Decamerone 1 - 10

Koronan iskiessä löysin kirjahyllystäni Boccaccion Decameronen. Päätin joutessani lukea joka ilta yhden tarinan. Ja seuraavana päivänä - jos sattuu huvittamaan - kirjoitan tarinasta pienen referaatin Facebookiin. Tulkoot julki täällä blogissakin.

Käyttämäni Decamerone on Arne Ungermannin kuvittama. Suomennos on Ilmari Lahden ja Viljo Hokkasen. Tammen kustantama, Gummeruksen painama Jyväskylässä 1983. Kuudes painos.

Decamerone

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen kertomus. Sen kertoi Panfilo, yksi seurueen kolmesta miehestä.

Tarina kertoo Ciapparellosta, jota ranskalaiset kutsuivat Ciapellattoksi. Tällä nimellä hänet paremmin tunnettiinkin. Ciapellatto hoiteli rikkaan ja vaikutusvaltaisen Musciatto Franzesin sotkuisimpia liikeasioita. Ciapellatto oli riidankylväjä, huijari, murhamies, jumalanpilkkaaja, pyhimysten halveksija, varas, ryöstäjä ja juoppo mässäilijä. Naisia hän himoitsi yhtä vähän kuin koira selkäsaunaa, mutta päinvastaisessa paheessa hän kierittelihe kuin pahin ilopoika. Hän oli kenties huonoin ihminen, mikä koskaan on syntynyt. Vain herra Musciatton vaikutusvalta suojeli Ciapellattoa.

Musciatto lähetti Ciapellatton Ranskaan Bourgogneen karhuamaan rahoja poikkeuksellisen riidanhaluisilta ja petollisilta asiakkailta. Perillä Ciapellatto kuitenkin sairastui pahasti. Pian kävi selväksi, että kuolema on lähellä. Erinäisten vaiheiden jälkeen Ciapellatton luokse saapui vanha, hurskas ja arvostettu luostariveli, jolle vuoteenoma potilas alkoi ripittäytyä. Ciapellatto alkoi vanhurskaaksi tekeytyen luetella syntejään vähätellen, silotellen ja valehdellen. Vain kertaalleen hän taisi puhua totta. Nimittäin munkin kysyessä, onko sairas koskaan ollut lihallisessa yhteydessä naiseen. ”Olen yhtä puhdas ja viaton kuin vastasyntyneenä”, lausahti Ciapellatto.

Ciapellatto tunnusti koko joukon suuria syntejään. Hän oli mm. kerran sylkäissyt kirkossa ja lapsena hairahtunut kertaalleen kiroamaan äitiään. Ciapellatton vähistä synneistä, vilpittömästä katumuksesta ja hurskaudesta vakuuttunut munkki antoi potilaalle synninpäästön ja lupasi kaiken lisäksi tälle hautapaikan luostariinsa. Saatuaan vielä ehtoollisen Ciapellatto kuoli.

Kun Ciapellatton ruumis asetettiin luostarin kirkkoon, piti hänelle synninpäästön antanut munkki väkevän saarnan, jossa kuvasi vainajan siveellisyyttä, viattomuutta, kristillistä yksinkertaisuutta ja pyhyyttä.  Jumalanpalveluksen päätyttyä vaikuttunut kirkkokansa ryntäsi suutelemaan vainajan käsiä ja jalkoja. Vainajan vaatteet revittiin riekaleiksi. Jokainen pienenkin kangaspalasen saanut piti itseään onnellisena. Jo seuraavana päivänä ihmiset alkoivat tehdä toivioretkiä Ciappellaton haudalle, rukoilivat häntä ja ripustivat kappeliin vahakuvia hänen kunniakseen. Vainajasta tuli Pyhä Ciappellatto. Vakuutetaan, että Jumala teki suuria ihmeitä niille, jotka hurskaasti kääntyvät Hänen puoleensa tämän pyhimyksen kautta. 

Panfilo arveli Pyhä Ciapelletton päätyvän helvettiin. Mutta Jumalan armo on määrätön. Vaikka asettaisimme Hänen vihollisensa esirukoilijaksemme, kuulee Hän meitä ikään kuin olisimme valinneet esirukoilijaksemme todellisen pyhimyksen.

Ensimmäinen päivä. Toinen kertomus.

Sen kertoo Neifile, neito, joka on hieno käytökseltään ja kaunis.

Tarina kertoo Pariisissa asuneesta rikkaasta kauppiaasta nimeltään Giannotto de Civigni, ja hänen upporikkaasta juutalaisesta ystävästään, Abrahamista. Giannotto yritti hartaasti ja pitkän aikaa saada Abrahamin kääntymään kristinuskoon. Viimein Abraham päättää lähteä Roomaan tutkistelemaan paavin ja kardinaalien elämäntapoja päättääkseen, onko uskonnon vaihtaminen järkevää. 

Giannotto on tietysti kauhuissaan moisesta päätöksestä ja koettaa saada Abrahamin muuttamaan mielensä. Tämä pitää kuitenkin päänsä ja samoaa Roomaan. Teräväkatseisena miehenä hän havaitsee kirkon johtomiesten olevan ilmettyjä mässääjiä, juomareita ja elukoita. Himojen vallassa he harjoittivat sodomiaa, ostivat ja myivät lähimmäisiään rahasta, tekivät kauppa pyhillä asioilla, sanoivat lahjomista suositteluksi ja mässäystä ruokavalioksi.

Giannotto kysyi Pariisiin palanneelta Abrahamilta tämän mielipidettä kirkon johtajista. Tämä totesi, että Roomassa olivat vallalla nautinnonhimo, ahneus, mässäily, petollisuus, kateus, ylpeys ja kaikki muut mahdolliset olemassa olevat paheet. Paikka on pikemmin perkeleen työpaja kuin pyhä kaupunki. Paavi ja muut kirkon johtajat näyttävät käyttävän kaiken tarmonsa, älynsä, taitonsa ja oveluutensa hävittääkseen kristinuskon maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla uskon tukipylväitä. Mutta koska kirkon johtajien työllä ei ollut menestystä, vaan kristinusko leviää ja loistaa yhä kirkkaammalla valolla, täytyy sillä olla pyhän hengen siunaus takanaan. Niinpä Abraham toteaa, ettei mikään voi enää estää häntä kääntymästä kristityksi.

Giannotto ja Abraham riensivät oitis Notre Dameen. Siellä Abraham kastettiin ja hän sai nimen Johannes. Hänestä tuli kristinopin tunteva ja suuressa arvossa pidetty mies, joka vietti hurskasta ja jumalaa pelkääväistä elämää.

Ensimmäinen päivä, kolmas kertomus. Kertojana neito Filomena.

Sulttaani Saladin sattui tarvitsemaan suuren summan rahaa. Hän muisti juutalaisen Melkisedekin, joka oli suunnattoman rikas, mutta myös äärimmäisen saita. Saladin tiesi, ettei Melkisedek lainaisi hänelle rahaa vapaaehtoisesti. Siksi sulttaani keksi juonen.

Hän kutsui Melkisedekin luokseen ja kysyi mieheltä, mikä uskonto on oikea – juutalaisten, saraseenien vai kristinusko? Juutalainen ymmärsi heti, että Saladin halusi hänet satimeen: Melkisedek ei voisi asettaa mitään uskontoa toisia paremmaksi.

Mutta Melkisedek keksi vastata tavalla, joka pelasti hänet pinteestä. Hän kertoi tarinan ylhäisestä ja rikkaasta miehestä, joka säilytti aarrekammiossaan kallisarvoista sormusta. Mies päätti antaa sormuksen perinnöksi yhdelle pojistaan. Tästä tulisi sitten suvun päämies, joka antaisi taas sormuksen yhdelle pojistaan vallan merkiksi. Näin tapahtuikin monen sukupolven ajan, kunnes tuli mies, jolla oli kolme kaunista ja erinomaista poikaa. Kaikki pojat kärttivät sormusta itselleen, mutta isä ei voinut tehdä ratkaisua heidän välillään. Siksi hän teetti kaksi jäljennöstä sormuksesta. Ne olivat niin erinomaisia, ettei jäljennöksiä voinut erottaa alkuperäisestä. Isä lahjoitti salaa muilta sormuksen jokaiselle pojalleen. Isän kuoltua kukin pojista vaati sormukseensa vedoten suvun päämiehen paikkaa. Mutta kun sormukset olivat samanlaisia, ei asiaa voitu ratkaista. Se on avoin tänäkin päivänä.

Melkisedek selitti nyt, että samoin on Jumala menetellyt ja antanut kolmelle eri kansalle uskonnon. Niiden paremmuus on ratkaisematta samalla tapaa kuin sormustarinassakin. Saladin totesi Melkisedekin väistäneen ansan ja kertoi nyt avoimesti rahantarpeestaan. Melkisedek lainasi suuren rahasumman, jonka Saladin maksoi takaisin. Sitä paitsi hän antoi Melkisedekille runsaasti lahjoja, kohteli häntä aina siitä lähtien ystävänään ja osoitti hänelle suurta kunnioitusta.

Ensimmäinen päivä, neljäs kertomus. Kertojana nuori mies Dioneo.

Eräässä luostarissa oleili nuori munkki, jonka kuumaverisyyttä eivät paastot eivätkä valvomiset olleet saaneet lannistetuiksi. Metsässä hän tapsi neidon, joka sytytti häneen väkevän lihallisen halun. Nuoret pääsivät pian yksimielisyyteen, ja munkki salakuljetti neidon kammioonsa. Sen verran ääntä syntyi nuorten seurustelusta, että päiväunillaan olut apotti heräsi. Hän kävi vakoilemassa tilanteen munkin oven takana ja vetäytyi sen jälkeen takaisin kammioonsa.

Nuori munkki kuuli kuitenkin apotin liikehtelyn ja huomasi olevansa pulassa. Hän keksi pelastuksekseen pienen juonen. Munkki meni apotin puheille ja pyysi luvan poistua metsään jatkaakseen kesken jäänyttä puu-urakkansa. Apotti suostui tähän ja meni tutkimaan munkin huoneen. Siellä hän tapasi nuoren naisen, jonka nähdessään joutui vanhuudestaan huolimatta äkillisen lihallisen himon valtaan. Salaiset synnit ovat puoliksi anteeksiannettuja, tuumasi apotti. Hän lohdutteli itkevää tyttöä. Tämä ei ollut rautaa eikä kiveä, vaan suostui lemmenpuuhiin apotin kanssa. Peläten raskaasti painavan korkean arvonsa tai ruhonsa mahtavuuden vuoksi apotti asettui alapuolelle lemmanleikissä.

Munkki ei mennyt metsätöihinsä, vaan piiloutui käytävään ja katseli avaimenreiästä apotin puuhailuja. Myöhemmin apotti kutsui munkin huoneeseensa aikomuksenaan nuhdella tätä ja laittaa hänet jopa vankilaan. Mutta munkki vastasi kuuluneensa benediktiiniveljeskuntaan niin lyhyen aikaa, ettei vielä tuntenut kaikkia sen sääntöjä. Hän ei esimerkiksi tiennyt, että paastoamisen ja valvomisen lisäksi ruumista täytyy rasittaa pitämällä sen päällä suuria painoja, esimerkiksi naisia. Mutta munkki lupasi nyt auliisti seurata apotin toimillaan osoittamaa esimerkkiä.

Oman syntinsä tunnossa apotti luopui kaikista rangaistuksista. Hän käski nuorukaisen pysyä vaiti näkemästään. Sitten he toimittivat tytön salavihkaa pois luostarista, mutta on hyvin luultavaa, että he myöhemmin usein hakivat hänet takaisin.

Ensimmäinen päivä. Viides kertomus. Neito Fiammetta kertojana.

Montferratin markiisi oli urhea ja ritarillinen mies. Hän lähti ristiretkelle merten taa. Retkelle oli lähdössä myös Ranskan kuningas Filip Yksisilmäinen, joka sai kuulla hovissaan paitsi markiisin urhollisuudesta, myös hänen vaimonsa kauneudesta ja hyveellisyydestä. Kuningas päättikin nousta laivaan vasta Genovassa, että saattaisi maamatkallaan käydä katsomassa markiisitarta. Kuningas tunsi rakastuneensa markiisittareen, vaikka ei ollut koskaan nähnyt tätä.

Matkalla kuningas toimitti markiisittarelle sanan, että tämä voisi odottaa häntä päivälliselle seuraavana päivänä. Älykäs markiisitar ymmärsi heti, miksi kuningas aikoi vierailla hänen luonaan aviomiehen ollessa poissa. Palvelusväki sai käydä valmistamaan vastaanottoa, mutta päivällisen järjestämisen markiisitar otti omaksi huolekseen. Tätä varten hän haetutti kaikki kanat lähiseudulta ja neuvoi kokeilleen, miten päivällinen tuli valmistaa pelkästään kanoista.

Kuningas piti markiisitarta vielä kauniimpana ja jalompana kuin oli etukäteen kuvitellut. Niinpä hän tunsi intohimonsa rouvaa kohtaan kasvavan. Päivällisellä kuningas ja markiisitar istuivat kaksi omassa pöydässään, muu väki arvonsa mukaisesti omissa pöydissään. Kuningas ihmetteli, kun ruokalaji toisensa jälkeen oli kanaa, vaikka seudulla oli runsaasti metsänriistaa tarjolla. Kuningas kysyi: ” Rouva markiisitar, kuoriutuuko täällä maalla munista, ilman kukkoa, pelkkiä kanoja?” Katsoen rohkeasti kuninkaaseen vastasi markiisitar: ”Ei, teidän majesteettinne! Naiset ovat täällä, vaikka he olisivatkin erilaisia vaatetukseltaan ja säädyltään, samalla lailla luotuja kuin muuallakin.”

Kuullessaan tämän kuningas ymmärsi, mitä markiisitar oli tarkoittanut pelkkien kanaruokien tarjoamisella ja salaperäisillä sanoillaan. Hän havaitsi, ettei voi ylipuhua markiisitarta, eikä voinut käyttää väkivaltaakaan. Kuningas tukahdutti intohimonsa ja jatkoi aterian jälkeen matkaansa Genovaan kiitettyään ensin markiisitarta ja toivotettuaan tälle Jumalan siunausta.

Ensimmäinen päivä, kuudes kertomus. Sen tarinoi Emilia.

Muuan ahne inkvisiittorimunkki oleili Firenzessä ja sai haaviinsa miehen, joka juovuspäissään kehui viiniään niin hyväksi, että Kristuskin joisi sitä mielellään. Hän sai uhkailuillaan miehen niin kauhun valtaan, että tämä antoi hädissään voidella munkin sormia pyhän Johannes Kultasuun voiteilla. Lahjus auttoi niin, että uhkaava rovio vaihtui katumuksentekijän ristiksi – mustalla pohjalla oleva keltainen risti, jota synnintekijän piti kantaa selässään. Lisäksi miehen piti kuunnella aamumessu ja sen jälkeen ilmoittautua inkvisiittorille ennen päivällistä.

Eräänä aamuna parannuksentekijä kuuli aamumessussa seuraavat sanat: ”Te olette saava kaiken satakertaisesti takaisin ja perivä ikuisen elämän.” Inkvisiittori kysyi päivällä, oliko mies kuunnellut aamumessun kunnolla. Mies vastasi muistavansa erityisesti yhden kohdan, jonka vuoksi hän suri inkvisiittorin ja muidenkin munkkien kohtaloa tulevassa elämässä. Inkvisiittori kysyi tietysti, mikä oli tämä evankeliumin kohta. Mies toisti äsken mainitun evankeliumin kohdan, jossa sanotaan, että kaikki maksetaan teille satakertaisesti takaisin. Invisiittori kysyi tietysti, miten juuri tämä kohta antaa miehelle aiheen surra munkkien kohtaloa? Mies vastasi: ” Olen nähnyt joka päivä luostarin portin edustalla jaettavan milloin kattilallisen, milloin pari luostariveljiltä tähteeksi jäänyttä keittoa. Jos teille nyt kaikki annetaan toisessa elämässä satakertaisesti, niin tehän hukutte siihen keiton paljouteen.”

Inkvisiittoria raivostutti miehen nokkeluus, jolla häntä ja tyhjäntoimittajatovereitaan pilkattiin. Ensimmäinen oikeusjuttu oli jo herättänyt niin pahaa verta, ettei munkki uskaltanut ahdistella enempää miestä. Vihoissaan hän käski miehen tehdä mitä tahansa, kunhan tämä ei vain tulisi hänen näkyviinsä.

Ensimmäinen päivä, seitsemäs kertomus. Sen turinoi nuorukainen Filostrato.

Rikas ja antelias veronalainen herra Can della Scala päätti järjestää kotiinsa suuret juhlat. Jostain syystä hän perui hankkeensa ja kehotti vieraita palaamaan koteihinsa annettuaan useimmille mukaan runsaasti lahjoja. Yksi ainoa vieraista, sujuvasanainen ja viehättävä tarinankertoja Bergamino, jäi vaille lahjoja. 

Bergamino oli varannut mukaansa kolme hienoa pukua, jotka hän joutui yksi kerrallaan luovuttamaan majatalonsa isännälle maksuksi oleilustaan. Syödessään viimeistä pukuaan hän uskaltautui tapaamaan herra Cania. Bergamino kertoi herra Canille tarinan kuuluisasta runojensepittäjästä Primassosta ja Clunyn apotista, joka oli paavin jälkeen vaurain kirkon ruhtinaista. Pariisilainen Primasso päätti lähteä tapaamaan anteliaisuudestaan kuulua apottia. Koska hän ei tuntenut täsmälleen tietä luostariin, päätti hän ottaa evääkseen matkalle kolme leipää. 

Perille päästyään Primasso asettui ovensuuhun odottamaan kutsua loisteliaasti katettuun ruokasalin. Suuren seurueen kanssa ruokaillut apotti päätti jättää ryysyihin pukeutuneen Primasson ruokasalin ulkopuolelle. Oven ulkopuolelle jäänyt runoniekka otti leivän ja söi sen nälkäänsä. Sen syötyään hän otti esille toisen leipänsä ja alkoi nauttia sitä. Apotti sai tiedon tästä, ja pian hänelle kerrottiin köyhän syövän jo kolmatta leipää. Tässä vaiheessa apotti havahtui. Hän ymmärsi, että ryysyläisen täytyi olla merkittävä mies, koska oli saanut hänet poikkeamaan tavoistaan ja heittäytymään itaraksi. Kuultuaan, että vieras oli Primasso, jonka maineen apotti niin hyvin tunsi, häpesi hän lisää. Apotti kutsui runoilijan pöytäänsä. Aterian päätyttyä hän puetutti Primasson kallisarvoiseen pukuun, antoi tälle myös rahaa ja jalon juoksijahevosen sekä pyysi tätä itse päättämään, tahtoiko matkustaa vai jäädä hänen luokseen.

Viisaana miehenä Can de Scalla ymmärsi, mitä Bergamino tarkoitti. Samalla hän myönsi, ettei ollut koskaan kohdellut ketään niin saidasti kuin Bergaminoa. Hän maksoi Bergaminon velan majataloon, lahjoitti tälle kallisarvoisen puvun, rahaa ja hevosen sekä antoi tämän vapaasti valita, matkustasiko pois vai jäisikö hänen luokseen.

Ensimmäinen päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta kertoo.

Genovassa eli Erminio Grimaldi, jota pidettiin Italian rikkaimpana miehenä. Hän oli myös Italian tunnetuin saituri ja kitsastelija. Tämän vuoksi ihmiset puhuivatkin hänestä Erminio Kitkuttajana oikean nimen sijaan.

Erminion kerätessä lisää omaisuuksia saapui Genovaan hienokäytöksinen ja sulavakielinen taiteilija Guiglielmo Borsiere.  Kaupungin aateliset suosivat ja kunnioittivat suuresti häntä. Oleiltuaan aikansa Genovassa Borsiere päätti lähteä tapaamaan Erminiota. Tällä oli sen verran säädyllisyyttä jäljellä, että hän otti vieraan vastaan ja esitteli uutta taloaan. Talon juhlasalia esitellessään Erminio kysyi Borsierelta neuvoa, miten salin voisi maalauttaa niin, että siitä tulisi jotain ennen näkemätöntä. Guiglielmo vastasi tähän: ”Hyvä herra, mitään ennen näkemätöntä en usko teille pystyväni esittämään, ellette maalauta aivastuskohtausta. Mutta esitän erästä asiaa, johon arvatakseni ainakaan te ette ole tutustunut.” Erminio halusi tietysti tietää, mikä sellainen asia on. ”Maalauttakaa tänne anteliaisuus!” lausui Guiglielmo arvelematta.

Tämän kuullessaan Erminiota hävetti niin, että vastauksen ansiosta hänen luonteensa muuttui lähes päinvastaiseksi. Erminiosta tuli siitä päivästä lähtien kaupungin anteliaimpia ja vieraanvaraisimpia aatelismiehiä, jota pidettiin suuremmassa arvossa kuin ketään hänen aikalaistaan Genovassa.

Ensimmäinen päivä, yhdeksäs kertomus. Elisan pieni kertomus.

Kyproksen ensimmäisen kuninkaan aikana tapahtui niin, että muuan ylhäinen gascognelaisnainen kävi pyhästä maasta palatessaan Kyproksella, missä pari roistoa loukkasi häntä törkeästi. Hän päätti lähteä valittamaan kuninkaalle. Eräs tuttava sanoi sen olevan turhaa, sillä kuningas oli heikko ja sieti itseensäkin kohdistuvaa pilkkaa ja herjauksia. Närkästynyt nainen päätti herjata kuningasta tämän arkamaisuudesta. Hän astui itkien kuninkaan eteen ja sanoi, ettei vaadi hyvitystä itseään kohdanneesta loukkauksesta. Sen sijaan hän tahtoi oppia, miten kestää loukkaukset, kuten kuninkaan sanotaan kestävän. Lisäksi nainen halusi siirtää kärsimänsä häväistyksen kuninkaan niskoille, koska tämä niin hyvin osasi kantaa loukkauksia. Tähän asti niin veltto ja toimeton kuningas näytti aivan kuin heräävän nämä sanat kuullessaan. Hän rankaisi ensitöikseen tätä jaloa naista loukanneet, ja siitä lähtien hän ahdisti säälimättömästi jokaista, joka vähänkin yritti loukata häntä ja kruunun kunniaa.

Ensimmäinen päivä, kymmenes kertomus. Pampinea kertoo.

Tarinansa aluksi Pampinea moitti aikansa hienostelevia, maalattuja ja koreahepeneisiä naisia, jotka ovat laiminlyöneet älynsä kehittämisen ja nimittävät typerästi siveydeksi kykenemättömyyttään keskustella sivistyneitten miesten kanssa. Sitten hän kertoi maailmankuulusta bolognalaisesta lääkäristä, mestari Albertosta. Tämä lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan, jolloin ruumis on jo menettänyt luonnollisen lämpönsä (!). Mutta Alberton sielun aateluus oli niin suuri, että hän saattoi vielä tulisesti rakastua erittäin kauniiseen leskeen, Malgherida de Chisolieriin.

Mestari Alberto ei lemmentuskiltaan saanut unta, ellei nähnyt päivittäin tunteittensa kohdatta. Niinpä hän alkoi pasteerailla jalan tai ratsastaen lesken talon edustalla nähdäkseen tämän. Leski ja monet muutkin naiset keksivät pian syyn mestarin liikuskelulle ja naureskelivat tämän käytökselle. He kutsuivat Alberton lesken taloon, tarjosivat hänelle hienoja viinejä ja leivoksia, mutta kysyivät lopulta ivallisesti, kuinka tämä oli voinut rakastua leskeen. Tiesihän mestari, että monet nuoret ja varakkaat aatelismiehet tavoittelivat leskeä.

Alberto vastasi, ettei hänen rakastumisessaan ollut mitään merkillistä. Päin vastoin, kypsän ikänsä perusteella hän tiesi paremmin, että leski oli rakastumisen arvoinen nainen. Lisäksi mestarilla oli toive, joka sai hänet iästään piittaamatta rakastamaan leskeä. Hän oli nähnyt naisten syöneen illallisekseen papuja ja sipulia. Viimeksi mainitussa ei paljon hyvää ollut, mutta kaiketi itse sipuli oli makoisin osa kasvia. Alberto oli kuitenkin nähnyt monien naisten pitävän sipulia kädessään ja syövän vain varret, jotka eivät ole minkään arvoisia ja maistuvat inhottavilta. Mestari jatkoi: ”Mistä minä tiedän, vaikka te menettelisitte yhtä nurinkurisesti valitessanne rakastajan? Jos teette niin, valitsette minut ja karkotatte kaikki muut.”

Kaunis leski myönsi mestarin tukistaneen kohteliaasti, mutta sattuvasti, naisia ylimielisyydestään. Alberton kaltaisen älykkään ja kunnioitettavan miehen rakkaus on leskelle hyvin kallis. ”Käyttäkää siis minua kuin omaisuuttanne, kunhan se vain soveltuu hyvään maineiseeni”, lausui leski. Mestari nousi, kiitti huomaavaisuudesta ja heitti nauraen ja iloisena hyvästit.

Tällä tavoin tuli kaunis leski, joka ei ollut ottanut huomioon, ketä aikoi kiusoitella, voitetuksi sen sijaan että olisi voittanut. Mutta jos te olette järkeviä, niin te kyllä pidätte paremmin varanne.

Kertomukset 11 - 20 täällä.