Kylmän sodan asiamies Erkki Käpy

Paikallishistorian tuntija Ahti Lindberg kiinnitti huomioni tiettyyn Hämeenkyrön vanhan hautausmaan hautakiveen. Hän kirjoitti myös Kyrön Jouluun 2020 jutun Erkki Kävystä otsikolla Erkki Käpy, "mies kylmästä". Erkki Kävyn sukujuuret johtavat Hämeenkyröön. Hänen isoäitinsä oli kuuluisan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen sisar, Eva Sofia Forsman. Isoisä oli puolestaan Hämeenkyrön pitkäaikainen nimismies Kaarle Juhana Alfred Alander, joka virassa ollessaan käytti nimeä Jean Alander. Avioparilla oli kaksi lasta, Artturi Akseli ja Alfred Aleksi Alander (vuodesta 1904 lähtien Käpy). Veljekset menestyivät hyvin urillaan: lakimies Aleksi eteni Turun hovioikeuden presidentiksi 1912–1925 ja lopuksi hän toimi Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin notariaattiosaston johtajana 1925–1933. Lisäksi hän toimi nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajana 1907 - 1909. 

Artturi Alander suomensi sukunimekseen Käpy jo vuonna 1889. Hän valmistui insinööriksi 1898 ja haki kokemusta Mäntän ja Simpeleen paperitehtailta ennen siirtymistään Yhdysvaltoihin koneinsinööriksi 1900 - 1903. Artturi Käpy ja hänen vaimonsa Agnes (os. Reinius) saivat ensimmäisen lapsensa Erkin siellä oleskellessaan. Näin Erkki sai Yhdysvaltain kansalaisuuden synnyinlahjana. Kotimaahan palattuaan Artturi Käpy toimi mm. ammattientarkastajana Lahden ja Helsingin piireissä. Sisällissodan jälkimainingeissa hän aikana Lahden komendanttina valkoisten vallattua kaupungin. Useat tutkijat pitävät häntä ja Hennalan vankileirin vartiopäällikköä Hans Kalmia vastuullisina ainakin yli 600 punaisen sotavangin teloituksiin Hennalassa. Vasta 15-vuotias Erkki Käpy seurasi isänsä jälki  sisällissotaan valkoisten puolella. Erkki haavoittui yhteenotossa punaisten kansaa ja hänet palkittiin huhtikuun alussa toisen luokan vapaudenristillä. Haavoittumisesta toivuttuaan hän lähti Viron vapaussotaan. Siellä uudelleen haavoituttuaan hän palasi kotimaahan ja ehti mukaan vielä Aunuksen retkelle.

Sotakokemusten jälkeen Erkki Käpy suuntasi merille vain 18-vuotiaana. Vuoden 1921 alkupuolella hän lähetti terveiset kotimaahan Argentiinasta, Buenos Airesista. Sittemmin Käpy jäi kertomansa mukaan New Yorkiin romutetusta norjalaisesta purjelaivasta merimieslakon aikana - ja huomasi olevansa Yhdysvaltain kansalainen. Hän palveli neljä vuotta Yhdysvaltain laivastossa. Sen jälkeen Käpy palasi Suomeen vanhempiaan tapaamaan. Tarkoitus oli lähteä uudelleen purjehtimaan, mutta USA:n Helsingin konsulaatissa satuttiin tarvitsemaan maan kansalaista, joka osaisi suomea, ruotsia ja englantia. Myöhemmin Käpy siirtyi Yhdysvaltain lähetystön palvelukseen. Kävyn nimi tuli mainituksi muutaman kerran sanomalehdissä, mm. 1933 setänsä Aleksi Kävyn hautajaisten yhteydessä. Samana vuonna hänet mainittiin Merenkävijät -seuran johtokunnan jäsenenä. Kesäkuussa 1938 Käpy oli suurlähettiläs Schoenfeldin seuralaisena, kun diplomaatti tutustui kiertomatkallaan Viipurin, Imatran ja Jyväskylän jälkeen Tampereen teollisuuslaitoksiin. Sieltä matka jatkui vielä Turkuun.

Tapaamisia Tukholmassa

Toisen maailmansodan jälkeen Tukholmassa tapasi kaksi politiikan ammattilaista, joilla oli yhteydet Hämeenkyröön. Arvo Poika Tuominen oli ollut ammattivallankumouksellinen,  kommunistina hän istui pitkään Suomen vankiloissa 1920- ja 30-luvuilla. Hän siirtyi Moskovaan Otto Ville Kuusisen luottomieheksi, kun Etsivän Keskuspoliisin tiukentunut ote teki toiminnan Suomessa mahdottomaksi. Moskovasta Poika lähetettiin Tukholmaan 1937. Hänet kutsuttiin takaisin Moskovaan ennen talvisotaa syksyllä 1939. Tuominen kieltäytyi palaamasta ja julkaisi sen sijaan talvisodan alettua pitkän kirjeen otsikolla "Avoin kirje suomalaiselle työläistoverille". Siinä hän hyökkäsi Neuvostoliiton ja SKP:n päätöksiä vastaan. Jatkosodan aja Tuominen vaikutti Suomessa. mutta palasi Tukholmaan syksyllä 1944. Hän ei tohtinut jäädä punaisen Valpon ja Valvontakomission Suomeen.

Tukholmassa Tuomisen yhdysmiehenä Yhdysvaltain hallintoon toimi aluksi Wilho Tikander. Tämän poistuttua yhdysmieheksi tuli Erkki Käpy. Käpy kertoi Pojalle, että hänen vanhempansa asuivat Hämeenkyrössä nimismies Jean Alanderin naimattomalle Alina-tyttärelle rakennuttamassa Harjulan talossa, Mahnalan kylässä. Erkki Käpy oli oiva yhteysmies, hän hallitsi suomen kielen. Pojan kielitaito taas oli heikonlainen. Poika ja Käpy tulivat toimeen mainiosti, heistä tuli perheystäviä. Ystävyyttä ei haitannut se, että Kävyn setä Aleksi oli ollut tuomitsemassa Poikaa 1921 Turun hovioikeudessa. Erkki ja hänen vaimonsa Sylvia olivat vakiovieraita Pojan 1947 Tukholman läheltä hankkimassa Pohjankorven lomatorpassa. Kesäisin he saattoivat viettää lähes jokaisen viikonlopun "varsitöissä": pihamaata haravoimassa, ojaa kaivamassa, perunamaata muokkaamassa. Ja iltaisin keskustetiin, politiikasta. Pojan johdolla. Jouluaattoon 1950 mahtui dramatiikkaa: julmetun liukkaalla kelillä Kävyn Pontiac liukui kaarteessa vasten linja-autoa. Poika Tuominen sinkoutui tuulilasiin niin, että hänen päänsä työntyi lasin läpi. Päähaavasta tuli verta rajusti, mutta sairaalassa Poika ommeltiin kuntoon. Miehet ehtivät vielä vanhaan kyröläiseen tapaan varastaa joulukuusen paikallisen kirkkoherran metsästä.

Tuomisen yksi keskeinen tehtävä Tukholmassa oli välittää rahaa sosialidemokraattiselle ammattiyhdistysliikkeelle, joka taisteli SAK:n herruudesta kommunistien kanssa. Hän asettui USA:n suurimman ammattijärjestöjen keskusjärjestön, American Federation of Labourin (AFL) salaiseksi asiamieheksi. AFL oli perustanut maailmanlaajuista antikommunistista propagandaa ja urkintaa harjoittavan järjestön, Free Tradition Union Commiteen (FTUC), ja tämän järjestön agenttina Tuominen toimi. FTUC oli yksi kylmän sodan väline ja toimi yhteistyössä Yhdysvaltain liittovaltion elinten kanssa. Näihin elimiin kuului tietysti myös CIA, jonka leivissä Käpy tuohon aikaan toimi. FTUC:n toimintaa johti Jay Lovestone, joka oli ollut perustamassa USA:n kommunistista puoluetta ja toiminut sen johtotehtävissä. Myöhemmin Lovestone siirtyi Tuomisen tavoin antikommunistiksi. Erkki Käpy toimi kääntäjänä Poika Tuomisen ja Lovestonen välisessä kirjeenvaihdossa. Poika kirjoitti kiivaita kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia tekstejä, jotka levisivät englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi käännettyinä laajalle FTUC:n välityksellä. Ennen vuoden 1951 SAK:n vaalia Olavi Lindblom sai Lovestonelta 20 000 dollarin sekin. Rahalla ostettiin 10 Buickia, jotka rahdattiin Suomeen ja myytiin. Rahat sijoitettiin sosialidemokraattien perustamalle Järjestötuki-nimiselle yhdistykselle. Vaali oli voitto sosiaalidemokraateille, edustajapaikat jakautuivat 172-65, lisäksi 5 paikkaa Merimiesunionille. Pojan rooli rahojen välittäjänä päättyi 1954 Frank Fribergin tultua CIA:n Suomen toimintojen päälliköksi. Friberg otti rahojen siirtelyn omaksi tehtäväkseen.

Takaisin Washingtoniin 

Erkki Käpy siirtyi Tukholmasta Yhdysvaltoihin 1952, mutta jatkoi kirjeenvaihtoa Tuomisten kanssa. Perheet tapasivatkin Käpyjen palattua Suomeen 1960-luvulla. Erkki Käpy vaimoineen asettui asunaan Washingtonin lähelle, Virginian puolelle. Nähtävästi monet suomalaiset tapasivat Kävyt Washingtonissa vieraillessaan. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kertoi Helsingin Sanomissa 30.6.1960 omasta vierailustaan. Samaan aikaan kylässä oli myös säveltäjä ja kapellimestari Felix Krohn vaimoineen. Käpy tarjosi vieraille amerikkalaista viskiä. Maissiviski Four Roses ei tuoksunut ruusuille eikä maistunut kunnon skottiviskille. Yhden lasillisen jälkeen ei lopullista tuomiota tohdittu julistaa, joten maistetiin lisää. Näin Kari: "Neljännen lasin jälkeen annoimme julkilausuman, jonka mukaan amerikkalaista whiskyäkin voi juoda. Ehkä se ei todellakaan ole niin huonoa, tai sitten meille kävi niinkuin vieraille Kaanaan häissä, jotka juhlien jatkuessa eivät enää erottaneet hyvää viiniä huonosta...". Kommentista ja oheisesta pilakuvasta päätellen Kari pysytteli skottiviskien ystävänä.

Helsingin Sanomat 30.6.1960

Erkki Käpy palveli Yhdysvaltain liittovaltiota 46 vuotta. Jäätyään eläkkeelle hän palasi Suomeen asettuen aluksi vaimonsa kanssa Helsinkiin. Charmantiksi herrasmieheksi luonnehdittu Käpy antoi muutaman haastattelun lehdille. Yhteen niistä kiinnitti huomionsa presidentti Urho Kekkonen, joka tuohon aikaan pakinoi Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Liimatainen. Kyse oli Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailusta 1968. Käpy oli puoluekannaltaan demokraatti, hänen vaimonsa taas republikaani. Haastattelussa Käpy kuitenkin kertoi tällä kertaa republikaaneja, että saataisiin demokraatit pois Valkoisesta Talosta ja tilalle republikaani tekemään niitä samoja virheitä, joista demokraatit nyt ovat vastuussa. Näin kommentoi Kekkonen: ""Erkki on nyt päässyt siihen pisteeseen, että hän on päättänyt antaa vahingon kiertää. Hän tulee äänestämään republikaaneja ja pakottaa republikaanisen presidentin ja hallituksen muuttamaan Valkoiseen Taloon ”tekemään niitä virheitä, joista demokraatit nyt ovat vastuussa”. Kun tarkemmin syventyy Erkki Kävyn filosofiaan, niin lienee pakko todeta, että Erkki on nykymaailman suurimpia poliittisia ajattelijoita. Ei parhaiden ajattelijoiden tarvitse kirjoittaa paksuja opuksia, yksi lause riittää kuolemattomuuteen.”"

Tarkempi tutustuminen Erkki Kävyn toimiin kylmän sodan asiamiehenä vaatisi tutustumista yhdysvaltalaisiin arkistoihin. Merkittävintä Suomen kannalta lienee ollut hänen toimintansa Tukholmassa sodan jälkeisinä vuosina ja yhtyeistyö siellä Arvo Tuomisen kanssa. Erkki Käpy muutti asumaan vaimonsa kanssa Tampereelle viimeisiksi vuosikseen. Erkki ja hänen vaimonsa Sylvia saivat viimeisen leposijansa Hämeenkyrön hautuumaalta Kävyn suvun perhehaudasta.

Erkki ja Sylvia Kävyn hautakivi Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.

Myös Erkki Kävyn vanhemmat on haudattu Hämeenkyröön.

Erkki Kävyn isovanhempien hauta Hämeenkyrön hautausmaalla. Jean Alander eteni virkaurallaan Hämeenkyrön nimismiehestä lääninsihteeriksi.

Lähteet

Ahti Lindberg: Erkki Käpy, "mies kylmästä". Kyrön Joulu 2020.

Panu Rajala - Hannu Rautkallio: Petturin testamentti. Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY 1994.

Raimo Seppälä: "Poika" Mies ja myytti. Tammi 1979.

 

Musta surma

Koronan kiertäessä maailmaa on palauteltu mieleen aiempia pandemioita ja yleensä tartuntatautien historiaa. Se alkoi noin 12 000 vuotta sitten, kun ensimmäiset kotieläimet kesytettiin ja ihminen ryhtyi hoitamaan karjaa. Eläinten ja ihmisten eläessä samoissa tiloissa eläinten mikrobit saattoivat siirtyä ihmisiin. Tämä synnytti uusia tauteja. Tuhkarokko saatiin kai koirilta, kurkkumätä naudoilta, influenssa sioilta ja isorokko joko naudoilta tai apinoilta. Kaupungistuminen antoi vauhtia kulkutaudeille, kun väestöä kertyi riittävästi ja tarpeeksi tiheään.

Amerikan mantereella aloitettiin maanviljely noin 5000 vuotta sitten. Siellä viljelykasveina olivat mm. maissi, papu, kurpitsa, bataatti, ja Etelä-Amerikan ylängöillä peruna. Maatalous erosi Aasiassa ja Euroopasta siten, ettei kotieläimiä juuri ollut, poikkeuksena koira, kalkkuna ja myskisorsa. Kun eurooppalaiset toivat tullessaan kulkutaudit Amerikan mantereelle, oli seurauksena väestökatastrofi. Isorokko, tuhkarokko ja tavallinen influenssa puhumattakaan rutosta olivat tappavia tauteja maanosan alkuperäisväestölle. On arvioitu, että tiheästi kansoitetussa Keski-Meksikossa asui ennen eurooppalaisten tuloa noin puolen miljoonan neliökilometrin alueella 25 miljoonaa ihmistä. Sata vuotta myöhemmin alueella oli jäljellä alle miljoona henkeä.

Rooman valtakunnasta tunnetaan ruttoepidemioita. Latinan sanaa rutto (pestis) käytettiin kuvaamaan erilaisia tartuntatauteja. Ns. Antoninuksen rutto aiheutti tuhoa vuosina 165 – 189. Se sai nimensä keisari Marcus Aurelius Antoninuksesta, joka kuoli ruton uhrina. Alueelliset erot kuolleisuudessa olivat suuret, pahin tilanne oli Egyptissä ja Italiassa. Kuolleisuudeksi on arvioitu 10 prosenttia väestöstä. Ilmeisesti kyseessä oli isorokko, joka iski neitseelliseen väestöön.

Cyprianuksen rutto n. 250 – 270 aiheutti yhtä pahat tuhot tai pahemmatkin. Ilmeisesti kyseessä oli tuhkarokko, joka iski neitseelliseen väestöön. Kokonaisuudessaan Rooman valtakunnan väestön on väitetty alenneen ruttojen seurauksena jopa kolmanneksella, jäljelle olisi jäänyt noin 50 asukasta. Tämä on ehkä liioiteltua. Varmasti rutot heikensivät Roomaa ja edesauttoivat sen tuhoa. Rooman hajoaminen on kuitenkin monien taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten tekijöiden summa, ruttojen merkitystä siinä ei kannata yliarvioida.

Ensimmäinen varsinainen paiserutto tunnetaan Justinianuksen ruttona. Se sai nimensä Itä-Rooman (Bysantin) keisarista, Justinianuksesta. Hänkin sairastui ruttoon, mutta selvisi siitä hengissä. Paiserutto levisi idästä, luultavasti Kiinasta ensin Egyptiin. Sieltä se levisi Bysantin pääkaupunkiin, Konstantinopoliin 542. Rutto aiheutti kaupungissa valtavan kuolleisuuden ja nälänhädän. Pandemia levisi nopeasti ehkä siksi, että Euroopassa oli tuolloin sateinen ja viileä ajanjakso, joka johti katovuosiin ja kansainvaelluksiin. Vuosi 536 oli kylmin kuuteen tuhanteen vuoteen, mikä johtui luultavasti jostain suuresta tulivuorenpurkauksesta. Toinen suuri purkaus tapahtui vuosina 539–540, ja se pidensi kylmää kautta luultavasti aina vuoteen 550.

Joskus Justinianuksen rutolla viitataan pelkästään tähän ensimmäiseen tautiaaltoon. Toisaalta voidaan tarkoittaa toistuvia ruttoepidemioita, jotka jatkuivat 700-luvulle saakka. Rutto levisi ajan myötä koko Välimeren alueelle ja luultavasti Britteinsaarillekin. Dna-löydöillä on vahvistettu sen leviäminen eteläiseen Saksaan. Rutto ei näytä levinneen Pohjoismaihin saakka. Taudin ensimmäisen aallon on arveltu tappaneen jopa puolet Bysantin väestöstä. Vielä vuonna 732 ruttoon kuoli 40 prosenttia Konstantinopolin asukkaista. Tautiin kuolleiden kokonaismääräksi on arvioitu 25 – 50 miljoonaan.

Sydänkeskiajalla Euroopan ilmasto lämpeni, erityisesti 1200-luku oli lämmin ja suotuisa. Suurista pandemioista ei ollut tietoa. Tämä johti maanosan väestön kasvuun. Väkiluku oli vuonna 1000 noin 36 miljoonaa, vuoden 1300 tienoilla noin 80 miljoonaa. Viljelykelpoinen maa Europan sydänalueilla oli jo raivattu, väkiluku oli saavuttanut tuotantomahdollisuudet huomioiden maksiminsa. Ilmaston jäähtyessä tilanne johti 1300-luvun alussa siihen, että pahoja nälkävuosia oli ympäri Eurooppaa.

Musta surma saapuu Eurooppaan

Toisen kerran paiserutto iski Eurooppaan 1347.  Pandemia sai nimen Musta surma myöhemmin, vasta 1500-luvulla. Pandemia lähti liikkeelle todennäköisesti Kiinasta, toisena vaihtoehtona on pidetty Keski-Aasiaa, ns. Kultaisen Ordan valtakuntaa. Islaminuskon omaksuneet tataarit piirittivät Krimillä genovalaisten tukikohtaa, Kaffan kaupunkia 1346. Rutto levisi piirittäjien keskuuteen. Kerrotaan, että he heittivät katapulteilla tautiin kuolleiden ruumiita kaupunkiin ja levittivät siten taudin puolustajien keskuuteen. Yhtä hyvin taudin saattoivat tuoda Kaffaan rotat, jotka varmaan pääsivät kulkemaan kaupunkiin muurin raoista. Kaffasta laivoillaan paenneet genovalaiset toivat ruton Konstantinopoliin ilmeisesti toukokuussa 1347. Sieltä tauti levisi sekä Lähi-idän että Euroopan suuntaan. Italiassa rutto iski Sisiliaan jo elokuussa, mahdollisesti suoraan Kaffasta saapuneiden laivojen mukana.

Pohjois-Italian kaupunkeihin kulkutauti saapui vuoden 1347 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. Kuuluisin mustan surman kuvaus on Boccaccion Decamerone. Näin kirjailija kertoo rutosta Firenzessä:

”…sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – jotkut ison omenan kokoisia, jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaisiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja likaisina. Mutta kuten edellä mainitut paiseet olivat olleet varmana väistämättömän kuoleman merkkinä, niin samoin oli näiden läiskienkin laita. Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan ne, ei lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaalle kuuluneita vaatteita tai muita esineitä… Sanon teille, että rutto oli niin tarttuvaa, ettei se kulkenut ainoastaan ihmisestä ihmiseen, vaan tarttui eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet ruttotautiselle tai tähän kamalaan kulkutautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näin eräänä päivänä omin silmin tästä todistuksen. Muutamia ruttoon kuolleelle köyhimykselle kuuluneita vaatteenriekaleita oli heitetty yleiselle tielle., mistä pari sikaa löysi ne ja repi ne hampaissaan. Tunnin kuluessa siat kuolivat, kieriskeltyään ensin kuin myrkkyä saaneena. Ne lyyhistyivät hengettöminä löytämilleen vaatteenriekaleille.”

Boccaccio kuvaili, kuinka kaupunkilaiset suhtautuivat ruttoon. Jotkut eristäytyivät sairastuneista ja sulkeutuivat huoneistoihinsa pieninä seurueina nauttimaan kohtuullisesti parhaista juomista ja ruuista. Aikaansa he kuluttivat kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan. Toiset taas päättivät hummata kuin viimeistä päivää. Yötä päivää he juoksivat ravintolasta toiseen, joivat määrättömästi ja tunkeutuivat tyhjiksi jääneisiin taloihin anastamaan omaisuutta. Orgioita viettäessään he kuitenkin karttoivat sairastuneita niin paljon kuin suinkin voivat. Muutamat päättivät liikkua vapaasti pitäen käsissään kukkia, hyväntuoksuisia ruohoja ja aromaattisia hajuaineita, joita sitten hengittelivät tiheään tahtiin. He arvelivat näin saavansa suojan kulkutautia vastaan. Osa väestä arveli parhaaksi suojakeinoksi pakenemisen Firenzestä. Näin menettelivät Decameronen päähenkilöt, seitsemän nuorta naista ja kolme nuorukaista. Maaseudun huvilaan paetessaan he toki ottivat mukaan seitsemän palvelijatarta, ei yläluokan jäsenten sopinut itse hernesoppaa keitellä tai siivota…

Rutto kohteli yhteiskuntaluokkia epätasaisesti. Ylhäisö ei ollut siltä suojassa, mutta saattoi paeta maaseudulle tai eristäytyä asuntoihinsa. Ongelmaksi tuli palvelusväen puute: tautiin kuolleiden palvelijoiden tilalle oli vaikeaa, kallista tai peräti mahdotonta saada uusia työntekijöitä. Sairastunut jalosukuinen voi jäädä epidemian loppupuolella ilman apua kuolemaan yksin. Alempi kansa ja ehkä suurin osa keskiluokkaa oli Boccaccion mukaan vielä huonommassa asemassa. He pysyivät enimmäkseen kotona tai oleilivat naapurien luona. Heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä. Hautausmailla ja kirkossa ei enää ollut tilaa vainajille, kirkkojen ulkopuolelle kaivettiin joukkohautoja, joihin ruumiit heitettiin. Firenzessä mustaan surmaan kuoli arvioiden mukaan noin 55 – 65 prosenttia väestöstä.

Rutto Firenzessä 1348. Luigi Sabatellin etsaus Decameroneen. Lähde Wikipedia.                                                   

Boccaccion mainitsemien keinojen lisäksi ruttoa torjuttiin rukoilemalla. Tämä oli sinänsä rationaalinen ratkaisu, sillä yleisesti otaksuttiin taudin olevan ilmaus Jumalan vihasta. Äärimmäisyysilmiö olivat flagellantit, jotka kulkivat paikasta toiseen ruoskien ruumistaan synnin aiheuttaman turmeluksen kuolettamiseksi. Tällaista itsensä kiduttamista hurskauden osoittamiseksi esiintyi munkkien keskuudessa jo 900-luvulla. Toiminta levisi luostarien ulkopuolelle 1200-luvulla. Paavi kielsi fanatismin piirteitä saaneen liikehdinnän 1261, mutta se elpyi ruton iskiessä. Kirkko asettui nytkin vastustamaan liikettä. Viimeisen kerran flagellanttien liikehdintää tapahtui 1414. Milanon kaupunki puolestaan onnistui eristäytymään niin hyvin, että väitetään vain kolmen perheen kuolleen ruttoon kaupungissa.

Mustan surman ensimmäinen aalto kiersi Euroopan 1347 – 53. Etelä-Ranskan Avignoniin rutto saapui helmikuussa 1348. Tautiin kuoli noin puolet kaupungin 50 000 asukkaasta. Paavinistuin oli tuolloin Avignonissa. Paavi eristäytyi palatsiinsa, ihmisiä tavatessaan hän oli kahden avotulen välissä. Tulen ajateltiin hävittävän ilmasta myrkyllisiä aineosia, jotka aiheuttivat ruton. Pariisiin tauti ehti samana keväänä, ruttoon kuoli noin kolmasosa kaupungin 150 000 asukkaasta. Lontoo oli vuorossa marraskuussa 1348. Tautiin kuoli noin kolmasosa lontoolaisista, joita oli 60 000 ennen ruttoa. Norjassa rutto levisi ensiksi Bergeniin kesällä 1349 Brittein saarilta tulleiden rahtilaivojen mukana. Tartunta levisi pian pitkin Norjan länsirannikkoa. Tanskaan epidemia levisi vuoden 1349 lopulla ja Ruotsiin jonkin verran myöhemmin. Suomen tilanteesta on kiistelty; useimmat tutkijat pitävät mahdollisena, että syrjäinen ja harvaanasuttu alue säästyi tuholta tässä vaiheessa. Islanti säästyi rutolta 1350-luvulla, mutta tauti iski saarelle 1402 rajusti: kenties jopa 2/3 väestöstä kuoli.

Kuinka moni kuoli Euroopassa Mustaan surmaan? Alueelliset vaihtelut näyttävät suurilta, suurista kaupungeista Milano säästyi ilmeisesti kokonaan rutolta. Yleisen arvion mukaan noin kolmasosa Euroopan väestöstä menetettiin. Noin 80 miljoonasta väkiluku putosi 50 – 55 miljoonaa. Maanosan asukasmäärä palasi ennalleen vasta 200 vuoden päästä. Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa väestömenetys lienee ollut samaa luokkaa.

Ruton sairastaneet saivat ilmeisesti jonkinasteisen immuniteetin, mutta se ei ollut pysyvä. Tämä tietysti lisäsi taudin vakavuutta ja esiintymistiehyttä. Toinen epidemia iski Eurooppaan 1361. Sen on arvioitu vähentäneen maanosan väkilukua viidenneksellä. Kolmas epidemia pääsi valloilleen 1369. Sekin oli monelle kohtalokas, noin kymmenesosa väestöstä kuoli. Tämän jälkeen rutto esiintyi paikallisin epidemioina. Rutto olisi joidenkin laskelmien mukaan pudottaa Euroopan väkiluvun puoleen 1400-luvun alkuun mennessä.

Ruton seurauksia

Raju väestökato aiheutti taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä. Niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismin murtumiseen. Jäljelle jääneen väestön elintaso näyttää nousseen. Tämä näkyy ruokavaliossa: esim. lihan, voin, viinin ja oluen kulutus nousi.

Katolinen kirkko menetti lisää paaviskandaaleissa ja ristiretkien epäonnistumisessa jo karissutta uskottavuuttaan, kun ihmiset huomasivat, ettei uskonto estänytkään taudin leviämistä ja perheiden kärsimyksiä. Uskonnonharjoitus kärsi myös siitä, että monelta alueelta kuolivat kaikki papit. Kirkon kanssa kilpailemaan syntyi useita uskonnollisia liikkeitä, jotka loivat pohjaa 1500-luuvun alun uskonpuhdistukselle.

Musta surma oli keskiajan ihmisille valtava isku, joka heijastui myös kulttuuriin. Taiteessa alkoivat korostua kuoleman ja kauheuksien kuvaukset. Yksinäisestä sairastajasta kuolinvuoteellaan tuli yleinen teema maalauksissa, ja kuolemaa kuvattiin enkelinä tai luurankona. Kuolemantanssi-aiheiset maalaukset sisältävät yleensä henkilöityneen kuoleman, joka johtaa tanssivien hahmojen joukkoa hautaan. Usein hautaan marssivassa kulkueessa esiintyy hahmoja kaikista yhteiskunnan kerroksista – kuninkaita, paaveja, munkkeja, nuoria, maatyöläisiä jne. Se on symbolikuva siitä, että kuolemassa kaikki ovat samanarvoisia. Ainoa Suomessa säilynyt kuolemantanssimaalaus on Inkoon kirkossa.

Kuolemantanssi. Inkoon kirkon seinämaalaus. Lähde Wikipedia.

Mikä aiheutti Musta surman?

Aikalaiset selittivät ruttoa usein Jumalan rangaistukseksi ihmisten syntiselle elämälle. Toisten mielestä taas rutto oli lähtöisin Saatanasta. Kun paholaisen symbolina pidettiin kissaa, ryhdyttiin niitä paikoitellen hävittämään. Menettelyä ei voi pitää kovin viisaana, koska rotat levittivät tautia. Joidenkin käsityksen mukaan ”huono ilma” levitti tautia. Monin paikoin syytettiin juutalaisia taudista. Tämä johti paikallisiin juutalaisvainoihin. Kiduttamalla saatiin tietysti tunnustuksiakin siitä, että juutalaiset olivat myrkyttäneet kaivoja ja aiheuttaneet siten ruton. Jotkut astrologiaan perehtyneet arvelivat planeettojen kohtaamisen aiheuttaneen taudin.

Ruton aiheuttava bakteeri löydettiin vasta 1894 ja rotan sekä kirpun rooli taudin välittäjinä selvisi vasta 1900-luvun alussa. Mustarotassa (Rattus rattus) elää loisena kirppu Xenopsylla cheopsis, ja siinä taas asustaa ruttoa synnyttävä bakteeri Yersinia pestis. Rotasta kirppu taas saattoi levitä ihmiseen. Musta surma levisi vauhtiin päästyään ilman rottiakin. Kirput kulkivat kaupan mukana, erityisesti viljan, villan ja muiden tekstiilien mukana.

Yleisin muoto taudista oli paiserutto. Imusolmukkeisiin ja nivuksiin, kainalokuoppiin ja kaulaan ilmestyi paiseita. Paiseruton kuolleisuus oli 30 – 90 %. Tauti saattoi muuttua keuhkorutoksi, näin kävi noin 10 – 25 prosentissa paiseruttotapauksista. Tuolloin tauti voi levitä tehokkaasti. Tämä oli erityisen vaarallista, mutta toisaalta potilas kuoli nopeasti, yleensä vuorokauden kuluessa. Keuhkorutto oli aina tappava ennen nykyaikaisia lääkitysmahdollisuuksia. Kolmas taudin muoto septinen rutto. Siinä hyönteinen siirsi bakteerin suoraan verenkiertoon. Myös tämä tautimuoto oli aina tappava.

Rutto saapui Suomeenkin

Suomen alueen asukkaat välttyivät mahdollisesti rutolta 1300-luvun puolivälissä. Tänne rutto tuli luultavasti 1400-luvun alkupuolella, täysin luotettavia tietoja asiasta ei ole. Ensimmäiset varmat tiedot ovat vuodelta 1495. Turussa tautia esiintyi myös 1504-5 ja 1508. Jälkimmäisenä vuonna Naantalin birgittalaisluostarissa kuoli 35 sisarta ja veljeä, se saattoi olla jopa puolet luostarin vahvuudesta. Kuolemat sattuivat kuukauden kuluessa, joten tauti kehittyi mahdollisesti keuhkorutoksi. Taudin leviämistä koetettiin padota eristäytymällä ja kokoontumisia rajoittamalla. Esimerkiksi 1588 raati ei kokoontunut Turussa lainkaan, joten kruunu jäi vaille sakkotuloja. Vuonna 1630 Turussa kuoli ruttoon noin 400 ihmistä, so. kymmenesosa kaupungin väestöstä. Hovioikeus pakeni tuolloin Uuteenkaupunkiin odottamaan epidemian laantumista.  Seuraavan kerran ruttoa Turussa jo 1639. Sitten 1657 tauti levisi moniin osiin Suomea, jopa Savoon. Kyröläissyntyinen professori Andreas Thuronius pakeni silloin ruttoa Turusta Nauvoon. Ruttotalojen merkitseminen ja vartijoiden asettaminen asukkaiden valvomiseksi otettiin käyttöön jo 1657 Suomen kaupungeissakin.

Mika Kallioinen on teoksessaan Rutto & rukous laskenut Suomesta 17 epidemiaa 1400-luvulta viimeiseen, vuosien 1710 - 1711 ruttoon saakka. Viimeinen epidemia saapui Helsinkiin Tallinnasta ja Riiasta sotapakolaisten mukana. Se levisi laajalti Suomeen. Kuolleiden määräksi on arvioitu noin 4000 – 10000, mikä oli enintään vajaat kolme prosenttia väestöstä. Tuho oli pahinta kaupungeissa. Helsingin Vanhan kirkkopuistossa eli Ruttopuistossa on muistolaatta, jonka mukaa pelkästään loppuvuonna 1710 ruttoon olisi kuollut 1 185 helsinkiläistä eli kaksi kolmasosaa Helsingin asukkaista. Joukossa on kuitenkin runsaasti myös sotapakolaisia ja muiden paikkakuntien asukkaita. Ruttoon saattoi silti kuolla hyvinkin puolet kaupungin asukkaista. Turussa tauti vei noin 2000 ihmisen hengen. Se oli noin kolmannes asukasluvusta. Ruotsissa epidemia paljon pahempi, kuolonuhreja kertyi noin 60 000 – 100 000. Pääkaupunki Tukholmassa menehtyi 20 000 henkeä eli kolmasosa väestöstä.

Tätä viimeistä epidemiaa pyrittiin tukahduttamaan tiukoin ottein. Esivallan keinoja olivat karanteeni, eristäminen ja savustaminen. Satamiin saapuville aluksille oli määrätty karanteeneja jo 1500-luvulla, aluksi yleensä kolme viikkoa. Karanteeni oli 1700-luvulla venytetty yleiseurooppalaiseen tapaan jo 40 päivän mittaiseksi. Ruttoalueilta saapuvien majoittaminen kiellettiin, samoin matkustus ruttoalueille. Jos joku purjehti esim. Tallinnaan tai Tukholmaan, oli hänen oltava siellä talven yli. Markkinoiden pitäminen kiellettiin.

Savustaminen tarkoitti tervan ja katajanoksien polttamista sisätiloissa tai talon edustalla. Tällä uskottiin olevan puhdistava vaikutus. Valtaneuvosto lähetti 1711 maaherroille desinfioimisohjeita. Ohjeen mukaan ruttoon kuolleen huone on pestävä kokonaisuudessaan, samoin huonekalut, mikäli mahdollista kuumalla etikalla. Tämän jälkeen huoneissa oli pidettävä tulta ja sitten savustettava ne rikki- tai muilla höyryillä. Pesu oli uusittava ja kaikki palamaton roska kaivettava syvälle maahan. Pito- ja sänkyvaatteet tuli mieluiten polttaa. Jos ne haluttiin säilyttää, oli niitä pidettävä pitkä aika pakkasessa tai auringonpaisteessa. Lopuksi vaatteet oli pestävä. Ohjeet olivat perusteelliset, eri asia sitten miten niitä noudatettiin.

Lokakuun lopussa 1710 Suomen kenraalikuvernööri ja ylipäällikkö, kreivi Carl Nieroth antoi kuulutuksen, jossa esitettiin viranomaismääräykset ruttotaudin torjumiseksi erityisesti kaupungeissa. Ohjeissa korostettiin puhtauden ja savustamisen tärkeyttä. ”Joutoväki ja maankiertäjät” tuli karkottaa kaupungeista, heille oli kuitenkin osoitettava paikka maaseudulta. Ne talot, joissa ruttoa on todettu, piti viipymättä merkitä portin päälle piirretyllä mustalla ristillä. Taloon ei saanut enää kulkea vapaasti ja sen ovet ja ikkunat on heti naulattava umpeen. Vain yksi ovi jätettiin kulkutieksi, mutta talonväkikään ei saanut siitä kulkea, ainoastaan korttelin sairastenvartija. Hän kävi ruttopotilaan luona viemässä lääkkeitä ja ruokaa.

Kun ruttopotilas kuoli, hänet oli haudattava 12 tunnin kuluessa ilman kirkollisia seremonioita. Ruumis haudattiin vaatteineen ja vuodevaatteineen syvälle maahan kaupungin ulkopuolelle ja hauta luotiin viipymättä umpeen. Kaupunkeihin piti palkata erikseen haudankaivajia, jotka huolehtivat myös hautaamisesta. He eivät saaneet käydä julkisissa tilaisuuksissa niin kauan kuin oli tautia liikkeellä. Joka kortteliin oli määrättävä sairaanvartijoita ja myös ruotumestari, jonka tehtävä oli ilmoittaa uusista sairaustapauksista välskärille. Näiden virantoimittajien piti käyttää valkeita vaatteita, jotta heidät erottaisi muista. Sairaita hoitamaan määrättiin pappi ja välskäri. Hoitohenkilökunnan piti asua samassa talossa eivätkä he saaneet liikkua muiden ihmisten parissa. Kaikkien tuli osallistua heidän palkkansa maksamiseen. Nierothin määräys on luettavissa alkuperäisessä asussaan täällä ja nykysuomeksi muotoiltuna täällä.

Nämäkin ohjeet jäivät luultavasti useimmiten toteuttamatta. Tammisaaressa vanhemmat joutuivat hautaamaan lapsiaan, samoin Turussa ja Haminassa tilanne meni hallitsemattomaksi. Vainajia heitettiin kaduille öisin, koirat ja muut elikot pääsivät ruumiiden kimppuun. Kaupunkeihin perustettiin tilapäisiä ruttohautausmaita, maaseudulla tapahtui metsiin ja saariin hautaamista. Erityisesti kiellettiin kirkkoihin hautaaminen. Tämä herätti pahennusta, koska kirkon lattian alle hautaaminen osoitti vainajan vankkaa yhteiskunnallista asemaa.

Kansa vaati kirkollista hautaamista, sillä normaalisti vain murhamiehiltä ja itsemurhaajoilta oli kielletty pääsy kirkollisiin multiin. Jotkut papit eivät noudattaneetkaan ohjeita. Kuninkaan nimissä kirjoissa luettiin kirje, jonka mukaan kukaan ei menettänyt kunniastaan ja autuudestaan mitään siksi, ettei haudattu kirkkomaahan. Kuninkaan auktoriteetti tosin oli kärsinyt, rahvaskin tiesi kuninkaan kärsineen tappion Pultavassa ja oleilevan Turkissa.  Ruotsissa tiedetään tapahtuneen vainajien ylös kaivamisia joukkohaudoista ja siirtämisiä kirkkomaan multiin. Ruotsissa viranomaisten oli oltava tiukempia, koska epidemia pahempi. Suomessa ei hautaamisia koskevia määräyksiä noudatettu ilmeisesti yhtä kirjaimellisesti.

Kun Suomessa liikkui huhuja ruton esiintymisestä itärajan takana, sulkivat viranomaiset rajan ainakin 1740 ja 1763. Tiukaksi rajavalvonta kiristyi 1770-luvun alussa. Tuolloin Moskovassa levisi rutto, ja Venäjälle meneville teille määrättiin sotilasvartiot. Varsinainen ruttosaarto pantiin toimeen 1772. Rajalla sotilaille annettiin valtuudet pysäyttää tulija 40 askeleen päähän. Mikäli tämä ei noudattanut käskyä, saivat sotilaat ampua ensin hevosen ja sitten tulijan. Venäjän puolelle yhteyttä pitäviä uhattiin elinkautisella vankeudella. Venäjällä oli tuolloin ruttoa, mutta saarrolla oli myös ulkopoliittinen syy. Kustaa III oli kaapannut vallan säädyiltä. Naapurivallat Venäjä, Preussi ja Tanska olivat sopineet, että Ruotsin valtiomuoto pysyisi säätyvaltaisena. Se takaisi Ruotsin heikkouden ja mahdollistaisi kenties maan jakamisen naapurivaltojen kesken. Kustaa halusi ruttosaarron avulla estää naapurimaiden puuttumisen Ruotsin perustuslain muuttamiseen.

Mihin rutto hävisi?

Suomessa ruttoa ei esiintynyt vuoden 1711 jälkeen. Englannissa viimeinen epidemia koettiin 1668, Espanjassa 1711 ja Etelä-Ranskassa 1720. Moskovassa oli aiemmin mainittu raju ruttoepidemia 1770 – 1772 ja vielä 1810-luvulla Intiasta levisi rutto itäiselle Välimerelle ja Balkanille. Satunnaisia tautitapauksia tavattiin tämän jälkeenkin, mutta ne eivät kehittyneet epidemioiksi.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen ruton katoamisen syistä. Perinteinen selitys liittyy rottakannan muutokseen: ruttoa levittävien kirppujen isäntäeläin mustarotta väistyi Suomessakin nykyisin viihtyvän ruskea- eli isorotan tieltä. Tautia kantava kirppu elää kyllä isorotassakin, mutta isorotta viihtyy harvemmin talojen läheisyydessä kuin mustarotta, joten sillä on vähemmän kosketuksia ihmisiin. Isorotta levisi kuitenkin idästä läntisen Eurooppaan vasta 1700-luvulla, jolloin rutto oli jo monin paikoin kadonnut.

Toisena mahdollisuutena on esitetty, että ruttoa aiheuttava mikrobi Yersinia pestis olisi muuttunut vähemmän virulentiksi, siis sen kyky aiheuttaa tautia olisi heikentynyt. Tämän selityksen heikkoutena on se, että ajoittain rutto tarttui kuitenkin rajusti. Väestö ei myöskään muuttunut immuuniksi. Tämä ei ole bakteeritaudissa lääketieteellisesti todennäköistäkään.

Kolmantena yleisenä selityksenä on katsottu karanteenien ja eristämistoimenpiteiden kukistaneen ruton. Jotkut tutkijat taas kiistävät ihmisen omien toimien vaikutuksen ruton kukistumiseen. Viranomaisten ruton yhteydessä määräämät rajoitukset tulivat tiukemmiksi ja paremmin valvotuiksi. Kuninkaiden johtamat vahvistuneet valtiot kykenivät 1500- ja 1600-luvuilla valvomaan annettuja rajoituksia paljon paremmin kuin 1300-luvun auktoriteetit. Jos oletetaan ruttoa levittävien kirppujen kulkeutuneen enemmänkin kauppatavaroiden kuin rottien välityksellä, on kaupankäynnin rajoittamistoimilla ja ihmisten eristämisellä voinut olla huomattava merkitys ruton hävittämiseen. Kysymystä ruttoepidemioiden häviämisen syistä ei voi edelleenkään pitää ratkaistuna.

Ruton lopullinen hävittäminen on mahdotonta, koska sen aiheuttavaa bakteeria esiintyy luonnossa. Sekä Justinianuksen ruton, mustan surman että Kiinasta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan levinneen taudin aiheuttamaa bakteeria tavataan edelleen.  Sitä esiintyy kotoperäisenä monissa trooppisissa ja subtrooppisissa maissa – mm. Madagaskarissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Intiassa – sekä myös Yhdysvalloissa. Sen länsiosien maaseudulla paiseruttoon sairastuu kymmenkunta ihmistä vuodessa. Taudin levittäjiä ovat yhä täit, joita voi olla muun muassa oravien ja preeriakoirien turkissa. Tartunta on hoidettavissa antibiooteilla.

Lähteitä

Boccaccio: Decamerone. Suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. 6. painos. Tammi 1983.

Arno Forsius: Rutto Suomessa vuosina 1710 – 1711. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/ruttovuo.html

Elina Heikkilä: Ohjeita ruton torjumiseksi. https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/elavat_paat/ohjeita_ruton_torjumiseksi.33761.blog  

Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2005.

Charles C. Mann: 1491. Amerikka ennen Kolumbusta. Into 2016.

Musta surma Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_surma 

Kenraalikuvernööri Carl Nierothin kuulutus 1710 https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2151470?page=1    

Rutto Euroopassa. Kirjoittajat Else Christiansen ym. Bonnier Productions International AS 2012.

Miten Suolasaari sai nimensä?

Kirkkojärvessä Alhonselällä on pieni saari, jonka nimi nykykartoissa on Suolasaari. Saaren nimeen liittyy mielenkiintoinen tarina. Sen mukaan suolalastissa ollut alus on aikanaan haaksirikkoutunut saaren kohdalla. Siitä saarelle nimi. Ainoa löytämäni tarinaan liittyvä uutinen on Tampereen Sanomissa 2.9.1896. Siinä kerrotaan kyseisenä kesänä liikenteen Kirkkojärvellä aloittanutta s/s Kyröä kohdanneesta haverista:

Tampereen Sanomat

Uutisessa ei mainita mitään suolalastista, mutta suolasäkit olivat tuolloin varsin yleinen kauppatavara. Ja uponneet kalatynnyrit olivat varmasti suolakalaa. Myöhemmiltä ajoilta en ole löytänyt uutista tarinaan sopivasta haverista. Oletan, että suolalastin uppoaminen olisi ylittänyt uutiskynnyksen. Varsinkin vuoden 1916 jälkeen, kun Hämeenkyrössä oli paikallislehti uutisoimassa pitäjän asioista.

Mutta oliko Suolasaarella joku toinen nimi ennen kuin se sai tarinan mukaisen nimen? Varhaisin kartta alueelta näyttää olevan isojaon täydennysasiakirjassa 1907. Siinä ei näy lainkaan Suolasaarta. Kartassa näkyvät Pukalussaari, Kalliosaari, Leppäsaari ja Selkäsaaret (kaksi kappaletta).Vähäiset saaret oli jätetty isojaossa yhteisnautintaan. Lammassaarella oli isompana taloudellista merkitystä, se oli jaettu Mikonkauppilan, Mäki-Kauppilan ja Iso-Kauppilan kesken.

Isojakokartta 1907

Ilmeisesti "Suolasaari" oli tuolloin jonkinlainen kallioluoto. Vähäpätöisyytensä vuoksi sitä ei karttaan merkitty. Eikä sitä löydy vuoden 1929 pitäjänkartastakaan. Siinä toinen Selkäsaarista on Saanut nimen Markensaari. Markensaari on kuulemma saanut nimensä siitä, että joku Mahnalan isännistä vei pahasuisen eukkonsa Marken saareen ja haki pois parin päivän päästä. Silloin eukko oli jo riittävästi rauhoittunut.

Vielä 1950-luvun pitäjänkartoissa ei näy Suolasaarta, mutta 1961 se suorittaa ensiesiintymisen.

Pitäjänkartta 1961

Vuoden 1975 pitäjänkartassa saari on saanut nimen Suolasäkki. Sen jälkeen kartoissa on palattu nimeen Suolasaari. Paikalliset ovat käyttäneet myös nimeä Suolakivi. Mutta saiko Suolasaari eli Suolasäkki eli Suolakari eli Suolakivi nimensä vuoden 1896 "merionnettomuudesta"? Siltä näyttää, sillä paikallinen muistitieto  vahvistaa asian.

Vielä kuntavaaleista

 Edellisessä pakinassani pohdin perussuomalaisten kuntavaalimenestyksen syitä Hämeenkyrössä. Hieman historiaa taustaksi nykyiselle äänestyspassiivisuudelle. Kuntavaalien äänestysprosentti Hämeenkyrössä 1964 oli 86,0, historian korkein. Tuolloin äänestysaktiivisuutta kiritti tiukka oikeisto-vasemmisto -asetelma. Vaaleissa Hämeenkyrö sai viimeisen vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston numeroin 16 – 15. Hämeenkyrön äänestysprosentti oli seutukunnan korkeimpia, mutta ei sentään korkein: Keikyällä äänesti 89,3 prosenttia äänioikeutetuista. Tuolloin käytettiin yleisesti jakoa ei-sosialistit ja sosialistit. Pidin tuota jakoa nimien puolesta jo tuolloin outona: miksi ei yhtä hyvin ei-vasemmisto ja vasemmisto… Suomi oli tuolloin monin tavoin toisenlainen kuin nykyään: vaaleissa 12325 valtuutettua, heistä peräti 968 oli naisia.

MITÄ-MISSÄ.MILLOIN 1966, s. 160.

Vuosikymmenten mittaan äänestysaktiivisuus Hämeenkyrössä on romahtanut, tämän vuoden vaaleissa äänesti vain 52,6 prosenttia äänioikeutetuista. Miksi? Yksi vastaus lienee se, että 57 vuotta sitten kunta oli asukkaidensa kannalta läheisempi kuin nyt. Moni kunnan toiminnoista oli vielä paljolti kuntalaisten ja valtuustossa, hallituksessa ja lukuisissa lauta- sekä johtokunnissa toimivien luottamushenkilöiden aktiivisuuden varassa. Kunnallinen päätöksenteko oli lähellä äänestäjää. Mutta byrokratia oli jo vahvistumassa, hallinto keskittymässä ja tehostumassa. Hämeenkyröönkin valittiin 1963 ensimmäinen kunnanjohtaja. Nykyään kunta on tietysti edelleen asukkailleen tärkein peruspalveluiden tuottaja. Kuntalainen tietää kuitenkin, että byrokraattinen ja kasvoton koneisto tuottaa näitä palveluja valtuustosta ja äänestäjistä riippumatta.

Joka tapauksessa kunnan merkitys vähenee toteutuvan sote-ratkaisun myötä. Se ruokkinee äänestysprosentin alenemista jatkossakin. Enkä kadehdi tulevien kuntapäättäjien tehtävää: säästää pitäisi. Eikä paljon muuta leikattavaa jää kuin kasvatus ja koulutus. Koskilinnan, kansalaisopiston, lukion ja kai esiopetuksenkin voi ulkoistaa. Jos perusopetusta pitää käydä ulkoistamaan, lienee syytä lyödä lappu luukulle ja lakkauttaa kunta.

Toisaalta kunnallinen itsehallinto on osoittautunut sitkeäksi: Hämeenkyrössä sille kertyy ikää 2021 kunnioitettavat 155 vuotta. Päättäjien pitäisi tehdä niukentuvien resurssien puitteessa tulevaisuuteen katsovia päätöksiä. Helppoa se ei ole. Vaihtoehto on se, että päättäjien katse rajoittuu, jää konservatiiviseksi ja taaksepäin katsovaksi.

Yllättikö?

 

Yllättikö? Mikä? Perussuomalaisten tulo Hämeenkyrössä kuntavaalien suurimmaksi puolueeksi? Ei yllättänyt yhtään. Selitän miksi ei yllättänyt. Opetin historiaa ja yhteiskuntaoppia Hämeenkyrön yläasteella 1980-luvun lopulla. Pari kertaa koko ikäluokalle, noin 110 – 120 oppilaalle. Siinä sai hyvän tilaisuuden kurkistaa kyröläisteinien sielunmaisemaan. Muistanpa, kuinka yhteiskuntaopin tunnilla keskusteltiin kuolemanrangaistuksesta. Yhtenä vuonna koko ikäluokasta löytyi peräti yksi oppilas, joka vastusti kuolemanrangaistusta – vieläpä hyvin järkevästi argumentoiden. Ilmeisesti asia jäi kiinnostamaan joitakin oppilaita, varsinkin muutamia poikia. He nimittäin ilmoittautuivat myöhemmin kuolemanrangaistuksen vastustajiksi. Koska se oli liian lievä rangaistus. Parempi rangaistus olisi eli elinkautinen vankeus ilman armahdusmahdollisuutta. Vankilaolosuhteiden pitäisi olla mahdollisimman kauheat, ymmärtääkseni jonkinlainen kidutus olisi sopiva lisämauste lusimiselle.

Tuumailin tuolloin itsekseni, että kyllä Pähkinäsaaren rauhanrajan länsipuolella nuoriso on aika paljon tylympää kuin esimerkiksi Punkaharjulla ja Kiteellä. Siellä nimittäin puuhastelin opettajana ennen Kyröön saapumista. Kyröläinen mentaliteetti oli selvästi enemmän halkipoikkipinoon -meininkiä. Ellei tunnuslauseena jopa raaka peli ilman rakkautta. Nyt tuolloiset oppilaat ovat nyt viisikymppisiä. Monen ajatusmaailma oli tavallaan perussuomalaisia jo 80-luvulla, varsikin poikien. Oletan, että Hämeenkyrössäkin perussuomalaisten äänestäjistä enin osa on miehiä.  Nuoremmista ikäluokista en osaa sanoa, kun en vuoden 1994 jälkeen opettanut yläkoulussa. Lukiossa tutustui vain ikäluokan puolikkaaseen.

Oppilaiden halkipoikkipinoon -mentaliteetin taustoja pohtiessani törmäsin paikkakunnan vuoden 1918 veriseen perintöön. Vielä 1980-luvulla ulkopuolelta tullut aisti asian käsittelyn liittyvän kireyden. Toisaalta Kyröskoski oli perinteinen sisäänlämpiävä tehdasyhteisö, joille pehmoilu ei ole kovin tyypillistä. Eikä agraarinen pitäjänpuoli tuon – ajan maaseudun tapaan – mikään liberalismin kehto ollut. Maaseutu on väkisinkin konservatiivisempi kuin kaupunki. Subjektiivinen mielipiteeni (tosin kaikki mielipiteethän lienevät subjektiivisia ja minun mielipiteeni ei voi olla väärä, koska se on mielipiteeni) mukaan monet kyröläiset löytävät perussuomalaisissa sen puhe-, ymmärrys- ja tulkintatavan, jota ovat kannattaneet vuosikymmeniä. Ja tarkoitan nimenomaan Halla-ahon perussuomalaista puoluetta, en Soinin perussuomalaisuutta.

Sinänsä on kai turha puhua kyröläisestä sielunmaisemaa, pitäjässä on lukuisa joukko tapoja katsoa maailmaa – ja Kyröä. Nobelisti Sillanpään on väitetty kuvanneen kyröläistä sielunmaisemaa. Itse olen hänen kirjojaan lukiessani arvellut katselevani vain Sillanpään sielunmaisemaa.

Mutta yhdessä suhteessa tunnistan hyvin yhden perussuomalaisen katsontatavan. Vanhemmiten tunnistan nostalgisen ja selittämätön kaipuu johonkin menneeseen. Jota ei ole koskaan ollut olemassa.

Otto Reinhold Spoof - vaatimaton hengenpelastaja

 

John Wilson Carmichael: Venäläinen laiva Dygden pelastamassa englantilaisen Caledonia-laivan miehistöä.

Lueskelin venäläisen lehtimiehen ja kirjailijan Faddei Bulgarinin (1789-1859) muisteluita osuudestaan Suomen sotaan. Mies ihastui Suomeen ja palasi tänne ja Ruotsiin kolmen viikon pituiselle matkalle kesällä 1838. Matkatessaan höyrylaivalla Helsingistä Turkuun hän huomasi nuoren mieheen, joka oli työntänyt liiviensä päälle sinisen nauhan, jonka päät oli työnnetty taskuun. Bulgarinin matkalla tapaama tuomari Ahrenberg kertoi, että nauhan päässä oli ansiomerkki. Sen oli antanut hänelle englantilainen hyväntekeväisyysyhdistys. Kävi ilmi, että perämies Otto Reinhold Spoof oli todellakin ansainnut merkkinsä.

Spoof oli perämiehenä suomalaisella Dygden-laivalla, joka oli matkalla Arkangelista Englantiin. Kaukoputkella nähtiin 1.11.1837 vaurioitunut laiva, joka oli uponnut lähes kokonaan. Vain osa rungosta oli vedenpinnan yläpuolella, ja siellä istui muutamia ihmisiä. Voimakas aallokko ja ankara tuuli tekivät pelastusyrityksestä vaikean. Pelastusvene laskettiin vesille ja Spoof laskeutui siihen erään matruusin kanssa. Matruusin mielestä yritys oli toivoton ja hän kiipesi köyttä pitkin takaisin laivaan. Spoof läksi kuitenkin yksinään liikkeelle ja onnistui pääsemään hylyn luo. Hän sai kuusi henkihieverissä ollutta haaksirikkoista veneeseen, mutta paluu Dygnetille ei ollut helppo: veneen hinausköysi oli jäänyt hylyn alle, kun Spoof joutui ottamaan haaksirikkoiset veneeseen toiselta puolelta hylkyä. Lopulta miehet saatiin turvaan laivaan.

Haaksirikkoutunut englantilaisalus Caledonia oli ollut puutavaralastissa matkalla Kanadasta Skotlantiin. Se oli menettänyt ankarassa myrskyssä ruorinsa ja mastonsa ja kääntynyt kyljelleen. Puutavaralasti pelasti laivan uppoamiselta. Miehistön jäseniä oli alkujaan 12. Heistä 9 onnistui pelastautumaan. Miehet saivat odottaa apua lähes kaksi viikkoa. Muonatavarat olivat joutuneet veden alle, joten lopulta epätoivoiset miehet päättivät tappaa yhden joukosta kerrallaan ja juoda hänen verensä. Heikoimmassa kunnossa olleet miehet olivat antaneet luvan murhaamisekseen. Pelastettujen joukossa oli nuori laivapoika James Rimer, joka kertoi, että hänet olisi surmattu seuraavaksi – saman päivän iltana.

Dygnet saapui Bristoliin 24.11.1837. Haaksirikkoiset toimitettiin St. Peterin sairaalaan. Laivan kapteeni Thornberg ja perämies Spoof pääsivät suurten huomionosoitusten kohteeksi pelastustoimiensa ansiosta. Eikä syyttä, sillä tuon ajan kauppalaivoissa oli hankala saada venettä vesille myrskysäässä. Vene saattoi helposti rikkoutua vesille laskettaessa, joten moni kapteeni olisi myrskyn aikana jättänyt pelastusyrityksen sikseen. Kauppalaivojen miehityskin oli minimaalinen: ei ollut yhtään ylimääräistä miestä menetettäväksi. Kapteeni Thornberg sai lahjaksi kronometrin ja 30 puntaa sisältäneen rahakukkaron, perämies Spoof taas palkittiin kiikarilla ja 90 punnan kukkarolla. Sanomalehtiuutisen mukaan Spoofin saamien lahjojen arvo ylsi noin 4000 paperiruplaan. Spoofin saama ansiomerkki lähetettiin myöhemmin Suomeen hänelle ojennettavaksi. Lisäksi kapteeni ja perämies saivat mukaansa suosittelukirjeen Englannin konsuleille käytettäväksi Euroopan satamissa. Kun keisari Nikolai I kuuli urotyöstä, palkitsi hän Spoofin kultaisella mitalilla, jota kannetaan kaulassa Vladimirin nauhassa.

Spoofista tuli myöhemmin merikapteeni ja turkulainen kauppias. Spoofin vaatimattomuutta – ansiomerkki taskussa – ihmetellyt Bulgarin pysähtyi Turkuun. Sieltä hän jatkoi Tukholmaan, jossa tapasi vapaaehtoiseen maanpakoon vetäytyneen A.I. Arwidssonin. Miehet muistelivat hetken aiempaa tapaamistaan vuonna 1809. Bulgarin oli tuolloin nuori ulaanikornetti Venäjän armeijassa ja Arwidsson opiskelija. Nuorukaiset tapasivat Rautalammin pappilassa kesken sotatoimien ja ehtivät ystävystyä, vaikka olivat sodassa eri puolilla.

Lehtiuutiset Caledonian-laivan haaksirikosta ja kannibalismista pitivät paikkaansa. Epäselväksi jäi, oliko ehditty surmata yksi vai useampi miehistön jäsen. Joka tapauksessa laivapoika James Rimer olisi tapettu seuraavaksi. Nähtävästi kukaan ei pitänyt tarpeellisena käydä oikeutta surmista laivan kapteeni David Cockia ja muita henkiin jääneitä vastaan.

Haaksirikosta maalauksen tehnyt John Wilson Carmichael keskittyi urallaan merimaalauksiin. Krimin sodan aikana hänet lähetettiin Itämerelle tekemään piirroksia The Illustrated London News lehteen. Täällä syntyi yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, taulu Suomenlinnan pommituksesta.

Lähteitä

Faddei Bulgarin. Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. SKS:n toimituksia 645. Pieksämäki 1996.
Brian Simpson: Cannibalism and Common Law.
Helsingfors Tidningar 21.3.1838.

https://en.wikipedia.org/wiki/James_Wilson_Carmichael

Kristinuskoa ja kirkkokuria kerimäkeläisille

Kristinusko levisi itäiseen Suomeen huomattavasti myöhemmin kuin maamme länsiosiin. Katolinen kirkko vahvisti otettaan Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessäkin 1200-luvulla. Savoon läntinen kirkko alkoi voimistaa otettaan vasta Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen. Savilahden kirkkopitäjä, nykyinen Mikkeli, perustettiin pian rauhanteon jälkeen Savon ensimmäiseksi kirkkopitäjäksi. Toinen kirkkopitäjä eli Juva perustettiin vasta 1442. Olavinlinnan yhteyteen perustettiin Sääminki joskus vuosien 1484 - 1510 välillä. Kerimäki kuului Sääminkiin, joten kirkon ote alkoi tarttua asukkaisiin entistä tiukemmin. Kirkkomatkat Savilahteen ja Juvalle eivät kai monta kertaa vuodessa toteutuneet.

Uskonnollista tyhjiötä Kerimäellä ei toki ollut ennen kuin kristinuskoa alueelle alettiin levittää. Kansalla oli omat uskomuksensa pyhine puineen, kuppikivineen, palvontapaikkoineen ja Ukon maljoineen. Erityisesti 1600-luvulla kirkonmiehet kävivät Kerimäellä näiden taikauskoksi leimattujen vanhojen tapojen kimppuun. Tapauksista blogissani täällä ja täällä. Taikauskosta ei oikeudenkäyntejä enää 1700-luvun loppupuolella käyty, mutta vanhat uskomukset säilyivät hyvin kansan muistissa vielä 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun alkupuolella kristinuskon opinkappaleiden varjossa.

Kirkkokännejä vastaan

Kerimäen kirkkopitäjä perustettiin 1642 ja kirkko valmistui nähtävästi 1644. Pitäjän perustaminen oli osa Ruotsin suurvaltapolitiikkaa. Vanhoja suurpitäjiä jaettiin hallinnon, veronkannon ja sotavarustelujen tehostamiseksi. Köyhän ja harvaanasutun maan vähälukuisesta rahvaasta otettiin irti kaikki mahdollinen Ruotsin suurvallan rakentamiseksi. Kerimäkeläisiä ohjasivat nyt kirkon oppien mukaiseen elämään kirkkoherra ja kappalainen. Pian he joutuivat torumaan pitäjäläisiä samasta asiasta, josta kirkkokansaa oli Säämingissäkin muistuteltu. Kesäkäräjillä 1654 kerimäkeläisiä kiellettiin myymästä olutta ja viinaa pyhäpäivinä ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen 40 markan sakon uhalla. Samanlaisia varoituksia jaettiin kai tuohon aikaan jokaisessa Suomen kirkkopitäjässä. 

Kirkkojuopumus säilyi pitkään kirkon oman tuomiovallan piirissä. Sakkojen lisäksi käytettiin häpeärangaistusta. Tämä kasvatti kirkonpalvelijoiden työtaakkaa, joten piispa Johannes Getzelius huomautti 1673, että juopumuksesta epäillyt voitiin haastaa kirkkoneuvoston eteen tai käräjiin. Kuningas halusi vähentää sittemmin kirkon tuomiovaltaa, joten 1700-luvulla päädyttiin siihen, että juopumusrikokset kirkossa menivät suoraan käräjien käsiteltäviksi. 

Vasta 1680-luvulla juopumustapauksia alettin Kerimäellä tuoda käräjille. Kesäkäräjillä 1680 Pekka Luukkonen valitti pistoolisepän rakuunaksi mainitun Pertin ja tämän veljen Rossin piesseen hänet pahanpäiväisesti jumalanpalveluksen aikaan kirkonmäellä. Kävi ilmi, että tappelupukarit olivat päissään ostettuaan olutta Pirta-Matilta. Tappelijat kuittasivat 5 hopeamarkan sakon. Saman summan sai kuitattavakseen Pirta-Matti, joka oli kaupustellut olutta luvattomana aikana. Pirta-Matti oli epäilemättä yksi niistä, joiden toimista kirkkoherra Jakob Ursinus valitti kesäkäräjillä 1683. Hänen mukaansa kirkonmäelle on pesiytynyt joukko irtainta väkeä. Tämä joukko aiheutti pyhäpäivisin pahennusta myymällä olutta ja viinaa. Nimismies Matti Kostiainen ja kuudennusmiehet määrättiin karkottamaan oitis nuo irtolaiset, jotta moista pahennusta ei enää harjoitettaisi. Asia ei näy korjautuneen kesän aikana, sillä syyskäräjillä Moijin herra, ratsumestari Herman Johan von Burghausen ja kappalainen Olof Ivanander valittivat edelleen, että kirkonmäelle asettunut löysäläisväki aiheuttaa paljon pahennusta. Nimismies Kostiainen velvoitettiin karkottamaan tämä joukko ja tällä kertaa hänen avukseen määrättiin lautamiehet. 

Joksikin aikaa meno kirkonmäellä kai hieman rauhoittui, koska asiaan ei palattu vähään aikaan. Mutta kysyntää juomille riitti, sillä moni kirkkomatkalainen katsoi oikeudekseen nautiskella olutta tai paloviinaa ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, joskus sen aikanakin. Tarjontaakin oli, sillä 1691 palattiin taas kirkkojuopumuksiin. Laukansaaren Tuomas Rautiaisen poika Juhana aiheutti häiriön lauantaina 21.3.1691 ruumissaarnan aikana. Tuomas istui vastapäätä saarnatuolia, kun hän alkoi vetää vieressä istuvaa kaulasta. Kirkkoherra Ursinus torui Tuomasta: "Miksi vedät sinä konna toista kaulasta, ole hiljaa ja kuuntele Jumalan sanaa." "Hän nukkuu, minun pitää herättää hänet" vastasi ilmeisen juopunut Rautiainen. Käräjillä Tuomas myönsi tapahtuneen ja pyysi lievää rangaistusta, kun oli sortunut nuorena renkimiehenä moiseen typeryyteen. Metelistä koitui 50 hopeataalarin sakko. Rahan puutteessa sakon voi korvata kujanjuoksulla tai vankeudella Olavinlinnassa. Lisäksi koitui kirkkorangaistus, siis kirkossa suoritettava häpeärangaistus. 

Saman vuoden palmusunnuntaina Kumpurannan ratsutilallisen Lauri Laurinpojan torppari Matti Viikarinen eli Hämäläinen tuli juopuneena kirkkoon metelöimään, kun kirkkoherra aloitti kuorissa vihkitoimitusta. Rovasti Ursinus käski miehen ulos uhaten panna hänet jalkapuuhun. Ulos mentyään Matti kutsui rovastia ulos kirkosta suureen ääneen ja pahennusta herättäen. Lukkari Erkki Erkinpoika todisti näin tapahtuneen. Hän kuuli melun järjestäessään messukasukkaa kokoon sakastissa. Torppari myönsi syyllisyytensä ja pyysi polvilleen langeten anteeksi rovastilta. Rovasti saattoi antaa anteeksi, mutta oikeus ei. Viikariselle lankesi sama tuomio kuin Rautiaiselle.

Jos ei kirkonmäellä kaupusteltu viinaa, sai sitä vähän kauempaa. Erkki Pekanpoika Toivasta syytetiin 1693 siitä, että hän myi olutta ja viinaa kirkon lähellä maantien varteen rakentamassaan mökissä. Sotamiehet olivat usein mukana käräjillä käsitellyissä tappeluissa ja juopottelutapauksissa. Savonlinnan varuskunnan sotamies Erkki Jumppanen tuli 1704 muutama viikko keyrin jälkeen kirkkoon juopuneena ja oksensi saarnan jälkeen. Todistajat kertoivat miehen olleen niin päissään, että tuskin kesti tolpillaan kirkosta poistuessaan. Jumppanen puolusteli pahoinvoinnin johtuneen heikkouden tilasta, mutta myönsi kuitenkin nauttineensa jonkin ryypyn ennen jumalanpalvelusta. Miehelle määrättiin 50 hopeataalarin sakko. Sotilaalla ei moisia rahoja ollut, joten hän voi suorittaa rangaistuksen kujanjuoksulla tai 14 päivän vesileipärangaistuksella Olavinlinnan tyrmässä. Sama rangaistus tuli Nousialan Mikko Nousiaiselle, joka piti humalapäissään palmusunnuntaina 1707 kirkossa niin kovaa meteliä, että kappalaisen oli lopetettava saarna ja kehotettava kruununpalvelijoita hillitsemään miestä. Todistajat vahvistivat syytteen, ja Mikko myönsi olleensa humalassa, mutta väitti huutaneensa vain ruumiillisesta tuskasta. Oikeus äänesti asiasta, mutta päätyi edellä mainittuun tuomioon.

Talvikäräjillä 1706 nimismies Elias Burman valitti, että osa rahvaasta tuo pyhä- ja rukouspäivinä olutta ja viinaa kirkonmäelle ja aiheuttaa siten suurta pahennusta ja sapatinrikkomuksia. Pitäjäläiset saivat ankaran varoituksen ja käskyn lopettaa oluen ja viinasten kauppa Kallunmäellä. Nimismiehen tehtäväksi tuli lopettaa kaupustelu, takavarikoida juomat ja toimittaa syylliset käräjille. Käräjätapauksia kirkkojuopottelusta kertyi siis loppujen lopuksi harvakseltaan. Kerimäkeläiset eivät olleet asiassa esillä sen useammin kuin esim. naapuriseurakunta Säämingin asukkaat. Jos kohta eivät kerimäkeläiset naapuriaan raittiimmilta vaikuttaneet. Lisäksi on  huomattava, että juopumukseen puututtiin vain silloin, kun humalainen aiheutti häiriötä kirkossa tai sen välittömässä läheisyydessä.

Pahennusta kirkossa aiheutettiin joskus selvin päinkin. Kirkkoherra Jakob Ursinus syytti 1692 Niilo Naukkarisen paimentyttö Anna Asikaista siitä, että tämä oli edellisenä tuomiosunnuntaina melunnut kirkossa. Metakan aiheutti Annan kadonnut nenäliina, jonka hän epäili joutuneen Jaakko Toksun tyttären Johannan haltuun. Anna riisui nenäliinaa etsiessään Johannan turkin isosti metelöiden. Paimentyttö sai tekosestaan tavanomaisen 50 hopeataalarin sakon, jonka sovitti rahattomana istumalla Olavinlinnassa kaksi viikko vedellä ja leivällä.

Kirkossa piti käydä

Seurakuntalaisten tuli käydä ahkerasti kirkossa ja taipua kristinopin tavoille ja vaatimuksille. Tätä oli Kerimäen rahvaankin hankala totella. Kirkkoherra Olaus von Borgen joutui nimittäin 1670 kevätkäräjillä pyytämään, että oikeus kieltäisi saariin hautaamisen. Näin oli ollut osittain tapana, mutta nyt vainajat oli tuotava kirkkotarhaan pappien haudattaviksi.

Kielto, jonka mukaan saariin ei enää saanut vanhaan tapaan haudata vainajia. Kevätkäräjät 1670.

Kirkosta ilman pätevää syytä poisjääneitä saatettiin joskus käräyttää. Torppari Heikki Kautonen laiminlöi 1696 kirkonkäynnin ensimmäisenä helluntaipäivänä ja veti silloin nuottaa. Ilmiantaja oli sotamies Antti Hyvärisen vaimo Marketta Pentintytär Yrjänätär, joka oli huomauttanut asiasta Kautoselle. Tämä oli sitten haukkunut Marketan huoraksi ja syytettä valheeksi. Kautonen sai 40 hopeamarkan sakon sapatinrikkomuksesta. Lisäksi hän joutui tekemään työtä Marketalle 14 päivää, koska oli kutsunut tätä huoraksi ja valehtelijaksi. Samaisen sakon saivat maksaa myös Pihlajaniemen Heikki Malinen, Mikko Malinen ja Simo Turtiainen jäätyään pois kirkosta 26.4.1707 kiitospäivänä.

Isonvihan venäläinen miehitysaika 1713-21 vaikeutti kirkkokurin valvomista, vaikka Kerimäen molemmat papit jäivätkin paikalle eivätkä paenneet Ruotsiin. Nimismies David Schening nostikin isonvihan jälkeen koko joukon käräjäjuttuja jumalanpalveluksen laiminlyömisestä. Turtianniemen Matti Turtiainen sai syytteen 1723 vuoden viimeisen rukoussunnuntain kirkonmenojen laiminlyömisestä. Turtiainen selitti asuvansa 2 peninkulman päässä kirkosta Puruveden takana. Kirkkomatkaa hän ennätti taittaa neljännespeninkulman, mutta sen jälkeen hengenvaarallinen myrsky pakotti miehen palaamaan kotiin. Nimismieskin myönsi myrskyn olleen niin ankara, että se vei jopa kattoja taloista. Turtianen vapautettiin syytteestä.    

Vaaran Pekka Kupiainen, Rauvanniemen Lassi Kupiainen, Pihlajaniemen Pekka Malinen ja Rossi Suomalainen sekä Hevossalon Pekka Karjalainen selvittivät pitkäperjantaita 23.4.1725 koskevan syytteen esittämällä Kesälahden kirkkoherran todistuksen, jonka mukaa he olivat talojensa väen kanssa Kesälahden kirkossa kyseisenä päivänä. Kelirikko oli pahimmillaan tuolloin, jää ei enää kantanut eikä veneelläkään päässyt liikkeelle. Miehiä muistutettiin kuitenkin vastaisuudessa käyttämään kotikirkkoaan. Vaaran asukkaiden kirkkomatka tahtoi muutenkin suuntautua Kesälahdelle, olihan sinne paljon mukavampi kirkkomatka kuin Kallunmäen kirkkoon. Vaaralaiset tahtoivatkin 1700-luvun lopulla liittää kylänsä Kesälahteen siinä onnistumatta. Kerimäen pohjoiskulmalla Kaatamon  ja Leppälahden kylät olivat noin peninkulman päässä Liperin kirkosta. Kylien asukkailla oli hyvinkin toistasataa kilometriä matkaa Kerimäen kirkkoon mutkittelevia vesi- ja maanteitä pitkin. He kävivätkin säännöllisesti Liperin kirkossa ja saivat sieltä kaikki kirkolliset palvelunsa.

Samaisen pitkäperjantain kirkkomatkan laiminlyönnistä ahdisteltiin viittä muutakin talonpoikaa. Simanalan Heikki Kopsa ja Matti Herranen kertoivat asuvansa 3 ½ peninkulman päässä  kirkosta. Kirkkoon he eivät päässeet rospuuton vuoksi: jäät eivät kantaneet ja tieyhteys oli soiden kohdalla kulkukelvoton. Kirkkomatka vei näissä oloissa vähintään kaksi vuorokautta, eikä heillä köyhinä miehinä ollut varaa majoittua öiksi. Paakkunalan Pekka Hartikainen taas kertoi olleensa kahden viikon matkalla Mikkelissä rahtaamassa sinne upseerien palkkaviljoja. Kotiin hän ehti niin myöhään kiirastorstaina, ettei ehtinyt seuraavaksi päiväksi kirkkoon. Alakuonan Olli Turtiainen asui 3 peninkulman päässä kirkosta järvien ja soiden takana. Hän sanoi, ettei voinut rospuuton takia mitenkään käydä kirkkoon. Riikolan Heikki Karhu eli peräti 5 peninkulman päässä kirkosta, hänkin soiden ja järvien takana. Hän kertoi lyöneensä kirveellä haavan rintaansa, minkä vuoksi ei kyennyt kirkkomatkalle. Sen sijaan velimies Juho oli lähtenyt kirkkoon kiirastorstaina. Metsälammella jää petti kuitenkin miehen alla, ja kastunut Juho joutui palaamaan seuralaisineen takaisin kotiin. Oikeus hyväksyi miesten selitykset, mutta muistutti, etteivät he vastedes saisi olla poissa jumalanpalveluksesta ilman laillista syytä. 

Hankaluuksia jaetun pitäjän kirkkotiellä

Turun rauhan raja 1743 jakoi Kerimäen kahtia: länsiosa jäi Venäjälle, itäosa Ruotsille. Kirkko jäi Venäjän puolelle. Seurakunta säilyi kuitenkin yhtenäisenä. Kaikenlaista käytännön hankalauutta syntyi tietysti, erityisesti vuoden 1753 jälkeen. Tuolloin Ruotsi siirtyi käyttämään gregoriaanista kalenteria Venäjän pysyessä juliaanisessa kalenterissa. Ruotsin puolen kerimäkeläisten kalenteri oli nyt 11 päivää edellä rajantakaiseen verrattuna. Tämä tarkoitti sitä, että joulu, pääsiäinen ja muut juhlapyhät olivat eri aikaan rajan eri puolilla. Samoin tietysti tavalliset sunnuntaitkin. Venäjän kalenterin mukaan mentiin, mutta papit pitivät esim. rukouspäivinä Ruotsin puolella ns. maakirkkoja kylien isommissa taloissa. Jumalanpalveluksissa luettiin esirukous sekä Ruotsin kuninkaalliselle perheelle että Venäjän keisarilliselle huoneelle. Tasapuolisuuden vuoksi esirukous luettiin niin, että hallitsijat mainittiin vuorotellen ensimmäisinä.

Ruotsin puolella käsiteltiin silloin tällöin kirkonmenojen laiminlyöntejä. Riikolansalon torppari Juho Kuitunen sai talvikäräjillä 1760 syytteen, kun ei ollut 12.5.1759 toisena rukouspäivänä jumalanpalveluksessa. Kuitunen väitti lyöneensä edellispäivänä kirveellä jalkaansa. Mies sai kuitenkin sakon maksettavakseen, koska hänellä ei olut todistajaa väitteelleen. Venäjän puolen käräjillä käsiteltiin oletettavasti myös kirkonkäyntien laiminlyöntejä, mutta käräjäpöytäkirjat ovat kadonneet. 

Savonrannan asutus alkoi tihentyä 1700-luvulla. Sieltä väellä oli hankala matka kotiseurakunnan kirkkoon. Heinonniemen talonpoika Matti Karvinen ja hänen osakasmiehensä Matti ja Lassi Kinnunen sekä Juho Svensk haastettiin talvikäräjille 1760. Heitä syytettiin siitä, että olivat laiminlyöneet kahden viikon mittaisen osuutensa tietöistä. Miehet selittivät asuvansa 6 - 8 peninkulman päässä kirkosta. Sen vuoksi he kävivät Kiteen kirkossa, eivätkä voineet kuulla Kerimäen kirkossa luettuja kuulutuksia.

Kustaa III julisti itärajalle ns. ruttosaarron kaapattuaan vallan 1771. Venäjällä oli rokkoa liikkeellä, mutta ensisijaisesti toimi oli ulkopoliittinen: Kustaa pyrki estämään Venäjän sekaantumisen vallankaappaukseensa. Määräys rajan sulkemisesta annettiin jo syksyllä 1771, mutta vasta seuraavan vuoden maaliskuussa raja oli suljettu. Nyt Ruotsin kerimäkeläisillä ei ollut asiaa kirkkoon. Heidän kirkolliset asiansa piti hoitaa nyt Kesälahdella. Marraskuussa Kustaa III totesi ruton päättyneen ja käski poistaa tehostetun rajavartioinnin. Kuolleiden luettelon perusteella näyttää siltä, että ruttosaarto esti hautaamiset Kallunmäen kirkkoon koko vuoden 1772 ajan. Kesälahdelle haudattiin vain 6 Kerimäen ruotsinpuoleista vainajaa. Melkoinen määrä vainajia on siis ilmeisesti haudattu saariin tai muille tilapäisille hautapaikoille.

Ruotsin puolen asukkaiden kirkkotie katkesi uudelleen kesällä 1788, kun Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan. Hetkeksi ruotsalaiset miehittivät Kerimäen kirkonkylän, mutta pian se palautui venäläisvaltaan. Ruotsinpuoleisia haudattiin kirkkotarhaan vielä joulukuussa 1788. Sen jälkeen venäläiset kielsivät heiltä kirkkomatkat, vaikka elettiinkin epävirallisen aselevon aikaa. Sota päättyi Värälän rauhaan 14.8.1790. Ensimmäinen ruotsinpuoleinen vainaja siunattiin Kallunmäelle neljä päivää myöhemmin. Kesälahden papit määrättiin pitämään taas huolta pitäjän ruotsalaisen osan kirkollisista tehtävistä. Kirkollinen yhteys Kesälahdelle näyttää jääneen löyhemmäksi kuin ruttosaarron aikana, sinne ei haudattu kerimäkeläisiä. Sen sijaan Rantasalmelle haudattiin 16 kerimäkeläisvainajaa. Pitäjän ruotsinpuoleiset eivät päässeet puoleentoista vuoteen hautaamaan vainajiaan Kallunmäelle. On siis selvää, että valtaosa pitäjän ruotsinpuolen vainajista löysi leposijan muualta kuin kristilliseltä hautausmaalta.  

Kerimäen kirkkoherrana toimi vuodesta 1755 lähtien Anders Herkepaeus. Kesälahden ja Rantasalmen papisto moitti useaan otteeseen kirkkoherraa siitä, ettei Ruotsin puolen asukkaiden hengellisistä tarpeista pidetty kunnolla huolta. Seurakuntalaisten kristinopin tiedoissa tuntui olevan puutteita ja kinkereitäkin oli jätetty pitämättä. Tosin on huomattava, että kyseisten seurakuntien kirkkoherrat elättelivät toiveita Kerimäen ruotsinpuolen irrottamisesta ja liittämisestä omaan pitäjään. Herkepaeus kuoli 1792. Hänen kuolemansa jälkeen pidetyssä piispantarkastuksessa todettiin, että hänen virkakautensa ajalta olivat hävinneet pitäjänkokouspöytäkirjat. tarkastuspöytäkirjat ja tuomiokapitulin kirjeet. Myös seurakunnan rippikirjoissa ja tileissä havaittiin epäselvyyksiä. Rippikirjoista näkee, että sodan takia niihin ei tehty 1789-90 lainkaan merkintöjä, ei Venäjän puolen asukkaillekaan. Rippikirja vuosilta 1755-1774 puuttuu, liekö se kadonnut jo Herkepaeuksen aikana.

Venäjä lisäsi sotilaallista läsnäoloaan Savonlinnan seudulla Kustaan sodan jälkeen. Linnoitustöitä tehtiin mm. Kerimäen kirkonkylän ympäristössä ja Punkaharjulla. Turvatakseen vesiyhteyden Lappeenrannasta Savonlinnaan venäläiset rakensivat niin sanotut Suvorovin sotakanavat. Ruotsin puolella valitettiin, että kasakat ja muut kreikanuskoiset kiusasivat kirkkovieraita Kallunmäellä. Usein kai juovuspäissään, sillä kirkon läheisyydessä oli myös kapakka, jossa venäläinen sotaväki hyvin viihtyi. Sitä paitsi kesäkuussa 1798 kiellettiin taas ruotsinpuoleisten kirkkomatkat. Syypää oli tällä kertaa Venäjällä valtaan noussut keisari Paavali I, jota on yleisesti pidetty lähes mielenvikaisena. Hän sulki koko Venäjän länsirajan estääkseen Ranskan vallankumouksen leviämisen maahan. Porvoon tuomiokapituli määräsi Kesälahden, Rantasalmen ja Sulkavan kirkkoherrat hoitamaan Kerimäen ruotsinpuoleisen väestön sielunhoidon. Vain Rantasalmen Orraeus ennätti käydä paikalla, kun kirkkomatkat taas sallittiin. Tosin pappien oli hankittava rajakomissaarilta tai kruununvoudilta niin sanottu rajapassi eli kirkkolippu jokaiselle Ruotsin puolen talolle ja ruokakunnalle. Ensikiellon jälkeen oli tullut jo määräys, jonka mukaan Venäjän viranomaisten ja pappien puheille oli päästävä kulkemaan esteettä. Käytännössä tämä näkyy tarkoittaneen sitä, että hautaamiset, kasteet ja vihkimiset hoituivat normaalisti, mutta pariin kuukauteen jumalanpalveluksiin ei ollut asiaa.

Parin vuoden päästä rajasulusta luovuttiin ja rajapassit jäivät tarpeettomiksi. Mutta jo 1804 niitä piti ruveta kaivamaan taas esille. Venäjän rajakomendantti Bannikov ilmoitti, että ketään ei päästetä rajan yli ilman asianomaista lupaa. Luvan tarvitsivat myös kirkkomatkalaiset. Vanhat rajapassit piti uudistaa tai hankkia kokonaan uudet. Samoihin aikoihin Ruotsin puolen talolliset valittivat joutuneensa pahoinpidellyiksi kirkkomatkallaan ilman mitään syytä. Kasakat olivat ottaneet kiinni Yläkuonan Paavo Honkasen kirkkomatkalla, sitoneet ja hakanneet perinpohjin. Pahoinpitelyn jälkeen Honkanen oli pakotettu juoksemaan ratsastavan kasakan rinnalla. Tapaukset olivat johtaneet siihen, että ruotsinpuoleiset eivät uskaltaneet enää kirkkoon laisinkaan. Osa seurakuntalaisista suunnitteli jo uutta anomusta oman kirkon saamiseksi. Hanke ei edennyt sen pitemmälle. Kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä, sillä raja jakoi monia seurakuntia kahtia. Niinpä seurakuntien jakaminen oli myös ulkopoliittinen kysymys, jonka suhteen sen enempää Ruotsi kuin Venäjä ei halunnut edetä.

Ruotsinpuoleiset uskaltautuivat taas kirkkoon rajapassiensa turvin. Seurakuntaelämää piinannut valtakunnanraja poistui sitten vuoden 1809 jälkeen, kun Suomi liitettiin Venäjään autonomisena valtiona.  Seurakunnan kahtiajako jätti epäilemättä jälkensä erityisesti pitäjän ruotsalaiseen osaan. Kirkollinen kuri oli vähemmän tiukka ja vanhoilla tavoilla ja uskomuksilla oli varmasti paremmat mahdollisuudet säilyä. Näin erityisesti asukasluvultaan kasvavan Savonrannan suunnalla. Laajoille salomaille ei papiston valvonta yltänyt valtakunnanrajan takaa. 

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.
Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.
Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.

Pekka Suomalainen - maakauppias ja käräjäpukari

 Vanhan Kerimäen historian värikkäimpiin hahmoihin kuuluu varmasti Pekka Suomalainen. Pekka oli talollinen ja maakauppias. Ajan merkantilistisen politiikan mukaan kauppa oli keskitettävä kaupunkeihin niin, että kruunu pääsi tullien ja verojen avulla valvomaan kauppaa ja vaurastumaan sillä. Tosiasiassa maaseutukauppaa ei voitu estää. Itä-Suomessa maakauppaa oli erityisen hankala estää, sillä Uudenkaupungin rauha 1721 katkaisi periaatteessa vanhat kauppayhteydet Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan. Virallisesti kaupan tuli suuntautua Haminaan ja 1743 Turun rauhan jälkeen Loviisaan saakka. Lisäksi Venäjä pyrki tullipolitiikallaan houkuttamaan suomalaisia talonpoikia rajan yli eritoten Viipuriin. Vanhat kauppa- ja velkasuhteet houkuttivat savolaisia jatkamaan kaupantekoa rajan yli. Virallisesti se oli kiellettyä, mutta muutama rajaratsastaja ei kyennyt salakauppaa tullimuodollisuuksien ohi estämään. Tilastoissa 14 viipurilaiskauppiaan velkasaatavista rajan yli vuodelta 1728 sijoittui Kerimäki toiseksi Savon pitäjistä. Jokainen talonpoika ei ollut halukas pitkille kauppamatkoille rajan yli tai Loviisan - Porvoon suuntaan tai peräti Pohjanmaan kaupunkeihin. Aloitekykyiset maakauppiaat tarjoutuivat viemään naapuriensa vähäiset vientitavarat kaupunkeihin ja tuomaan välttämättömyystarvikkeet, esimerkiksi suolan. Vaurastuneet maakauppiaat saattoivat maksaa talonpojille parhaassa tapauksessa heti käteisellä.

Isonvihan jälkeisinä vuosina Vanhan Kerimäen merkittävin maakauppias oli Yläkuonan talonpoika Pekka Suomalainen. Hän oli alkujaan sotilas ja kunnostautui sotatoimissa niin, että yleni korpraaliksi. Asiakirjojen perusteella Suomalaista ei kykene paikantamaan kerimäkeläiseksi. Kerimäen pitäjänhistorian 1932 julkaissut Mikko Saarenheimo on arvellut häntä hämäläislähtöiseksi erään oikeusjutun perusteella.  Saattoi olla, että Suomalainen kuului 1714 Olavinlinnan varusväkeen. Tuolloin linna antautui ja korpraali jättäytyi mahdollisesti siviiliin. Isonvihan aikana Suomalainen asettui ensin Kumpurantaan ja sitten Yläkuonaan 1723. Sieltä hän hankki itselleen kaksi maakirjataloa. Talonpidon laajuudesta kertoi se, että Pekalla oli palveluksessaan 1731 kahdeksan renkiä, kaksi renkivaimoa ja yksi piika. Vertailun vuoksi todettakoon, että samaan aikaan kirkkoherralla oli neljä, Burghauseneiden aateliskartanossa Moijilla kuusi ja Hannolanpellon kartanossa samoin kuusi renkiä.

Rahakätköt varkaiden kohteina

Suomalaisen liiketoimet kartuttivat hänelle huomattavia käteissummia. Syyskäräjillä 1723 Pekka syytti Taneli Silvennoista, tämän poikaa Heikkiä ja Lemetti Hirvosta 60 kuparitaalaria sisältäneen kukkaron varastamisesta tuvan pöydän aluspenkiltä. Syytettään hän ei pystynyt todistamaan ja myönsi sen itsekin pari vuotta myöhemmin löydettyään uuden varasehdokkaan. Nyt syytteeseen joutui paimentyttö Maria Tolpatar. Vahvat epäilyt kohdistuivat Mariaan ja hänen seuralaiseensa, irtomies Erkki Jumppaseen, jolla oli nähty musta säämiskäkukkaro. Varkaus jäi loppujen lopuksi selvittämättä. Sen sijaan samoilla käräjillä Suomalainen sai kiikkiin talossaan asustelleen loismies Matti Honkasen toisesta varkaudesta. Kuulustelussa tämä lopulta myönsi löytäneensä 120 kuparitaalarin edestä Suomalaisen vaimon navetan seinään piilottamia rahoja ollessaan luomassa sontaa läävässä. Rahoista hän oli käyttänyt vain muutaman karoliinin, joiden perusteella Suomalainen pääsi hänen jäljilleen. Honkanen selitteli ensin käyttämiensä rahojen olleen 13 vuotta aiemmin kuolleen isänsä perintöjä, mutta myönsi sitten varkauden. Rahat hän oli kuopannut eräälle niitylle, jossa suurin osa niistä oli edelleen piilossa. Loismies maksoi rikoksensa 18 parilla raippoja, kolme iskua paria kohti. Honkasen tunnustuksesta kävi ilmi, että tapaus oli sattunut venäläisvallan eli isonvihan aikaan Suomalaisen asuessa vielä Kumpurannassa.

Käräjien Honkaselle määräämä tuomio: 18 paria raippoja, kolme iskua paria kohti ja kirkkorangaistus.

Suuresta rahasummasta oli kysymys, kun Suomalainen syytti talvikäräjillä 1732 renkiään Niilo Mielosta siitä, että tämä oli varastanut osan 700 kuparitaalarin kätköstä Pekan ollessa kauppamatkoilla Kuopiossa. Summalla olisi tuohon aikaan saanut kymmenkunta kelvollista hevosta tai nelisenkymmentä lypsylehmää. Suomalainen oli pitänyt rahoja tuohipullossa, jonka oli käärinyt vielä tuohen sisään. Kääröään hän oli pitänyt piilossa kivirauniossa pyssynkantaman päässä talostaan jo viiden vuoden ajan. Käräjille haastettu Mielonen väitti saaneensa käyttämänsä rahat 1729 isältään Antilta 1729, joka tuolloin oli Suomalaisen torpparina. Suomalainen huomautti heti, että henkikirjoituksessa Antti oli merkitty rengiksi. Näin olikin, mutta aiemmin Suomalaiselle oli merkitty kolmekin torpparia. Heistä Tahvo Koposelle oli merkitty 1727 omistukseensa hevonen ja kaksi lehmää. Huomattakoon, että talonpojat saivat oikeuden pitää torppareita vasta 1740-luvulla...

Niilo Mielonen pyrki osoittamaan, että rahakätkö oli monien tiedossa. Hänen mukaansa kesällä 1730 kaksi Suomalaisen tyttäristä ja talon tuolloinen piika Inkeri Nousiainen olivat vieneet rahat Pekan ollessa miessurmasta syytettynä tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Oikeus lykkäsi jutun seuraaville käräjille, että naisväki saataisiin kuultavaksi. Vapaaksi päässyt Mielonen karisti pikaisesti Kerimäen pölyt jaloistaan. Suomalainen löysi hänet etsintöjen jälkeen Joutsenon pappilasta renkinä ja sai viranomaiset kuljettamaan kustannuksellaan Niilon Olavinlinnaan, koska pelkäsi tämän pakenevan Venäjälle. Pelko ei ollut aiheeton, moni rikoksiin syyllistynyt häipyi naapurimaahan lain kouraa pakoon. Niin asiaa päästiin taas reposteleman syyskäräjillä 1733.

Todistajillaan Suomalainen osoitti Mielosen kehuskelleen avoimesti rahoillaan. Alakuonan Antti Maaranen kertoi kysyneensä oliko renkipojalla rahaa, kun tämä ostatteli kahta ruistynnyriä. Mielonen oli vastannut rahojensa riittävän vaikka Maarasen talon ostamiseen. Myös Savonlinnassa Niilo oli retostellut rahoillaan. Mielonen puolestaan pyrki osoittamaan Suomalaisen tyttäret Kertun ja Marjan syyllisiksi. Niilon äiti selitti Kertun ostaneen vuosina 1731-32 hienoja vaatteita ja kankaita, joita piilotteli kotonaan uskaltamatta näyttää niitä isälleen. Kokoelmiin kuului mm. silkkihuivi, kolme silkkimyssyä, useita hameita ja puseroita sekä 50 kyynärää hienoa aivinaa. Sotkuinen juttu meni lopulta hovioikeuteen, jossa Mielonen ilmeisesti vapautui syytteistä.

Maakauppiaan liiketoimia 

Pekka Suomalaisen liiketoimet olivat laajoja. Naapurit yrittivät käräyttää häntä laittomasta kaupasta jo 1726, mutta he eivät tuolloin kyenneet todistamaan väitteitään. Myöhemmät käräjätapaukset todistavat laajasta maakaupasta. Kerimäeltä vietiin jo 1600-luvulla hamppua myyntiin Pohjanmaan kaupunkeihin. Suomalainen jatkoi perinnettä, hän vei 1728 peräti 105 leiviskän (n. 900 kiloa) hamppulastin Kokkolaan. Hampun lisäksi hän myi palttinaa. Seuraavan vuoden käräjillä Suomalainen syytti renkiään Pekka Turusta myynnistä saatujen rahojen osittaisesta pimittämisestä. Turunen osoitti syyttömyytensä Kokkolan porvareilta hankkimiensa todistusten avulla. Hamppumäärä oli sen verran iso, että Suomalainen lienee hankkinut sitä Kerimäen ulkopuoleltakin.

Suomalaisen afääri suuntautuivat luonnollisesti myös Lappeenrannan suuntaan. Tämän kaupan laajuutta kuvaa 1738 syyskäräjien juttu. Tuolloin "vanhastaan kuuluisa maakaupustelija" joutui vastaamaan Lappeenrannan porvarien ilmiantoon, jonka mukaan Pekka oli saapunut kaupunkiin lokakuussa 1738 veneessään viisi isoa tynnyrillistä voita ja melkoinen määrä suolalihaa. Lappeenrannan kauppiaat protestoivat kitkerästi Suomalaisen toimia sanoen tämän kaupustelun haittaavaan elinkeinoaan, maakauppiaan kun ei tarvinnut maksaa veroa liiketoimistaan. Lääninviskaali Petter Pomoellin vaatimuksesta lääninhallitus takavarikoi Suomalaisen kauppatavarat. Pekka puolestaan selitti voita olleen matkassa "vain" 70 leiviskää (n. 600 kiloa) ja suolalihaa 34 leiviskää (n. 290 kiloa). Suomalaisen selvitys tavaroiden alkuperästä kuvaa hänen toimintatapojaan. Pekka selitti muka saaneensa 30 leiviskää voita kolmelta Lappeenrantaan menossa olleelta Rantasalmen talonpojalta. Hän oli ottanut voit veneeseensä ja lupautunut myymään ne kaupungissa käypään hintaan. Sen lisäksi hän oli ottanut vävyltään Klemetti Maliselta 10, lautamies Heikki Makkoselta 10 ja Erkki Hannikaiselta 5 leiviskää. Velallisiltaan Pekka oli koonnut 5 leiviskää ja omasta karjasta oli peräisin 10 leiviskää. Lihat hän selitti saaneensa Rusi ja Luukas Suomalaiselta, kummaltakin oli tuomittu hänelle lehmä velasta. Lisäksi kaksi lehmää oli saatu lautamies Paavo Honkaselta ja neljä vaihtokaupassa. 

Suomalainen selitti lisäksi, että oli lokakuun reissun lisäksi käynyt Lappeenrannassa vain keväällä myyden silloin hiukan kalaa ja voita vakituiselle kauppatuttavalleen. Tästä sikäläinen porvaristo nyt hänelle muka kaunaa kantoi. Maaviskaali Pomoell huomautti, että kauppasäännösten mukaan maaseudulla ei saanut kerätä tavaroita myytäväksi muilta, talonpojilla oli oikeus viedä kaupunkiin vain omia tuotteitaan. Pomoell osoitti myös tulliseteleiden avulla Suomalaisen väitteet perättömiksi: lokakuussa Pekka oli tuonut tullannut Lappeenrannassa 180 leiviskää (n. 1530 kiloa) väittämänsä 119 leiviskän sijaan. Elokuussa Suomalainen oli tullannut 119 leiviskän voilastin, lisäksi talia ja suolalihaa. Pekka kiisti sitkeästi Pomoellin väitteet ja pysyi ilmoittamissaan määrissä. 

Viskaali halusi tämän jälkeen näyttää todistajien avulla Suomalaisen maakauppiaaksi: Pomoell halusi todistajiksi kolme Savonlinnan kauppiasta ja kolme talonpoikaa. Suomalainen riensi jääväämään kauppiaat, koska Lappeenrannan porvarit olivat valittaneet hänen maakaupastaan ja Savonlinnan kauppiaat olivat riippuvaisia sikäläisistä porvareista. Pomoell selitti, että savonlinnalaiskauppiaat eivät olleet tehneet valitusta ja Lappeenrannastakin ainoastaan kauppias Israel Thilman. Asiaa lykättiin, kun tuli kiista oikeuspaikasta, joksi hovioikeuden päätöksen jälkeen lienee tullut Lappeenranta. Ainakaan Kerimäen käräjillä ei asiaan palattu vuoden 1739 jälkeen. Tuskin Suomalainen ilman sakkoja selvisi, ellei käynyt niin, että pikkuviha ehti tulla katkaisemaan asian käsittelyn. Sen jälkeenhän Lappeenranta jäi Venäjän puolelle.

Maariitoja, väkivaltaa ja kunnianloukkauksia

Pekka Suomalainen oli mukana lukuisissa maariidoissa naapuriensa kanssa. Erityisesti kaskiriidat olivat tyypillisiä Savossa maanomistusolojen takia. Talonpojat saivat nautintaoikeuden 1500-luvulla anekkeina, joissa oli lueteltu kaski-, niitty- ja kalanautinnat. Nautintoja lueteltiin 1561 maakirjassa ja sitten uudessa 1664 maantarkastuskirjassa. Vuosisatojen mittaan nautintoja oli hankala paikantaa, kun paikannimiäkin pyrittiin muutamaan tai hämärtämään tahallisestikin. Laaja autioituminen 1600-luvulla jätti nautintoja pois käytöstä. Niitä vallattiin sitten käyttöön kruunun suostumuksella. Tai suostumuksetta. Loputtomat nautintariidat täyttävät Kerimäenkin tuomiokirjoja vuosisadasta toiseen. On huomattava, etteivät nämä kiistat välttämättä johtaneet talonpoikien välien rikkoutumiseen. Useimmiten käräjillä hävinnyt osapuoli tyytyi kohtaloonsa. Jos kaikki maariidat olisivat johtaneet vihasuhteisiin, olisi Savosta muodostunut yksi suuri tappelukenttä.

Entisenä korpraalina Suomalainen oli taipuvainen monen sotilasuralla olleen tavoin taipuvainen väkivaltaiseen rettelöintiin. Naapurit osasivat toki panna vastaan, esimerkiksi 1726 Yläkuonan veljekset Paavo ja Pekka Honkanen saivat sakot tukistettuaan ja läimäistyään Suomalaista niin, että tältä vuoti veri nenästä. Lisäksi veljekset saivat sakot sapattirikkomuksesta, koska tapaus oli sattunut jumalanpalveluksen jälkeen kirkonkylässä lukkari Lavoniuksen tuvassa. Veljekset olivat kimpaantuneet siitä, että Suomalainen oli nimitellyt varkaiksi. Pekka vakuutteli syyttömyyttään, mutta sai maksettavakseen sakot kunnianloukkauksesta. Suomalaista oli hieman aiemmin syytetty siitä, että hän oli kirkkoon menon sijasta ollut kalastamassa ja vienyt lapsensakin mukaan. Hän sai kuitenkin osoitettua todistajillaan, että oli olut kotona lapsivuoteessa makaavaa vaimoaan kaitsemassa, kun taas muu talonväki oli ollut kirkossa. 

Lauantaisin järjestetyt talkoot aiheuttivat joskus esteitä kirkkomatkoille. Esimerkiksi 1668 Heikki Juhonpoika Simonen piti talkoot lauantaina. Talkooväki äityi röpöttelemään kunnolla ja ryyppäsi koko lauantain ja sunnuntain välisen yön sillä seurauksella, ettei kukaan kyennyt kirkkoon. Simonen kuittasi 5 hopeataalarin sakon sapattirikoksesta. Maaherra Frisenhiem oli sittemmin kieltänyt talkoiden pitämisen kaikkia pyhiä edeltävinä päivinä. Suomalainen järjesti kuitenkin talkoot lauantaina 15.8.1730 vastoin maaherran kieltoa. Talkooväki tolkkusi toki kirkkoon, mutta Pekalle napsahti sakot kieltorikkomuksesta. 

Suomalainen joutui 1730 syytteeseen taposta. Tuolloin hän istui jonkin aikaa tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Asiaa käsiteltiin välikäräjillä heinäkuun lopussa. Pöytäkirjassa todetaan vain, että kaikki asiapaperit on lähetetty Turun hovioikeuteen, jonka asiakirjat taas tuhoutuivat Turun palossa. Uhrin nimi sentään tiedetään: kyseessä oli erään ruotusotilaan vanha isä Jooseppi Törmä. Jutusta tiedämme toki lopputuloksen: Suomalaista ei tuomittu, kyse oli kai täyden näytön puutteesta. Naapurit lienevät saaneen joskus tarpeekseen Pekan ärhentelyistä. Näyttää siltä, että 1727 henkikirjoituksen yhteydessä naapurina asuvat Luostariset joidenkin avustamana antoivat Suomalaiselle sakinhivutusta. Nimismies todisti kuitenkin, että kyse oli vain "suukovusta".

Talkoissa oltiin myös Pärttyli Hirvosen pellolla Yläkuonassa heinäkuun lopussa 1736. Tuolloin Suomalainen saapui paikalle ja vaati väkeä lopettamaan työt, koska kyse oli hänen sadostaan. Hirvonen vastasi kyntäneensä ja kylväneensä pellon, joten kukaan ei estäisi häntä myös viljaa korjaamasta. Suukovun jälkeen Suomalainen poistui, mutta Hirvonen ja Suomalaisen appiukko, jo edesmennyt Tuomas Luostarinen, juoksivat perään. Suomalainen oli heittänyt kivellä miehiä, jotka vastasivat samalla mitalla. Suomalaisen haavat tutkinut lautamies lautamies Martti Behm kertoi, että Suomalaisella oli iso verihaava vasemmassa ohimossaan ja kolme muuta haavaa päässä. Suomalaisen todistaja Paavo Ketolainen kertoi lisäksi miehen selän olleen aivan mustelmilla. Behmillä ei ollut kuitenkaan havaintoa selän vammoista. Hirvonen myönsi heittäneensä kivellä Suomalaista, mutta osuma oli "vahinko". Hirvonen sai sakot ja joutui korvaamaan Suomalaisen käräjäkulut. Syytteessä olivat myös Antti ja Paavo Honkanen; heidät oikeus vapautti. 

Pekka joutui mukaan myös Kerimäellä ainutlaatuiseen käräjillä puituun ylellisyysjuttuun. Maaviskaali Petter Pomelius kertoi nimittäin syyskäräjillä 1733, että oli nähnyt edellisvuoden juhannuksena Kerimäen kirkolla käydessään Aatami Kettusen vaimolla Kerttu Suomalattarella mustan silkkidamastisen myssyn. Viskaalin mielestä sellainen myssy ei sopinut talonpoikaissäädyn naisen päähineeksi, joten kyseessä oli rikkomus kuninkaallista ylellisyysasetusta vastaan. Kerttu väitti, että myssy oli vanha ja jo hänen äitinsä Maria Turtiaisen vuosia käyttämä. Myös Pekka väitti myssyä vanhaksi. Kun silkkimyssy ei sattunut olemaan saatavilla, lykättiin asia seuraaviin käräjiin ja painettiin sitten ilmeisesti villaisella.

Kertyneistä käteisvaroistaan Suomalainen antoi monille talonpojille, joita sitten varsin usein peri takaisin käräjien kautta. Velallisten joukossa oli myös säätyläisiä. Esimerkiksi 1730 Pekka velkoi naapurissaan asuneen kapteeni Christopher Möllerin kuolinpesältä 362 kuparitaalarin summaa. Velan vakuudeksi Suomalainen oli saanut 4 kultasormusta, 3 hopeapikaria, takin ja hihaliivin sekä tanskalaisen rahan (en specie dansk Carolin). Pari vuotta myöhemmin Pekka velkoi yhdeksän vuotta aikaisemmin kruununvouti Olof Meinanderille lainaamaansa 50 ruplaa. Summaa hän vaati nimismies David Scheningiltä, jota väitti takaajaksi. Nimismies totesi vain kirjoittaneensa velasta todistuksen, takaaja hän ei suinkaan ollut.

Yhden kunnianloukkaustapauksen yhteydessä ilmenneistä seikoista voisi arvella Pekkaa hämäläislähtöiseksi. Jutussa Suomalainen syytti Heikki Silvennoista siitä, että tämä on haukkunut häntä mm. hämäläiseksi, hämeenkoiraksi ja kelmiksi. Todistajana esiintynyt maaviskaali kertoikin Silvennoisen nimitelleen Suomalaista. Solvaus oli tapahtunut ensimmäisenä helluntaipäivänä 1738. Suomalainen ja maaviskaali Väärtinen söivät kirkkopihan ulkopuolella eväitään, kun Heikki Silvennoinen tuli ratsain heidän luokseen ja toivotti: "Jumala ruuan siunatkoon!" Tähän Suomalainen oli tokaissut tylysti: "Ei sitä enää tarvitse siunata, sillä se on jo siunattu, koska me olemme jo syöneet ja nuuskasarvi on käsissä." Väärtinen todisti Silvennoisen pois ratsastaessaan tiuskaisseen: "Sinä luukoira, hämeenkulkuri ja kelmi!"

Heikki Silvennoinen moitti Suomalaista luukoiraksi, hämeenkulkuriksi ja kelmiksi (tu beenhund, tavaststrykare och skälm kan litet wälsigna maten). Syyskäräjät 1740

Tätä juttu käsiteltiin ensimmäistä kertaa jo 1738 syyskäräjillä. Tuolloin esillä oli 24 Suomalaisen nostamaa juttua. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Pekka pani vireille jopa puolet käräjäpykälistä. Vuonna 1738 hän joutui syytetyksi maakaupasta. Lukuisten kanteiden taustalla näyttää olleen pyrkimys tehdä mahdollisimman monesta potentiaalisesta todistajasta jäävi. Tämä näyttää toimineenkin, sillä Suomalaista todistivat maakauppiaaksi jokunen Savonlinnan porvari ja kolme Säämingin talonpoikaa. Jutun jatkokäsittelyssä syyskäräjillä 1740 Pekan asiaa ajoi maaviskaali Väärtinen, sillä Suomalainen oli niin sairas, ettei kyennyt käräjäpaikalle.

Ikä hidasti Pekkaakin

Suomalainen oli jo 60-vuotias em. käräjätapauksen aikaan. Pekka oli saanut vaimonsa Marian kanssa yhdeksän lasta vuosina 1715 - 32. Tytär Kerttu oli syntynyt aiemmin näiden kastettujen luetteloissa mainittujen lisäksi. Ylimääräisiä murheita aiheutti 1715 syntynyt esikoispoika Antti, joka osoittautui kotivarkaaksi ja muutenkin melkoiseksi mätämunaksi. Hän näytti perineen isänsä kaikki huonot piirteet, mutta ei tämän kykyjä kauppamiehenä. Pekka peräsi 1738 kahdelta talonpojalta, mistä nämä olivat hankkineet vilttihatun ja parin hienoja hansikkaita. Seuraavilla käräjillä kävi ilmi, että Antti oli hankkinut hatun ja käsineet isänsä rahoilla Savonlinnan porvarilta ja myynyt ne sitten talonpojille. Antti laittautui paikalle Haminasta, jossa hän oli töissä, ainakin jossain vaiheessa tykistön palveluksessa.

Pekan käräjöintiin tuli tauko 1741 vuodesta lähtien. Ensin pikkuviha esti käräjien järjestämisen Kerimäellä. Sitten Turun rauhassa 1743 Kerimäki jaettiin kahtia: länsiosa Venäjälle ja itäosa Ruotsille. Yläkuona ja Suomalaisen asuinsijat jäivät Ruotsin puolelle. Ruotsin puolen kerimäkeläiset pääsivät käräjille vasta 1748 Rantasalmelle. Siellä väki joutui kulkemaan vuoteen 1751: sen jälkeen omia käräjiä alettiin pitää pitäjän ruotsalaisessa osassa. Pekka Suomalaisen asiamiehenä 1748 talvikäräjillä oli Hans Olsbo. Hänen tehtävänään oli vahvistuttaa Pekan päätös tehdä kelvoton Antti perinnöttömäksi. Pekka ennätti syyttää saman vuoden syyskäräjillä Alakuonan Sisilia Silvennoista siitä, että tämä juotti Anttia tolkuttomasti ja yllytti poikaa varastelemaan isältään. Sairaalloinen leski ei kyennyt käräjille vastaamaan syytöksiin. Antin piti tulla käräjille vastaamaan rikoksistaan, mutta hän pakeni. Viranomaiset tavoittelivat häntä ensin Mäntyharjulta ja sitten Loviisasta, arvelipa Pekka pojan menneen jossain vaiheessa Karjalaan. Käräjille Antti saatiin syksyllä 1749, jolloin häntä rangaistiin 30 parilla raippoja isäänsä kohdistuneista rikoksista. Lisäksi tuli kärsittäväksi kirkkorangaistus.

Rantasalmelle oli hankala käräjämatka Haukiveden yli, mutta Pekka matkasi syyskäräjille 1748. Voimallisesti hän jaksoi vieläkin nostaa kanteita: kahta miestä hän turhaan syytti noin yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneesta suolatynnyrin varastamisesta ja Juho Hynnistä 11 vuotta varhemmin tapahtuneesta voivarkaudesta. Alakuonan löysäläismies Matti Mieloselta Pekka vaati menestyksekkäästi takaisin hopearistiä tai 20 hopeataalarin korvausta siitä. Seuraavilla talvikäräjillä hän vaati sotkuisessa jutussa korvausta kornetti Albrecht Johan Orbiskin takavarikoimista kahdesta voitynnyristä. Pekka ilmoitti aluksi valittavansa tuomiosta hovioikeuteen. Häntä muistutettiin siitä koituvista kustannuksista, jonka jälkeen Pekka ilmoitti tyytyvänsä tuomioon. 

Suomalainen ennätti vielä 1750 valittaa naapureistaan Pulkkisesta, Honkasesta ja Hämäläisestä maaherralle. Nähtävästi Pekka tunsi kuitenkin jo voimiensa ehtyvän lopullisesti, sillä toukokuussa 1750 hän teki sovinnon vanhan kiistakumppaninsa, kruununvouti Olof Meinanderin kanssa. Talvikäräjillä 1750 Meinander esitti 12.5. päivätyn kirjeen, jossa Suomalainen vahvisti sovinnon ja ilmoitti, ettei kummallakaan osapuolella ole enää vaatimuksia toisiaan kohtaan. Suomalainen kielsi myös puolisoaan ja lapsiaan kuolemansa jälkeen käymästä oikeutta Meinanderia vastaan. Toisessa kirjeessä Suomalainen kehotti asiamiehenään toiminutta rajaratsastaja Falckia luovuttamaan kaikki asiaa koskevat dokumentit kruununvoudille.

Pekka Suomalainen kuoli 70-vuotiaana alkuvuodesta 1750. Päivämäärää ei ole haudattujen luettelossa. Suomalainen haudattiin Kerimäen kirkon lattian alle. Pojat Juho ja Pekka eivät kyenneet pitämään Yläkuonan taloa isän kuoltua. Vapaaehtoisesti he eivät lähteneet, sillä maaherra määräsi kruununvouti Hindrich Martinin antamaan henkikirjoittajalle virka-apua Suomalaisten karkottamiseksi kruununtilalta.

Pekka Suomalaisesta piirtyy monisärmäinen kuva. Luonteeltaan hän oli epäilemättä väkivaltainen ja tappelunhaluinen öykkäri. Toisaalta liiketoimissaan hän osoitti tarmonsa, joustavan älynsä ja organisointikykynsä. Menestyksekästä maakauppaa ei voinut perustaa pelkästään väkivaltaan ja sillä uhkailuun sekä käräjöintiin. Käräjöinti ei suinkaan aina lopettanut kaupantekoa, vaan tuomioiden jälkeen jatkettiin. Melkoinen osa Suomalaisen nostamista jutuista kuivui kokoon: vastaaja ei tullut paikalle, todistajat eivät olleet käräjäpaikalla tai asiat siirrettiin seuraaville käräjille ja vähitellen unohdettiin. Näin kävi monille muillekin käräjäjutuille 1700-luvulla.

Voimansa päivinä Suomalainen ei kaihtanut yhteenottoja säätyläisten kanssa. Hän vetosi tarpeen tulleen maaherraan tai valitti tuomioista hovioikeuteen. Säätyläisiä varmaan ärsytti Suomalaisen öyhäävä elämäntapa, mutta toisaalta häneltä voitiin tarpeen tullen lainata rahaa. Maakauppa oli kiellettyä, mutta siitä Suomalaista ahdisteltiin kovin vähän, kun otetaan huomioon liiketoimien laajuus. Virkamiehet kyllä tiesivät, että maakauppaa ei voinut juuria kokonaan pois alueelta, josta yhteydet rannikon kaupunkeihin olivat niin hankalat. Merkantilistinen talouspolitiikka teki Pekka Suomalaisen laittomista liiketoimista hankalia. Lopputuloksena kertyneille pääomille ei löytynyt välttämättä järkevää käyttöä: Pekka sai piilotella rahojaan kiviraunioissa tai navetan seinässä. Talonpoikana mies oli säätynsä vanki, yli säätyrajojen hän ei voinut kurkottaa.

--------- 

Huomattakoon, että olen tässä ottanut esiin vain pienen osan Pekka Suomalaisen käräjöintihistoriasta. Paljon lisää löytyy pöytäkirjoista.

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.

Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.