Svinhufvud armahtajana

Valtionhoitajana sisällissodan jälkeen korkeinta valtaa käyttänyt P.E. Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punavangit. Hieman yli kuukautta myöhemmin, 7.12.1918, Svinhufvud armahti lisää punaisia, mm. kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Tämä päätös kosketti noin 17 000 punavankia. Tähän päätökseen oli leivottu sisään myös kaikkien valkoisten puolella toimineiden täydellinen armahtaminen (§ 5). Sanamuoto ”yli sen” osoitti, että myönnettiin laittomuuksia tapahtuneen. Armahdus oli taannehtiva. Päätös tarkoitti käytännössä sitä, ettei murhiin tai pienempiin rikoksiin syyllistyneitä valkoisia ei tuomittu koskaan oikeusistuimissa. Armahdus koski tuhansia, kenties kymmeniätuhansia henkilöitä. Tämä oli Svinhufvudin viimeisiä päätöksi valtionhoitajana. Hän erosi valtionhoitajan tehtävästä 12.12.1918, kun oli päästävä eroon saksalaissuuntauksesta – jota muuten moni tasavaltalainenkin oli kannattanut.

Svinhufvudin päätös on tässä:

Korkeimman vallan haltijan päätös

valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta.

Annettu Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

Tämän vuoden lokakuun 30 päivänä antamallani päätöksellä myönnettiin osanotostaan rikolliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli maan laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen, ehdottomaan vapausrangaistukseen enintään neljäksi vuodeksi tuomituille oikeus päästä ehdonalaiseen vapauteen. Jotta vieläkin osa tuomittuja saisi tilaisuuden palata hyödylliseen ja rauhalliseen toimintaan yhteiskunnassa ja koskei valtion turvallisuus enää vaadi kaikkien niiden rankaisemista, joilla ei ole ollut johtavaa asemaa kapinaliikkeessä, määrään minä, Valtioneuvoston esityksestä ja sen vallan nojalla minkä maan perustuslait korkeimman vallan haltialle myöntävät, seuraavaa:

1) Se erinäisin rajoituksin ja edellytyksin myönnetty rangaistuksen lieventäminen mahdollisimman nopean ehdonalaiseen vapauteen laskemisen kautta, joka korkeimman vallan haltian lokakuun 30 päivänä 1918 antamalla päätöksellä on suotu valtiorikosoikeuksien enintään neljän vuoden vapausrangaistukseen tuomitsemille henkilöille, on samanlaisin rajoituksin ja edellytyksin tuleva niidenkin hyväksi, jotka mainitut tuomioistuimet lainvoimaisilla päätöksillä ovat tuominneet tahi vastedes tuomitsevat taikka joiden rangaistukset Valtiorikosylioikeus alistamisen jälkeen tahi armahtamalla on vahvistanut tahi vastedes vahvistaa enintään kuuden vuoden ehdottomaksi vapausrangaistukseksi.

Sanotussa päätöksessä määrätty kymmenen vuoden aika on nyt puheena olevissa tapauksissa laskettava tästä päivästä.

2) Niiden rangaistusvankien vapausrangaistus, jotka lokakuun 30 päivänä 1918 annetun päätöksen viimeistä edellisessä kappaleessa mainituista syistä jäävät osattomiksi siinä tahi edellä olevan 1 kohdan suomasta ehdonalaisesta vapaudesta, on alennettava kolmannella osalla.

3) Valtiorikosoikeuden päätöksellään ankarampaan kuin edellä 1 kohdassa mainittuun rangaistukseen tuomitseman henkilön rangaistus on alennettava siten, että kuolemanrangaistus vaihdetaan elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi; elinkautinen kuritushuonerangaistus muunnetaan kuritushuoneeksi kahdeksitoista vuodeksi, sekä määräajaksi, yli kuuden vuoden, määrätty vapausrangaistus alennetaan kolmannella osalla.

4) Tänä vuonna puhjenneeseen kapinaan liittyneiden henkilöiden syyttäminen valtiopetoksesta tahi maanpetoksesta taikka rikoksesta julkista viranomaista tai yleistä järjestystä vastaan tahi yleistä vaaraa tuottavasta rikoksesta tahi sellaisesta rikoksesta toisen vapautta vastaan, kuin Rikoslain 25 luvun 1, 9 tai 10 §:ssä sanotaan, kotirauhan rikkomisesta tai laittomasta kotietsinnästä taikka rikoksesta toisen omaisuutta vastaan on raukeava, ellei heitä ole vielä pantu syytteeseen sanotuista rikoksista. Tästä yleisestä armahduksesta jäävät kuitenkin osattomiksi ne, jotka ovat olleet edellä mainittujen rikoksien yllyttäjinä taikka joilla kapinaliikkeessä on ollut johtava asema tahi jotka ovat tekeytyneet syypäiksi murhapolttoon tahi avunantoon sellaiseen rikokseen tai sen yritykseen, niin myös ne, jotka ovat paenneet maan ulkopuolelle eivätkä vielä ole palanneet.

5) Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.

6) Jos joku ennen maaliskuuta 1917 on tehnyt joko valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä, olkoon syyte sellaisesta rikoksesta sekä siitä tuomittu rangaistus rauennut.

7) Edellä määrätty syytteestä vapauttaminen ei estä asianomistajaa eikä hänen oikeudenomistajaansa ajamasta vahingonkorvauskannetta lain mukaan.

Valtioneuvostolla on valta tarpeen tullen antaa tätä päätöstä koskevia selityksiä.

Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

P.E. Svinhufvud käytti armahdusoikeutta jälleen toimiessaan tasavallan presidenttinä 1931 – 37. Mäntsälän kapinan aikana hän lupasi radiopuheessaan armahduksen kapinoiville rivimiehille. Eduskunta vahvisti presidentin lupauksen säätämällä erillisen armahduslain toukokuussa 1932. Viranomaisten ja oikeuslaitoksen oli kovin hankala saada tuomituksi kapinan johtomiehiäkään. Korkeimman Oikeuden päätöksellä mm. Vihtori Kosola ja K.M. Wallenius selvisivät vuoden ehdollisella tuomiolla.

Walakorven Kapina

U.W. Valakorpi vapaussotakirjailijana

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Isä oli toiminut kauppiaana, mutta päätyi Tampereella Lopulta Messukylässä tiilitehtaan johtajaksi. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon, jossa oli oppilaina hämeenkyröläisiä, mm. samalla luokalla muuan häntä pari vuotta nuorempi, lahjakas tölliläisen poika Frans Emil Sillanpää. Lapsuutta näyttää varjostaneen taloudellinen epävarmuus: vanhana Walakorpi totesi isänsä olleen enemmän lukumiehiä kuin kauppias. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin. Kirjalliset taipumuksensa nuorukainen oli perinyt vanhemmiltaan: lapsuudenkodissa luettiin erittäin paljon. Koulutustaan Walakorpi täydensi vielä yksityisopinnoilla.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle. Tampereen Sanomien toimitussihteeri Erkki Kivijärvi palkkasi hänet lehteen harjoittelijaksi. Vielä samana vuonna Walakorpi siirtyi Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Siellä hän tarjoili lyyrisiä runojaan lehteen sellaisia määriä, että päätoimittaja ennätti jo hermostua perusteellisesti. Hämeenlinnassa asuessaan hän tutustui runoilija Larin-Kyöstiin, joka teki suuren vaikutuksen aloittelevaan lehtimieheen ja kirjailijaan. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Ensimmäinen romaani, Marianne, oli vuorossa 1909. Walakorpi mainitsi myöhemmin Larin-Kyöstin vaikutuksen näkyneen selvästi Mariannessa.

Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Tuolloin hän oli vielä vakaumukseltaan sosialisti. Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit arvion  suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Tosiasiassa Walakorven sosialistinen kausi näyttää päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Hän otti kirjailijanimekseen U.W. Valakorpi ja keskittyi toisenlaiseen kirjallisuuteen. Mainostaessaan Walakorven ensimmäistä romaania 1909 käytti kustantaja vielä suluissa myös nimeä Urho Haapanen. Haapasen nuoruusajan tuotannosta hieman lisää toisaalla blogissani.

Saatuaan kohtalaista menestystä päätti Walakorpi heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Panu Rajala on luonnehtinut osuvasti Walakorpea mieheksi, joka kirjoitti ”kottikärryllisen romaaneja”. Vapaana kirjailijana oli pakkokin olla tuottelias. Kiivas tuotantovauhti ei vapauttanut Walakorpea taloushuolista. Usein hän joutui kirjoittamaan kustantajalleen Karistolle rahahuoliensa vuoksi. Liikkeissään Walakorpi oli nopeatempoinen, vaeltava elämäntapa sopi hänelle. Sillanpään mukaan hän ”latasi matkalaukkunsa” ja oli koska tahansa valmis siirtymään uuteen paikkaan romaanejaan kirjoittamaan. Walakorpi kävi Berliinissäkin, vaikka ei ole selvää, mitä hän siellä oikein teki.

Esikuvinaan Walakorpi piti mm. Topeliusta ja Leinoa. Ulkomaisista tärkeimpiä vaikuttajia olivat mm. Hjalmar Söderberg, Knut Hamsun, Heinrich Heine ja Alphonse Daudet. Tärkeimmät kaikista olivat Runeberg ja Kivi: heidän ”kirkas, väkevä ja terve luonnontunteensa ja valoisa maailmankatsomuksensa ovat minua innoittaneet”. Walakorven nuoruudenromaaneissa oli lyyrinen vire, ”jota turhaan koetin voittaa”. Kirjailija itsekin myönsi myöhemmin, että kirjat ilmestyivät liian nopeassa tahdissa. Jotkut romaaneista olivat sangen suosittuja: Sillanpää mainitsi joidenkin painosmäärän nousseen pariinkymmeneen tuhanteen. Menestyksistä huolimatta vapaan kirjailijan elämä ei lyönyt leiville: taloutensa vakauttamiseksi Walakorpi pestautui 1915 Aamulehteen teatteri- ja kirjallisuusarvostelijaksi.

Alkukesästä 1916 Hämeenkyrön kirkonkylän koulun opettajapariskunnan poika Eero Alpi kutsui Walakorven Hämeenkyröön kesäviettoon. Alpi oli itsekin tuolloin kohtalaisen tunnettu kirjailija. Walakorpi viettikin kesän Alpin vieraana asuen tämän kanssa lähellä Laitilan salmea sijaitsevassa Ahtolan talossa. Toverukset kävivät useamman kerran Töllinmäessä Sillanpäätä tapaamassa. Tämä teki sitten vastavierailuja Ahtolaan. Kesä 1916 jäi Walakorven mieleen ”hohtavana väriläikkänä”, ja ilmeisesti jo tuolloin mieleen jäi ajatus paluusta Hämeenkyröön.

Walakorpi saapui seuraavan kerran kesällä 1918. Alun perin ajatus oli vain käydä tervehtimässä Sillanpäätä. Mutta jo matkalla laivarannasta Ala-Vakerille, jossa avioon ennättänyt Sillanpää perheineen asui, kypsyi päätös jäädä Hämeenkyröön pariksi viikoksi. Kun Ala-Vakerilta löytyi tilaa, asettui Walakorpi sinne vuokralle kuten Sillanpääkin. Samassa pihapiirissä asuneet miehet pitivät yhteyttä kiinteästi. Pian viikot muuttuivat kuukausiksi, ja Walakorpi huomasi asettuneensa Hämeenkyröön.

Pohjalaiset nousevat

Sisällissodan alkaessa Walakorpi asui Tampereella. Suojeluskuntalaisen Lehdessä hän kertoi vuoden 1918 lopulla kokemuksiaan otsikolla  Muistelmia hirmupäivien ajalta Tampereella. Walakorpi oleili punavallan alkuaikoina matkustajakoti Hälläpyörässä seuranaan mm. Tampereen teatterin näyttelijöitä ja kirjailija Arvi A. Seppälä. Näyttelijä Jalmari Rinne ilahdutti Walakorpea tuomalla tälle tuliaisiksi kokonaisen leivän. Valkoisten piirittäessä Tamperetta miehet vangittiin. Heidät marssitettiin ensin VPK:n talolle ja sitten Teknillisen Opiston ylimpään kerrokseen. Lopuksi vangit kuljetettiin Yhteiskoulun kellariin. Siellä he olivat vangittuina Tampereen taistelun päättymiseen saakka. Walakorpi kiitti muistelossaan vartiopäällikkönä toiminutta Möller-nimistä miestä, jonka arveli toimillaan pelastaneen vangittujen hengen. Jalmari Rinne kertoi muistelmissaan vankien vaiheista yhtäpitävästi Walakorven kanssa.

Walakorven kynä kulki edelleen joutuisasti. Pohjalaiset nousevat oli runoteos, jonka Walakorpi omisti synnyinseudulleen Etelä-Pohjanmaalle ja sen vapaussankareille kiitollisuudella ja hartaudella. Karisto merkitsi tuohon aikaan teoksiinsa painopäivänkin: 165-sivuiseksi paisunut Pohjalaiset nousevat painettiin elokuun 10 päivänä 1918.

Teos alkaa pohjalaisen isännän Juho Markkilan talossa. Paikalla ovat lauantaisena iltana isän lisäksi viisi vankkaa poikaa: Jussi, Heikki, Aatto, Kalle ja Pentti. Paikalla on heidän lisäkseen emäntä ja talon ottotytär, Anna, josta Walakorpi tekee runoteoksensa keskushenkilön:

”Veri kuuma suonissansa kiertää;

vaikka vain hän onkin ottotytär,

on kuin häness’ ois perheen sielu.”

Kaikki pojat tuntuvat ihastuneen Annan, eniten kuitenkin nuori Pentti, joka on vasta 17-vuotias. Pöydän ääreen keräytyneet perheen miehet tekevät päätöksen lähteä sotimaan venäläisiä ja kapinallisia vastaan. Sunnuntaina lähdettäisiin kirkkoon ehtoolliselle ja maanantaina matkaan. ”Lapsosta ei sotaan”, lausui emäntä Penttiä tarkoittaen. Isä ja muut pojat ovat samaa mieltä, Pentin on jäätävä taloon mieheksi äitinsä ja Annan avuksi. Anna taas moittii katsein ja sanoin Penttiä pelkuriksi, jos tämä kotimieheksi jää. Yöllä Pentti vieraileekin Annan makuukamarissa ja yhteisesti puhutaan tunteista ja sovitaan Pentin lähdöstä: ”On tahto Annan pyhä, ja ma sotahan jo tänä yönä lähden, piittaamatta kielloist’ isän, äidin estelyistä…”. Annan ja Pentin suhteesta tulee näin keskeinen osa teosta. Jo samana yönä Pentti lähtee hiihtämään asemalle liittyäkseen rintamalle matkaaviin joukkoihin:

”Sinne, missä sodan äänet soivat!

Vuoksi Annan, kodin, vuoksi Suomen!”

Isä Juho ja muut veljet lähtevät hekin rintamalle. Runoelma seuraa sitten Annaa, joka joutuu miesten poissa ollessa tekemään rajusti töitä: 15 lantakuormaa päivässä on tinki. Markkilan emäntä on miestään vanhempi ja sairaalloinen, hänestä ei ole apua raskaissa töissä. Lohtua tuo Pentin kirje, jossa hän kertoo perheen miesten olevan elossa.

Teoksen viimeisessä osassa kevät tekee tuloaan. Juho Markkila on kuollut jo aiemmin taisteluissa, samoin pojista Jussi ja Heikki. Sitten kaatuu myös Aatto, joka on Pentin jälkeen Annalle läheisin veljeksistä. Rintamalta tulee tieto, että Pentti on elossa ja korotettu vääpeliksi. Äitipuolelleen Anna tunnustaa katuvansa sitä, että oli lähettämässä Penttiä sotaan. Äitipuoli lohduttaa Annaa:

”Kuka kalleimpansa antaa, hältä

enempää ei voi vaatia kukaan.”

Lopuksi Pentti palaa rintamalta. Käy kuitenkin ilmi, että hän on pahasti haavoittunut ja lähtenyt sairastuvalta koska: ”Tahdoin nähdä sinut, Anna, vielä viimeisen kerran”. Sitten veri syöksyy rinnasta ja Pentti kuolee. Annan alistuva repliikki päättää runoelman:

”Sankariksi tahdoin sinut, Pentti

ja sankariksi tulit! Äiti,

miksi itkisinkään?”

Teoksen vastaanotto

Ensiksi runoelman ehti arvostelemaan Eino Palola Tampereen Sanomissa syyskuun alussa. Hän kuvaili aluksi melko laajasti Walakorven kirjailijanluonnetta ja toteaa tämän päässeen hyvin tuloksiin mm. teoksissa Marianne ja Kesäinen tarina. Näissä hän nimittäin malttanut jättää luonnonkuvailun vähemmälle ja keskittynyt ihmisten sielunelämään, jota Palola piti Walakorven vahvuutena. Pohjalaiset tulevat edusti Palolan mielestä tuttua Walakorpea; lyyrisyys vei ja hautasi alleen toiminnan. Kieli oli tuttua, se viehätti ensikertaista lukijaa, mutta Walakorpi ei pystynyt uudistumaan. Runoelma edusti sitä tasoa, mihin tekijä on noussut, mutta jäi maneeriseksi. Lopuksi Palola esitti selvän vaatimuksen: ”…sellaiselta kirjailijalta kuin Walakorpi, jolla on taattu nimi ja vakiintunut maine, voisi odottaa jo jotain uuttakin: - Sen hän on itselleen ja lukijoilleen velkaa.”

Viljo Tarkiainen arvioi Helsingin Sanomissa Pohjalaisten nousun viikkoa myöhemmin. Hän kiinnitti huomion runoelman Runeberg-vaikutteisiin, erityisesti runoon Pilven veikko. ”Walakorvella on harvinainen sanonnanhelppous ja siitä johtuva sanawuolaus”, todisti Tarkiainen. Runoilija maalasi leveällä siveltimellä, mutta jälki tuli hieman höllää ja ylimalkaista. Aiheen nykyaikaisuudessa ja runojen lyyrisyydessä ei ollut moittimista, mutta sommittelusta puuttuva kiinteys ja aatteellisen alkuperäisyyden puuttuminen riisti runoilta osan viehätystä.

Arvovaltaisia kriitikoita riitti Pohjalaisten nousua arvostelemaan. V.A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä otsikolla Vapaussodan kirjallista jälkisatoa kolme teosta. Walakorven kertova runo oli kirjoitettu viisitahtiseen loppusoinnuttomaan trokeemittaan, samaan kuin Runebergin Pilven veikko. Samaa mitta oli Koskenniemi itsekin käyttänyt kertovissa runoissaan. Hän piti Walakorven 1914 ilmestynyttä kertovaa runoelmaa Tähtiä kohti vapaussotarunoelmaa eheämpänä suorituksena. Koskenniemestä luonnonkuvausten osuus oli liiallinen. Esimerkin hän löysi kevään tulon kuvauksesta: siinä syntyi luonnonkuvauksen sijaan lauseen miitainen luettelo, jossa mainittiin kukat, nurmet, kiurut pääskyt, purot, ladot, näreiköt, vasikat, lampaat, tuulimyllyt jne. Melko penseän arvionsa Koskenniemi päättää toteamukseen, jonka mukaan muutamat kauniit lyyriset yksityiskohdat jäivät kirjan suurimmiksi ansioiksi. Yllättäen ei Koskenniemi puuttunut arviossaan sen enempää teoksen vapaussotateemaan. Ehkä hän piti tässä suhteessa Walakorpea kilpailijana omille vapaussotarunoilleen.

Aamulehdessä pääarvostelija O.A. Kallio arvioi Walakorven teoksen lokakuun alussa. Hän totesi, että aina valpas ja ajankohtainen Walakorpi on ehtinyt tarttua nopeasti vapaussodan tarjoamaan aihepiiriin. Aiheeseen sopi hyvin hänelle tyypillinen aatteellinen paatos, tunteikas romanttisuus ja lyyrillisesti vuolas, herkkä ja kuvarikas kieli. Kallion mukaan Walakorpi hurmioitui liikaa luontokuvauksissaan ja sortui liian laajaan kuvailuun; tämä hidasti juonen ja tapahtumien edistymistä. Toinen hidastaja oli mielialojen ja järkeilyjen tarpeeton kuvailu. Runoelma olisi mielenkiintoisempi, jos Walakorpi olisi hillinnyt lyyrillistä maalailun- ja kuvailunhaluaan. Mutta sellaisenaankin Pohjalaiset nousevat oli Kallion mielestä oivallinen todistus Walakorven runsaista ja herkistä runolahjoista.

Ilmari Kianto – tuo vapaussotakirjailijoista verenhimoisin – puhkesi kritiikittömään ylistysvirteen ”maalaisrunoilijan” teoksesta. Kianto ei tuntenut kirjailijaa henkilökohtaisesti, mutta Vaasa-lehdessä  marraskuun alussa julkaistu arvio nostatti Walakorven ”pyhän tunnustuskirjan” ja ”rintaa repivän muistokirjan” arvoon arvaamattomaan:

”Se on suomalainen runoelma, niin sulosointuinen ja elämän punaisiin verisoluihin kiinni kietoutunut, että jos rupeaisin tekemään vertauksia, suuret runoepäjumalamme kalpenisivat. Ei lähde keneltäkään meistä muista, ei edes… tällaista teosta, sillä Walakorpi näkyy olevan korkeaveisaaja Jumalan armosta ja minä olen taipuvainen uskomaan, että hänen laulussaan Suomen vapaussota on saavuttanut ”korkeimman kaijun”…. Suomi seppelöiköön runoilijansa…”

Kianto ei nimennyt, kuka oli tuo "ei edes", mutta ehkä hän viittasi Leinoon. Jota niin vilpittömästi kadehti, kuten Sillanpäätäkin.

Kapina

Walakorven Kapinaan sisältyy kaksi kapinaa. Kariston 23.10.1918 painetuksi merkitsemä romaani on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Päiväkirjaa pitää Alma Bergman, 21-vuotias joutilas, elämäänsä ja avioliittonsa pettynyt ja kyllästynyt nainen. Hän on avioitunut hetken mielijohteesta maalaiskartanon isännän, Aksel Porraslahden, kanssa kolme vuotta aiemmin. Aviomiestään Alma kuvaa hitaaksi ja kömpelöksi, harvasanaiseksi ja juroksi. Ulkonäkökin on jokseenkin vaatimaton, vaatetus huolittelematon, tanssiminenkin oli työlästä eikä mies osannut oikein hymyilläkään. Kartanonomistajuuden voi sentään laskea positiiviseksi puoleksi. Nuori pankinjohtaja L oli mies, jonka Alma olisi kai kelpuuttanut armaakseen. Eräissä tanssiaisissa pari käy riidaksi yltyvän keskustelun, jossa L myöntää rakastuneensa Almaan intohimoisesti. Rakkaus kuitenkin loppui, kun pankinjohtaja havaitsi Alman keimailunhaluiseksi, turhamaiseksi ja itsekkääksi ihmiseksi, jota liehittelijöiden lauma piiritti. Riidan päätyttyä kostonhaluinen Alma hakeutuu Aksel Porraslahden seuraan ja myöntyy samana iltana tämän kosintaan.

Punakapina tulee mukaan kirjaan, kun pitäjän maamieskoulu ryöstetään ja sen johtaja ammutaan. Tämän jälkeen Aksel alkaa suunnitella vaimonsa lähettämistä turvaan kaupunkiin. Itse hän aikoo kumppaneineen yrittää rintaman läpi valkoisten puolelle. Alma kieltäytyy lähtemästä, syistä, joista ei itsekään tunnu selkoa saavan. Tässä vaiheessa talon vanha pehtori Santti ilmoittaa liittyneensä punakaartiin. Santti perustelee isännälle sosialismiaan sanoen olevansa sisäisetä vakaumuksesta sitä, mitä on. Aksel erottaa kiivaan keskustelun jälkeen Santin.

Kapinallisten ote tiivistyy, kun punakaartilaiset tulevat Porraslahteen etsimään aseita. Joukossa on tehtaan, ”seudun ruttopaiseen”, työläisiä ja venäläisiä, jotka Alman mielestä johtavat joukkoa. Punakaartilaisia Alma kuvaa näin:

”Heidän mukanaan on saliin tunkeutunut jotain mädännyttä, heidän kasvonsa ovat pesemättömät ja heidän vaatteistaan leviää inhoittava löyhkä; katseissa on verestävä loiste, silmät kiiluvat kuin kekäleet, huulet ovat riipuksissa; öljyn, nahan, lian ja rasvan haju ympäröi heitä kuin sakea pilvi; ja jokainoa on aseistettu kiireestä kantapäähän: kiväärejä pistimineen, revolvereja, sotilasmiekkoja; ja jollakulla riippuu vyössään kirves tai tikari, jollakulla veitsi, jonka tuppi on kiireessä unohtunut kotiin.”

Alma aiheuttaa puheillaan tilanteen, jonka surauksena hänen miestään viedään ammuttavaksi. Tuolloin pehtori Santti asettuu vastustamaan teloittajia ja pelastaa Akselin hengen.

Tapauksen jälkeen Aksel seuralaisineen lähtee yrittämään rintaman läpi valkoisten puolelle. Kartanoon jäänyt Alma tarkastelee menneisyyttään ja myöntää pankinjohtaja L:n olleen oikeassa: Alma on ollut itserakas ja kypsymätön huitukka. Seuranaan Almalla on uskollinen palvelija Sanni, joka kertoo Santin käymästä omantunnontaistelusta: velvollisuudentunnosta tämä oli lopulta lähtenyt punakaartiin, jossa oli puhelahjojensa ansiosta kohonnut komppanianpäälliköksi. Pitäjän kirkkoherra vierailee Porraslahdessa ja kertoo punaisten veturinkuljettajana toimivan valkoisten vakooja tuoneen sanan: Porraslahti kumppaneineen on päässyt valkoisten puolelle. Pian veturinkuljettaja löytyy kuitenkin jäältä murhattuna ja kirkkoherran poikakin tuodaan kuolleena pappilaan. Sitten murhataan kirkkoherra ja pappila poltetaan.

Punaisten tappio alkaa olla selvä. Kaartista eronnut Santti saapuu Porraslahteen ja onnistuu puoliväkisin pelastamaan Alman. Uskollinen Sanni surmataan ja kartano poltetaan. Santti kantaa Alman torppaan, johon on kokoontunut suuri joukko sotapakolaisia. Tupaan saapuu Santtia ja Almaa etsiskeleviä punakaartilaisia. Santti paljastaa itsensä ja pelastaa näin Alman. Santti ryöstetään ja ammutaan. Alma on torpassa saanut kuulla huhun, jonka mukaan hänen miehensä on kaatunut. Sekavana Alma hoipertelee maantielle, josta hänet pelastavat. Aksel löytyy elävänä, ja Alma tunnustaa nyt virheensä muistuttaen myös, että Santti on haudattava kunniallisin menoin.

Romaanin päättää 30.5. päivätty Alman kirje Helenalle, Santin uskovaiselle tyttärelle. Kirjeessä Alma hakee papillisin sanakääntein kansallista sovintoa:

”Koettakaamme tehdä terveiksi kaikki nuo särkyneet sydämet. Koettakaamme arpeuttaa haavat umpeen ja vihan ja katkeruuden sijasta kylväkäämme siemeniä rakkauden peltoon… Soikoon sovinnon ja ymmärryksen sävel yli Suomen. Soikoon se sytyttävänä kaikkialla ja kaikkien keskuudessa.”

Kapinan vastaanotto

Eino Palola riensi arviomaan Kapinan Tampereen Sanomissa 12.11. Kuten aina Walakorvella, oli henkilöiden sielunelämän kuvaus pääasia. Kansalaissota kauhuineen oli sivuseikka, vaikkakin oleellinen osa kertomusta. Taiteellisesti ja ajatuksellisesti kyseessä oli Walakorven painavin teos, kun tekijä oli saanut lyyrillisyytensä kuriin. Palolan mielestä Walakorpi vältti sensaatiomaisen mässäilyn väkivallalla, mutta kuvasi silti paikoitellen kuin olisi itse mukana ollut. Kokonaisuutena kirja oli kohottava, toiveita herättävä ja siten paras tähän asti ilmestyneistä kansalaissotaa kuvaavista teoksista.

Muutamaa päivää myöhemmin turkulaisen Uuden Auran Uuden kriitikko J. H-u   totesi Walakorven välttäneen ne karikot, joihin oli aiemmin toistuvasti törmännyt: mm. esityksen vuolauden ja kuvausten epätodellisuuden.  Alman vaikeasti kuvattava luonne oli saatu esiin. Santti oli esillä liikaakin, kirjailija on kriitikon mielestä tämän henkilökuvan kautta koettanut jakaa osapuolten vikoja edes jokseenkin tasan. Sanni sen sijaan uskottava sivuhenkilö. Isäntä Aksel jää sivuun, mutta hänen hieman kömpelö olemuksensa tulee perustelluksi. Walakorven tyylin tuntee, vaikka hän on paljon peittänyt vanhaa pientä romantiikkaa ja lievää liioittelua. Kirjailijalla on vanha taattu lukijakunta, jota arvostelija arvioi Kapinan olevan omiaan laajentamaan.

Seuraavaksi Kapinaan tarttui I. Havu Forssan Lehdessä 20.11. Hänestä Walakorven vanha vika, liiallinen laveus ja eri aineosien suhdattomuus oli siinä määrin kadonnut, että romaani oli epäilemättä hänen parhaansa. Kirjailija oli kyennyt edistymään. Santilla oli teoksessa ehkä liian suuri osa, mutta tekijä oli halunnut tehdä oikeutta myös toiselle puolelle, vaikka muuten kuvaakin hyvin punaista anarkiaa. Havu arvioi kirjan epäilemättä saava laajan lukijakunnan, minkä se ansaitseekin.

Savon Jääkärin nimimerkki W.R. arvioi Walakorven kirjan 24.11. Kriitikon mielestä Walakorpi on ehtymätön ja notkea naisten sielunelämän kuvaaja. Lukuisten naisten päiväkirjojen ja muiden itsepaljastusten sielunelämän kuvaukset taisivat arvostelijan mielestä kuvata tosi asiassa Walakorpea itseään. Kapinaa kriitikko piti avioliittoromaanina. Nainen oli naurettava, mies taas liian hyvä ja jalo. Kahdesta kapinasta oli punakapinaa käsitelty uskottavammin. Tekijä sai esiin monta oivallista piirrettä maalaispunaisista ja puna-aatteen rehellisistä ajajista, jotka eivät horjahtaneet kostoon tai murhaan. Teos oli sujuvasti ja paikoitellen vilkkaasti ja jännittävästi kirjoitettu.

Samana päivänä O.A. Kallio arvioi Kapinan Aamulehdessä. Vapaussodasta oli jo ehtinyt ilmestyä runsaasti kirjallisuutta. Kallio piti Valakorven tapaa käsitellä teemaa onnistuneena. Teoksessa oli kaksi kapinaa rinnakkain. Päähenkilöistä Alma ansaitsisi selkäsaunan, mutta oppii rakastamaan kelpo miestänsä. Kallion mielestä aikaa kului liikaakin Alman mielentilojen esittelyyn. Toinen kapina, punaisten kapina, oli esitetty paljon ripeämmin ja elävämmin vedoin. Kotitarkastukset, raakalaistyöt, murhat ja isännän murhan uhka nousivat esiin uskottavina: olihan kirjoitetussa tamperelaisten kannalta tuttua ja ympäristössä tapahtunutta. Santti henkilönä oli kelvollinen, mutta vielä syvällisemmin olisi voinut käsitellä ”tuon omituisen ruttotaudin alkuaiheita ja sen valtavaa tartuntatehoa”, jotta voitaisiin ymmärtää monien rehellisten ja kunniallisten ihmisten mukaanmeno. Luistavasti ja mielenkiintoisesti sepitetty nais- ja sotaromaani kertoo osaltaan Walakorven joustavuudesta kirjailijana.

Kokkola-lehdessä J. N-i selosti ensin teoksen juonen keskittyen enemmän Alman sielunliikkeiden tarkasteluun kuin kapinaan. Käsillä oli nyt Valakorven paras teos. Aiemmin hänen henkilönsä ovat olleet enimmäkseen verettömiä uneksijoita, jotka ovat eläneet jonkinlaisessa ohennetussa ilmakehässä. Kun on lukenut yhden, on lukenut kaikki. Nyt ei ollut kyseessä lemmenromaani, joita Walakorvella on niin monta omallatunnollaan. Teos päättyy Alman sielulliseen kirkastumiseen, ja se on parhaimpia romaaneja mitä meillä on aikoihin ilmestynyt.

Juuri ennen joulu arvioi nimimerkki L.S. edistyspuolueen vasemmistoa edustavassa Karjalan Aamulehdessä Kapinan. Arvioitsija oli tottunut pitämään Walakorpea keikoilevana tai kiemailevan kirjailijana. Massapsykologian kannalta teos oli ennalta-arvattava: valkoiset olivat valkoisia ilman ainuttakaan varjoa ja punaiset liikkuvat niin pimeässä yössä, ettei siellä erota edes heidän punaisuuttaan. Punaisia aluksi edustanut Santti kirkastui lopussa ”enkelin valkoiseksi”; hän jäi romaanikoristukseksi. Arvostelijan mielestä Walakorpi ei ollutkaan kirjoittanut yhteiskunnallista romaania, vaan avioliittoromaanin. Perinteisesti kirjailija oli ollut enemmän naisten rakastaja kuin ymmärtäjä, mutta nyt hän osoitti varsin suurta ymmärrystäkin. Teos oli Walakorven paras; kapinan puitteissa kuvattu naissielunhistorian tempasi lukijan mukaansa.

Maaseutulehdissä Kapina sai varsin ymmärtäväisen, jopa ylistävän vastaanoton. Pääkaupungissa oli toisin. Helsingin Sanomat ei arvostellut teosta. Uuden Suomen Hugo Jalkanen runttasi tammikuussa Kapinan perusteellisesti. Hänen mukaansa Walakorpi oli tavoittanut jotain ajalle tyypillisen sieluttoman naistyypin olemuksesta, joka on tyypillistä degeneroitujen yläluokkaissukujen edustajille. Alma Bergman oli kuitenkin liian löysästi kokoon hahmoteltu. Juonen jännittely ja esityksen sanavuolaus eivät kyenneet peittämään sielullisen sisällön onttoutta. Teoksen suurimmasta ansiosta Jalkanen antoi tylyn tuomion: ”Se todellakin tuntuu tuollaisen tyhjänpäiväisen, valesielukkaan tyhjäntoimittaja-rouvan kirjoittamalta muistelukirjalta.”

Rafael Koskimies oli Aika-lehdessä armollisempi. Moitteiden ohella hän laski Kapinan ansioiksi herkän eläytymisen Alman mielentiloihin ja arvioi Walakorven tallentaneen vapaussotatalven tunnelman niin, että se palautti asiat mieleen omakohtaisesti sodan kokeneille ja talletti tunnelman kenties tuleville sukupolvillekin. Mutta Koskimies antoi Walakorven molemmista vapaussotateoksista saman muistutuksen kuin aiemmastakin tuotannosta: ”Sanavalmiuden, vuolauden ja helppouden alla kaipaa hänen teoksissaan enemmän intensiivistä, miehisesti elettyä ja punnittua elämää. Tämän synnynnäisen kynänkäyttäjän naisellinen ja epämäärinen mielikuvavarasto ja kirjallinen muoto alkaa jo olla hänen ystävilleenkin luullakseni liian tuttua.”

Sisällissotaa 1920 – 30 -luvuilla käsitellyt kirjallisuus oli valtaosiltaan vapaussotakirjallisuutta. Se koostui muistelmista, dokumenteista tai puolidokumenteista, romaaneista ja runoista. Kirjallisuus käsitteli sotaa voittaneen puolen näkökulmasta. Se oli pateettisen isänmaallista, hengeltään vapaussotureita yksipuolisesti ihannoivaa ja vastapuolta mustamaalaavaa. Hämmästyttävän kirjoitusnopeutensa vuoksi Walakorpi oli kahdella teoksellaan ensimmäisiä vapaussotakirjailijoita. Sillanpää kuvasi 1918 joulupakinassaan Walakorven työvauhtia. Tämä saattoi ulkosalla kysellä Hurskasta kurjuutta paraikaa kirjoittaneelta Sillanpäältä:

”Kuinka monta sivua Sir on tänään kirjoittanut? Minä olen kirjoittanut tänään kaksitoista. Kapinalliset ovat polttaneet kartanon, mutta rouva on pelastunut.”

Eino Palola kertoi arvostelusaan Walakorven kirjoittaneen aiemmin novellin, jossa maalaisasemalla junaa odottanut nainen pohtii kylmennyttä avioliittoaan. Juna on myöhässä, ja äkkiä leviää huhu junaonnettomuudesta. Onnettomuusuutisen synnyttämän kiihkon vallassa nainen tarkastelee aviotaan uudessa valossa, huomaa avioliiton rikkonaisuuden ainakin osaksi omaksi viakseen ja juoksee lopuksi onnettomuudesta pelastuneen miehensä syliin. Nyt Walakorpi on laajentanut tarinaansa ja sijoittaa kansalaissodan kauhut junaonnettomuuden tilalle taustaksi. Palolan huomio tuntuu uskottavalta: se selittää osaltaan teoksen nopean synnyn. Walakorpi kykeni ymppäämään ajankohtaisen sotakuvauksen suosimaansa naisen sielunelämän tarkasteluun.

Kapinassa käytetään väliin melko jyrkkää kieltä punaisista ja siihen on koottu joukko punaisten tuomituimpia toimia: kirkkoherran murha, pappilan ja kartanon polttaminen ja joukko murhatekoja. Santin hahmo edustaa kuitenkin pyrkimystä nähdä kapinan syitä edes jotenkin myös punaisten puolelta. Täydellisiin perättömyyksiin Walakorpi ei sortunut Maila Talvion tapaan. Talvion dokumentaariseksi tarkoitettu teos Kurjet ilmestyi 1919 ja oli arvostelumenestys. Talvion teos huipentui siihen, että punaiset ristiinnaulitsivat kirkkoherran kirkkoonsa ja hänen irti revitty sydämensä naulattiin kirkon ovipieleen. Talvio toisti tässä valkoisten valheellista sotapropagandaa. Vastaavasti tietysti punaisten propaganda levitti yhtä isoja valheita valkoisten toimista. Myöhemmin Talvion kirja on jäänyt vähäiselle arvostuksella hänen parhaisiin teoksiinsa verrattuna. Walakorven teos pyrki loppusanoissaan sovintoon, joka tosin oli voittajan käsitys sovinnon luonteesta. Mm. Ylioppilaslehden arvostelussa tärkein paino asetettiin tälle sovintoajatukselle.

Walakorven kanssa Ala-Vakerilla asuneen Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919. On epäreilua käydä vertaamaan Kapinaa Hurskaaseen kurjuuteen, joka mainitaan Ruotsin Akatemian Nobel-palkintoperusteluissa Sillanpään kirjoista ainoana Nuorena nukkuneen ohella. Uudessa Suomessa Kapinan teilannut Huugo Jalkanen tosin mainitsi Hurskasta kurjuutta arvioidessaan Walakorvenkin. Jalkanen havaitsi kummankin mieltymyksen Hamsuniin ja totesi Sillanpään ottaneen Walakorpea syvällisemmin oppia tästä ”luonnonraikkaasta animaalisuuden runoilijasta”. Jalkasen oli selvästi vaikeuksia tavoittaa Hurskaan kurjuuden merkitystä, arvostelu jäi jotenkin sekavaksi vuodatukseksi. Hurskasta kurjuutta ja Kapinaa rinnakkain lukien on helppo hahmottaa klassikon ja kertakäyttökirjan välinen ero.

Useimmat arvostelijat pitivät Kapinaa Walakorven parhaana teoksena. Walakorpi oli onnistunut kohtuullisesti hillitsemään päävikoinaan pidettyä lyyrisyyttä ja liiallista tunnelmointia. Muutama kriitikko arveli teoksella olevan pysyvääkin arvoa. Näin ei käynyt, mutta toisaalta valtaosa vapaussotakirjallisuudesta on jäänyt vaille kirjallista merkitystä ja vaipunut unhon yöhön. Sillanpää kertoi joulupakinassaan Walakorven suunnittelevan teosta Tampereen valtauksesta, mutta se jäi kirjoittamatta. Walakorpi ei jatkanut vapaussotakirjailijana. Nykylukijan kannalta Huugo Jalkasen tiukka arvostelu Kapinasta osoittaa selvästi teoksen heikkoudet: ihmiskuvat jäävät pinnallisiksi ja sotatapahtumatkin on kuvattu luettelomaisesti.

Walakorpi asettuu Hämeenkyröön

Ala-Vakerilla asustellut jo 30 vuoden ikäpyykin ohittanut Walakorpi osti 1919 Laitilan salmen rannalta Kaarle Linnen perikunnan talon. Linnen talo oli toiminut kapinan aikana toiminut punaisten esikunta – Hurskaassa kurjuudessa se oli esiintynyt Rinnen talona. Samana vuonna hän otti kirjailijanimensä viralliseksi nimekseen. Vuotta myöhemmin Walakorpi solmi avioliiton Ala-Vakerin talon tyttären, Elli Esteri Vuorisen kanssa. Perhe alkoi kasvaa, ja Walakorven vaellusvuodet olivat ohi.

Walakorpi valittiin vuoden 1922 alussa lakkautetun Kyrön Sanomien jatkajaksi perustetun Hämeenkyrön Sanomien päätoimittajaksi. Hänellä oli kosolti kokemusta käytännön lehtityöstä, ja Walakorven johdoilla lehti vakiinnutti asemansa myös taloudellisesti. Walakorpi päätoimitti Hämeenkyrön Sanomia kodissaan kuolemaansa vuoteen 1957 asti. Lehtityön ja pientilan hoidon ohella hän osallistui paikallisiin kulttuuririentoihin: hän toimi nuorisoseurassa näytelmien ohjajana, näyttelijänä, juhlapuhujana ja lausujana. Walakorpi oli mukana mm. suojeluskuntatoiminnassa, urheilu- ja liikuntakasvatustoiminnassa sekä käynnistämässä Hämeenkyrön Museo- ja kotiseutuyhdistystä (nykyistä Hämeenkyrö-Seuraa). Lisäksi hän kirjoitti teatteri- ja kirja-arvosteluja Tampereen Sanomiin.

Lehtityö ja lukuisat luottamustehtävät hidastivat tuotteliaisuutta kirjallisella rintamalla. Dramaattisten rakkaus- ja romahdustarinoiden sijaan Walakorpi kirjoitteli entiseen verrattuna verkkaiseen tahtiin opettavaisia seuranäytelmiä. ”Edistysseurojemme näytelmäharrastus on niin suuri, että polttoaineeksi kelpaavat heikotkin tuotteet”, kommentoi tekijä itse tuotteitaan hieman vähättelevään sävyyn. Totta olikin, että osa näistä näytelmistä oli yksinäytöksisiä, lyhyitä kuvaelmia, joiden esittämiseen tarvittiin vain muutama näyttelijä. Ne sopivat keveydessään hyvin maaseudun vaatimattimille seuranäyttämöille.

Vuonna 1944 Walakorpi sai eräässä romaanikilpailussa kolmannen palkinnon romaanillaan Huhtikuun yö. Tämä käynnisti hänen kirjailijanurallaan myöhäisen, mutta varsin tuotteliaan vaiheen. Hän kirjoitti pari näytelmää ja puolentusinaa romaania. Niistä viimeinen, Opettaja Piitan uusi vaimo, ilmestyi 1951. Viimeisessä romaanissaan Walakorpi osoitti myös keljuilijanlahjansa. Aikalaisten oli helppo tunnistaa opettaja Piitan esikuva, eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, joka oli kunnallisten ja kirkollisten toimien lisäksi osallistunut kaikkeen mahdolliseen yhdistystoimintaan pitäjässä. Yhtenä erikoisuutena mainittiin, että Piitalla oli ollut taipumus jättää kansakoulun viimeisillä luokilla hiihtokisoissa menestyneitä oppilaita luokalleen varmistaakseen opinahjonsa menestyksen seuraavan talven koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Tähänkin tarinaan Walakorpi sommitteli sentään auvoisan lopun. Myöhäiskauden tuotoksensa kirjoittaja määritteli kyläromaaniksi. Ne olivat vaivatonta ajanvietekirjallisuutta. Kuten kirjailija itse viimeisistä teoksista sanoi: ”… ne ovat synnynnäisen, iän ja kokemusten vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän kirkastaneen elämänmyönteisyyteni tulosta.”

Walakorven seuranäytelmät ovat jääneet pölyttymään nuoriso- ja näytelmäseurojen arkistoon, mutta kertaalleen hän pääsi parrasvaloihin nuoruudenystävänsä Sillanpään lapsuuden pihapiiriin. Maire Martikainen dramatisoi Huhtikuun yön Myllykolun kesäteatteriin näytelmäksi1991.

Walakorpi myönsi vielä aikuisiällä kaivanneensa Pohjanmaalle, vaikka oli lähtenyt sieltä jo kahdeksanvuotiaana. Waldemar Rantoja otti hänet syntyperänsä takia mukaan 1935 ilmestyneeseen teokseensa Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Rantoja  totesi Walakorven synnyinheimonsa sisulla, tarmolla ja itsepäisyydellä toimineen pitkiä aikoja vapaana kirjailijana. Tämä kuitenkin pakotti hänet tuotteliaisuuteen, joka ylitti hänen henkisen kantovoimansa. Siksi laaja tuotanto ei noussut taiteellisesti kestäväksi lukuunottamatta yksittäisiä runoja ja novelleja.

Hämeenkyrön luontoon Walakorpi hurmaantui, mutta ihmiset ja kieli näyttävät jääneen hänelle vieraiksi. Walakorpi itse totesi muuttuneensa vuosien mittaan yhä enemmän maalaiseksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Maaseudun leppoisan tyyni ja rauhallinen ilmapiiri oli silti sisäisesti rikasta ja vaihtelevaa. Walakorpi ei kirjailijana yltänyt sillanpääläisiin sfääreihin, mutta näyttää saavuttaneen henkisen tasapainon ja elämänonnen.

Panu Rajala toimitti 1986 Walakorven Hämeenkyröön Sanomista kirjoittamista pakinoista kokoelman Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Teos antaa oivallisen yhteenvedon Walakorven tavasta kuvata maalaispitäjän maisemia, ajankohtaisia ilmiöitä ja tapauksia. Sieltä löytyy myös Walakorven rakkaudentunnustus uudelle kotiseudulleen:

”Vuosien kuluessa minulle on käynyt yhä varmemmaksi tietoisuus, että taivas ei kaarru missään niin korkealle kuin täällä, että vesi ei kimmellä missään niin kirkkaana ja että kuhilas ei ole missään niin kaunis kuin se on Kyrön vainioilla.”

Lähteet:

Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: U. W. Walakorpi, s. 536-542. WSOY 1954.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu, 1986

Waldemar Rantoja: Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Porvoo, 1935.

Jalmari Rinne: Muistelija. Otava 1985.

U.W. Walakorpi: Kapina. Karisto, 1918.

U.W. Walakorpi: Opettaja Piitan uusi vaimo. Karisto, 1951.

U.W. Walakorpi: Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Koonnut ja esipuheen kirjoittanut Panu Rajala. Oy Hämeenkyrön Sanomat, 1986.

U.W. Walakorpi: Pohjalaiset nousevat. Karisto, 1918.

Viittaukset digitoituihin sanomalehtiin olen merkinnyt linkkeinä tekstiin.

Karisto alkoi julkaista 1919 uusintapainoksina Walakorven vanhoja teoksia. Esikoisromaani Mariannesta ilmestyi Walakorven kuvalla varustettuna kolmas painos.

Kuva Walakorvesta ilmestyi Joulutunnelmia-lehdessä 1.12.1918. Kuva liittyy Sillanpään juttuun Walakorvesta.

Ala-Vakerin pihassa kirjailijat Sillanpää ja Walakorpi sekä talon isäntä ja emäntä. Myös tämä kuva Joulutunnelmia-lehdestä.

Julkaisen blogissani Ahti Lindbergin sisällissotaan liittyvän jutun Lahtareita ja punikkeja. Se muistuttaa mielestäni hyvin siitä, miten sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat vaikuttaneet maalaispitäjän arkipäivään pitkään sodan jälkeen.

                             

                       Hyllytetty juttuni

Alla seuraava kylälegenda oli tarkoitettu Hämeenkyrö Seuran julkaisemaan Kyrön Joulun 2018 numeroon. Pyydettynä olen kymmenkunnan vuoden aikana kirjoittanut lehteen lähi- ja henkilöhistoriaa, luontoaiheita ym. käsitteleviä artikkeleita. Tänä vuonna minulle ehdotettiin kansalaisota-aihetta. Olihan sen merkkivuosi.

Lehden toimituskunnan puheenjohtaja ei suostunut julkaisemaan juttua mm.sillä perusteella, että lehden korkea taso kärsii satuilustani. Henkilökohtaisesti en ole Hämeenkyrö-seuran jäsen, joten en voi, enkä haluakkaan puuttua lehden sisältöön. Kuitenkin Hämeenkyrössä käydään edelleen vapaussotaa samanaikaisesti, kun vaikkapa Turussa puolueiden puheenjohtajat ja tasavallan presidentti arkkipiispan johdolla käyvät kunniakäynnillä kummankin sodan osapuolen muistomerkeillä.

                        

                           Lahtareita ja punikkeja

Otsakkeen termit ovat lähes täysin kadonneet nuorempien sanavarastosta. Hyvä näin, sillä kulunut vuosi on nimetty sovinnon vuodeksi. Nytkö jo, vai vasta nyt? Sata vuotta sitten kaikkien oli tunnustettava väriä. Jos et ollut puolellamme, olit meitä vastaan.

Merkkivuonna huomion painopiste on kiinnittynyt taisteluiden kuvaamiseen ja maastossa vierailuihin. Isolle osalle silloisia rivimiehiä ei ollut edes selvää, mistä taisteltiin ja kuka oli vastassa. Vähemmälle huomiolle on sensijaan jäänyt sodan jälkiselvittely teloituksineen ja vankileirikatastrofeineen. Sotaan lähtevä ja aseeseen tarttuva tiedostaa, että siellä saattaa päästä myös omasta hengestään. Mutta oikeustajun vastaista oli sensijaan aseettomiin, alaikäisiin, puolustuskyvyttömiin ja ulkopuolisiinkin kohdistunut terrori.

Tapahtumien merkkivuonna on julkaistu huomattava määrä asiasta kertovia teoksia. Omaan luku-urakkaani valitsin kaksi julkaisua: Sture Lindholmin Vankileirihelvetti Dragsvik ja Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918. Erityisen vaikuttava lukukokemus oli viimeksimainittu teos. Kokemuksen vaikuttavuutta lisäsi se, että tekijän tieteenala on sosiologia ja teos on hänen tohtorinväitöksensä. Molemmat tutkijat tulevat johtopäätökseen, että sisällissodan/kansalaissodan toiminnassa oli kyse myös eugeniikasta, rodunjalostustieteestä ja etnisestä puhdistukseta. Lahden leirin lääkäri tohtori Martti Wallenius mm. kielsi ampumasta teloitettavia päähän, koska se haittasi  hänen kallonmittauksiaan punikin perustyyppiä määriteltäessä.

Molemmat tutkijat ovat kahlanneet valtavan määrän lähdeaineistoa lävitse. Lindholm esimerkiksi siteeraa useassa kohdassa leirillä vankina ollutta ikaalilaista opettajaa Vilho Korhosta. Liukkonen tuo omassa väitöksessään esiin hyvinkin kauan salattuja ja arkoja totuuksia. Jos niistä olisi aikanaan tiedetty, miten nuori valtio olisi suhtautunut siihen, että Suomen urheilun ikoni ja pesäpallon kehittäjä   johtaa teloitusryhmää, joka ampuu kaikki hoitajat ja potilaat sairaalan sänkyihin Kuhmoisten Hauroisissa? Tai miten valtionhoitajan poika johtaa teloituskomppaniaa, joka surmaa lähes 250 nuorta, osin alaikäistä punakaartilaistyttöä Hennalan vankileirillä. Tämänlaatuisten teosten lukijakunta valikoituu lähes poikkeuksetta ihmisten ennakkoluulojen perusteella. Moni jättää lukukokemuksen mieluusti väliin ja valitsee tekstejä, jotka tukevat omia jo valmiiksi omaksuttuja mielipiteitä.

Asuin rapiat kymmenen ensimmäistä ikävuottani Kostulassa. Aivan lähinaapurissa asui kolme punaleskeä. Yksi heistä, Hilma Siren, oli perheellemme erityisen läheinen. Hänelle jäi kolme alle kymmenvuotiasta lasta huollettavaksi miehensä kuoleman jälkeen. Hänen kertomuksensa ja kokemuksensa auttoivat ymmärtämään, miten paljon virallinen Suomi valehteli ja salasi minulta tapahtumia. Hilma kertoi myös taustaa legendalle kauan jatkuneesta vihanpidosta Kalle Wesmannin ja opettaja Helmi Lähteenmäen välillä. Vihanpito jatkui heidän elämänsä loppuun asti, ja ehkä sen ylikin.

Hilma, kuten kaikki hänen leskiksi jääneet kohtalotoverinsa, olivat joutuneet vaikenemaan tapahtuneesta. Minulle, 6-7 vuotiaalle lapselle, hänen oli helppo purkaa patoutuneita tunteitaan. Erityisesti Hilman tarinoista mieleeni jäi Kostulan koulun opettaja Helmi Lähteenmäen edesottamukset. Esimerkiksi punikkilasten oli vietettävä välituntia erillään muista lapsista koulun pihassa. Erään kerran Hilman korviin oli kantautunut tieto, että koululle oli tullut höystöjä (eläinten sisälmyksissä olevasta talista ruuan höystämiseen valmistettu ravinto). Koska ruokaa ei hänen perheellään ollut, myös Hilma lähti höystöjä kyselemään. Hänen tiedustellessaan opettajalta asiaa, hän sai vastauksen: “Kyllä höystöjä on, mutta ei niitä punikeille anneta.” Lapsena tarinoita kuunnellessani rakentelin mielikuvituksessani niille olomuodon. Sijoitin punikkilapset koulun sisääntuloportin vieressä olevien kuusien alle ja muut lapset olivat pihan keskellä olevien tammien luona. Hilman näin palaavan höystönhakureissultaan pettyneenä tyhjä pilkkumi kädessään.

Kalle Wesman palasi 1922 Tammisaaren vankileiriltä. Kyläläisten suussa hän oli Vanha Vesmanni, ja moni ei etunimeä edes tiennyt tai muistanut. Kun hän sai kuulla koulun opettajan edesottamuksista, jotka olivat kohdistuneet myös hänen omiin kuuteen lapseensa, hän perusti yhden miehen vanhempainneuvoston ja marssi koululle. Syntyneessä keskustelussa he olivat varmaankin retorisesti samalla viivalla. Helmin kahden vuoden seminaarikoulutusta vastassa oli Kallen nelivuotinen ”Tammisaaren  Korkeakoulu”. Vangeilla oli nimittäin hyvin kehittynyt sisäinen opiskelujärjestelmä, ja esimerkiksi  Eero A. Vuori ja Yrjö Kallinen toimivat myöhemmin jopa ministereinä  ja suurlähettiläinä.

Kuinka tuloksellista Vanhan Vesmannin asioihin puuttuminen oli, siitä ei ole tietoa. Ainakin se poiki lihavan riidan. Eripura ilmeni esimerkiksi siten, että kun he sattuivat tulemaan tiellä toisiaan vastaan Helmi vaihtoi hyvissä ajoin tien vastakkaiselle puolelle. Molemmilla osapuolilla oli vankka kannattajakunta. Helmi toimi lottajärjestön paikallisena johtohenkilönä, Kallea arvosti vähäväkinen kansanosa, koska hän oli niitä harvoja, jotka uskalsivat puolustaa heitä. Tapauksen legendanomaisuutta lisää vielä se, että kun Helmi Lähteenmäki kuoli 10.03. 1939, Vanha Vesmanni kuoli kaksi päivää myöhemmin 12.03 1939. Arkut olivat kappelissa rinnakkain. Koulu- ja aatekiistaa käytiin väen mielikuvituksessa vielä tässäkin vaiheessa. Jotkut, voimakkaammalla mielikuvituksella varustetut, olivat kuulevinaan arkuista siihen viittaavia ääniä.

Sellaista asennetta, että kaikki perheenjäsenet aviopuolisosta sylivauvaan leimattiin punikeksi, tiede selittää toiseuden käsitteellä. On “ryhmä me” ja “ryhmä muut”. Opettajakin saattoi leimata oppilaansa ryhmän “muut” edustajiksi, joita piti jopa pyrkiä muuttamaan. Osa oppilaista edusti niitä “toisia”, joiden olemus määrittyi “toisten” ryhmässä eniten vastenmielisyyttä aiheuttavan tyypin mukaan.

Valokuva 1. Suojeluskunnan lausunto valtiorikosoikeudelle Vesmannista.

Vuoden 1918 kuulustelupöytäkirjoista näkee, että huomio kiinnitettiin erityisesti siihen, onko henkilö kantanut asetta, kuuluiko työväenyhdistykseen ja kuka oli päällikkö. Kallenkin kansiossa on kymmenen arkkia erilaisia lausuntoja. Kun joka 50. suomalainen oli tuolloin vangittuna, ymmärtää että hänenkin asiansa oli esillä vasta syyskuussa. Tuomion pitkittyminen saattoi pelastaa Kallen hengen. Ulkovaltojen puuttuminen vankien kohteluun elokuun lopulla pakotti lopettamaan silmittömän tappamisen. Mikä sai Hämeenkyrön Suojeluskunnan esikunnan antamaan näin tylyn arvion Vanhasta Vesmannista, ja suosittelemaan jopa hänen eliminoimistaan? Hän oli työväenyhdistyksen jäsen ja kantoi asetta, mutta oli tavallinen rivimies. Hän elätti perhettään tekemällä hevosen valjaiden luokkeja. Mäkitupalaisena metsää Kallella ei ollut aariakaan ja tarvisemansa tuomipuun rangat hän todennäkoisesti otti omin lupinsa isäntien metsästä.  Lähistöllä olevassa Isosaressa pidettiin kesäisin niinsanottua joutilasta karjaa. Kun elukoita syksyllä kerättiin, ja joku lammas puuttui, oli Vesmanni ensimmäisenä epäiltynä.

Valokuva 2. Wessmannin vapauspassi.

Kallen rispaantuneesta vapauspassista voi päätellä, että nöyryytys ei päättynyt  vapautukseen. Kallekin joutui ilmoittautumaan nimismiehelle kuukausittain vielä kolmen vuoden ajan. Virka-asioissa nimismiestä oli puhuteltava ”herra nimismieheksi.” Herroitteliko Kalle ilmoittautuessaan, ei ole tiedossani. Tarinaa tuntien, arvelen että ei nöyrtynyt.

Valokuva 3. Miehet ruokatunnilla.

Hammaren co:lla ei Vanhan Vesmannin kaltaisille miehille ollut töitä tarjolla. Siitä piti huolen isännöitsijä Fraser. Olihan hän  joutunut 1918 kapinallisten pidättämäksi ja vangituksikin. Sensijaan Uittoyhdistykselle Kallenkin työpanos kelpasi. Kuvassa ollaan sortteerausponttoolla, ja vietetään ruokatuntia. Kuvassa Vanha Vesmanni oikealla.  Taustalla on Urjaisten kylä. Rannalla sijaitsi myös  Kallen mäkitupalaismökki, joka oli tässä vaiheessa jo lunastettu itsenäiseksi.

Valokuva 4. Kostulan koulun opettajat Matti ja Helmi Lähteenmäki sekä oppilaat koulukuvassa (noin 1920).

Kostulan koulun opettajat ja oppilaat vuoden 1920 tienoilla.  Aloittaessani koulun 1943 Helmi Lähteenmäki oli kuollut 5 vuotta aikaisemmin ja Matti Lähteenmäki oli juuri jäänyt eläkkeelle. Kesällä 2018 90 vuotta täyttänyt Heikki Tiirikka oli koulun oppilas silloin, kun Helmi Lähteenmäki kuoli. Hänellä on vähän samansuuntaisia muistikuvia kuin Hilma Sirenillä. Tiirikka muistelee, että heidät oppilaat vietiin kunniavartioon opettajansa siunaustilaisuuteen. Tilaisuuden jälkeen palattiin koululle ja siellä tarjottiin  oppilaille rusinasoppaa.  Kotimatkalla tilaisuudessa itkuunpillahtaneet tytöt saivat kovan lumipalloryöpyn pojilta. Tiirikka on kirjoittanut järjestönsä eläkeläislehteen artikkelin näistä kokemuksistaan. Helmin puoliso Matti Lähteenmäki oli pidetty opettaja. Hänen mielestään yksi tärkeimmistä asioista, jopa koulumenestystä tärkeämpi, oli koulun menestyminen koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Koululuokassa muistankin olleen kaksi Arla Koskisen (o.s. Lehtosen) maalausta saavutetuista voitoista. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana Matti Lähteenmäki toimi 1937-1945. Kirjallista tuotantoa hänellä on mm.Hämeenkyrön suojeluskunnan historia (keräilyharvinaisuus) ja Muistelmia Hämeenkyrön kunnalliselämästä.  

Jutullani halusin valottaa yhden kyläkunnan tapahtumia kansalaissodan aiheuttamista ristiriidoista ja niiden selvittelystä. Osana olevaa muistitietoa toin Heikki Tiirikan omaan aikaamme ylettyvän muistitiedon. Hänen objektiivisuuttaan lisää vielä se, että hän kuului suojeluskunnan poikaosastoon, joten hän kuului joukkoon ME. Pois jätin oman äitini muistitiedot, koska ne suoranaisesti eivät liittyneet aiheeseen. Huomioitava on myös, ettei tuolloin opettajiksi pyrkiviltä vaadittu minkäänlaisia soveltuvuustestejä.

Ruokokeppi ja sääty

Säätyjakoisessa yhteiskunnassa piti säätyerot tehdä nähtäviksi. Vaurauden lisäksi keinoina olivat mm. vaatetus- ja tapakulttuuri. 

Niinimäen isäntä Lassi Lassinpojan ja kirkkoherra Olaus von Borgenin kiista espanjanruokoisesta kepistä päätyi Kerimäen yhdistetyille kesä- ja syyskäräjillä marraskuussa 1672. Kyse oli siitä, että kirkkoherra oli Lassin mukaan ottanut häneltä tuolloin maaseudulla harvinaisen kepin luvatta edellisvuoden heinäkuussa. Lassi oli saanut kepin majuri Jöran Pistolekorsin perintöjen joukossa ja säilyttänyt sitä karbiininsa laastikkujen eli latauspuikkojen joukossa. Kirkkoherra huomasi kepin, ja otti sen arvellen kepin voivan palvella paremmin häntä kuin Lassia.

Puolitoista vuotta myöhemmin Lassi väitti käräjillä, että kirkkoherra vei kepin luvatta. Juttua puitaessa kävi ilmi, että Lassi oli luvannut aiemmin kepin koulumestari Christer Sigfridille. Kun tämä kävi keppiä kysymässä, kertoi Lassi lahjoittaneensa sen kirkkoherralle. von Borgenin puolesta todisti myös Lassin lanko, lukkari Heikki Toivanen. Oikeus katsoi kirkkoherran saaneen kepin rehellisesti ja sakotti kantajana toiminutta Lassia väärästä ilmiannosta.

Itsestään selvänä pidettiin sitä, että Lassi ei keppiä käyttäisi. Kirkkoherralle ja koulumestarille se oli sopiva kapistus, mutta ei talonpojalle.

Hiidenmaljoja ja taikoja

Edellisessä blogikirjoitelmassani käsittelin kahta Kerimäellä käytyä oikeudenkäyntiä, joissa epäitiin taikuutta. Olipa toisessa kyse jopa noituudesta. Nyt pari käräjätarinaa lisää taikuudesta.

Joiko Pekka Turunen Hiidenmaljan?

Tuvat nurkittain asuvat Pekka Heikinpoika Turunen ja Juho Lassinpoika Haverinen olivat huonoissa väleissä keskenään. Riita yltyi sellaiseksi, että Turunen haastoi Haverisen yhdistettyihin kesä- ja syyskäräjiin 1672. Turusen mukaan Haverinen oli polttanut hänen riihensä puimattomine viljoineen edellisenä syksynä ennen Mikkelinpäivää. Molemmat puhuivat pahaa toisistaan pahaa pappien kuullen niin, että kirkkoherra esti heidän pääsynsä ehtoolliselle. Haverinen myönsi ilkeät puheet, mutta kielsi jyrkästi riihen polttamisen, vaikka Turusen todistaja Martti Antinpoika Massinen selitti yöllä palaneen riihen nurkan alta sytytetyksi.

...Fanens skåhl eller på finska till att seija: Hijen Malia,...

Lisäksi Haverinen oli Turusen mukaan syyttänyt häntä lautamies Pekka Makkosen ja lukkari Heikki Toivasen kuullen Hiidenmaljan (Pöytäkirjassa Fanens skåhl, suomeksi Hijen Malia) juomisesta. Tämä oli tapahtunut ennen Mikkeliä kirkkoherra Olaus von Borgenin kerätessä voisaataviaan. Turusen taloon tultuaan kirkkoherra piti jumalanpalveluksen. Haverinen oli sanonut pihalla, ettei Turusen tulisi osallistua ehtoolliselle, koska tämä toistuvasti juonut Hiidenmaljan yhdessä rantasalmelaisen Niilo Koikkalaisen kanssa markkinamatkoilla Lappeenrantaan. Käräjäsalissa Haverinen perui puheensa Hiidenmaljan juomisesta. Kun miehiä vaadittiin oikeudessa valalle asiasta, äityi Haverinen lausumaan: ”Turunen on niin kova, ettei laki pure häneen.” Tästä lausumasta Haverinen joutui heti tilille: hän ymmärsikin oitis myöntää sanansa pikaistuksissa tokaistuksi ja pyysi anteeksi sanomisiaan.

"Turuin är så hårdt at lagen icke bijtar på honom."

Tämän jälkeen tuomari tiedusteli lautamiehiltä ja käräjäväeltä, oliko heillä tietoa Turusen mahdollisista noitamenoista. Käräjärahvas kielsi mitään sellaista tietävänsä, ja nimismies sekä siltavouti olivat samaa mieltä. Lautamiehet lausuivat käsityksenään, että Turusella ja Haverisella oli vanhoja vihoja. Haverisesta lautamiehet antoivat huonon todistuksen: tämä oli ”ränkkä”, hänen kansaan ei kukaan toimeen tullut. Oikeus vapautti lopuksi Turusen taikuussyytteistä. Tuomio alistettiin vielä hovioikeudelle.

Mikä tarkoitettiin Hiidenmaljalla? Hiidenmaljan sijaan useimmiten puhuttiin Ukon maljasta tai Ukon vakoista, tapa, jota Agricolakin paheksui tähän tapaan:

Ja kun kevätkylvö kylvettiin
silloin ukon malja juotiin
Siihen haettiin ukon vakka
niin juopui piika että akka

Savon talonpojat joutuivat maksamaan 1540-luvulla 32 tynnyriä viljaa sakkoina siitä, että olivat juoneet Ukon maljan. Ruotsinkieliset kirjurit nimesivät tuolloin Ukon skandinaavisen ukkosen jumalan mukaan Thoriksi. Hauholla juotiin suuren kuivuuden vallitessa Ukon vakkoja kesällä 1662. Yhdeksän kannua olutta varattiin riittiin ja menoja johtanut Sigfrid Antinpoika lausui vyötäisiään myöten vedessä seisten tarvittavat sanat:

Pyhä Vcko ilman isä
Jumalan käskyläinen
sadetta sinä meilen suo,
ettei kuivuis Kucka kaunis
wilia wihelä waipuis…

Kyse oli siis hedelmällisyysriitistä, joka toteutettiin kylvöaikana tai esim. kuivuuden uhatessa. Joskus Ukon vakat järjestettiin hiisissä eli pyhissä lehdoissa. Jos Turunen todellakin joi Hiidenmaljan, lienee ollut kysymys enemmänkin markkinamatkaan liittyvästä hummailusta kuin varsinaisista palvontamenoista. Voi olla myös kyse siitä, että Haverinen keksi koko jutun aiheuttaakseen vaikeuksia vihamiehelleen. Joka tapauksessa kerimäkeläiset tiesivät Hiidenmaljojen juomisen merkityksen.

Lassi Makkonen koettaa voittaa maariidan taikuudella

Nimismies Elias Burman haastoi Kupialan Lassi Makkosen talvikäräjiin 1707. Syytteen mukaan Makkonen oli edelliskesänä 21.6. Pulkkilassa pidetyssä Laamanninoikeuden istunnossa heittänyt tuomarin pöydän alle pussin, jossa oli muutamia jyviä, kaksi pientä lastua ja hieman kartattua villaa. Makkonen ei saattanut syytettä kiistää. Hän sanoi, ettei mihinkään pahaan pyrkinyt, yritti vain voittaa maariidan, jota kävi naapurinsa Lassi Nylanderin kanssa. Taikaneuvon Makkonen oli saanut joltain tuntemattomaksi jääneeltä karjalaiselta talonpojalta. Asia erikseen, oliko kerimäkeläisillä tarvetta hakea taikaoppeja Karjalasta asti. Nimetön karjalainen talonpoika oli käräjätuvassa toki sopivampi taikakeinojen osaaja kuin esim. oman kylän asukas.

Kun Makkonen oli ensikertalainen eikä häntä muutenkaan tunnettu taikuuden harjoittajana, selvisi hän 40 kuparitaalarin sakolla. Päätös alistettiin vielä hovioikeudelle.

Hävisikö taikuus?

Makkosen tapauksen jälkeen ei Kerimäen käräjillä tietääkseni käsitelty taikuusjuttuja. Taikominen ja loitsiminen ei tietenkään loppunut. Valistuksen myötä 1700-luvulla valtiovalta alkoi menettää kiinnostustaan noituuteen ja taikuuteen. Taikuusjutuissa pitäjäläiset tuntuivat suojelevan epäiltyjä, ellei ollut kyse vahingoittamiseen pyrkivästä taikuudesta. Vihamiehen vahingoittamiseksi tehdyt ilmiannot vähenivät kai siksi, että väärästä ilmiannosta saattoi saada melkoisen rangaistuksen.

Kirkko jatkoi taisteluaan vanhoja uskomuksia vastaa. Daniel Juslenius kyseli piispantarkastuksessa 1737 kuudennusmiehiltä ja isänniltä, oliko Kerimäellä harjoitettu noituutta, taikuutta, juopottelua tai muuta huonoa elämää. Aiheen kysymykseen Juslenius sai huomattuaan seurakuntalaisten kristinuskon taidot heppoisiksi. Siksi saattaisivat pitäjäläiset vähäisten tietojensa takia sortua moisiin synteihin. Seurakuntalaiset luonnollisesti vakuuttivat kyseisten syntien olevan Kerimäellä tyystin tuntemattomia. Kuitenkin jo seuraavana keväänä armovuoden saarnaaja ja myöhempi kirkkoherra Henrik Brunnerus kyseli tuomiokapitulilta, voiko hän päästää ehtoolliselle henkilöitä, jotka eläimiä kuohitessaan lukuja ja puhalteluja, ts. lukivat loitsuja. Myös pyhien lehtojen ja uhripuiden palvojia oli edelleen. Tuomiokapituli vaati Brunnerusta toimittamaan pakanuuteen syyllistyneet oikeuden eteen, ehtoolliselle heitä ei saanut päästää ennen oikeudenkäyntiä. Brunnerus arvioi neuvon mahdottomaksi noudattaa: ei hän ketään oikeuteen haastanut.

Yrjön eli Jyrin päivää vietettiin 1600-luvulla – kuten nykyäänkin – huhtikuun lopulla, 23.4. Silloin oli tapana laskea karjaa laitumelle. Päivä ei enää luterilaisena aikana ollut kirkkopyhä, mutta Savonlinnan ympäristössä ei sinä päivänä edelleenkään tehty töitä. Muutenkin päivään liittyi erityisiä menoja. Matti Hakon mukaan Kumpurannassa kerrottiin, että vielä 1800-luvun lopulla vanhat miehet kävivät Yrjön päivän vastaisena yönä pitämässä jyrinhuutoa suuren kuusen luona mukanaan evästä ja viinaa. Toimituksella pyrittiin suojelemaan karjaa pedoilta ja edistämään viljankasvua. Tavalla lienee suora yhteys Ukon maljoihin tai Hiidenmaljoihin.

Noituuteen ja taikuuteen liittyvät oikeudenkäynnit vähenivät ajan mittaan ja näyttävät loppuneen Kerimäellä kokonaan varsin varhaisessa vaiheessa. Usko noituuden ja taikuuden hyvää tai pahaa tekevään voimaan ei hävinnyt pitkiin aikoihin. Liekö hävinnyt nytkään?

Lähteitä

Matti Hako: Voi maailma, sanoi sepän Iita.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1

Ukon vakoista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vakkajuhlat

Juttu Hiidenmaljasta: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3872256

Lassi Makkosen juttu: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24171510