Pekka Suomalainen - maakauppias ja käräjäpukari

 Vanhan Kerimäen historian värikkäimpiin hahmoihin kuuluu varmasti Pekka Suomalainen. Pekka oli talollinen ja maakauppias. Ajan merkantilistisen politiikan mukaan kauppa oli keskitettävä kaupunkeihin niin, että kruunu pääsi tullien ja verojen avulla valvomaan kauppaa ja vaurastumaan sillä. Tosiasiassa maaseutukauppaa ei voitu estää. Itä-Suomessa maakauppaa oli erityisen hankala estää, sillä Uudenkaupungin rauha 1721 katkaisi periaatteessa vanhat kauppayhteydet Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan. Virallisesti kaupan tuli suuntautua Haminaan ja 1743 Turun rauhan jälkeen Loviisaan saakka. Lisäksi Venäjä pyrki tullipolitiikallaan houkuttamaan suomalaisia talonpoikia rajan yli eritoten Viipuriin. Vanhat kauppa- ja velkasuhteet houkuttivat savolaisia jatkamaan kaupantekoa rajan yli. Virallisesti se oli kiellettyä, mutta muutama rajaratsastaja ei kyennyt salakauppaa tullimuodollisuuksien ohi estämään. Tilastoissa 14 viipurilaiskauppiaan velkasaatavista rajan yli vuodelta 1728 sijoittui Kerimäki toiseksi Savon pitäjistä. Jokainen talonpoika ei ollut halukas pitkille kauppamatkoille rajan yli tai Loviisan - Porvoon suuntaan tai peräti Pohjanmaan kaupunkeihin. Aloitekykyiset maakauppiaat tarjoutuivat viemään naapuriensa vähäiset vientitavarat kaupunkeihin ja tuomaan välttämättömyystarvikkeet, esimerkiksi suolan. Vaurastuneet maakauppiaat saattoivat maksaa talonpojille parhaassa tapauksessa heti käteisellä.

Isonvihan jälkeisinä vuosina Vanhan Kerimäen merkittävin maakauppias oli Yläkuonan talonpoika Pekka Suomalainen. Hän oli alkujaan sotilas ja kunnostautui sotatoimissa niin, että yleni korpraaliksi. Asiakirjojen perusteella Suomalaista ei kykene paikantamaan kerimäkeläiseksi. Kerimäen pitäjänhistorian 1932 julkaissut Mikko Saarenheimo on arvellut häntä hämäläislähtöiseksi erään oikeusjutun perusteella.  Saattoi olla, että Suomalainen kuului 1714 Olavinlinnan varusväkeen. Tuolloin linna antautui ja korpraali jättäytyi mahdollisesti siviiliin. Isonvihan aikana Suomalainen asettui ensin Kumpurantaan ja sitten Yläkuonaan 1723. Sieltä hän hankki itselleen kaksi maakirjataloa. Talonpidon laajuudesta kertoi se, että Pekalla oli palveluksessaan 1731 kahdeksan renkiä, kaksi renkivaimoa ja yksi piika. Vertailun vuoksi todettakoon, että samaan aikaan kirkkoherralla oli neljä, Burghauseneiden aateliskartanossa Moijilla kuusi ja Hannolanpellon kartanossa samoin kuusi renkiä.

Rahakätköt varkaiden kohteina

Suomalaisen liiketoimet kartuttivat hänelle huomattavia käteissummia. Syyskäräjillä 1723 Pekka syytti Taneli Silvennoista, tämän poikaa Heikkiä ja Lemetti Hirvosta 60 kuparitaalaria sisältäneen kukkaron varastamisesta tuvan pöydän aluspenkiltä. Syytettään hän ei pystynyt todistamaan ja myönsi sen itsekin pari vuotta myöhemmin löydettyään uuden varasehdokkaan. Nyt syytteeseen joutui paimentyttö Maria Tolpatar. Vahvat epäilyt kohdistuivat Mariaan ja hänen seuralaiseensa, irtomies Erkki Jumppaseen, jolla oli nähty musta säämiskäkukkaro. Varkaus jäi loppujen lopuksi selvittämättä. Sen sijaan samoilla käräjillä Suomalainen sai kiikkiin talossaan asustelleen loismies Matti Honkasen toisesta varkaudesta. Kuulustelussa tämä lopulta myönsi löytäneensä 120 kuparitaalarin edestä Suomalaisen vaimon navetan seinään piilottamia rahoja ollessaan luomassa sontaa läävässä. Rahoista hän oli käyttänyt vain muutaman karoliinin, joiden perusteella Suomalainen pääsi hänen jäljilleen. Honkanen selitteli ensin käyttämiensä rahojen olleen 13 vuotta aiemmin kuolleen isänsä perintöjä, mutta myönsi sitten varkauden. Rahat hän oli kuopannut eräälle niitylle, jossa suurin osa niistä oli edelleen piilossa. Loismies maksoi rikoksensa 18 parilla raippoja, kolme iskua paria kohti. Honkasen tunnustuksesta kävi ilmi, että tapaus oli sattunut venäläisvallan eli isonvihan aikaan Suomalaisen asuessa vielä Kumpurannassa.

Käräjien Honkaselle määräämä tuomio: 18 paria raippoja, kolme iskua paria kohti ja kirkkorangaistus.

Suuresta rahasummasta oli kysymys, kun Suomalainen syytti talvikäräjillä 1732 renkiään Niilo Mielosta siitä, että tämä oli varastanut osan 700 kuparitaalarin kätköstä Pekan ollessa kauppamatkoilla Kuopiossa. Summalla olisi tuohon aikaan saanut kymmenkunta kelvollista hevosta tai nelisenkymmentä lypsylehmää. Suomalainen oli pitänyt rahoja tuohipullossa, jonka oli käärinyt vielä tuohen sisään. Kääröään hän oli pitänyt piilossa kivirauniossa pyssynkantaman päässä talostaan jo viiden vuoden ajan. Käräjille haastettu Mielonen väitti saaneensa käyttämänsä rahat 1729 isältään Antilta 1729, joka tuolloin oli Suomalaisen torpparina. Suomalainen huomautti heti, että henkikirjoituksessa Antti oli merkitty rengiksi. Näin olikin, mutta aiemmin Suomalaiselle oli merkitty kolmekin torpparia. Heistä Tahvo Koposelle oli merkitty 1727 omistukseensa hevonen ja kaksi lehmää. Huomattakoon, että talonpojat saivat oikeuden pitää torppareita vasta 1740-luvulla...

Niilo Mielonen pyrki osoittamaan, että rahakätkö oli monien tiedossa. Hänen mukaansa kesällä 1730 kaksi Suomalaisen tyttäristä ja talon tuolloinen piika Inkeri Nousiainen olivat vieneet rahat Pekan ollessa miessurmasta syytettynä tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Oikeus lykkäsi jutun seuraaville käräjille, että naisväki saataisiin kuultavaksi. Vapaaksi päässyt Mielonen karisti pikaisesti Kerimäen pölyt jaloistaan. Suomalainen löysi hänet etsintöjen jälkeen Joutsenon pappilasta renkinä ja sai viranomaiset kuljettamaan kustannuksellaan Niilon Olavinlinnaan, koska pelkäsi tämän pakenevan Venäjälle. Pelko ei ollut aiheeton, moni rikoksiin syyllistynyt häipyi naapurimaahan lain kouraa pakoon. Niin asiaa päästiin taas reposteleman syyskäräjillä 1733.

Todistajillaan Suomalainen osoitti Mielosen kehuskelleen avoimesti rahoillaan. Alakuonan Antti Maaranen kertoi kysyneensä oliko renkipojalla rahaa, kun tämä ostatteli kahta ruistynnyriä. Mielonen oli vastannut rahojensa riittävän vaikka Maarasen talon ostamiseen. Myös Savonlinnassa Niilo oli retostellut rahoillaan. Mielonen puolestaan pyrki osoittamaan Suomalaisen tyttäret Kertun ja Marjan syyllisiksi. Niilon äiti selitti Kertun ostaneen vuosina 1731-32 hienoja vaatteita ja kankaita, joita piilotteli kotonaan uskaltamatta näyttää niitä isälleen. Kokoelmiin kuului mm. silkkihuivi, kolme silkkimyssyä, useita hameita ja puseroita sekä 50 kyynärää hienoa aivinaa. Sotkuinen juttu meni lopulta hovioikeuteen, jossa Mielonen ilmeisesti vapautui syytteistä.

Maakauppiaan liiketoimia 

Pekka Suomalaisen liiketoimet olivat laajoja. Naapurit yrittivät käräyttää häntä laittomasta kaupasta jo 1726, mutta he eivät tuolloin kyenneet todistamaan väitteitään. Myöhemmät käräjätapaukset todistavat laajasta maakaupasta. Kerimäeltä vietiin jo 1600-luvulla hamppua myyntiin Pohjanmaan kaupunkeihin. Suomalainen jatkoi perinnettä, hän vei 1728 peräti 105 leiviskän (n. 900 kiloa) hamppulastin Kokkolaan. Hampun lisäksi hän myi palttinaa. Seuraavan vuoden käräjillä Suomalainen syytti renkiään Pekka Turusta myynnistä saatujen rahojen osittaisesta pimittämisestä. Turunen osoitti syyttömyytensä Kokkolan porvareilta hankkimiensa todistusten avulla. Hamppumäärä oli sen verran iso, että Suomalainen lienee hankkinut sitä Kerimäen ulkopuoleltakin.

Suomalaisen afääri suuntautuivat luonnollisesti myös Lappeenrannan suuntaan. Tämän kaupan laajuutta kuvaa 1738 syyskäräjien juttu. Tuolloin "vanhastaan kuuluisa maakaupustelija" joutui vastaamaan Lappeenrannan porvarien ilmiantoon, jonka mukaan Pekka oli saapunut kaupunkiin lokakuussa 1738 veneessään viisi isoa tynnyrillistä voita ja melkoinen määrä suolalihaa. Lappeenrannan kauppiaat protestoivat kitkerästi Suomalaisen toimia sanoen tämän kaupustelun haittaavaan elinkeinoaan, maakauppiaan kun ei tarvinnut maksaa veroa liiketoimistaan. Lääninviskaali Petter Pomoellin vaatimuksesta lääninhallitus takavarikoi Suomalaisen kauppatavarat. Pekka puolestaan selitti voita olleen matkassa "vain" 70 leiviskää (n. 600 kiloa) ja suolalihaa 34 leiviskää (n. 290 kiloa). Suomalaisen selvitys tavaroiden alkuperästä kuvaa hänen toimintatapojaan. Pekka selitti muka saaneensa 30 leiviskää voita kolmelta Lappeenrantaan menossa olleelta Rantasalmen talonpojalta. Hän oli ottanut voit veneeseensä ja lupautunut myymään ne kaupungissa käypään hintaan. Sen lisäksi hän oli ottanut vävyltään Klemetti Maliselta 10, lautamies Heikki Makkoselta 10 ja Erkki Hannikaiselta 5 leiviskää. Velallisiltaan Pekka oli koonnut 5 leiviskää ja omasta karjasta oli peräisin 10 leiviskää. Lihat hän selitti saaneensa Rusi ja Luukas Suomalaiselta, kummaltakin oli tuomittu hänelle lehmä velasta. Lisäksi kaksi lehmää oli saatu lautamies Paavo Honkaselta ja neljä vaihtokaupassa. 

Suomalainen selitti lisäksi, että oli lokakuun reissun lisäksi käynyt Lappeenrannassa vain keväällä myyden silloin hiukan kalaa ja voita vakituiselle kauppatuttavalleen. Tästä sikäläinen porvaristo nyt hänelle muka kaunaa kantoi. Maaviskaali Pomoell huomautti, että kauppasäännösten mukaan maaseudulla ei saanut kerätä tavaroita myytäväksi muilta, talonpojilla oli oikeus viedä kaupunkiin vain omia tuotteitaan. Pomoell osoitti myös tulliseteleiden avulla Suomalaisen väitteet perättömiksi: lokakuussa Pekka oli tuonut tullannut Lappeenrannassa 180 leiviskää (n. 1530 kiloa) väittämänsä 119 leiviskän sijaan. Elokuussa Suomalainen oli tullannut 119 leiviskän voilastin, lisäksi talia ja suolalihaa. Pekka kiisti sitkeästi Pomoellin väitteet ja pysyi ilmoittamissaan määrissä. 

Viskaali halusi tämän jälkeen näyttää todistajien avulla Suomalaisen maakauppiaaksi: Pomoell halusi todistajiksi kolme Savonlinnan kauppiasta ja kolme talonpoikaa. Suomalainen riensi jääväämään kauppiaat, koska Lappeenrannan porvarit olivat valittaneet hänen maakaupastaan ja Savonlinnan kauppiaat olivat riippuvaisia sikäläisistä porvareista. Pomoell selitti, että savonlinnalaiskauppiaat eivät olleet tehneet valitusta ja Lappeenrannastakin ainoastaan kauppias Israel Thilman. Asiaa lykättiin, kun tuli kiista oikeuspaikasta, joksi hovioikeuden päätöksen jälkeen lienee tullut Lappeenranta. Ainakaan Kerimäen käräjillä ei asiaan palattu vuoden 1739 jälkeen. Tuskin Suomalainen ilman sakkoja selvisi, ellei käynyt niin, että pikkuviha ehti tulla katkaisemaan asian käsittelyn. Sen jälkeenhän Lappeenranta jäi Venäjän puolelle.

Maariitoja, väkivaltaa ja kunnianloukkauksia

Pekka Suomalainen oli mukana lukuisissa maariidoissa naapuriensa kanssa. Erityisesti kaskiriidat olivat tyypillisiä Savossa maanomistusolojen takia. Talonpojat saivat nautintaoikeuden 1500-luvulla anekkeina, joissa oli lueteltu kaski-, niitty- ja kalanautinnat. Nautintoja lueteltiin 1561 maakirjassa ja sitten uudessa 1664 maantarkastuskirjassa. Vuosisatojen mittaan nautintoja oli hankala paikantaa, kun paikannimiäkin pyrittiin muutamaan tai hämärtämään tahallisestikin. Laaja autioituminen 1600-luvulla jätti nautintoja pois käytöstä. Niitä vallattiin sitten käyttöön kruunun suostumuksella. Tai suostumuksetta. Loputtomat nautintariidat täyttävät Kerimäenkin tuomiokirjoja vuosisadasta toiseen. On huomattava, etteivät nämä kiistat välttämättä johtaneet talonpoikien välien rikkoutumiseen. Useimmiten käräjillä hävinnyt osapuoli tyytyi kohtaloonsa. Jos kaikki maariidat olisivat johtaneet vihasuhteisiin, olisi Savosta muodostunut yksi suuri tappelukenttä.

Entisenä korpraalina Suomalainen oli taipuvainen monen sotilasuralla olleen tavoin taipuvainen väkivaltaiseen rettelöintiin. Naapurit osasivat toki panna vastaan, esimerkiksi 1726 Yläkuonan veljekset Paavo ja Pekka Honkanen saivat sakot tukistettuaan ja läimäistyään Suomalaista niin, että tältä vuoti veri nenästä. Lisäksi veljekset saivat sakot sapattirikkomuksesta, koska tapaus oli sattunut jumalanpalveluksen jälkeen kirkonkylässä lukkari Lavoniuksen tuvassa. Veljekset olivat kimpaantuneet siitä, että Suomalainen oli nimitellyt varkaiksi. Pekka vakuutteli syyttömyyttään, mutta sai maksettavakseen sakot kunnianloukkauksesta. Suomalaista oli hieman aiemmin syytetty siitä, että hän oli kirkkoon menon sijasta ollut kalastamassa ja vienyt lapsensakin mukaan. Hän sai kuitenkin osoitettua todistajillaan, että oli olut kotona lapsivuoteessa makaavaa vaimoaan kaitsemassa, kun taas muu talonväki oli ollut kirkossa. 

Lauantaisin järjestetyt talkoot aiheuttivat joskus esteitä kirkkomatkoille. Esimerkiksi 1668 Heikki Juhonpoika Simonen piti talkoot lauantaina. Talkooväki äityi röpöttelemään kunnolla ja ryyppäsi koko lauantain ja sunnuntain välisen yön sillä seurauksella, ettei kukaan kyennyt kirkkoon. Simonen kuittasi 5 hopeataalarin sakon sapattirikoksesta. Maaherra Frisenhiem oli sittemmin kieltänyt talkoiden pitämisen kaikkia pyhiä edeltävinä päivinä. Suomalainen järjesti kuitenkin talkoot lauantaina 15.8.1730 vastoin maaherran kieltoa. Talkooväki tolkkusi toki kirkkoon, mutta Pekalle napsahti sakot kieltorikkomuksesta. 

Suomalainen joutui 1730 syytteeseen taposta. Tuolloin hän istui jonkin aikaa tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Asiaa käsiteltiin välikäräjillä heinäkuun lopussa. Pöytäkirjassa todetaan vain, että kaikki asiapaperit on lähetetty Turun hovioikeuteen, jonka asiakirjat taas tuhoutuivat Turun palossa. Uhrin nimi sentään tiedetään: kyseessä oli erään ruotusotilaan vanha isä Jooseppi Törmä. Jutusta tiedämme toki lopputuloksen: Suomalaista ei tuomittu, kyse oli kai täyden näytön puutteesta. Naapurit lienevät saaneen joskus tarpeekseen Pekan ärhentelyistä. Näyttää siltä, että 1727 henkikirjoituksen yhteydessä naapurina asuvat Luostariset joidenkin avustamana antoivat Suomalaiselle sakinhivutusta. Nimismies todisti kuitenkin, että kyse oli vain "suukovusta".

Talkoissa oltiin myös Pärttyli Hirvosen pellolla Yläkuonassa heinäkuun lopussa 1736. Tuolloin Suomalainen saapui paikalle ja vaati väkeä lopettamaan työt, koska kyse oli hänen sadostaan. Hirvonen vastasi kyntäneensä ja kylväneensä pellon, joten kukaan ei estäisi häntä myös viljaa korjaamasta. Suukovun jälkeen Suomalainen poistui, mutta Hirvonen ja Suomalaisen appiukko, jo edesmennyt Tuomas Luostarinen, juoksivat perään. Suomalainen oli heittänyt kivellä miehiä, jotka vastasivat samalla mitalla. Suomalaisen haavat tutkinut lautamies lautamies Martti Behm kertoi, että Suomalaisella oli iso verihaava vasemmassa ohimossaan ja kolme muuta haavaa päässä. Suomalaisen todistaja Paavo Ketolainen kertoi lisäksi miehen selän olleen aivan mustelmilla. Behmillä ei ollut kuitenkaan havaintoa selän vammoista. Hirvonen myönsi heittäneensä kivellä Suomalaista, mutta osuma oli "vahinko". Hirvonen sai sakot ja joutui korvaamaan Suomalaisen käräjäkulut. Syytteessä olivat myös Antti ja Paavo Honkanen; heidät oikeus vapautti. 

Pekka joutui mukaan myös Kerimäellä ainutlaatuiseen käräjillä puituun ylellisyysjuttuun. Maaviskaali Petter Pomelius kertoi nimittäin syyskäräjillä 1733, että oli nähnyt edellisvuoden juhannuksena Kerimäen kirkolla käydessään Aatami Kettusen vaimolla Kerttu Suomalattarella mustan silkkidamastisen myssyn. Viskaalin mielestä sellainen myssy ei sopinut talonpoikaissäädyn naisen päähineeksi, joten kyseessä oli rikkomus kuninkaallista ylellisyysasetusta vastaan. Kerttu väitti, että myssy oli vanha ja jo hänen äitinsä Maria Turtiaisen vuosia käyttämä. Myös Pekka väitti myssyä vanhaksi. Kun silkkimyssy ei sattunut olemaan saatavilla, lykättiin asia seuraaviin käräjiin ja painettiin sitten ilmeisesti villaisella.

Kertyneistä käteisvaroistaan Suomalainen antoi monille talonpojille, joita sitten varsin usein peri takaisin käräjien kautta. Velallisten joukossa oli myös säätyläisiä. Esimerkiksi 1730 Pekka velkoi naapurissaan asuneen kapteeni Christopher Möllerin kuolinpesältä 362 kuparitaalarin summaa. Velan vakuudeksi Suomalainen oli saanut 4 kultasormusta, 3 hopeapikaria, takin ja hihaliivin sekä tanskalaisen rahan (en specie dansk Carolin). Pari vuotta myöhemmin Pekka velkoi yhdeksän vuotta aikaisemmin kruununvouti Olof Meinanderille lainaamaansa 50 ruplaa. Summaa hän vaati nimismies David Scheningiltä, jota väitti takaajaksi. Nimismies totesi vain kirjoittaneensa velasta todistuksen, takaaja hän ei suinkaan ollut.

Yhden kunnianloukkaustapauksen yhteydessä ilmenneistä seikoista voisi arvella Pekkaa hämäläislähtöiseksi. Jutussa Suomalainen syytti Heikki Silvennoista siitä, että tämä on haukkunut häntä mm. hämäläiseksi, hämeenkoiraksi ja kelmiksi. Todistajana esiintynyt maaviskaali kertoikin Silvennoisen nimitelleen Suomalaista. Solvaus oli tapahtunut ensimmäisenä helluntaipäivänä 1738. Suomalainen ja maaviskaali Väärtinen söivät kirkkopihan ulkopuolella eväitään, kun Heikki Silvennoinen tuli ratsain heidän luokseen ja toivotti: "Jumala ruuan siunatkoon!" Tähän Suomalainen oli tokaissut tylysti: "Ei sitä enää tarvitse siunata, sillä se on jo siunattu, koska me olemme jo syöneet ja nuuskasarvi on käsissä." Väärtinen todisti Silvennoisen pois ratsastaessaan tiuskaisseen: "Sinä luukoira, hämeenkulkuri ja kelmi!"

Heikki Silvennoinen moitti Suomalaista luukoiraksi, hämeenkulkuriksi ja kelmiksi (tu beenhund, tavaststrykare och skälm kan litet wälsigna maten). Syyskäräjät 1740

Tätä juttu käsiteltiin ensimmäistä kertaa jo 1738 syyskäräjillä. Tuolloin esillä oli 24 Suomalaisen nostamaa juttua. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Pekka pani vireille jopa puolet käräjäpykälistä. Vuonna 1738 hän joutui syytetyksi maakaupasta. Lukuisten kanteiden taustalla näyttää olleen pyrkimys tehdä mahdollisimman monesta potentiaalisesta todistajasta jäävi. Tämä näyttää toimineenkin, sillä Suomalaista todistivat maakauppiaaksi jokunen Savonlinnan porvari ja kolme Säämingin talonpoikaa. Jutun jatkokäsittelyssä syyskäräjillä 1740 Pekan asiaa ajoi maaviskaali Väärtinen, sillä Suomalainen oli niin sairas, ettei kyennyt käräjäpaikalle.

Ikä hidasti Pekkaakin

Suomalainen oli jo 60-vuotias em. käräjätapauksen aikaan. Pekka oli saanut vaimonsa Marian kanssa yhdeksän lasta vuosina 1715 - 32. Tytär Kerttu oli syntynyt aiemmin näiden kastettujen luetteloissa mainittujen lisäksi. Ylimääräisiä murheita aiheutti 1715 syntynyt esikoispoika Antti, joka osoittautui kotivarkaaksi ja muutenkin melkoiseksi mätämunaksi. Hän näytti perineen isänsä kaikki huonot piirteet, mutta ei tämän kykyjä kauppamiehenä. Pekka peräsi 1738 kahdelta talonpojalta, mistä nämä olivat hankkineet vilttihatun ja parin hienoja hansikkaita. Seuraavilla käräjillä kävi ilmi, että Antti oli hankkinut hatun ja käsineet isänsä rahoilla Savonlinnan porvarilta ja myynyt ne sitten talonpojille. Antti laittautui paikalle Haminasta, jossa hän oli töissä, ainakin jossain vaiheessa tykistön palveluksessa.

Pekan käräjöintiin tuli tauko 1741 vuodesta lähtien. Ensin pikkuviha esti käräjien järjestämisen Kerimäellä. Sitten Turun rauhassa 1743 Kerimäki jaettiin kahtia: länsiosa Venäjälle ja itäosa Ruotsille. Yläkuona ja Suomalaisen asuinsijat jäivät Ruotsin puolelle. Ruotsin puolen kerimäkeläiset pääsivät käräjille vasta 1748 Rantasalmelle. Siellä väki joutui kulkemaan vuoteen 1751: sen jälkeen omia käräjiä alettiin pitää pitäjän ruotsalaisessa osassa. Pekka Suomalaisen asiamiehenä 1748 talvikäräjillä oli Hans Olsbo. Hänen tehtävänään oli vahvistuttaa Pekan päätös tehdä kelvoton Antti perinnöttömäksi. Pekka ennätti syyttää saman vuoden syyskäräjillä Alakuonan Sisilia Silvennoista siitä, että tämä juotti Anttia tolkuttomasti ja yllytti poikaa varastelemaan isältään. Sairaalloinen leski ei kyennyt käräjille vastaamaan syytöksiin. Antin piti tulla käräjille vastaamaan rikoksistaan, mutta hän pakeni. Viranomaiset tavoittelivat häntä ensin Mäntyharjulta ja sitten Loviisasta, arvelipa Pekka pojan menneen jossain vaiheessa Karjalaan. Käräjille Antti saatiin syksyllä 1749, jolloin häntä rangaistiin 30 parilla raippoja isäänsä kohdistuneista rikoksista. Lisäksi tuli kärsittäväksi kirkkorangaistus.

Rantasalmelle oli hankala käräjämatka Haukiveden yli, mutta Pekka matkasi syyskäräjille 1748. Voimallisesti hän jaksoi vieläkin nostaa kanteita: kahta miestä hän turhaan syytti noin yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneesta suolatynnyrin varastamisesta ja Juho Hynnistä 11 vuotta varhemmin tapahtuneesta voivarkaudesta. Alakuonan löysäläismies Matti Mieloselta Pekka vaati menestyksekkäästi takaisin hopearistiä tai 20 hopeataalarin korvausta siitä. Seuraavilla talvikäräjillä hän vaati sotkuisessa jutussa korvausta kornetti Albrecht Johan Orbiskin takavarikoimista kahdesta voitynnyristä. Pekka ilmoitti aluksi valittavansa tuomiosta hovioikeuteen. Häntä muistutettiin siitä koituvista kustannuksista, jonka jälkeen Pekka ilmoitti tyytyvänsä tuomioon. 

Suomalainen ennätti vielä 1750 valittaa naapureistaan Pulkkisesta, Honkasesta ja Hämäläisestä maaherralle. Nähtävästi Pekka tunsi kuitenkin jo voimiensa ehtyvän lopullisesti, sillä toukokuussa 1750 hän teki sovinnon vanhan kiistakumppaninsa, kruununvouti Olof Meinanderin kanssa. Talvikäräjillä 1750 Meinander esitti 12.5. päivätyn kirjeen, jossa Suomalainen vahvisti sovinnon ja ilmoitti, ettei kummallakaan osapuolella ole enää vaatimuksia toisiaan kohtaan. Suomalainen kielsi myös puolisoaan ja lapsiaan kuolemansa jälkeen käymästä oikeutta Meinanderia vastaan. Toisessa kirjeessä Suomalainen kehotti asiamiehenään toiminutta rajaratsastaja Falckia luovuttamaan kaikki asiaa koskevat dokumentit kruununvoudille.

Pekka Suomalainen kuoli 70-vuotiaana alkuvuodesta 1750. Päivämäärää ei ole haudattujen luettelossa. Suomalainen haudattiin Kerimäen kirkon lattian alle. Pojat Juho ja Pekka eivät kyenneet pitämään Yläkuonan taloa isän kuoltua. Vapaaehtoisesti he eivät lähteneet, sillä maaherra määräsi kruununvouti Hindrich Martinin antamaan henkikirjoittajalle virka-apua Suomalaisten karkottamiseksi kruununtilalta.

Pekka Suomalaisesta piirtyy monisärmäinen kuva. Luonteeltaan hän oli epäilemättä väkivaltainen ja tappelunhaluinen öykkäri. Toisaalta liiketoimissaan hän osoitti tarmonsa, joustavan älynsä ja organisointikykynsä. Menestyksekästä maakauppaa ei voinut perustaa pelkästään väkivaltaan ja sillä uhkailuun sekä käräjöintiin. Käräjöinti ei suinkaan aina lopettanut kaupantekoa, vaan tuomioiden jälkeen jatkettiin. Melkoinen osa Suomalaisen nostamista jutuista kuivui kokoon: vastaaja ei tullut paikalle, todistajat eivät olleet käräjäpaikalla tai asiat siirrettiin seuraaville käräjille ja vähitellen unohdettiin. Näin kävi monille muillekin käräjäjutuille 1700-luvulla.

Voimansa päivinä Suomalainen ei kaihtanut yhteenottoja säätyläisten kanssa. Hän vetosi tarpeen tulleen maaherraan tai valitti tuomioista hovioikeuteen. Säätyläisiä varmaan ärsytti Suomalaisen öyhäävä elämäntapa, mutta toisaalta häneltä voitiin tarpeen tullen lainata rahaa. Maakauppa oli kiellettyä, mutta siitä Suomalaista ahdisteltiin kovin vähän, kun otetaan huomioon liiketoimien laajuus. Virkamiehet kyllä tiesivät, että maakauppaa ei voinut juuria kokonaan pois alueelta, josta yhteydet rannikon kaupunkeihin olivat niin hankalat. Merkantilistinen talouspolitiikka teki Pekka Suomalaisen laittomista liiketoimista hankalia. Lopputuloksena kertyneille pääomille ei löytynyt välttämättä järkevää käyttöä: Pekka sai piilotella rahojaan kiviraunioissa tai navetan seinässä. Talonpoikana mies oli säätynsä vanki, yli säätyrajojen hän ei voinut kurkottaa.

--------- 

Huomattakoon, että olen tässä ottanut esiin vain pienen osan Pekka Suomalaisen käräjöintihistoriasta. Paljon lisää löytyy pöytäkirjoista.

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.

Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.