Julkaisen blogissani Ahti Lindbergin sisällissotaan
liittyvän jutun Lahtareita ja punikkeja. Se muistuttaa mielestäni hyvin siitä, miten sadan vuoden takaiset
tapahtumat ovat vaikuttaneet maalaispitäjän arkipäivään pitkään sodan jälkeen.
Hyllytetty juttuni
Alla seuraava kylälegenda oli
tarkoitettu Hämeenkyrö Seuran julkaisemaan Kyrön Joulun 2018 numeroon.
Pyydettynä olen kymmenkunnan vuoden aikana kirjoittanut lehteen lähi- ja
henkilöhistoriaa, luontoaiheita ym. käsitteleviä artikkeleita. Tänä vuonna
minulle ehdotettiin kansalaisota-aihetta. Olihan sen merkkivuosi.
Lehden toimituskunnan
puheenjohtaja ei suostunut julkaisemaan juttua mm.sillä perusteella, että
lehden korkea taso kärsii satuilustani. Henkilökohtaisesti en ole Hämeenkyrö-seuran
jäsen, joten en voi, enkä haluakkaan puuttua lehden sisältöön. Kuitenkin
Hämeenkyrössä käydään edelleen vapaussotaa samanaikaisesti, kun vaikkapa
Turussa puolueiden puheenjohtajat ja tasavallan presidentti arkkipiispan
johdolla käyvät kunniakäynnillä kummankin sodan osapuolen muistomerkeillä.
Lahtareita ja punikkeja
Otsakkeen
termit ovat lähes
täysin kadonneet
nuorempien sanavarastosta. Hyvä näin, sillä kulunut vuosi on
nimetty sovinnon vuodeksi. Nytkö jo, vai vasta nyt? Sata vuotta sitten kaikkien
oli tunnustettava väriä. Jos et ollut puolellamme, olit meitä vastaan.
Merkkivuonna
huomion painopiste on kiinnittynyt taisteluiden kuvaamiseen ja maastossa
vierailuihin. Isolle osalle silloisia rivimiehiä ei ollut edes selvää, mistä
taisteltiin ja kuka oli vastassa. Vähemmälle huomiolle on sensijaan jäänyt
sodan jälkiselvittely teloituksineen ja vankileirikatastrofeineen. Sotaan
lähtevä ja aseeseen tarttuva tiedostaa, että siellä saattaa päästä myös omasta
hengestään. Mutta oikeustajun vastaista oli sensijaan aseettomiin, alaikäisiin,
puolustuskyvyttömiin ja ulkopuolisiinkin kohdistunut terrori.
Tapahtumien
merkkivuonna on julkaistu huomattava määrä asiasta kertovia teoksia. Omaan
luku-urakkaani valitsin kaksi julkaisua: Sture Lindholmin Vankileirihelvetti
Dragsvik ja Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918. Erityisen vaikuttava
lukukokemus oli viimeksimainittu teos. Kokemuksen vaikuttavuutta lisäsi se,
että tekijän tieteenala on sosiologia ja teos on hänen tohtorinväitöksensä.
Molemmat tutkijat tulevat johtopäätökseen, että sisällissodan/kansalaissodan
toiminnassa oli kyse myös eugeniikasta, rodunjalostustieteestä ja etnisestä
puhdistukseta. Lahden leirin lääkäri tohtori Martti Wallenius mm. kielsi
ampumasta teloitettavia päähän, koska se haittasi hänen kallonmittauksiaan punikin perustyyppiä
määriteltäessä.
Molemmat
tutkijat ovat kahlanneet valtavan määrän lähdeaineistoa lävitse. Lindholm
esimerkiksi siteeraa useassa kohdassa leirillä vankina ollutta ikaalilaista
opettajaa Vilho Korhosta. Liukkonen tuo omassa väitöksessään esiin hyvinkin
kauan salattuja ja arkoja totuuksia. Jos niistä olisi aikanaan tiedetty, miten
nuori valtio olisi suhtautunut siihen, että Suomen urheilun ikoni ja pesäpallon
kehittäjä johtaa teloitusryhmää, joka
ampuu kaikki hoitajat ja potilaat sairaalan sänkyihin Kuhmoisten Hauroisissa?
Tai miten valtionhoitajan poika johtaa teloituskomppaniaa, joka surmaa lähes
250 nuorta, osin alaikäistä punakaartilaistyttöä Hennalan vankileirillä.
Tämänlaatuisten teosten lukijakunta valikoituu lähes poikkeuksetta ihmisten
ennakkoluulojen perusteella. Moni jättää lukukokemuksen mieluusti väliin ja
valitsee tekstejä, jotka tukevat omia jo valmiiksi omaksuttuja mielipiteitä.
Asuin
rapiat kymmenen ensimmäistä ikävuottani Kostulassa. Aivan lähinaapurissa asui
kolme punaleskeä. Yksi heistä, Hilma Siren, oli perheellemme erityisen
läheinen. Hänelle jäi kolme alle kymmenvuotiasta lasta huollettavaksi miehensä
kuoleman jälkeen. Hänen kertomuksensa ja kokemuksensa auttoivat ymmärtämään,
miten paljon virallinen Suomi valehteli ja salasi minulta tapahtumia. Hilma
kertoi myös taustaa legendalle kauan jatkuneesta vihanpidosta Kalle Wesmannin
ja opettaja Helmi Lähteenmäen välillä. Vihanpito jatkui heidän elämänsä loppuun
asti, ja ehkä sen ylikin.
Hilma,
kuten kaikki hänen leskiksi jääneet kohtalotoverinsa, olivat joutuneet
vaikenemaan tapahtuneesta. Minulle, 6-7 vuotiaalle lapselle, hänen oli helppo
purkaa patoutuneita tunteitaan. Erityisesti Hilman tarinoista mieleeni jäi
Kostulan koulun opettaja Helmi Lähteenmäen edesottamukset. Esimerkiksi
punikkilasten oli vietettävä välituntia erillään muista lapsista koulun
pihassa. Erään kerran Hilman korviin oli kantautunut tieto, että koululle oli
tullut höystöjä (eläinten sisälmyksissä olevasta talista ruuan höystämiseen
valmistettu ravinto). Koska ruokaa ei hänen perheellään ollut, myös Hilma lähti
höystöjä kyselemään. Hänen tiedustellessaan opettajalta asiaa, hän sai
vastauksen: “Kyllä höystöjä on, mutta ei niitä punikeille anneta.” Lapsena tarinoita
kuunnellessani rakentelin mielikuvituksessani niille olomuodon. Sijoitin
punikkilapset koulun sisääntuloportin vieressä olevien kuusien alle ja muut
lapset olivat pihan keskellä olevien tammien luona. Hilman näin palaavan
höystönhakureissultaan pettyneenä tyhjä pilkkumi kädessään.
Kalle
Wesman palasi 1922 Tammisaaren vankileiriltä. Kyläläisten suussa hän oli Vanha
Vesmanni, ja moni ei etunimeä edes tiennyt tai muistanut. Kun hän sai kuulla
koulun opettajan edesottamuksista, jotka olivat kohdistuneet myös hänen omiin
kuuteen lapseensa, hän perusti yhden miehen vanhempainneuvoston ja marssi
koululle. Syntyneessä keskustelussa he olivat varmaankin retorisesti samalla
viivalla. Helmin kahden vuoden seminaarikoulutusta vastassa oli Kallen
nelivuotinen ”Tammisaaren Korkeakoulu”.
Vangeilla oli nimittäin hyvin kehittynyt sisäinen opiskelujärjestelmä, ja
esimerkiksi Eero A. Vuori ja Yrjö
Kallinen toimivat myöhemmin jopa ministereinä
ja suurlähettiläinä.
Kuinka
tuloksellista Vanhan Vesmannin asioihin puuttuminen oli, siitä ei ole tietoa.
Ainakin se poiki lihavan riidan. Eripura ilmeni esimerkiksi siten, että kun he
sattuivat tulemaan tiellä toisiaan vastaan Helmi vaihtoi hyvissä ajoin tien
vastakkaiselle puolelle. Molemmilla osapuolilla oli vankka kannattajakunta.
Helmi toimi lottajärjestön paikallisena johtohenkilönä, Kallea arvosti
vähäväkinen kansanosa, koska hän oli niitä harvoja, jotka uskalsivat puolustaa
heitä. Tapauksen legendanomaisuutta lisää vielä se, että kun Helmi Lähteenmäki
kuoli 10.03. 1939, Vanha Vesmanni kuoli kaksi päivää myöhemmin 12.03 1939.
Arkut olivat kappelissa rinnakkain. Koulu- ja aatekiistaa käytiin väen
mielikuvituksessa vielä tässäkin vaiheessa. Jotkut, voimakkaammalla
mielikuvituksella varustetut, olivat kuulevinaan arkuista siihen viittaavia
ääniä.
Sellaista
asennetta, että kaikki perheenjäsenet aviopuolisosta sylivauvaan leimattiin
punikeksi, tiede selittää toiseuden käsitteellä. On “ryhmä me” ja “ryhmä muut”.
Opettajakin saattoi leimata oppilaansa ryhmän “muut” edustajiksi, joita piti
jopa pyrkiä muuttamaan. Osa oppilaista edusti niitä “toisia”, joiden olemus
määrittyi “toisten” ryhmässä eniten vastenmielisyyttä aiheuttavan tyypin
mukaan.
Vuoden 1918
kuulustelupöytäkirjoista näkee, että huomio kiinnitettiin erityisesti siihen,
onko henkilö kantanut asetta, kuuluiko työväenyhdistykseen ja kuka oli
päällikkö. Kallenkin kansiossa on kymmenen arkkia erilaisia lausuntoja. Kun
joka 50. suomalainen oli tuolloin vangittuna, ymmärtää että hänenkin asiansa
oli esillä vasta syyskuussa. Tuomion pitkittyminen saattoi pelastaa Kallen
hengen. Ulkovaltojen puuttuminen vankien kohteluun elokuun lopulla pakotti lopettamaan
silmittömän tappamisen. Mikä sai Hämeenkyrön Suojeluskunnan esikunnan antamaan
näin tylyn arvion Vanhasta Vesmannista, ja suosittelemaan jopa hänen
eliminoimistaan? Hän oli työväenyhdistyksen jäsen ja kantoi asetta, mutta oli
tavallinen rivimies. Hän elätti perhettään tekemällä hevosen valjaiden
luokkeja. Mäkitupalaisena metsää Kallella ei ollut aariakaan ja tarvisemansa
tuomipuun rangat hän todennäkoisesti otti omin lupinsa isäntien metsästä. Lähistöllä olevassa Isosaressa pidettiin
kesäisin niinsanottua joutilasta karjaa. Kun elukoita syksyllä kerättiin, ja
joku lammas puuttui, oli Vesmanni ensimmäisenä epäiltynä.
Kallen
rispaantuneesta vapauspassista voi päätellä, että nöyryytys ei päättynyt vapautukseen. Kallekin joutui ilmoittautumaan
nimismiehelle kuukausittain vielä kolmen vuoden ajan. Virka-asioissa
nimismiestä oli puhuteltava ”herra nimismieheksi.” Herroitteliko Kalle
ilmoittautuessaan, ei ole tiedossani. Tarinaa tuntien, arvelen että ei
nöyrtynyt.
Hammaren
co:lla ei Vanhan Vesmannin kaltaisille miehille ollut töitä tarjolla. Siitä
piti huolen isännöitsijä Fraser. Olihan hän
joutunut 1918 kapinallisten pidättämäksi ja vangituksikin. Sensijaan
Uittoyhdistykselle Kallenkin työpanos kelpasi. Kuvassa ollaan
sortteerausponttoolla, ja vietetään ruokatuntia. Kuvassa Vanha Vesmanni
oikealla. Taustalla on Urjaisten kylä.
Rannalla sijaitsi myös Kallen
mäkitupalaismökki, joka oli tässä vaiheessa jo lunastettu itsenäiseksi.
Valokuva 4. Kostulan koulun opettajat Matti ja Helmi Lähteenmäki sekä oppilaat koulukuvassa (noin 1920).
Kostulan
koulun opettajat ja oppilaat vuoden 1920 tienoilla. Aloittaessani koulun 1943 Helmi Lähteenmäki
oli kuollut 5 vuotta aikaisemmin ja Matti Lähteenmäki oli juuri jäänyt eläkkeelle.
Kesällä 2018 90 vuotta täyttänyt Heikki Tiirikka oli koulun oppilas silloin,
kun Helmi Lähteenmäki kuoli. Hänellä on vähän samansuuntaisia muistikuvia kuin
Hilma Sirenillä. Tiirikka muistelee, että heidät oppilaat vietiin
kunniavartioon opettajansa siunaustilaisuuteen. Tilaisuuden jälkeen palattiin
koululle ja siellä tarjottiin oppilaille
rusinasoppaa. Kotimatkalla tilaisuudessa
itkuunpillahtaneet tytöt saivat kovan lumipalloryöpyn pojilta. Tiirikka on
kirjoittanut järjestönsä eläkeläislehteen artikkelin näistä kokemuksistaan. Helmin
puoliso Matti Lähteenmäki oli pidetty opettaja. Hänen mielestään yksi
tärkeimmistä asioista, jopa koulumenestystä tärkeämpi, oli koulun menestyminen
koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Koululuokassa muistankin olleen kaksi
Arla Koskisen (o.s. Lehtosen) maalausta saavutetuista voitoista. Kunnanvaltuuston
puheenjohtajana Matti Lähteenmäki toimi 1937-1945. Kirjallista tuotantoa
hänellä on mm.Hämeenkyrön suojeluskunnan historia (keräilyharvinaisuus) ja
Muistelmia Hämeenkyrön kunnalliselämästä.
Jutullani halusin valottaa
yhden kyläkunnan tapahtumia kansalaissodan aiheuttamista ristiriidoista ja
niiden selvittelystä. Osana olevaa muistitietoa toin Heikki Tiirikan omaan
aikaamme ylettyvän muistitiedon. Hänen objektiivisuuttaan lisää vielä se, että
hän kuului suojeluskunnan poikaosastoon, joten hän kuului joukkoon ME. Pois
jätin oman äitini muistitiedot, koska ne suoranaisesti eivät liittyneet
aiheeseen. Huomioitava on myös, ettei tuolloin opettajiksi pyrkiviltä vaadittu
minkäänlaisia soveltuvuustestejä.
Mielenkiintoinen juttu.
VastaaPoista