Decamerone

Kuudes päivä. Sen kuluessa kerrotaan Elisan johdolla ihmisistä, jotka ovat taitavasti torjuneet pistopuheet tai nokkelilla vastauksilla ja nopealla päättäväisyydellä välttäneet jonkin menetyksen, vaaran tai häväistyksen.

Kuudes päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (51)

Firenzessä asui joitain aikoja sitten lahjakas ja sukkelasanainen aatelisnainen Oretta, joka oli naimisissa Geri Spinan kanssa. Kun hän asui eräänä kesänä maalla, oli hänen luonaan joukko herroja ja rouvia päivällisellä. Sen päätyttyä seurue lähti kävelemään melkoisen matkan päässä olevaan kohteeseen. Eräs seurueen aatelimiehistä tarjoutui kertomaan rouva Oretalle niin matkaa lyhentävän mainion tarinan niin, että rouva luulisi istuvansa hevosen selässä.

Aatelimiehen tarina oli sinänsä kaunis, mutta hän turmeli sen kertaamalla samoja sanoja neljään, viiteen kertaan, palaamalla jo ennen kerrottuun, toteamalla vähän väliä kertoneensa väärin ja sekoittamalla kertomuksen henkilöitä. Kuunnellessaan rouva Oretalle kohosi tuskanhiki kasvoille ja hänen sydäntään ahdisti. Viimein hän ei enää jaksanut kestää, vaan virkahti leikillisesti: ”Hyvä herra, ratsunne ontuu niin pahasti, että minun täytyy pyytää laskeutua sen selästä.” Aatelismies, joka ei onneksi ollut yhtä hidas käsittämään kuin kankea kertomaan, tajusi piston ja pani asian leikiksi. Hän jätti kesken huonosti edistyneen kertomuksensa ja siirtyi puhumaan muista asioista.

Kuudes päivä, toinen kertomus. Pampinea. (52)

Luonto oli tehnyt Cististä leipurin, vaikka hän oli tavattoman lahjakas ja jalo mies. Paavi oli lähettänyt Firenzeen neuvottelijoita, jotka edellisessä kertomuksessa mainittu Geri Spina otti vastaan ja majoitti. Spina ja paavin lähettiläät kävelivät melkein joka aamu Cistin leipurinliikkeen ohi. Vaikka kohtalo oli asettanut Cistin yhteiskunnallisesti alhaiseen asemaan, se oli suosinut häntä muissa suhteissa. Cisti oli saanut kokoon suuren omaisuuden ja saattoi elää ylhäisen herran tapaan, mutta ei luopunut silti lukuisista liiketoimistaan. Hänellä oli muun muassa aina kaupungin parhaat puna- ja valkoviinit. Kun hän näki Spinan ja lähettiläiden kulkevan ohi joka aamu ja helteet olivat juuri alkaneet, tuli hän ajatelleeksi tarjota herroille juotavaa. Vaatimattoman asemansa vuoksi Cisti ei voinut kutsua herroja suoraan luokseen. Siksi hän asettui istumaan talonsa edustalle siihen aikaan, kun herroilla oli tapana kulkea ohi. Hän asetti esille sangollisen raikasta vettä, kannun valkoviiniä sekä pari hopeanhohtoista pikaria. Herrojen saavuttua lähelle hän maisteli juomaansa niin autuaallisen näköisenä, että kuolleetkin olisivat häntä kadehtineet.

Herra Geri Spina oli kahtena aamuna katsellut leipurin esiintymistä. Kolmantena aamuna hän antautui puheisiin Cistin kanssa, jolloin kelpo leipuri sai tilaisuuden tarjota viiniä miehille. Sen hän kaatoi itse pikareihin palvelijansa sijasta. Vieraat kehuivat viiniä kovasti ja väittivät sitä parhaaksi, mitä olivat pitkiin aikoihin juoneet. Sen jälkeen he palasivat joka aamu ja kostuttivat kurkkuaan Cistin henkilökohtaisesti kaatamalla mainiolla viinillä. Vähän ennen paavin lähettiläisen lähtöä kaupungista järjesti Spina juhlat heidän kunniakseen ja kutsui niihin joukon kaupungin huomattavimpia porvareita. Cistikin sai kutsun, mutta oli niin tahdikas, ettei noudattanut sitä. Pitoja valmistellessaan Spina lähetti palvelijansa pyytämään leipurilta pullollista tämän verratonta viiniä tarjotakseen sitä vierailleen puoli lasillista kullekin. Palvelija, joka oli närkästynyt siitä, ettei ollut itse saanut maistaa viiniä, otti mukaansa tavattoman suuren pullon. Sen nähdessään Cisti sanoi palvelijan erehtyneen, herra Spina ei ollut lähettänyt palvelijaa hänen luokseen. Palvelija joutui palaamaan tyhjin käsin, jolloin Spina lähetti palvelijan matkaan uudelleen. Jos Cisti vastaisi edelleen samoin, pitäisi palvelijan kysyä, kenen luo hänet olisi pitänyt lähettää. Palvelija teki työtä käskettyä ja sai Cistiltä saman vastauksen. ”Mihin minut sitten olisi lähetetty?” kysyi palvelija. ”Arnojoelle, ystäväiseni”, vastasi Cisti.

Palvelijan palattua ja kerrottua, mitä Cisti oli sanonut, valkeni asia Spinalle. Hän käski palvelijaa näyttämään mukanaan ollutta pulloa. Sen nähtyään Spina arveli leipurin menetelleen oikein. Palvelija sai ankaraan läksytyksen, ja hän joutui lähtemään kolmannen kerran Cistin puheille, nyt aivan pieni pullo mukanaan. Cisti täytti pullon mielellään. Mutta ei siinä kyllin. Hän lähetti samana päivänä loput valkoviinistään tynnyrissä Spinalle. Sitten hän lähti tämän puheille ja selitti, ettei pullon suuruus häntä pelottanut. Hänestä tuntui vain siltä, Spina oli unohtanut, ettei tämä viini ollut tarkoitettu palvelusväen juotavaksi. Siitä hän halusi aamulla muistuttaa. Mutta nyt kun hänen itsensä ei tarvinnut toimia viinurina, hän lähetti kaiken viinin Spinalle, joka voi menetellä sen kanssa haluamallaan tavalla. Herra Geri oli hyvin iloinen lahjasta ja piti Cistiä siitä lähtien erinomaisena miehenä ja ystävänään.

Kuudes päivä, kolmas kertomus. Lauretta. (53)

Firenzen piispana oli aikanaan viisas hengenmies Antonio d’Orso. Tuolloin kaupunkiin saapui espanjalainen aatelismies Diego dela Rata, joka oli Roberto-kuninkaan marsalkka. Hän oli suuri naissankari, ja mieltyi erityisesti erääseen kauniiseen firenzeläisnaiseen, joka oli piispan veljen lapsenlapsi. Diego dela Rata sai selville, että naisen aviomies oli ahne ja matalamielinen. Diego sopi, että saisi viettää yön vaimon kanssa 500 kultafloriinin hinnasta. Vaimo ei tätä hyväksynyt, mutta makasi kuitenkin Diego dela Ratan kanssa, ja tämä antoi aviomiehelle 500 kullattua hopeapopoliinia. Asia tuli yleisesti tunnetuksi, ja ahne aviomies sai kärsiä sekä vahingon että häpeän. Mutta piispa, joka oli järkevä mies, ei ollut tietävinään asiasta.

Piispa ja marsalkka viettivät paljon aika yhdessä. Kun he olivat juhannuksena ratsastelemassa kadulla, kiinnitti piispa huomion Nonna de’Pulci -nimiseen kauniiseen ja verevään naiseen, joka oli vastikään mennyt naimisiin. Piispa näytti häntä jo etäältä marsalkalle. Lähemmäs päästyään piispa laski kätensä marsalkan olkapäälle ja sanoi naiselle: ”Nonna, kuulehan, mitä pidät tästä miehestä? Luulisitko saavasi hänet niin kuin hairahtumaan?” Nonnan mielestä nämä sanat kävivät hänen kunnialleen. Antaakseen sanan sanasta hän vastasi heti: ”Kyllä minä maksattaisin sen ainakin oikealla rahalla”. Hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen miehiin ja molemmat tunsivat saaneensa, mitä ansaitsivat. Marsalkka siksi, että oli menetellyt sopimattomasti piispan veljentytärtä kohtaan, ja piispa taas siksi, mitä oli tapahtunut tytölle. Toisiaan vilkaisematta ja häpeissään he jatkuivat matkaansa ja pysyivät melko sanattomina sen päivää. 

Kuudes päivä, neljäs kertomus. Neifile. (54)

Firenzeläinen Currado Gianfigliazzi oli anteliaana ja vieraanvaraisena tunnettu mainio aatelismies. Kerran hän sai haukan avulla pyydystetyksi nuoren, lihavan kurjen. Hän lähetti sen taitavalle kokilleen Chichibiolle, jotta tämä paistaisi sen illalliseksi. Chichibio, joka oli kevytmielinen heppuli, alkoi valmistaa lintua. Kun se oli jo melkein paistunut, pistäytyi keittiöön muuan naapurissa asunut Brunetta-niminen immyt, johon kokki oli kovin rakastunut. Tuntiessaan paistin tuoksun pyysi tyttö kauniisti kokkia antamaan siitä toisen koiven. ”Sinä etsitä saa, Brunett-aa…”, lallatteli Chichibio. Tyttö vastasi kipakasti: ”Ellet anna minulle tuota kurjaa koipea, et saa minultakaan mitään, vaikka kuinka haluaisit!”

Kun koipipuoli kurki tuotiin Curradon ja tämän vieraiden syötäväksi, ihmetteli Currado asiaa. Chichibio väitti, ettei kurjella olekaan kahta jalkaa. Currado väitti vastaan, mutta kokki sanoi todistavansa asian elävien lintujen avulla. Currado ei käynyt vieraiden läsnä ollessa jatkamaan kinastelua, vaan halusi, että Chichibio todistaisi väitteensä seuraavana aamuna. Jos kokki olisi valehdellut, lupasi Currado antaa hänelle mojovan selkäsaunan. 

Currado oli edelleen vihainen seuraavana aamuna herätessään ja satuloitti hevoset. Chichibion piti nousta ratsun selkään ja näyttää yksijalkainen kurki. Kokki olisi kernaasti paennut nähdessään isäntänsä pahantuulisuuden, mutta se oli mahdotonta. Chichibio oli näkevinään kaikkialla kaksijalkaisia kurkia, mutta jokea lähestyessään hän huomasi rannalla kurkia, jotka kaikki seisoivat yhdellä jalalla – kuten niiden on tapana olla nukkuessaan. Nyt osoitti kurkia Curradolle ja sanoi puhuneensa totta edellisiltana: kurjethan ovat yksijalkaisia. Currado lähestyi lintuja ja huusi. Ne heräsivät, laskivat alas toisenkin jalkansa ja lehahtivat lentoon. Currado huudahti: ”Mitä nyt sanot, roisto? Joko uskot, että niillä on kaksi jalkaa?” Chichibio vastasi umpimähkään: ”Totta on, herra, totta, mutta olisitte huutanut sille eiliselle kurjelle samalla tavalla, niin eiköhän sekin olisi ojentanut toisen jalkansa.” Vastaus oli Curradosta niin hauska, ett hänen vihastuksensa suli makeaan nauruun, ja hän sanoi: ”Olet oikeassa, Chichibio, niinhän minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.”

Tällä tavoin Chichibio selviytyi nopealla ja leikkisällä vastauksellaan pälkähästä ja sai herransa ja isäntänsä leppymään.

Kuudes päivä, viides kertomus. Panfilo. (55)

Luonto voi yhdistää hämmästyttävimmät älynlahjat mitä rumimpaan ruumiiseen. Toinen esimerkkimme, Forese de Rabatta, oli vartaloltaan niin vähäinen ja epämuodostunut ja hänellä oli niin leveä ja latuskainen naama, että Baroncien suvun ruminkin jäsen olisi käsittänyt häneen vertaamisen pilkaksi. Kuitenkin aikansa lainoppineet kuvasivat häntä eläväksi lainopin käsikirjaksi, niin hyvin hän lain tunsi. Toinen oli Giotto, suuri taiteilija, joka piirustuksissaan ja maalauksissaan kuvasi luontoa verrattoman aidosti. Kerrotaan, että monia hänen teoksiaan oli erehdytty pitämään elävänä luontona. Hän oli Firenzen maineen kirkkaimpia tähtiä, mutta oli suuresta maineestaan huolimatta vaatimaton, eikä halunnut itseään kutsuttavan mestariksi. Mutta niin suuri kuin hän olikin taiteessaan, hän ei ollut vartaloltaan eikä kasvoiltaan hiukkaakaan Foresea kauniimpi.

Sekä Foresella että Giottolla oli maatila Mugellossa. Palatessaan kerran kesällä maatilaltaan kehnolla ratsullaan Forese sattui tapaamaan Giotton, joka oli liikkeellä samoissa asioissa. Tällä oli yhtä huono koni ja vaatetus kuin tuomarilla. He alkoivat vanhojen miesten tapaan ratsastaa hitaasti rinnakkain. Äkkiä rankkasade yllätti heidät ja he pakenivat erään tuntemansa maalaisen luo. Kun sade ei lakannut ja heidän piti ehtiä Firenzeen ennen iltaa, lainasivat he maalaiselta paremman puutteessa pari vanhaa, värjäämätöntä viittaa ja ikikulua hattua, ja lähtivät jatkamaan matkaa. Kun he olivat ratsastaneet jonkin aikaa ja kastuneet läpimäriksi sekä likaantuneet hevosten kavioiden roiskuttamasta kurasta, alkoi ilma seljetä. Kuljettuaan tähän asti äänettöminä alkoivat miehet keskustella.

Kuunnellessaan Giotton mainiota kertoilua Forese tarkasteli häntä ja huomasi, miten rähjäinen ja ruma maalari oli. Omaa ulkonäköään muistamatta hän alkoi nauraa ja sanoi: ”Kuulehan Giotto, jos meitä vastaan tulisi joku vieras, joka ei ole koskaan nähnyt sinua, niin luuletko, että saisimme hänet uskomaan, että sinä olet maailman paras maalari?” Giotto vastasi heti: ”Hyvä herra, kyllä kai hän sen uskoisi, jos pystyisi näkemään sinusta, että sinä osaat lukea.” Forese totesi käyttäytyneensä sopimattomasti ja saaneensa Giottolta takaisin samalla mitalla.

Kuudes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (56)

Panfilo mainitsi edellisessä kertomuksessa Baroncien suvun. Fiammettan tarina valaisee suvun hienoutta. Firenzeläinen Michele Scalza oli erittäin miellyttävä ja hauska ihminen, jolla oli loputon varasto kaikenlaisia tarinoita. Eräänä päivänä hänen toverinsa innostuivat keskustelemaan siitä, mikä oli Firenzen hienoin ja vanhin suku. Useita sukuja mainittiin, mutta Scalza sanoi lopulta nauraen, että Baroncit olivat ei vain kaupungin, vaan koko maailman vanhin ja hienoin aatelissuku.

Nuoret miehet panivat asian leikiksi, mutta Scalza sanoi olevansa valmis lyömään vetoa asiasta. Häviäjä kustantaisi aterian seurueelle, ja muut saisivat valita vapaasti tuomarin vedonlyönnille. Muuan Neri Mannini ilmoitti olevansa halukas lyömään vedon, ja tuomariksi valittiin Pietro di Forentio, jonka talossa seurue paraikaa oleili. 

Neri puhui ensin puhuttavansa ja sitten oli Scalzan vuoro. Hän sanoi, että mitä ikivanhempi joku suku on, sitä aatelisempi se on, kuten Nerikin oli puheillaan todistanut. Jos siis Baroncit ovat vanhempaa sukua kuin kaikki muut, on Scalza voittanut vedon. Scalza selitti nyt, että Jumala loi Baroncit siihen aikaan, jolloin hän oli juuri alkanut opetella maalaamaan. Mutta ihmiset hän teki vasta silloin, kun jo osasi maalata. Kun muilla ihmisillä yleensä on sopusuhtaiset kasvot, näette, että toisten Baroncien kasvot ovat tavattoman pitkät ja kaidat, toisten taas ylettömän leveät. Toisilla on terävä koukkuleuka ja leukaluut kuin aasilla, onpa heissä sellaisiakin, joiden toinen silmä on suurempi kuin toinen tai toista alempana, sanalla sanoen, heidän kasvonsa ovat kuin lasten piirustuksista otetut. Tämän vuoksi on ihan selvää, että Jumala teki heidät opetellessaan maalaamaan, joten he ovat vanhempia ja niin muodoin ylhäisempää sukua kuin kaikki muut.

Muistaen hyvin Baroncien ulkonäön alkoivat niin tuomarina toiminut Pietro kuin vetoa lyönyt Nerikin nauraa. He vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja voittanut vedon. Baroncit olivat, ei vain Firenzen, vaan koko maailman vanhinta ja jalointa sukua. Panfilo oli siis hyvinkin oikeassa kuvatessaan herra Foresen rumuutta sanomalla, että tämä oli ruma Baronceihinkin verrattuna.

Kuudes päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (57)

Praton kaupungissa oli voimassa julma laki, joka määräsi, että nainen, jonka mies tapasi aviorikoksesta, piti armotta polttaa roviolla. Sama laki koski naista, jonka voitiin todeta antautuneen miehelle maksusta. Lain voimassaollessa sattui, että kaunis ja lemmenjanoinen nainen, rouva Filippa tavattiin makuuhuoneestaan komean aatelismiehen käsivarsilta. Filippan mies, Rinaldo de Pugliesi, aikoi suuttumuksen vallassa surmata rakastavaiset heti. Harkittuaan hän kuitenkin päätti turvautua lakiin ja saattaa vaimonsa roviolle. 

Mukanaan suuri joukko naisia ja miehiä, jotka kehottivat häntä kiistämään syyllisyytensä, astui Filippa tuomioistuimen eteen. Tuomari näki, että syytetty oli kaunis, jaloryhtinen ja rohkea nainen. Tuomari pelkäsi Filippan tunnustavan rikoksen, sillä silloin hänen olisi pakko tuomita tämä roviolle. Sitten hän sanoi syytetylle, ettei voi tätä tuomita, ellei hän itse tunnusta rikosta.

Filippa vastasi reippaasti olleensa vuoteessa komean aatelismiehen kanssa useastikin, koska rakasti tätä vilpittömästi. Mutta lakia hän ei hyväksynyt, koska se ei koskenut yhtäläisesti kaikkia eikä sitä ollut säädetty kaikkien niiden suostumuksella, joita se koskee. Laki on ankara yksinoman naisia kohtaan, vaikka heidät on luotu, päinvastoin kuin miehet, tuottamaan tyydytystä useammille. Naisia ei myöskään kuultu ennen lain säätämistä, eivätkä he ole sitä koskaan hyväksyneet. Tuomari voi määrätä hänet roviolle, mutta sitä ennen Filippa halusi tuomarin kysyvän aviomieheltään, eikö hän ollut aina vastustelematta ja auliisti täyttänyt aviolliset velvollisuutensa.

Rinaldo vastasi tuomarin kysymystä odottamatta, että Filippa on aina täyttänyt hänen toiveensa tässä suhteessa. Filippa jatkoi kysymällä tuomarilta: ”Mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä, mikä on jäänyt jäljelle sen jälkeen, kun hän on saanut tarpeensa tyydytetyksi. Koirilleko minun olisi se pitänyt heittää? Eikö ollut parempi, että ilahdutin sillä nuorta aatelismiestä, joka rakastaa minua koko sydämestään, kuin että olisin antanut luonnon suomien lahjojen mennä hukkaan?”

Tätä tunnettua naista koskevaa oikeudenkäyntiä oli tullut seuraamaan melkein koko Praton väestö. Kuultuaan näin hauskan kysymyksen ihmiset purskahtivat nauruun ja huusivat yhteen äänen Filippan olevan oikeassa. Ennen kuin he poistuivat paikalta, he muuttivat tätä julmaa lakia niin, että se koski vain niitä naisia, jotka pettivät miestään rahan takia.

Rinaldo lähti oikeudesta häpeissään, mutta Filippa palasi kotiinsa voimakkaana ja iloisena kuin polttoroviosta nousseena.

Kuudes päivä, kahdeksas kertomus. Emilia. (58)

Aikanaan oli mies, jonka nimi oli Fresco de Celatico, ja hänellä oli sisarentytär nimeltä Cesca. Tyttö oli sievä sekä kasvoiltaan että vartaloltaan, mutta niin sietämätön, kiusallinen ja vastenmielinen, ettei mikään ollut hänen mielikseen. Lisäksi hän oli niin kopea, että moinen ylpeys olisi ollut liikaa kuninkaallisillekin. Kaupungilla kävellessään hän nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin jokaisesta vastaantulijasta olisi lähtenyt sietämätön löyhkä.

Eräänä päivänä hän palasi happamuutta täynnä kotiinsa, missä eno sattui olemaan käymässä. Cesca pihisi tapansa mukaan kiukkuaan ja tyytymättömyyttään. Fresco kysyi, miksi tyttö oli palannut kotiin kesken pyhäpäivän. Tämä valitti kaupunkilaisten olleen poikkeuksellisen ikäviä ja vastenmielisiä. Hänen oli mahdottoman vaikeaa nähdä sietämättömiä ihmisiä ympärillään. Päästäkseen näkemästä heitä hän tuli kotiin.

Fresco, joka paheksui suunnattomasti tytön kopeilua, sanoi silloin: ””Jos sietämättömien ihmisten näkeminen kiusaa sinua niin kauheasti kuin sanot, niin älä missään nimessä katso koskaan peiliin.” Mutta tytön pää oli ontto kuin ruoko, vaikka hän luuli olevansa viisaudessa Salomon veroinen, eikä hän käsittänyt Frescon huomautusta pässiä paremmin, vaan vastasi, että hän aikoo käyttää peiliä samoin kuin muutkin. Hän siis pysyi yhtä tyhmänä kuin oli ollut ja on sellainen vieläkin.

Kuudes päivä, yhdeksäs kertomus. Elisa. (59)

Firenzessä aatelismiehillä eli aikanaan tapana muodostaa kiltoja, joiden jäseniksi otettiin vain sellaisia, jotka kykenivät suorittamaan toiminnasta aiheutuvat kustannukset. Kukin järjesti vuorollaan koko seurueelle päivälliset, ja usein vieraina oli kaupunkiin saapuneita aatelismiehiä tai kaupungin omaa väkeä. Huomattavin näistä seuroista oli Betto Brunelleschin muodostama, johon hän tovereineen olisi ottanut kernaasti jäseneksi Guido de Cavalcantin. Guido oli maailman parhaita dialektikkoja ja erinomainen luonnonfilosofi – josta kyvystä ei seurueessa suuresti välitetty. Mutta Guido oli myös hienostunut ja miellyttävä mies sekä sangen rikas, lyhyesti sanoen oikea aatelismies. Betto ei saanut kuitenkaan häntä liittymään toveriseuraansa, ehkä siksi, että Guido oli luonteeltaan niin mietiskelyyn taipuvainen ja sulkeutunut. Sanottiin, että Epikuroksen ajatuksiin taipuvaisen Guidon mietiskelyjen tarkoituksen oli saada todistetuksi, ettei Jumalaa ole olemassa.

Eräänä päivänä Guido oli kävellyt keskelle porfyyripylväikköjä ja marmorisia hautapatsaita. Betto sattui seurueineen tulemaan ratsain samaan aikaan paikalle ja päätti kiusoitella Guidoa. Seurue ratsuineen piiritti hänet ja he huusivat: ”Sinähän et halua liittyä seuraamme, Guido. Mutta sanopa, mitä sinä luulet voittaneesi, jos saat joskus osoitetuksi. ettei Jumalaa ole olemassa.” Piiritetty Guido vastasi: ”Hyvät herrat, tehän olette täällä kotonanne ja voitte siis sanoa minulle mitä mielitte.” Samassa hän laski kätensä suurelle hautakivelle, hyppäsi ketterästi sen yli ja riensi pois kiusanhenkiensä parista.

Seurueen jäsenet töllistelivät toisiaan ja sanoivat sitten, että Guido on menettänyt järkensä. Mutta Betto sanoi: ”Teidän järjessänne on pikemmin vikaa, koska ette ymmärrä Guidon tarkoitusta. Tämä paikkahan on kuolleiden asunto, ja sanomalla meidän olevan täällä kotonamme hän on siis tähdentänyt, että me samoin kuin muutkin, jotka eivät välitä opiskelemisesta ja ajattelemisesta, ovat hänen kaltaistensa viisaiden miesten silmissä kuolleita.” Nyt kaikki nolostuivat ymmärtäessään Guidon tarkoituksen eivätkä tämän jälkeen yrittäneet kiusoitella häntä. Mutta Bettoa pidettiin siitä lähtien tavallista terävä-älyisempänä ritarina. 

Kuudes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (60)

San Antonion luostarin munkki Cipolla tapasi kiertää Certaldon kylässä joka vuosi keräämässä almuja, joita yksinkertaiset ihmiset hänelle antoivat. Veli Cipolla oli punatukkainen, pienikokoinen ja ovelasti hymyilevä veijari. Hän osasi puhua mainiosti ja takertelematta ja oli jokaisen paikkakunnan asukkaan tuttava. Cipolla saapui taas tapansa mukaan eräänä elokuun sunnuntaina keräämään almuja. Hän kuulutti jumalanpalvelukseen menevälle väelle, että kirkonmenojen jälkeen hän saarnaisi väkijoukolle ja näyttäisi yhtä luostarinsa pyhää ja ihanaa pyhäinjäännöstä. Se on enkeli Gabrielin siiven sulka – sulka, joka häneltä putosi neitsyt Marian luona hänen käydessään ilmoittamassa tälle pojan syntymästä.

Cipollan puheen kuulleiden joukossa oli kaksi nuorta vekkulia, Giovanni del Braghiera ja Biagio Pizzini. Munkin hyvin tuntemat kaverukset päättivät tehdä hänelle kepposen varastamalla Gabrielin sulan. Cipollan palvelijan, Guccion, olisi pitänyt munkin poissa ollessa vartioida pyhäinjäännöstä, mutta palvelijalla oli Cipollan puheiden mukaan yhdeksän vikaa, jotka Cipolla kysyttäessä lasketteli kuin lorua:

Hän on hidas ja laiskakin

ja aina mitä likaisin.

Ei tottelemaan häntä saa,

hän valehtelee, juoruaa.

Ja lisäksi tuo typerys

on suustaan aika törkimys.

Sitä paitsi palvelija kuvitteli rujosta ulkomuodostaan huolimatta olevansa komea ja oli kovasti hameväen perään. Niinpä Guccio ei ollut majatalossa vartioimassa pyhäinjäännettä, vaan oli majatalon keittiössä. Siellä työskenteli Guccion maun mukainen nainen – pienehkö, pyöreähkö ja pulleahko, rinnat kuin imettäjällä ja kasvot niin rumat, että hän olisi niiden puolesta voinut kuulua Barocien sukuun. Rähjäinen ja aatelismiestä näyttelevä Guccio koetti turhaan hurmata keittäjää. Niinpä Giovannin ja Biagion oli helppo tunkeutua veli Cipollan huoneeseen ja etsiä pyhäinjäännöspussi. Gabrielin sulka osoittautui papukaijan pyrstösulaksi, jolla oli helppo huiputtaa tavallista kanssa, sillä papukaijoja alettiin tuoda Toscanaan enemmissä määrin vasta myöhemmin. Nuoret miehet ottivat sulan haltuunsa, mutta panivat sen tilalle lippaaseen huoneen nurkasta löytämäänsä hiiltä.

Syötyään hyvän päivällisen linnassa tuttavansa luona ja nukuttuaan pienet unet lähti Veli Cipolla kirkon edustalle haetettuaan Gucciolla ensin pyhäinjäännöspussin. Väen kokoonnuttua Cipolla saarnasi voimallisesti vahvistaakseen kuulijoiden uskoa ihmeisiin. Valmistautuessaan näyttämään enkeli Gabrielin hän luki ensin synnintunnustuksen, antoi sitten sytyttää kaksi kynttilää, otti hupun päästään ja otti varovasti kankaan lippaan ympäriltä. Sanottuaan vielä muutaman sanan enkeli Gabrielin kunniaksi hän avasi lippaan. Nähdessään, että lippaassa oli vain hiiliä, ei Guccio menettänyt malttiaan, vaan lausui kädet ristissä ja katse kohti taivasta kohotettuna: ”Taivaallinen isä, kiitetty olkoon aina Sinun kaikkivaltiutesi!” 

Sitten hän painoi lippaan kannen kiinni, kääntyi yleisön puoleen ja aloitti kertomuksen, josta kiireinen aikamme sallii toistaa vain viidesosan. Guccion nuorena ollessa apotti lähetti hänet etsimään posliiniprivilegit, joista ei mene yhtään leimaveroa, mutta joista on muille ihmisille paljon enemmän hyötyä kuin meille. Guccio vaelsi läpi Italian Sardiniaan. Sieltä hän jatkoi Pyhän Yrjön käsivarren kautta Bluffiaan ja Fuffiaan sekä sieltä Valhemaahan. Tästä maasta, jossa muuten käytettiin vain leimaamatonta rahaa, tuli munkki Abruzziaan, missä miehet ja naiset liikkuvat vuoristossa puukengät jalassa ja siat syövät sisälmyksiään. Viimein munkki saapui Palsternakkaan Intiassa, missä hän näki lehmien lentävän. Kun etsittyä ei sieltäkään löytynyt, kääntyi Guccio takaisin ja saapui pyhään maahan, missä vanha leipä maksaa kesäisin neljä liiraa, mutta tuoretta saa ilmaiseksi. Siellä hän tapasi Jerusalemin hurskaan patriarkan, kunnianarvoisan Älähitossavain Koskeminuun, joka esitteli pyhäinjäännöksiään. Niihin kuului muun muassa ihmeen hyvin säilynyt Pyhän Hengen sormi, kerubin kynsi, pyhän Hokkuspokkuksen reisiluu ja pieni pullo hikeä, jota pyhä Mikael vuodatti painiskellessaan paholaisen kanssa. Cipolla lahjoitti patriarkalle koko Morellovuoren rinteen ja muutamia lukuja Capreziota ja sai vastalahjaksi palasen pyhää ristiä, Salomon temppelin kellojen ääntä sisältävän pullon, sulan Gabrielin siivestä ja muutamia hiiliä, joiden päällä pyhä ja autuas marttyyri Laurentius poltettiin.

Nyt Cipolla selitti kuljettavansa yhdessä lippaassa enkeli Gabrielin sulkaa ja toisessa pyhän Laurentiuksen polttaneita hiiliä. Mutta lippaat olivat niin samanlaisia, että munkki oli aiemminkin sekaantunut niissä. Niin oli käynyt nytkin, varmastikin Jumalan tahdosta. Niinpä Cipolla lupasi, että jokainen, joka antoi hänen tehdä ristinmerkin pyhillä hiilillä, voi olla koko vuoden varma siitä, ettei tuli polta häntä hänen huomaamattaan. Veli Cipolla alkoi nyt tehdä hiilellä ristinmerkkejä yksinkertaisten miesten puhtaisiin paitoihin ja naisten valkoisiin huntuihin ja hän vannoi pyhästi, että sitä mukaa kuin hiiliä kului, ne lisääntyivät jälleen lippaassa.

Giovanni ja Biagio olivat kuuntelemassa hänen saarnaansa, ja todetessaan, miten ovelasti hän selviytyi, he nauroivat niin, että heiltä oli mennä leuka sijoiltaan. Väkijoukon hajaannuttua he menivät Cipollon luo kertomaan, mitä olivat tehneet. Sitten he antoivat sulan hänelle takaisin, ja seuraavana vuonna se tuotti hänelle yhtä paljon kuin hiilet olivat tuottaneet tänään.