Musta surma

Koronan kiertäessä maailmaa on palauteltu mieleen aiempia pandemioita ja yleensä tartuntatautien historiaa. Se alkoi noin 12 000 vuotta sitten, kun ensimmäiset kotieläimet kesytettiin ja ihminen ryhtyi hoitamaan karjaa. Eläinten ja ihmisten eläessä samoissa tiloissa eläinten mikrobit saattoivat siirtyä ihmisiin. Tämä synnytti uusia tauteja. Tuhkarokko saatiin kai koirilta, kurkkumätä naudoilta, influenssa sioilta ja isorokko joko naudoilta tai apinoilta. Kaupungistuminen antoi vauhtia kulkutaudeille, kun väestöä kertyi riittävästi ja tarpeeksi tiheään.

Amerikan mantereella aloitettiin maanviljely noin 5000 vuotta sitten. Siellä viljelykasveina olivat mm. maissi, papu, kurpitsa, bataatti, ja Etelä-Amerikan ylängöillä peruna. Maatalous erosi Aasiassa ja Euroopasta siten, ettei kotieläimiä juuri ollut, poikkeuksena koira, kalkkuna ja myskisorsa. Kun eurooppalaiset toivat tullessaan kulkutaudit Amerikan mantereelle, oli seurauksena väestökatastrofi. Isorokko, tuhkarokko ja tavallinen influenssa puhumattakaan rutosta olivat tappavia tauteja maanosan alkuperäisväestölle. On arvioitu, että tiheästi kansoitetussa Keski-Meksikossa asui ennen eurooppalaisten tuloa noin puolen miljoonan neliökilometrin alueella 25 miljoonaa ihmistä. Sata vuotta myöhemmin alueella oli jäljellä alle miljoona henkeä.

Rooman valtakunnasta tunnetaan ruttoepidemioita. Latinan sanaa rutto (pestis) käytettiin kuvaamaan erilaisia tartuntatauteja. Ns. Antoninuksen rutto aiheutti tuhoa vuosina 165 – 189. Se sai nimensä keisari Marcus Aurelius Antoninuksesta, joka kuoli ruton uhrina. Alueelliset erot kuolleisuudessa olivat suuret, pahin tilanne oli Egyptissä ja Italiassa. Kuolleisuudeksi on arvioitu 10 prosenttia väestöstä. Ilmeisesti kyseessä oli isorokko, joka iski neitseelliseen väestöön.

Cyprianuksen rutto n. 250 – 270 aiheutti yhtä pahat tuhot tai pahemmatkin. Ilmeisesti kyseessä oli tuhkarokko, joka iski neitseelliseen väestöön. Kokonaisuudessaan Rooman valtakunnan väestön on väitetty alenneen ruttojen seurauksena jopa kolmanneksella, jäljelle olisi jäänyt noin 50 asukasta. Tämä on ehkä liioiteltua. Varmasti rutot heikensivät Roomaa ja edesauttoivat sen tuhoa. Rooman hajoaminen on kuitenkin monien taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten tekijöiden summa, ruttojen merkitystä siinä ei kannata yliarvioida.

Ensimmäinen varsinainen paiserutto tunnetaan Justinianuksen ruttona. Se sai nimensä Itä-Rooman (Bysantin) keisarista, Justinianuksesta. Hänkin sairastui ruttoon, mutta selvisi siitä hengissä. Paiserutto levisi idästä, luultavasti Kiinasta ensin Egyptiin. Sieltä se levisi Bysantin pääkaupunkiin, Konstantinopoliin 542. Rutto aiheutti kaupungissa valtavan kuolleisuuden ja nälänhädän. Pandemia levisi nopeasti ehkä siksi, että Euroopassa oli tuolloin sateinen ja viileä ajanjakso, joka johti katovuosiin ja kansainvaelluksiin. Vuosi 536 oli kylmin kuuteen tuhanteen vuoteen, mikä johtui luultavasti jostain suuresta tulivuorenpurkauksesta. Toinen suuri purkaus tapahtui vuosina 539–540, ja se pidensi kylmää kautta luultavasti aina vuoteen 550.

Joskus Justinianuksen rutolla viitataan pelkästään tähän ensimmäiseen tautiaaltoon. Toisaalta voidaan tarkoittaa toistuvia ruttoepidemioita, jotka jatkuivat 700-luvulle saakka. Rutto levisi ajan myötä koko Välimeren alueelle ja luultavasti Britteinsaarillekin. Dna-löydöillä on vahvistettu sen leviäminen eteläiseen Saksaan. Rutto ei näytä levinneen Pohjoismaihin saakka. Taudin ensimmäisen aallon on arveltu tappaneen jopa puolet Bysantin väestöstä. Vielä vuonna 732 ruttoon kuoli 40 prosenttia Konstantinopolin asukkaista. Tautiin kuolleiden kokonaismääräksi on arvioitu 25 – 50 miljoonaan.

Sydänkeskiajalla Euroopan ilmasto lämpeni, erityisesti 1200-luku oli lämmin ja suotuisa. Suurista pandemioista ei ollut tietoa. Tämä johti maanosan väestön kasvuun. Väkiluku oli vuonna 1000 noin 36 miljoonaa, vuoden 1300 tienoilla noin 80 miljoonaa. Viljelykelpoinen maa Europan sydänalueilla oli jo raivattu, väkiluku oli saavuttanut tuotantomahdollisuudet huomioiden maksiminsa. Ilmaston jäähtyessä tilanne johti 1300-luvun alussa siihen, että pahoja nälkävuosia oli ympäri Eurooppaa.

Musta surma saapuu Eurooppaan

Toisen kerran paiserutto iski Eurooppaan 1347.  Pandemia sai nimen Musta surma myöhemmin, vasta 1500-luvulla. Pandemia lähti liikkeelle todennäköisesti Kiinasta, toisena vaihtoehtona on pidetty Keski-Aasiaa, ns. Kultaisen Ordan valtakuntaa. Islaminuskon omaksuneet tataarit piirittivät Krimillä genovalaisten tukikohtaa, Kaffan kaupunkia 1346. Rutto levisi piirittäjien keskuuteen. Kerrotaan, että he heittivät katapulteilla tautiin kuolleiden ruumiita kaupunkiin ja levittivät siten taudin puolustajien keskuuteen. Yhtä hyvin taudin saattoivat tuoda Kaffaan rotat, jotka varmaan pääsivät kulkemaan kaupunkiin muurin raoista. Kaffasta laivoillaan paenneet genovalaiset toivat ruton Konstantinopoliin ilmeisesti toukokuussa 1347. Sieltä tauti levisi sekä Lähi-idän että Euroopan suuntaan. Italiassa rutto iski Sisiliaan jo elokuussa, mahdollisesti suoraan Kaffasta saapuneiden laivojen mukana.

Pohjois-Italian kaupunkeihin kulkutauti saapui vuoden 1347 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. Kuuluisin mustan surman kuvaus on Boccaccion Decamerone. Näin kirjailija kertoo rutosta Firenzessä:

”…sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – jotkut ison omenan kokoisia, jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaisiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja likaisina. Mutta kuten edellä mainitut paiseet olivat olleet varmana väistämättömän kuoleman merkkinä, niin samoin oli näiden läiskienkin laita. Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan ne, ei lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaalle kuuluneita vaatteita tai muita esineitä… Sanon teille, että rutto oli niin tarttuvaa, ettei se kulkenut ainoastaan ihmisestä ihmiseen, vaan tarttui eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet ruttotautiselle tai tähän kamalaan kulkutautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näin eräänä päivänä omin silmin tästä todistuksen. Muutamia ruttoon kuolleelle köyhimykselle kuuluneita vaatteenriekaleita oli heitetty yleiselle tielle., mistä pari sikaa löysi ne ja repi ne hampaissaan. Tunnin kuluessa siat kuolivat, kieriskeltyään ensin kuin myrkkyä saaneena. Ne lyyhistyivät hengettöminä löytämilleen vaatteenriekaleille.”

Boccaccio kuvaili, kuinka kaupunkilaiset suhtautuivat ruttoon. Jotkut eristäytyivät sairastuneista ja sulkeutuivat huoneistoihinsa pieninä seurueina nauttimaan kohtuullisesti parhaista juomista ja ruuista. Aikaansa he kuluttivat kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan. Toiset taas päättivät hummata kuin viimeistä päivää. Yötä päivää he juoksivat ravintolasta toiseen, joivat määrättömästi ja tunkeutuivat tyhjiksi jääneisiin taloihin anastamaan omaisuutta. Orgioita viettäessään he kuitenkin karttoivat sairastuneita niin paljon kuin suinkin voivat. Muutamat päättivät liikkua vapaasti pitäen käsissään kukkia, hyväntuoksuisia ruohoja ja aromaattisia hajuaineita, joita sitten hengittelivät tiheään tahtiin. He arvelivat näin saavansa suojan kulkutautia vastaan. Osa väestä arveli parhaaksi suojakeinoksi pakenemisen Firenzestä. Näin menettelivät Decameronen päähenkilöt, seitsemän nuorta naista ja kolme nuorukaista. Maaseudun huvilaan paetessaan he toki ottivat mukaan seitsemän palvelijatarta, ei yläluokan jäsenten sopinut itse hernesoppaa keitellä tai siivota…

Rutto kohteli yhteiskuntaluokkia epätasaisesti. Ylhäisö ei ollut siltä suojassa, mutta saattoi paeta maaseudulle tai eristäytyä asuntoihinsa. Ongelmaksi tuli palvelusväen puute: tautiin kuolleiden palvelijoiden tilalle oli vaikeaa, kallista tai peräti mahdotonta saada uusia työntekijöitä. Sairastunut jalosukuinen voi jäädä epidemian loppupuolella ilman apua kuolemaan yksin. Alempi kansa ja ehkä suurin osa keskiluokkaa oli Boccaccion mukaan vielä huonommassa asemassa. He pysyivät enimmäkseen kotona tai oleilivat naapurien luona. Heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä. Hautausmailla ja kirkossa ei enää ollut tilaa vainajille, kirkkojen ulkopuolelle kaivettiin joukkohautoja, joihin ruumiit heitettiin. Firenzessä mustaan surmaan kuoli arvioiden mukaan noin 55 – 65 prosenttia väestöstä.

Rutto Firenzessä 1348. Luigi Sabatellin etsaus Decameroneen. Lähde Wikipedia.                                                   

Boccaccion mainitsemien keinojen lisäksi ruttoa torjuttiin rukoilemalla. Tämä oli sinänsä rationaalinen ratkaisu, sillä yleisesti otaksuttiin taudin olevan ilmaus Jumalan vihasta. Äärimmäisyysilmiö olivat flagellantit, jotka kulkivat paikasta toiseen ruoskien ruumistaan synnin aiheuttaman turmeluksen kuolettamiseksi. Tällaista itsensä kiduttamista hurskauden osoittamiseksi esiintyi munkkien keskuudessa jo 900-luvulla. Toiminta levisi luostarien ulkopuolelle 1200-luvulla. Paavi kielsi fanatismin piirteitä saaneen liikehdinnän 1261, mutta se elpyi ruton iskiessä. Kirkko asettui nytkin vastustamaan liikettä. Viimeisen kerran flagellanttien liikehdintää tapahtui 1414. Milanon kaupunki puolestaan onnistui eristäytymään niin hyvin, että väitetään vain kolmen perheen kuolleen ruttoon kaupungissa.

Mustan surman ensimmäinen aalto kiersi Euroopan 1347 – 53. Etelä-Ranskan Avignoniin rutto saapui helmikuussa 1348. Tautiin kuoli noin puolet kaupungin 50 000 asukkaasta. Paavinistuin oli tuolloin Avignonissa. Paavi eristäytyi palatsiinsa, ihmisiä tavatessaan hän oli kahden avotulen välissä. Tulen ajateltiin hävittävän ilmasta myrkyllisiä aineosia, jotka aiheuttivat ruton. Pariisiin tauti ehti samana keväänä, ruttoon kuoli noin kolmasosa kaupungin 150 000 asukkaasta. Lontoo oli vuorossa marraskuussa 1348. Tautiin kuoli noin kolmasosa lontoolaisista, joita oli 60 000 ennen ruttoa. Norjassa rutto levisi ensiksi Bergeniin kesällä 1349 Brittein saarilta tulleiden rahtilaivojen mukana. Tartunta levisi pian pitkin Norjan länsirannikkoa. Tanskaan epidemia levisi vuoden 1349 lopulla ja Ruotsiin jonkin verran myöhemmin. Suomen tilanteesta on kiistelty; useimmat tutkijat pitävät mahdollisena, että syrjäinen ja harvaanasuttu alue säästyi tuholta tässä vaiheessa. Islanti säästyi rutolta 1350-luvulla, mutta tauti iski saarelle 1402 rajusti: kenties jopa 2/3 väestöstä kuoli.

Kuinka moni kuoli Euroopassa Mustaan surmaan? Alueelliset vaihtelut näyttävät suurilta, suurista kaupungeista Milano säästyi ilmeisesti kokonaan rutolta. Yleisen arvion mukaan noin kolmasosa Euroopan väestöstä menetettiin. Noin 80 miljoonasta väkiluku putosi 50 – 55 miljoonaa. Maanosan asukasmäärä palasi ennalleen vasta 200 vuoden päästä. Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa väestömenetys lienee ollut samaa luokkaa.

Ruton sairastaneet saivat ilmeisesti jonkinasteisen immuniteetin, mutta se ei ollut pysyvä. Tämä tietysti lisäsi taudin vakavuutta ja esiintymistiehyttä. Toinen epidemia iski Eurooppaan 1361. Sen on arvioitu vähentäneen maanosan väkilukua viidenneksellä. Kolmas epidemia pääsi valloilleen 1369. Sekin oli monelle kohtalokas, noin kymmenesosa väestöstä kuoli. Tämän jälkeen rutto esiintyi paikallisin epidemioina. Rutto olisi joidenkin laskelmien mukaan pudottaa Euroopan väkiluvun puoleen 1400-luvun alkuun mennessä.

Ruton seurauksia

Raju väestökato aiheutti taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä. Niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismin murtumiseen. Jäljelle jääneen väestön elintaso näyttää nousseen. Tämä näkyy ruokavaliossa: esim. lihan, voin, viinin ja oluen kulutus nousi.

Katolinen kirkko menetti lisää paaviskandaaleissa ja ristiretkien epäonnistumisessa jo karissutta uskottavuuttaan, kun ihmiset huomasivat, ettei uskonto estänytkään taudin leviämistä ja perheiden kärsimyksiä. Uskonnonharjoitus kärsi myös siitä, että monelta alueelta kuolivat kaikki papit. Kirkon kanssa kilpailemaan syntyi useita uskonnollisia liikkeitä, jotka loivat pohjaa 1500-luuvun alun uskonpuhdistukselle.

Musta surma oli keskiajan ihmisille valtava isku, joka heijastui myös kulttuuriin. Taiteessa alkoivat korostua kuoleman ja kauheuksien kuvaukset. Yksinäisestä sairastajasta kuolinvuoteellaan tuli yleinen teema maalauksissa, ja kuolemaa kuvattiin enkelinä tai luurankona. Kuolemantanssi-aiheiset maalaukset sisältävät yleensä henkilöityneen kuoleman, joka johtaa tanssivien hahmojen joukkoa hautaan. Usein hautaan marssivassa kulkueessa esiintyy hahmoja kaikista yhteiskunnan kerroksista – kuninkaita, paaveja, munkkeja, nuoria, maatyöläisiä jne. Se on symbolikuva siitä, että kuolemassa kaikki ovat samanarvoisia. Ainoa Suomessa säilynyt kuolemantanssimaalaus on Inkoon kirkossa.

Kuolemantanssi. Inkoon kirkon seinämaalaus. Lähde Wikipedia.

Mikä aiheutti Musta surman?

Aikalaiset selittivät ruttoa usein Jumalan rangaistukseksi ihmisten syntiselle elämälle. Toisten mielestä taas rutto oli lähtöisin Saatanasta. Kun paholaisen symbolina pidettiin kissaa, ryhdyttiin niitä paikoitellen hävittämään. Menettelyä ei voi pitää kovin viisaana, koska rotat levittivät tautia. Joidenkin käsityksen mukaan ”huono ilma” levitti tautia. Monin paikoin syytettiin juutalaisia taudista. Tämä johti paikallisiin juutalaisvainoihin. Kiduttamalla saatiin tietysti tunnustuksiakin siitä, että juutalaiset olivat myrkyttäneet kaivoja ja aiheuttaneet siten ruton. Jotkut astrologiaan perehtyneet arvelivat planeettojen kohtaamisen aiheuttaneen taudin.

Ruton aiheuttava bakteeri löydettiin vasta 1894 ja rotan sekä kirpun rooli taudin välittäjinä selvisi vasta 1900-luvun alussa. Mustarotassa (Rattus rattus) elää loisena kirppu Xenopsylla cheopsis, ja siinä taas asustaa ruttoa synnyttävä bakteeri Yersinia pestis. Rotasta kirppu taas saattoi levitä ihmiseen. Musta surma levisi vauhtiin päästyään ilman rottiakin. Kirput kulkivat kaupan mukana, erityisesti viljan, villan ja muiden tekstiilien mukana.

Yleisin muoto taudista oli paiserutto. Imusolmukkeisiin ja nivuksiin, kainalokuoppiin ja kaulaan ilmestyi paiseita. Paiseruton kuolleisuus oli 30 – 90 %. Tauti saattoi muuttua keuhkorutoksi, näin kävi noin 10 – 25 prosentissa paiseruttotapauksista. Tuolloin tauti voi levitä tehokkaasti. Tämä oli erityisen vaarallista, mutta toisaalta potilas kuoli nopeasti, yleensä vuorokauden kuluessa. Keuhkorutto oli aina tappava ennen nykyaikaisia lääkitysmahdollisuuksia. Kolmas taudin muoto septinen rutto. Siinä hyönteinen siirsi bakteerin suoraan verenkiertoon. Myös tämä tautimuoto oli aina tappava.

Rutto saapui Suomeenkin

Suomen alueen asukkaat välttyivät mahdollisesti rutolta 1300-luvun puolivälissä. Tänne rutto tuli luultavasti 1400-luvun alkupuolella, täysin luotettavia tietoja asiasta ei ole. Ensimmäiset varmat tiedot ovat vuodelta 1495. Turussa tautia esiintyi myös 1504-5 ja 1508. Jälkimmäisenä vuonna Naantalin birgittalaisluostarissa kuoli 35 sisarta ja veljeä, se saattoi olla jopa puolet luostarin vahvuudesta. Kuolemat sattuivat kuukauden kuluessa, joten tauti kehittyi mahdollisesti keuhkorutoksi. Taudin leviämistä koetettiin padota eristäytymällä ja kokoontumisia rajoittamalla. Esimerkiksi 1588 raati ei kokoontunut Turussa lainkaan, joten kruunu jäi vaille sakkotuloja. Vuonna 1630 Turussa kuoli ruttoon noin 400 ihmistä, so. kymmenesosa kaupungin väestöstä. Hovioikeus pakeni tuolloin Uuteenkaupunkiin odottamaan epidemian laantumista.  Seuraavan kerran ruttoa Turussa jo 1639. Sitten 1657 tauti levisi moniin osiin Suomea, jopa Savoon. Kyröläissyntyinen professori Andreas Thuronius pakeni silloin ruttoa Turusta Nauvoon. Ruttotalojen merkitseminen ja vartijoiden asettaminen asukkaiden valvomiseksi otettiin käyttöön jo 1657 Suomen kaupungeissakin.

Mika Kallioinen on teoksessaan Rutto & rukous laskenut Suomesta 17 epidemiaa 1400-luvulta viimeiseen, vuosien 1710 - 1711 ruttoon saakka. Viimeinen epidemia saapui Helsinkiin Tallinnasta ja Riiasta sotapakolaisten mukana. Se levisi laajalti Suomeen. Kuolleiden määräksi on arvioitu noin 4000 – 10000, mikä oli enintään vajaat kolme prosenttia väestöstä. Tuho oli pahinta kaupungeissa. Helsingin Vanhan kirkkopuistossa eli Ruttopuistossa on muistolaatta, jonka mukaa pelkästään loppuvuonna 1710 ruttoon olisi kuollut 1 185 helsinkiläistä eli kaksi kolmasosaa Helsingin asukkaista. Joukossa on kuitenkin runsaasti myös sotapakolaisia ja muiden paikkakuntien asukkaita. Ruttoon saattoi silti kuolla hyvinkin puolet kaupungin asukkaista. Turussa tauti vei noin 2000 ihmisen hengen. Se oli noin kolmannes asukasluvusta. Ruotsissa epidemia paljon pahempi, kuolonuhreja kertyi noin 60 000 – 100 000. Pääkaupunki Tukholmassa menehtyi 20 000 henkeä eli kolmasosa väestöstä.

Tätä viimeistä epidemiaa pyrittiin tukahduttamaan tiukoin ottein. Esivallan keinoja olivat karanteeni, eristäminen ja savustaminen. Satamiin saapuville aluksille oli määrätty karanteeneja jo 1500-luvulla, aluksi yleensä kolme viikkoa. Karanteeni oli 1700-luvulla venytetty yleiseurooppalaiseen tapaan jo 40 päivän mittaiseksi. Ruttoalueilta saapuvien majoittaminen kiellettiin, samoin matkustus ruttoalueille. Jos joku purjehti esim. Tallinnaan tai Tukholmaan, oli hänen oltava siellä talven yli. Markkinoiden pitäminen kiellettiin.

Savustaminen tarkoitti tervan ja katajanoksien polttamista sisätiloissa tai talon edustalla. Tällä uskottiin olevan puhdistava vaikutus. Valtaneuvosto lähetti 1711 maaherroille desinfioimisohjeita. Ohjeen mukaan ruttoon kuolleen huone on pestävä kokonaisuudessaan, samoin huonekalut, mikäli mahdollista kuumalla etikalla. Tämän jälkeen huoneissa oli pidettävä tulta ja sitten savustettava ne rikki- tai muilla höyryillä. Pesu oli uusittava ja kaikki palamaton roska kaivettava syvälle maahan. Pito- ja sänkyvaatteet tuli mieluiten polttaa. Jos ne haluttiin säilyttää, oli niitä pidettävä pitkä aika pakkasessa tai auringonpaisteessa. Lopuksi vaatteet oli pestävä. Ohjeet olivat perusteelliset, eri asia sitten miten niitä noudatettiin.

Lokakuun lopussa 1710 Suomen kenraalikuvernööri ja ylipäällikkö, kreivi Carl Nieroth antoi kuulutuksen, jossa esitettiin viranomaismääräykset ruttotaudin torjumiseksi erityisesti kaupungeissa. Ohjeissa korostettiin puhtauden ja savustamisen tärkeyttä. ”Joutoväki ja maankiertäjät” tuli karkottaa kaupungeista, heille oli kuitenkin osoitettava paikka maaseudulta. Ne talot, joissa ruttoa on todettu, piti viipymättä merkitä portin päälle piirretyllä mustalla ristillä. Taloon ei saanut enää kulkea vapaasti ja sen ovet ja ikkunat on heti naulattava umpeen. Vain yksi ovi jätettiin kulkutieksi, mutta talonväkikään ei saanut siitä kulkea, ainoastaan korttelin sairastenvartija. Hän kävi ruttopotilaan luona viemässä lääkkeitä ja ruokaa.

Kun ruttopotilas kuoli, hänet oli haudattava 12 tunnin kuluessa ilman kirkollisia seremonioita. Ruumis haudattiin vaatteineen ja vuodevaatteineen syvälle maahan kaupungin ulkopuolelle ja hauta luotiin viipymättä umpeen. Kaupunkeihin piti palkata erikseen haudankaivajia, jotka huolehtivat myös hautaamisesta. He eivät saaneet käydä julkisissa tilaisuuksissa niin kauan kuin oli tautia liikkeellä. Joka kortteliin oli määrättävä sairaanvartijoita ja myös ruotumestari, jonka tehtävä oli ilmoittaa uusista sairaustapauksista välskärille. Näiden virantoimittajien piti käyttää valkeita vaatteita, jotta heidät erottaisi muista. Sairaita hoitamaan määrättiin pappi ja välskäri. Hoitohenkilökunnan piti asua samassa talossa eivätkä he saaneet liikkua muiden ihmisten parissa. Kaikkien tuli osallistua heidän palkkansa maksamiseen. Nierothin määräys on luettavissa alkuperäisessä asussaan täällä ja nykysuomeksi muotoiltuna täällä.

Nämäkin ohjeet jäivät luultavasti useimmiten toteuttamatta. Tammisaaressa vanhemmat joutuivat hautaamaan lapsiaan, samoin Turussa ja Haminassa tilanne meni hallitsemattomaksi. Vainajia heitettiin kaduille öisin, koirat ja muut elikot pääsivät ruumiiden kimppuun. Kaupunkeihin perustettiin tilapäisiä ruttohautausmaita, maaseudulla tapahtui metsiin ja saariin hautaamista. Erityisesti kiellettiin kirkkoihin hautaaminen. Tämä herätti pahennusta, koska kirkon lattian alle hautaaminen osoitti vainajan vankkaa yhteiskunnallista asemaa.

Kansa vaati kirkollista hautaamista, sillä normaalisti vain murhamiehiltä ja itsemurhaajoilta oli kielletty pääsy kirkollisiin multiin. Jotkut papit eivät noudattaneetkaan ohjeita. Kuninkaan nimissä kirjoissa luettiin kirje, jonka mukaan kukaan ei menettänyt kunniastaan ja autuudestaan mitään siksi, ettei haudattu kirkkomaahan. Kuninkaan auktoriteetti tosin oli kärsinyt, rahvaskin tiesi kuninkaan kärsineen tappion Pultavassa ja oleilevan Turkissa.  Ruotsissa tiedetään tapahtuneen vainajien ylös kaivamisia joukkohaudoista ja siirtämisiä kirkkomaan multiin. Ruotsissa viranomaisten oli oltava tiukempia, koska epidemia pahempi. Suomessa ei hautaamisia koskevia määräyksiä noudatettu ilmeisesti yhtä kirjaimellisesti.

Kun Suomessa liikkui huhuja ruton esiintymisestä itärajan takana, sulkivat viranomaiset rajan ainakin 1740 ja 1763. Tiukaksi rajavalvonta kiristyi 1770-luvun alussa. Tuolloin Moskovassa levisi rutto, ja Venäjälle meneville teille määrättiin sotilasvartiot. Varsinainen ruttosaarto pantiin toimeen 1772. Rajalla sotilaille annettiin valtuudet pysäyttää tulija 40 askeleen päähän. Mikäli tämä ei noudattanut käskyä, saivat sotilaat ampua ensin hevosen ja sitten tulijan. Venäjän puolelle yhteyttä pitäviä uhattiin elinkautisella vankeudella. Venäjällä oli tuolloin ruttoa, mutta saarrolla oli myös ulkopoliittinen syy. Kustaa III oli kaapannut vallan säädyiltä. Naapurivallat Venäjä, Preussi ja Tanska olivat sopineet, että Ruotsin valtiomuoto pysyisi säätyvaltaisena. Se takaisi Ruotsin heikkouden ja mahdollistaisi kenties maan jakamisen naapurivaltojen kesken. Kustaa halusi ruttosaarron avulla estää naapurimaiden puuttumisen Ruotsin perustuslain muuttamiseen.

Mihin rutto hävisi?

Suomessa ruttoa ei esiintynyt vuoden 1711 jälkeen. Englannissa viimeinen epidemia koettiin 1668, Espanjassa 1711 ja Etelä-Ranskassa 1720. Moskovassa oli aiemmin mainittu raju ruttoepidemia 1770 – 1772 ja vielä 1810-luvulla Intiasta levisi rutto itäiselle Välimerelle ja Balkanille. Satunnaisia tautitapauksia tavattiin tämän jälkeenkin, mutta ne eivät kehittyneet epidemioiksi.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen ruton katoamisen syistä. Perinteinen selitys liittyy rottakannan muutokseen: ruttoa levittävien kirppujen isäntäeläin mustarotta väistyi Suomessakin nykyisin viihtyvän ruskea- eli isorotan tieltä. Tautia kantava kirppu elää kyllä isorotassakin, mutta isorotta viihtyy harvemmin talojen läheisyydessä kuin mustarotta, joten sillä on vähemmän kosketuksia ihmisiin. Isorotta levisi kuitenkin idästä läntisen Eurooppaan vasta 1700-luvulla, jolloin rutto oli jo monin paikoin kadonnut.

Toisena mahdollisuutena on esitetty, että ruttoa aiheuttava mikrobi Yersinia pestis olisi muuttunut vähemmän virulentiksi, siis sen kyky aiheuttaa tautia olisi heikentynyt. Tämän selityksen heikkoutena on se, että ajoittain rutto tarttui kuitenkin rajusti. Väestö ei myöskään muuttunut immuuniksi. Tämä ei ole bakteeritaudissa lääketieteellisesti todennäköistäkään.

Kolmantena yleisenä selityksenä on katsottu karanteenien ja eristämistoimenpiteiden kukistaneen ruton. Jotkut tutkijat taas kiistävät ihmisen omien toimien vaikutuksen ruton kukistumiseen. Viranomaisten ruton yhteydessä määräämät rajoitukset tulivat tiukemmiksi ja paremmin valvotuiksi. Kuninkaiden johtamat vahvistuneet valtiot kykenivät 1500- ja 1600-luvuilla valvomaan annettuja rajoituksia paljon paremmin kuin 1300-luvun auktoriteetit. Jos oletetaan ruttoa levittävien kirppujen kulkeutuneen enemmänkin kauppatavaroiden kuin rottien välityksellä, on kaupankäynnin rajoittamistoimilla ja ihmisten eristämisellä voinut olla huomattava merkitys ruton hävittämiseen. Kysymystä ruttoepidemioiden häviämisen syistä ei voi edelleenkään pitää ratkaistuna.

Ruton lopullinen hävittäminen on mahdotonta, koska sen aiheuttavaa bakteeria esiintyy luonnossa. Sekä Justinianuksen ruton, mustan surman että Kiinasta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan levinneen taudin aiheuttamaa bakteeria tavataan edelleen.  Sitä esiintyy kotoperäisenä monissa trooppisissa ja subtrooppisissa maissa – mm. Madagaskarissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Intiassa – sekä myös Yhdysvalloissa. Sen länsiosien maaseudulla paiseruttoon sairastuu kymmenkunta ihmistä vuodessa. Taudin levittäjiä ovat yhä täit, joita voi olla muun muassa oravien ja preeriakoirien turkissa. Tartunta on hoidettavissa antibiooteilla.

Lähteitä

Boccaccio: Decamerone. Suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. 6. painos. Tammi 1983.

Arno Forsius: Rutto Suomessa vuosina 1710 – 1711. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/ruttovuo.html

Elina Heikkilä: Ohjeita ruton torjumiseksi. https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/elavat_paat/ohjeita_ruton_torjumiseksi.33761.blog  

Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2005.

Charles C. Mann: 1491. Amerikka ennen Kolumbusta. Into 2016.

Musta surma Wikipediassa https://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_surma 

Kenraalikuvernööri Carl Nierothin kuulutus 1710 https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2151470?page=1    

Rutto Euroopassa. Kirjoittajat Else Christiansen ym. Bonnier Productions International AS 2012.