuotta sitten kotiseututiedon opetuspaketin, jonka nimeksi tuli Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Walakorpi kuului Raimon käsittelemiin kyröläisiin. Muistan kuinka samoja lähteitä käyttänyt Raimo joskus koulun tupakkahuoneessa eli palvaamossa ihmetteli humoristiseen tapaansa, ettei tiennytkään Kyrössä olevan niin intohimoisia vanhan työväenliikkeen runoilijoiden ystäviä, että keräilisivät tietoja runoilijoista. Saksien kanssa.

Lähteet:

Kalevi Kalemaa: Nyt ylös kansa kaikkivalta : valikoima vanhan työväenliikkeen runoutta. Jyväskylä 1975.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.
Raoul Palmgren: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeen kaunokirjallisuus I. Porvoo1966.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu 1986.

U.W. Walakorpi: Torpparit. Hämeenlinna 1905.

U.W. Walakorpi: Työlakko. Hämeenlinna 1906.

Tämä juttu on ilmestynyt Kyrön Joulussa 2018. Olen täydentänyt hieman artikkelia tähän nettiversioon.

Sisällissota

Hurskasta kurjuutta Täällä pohjantähden alla

Äskettäin päättyneellä kansanvalistajan urallani opetin sisällissodan noin 120 kertaa. Lukema voi kuulostaa suurelta, mutta itse asiassa moni historianopettaja pääsee käymään läpi tapahtuman useamminkin. Omalta kohdaltani hallintotehtävät ja filosofian sekä elämänkatsomustiedon opettaminen pudottivat lukemaa muutamalla kymmenellä.

Miten sitten omasta mielestä meni? Aika on armelias, enpä juuri muista miten joskus 35 vuotta sitten sisällissotaa oppitunneilla käsittelin. Oppikirjoistakaan en kovin paljon muista. Uran alkuaikoina arkistoin oppikirjoja ajatellen, että on mukava eläkepäivillä katsoa, kuinka historian käsittely on muuttunut. Tilanpuute, toistuvat muutot ja iän mukanaan tuoma järkiintyminen saivat onneksi luopumaan moisesta. Ja useimmat haastattamani ihmiset myöntävät, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, miten koulussa aikanaan sisällissotaa käsiteltiin. Mitään pysyviä vaurioita opetukseni tuskin on siis aiheuttanut.

Oma näkemyskin muuttuu

Keskikoulun sisällissodan käsittelystä en muista mitään. Lukiovuosina Jaakko Paavolaisen klassiset tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista sekä vankileireistä olivat jo ilmestyneet. Muistelen saaneeni niistä asialliset selvitykset. Yliopistollisten historianopiskelujen yhteydessä sisällissota käsiteltiin perusteellisesti. Ikäluokkani historiaa opiskelleista on puhuttu Linnan ja Ylikankaan lapsina. Tunnustan omalta kohdaltani määrittelyn osuvan. Useimmille opiskelukavereilleni Täällä pohjantähden alla oli tuttu teos, moni meistä taisi lukea sen uudelleen opiskeluaikana. Linnan teos ja siitä käyty keskustelu johtivat osaltaan siihen, että voittajapuolen vapaussotakäsitteen rinnalle ja tilalle tuli termi kansalaissota. Kansalaissota olikin termi, jota opiskeluaikanani 1970-luvulla yleisimmin käytettiin. Heikki Ylikankaan Nuijasota ilmestyi 1977. Siinä hän pyrki osoittamaan nuijasodan Suomen ensimmäiseksi sisällissodaksi; teoksesta käytin historiantutkijoiden ja – opiskelijoiden keskuudessa innokasta polemiikkia. Ylikankaan Tie Tampereelle herätti ilmestyttyään 1993 keskustelua sisällissodasta myös laajemman yleisön parissa. Muistan itsekin alkaneeni viimeistään tuolloin pitää lopullisesti sisällissotaa osuvimpana terminä vuoden 1918 tapahtumille. Jollain tavalla Linna loi vuoden 1918 tapahtumien sisäistämiselle tunnepohjan, Ylikangas ja muutama muu historiantutkija tieteellisen perustan.

Kotipitäjässäni Kerimäellä eivät vuoden 1918 tapahtumat tuntuneet nuoressa mielessäni tärkeiltä. Joku kylän iäkkäimmistä talollisista kertoi keväällä 1918 kulkeneensa kylätiellä vartiossa ”pommareiden” varalta. Me murrosikäiset nuoret kapinalliset kuittasimme puheet vanhuksen horinaksi. Kerimäen alueella ei juuri taisteltukaan sisällissodan aikana. Levottominta oli tuolloin vielä Kerimäkeen kuuluneella Punkaharjulla, jossa teloitettiin yksi punaisten johtomiehistä. Valkoisten puolella miehiä osallistui taisteluihin Varkauden ja Viipurin suunnilla. Kaatuneista 16 valkoisesta yhdeksän asui Punkaharjulla ja kaksi Savonlinnassa. Lisäksi kaksi haavoittunutta menehtyi myöhemmin ja kaksi on merkitty murhatuiksi, nähtävästi punaisille vangeiksi joutuneina. Kaatuneille pystytettiin vapaussodan muistopatsas 1924 Kerimäen kirkon läheisyyteen. Punaisten tappioksi on merkitty kaksi mestattua, yksi kaatunut, yksi vankileirillä menehtynyt, yksi sieltä vapauduttuaan kuollut ja yksi kadoksiin jäänyt. Kerimäki oli sodan valkoisten puolelle jäänyt talonpoikainen paikkakunta, jonka työväki ei sotimaan voinut lähteä, vaikka haluja olisi luultavasti ollut. Sodan melskeissä menehtyi 0,2 prosenttia väkiluvusta.

Muuttaessani Hämeenkyröön 1985 törmäsin ihan toisenlaiseen sisällissodan näyttämöön. Se laajensi näkemystäni vuodesta 1918 ja opetti ymmärtämään paikallisen kokemuksen ja muistojen merkityksen ihmisten historiakäsitykselle.

Sisällissota Hämeenkyrön maisemissa

Sotasurmatilaston mukaan Hämeenkyrössä kirjoilla olleita menehtyi sisällissodassa 347 henkeä. Hämeenkyrö asuinkunnaksi merkittynä kuolleita on saman tilaston mukaan 300. Hämeenkyrön historian mukaan 13 kuoli punaisen terrorin uhreina, ainakin 72 valkoisen terrorin tappamina, 150 menehtyi vankileireillä ja 12 välittömästi sieltä vapauduttuaan. Punaisten riveissä kaatui taisteluissa ainakin 76 miestä, kun taas valkoisten puolella ei ole taisteluissa kaatuneita. Menehtyneitä on yli kolme prosenttia väkiluvusta. Mainittakoon, että tappiot olivat suuremmat kuin talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä. 

Sisällisodan historiantutkimuksen kannalta ilahduttava uutinen 2018 oli ilmoitus, että netin Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -sivusto avataan uudelleen tarkennuksia varten. Sivustoa ei ole täydennetty vuoden 2004 jälkeen. Vuosien mittaan aktiiviset henkilöt ovat keränneet uutta materiaalia sisällisodan uhreista. Erikseen mainittakoon Tauno Tukkinen, joka on kerännyt hämmästyttävän määrän tietoa yksittäisistä sodassa menehtyneistä. Hänen täsmentämiensä tietojen mukaan sotatoimissa kaatui 88 hämeenkyröläistä punaista. Luku on kuudenneksi korkein koko maassa. Enemmän kaatuneita oli Helsingissä, Tampereella, Viipurin maalaiskunnassa, Turussa ja Viipurissa.

Verner Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen uhri Hämeenkyrössä. Punakaartilaiset ampuivat hänet talonsa kuistille 1.2.1918. Joutin kuva Matti Lähteenmäen teoksesta Hämeenkyrön suojeluskunta

Hämeenkyrössä oli 1980-luvulla tapana pitää vuosittain yksi kunnanvaltuuston kokous Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta seurasivat lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Valtuustossa käytiin ennen kokousta perinteinen kyröläinen kättelykierros. Siitä huolimatta olin ulkopuolisena aistivinani kokouksessa melkoisen jännitteen eritoten oikeiston ja SKDL:n välillä.  Joskus SKDL näytti äänestyttävän asioita ihan periaatteellisista syistä: mitään mahdollisuuksia ei ollut saada omaa kantaa läpi.

Nämä jännitteet saivat paneutumaan paremmin paikkakunnan historiaan, varsinkin kun huomasin jääväni pitäjään opettajaksi pitemmäksikin aikaa. Yhdellä tuolloin vielä lukuisista historiankursseista annoin oppilaille mahdollisuuden haastatella iäkästä ihmistä ja tehdä sitten raportti haastattelusta. Tuolloin sain ensi kertaa kosketuksen punaisen puolen aidosti katkeriin sukumuistoihin, punaiseen muisti- ja muistohistoriaan. Sisällisota päättyi 1918, mutta jälkimainingit jatkuivat lapualaisvuosina ja tiivistyivät jatkosodan aikaiseen metsäkaartilaisuuteen. Moni hämeenkyröläinen lukiolainen oli vielä 1980-luvulla ”luokkatietoinen”. Tunnettiin oman suvun asema vuoden 1918 tapahtumissa, eikä ”toisen puolen” järjestämiin tilaisuuksiin osallistuttu. Linnan Pohjantähden jotkut tunsivat niin tarkkaan, että sen henkilöhahmoista voitiin huumoriakin vääntää.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen näyttivät katkaisevan tämän nuorten selkeän samaistumispinnan. Kunnallispolitiikastakin väistyivät ihmiset, joilla oli suora yhteys jatkosodan vuosiin. Jako oikeistoon ja vasemmistoon (tai sosialisteihin ja ei-sosialisteihin) kadotti sateenkaarihallitusten aikaan 1990-luvulla vanhan merkityksensä. Yhteiskuntaopin opetuksessa sitä tulin edelleen toistaneeksi vanhasta muistista, vaikka tiesin sen olevan vettä hanhen selkään: ei opiskelijoilla ollut enää elävää kosketusta moiseen jakoon.

Samoihin aikoihin omat tiedot vuodesta 1918 Hämeenkyrössä lisääntyivät, palasia sieltä, palasia täältä. Toimiessani Hämeenkyrön historiatoimikunnan puheenjohtajana sain tutustua moniin minulle ennen tuntemattomiin asioihin. Terhi Nallinmaa-Luodon ammattitaitoisesti ja taitavasti toteuttama Hämeenkyrön historian kolmas osa antaa perusteellisen yleiskuvan Hämeenkyrön vuodesta 1918. Jonkin verran olen kuullut puheita siitä, että sisällissodasta on vaiettu, asioita on salattu. Joskus niin oli, mutta ei nykyään. Suomessa on hyvä kirjastolaitos, ja Hämeenkyrössä oivallinen kirjasto. Se on pitänyt esillä kiitettävästi vuoteen 1918 liittyvää kirjallisuutta. Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni laskin esittelypöydältä 19 sisällissotaa sivuavaa teosta; siinäkin vain osa viimeaikaisesta sisällisotakirjallisuudesta. Tällä hetkellä tiedon puutetta valittava henkilö lähinnä mainostaa laiskuuttaan.

Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I. Teoksen mukaan kuvassa on Kyröskosken taistelussa kaatuneita punaisia. Paikallishistorian tuntijoiden mukaan kuva on otettu Tuokkolan talon jo puretun riihen nurkalta. Taustalla näkyy Raipala. Kyröskoskella kaatui runsaasti punaisia, ja lisäksi antautuneita ammuttiin välittömästi tehdaskylän valtauksen jälkeen.

Sodan nimistä

Mutta mikä sodalle nimeksi? Historian oppikirjoissa nimikysymykselle on yleensä omistettu erillinen sivu tai tietolaatikko. Ylioppilaskirjoituksissa nimikysymystä on sivuttu useamman kerran, viimeksi syksyllä 2014. Jokerikysymys olikin mielestäni taitavasti laadittu, vastaaminen edellytti monipuolisia taitoja, ja erotteli jyvät akanoista. Julkaistakoon tehtävä tässä. Lukija voi pohtia, kuinka kysymykseen vastaisi.

Vuoden 1918 tapahtumia Suomessa on kuvattu eri termeillä. Alla olevassa taulukossa on tietoja suomalaisten omaksumista nimityksistä kevään 1918 sodalle Suomessa. Luvut perustuvat 2011 julkaistuun tutkimukseen ja kertovat, kuinka suuri osa prosentteina kustakin ikäluokasta on valinnut ensisijaiseksi nimitykseksi vuoden 1918 tapahtumille kyseisen termin.

a)      Miten sotaa koskevat nimitykset vaihtelevat eri ikäluokissa? Pohdi syitä näihin eroihin.

b)      (5 p.) b) Minkälaisia vaikutuksia sotaan liittyvillä tulkintaeroilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa? (4 p.)

Eri ikäluokkien käyttämät nimitykset vuoden 1918 sodalle (prosentti/ikäluokka)

Taulukko kuvaa sodan nimitysten muutoksia. Kansalaissota oli suosituin nimitys yli 50-vuotiaiden keskuudessa, yli 70-vuotiaiden kohdalla sodan voittaneen osapuolen käyttämä vapaussotanimike nousi lähelle kansalaissotaa. Alle 50-vuotiaiden joukossa pidetään parhaana nimityksenä sisällissotaa, nuorten keskuudessa se on vallitseva nimi. Tässä nimikysymyksessä historiantutkimuksen ja kouluopetuksen rooli näkyy selkeästi.

Kaikkia käytettyjä nimityksiä voi perustella. Valkoisen puolen propagoimassa termissä vapaussota korostettiin sitä, että kyseessä oli nimenomaan taistelusta itsenäisyyden puolesta Venäjää vastaan. Paradoksaalista oli se, että venäläisten jo alkuaan melko vähäisen osuuden pienentyessä valkoisen propaganda korosti entistä enemmän Venäjän-vastaisuutta. Vapaussota-näkemyksen leviämiseen sodan loppuvaiheessa eivät vaikuttaneet niinkään Venäjän toimet kuin valkoisten omat teot ja toimet. Vapaussodasta tuli joka tapauksessa virallinen termi, jonka koululaitos vakiinnutti sodan nimeksi 1920-30-luvulla.  

Kansalaissota ja sisällisota ovat laajasti käytettyjä termejä. Kumpikin nimitys sallii ulkopuolisten osallistumisen sotaan, sillä ei 1900-luvulla varmasti käyty yhtään sisäistä sotaa, johon muut osapuolet eivät olisi sekaantuneet. Historiantutkijoista Juhani Paasivirta käytti ensimmäisenä pian jatkosodan jälkeen termiä kansalaissota puhumatta lainkaan vapaussodasta. Kyse oli myös luokkasodasta: tämän voi varmistaa vaikkapa katsomalla Hämeenkyrön sodassa menehtyneiden luetteloa ammattien mukaan. Sodassa olivat vastakkain omistavat ja ne, jotka eivät omistaneet. Jokaisesta Hämeenkyrön surmatusta on olemassa valokuva, tuskin kovin monesta punaisten puolella menehtyneestä. Kapina on myös vallan kelvollinen nimitys: punaiset nousivat kiistatta kaappaamaan vallan lailliselta hallitukselta. Termiä kapina käytettiinkin yleisesti Hämeenkyrössä vuoden 1918 jälkeen. Veljessota on jopa runollinen termi, mutta senkään oikeutusta ei sovi kiistää. Eri puolilla maata sota käsitettiin alkaessaan eri tavoin: Pohjanmaalla sitä pidettiin vapaussotana, Viipurin suunnalla se alkoi heti sisällissotana, Helsingissä taas sopii hyvin puhua vallankumouksesta tai kapinasta. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa Tampereen taistelujen jälkeen porvarillinen Aamulehti puhui kansalaissodasta ja sisäisestä sodasta. Sellaisena taistelu Tampereesta näyttäytyi varmasti molemmille osapuolille. Moniarvoisessa vapaassa yhteiskunnassa sopii kunkin käyttää sodasta haluamaansa termiä, ei ole mitään pakkoa tai tarvetta päätyä samaan tulkintaan. Hyvä olisi tietysti hahmottaa käyttämänsä nimityksen perusteet.

Kun Tampereen taistelut olivat ohi, ilmestyi Aamulehti 7.4.1918 ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen. Lehdessä puhuttiin sisällisestä sodasta ja kansalaissodasta. Termi vapaussota ilmestyi lehteen viikkoa myöhemmin.

Kirjailijat näkijöinä

Kaksi romaania sisällissodasta on ylitse muiden: Sillanpään Hurskas kurjuus ja Linnan Pohjantähti. Sillanpään heti sodan jälkeen kirjoittama Hurskas kurjuus sijoittuu kokonaisuudessaan Hämeenkyröön. Sotatapaukset siirtyivät romaaniin suoraan, henkilöhahmojen nimiä hiukan muutellen. Tuskinpa hämeenkyröläiset pystyivät tuoreeltaan romaania kaunokirjallisuutena lukemaan, niin selkeästi se ankkuroitui paikkakunnan tapahtumiin. Yhdessä mielessä teos ilmestyi viime hetkellä: vapaussota- ja jääkärimyytin vahvistuessa sitä tuskin olisi muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen saatettukaan. Jos ei Hurskas kurjuus Hämeenkyrön talollisia miellyttänyt, ei teos äärivasemmallakaan ylistystä kerännyt. Toivolan Juha oli kerta kaikkiaan liian passiivinen nahjus taistelevan työväenluokan edustajaksi. Kun kommunisteillekin selvisi kustantajan sensuroineen teosta, ajateltiin siinä kirjasta puuttuvan särmän kadonneen. SKDL:n kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Pertti Rapio esitti vielä 1956 kunnanvaltuustossa, että Hämeenkyrön kunta kustantaisi sensuroimattoman version Hurskaasta kurjuudesta. Rapio tiesi varmasti aloitteensa mahdottomuuden, mutta katsoi kai sen poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi.

Väinö Linnakin sijoitti teoksensa ensimmäiset rintamatapahtumat Hämeenkyröön. Akselin joukot marssivat Siurosta Kirkkojärven jäätä kirkonkylään, josta sitten jatkettiin Kyröskosken kautta rintamalle yrittämään Ikaalisten kauppalan valtaamista. Matkalla ehdittiin ihastella Eino Rahjan ohjaamaa lentokonetta, joka todellisuudessakin kävi kertaalleen pudottamassa pommeja Osaran pelloille. Ikaalinen jäi valloittamatta ja romaanissa punaiset peräytyvät lopulta sekasortoisesti, niin kuin oikeastikin tapahtui. Linna asui Pohjantähteä kirjoittaessaan Hämeenkyrössä, se saattoi ratkaista osaltaan taistelujen sijoittamisen tänne. Linna sai kai tietoja rintamatapahtumista paikallisiltakin, mutta tärkeimpänä tiedonantajana hänellä oli Yrjö Varpion mukaan enonsa Paul Nyman. Nyman kertoi Ikaalisten, Viialan ja Toijalan rintamien sotatapahtumista, joiden sisältö on romaanissa mukana pitkälti hänen kertomuksiinsa pohjautuvassa muodossa.

Väinö Linna Käkisaaren tilallaan Hämeenkyrössä 1960. Kuva Finnasta https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK10000:952

Juha Toivola tarina edustaa loppujen lopuksi realistisemmin sisällissodan kuvaa kuin Akseli Koskela. Akseli on selvästi romaanihenkilö, oikeasti punaisten komppanianpäällikkö olisi teloitettu. Mutta Akseli piti romaanin rakenteen vuoksi pitää hengissä yli vankileirin koettelemusten. Linna surmaa hänet lopulta vasta 1947, kun Isä-Jussin raivaama suon viimeinen osa lopulta palautuu pappilalta Koskelan haltuun. Uusia maita katseleva Akseli tuumaa, että Salpakarin aikanaan laittama raja-aita pitäisi hävittää. Ojan yli hypätessään Akseli saa sydänkohtauksen, tarttuu aidanseipääseen tukea saadakseen. Siihen Linna hänet tappaa, kangistunut käsi aidanseivästä puristamassa.

Linnan teoksen merkitys on ollut valtaisa. Vielä nytkin kirjailijaa saatetaan syyttää siitä, että hän teoksensa kuvaa sisällissotaa – tavalla tai toisella – väärin. Viimeksi Lasse Lehtinen ja Risto Volanen murjoivat kirjassaan Linnaa ja sanovat hänen johtaneen vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven, käsittääkseni heidätkin. Tohtorismiehet tuntuvat unohtavan perusasian: Pohjantähti on romaani, ei historiantutkimus. Mutta hyvä on, että he viimein eläkeläisinä ovat löytäneet valon... Totuuden nimissä myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa Pohjantähteä lukiessani en varmasti ymmärtänyt sitä, miten Linna rakensi pappilan ja torpparin vastakkainasettelun. Pohjantähden pappilalla oli vain yksi torppa. Tosielämässä tilanne oli toisenlainen. Hämeenkyrön kirkkoherran pappilaan kuului 1900-luvun alkaessa 23 torppaa. Urjalan kirkkoherralla oli vuoden 1917 henkikirjan perusteella viisi torppaa.

Sodan muisto nyt ja tulevaisuudessa

Sata vuotta on kulunut sisällissodasta. Mielestäni sitä on julkisuudessa muistettu riittävästi. Vuoteen liittyviä teemoja ovat olleet mm. ajatus sovinnosta tai anteeksipyynnöstä. Sovinnosta on puhuta valtiollisella tasolla: presidentti Sauli Niinistä puhui Tampereella 4.4. sisällissodan muistovuoden tapahtumassa otsikolla Sodasta sovintoon ja Nivalassa 5.5. Sovinnonpuheen juhlassa. Kirkko on ollut aloitteellinen paikallisten sovintotilaisuuksien järjestämisessä. Kirkkoherra J.H. Ilvonen siunasi aikanaan öisin Tuokkolan hiekkakuopalla teloitetut ja hautuumaalle haudatut, päiväsaikaan hän ei sitä voinut tehdä. Entä muulle, joskus omaisilta tietämättömiin paikkoihin haudatut? Olisiko aika palauttaa teloitettujen ihmisarvo hautaamalla heidät kunniallisesti?

Myös anteeksipyytämisestä on puhuttu. En ole koskaan oikein lämmennyt näille kollektiivisille anteeksipyynnöille. Nykylukiolaiset ovat syntyneet 2000-luvulla. Heillä ei ole sisällissodan suhteen anteeksipyynnettävää eikä -annettavaa. Jos joku anteeksipyyntöihin tarvetta tuntee, hän toimikoon.

Entä jos sisällissota olisi päättynyt toisin? Jokaisella on oikeus jossitella, mutta vaihtoehtoinen historia on pohjimmiltaan kolpakkostrategien spekulointia. Esimerkiksi Suomen itsenäistymisestä on – mielestäni osuvasti – sanottu, että se vaati kolmen asian toteutumista. Valkoisten piti voittaa sisällisota, bolsevikkien Venäjän sisällissota ja Saksan oli hävittävä ensimmäinen maailmansota. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta oikeasti emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos yksi noista olisi jäänyt tapahtumatta. Toteutumaton historia ei ole jättänyt jälkeensä lähteitä tutkittavaksi. Kiusallisinta on mielestäni toteutumattomia vaihtoehtoja punnittaessa tapa, jolla pyritään oikeuttamaan vuoden 1918 veritekoja jollain, joka tapahtui tai jäi tapahtumatta myöhemmin: 1939 tai 1989 tai kenties 2018. Mikään ei oikeuta sisällissodan murhia, ei punaisten eikä valkoisten tekemiä. Terroria voidaan selittää, sitä voidaan kenties ymmärtää. Mutta sitä ei saa hyväksyä. Yksi asia tästä kansallisesta tragediasta on hyvä muistaa: sisällissotaa sanallistettiin ja pohjustettiin vihapuheella puolin ja toisen jo vuoden 1906 suurlakosta lähtien. Kieli oli ase, jolla vastapuolelta pyrittiin viemään ihmisarvo.

Vuosi 2018 on pian ohi. Vuosi 1918 ei tunnu olevan ohi vieläkään, ainakaan Hämeenkyrössä. Mutta ajan myötä tunteet haalistuvat. Sisällissodasta on vasta 100 vuotta, nuijasodasta yli 400. Nuijasodan tulkinnoista kiistelevät enää historiantutkijat, ei niistä somemellakkaa tai kansalaiskeskustelua synny. Niin käy sisällissodallekin, tuskin siihen edes 300 lisävuotta tarvitaan. Näyttää siltä, että merkkivuonna moni etsii henkilökohtaista suhdetta sisällissotaan. Luontevasti se tapahtuu tutustumalla asiaan suvun ja koti- tai asuinpaikkakunnan vaiheiden kautta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla näkyy etääntyminen: sisällissotaan voidaan paneutua ilman aiempien sukupolvien rasitteita ja ennakkoasenteita.

Sisällissodan jälkiä näkyy vielä hieman maastossa. Punaisten taisteluhautaa Kyröskosken vesitornien pohjoispuolella

 

Lähteet

Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kadonnut. Kaatunut. Teloitettu.

Lasse Lehtinen – Risto Volanen: 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 – 3.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930.

Turo Manninen: Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää vuosina 1888 – 1923.

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus.

Suomen vapaussota kuvissa I

Suomen sotasurmat 1914 – 1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä.