Decamerone 11 - 20 (Kertomukset 1 - 10 täällä)

Toinen päivä, ensimmäinen kertomus. Neito Neifile vuorossa.

Trevisossa eli hurskas Arrigo-niminen saksalainen köyhä kantaja. Väitetään, että hänen kuolinhetkellään kaupungin tuomiokirkon kellot alkoivat soida itsestään. Tätä pidettiin ihmeenä, ja Arrigo julistettiin saman tien pyhimykseksi. Kaupungin koko väki kokoontui tuomiokirkkoon, jonne tuotiin myös halvautuneita sokeita ja muuten rampautuneita koskettamaan Arrigon ruumista ja saamaan siten takaisin terveytensä.

Tämän hälyn aikana Trevisoon saapui kolme firenzeläistä ilveilijää: Stecchi, Martellino ja Marchese. Miehet halusivat lähteä katsomaan pyhimystä, mutta se näytti mahdottomalta hirvittävässä tungoksessa. Silloin Martellino tekeytyi rammaksi ja halvautuneeksi. Stecchi ja Marchese raahasivat nyt kainaloista tukien Martellinon kirkkoon. Väkijoukko teki tietä rampautuneelle, ja pian pari vartiossa ollutta aatelismiestä heitti Martellinon vainajan päälle, jotta rampa taas tervehtyisi. Taitavana näyttelijänä Martellino ojenteli ensin sormensa, sitten kätensä ja kasvonsa ja lopulta koko ruumiinsa oikeisiin muotoihinsa.

Kansa hurrasi pyhän Arrigon kunniaksi, mutta paikalle sattunut Martellinon hyvin tuntenut firenzeläinen paljasti ilveilijän. Raivostunut kansanjoukko karkasi Martellinon kimppuun ja alkoi hakata tätä. Ihmisjoukko olisi epäilemättä repinyt ilveilijän palasiksi, ellei Marchese olisi saanut ajatusta. Hän ryntäsi lähellä olleen kaupungin vartioston luo ja huusi, että Martellino on varastanut häneltä lompakon, jossa oli runsaasti rahaa. 

Tusina vartiomiehiä ryntäsi kansanjoukkoon ja vangitsi pahasti kolhitun Martellinon, jota alettiin raahata raatihuoneelle. Kasanjoukko kulki jäljessä. Monet saivat kuulla, että ilveilijää syytetään taskuvarkaudesta. Hekin väittivät joutuneensa varkauden kohteiksi arvellen siten saavansa Martellinon rangaistuksen ankarammaksi.

Martellino vastasi syyteisiin aluksi leikkiä laskien, koska ei mielestään ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen. Ankara tuomari sidotti Martellinon kuitenkin paaluun ja annatti hänelle tukevan selkäsaunan saadakseen tunnustuksen ja voidakseen hirtättää tämän. Martellinon vaatimuksesta tuomari kutsui muutamia häntä syyttäneitä kuultavaksi. Joku sanoi Martellinon varastaneen häneltä rahapussin kahdeksan päivää sitten, joku kolme päivää sitten. Martellino halusi nyt paikalle majatalon isännän ja muita todistajia, jotka voisivat selittää hänen olleen kaupungissa vain pari tuntia.

Tällä välin Marchese ja Stecchi havaitsivat saattaneensa juonellaan Martellinon ojasta allikkoon. He ryntäsivät majatalonsa isännän luo ja selittivät tälle koko asian. Naureskeleva isäntä vei heidät Sandro Agolantin luo, jolla oli suuri vaikutusvalta kaupungin käskynhaltijaan. Hereästi naureskellen Sandro ja käskynhaltija järjestivät Martellinolle pelastuksen. Tuomari joutui luovuttamaan Martellinon, jonka puolusteluja hän ei ottanut kuullakseen. Mahdollisesti hänellä oli vanhaa kaunaa firenzeläisiä kohtaan, ja siksi hän oli päättänyt hirttää Martellinon.

Käskynhaltijan luona Martellino pyysi vain sitä suurta armonosoitusta, että saisi poistua saman tien kaupungista. Hän tuntisi hirttoköyden kaulassaan siihen asti, kunnes olisi jälleen Firenzessä. Käskynhaltija nauroi makeasti koko jutulle ja antoi toveruksille uudet puvut. Kolmikko palasi suuresta vaarasta pelastuttuaan terveinä ja ehjinä kotiseudulleen.

 Decamerone

Toinen päivä, toinen kertomus. Nuorukainen Filostrato äänessä.

Kauppias Rinaldo d’Asti oli matkalla Ferrarasta Veronaan. Tiellä hän tapasi matkustavaisia, joita luuli kauppiaiksi. Rinaldo asettui heidän seuraansa, vaikka tosiasiassa nämä olivat maantierosvoja. Yksi sivistyneiksi miehiksi tekeytyneistä maantierosvoista kyseli, miten kauppiaalla oli tapana rukoilla matkoillaan. Rinaldo kertoi rukoilevansa matkalla joka aamu Jumalalta ja pyhältä Julianukselta, että saisi seuraavaksi yöksi hyvän yösijan. Kertaakaan hän ei ole jättänyt rukoilematta, ja aina hän oli saanut hyvän yösijan.

Sopivassa paikassa yön lähestyessä maantierosvot hyökkäsivät Rinaldon kimppuun ja ryöstivät hänet puti puhtaaksi. ”Nythän näet, auttaako pyhä Julianus sinulle hyvän yösijan”, ivaisivat rosvot poistuessaan. Rinaldon palvelija oli paennut nähdessään isäntänsä kohtalon, joten Rinaldo jäi yksin pakkaseen paitasillaan ja paljain jaloin. Hän juoksi kohti Castel Guigliemoa päästäkseen kaupungin suojiin. Yö oli jo koittanut, joten kaupungin portit oli suljettu ja sillat nostettu ylös. Onnekseen Rinaldo näki talon, joka ulkoni hieman kaupunginmuurista. Sen ulko-oven taa hän kokosi oljista vuoteen ja soimasi ankarasti pyhää Julianusta, joka oli hänet näin hyljännyt.

Pyhä Julianus oli kuitenkin kovassa toimessa hankkiakseen hyvän yösijan uskolliselle palvelijalleen. Talossa näet asui kaunis nuori leski, jota muuan markiisi Azzo rakasti yhtä paljon kuin itseään. Leski odotteli markiisia tulevaksi ja valmisti tälle kuuman kylvyn. Markiisi joutui kuitenkin matkustamaan muualle, joten leski meni itse kylpyyn. Kylpyhuone sattui olemaan juuri sen oven vieressä, jonka takana Rinaldo voihki ja valitti hampaat kalisten kovaa kohtaloaan. Leski lähetti palvelijansa tiedustelemaan. Palvelijatyttö sääli kylmän kohmettamaa kauppamiestä. Leskikin tunsi sääliä, ja päätti laskea tuntemattoman sisään. Rinaldo nimittäin sattui olemaan juuri sen oven takana, jota markiisi käytti vierailuillaan, ja leskellä oli avain tähän oveen.

Leski lähetti kylmän kangistaman Rinaldon kuumaan kylpyyn ja haetutti tälle miesvainajansa vaatteet. Ne sopivatkin täydellisesti kauppiaalle. Leski kutsui vielä Rinaldon lämmittelemään takkatulen äärelle. Sen jälkeen he siirtyivät aterioimaan. Kaunis leski havaitsi vieraan komeaksi ja sivistyneeksi mieheksi. Markiisin odotettu käynti oli jo nostanut lemmenkaipuun lesken rintaan. Hän puhutteli ja lohdutteli Rinaldoa kertoen, että vieras oli hänen miesvainajansa vaatteissa aivan tämän näköinen. Siksi lesken teki mieli suudella Rinaldoa. Rinaldo ei ollut typerä, vaan ilmoittautui ilomielin suutelemaan leskeä, joka oli pelastanut hänet paleltumiskuolemalta. Leski, jonka koko ruumis paloi lemmentuskissa, heittäytyi silmänräpäyksessä hänen käsivarsilleen. Lesken makuuhuoneessa he kävivät viipymättä vuoteeseen ja tyydyttivät halunsa ennen päivän tuloaan täydelleen ja useaan kertaan. Mutta aamun sarastaessa he nousivat lesken toiveesta ylös. Ettei kukaan pääsisi juoruamaan, antoi leski Rinaldolle takaisin tämän risaiset vaatteet ja ohjasi kauppiaan ulos samasta ovesta kuin tämä oli tullut. Leski antoi vielä Rinaldolle täyden kukkarollisen rahaa. 

Kaupunkiin päästyään Rinaldo etsi palvelijansa ja vaihtoi puhtaat vaatteet päälleen. Ihmeekseen hän törmäsi niihin kolmeen rosvoon, jotka olivat hänet edellisiltana ryöstäneet. Näitä tuotiin juuri jostain toisesta rikoksesta vangittuina kaupunkiin. Miehet pakotettiin tunnustamaan rikoksensa, ja Rinaldo sai takaisin hevosensa, vaatteensa ja rahansa. Kiittäen sydämensä pohjasta Jumalaa ja pyhää Julianusta Rinaldo nousi ratsaille ja saapui pian hyvissä voimissa kotiinsa. Mutta rosvot riippuivat jo seuraavana päivänä hirsipuussa.

Decamerone

Toinen päivä, kolmas kertomus. Pampinea kertoo.

Firenzessä asui muinoin Tedaldo-niminen rikas aatelismies, jolla oli kolme poikaa: Lambardo, Tedaldo ja Agolante. Isä kuoli poikien ollessa vielä alaikäisiä. Nuoret alkoivat sen jälkeen tuhlata rahojaan juhlimalla määrättömästi. Vähitellen he panttasivat omaisuuttaan, kunnes olivat aivan köyhyyden kynnyksellä. Silloin he myivät vähäisen omaisuutensa ja matkasivat Lontooseen asti. Siellä he alkoivat harjoittaa omaisuutensa rippeillä tuottoisaa koronkiskontaa. 

Lontoossa he vaurastuivat liiketoimillaan niin, että saattoivat palata Firenzeen ja hankkia takaisin suuren osan omistuksistaan siellä. Sisarenpoikansa Alessandron he lähettivät Lontooseen hoitamaan liiketoimiaan. Pian veljekset jatkoivat entistä tuhlailevaa elämätapaansa. Sitä he kykenivät jatkamaan pitkään Alessandron Lontoosta lähettämillä rahoilla, ja lainaamalla rahaa kauppiailta. Sitten Englannissa syttyi sota kuninkaan ja erään hänen poikansa välillä, eikä Alessandro enää kyennyt lähettämään rahaa Firenzeen. Veljekset joutuivat nyt vankilaan maksamattomien velkojen takia, ja heidän perheensä joutuivat kaupungista maaseudulle, missä köyhyys odotti heitä. 

Kun sota Englannissa jatkui vuosia, päätti Alessandro palata Italiaan. Mannermaalle tultuaan hän liittyi suureen seurueeseen, jonka tarkoituksena oli viedä Roomaan nuori apotti. Tämän piti ikänsä vuoksi saada erivapaus tehtäväänsä paavilta. Matkalla apotti mieltyi hyvin paljon komeaan ja sivistyneeseen Alessandroon. Eräässä ahtaassa majatalossa isäntä sijoitti Alessandron nukkumaan apotin huoneeseen jyväsäkkien päälle. Vielä hereillä ollut apotti kutsui tämän viereensä nukkumaan. Esteltyään aikansa Alessandro suostui, mutta hämmentyi, kun apotti syleili häntä kuin rakastava tyttö. Alessandro pelkäsi jo apotin tuntevan häpeällistä rakkautta häntä kohtaan, mutta tämä riisuikin paitansa ja siirsi Alessandron käden tunnustelemaan kahta pyöreätä, kiinteätä ja hentoista kumparetta, jotka tuntuivat olevan kuin norsunluuta. Tyttö kertoikin nyt olevansakin matkalla Roomaan, jossa paavin tehtävänä oli naittaa neito Skotlannin ikäkululle kuninkaalle. Neitsyt oli kuitenkin rakastunut Alessandroon ja päättänyt ottaa tämän puolisokseen. Sitten nuoret syleilivät toisiaan ja iloitsivat lopun yötä nauttien siitä suuresti.

Roomassa neito selitti kaunopuheisesti paaville asiansa. Hämmentynyt paavi suostui lopulta vihkimään kuninkaantyttären ja Alessandron. Lisäksi paavi onnistui rauhoittamaan kuninkaantyttären seurueen korkeat jäsenet, jotka aluksi katkeroituivat asian saaman käänteen vuoksi.

Vastanaineet lähtivät nyt Firenzeen, jossa nuori morsian pelasti miehensä enot vankeudesta maksamalla heidän velkansa ja palauttamalla heille entisen omaisuutensa. Nuoripari matkasi sitten Englantiin, jossa aatelismiehet olivat saaneet kuninkaan lepytetyksi. Alessandrosta tehtiin Cornwallin kreivi. Kykeneväisyydellään ja väsymättömyydellään hän sai kuninkaan ja tämän pojan välisen sodan loppumaan. Hänen väitetään viisautensa ja urhoollisuutensa ansiosta sekä appensa avulla valloittaneen Skotlannin ja tulleen kruunatuksi sen kuninkaaksi.

Decamerone

Toinen päivä, neljäs kertomus. Laurettan vuoro.

Kauniilla Amalfin rannikolla Ravellon kaupungissa asui vauras kauppias Landolfo Ruffolo. Hän oli kaupungin rikkain mies, mutta halusi silti kaksinkertaistaa omaisuutensa. Hän osti tavattoman suuren laivan, lastautti sen ja purjehti Kyprokselle. Sinne oli kuitenkin jo aiemmin saapunut laivoja samanlaisessa lastissa, joten Landolfo joutui myymään tavaransa pilkkahinnalla. Lähes perikatoon joutunut kauppias päätti rikastua mihin hintaan hyvänsä tai kuolla. Hän vaihtoi suuren laivansa pienempään, merirosvoukseen sopivaan alukseen. Vuoden ajan hän ryösteli pääasiassa turkkilaisia laivoja saaden kokoon suuren omaisuuden.

Kotimatkallaan Landolfo joutui myrskyyn, joka pakotti hänet pienine aluksineen hakeutumaan lähellä rantaa sijainneen saaren suojiin. Paikalle osui kaksi myrskyä väistänyttä genovalaista alusta. Alusten omistajat saivat selville Landolfon rikkauden ja ryöstivät hänet. Kauppiaan alus upotettiin ja Landolfo vangittiin. Hänelle jäi rikkauksistaan vain pahainen takki. Seuraavana päivänä genovalaiset jatkoivat matkaa, mutta joutuivat yöllä uuteen myrskyyn. Myrsky heitti sen laivan, millä Landolfo oli, päin kalliota. Landolfo pelastui lankun varaan. Aamun koittaessa hän huomasi olevansa yksin merellä. Pelastavan lankun lisäksi näkyvillä oli vain arkku, joka lopulta iskeytyi lankkuun niin, että Landolfo putosi mereen. Lopulta hän pelastui arkun päälle. Kouristuksenomaisesti hän piti kiinni arkusta seuraavan päivän ja yön ajan. 

Lopulta Landolfo ja arkku ajautuivat maihin. Köyhä nainen sääli kauppiasta ja raahasi hänet suurin vaivoin kotiinsa. Nainen elvytti Landolfon kuuman kylvyn, viinien ja leivoksien avulla. Lopulta kauppias voimistui niin, että nainen lähetti hänet jatkamaan matkaa. Samalla hän luovutti Landolfolle arkun, joka oli pelastanut kauppiaan hengen. Kauppias oli jo unohtanut arkun, mutta vilkaisi sen sisältöä. Arkku olikin täynnä kallisarvoisia jalokiviä. Landolfo osasi nyt salata vaurautensa. Hän kääri jalokivet vanhoihin ryysyihinsä. Arkun hän jätti naiselle ja pyysi sen sijaan säkin. 

Jalkamatkallaan kohti Ravelloa hän tapasi pari kotikaupunkinsa kauppiasta. Nämä lainasivat hänelle hevosen. Vasta kotikaupungissaan hän uskalsi tutkia tarkemmin jalokiviä. Landolfo havaitsi nyt tulleensa hyvinkin kaksi kertaa rikkaammaksi, kuin hän oli ollut matkalle lähtiessään. Myytyään jalokivet hän lähetti suuren rahasumman sille kelpo naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Samoin hän palkitsi häntä auttaneet kauppiaat. Mutta loput rahat hän piti itse ja eli kunniallisesti kuolemaansa saakka ryhtymättä enää mihinkään kaupankäyntiyrityksiin.

Decamerone

Toinen päivä, viides kertomus. Fiammetan piiitkä kertomus.

Perugiassa eli aikanaan nuori hevoskauppias Andreuccio de Pietro. Hän lähti Napoliin hevoskaupoille. Perillä hän teki tarjouksia, mutta kauppoja ei syntynyt. Andreuccio esitteli auliisti rahojaan, ettei hänen luultaisi tehneen tarjouksia leikillään. Eräs kaunis nuori nainen huomasi tämän ja päätti omia rahat itselleen. Hänen seurassaan ollut vanha palvelijatar riensi Andreuccion luo ja syleili tätä lämpimästi. 

Nuori nainen kyseli palvelijattareltaan, ketä tämä oli käynyt syleilemässä. Ilmeni, että vanha nainen oli ollut Andreuccion isän palveluksessa pitkän aikaa. Nyt nuori nainen otti kaiken mahdollisen selville Andreucciosta ja hänen perheestään. Nuori tyttö järjesti nyt palvelijattarelle töitä koko päiväksi, niin ettei tämä päässyt tapaamaan hevoskauppiasta. Illan tullen hän lähetti keskenkasvuisen tytön hakemaan Andreuccion luokseen. Tyttö kertoi, että eräs jalosukuinen ja kaunis nainen tahtoi keskustella hevoskauppiaan kanssa. 

Andreuccio seurasi tyttöä ja tapasi perillä kauniskasvoisen ja aistikkaasti pukeutuneen nuoren naisen. Tämä kertoi yllättäen olevansa Andreuccion sisar! Isä oli saattanut naisen äidin raskaaksi Palermossa, mutta sitten unohtanut äidin ja tyttärensä. Niin taitavasti nainen kertoi tarinansa vanhalta palvelijattarelta saamiensa tietojen pohjalta, että Andreuccio uskoi häntä. Keskustelu vei kotvan aikaa, ja oli hyvin kuuma. Kaunis nainen tuotatti pöytään leivoksia ja viiniä, jota kaateli runsaasti hevoskauppiaalle. Andreuccio halusi jo palata majapaikkaansa, mutta nainen ei sitä sallinut. Hän muka lähetti palvelijatyttönsä kertomaan majatalon, että hevoskauppias palaa myöhemmin. Andreuccio ja nainen söivät illallisen, jota nainen ovelasti pitkitti myöhään yöhön. Hevoskauppias aikoi sitten vielä palata majataloonsa, mutta nainen ei sitä sallinut. Hänen mukaansa Napolin öiset kadut olivat liian vaaralliset yksinäiselle kulkijalle.

Nyt pieni poika ohjasi Andreuccion makuuhuoneeseensa. Riisuttuaan päällysvaatteensa – ja lompakkonsa – Andreuccio kysyi tietä kevennyspaikkaan. Poika osoitti hänelle tien. Ulkona kävi sitten niin, että hän astui irtonaiselle lankulle ja putosi mukavuuslaitoksen alla sijaitsevaan kasaan. Onneksi Andreuccio ei loukannut itseen, vaan alkoi pontevasti huutaa apua. Nuori nainen kuuli huudot, korjasi talteen rahakukkaron ja sulki hevoskauppiaan auki jättämän oven. 

Andreuccio ryömi pois ulosteläjästä ja ymmärsi tulleensa petetyksi. Hän alkoi huutaa ja hakata nuoren naisen ovea raivokkaasti. Nainen avasi vain ikkunansa eikä ollut tuntevinaan hevoskauppiasta. Andreuccio alkoi hakata ovea entistä raivokkaammin isolla kivellä. Heränneiden naapurien joukossa oli yksi niin yrmeännäköinen ja uhkaava jätti, että Andreuccio katsoi parhaaksi paeta paikalta 500 kultafloriinia köyhempänä. 

Hevoskauppias koetti nyt löytää rantaan peseytyäkseen. Matkalla hän törmäsi kahteen mieheen, joille kertoi karusta kohtalostaan. Näiden mielestä Andreuccio sai olla onnellinen, koska oli vielä elossa. He tiesivät hyvin hevoskauppiasta huijanneen naisen suojelijoineen ja vakuuttivat, ettei miehellä ole mitään mahdollisuuksia saada rahojaan takaisin. Hetken neuvoteltuaan miehet tarjosivat Andreucciolle mahdollisuuden saada tappionsa takaisin.

Napolin arkkipiispa Filippo Minutalo oli nimittäin haudattu samana päivänä virkapukuineen. Miehet olivat nyt matkalla ryöstämään hänen sormuksensa, jonka arvo oli yli 500 floriinia. Andreuccio suostui tuumaan. Matkalla kirkkoon miehet saivat tarpeekseen hevoskauppiaan vaatteista lähtevästä löyhkästä. He menivät torin kaivolle. Sieltä oli varastettu sanko, mutta köysi kaivoon oli tallessa. Niinpä miehet laskivat Andreuccion kaivoon. Siellä tämän tuli peseytyä. Puhtaaksi tultuaan hänen piti nykäistä köydestä, jolloin miehet kiskoisivat hänet ulos. Paikalle osui kuitenkin muutamia kuumissaan ja janoissaan olevia poliiseja. Nämä havaitessaan miehet pakenivat torilta. Nyt poliisit alkoivat vetää köydestä luullen sen päässä olevan vesisangon. Kun kaivosta punnertautui esiin Andreuccio, syöksyivät säikähtyneet poliisit pakoon. 

Andreuccio ei ymmärtänyt tapahtuneesta mitään, mutta päätti epävarmana ja peloissaan jatkaa matkaansa. Pian hän törmäsi rikoskumppaneihinsa, jotka selittivät hänelle tapahtuneen. Nyt miehet riensivät tuomikirkkoon, missä miehet saivat sorkkaraudoillaan avattua piispan sarkofagin kantta niin, että yksi mies sopi aukosta sen sijaan. Miehet pakottivat Andreuccion sarkofagin sisään. Hevoskauppias arvasi, että roistot aikoivat jättää hänet sarkofagiin saatuaan kaiken arvokkaan käsiinsä. Niinpä Andreuccio ojensi tovereilleen piispansauvan, käsineet, vaatteet ja kaiken arvokkaan, paitsi sormuksen. Sen hän piti itsellään. Kun roistot tajusivat, etteivät saa sormusta, tempaisivat he sorkkaraudat pois. Niin Andreuccio jäi sarkofagin vangiksi. Hän pelkäsi kuolevansa sinne. Toisaalta jos hänet pelastettaisiin, hirtettäisiin hänet varkaana.

Sitten kuului kuitenkin ääniä, joiden perusteella Andreuccio arvasi kirkkoon saapuneen seurueen olevan samalla asialla kuin hänkin tovereineen. Kun sarkofagin kantta oli raotettu, käytiin kiistaa siitä, kuka ryömisi sisään. Vihdoin muuan pappi sanoi, etteivät vainajat syö ihmisiä. Hän alkoi tunkeutua sarkofagiin jalat edellä. Tämän huomatessaan Andreuccio tarttui jalkaan vetääkseen papin sisälle. Kauhistunut pappi säntäsi kirkuen pakoon vieden mukanaan toverinsakin. Andreuccio ryömi arkusta ja poistui kirkosta. Päivän koittaessa hän löysi tien majapaikkaansa. Kuultuaan seikkailusta kehotti majatalon isäntä hevoskauppiasta poistumaan oitis Napolista. Andreuccio palasi Perugiaan sijoitettuaan siis rahansa hevosten asemasta sormukseen.

Decamerone

Toinen päivä, kuudes kertomus. Emilian vuoro.

Manfred kruunattiin Sisilian kuninkaaksi. Hänen hovissaan oli napolilainen aatelismies Arrighetto Capece, joka oli naimisissa kauniin Beritola Caraccion kanssa. Kuningas Kaarle voitti Manfredin taistelussa, ja Arrighetto heitettiin tyrmään. Rouva Beritola pakeni Liparin saarelle kahdeksanvuotiaan poikansa Giuffreddin kanssa. Siellä hän synnytti toisen pojan, jonka nimeksi tuli Scacciato. Beritola lapsineen koetti paeta Napoliin sukulaistensa turviin, mutta laiva joutui myrskyn takia ankkuroitumaan erään saaren suojiin. Rouvan ollessa maissa itkemässä miehensä kohtaloa iskivät merirosvot alukseen ja hinasivat sen pois.

Rouva Beritola oli nyt menettänyt lapsensakin. Surressaan hän törmäsi kahteen samana päivänä syntyneeseen vohlaan. Koska hänellä oli synnytyksen jälkeen vielä maitoa rinnoissaan, imetti hän pieniä eläimiä. Pian Beritola ystävystyi kaurisemonkin kanssa. Rouva eli saarella monta kuukautta vettä juoden ja kasveja syöden. Sitten saarelle osui myrskyä pakoon vaimoineen paennut hurskas aatelismies, Conrado de Malespani. Malespanit tunsivat Beritolan ja pelastivat hänet kotiinsa kreivi Conradon palvelukseen.

Merirosvot kuljettivat rouva Beritolan lapset ja imettäjän Genovaan, missä heidät myytiin herra Guasparrino d´Orialle. Imettäjä päätti salata lasten henkilöllisyyden ja alkoi kutsua Giuffrediä Giannotto di Procidaksi. Nuoremman lapsen nimeä hän ei katsonut tarpeelliseksi muuttaa. Guasparrinon luona he joutuivat tekemään huonosti vaatetettuina mitä halvimpia ja karkeimpia töitä. Kuusitoistavuotiaana Giannotto karkasi merille ja kierteli maailmaa muutaman vuoden ajan.

Lopulta Giannotto, josta oli kasvanut komea nuorukainen, asettui markiisi Malespanin palvelukseen. Siellä hän näki silloin tällöin äitinsä, mutta he eivät enää tunteneet toisiaan. Sitten yksi markiisin tyttäristä, kuusitoistavuotias Spina, palasi leskeksi jäätyään kotiinsa. Hän ja Giannotto rakastuivat salaa intohimoisesti. Eräänä päivänä retkellä tiheässä lehdossa nuori leski ja Giannotto kävivät kukkavuoteelle tuuheiden puiden alle ja soivat toisilleen lemmen ylimpiä iloja. Aika kului lemmen huumassa niin nopeasti, että Spinan äiti ja isä pääsivät yllättämään rakastavaiset. Markiisi tahtoi raivopäissään surmata nuoret, mutta markiisitar sai hänet tyytymään siihen, että lempiväiset suljettiin vankeuteen eri koppeihin.

Sitten tapahtui niin, että Sisiliassa syntyi kapina, ja Kaarlen nimittämä hallitsija syrjäytettiin. Markiisi oli tästä iloinen, sillä hän kuului Kaarlen vastustajiin. Giannotto sai kuulla uutisen tyrmässään. Nyt hän paljasti todellisen henkilöllisyytensä vartijalle, joka puolestaan kertoi uutisen Conradolle. Markiisi lähti heti rouva Beritolan puheille. Selvisi, että rouvalla todella oli Giuffreddi-niminen poika. Giannottoa kuunneltuaan Conrado vakuuttui, että Giannotto oli todella Giuffreddi, Arrighetto Capecen poika. Nyt markiisi huomasi tilaisuuden pelastaa tyttärensä kunnian naittamalla hänet Giuffreddille. Tämä suostuikin tuumaan, ja pari kihlautui markiisin läsnä ollessa. Muutaman päivän kuluttua markiisi kutsui nuorten äidit ja kihlaparin koolle. Nyt Beritola tunsikin poikansa, syleili häntä ja pyörtyi ilon huumassa poikansa syliin. 

Jälleennäkemisen riemun tasaannuttua Giuffreddi pyysi markiisia ottamaan selvää isänsä ja veljensä kohtalosta. Conrado lähetti luotetut miehensä Genovaan ja Sisiliaan selvittämään asioiden laitaa. Genovassa herra Guasparrino varmisti sanansaattajan viestin. Varmistuttuaan imettäjän ja Scacciaton henkilöllisyydestä häpesi hän sitä, miten kehnosti oli näitä kohdellut vuosien ajan. Hyvitykseksi hän naitti yksitoistavuotiaan tyttärensä Scacciatolle suurten myötäjäisten kera.

Conrado järjesti suuret juhlat Scacciaton ja imettäjän paluun johdosta. Suureen ilonjuhlaan saapui vielä kaiken Sisiliaan mennyt lähetti, joka kertoi uutiset Arrighettosta. Kapinalliset olivat vapauttaneet vankeudesta Sisiliassa. Arrighetto oli noussut uuden kuninkaan suosioon ja saanut takaisin menettämänsä omaisuudet. Hän oli varustanut useita aatelismiehiä ja laivan noutamaan puolisoan ja lapsiaan kotiin. Aatelismiehet saapuivatkin vielä pitojen ollessa kesken ja osallistuivat juhliin usean päivän ajan.

Sitten oli aika lähteä. Beritola ja Giuffreddi heittivät haikeat jäähyväiset ja astuivat laivaan. Tuuli oli suotuisa, ja pian he saapuivat Sisiliaan, missä Arrighetto heidät vastaan sanoin kuvaamattoman kiitollisena. Sisiliassa he elivät hyvin onnellisina ja olivat kiitollisia Jumalalle tämän heitä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.

Decamerone

Toinen päivä, seitsemäs kertomus. Panfilo.

Babyloniassa hallitsi Beminedeb-niminen sulttaani, jolla oli Alatiel-niminen tytär, jota pidettiin kauneimpana koko valtakunnassa. Saatuaan sodassa apua Algarven kuninkaalta, päätti sulttaani lahjoittaa tyttärensä tämän puolisoksi. Tytär seurueineen lähti matkalle, mutta raju myrsky iski laivan kimppuun. Miehistö koetti pelastautua veneeseen, joka kuitenkin upposi miehet mukanaan. Laiva murskautui Mallorcan kallioihin. Prinsessan pelasti muuan Pericone de Visalgo -niminen aatelismies.

Pericone ihastui kauniiseen prinsessaan ja lähenteli tätä kaikin keinoin. Prinsessa ei vastannut lemmentuskaisen Periconen lähentelyihin, joten aatelismies keksi juonen. Hän järjesti illallisen, jonka aikana juotti prinsessalle suuren määrän viiniä. Yöllä prinsessa ei enää vastustellut, vaan sai ensi kertaa tietää, millaisella sarvella miehet puskevat. Sen jälkeen he viettivät monia lemmenöitä, vaikka heillä ei ollut yhteistä puhekieltä. Periconella oli Marato-niminen veli, joka hänkin rakastui kauniiseen prinsessaan. Katala Marato murhasi veljensä ja kaappasi toveriensa avulla Alatielin laivaan, joka matkasi Chiarenzaan, Romaniaan.

Kaunis Alatiel itki kohtaloaan, mutta Maratolla oli luojanluomat keinot lohduttaa tätä. Pian prinsessa unohtikin Periconen. Mutta kaksi Periconea avustanutta laivuria olivat hekin rakastuneet Alatieliin. Miehet liittoutuivat ja heittivät Maraton mereen. Heille syntyi kuitenkin kiista siitä, kumpi saisi ensin nauttia Alatielin suloja. Miehet karkasivat toistensa kimppuun veitsin aseistautuneina sillä seurauksella, että toinen heistä kuoli ja toinen haavoittui vakavasti. Chiaranzassa prinsessa asettui asumaan samaan majataloon haavoittuneen kanssa.

Morean ruhtinas sattui olemaan kaupungissa, ja tieto prinsessan kauneudesta levisi hänen korviinsa. Haavoittuneen laivurin omaiset kuuluvat ruhtinaan kiinnostuksesta ja luovuttivat Alatielin mielellään hänelle. Ruhtinaan huomissa prinsessan iloisuus ja viehättävyys palasi entiselleen. Chiaranzassa ei paljon muusta osattukaan puhua kuin hänen kauneudestaan. Huhut Alatielin kauneudesta kantautuivat myös nuoren ja komean Ateenan herttuan tietoon. Herttua saapui katsomaan prinsessaa ja joutui polttavan intohimon valtaan. Hän alkoi kadehtia Moren ruhtinasta, ja laati inhottavan juonen. Hän salamurhasi ruhtinaan ja ryösti Alatielin. Koska herttua oli naimisissa, hän sijoitti prinsessan Ateenan lähellä sijaitsevalle maatilalle. Sinne hän toimitti auliisti kaiken prinsessan tarvitseman.

Sillä välin Morean ruhtinaan veljelle selvisi, että Ateenan herttua on hänen veljensä murhan takana. Hän keräsi suuren sotajoukon käydäkseen herttuan kimppuun. Herttuakin valmistautui puolustautumaan ja mm. Konstantinopolin keisari lähetti poikansa ja veljenpoikansa avuksi. Miesten pyynnöstä herttua järjesti juhlan maatilalla Alatielin luona. Konstantin rakastui nyt mielettömästi prinsessaan. Hän heitti koko sodan mielestään ja pohti vain sitä, miten saisi riistetyksi Alatielin herttualta. Konstantin tekeytyi rintamalla sairaaksi ja palasi Ateenaan. Herttuattaren suosiollisella avulla hän ryösti prinsessan ja vei tämän Khioksen saarelle. Alatiel itki surkeaa kohtaloaan, mutta alkoi vähitellen kuunnella Konstantinin lohdutteluja ja iloita siitä, mitä onnella oli hänelle tarjottavanaan.

Keisaria vastaan sotinut turkkilaisten hallitsija Osbek sai kuulla, että Konstantin on asettunut ilman varotoimia Khiokselle viettämään hekumallista elämää ryöstämänsä tytön kanssa. Osbek hyökkäsi saarelle, surmasi Konstantinin ja vangitsi prinsessan. Pian hän mieltyi Alatieliin, otti hänet vaimokseen ja nautti useita kuukausia hänen kanssaan lemmen iloista. Osbek joutui sitten lähtemään sotaan keisaria vastaan ja menetti henkensä taistelussa. Prinsessan hän oli uskonut iäkkään palvelijansa Antiochuksen huomaan. Palvelija osasi prinsessan käyttämää kieltä. Pian he unohtivat sotaretkellä olevan herransa ja viihtyivät parhaiten lakanoiden välissä. Saatuaan tietää Osbekin kuolemasta he pakenivat Rhodoksen saarelle vieden mukanaan koko joukon rikkauksia. Pian Rhodokselle saavuttuaan Antiochus sairastu pahoin. Ennen kuolemaansa hän luovutti Alatielin vanhan ystävänsä, kyproslaisen kauppiaan huolehdittavaksi. 

Kauppias lähti paluumatkalle Kyprokseen Baffan kaupunkiin. Suojellakseen prinsessaa hän ilmoitti tämän aviopuolisokseen. Heille annettiin pieni peräpuolen hytti, jossa oli kapea vuode. Arvannette, mitä tapahtui.  Oltuaan jonkin aikaa Kyproksella Alatiel sattui huomaamaan Antigonus-nimisen aatelismiehen, jonka tunsi vanhastaan. Hän kutsui Antigonuksen luokseen, ja vähitellen mies tunsikin prinsessan sulttaanin tyttäreksi. Alatiel kertoi nyt Antigonukselle kaikki vaiheensa Mallorcalta Baffaan saakka. Kun prinsessa oli aina salannut oikean nimensä, lupasi Antigonus nyt auttaa hänet naimisiin Algarven kuninkaan kanssa. Aatelismies otti yhteyden Kyproksen kuninkaaseen, joka järjesti Alatielille saattueen sulttaanin luo. 

Isälleen prinsessa kertoi Antigonusin sepittämän tarinan kohtaloistaan. Kertomuksen mukaan neljä ylhäistä ratsumiestä toimitti haaksirikkoutuneen prinsessa kristilliseen luostariin. Siellä Alatiel vähitellen oppi nunnien kieltä. Hän ei voinut paljastaa alkuperäänsä ja uskontoaan, vaan teeskeli olevansa kyproslaisen kauppiaan tytär. Abbedissa oli halukas palauttamaan hänet Kyprokselle, mutta se mahdollistui vasta, kun joukko ranskalaisia aatelismiehiä vaimoineen oli matkalla Jerusalemiin pyhälle haudalle. Laivan saavuttua Baffan satamaan kävi niin onnellisesti, että Antigonus sattui olemaan paikalla. Prinsessa huusi nyt omalla kielellään, että Antigonusin piti esittää hänen isäänsä. Tämä oivalsi heti tehdä niin. Antigonus lisäsi, että prinsessa mukana matkustaneet aateliset ylistivät suuresti tämän hyveellisyyttä, jaloutta ja hurskautta.

Sulttaani tuli hyvin iloiseksi kaiken tämän kuultuaan. Hän palkitsi Antigonuksen ja Kreikan kuninkaan ruhtinaallisesti. Sitten hän ilmoitti Algarven kuninkaalle, että tämä voi edelleen naida Alatielin. Kuningas lähetti suuren saattueen hakemaan prinsessaa. Alatiel, jonka kanssa hänen kahdeksan miestään olivat iloinneet kenties kymmenentuhatta kertaa, kävi nyt neitseenä kuninkaan viereen ja sai tämän uskomaan, että hän olikin sellainen. Hän eli sitten kuningattaren puolisonsa rinnalla kauan ja onnellisesti. Ilmankos sananlaskussa sanotaan: ”Suu ei kulu suudellessa!”

Boccaccio: Decamerone

Toinen päivä, kahdeksas kertomus. Elisa.

Rooman keisarikunnan jouduttua ranskalaisilta saksalaisille, kokosi Ranskan kuningas poikansa kanssa suuren sotajoukon käydäkseen vihollisensa kimppuun. Sotaan lähtiessään he määräsivät kreivi Gautierin maansa valtionhoitajaksi. Taitava ja komea kreivi olikin paras mahdollinen valtionhoitaja. Hän oli jäänyt leskeksi joitakin vuosia aiemmin. Tapahtui niin, että kruununperillisen leski iski silmänsä kreiviin, kun hänen miehensä oli pitkään sotaretkellä. Kaunopuheisesti prinsessa tarjoutui suhteeseen kreivin kanssa. Tämä torjui prinsessan ja vannoi mieluummin antavansa hakata itsensä kappaleiksi kuin sallivansa moisen rikoksen herransa kunniaa vastaan. 

Silloin raivostunut prinsessa repi vaatteensa ja paljasti rintansa huutaen, että kreivi aikoi tehdä hänelle väkivaltaa. Kreivi pakeni heti kahden lapsensa, Violanten ja Louisin, kanssa Valaisen kaupunkiin ja sieltä köyhäksi pukeutuneena Englantiin. Kuningas ja kruununperillinen tuomitsivat Gautierin kreivin ikuiseen maanpakoon ja lupasivat palkkion hänen päästään. Englantiin paennut kreivi vaihtoi lastensa nimet ja vannotti heidät salaamaan syntyperänsä. Erään marsalkan puoliso näki miehen ja lapset kerjäämässä kirkossa. Hän mieltyi kauniiseen tyttäreen ja halusi hänet kasvatikseen. Kreivi suostui tähän ilomielin. Hänen poikansa, joka oli saanut nimen Pierrot, taas osoittautui niin taitavaksi ja kauniiksi nuoreksi, että eräs walesilainen marsalkka halusi ottaa pojan luokseen. Isä suostui tähän, vaikka hänen oli vaikea erota pojastaan. Kreivi jatkoi matkaansa Irlantiin, jossa asettui erään kreivin suojiin tavallisena palvelijana.

Violante, jonka nimi oli nyt Jeannette, menestyi rouvansa palveluksessa. Aatelisnaisella oli miehensä kanssa vain yksi ainoa poika, joka rakastui kiihkeästi Jeannetteen. Hän ei uskaltanut pyytää lupaa vanhimmiltaan avioitua tytön kanssa, koska luuli tämän olevan alhaista syntyperää. Tämä pidättäytyminen lietsoi lemmentunnetta edelleen niin, että poika vihdoin sairastui pahasti. Vihdoin eräs nuori lääkäri sattui mittaamaan pojan sydämenlyöntejä juuri silloin, kun Jeannette astui huoneeseen. Pojan sydän alkoi sykkiä kiivaasti heti tytön astuessa huoneeseen. Syke rauhoittui vasta tytön poistuttua. Lääkäri ymmärsi nyt pojan sairauden syyn ja kertoi sen vanhemmillekin. Nuoren miehen äiti koetti nyt ovelasti houkutella Jeannetten poikansa rakastajattareksi, mutta tyttö torjui sellaiset ajatukset. Kun pojan tila taas heikkeni, suostuivat vanhemmat poikansa hengen pelastaakseen siihen, että hän naisi alempisäätyisen Jeannetten. 

 Myös Pierrot menestyi palveluspaikassaan Walesissa. Sitten tapahtui niin, että seutukunnalle iski ruttotauti. Se vaati uhrikseen Pierrotin suojelijan ja monia tämän sukulaisia. Eloon jäi vain yksi marsalkan tytär, joka pian avioitui Pierrotin kanssa. Kreivi Gautierin maanpakoon lähdöstä oli kulunut jo kahdeksantoista vuotta. Niinpä hän erosi palveluksesta Irlannista ja lähti etsimään lapsiaan. Köyhänä ja huonosti pukeutuneena hän löysi Pierrotin, jolle ei paljastanut itseään. Lontoossa tytärtään etsiessään hän sattui törmäämään James Lamiensiin, joka oli hänen tyttärensä mies. James sääli köyhää miestä, ja käski palvelijansa kutsumaan tämän sisään ruokailemaan. Tuolloin Jamesin ja Jeannetten viisi lasta keräytyivät köyhän ympärille ja katselivat häntä niin lempeästi, kuin vaisto olisi sanonut heille hänen olevan heidän äidinisänsä. Kun lapset niin takertuivat vieraaseen kulkuriin, palkkasi James hänet hoitamaan hevosiaan.

Pitkän sodan jatkuessa Ranskan kuningas kuoli ja hänen poikansa kruunattiin kuninkaaksi. Englannin kuningas lähetti hänelle avuksi sotajoukon, jota johtivat marsalkat James Lamiens ja Pierrot. Sotajoukon mukana matkasi myös kreivi Gautier, joka kenenkään tuntematta palveli tallirenkinä. Sodan aikana Ranskan kuningatar sairastui vakavasti. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän katui syntejään ja ripittäytyi. Muiden syntiensä ohella hän tunnusti kreivi Gautieria kohtaan tekemänsä rikoksen. Saatuaan tiedon vaimonsa tunnustuksesta kuningas antoi kuuluttaa kreiviä ja hänen lapsiaan korjatakseen vaimonsa aiheuttaman pahan heille. Hän lupasi ison palkkion sille, joka toimittaisi kreivin lapsineen hänen tietoonsa.

Nyt kreivi paljasti itsensä pojalleen ja tyttärensä aviomiehelle. He sopivat, että James ilmaiseen heidän henkilöllisyytensä kuninkaalle. Näin hän saa palkkion, koska on menettänyt myötäjäiset avioituessaan muka alempisäätyisen Jeannetten kanssa. Kuningas katseli nyt tarkkaan kreivi Gautieria, ja vaikka tämän ulkonäkö oli suuresti muuttunut, tunnisti kuningas hänet hetken aikaa tarkasteltuaan. James ja Pierrot kutsuivat vaimonsa Pariisiin, ja kaikki iloitsivat suuresti nähdessään kreivin, jolle kuningas palautti hänen aiemmat omaisuutena ja arvonsa. Kreivi eli Pariisissa entistä maineikkaampana hamaan kuolemaansa saakka.

Decamerone

Toinen päivä, yhdeksäs kertomus. Filomena.

Pariisissa oli kerran koolla joukko kaupunkiin tulleita italialaisia kauppiaita. Moni sanoi aikovansa iloita, jos tapaisia sopivan tytön, he nimittäin arvelivat vaimojensa menettelevän kotonaan yhtä katalasti. Yksi kauppiaista, genovalainen Bernabo Lomellino, sanoi kuitenkin luottavansa vaimoonsa. Tämä oli nuori ja kaunis, mutta pätevä kaikissa toimissan ja siveä. Hän osasi lukea, kirjoittaa ja laskea paremmin kuin kauppias itse. Bernabo sanoi luottavansa vaimoonsa rajattomasti. Muuan nuorempi, Ambrogiuolo-niminen kauppias, suhtautui Bernabon puheisiin pilkallisesti. Hänen mukaansa vain sellainen nainen on siveä, jota kukaan mies ei ole koskaan tavoitellut tai joka itse ei ole saanut ketään pyydystetyksi. Sitten Ambrogiuolo väitti, että saattaisi vietellä Bernabon vaimon melko nopeasti.

Riidan päätteeksi Bernabo ja Ambrogiuolo löivät vetoa asiasta. Ambrogiuolo saisi 5000 dukaattia, jos onnistuisi viettelemään Bernabon vaimon. Ambrogiuolo matkusti välittömästi Genovaan, jossa hän pian havaitsi rouvan viettelemisen mahdottomaksi. Siksi hän turvautui juoneen. Hän lahjoi erään kauppiaan talossa usein vierailevan köyhän naisen. Nainen toimitti Ambrogiuolon rouvan makuuhuoneeseen tarkoitusta varten valmistetussa arkussa. Apuri sanoi matkustavansa muutamaksi päiväksi, ja pyysi rouvaa säilyttämään arkun sen aikaa. Ambrogiuolo vietti arkussa kaksi yötä, varasti muutaman rouvan arvoesineen ja keksi alastomana nukkuvan naisen kehosta tuntomerkin: vasemman rinnan syntymämerkissä kasvoi pari vaaleaa karvaa.

Ambrogiuolo palasi Pariisiin ja todisti tuntomerkin avulla voittaneensa vedon. Bernabo palasi Genovan lähettyville, ja määräsi palvelijansa hakemaan vaimon luokseen. Matkalla palvelijan piti kuitenkin murhata aviopuoliso. Rouva Zinevra sai palvelijan luopumaan aikeistaan. Hän antoi vaatteensa miehelle, joka siten saattoi todistaa Bernabolle toteuttaneensa saamansa määräyksen. Palvelijan takkiin ja lakkiin pukeutunut Zinevra lähti merimieheksi tekeytyneenä rannikolle, jossa hän sattui tapaamaan Encararch-nimisen aatelismiehen. Tämä mieltyi sivistyneeseen merimieheen ja otti hänet palvelukseensa. Nimen Sicurano ottanut rouva joutui laivan mukana Aleksandriaan, jossa sulttaani mielistyi Sicuranoon ja pyysi hänet palvelijakseen. Siihen aatelismies suostui. 

Sulttaani lähetti päteväksi osoittautuneen Sicuranon sotajoukon johtajana suojaamaan Acren kaupungin suuria markkinoita. Siellä hän sattui venetsialaisten kauppiaiden myymälässä törmäämään rahakukkaroon ja vyöhön, jotka tunnisti omikseen. Sicurano kysyi, olivatko esineet myytävänä. Esiin astui Ambrogiuolo, joka sanoi, etteivät ne ole myytävänä. Sitten naureskeleva kauppias kertoi, kuinka oli saanut esineet haltuunsa. Nyt Sicurino ymmärsi, mikä oli saanut Bernabon vihastumaan vaimoonsa, ja hän totesi Ambrogiuolon olevan yksin syypää hänen kärsimyksiinsä. Sicurino oli naureskelevinaan kauppiaan tarinalle ja houkutteli hänet Aleksandriaan, missä sisustutti Ambrogiuololle myymälän ja suosi miestä muutenkin. Sicurino antoi kauppiaan kertoa tarinansa sulttaanillekin, jota se näytti suuresti huvittavan.

Sitten Sicurino järjesti miehensä Aleksandriaan. Bernabo olikin joutunut epäsuosioon Genovassa, koska ihmiset paheksuivat tapaa, jolla hän oli kohdellut vaimoaan. Nyt Sicurino järjesti Ambrogiuolon ja Bernabon sulttaanin eteen. Sulttaani käski ankarin sanoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden siitä, miten oli voittanut 5000 dukaattia itselleen. Sitten Sicurino vaati Bernaboa tunnustamaan, miten oli kohdellut vaimoaan. Kauppias myönsi käskeneensä palvelijansa tappamaan vaimon. Sen palvelija kertoikin tehneensä. Sitten Sicurino pyysi sulttaanilta lupaa tuottaa rouva Zinerva paikalle. Sulttaanin annettua luvan heittäytyi Sicurino polvilleen hallitsijan eteen ja alkoi puhua naisen äänellä. Hän repäisi vaatteensa ja näytti kaikille olevansa nainen.

Sulttaani hämmentyi niin, että uskoi melkein unta näkevänsä. Hän hankitti Zinervalle naisen vaatteet ja armahti tämän pyynnöstä Bernabon, joka olisi ansainnut kuoleman. Bernabo heittäytyi vaimonsa jalkoihin ja pyysi häneltä anteeksi. Zinerva antoi, vaikka Bernabo ei juuri olisi sitä ansainnut.

Sulttaani antoi Zinervalle Ambrogiuolon omaisuuden, runsaasti koruja ja vielä 10 000 dukaattia. Lisäksi hän järjesti Zinervan kunniaksi suuren juhlan ylistääkseen tämän siveyttä ja mallikelpoisuutta. Sitten Zinerva ja Ambrogiuolo matkustivat Genovaan iloisina ja rikkaina. Rouva Zinervaa ylistettiin siellä koko loppuikänsä hyveittensä ja ymmärryksensä takia.

Ambrogiuolo sidottiin sulttaanin määräyksestä korkeaan paaluun ja siveltiin hunajalla. Hän kuoli paarmojen, kärpästen ja ampiaisten pistellessä ja syödessä ruumiin luita myöten. Hänen vaalenneet ja jänteiden koossa pitämät luunsa todistivat kauan aikaa ohikulkijoille hänen pahuudestaan. Näin kävi toteen sananparsi: Ken toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

Decamerone

Toinen päivä, kymmenes kertomus. Dioneo.

Pisassa eli kerran tuomari, jolla oli enemmän hengen lahjoja kuin ruumiillista voimaa. Tämä rikas Ricciardo di Chinzica etsi itselleen nuorta ja kaunista vaimoa. Herra Lotto Gualandi antoi hänelle tyttärensä Bartolomean, joka oli Pisan kauneimpia ja verevimpiä tyttöjä. Suurenmoisten häiden jälkeen tuomari pani parastaan täyttääkseen edes hääyönä aviolliset velvollisuutensa kertaalleen. Seuraavana aamuna hän oli niin laiha, kuiva ja voimaton, että häntä täytyi virvoitella punaviinillä ja vahvistavilla lääkkeillä.

Yöllisten kokemusten seurauksena tuomari alkoi esitellä vaimolleen kalenteria, jossa ei ollut juuri yhtään päivää, jolle ei olisi sattunut jonkun pyhimyksen juhlapäivää. Tuomari selitti vaimolleen, että noina päivinä aviopuolisoitten tuli pidättäytyä lihallisesta kanssakäymisestä. Näiden juhlapäivien lisäksi tulivat aattopäivät, perjantait, lauantait, nelikymmenpäiväinen paastoaika ja lukuisat muut merkkipäivät. Niinpä tuomari vieraili aviovuoteessa hädin tuskin kerran kuukaudessa, mikä teki hänen vaimonsa kovin tyytymättömäksi.

Eräänä hellepäivänä tuomari päätti lähteä virkistäytymään maatilalleen. Hankkiakseen hieman huvia vaimolleen hän päätti lähteä kalastusretkelle. Ricciardo lähti vesille kalastajien kanssa veneellä, naisväki seurasi toisessa veneessä. Silloin kuuluisa merirosvo Paganino de Mare havaitsi veneet. Hän tyytyi naisten veneen kaappaamiseen, sillä ihastui oitis tuomarin kauniiseen vaimoon. Poikamies Paganino, joka ei tuntenut kalenteria eikä pyhimyksiä, lohdutteli itkevää Bartolomeaa niin taitavasti, että tämä unohti pian entisen elämänsä. Hän aloittivat maailman iloisimman elämän Paganinon kanssa Monacossa.

Ricciardo sai tietää vaimonsa olinpaikan ja lähti hakemaan häntä takaisin. Paganino myönsi, että hänellä on luonaan nainen. Hän ei voinut tietää, oliko tämä tuomarin puoliso.  Mutta jos kyseessä olisi Ricciardon puoliso, voisi tuomari lunastaa hänet vapaaksi itse päättämällään summalla. Nyt Ricciardo tapasi vaimonsa, joka käyttäytyi kuin ei tuntisi miestään. Tuomari pyysi nyt lupaa kahdenkeskiseen keskusteluun vaimonsa kanssa. Paganino suostui siihen. Bartolomea sanoi nyt suorat sanat puolisolleen. Hänen mielestään Ricciardo ei ollut edes tuomari, vaan kalenterintekijä. Jos tuomari olisi antanut maatyöläistensä pitää yhtä paljon pyhäpäiviä kuin itse piti vaimonsa pienen peltotilkun hoitamisesta, ei hän olisi saanut jyvän jyvää sadoksi. Nyt Bartolomea asusteli miehen kanssa, joka ei tuonut huoneeseen pyhäpäiviä, vigilioita eikä paastoaikoja. Päinvastoin, työtä tehtiin kaiket päivät ja vanutettiin villaa, eikä se tänäänkään ollut jäänyt aamumessun jälkeen yhteen kertaan. Bartolomea aikoi ahkeroida Paganinon kanssa pyhäpäivistä ja paastoista piittaamatta. Ricciardon hän toivoi lähtevän kotiinsa.

Ricciardo vetosi vielä vaimoonsa, että tämä palaisi hänen luokseen. Bartolomea vastasi: ”Sanon teille vielä, että täällä pitää Paganino minua puolisonaan, kun taas Pisassa minun piti olla teidän huoranne ja kokea, miten planeettojemme yhdistyminen on mahdollista vain kuun neljännesten ja geometristen laskelmien mukaan. Paganino sen sijaan pitää minua koko yön käsissään ja puristelee ja puree minua, ja miten hän minut ottaa, sen Luoja teille kertokoon.” Monin muin sanoin Bartolomea vielä solvasi miehensä kyvyttömyyttä ja sanoi, ettei tästä irtoa mehua puristamallakaan.

Masentunut Ricciardo palasi Pisaan kaistapäisenä. Ei kestänyt kauan, kun hän kuoli. Saatuaan tietää tästä otti Paganino Bartolomean lailliseksi vaimokseen. Piittaamatta juhla- ja paastopäivistä he molemmat ahersivat niin kauan kuin jalat kantoivat, ja viettivät iloisia päiviä.