Decamerone 41 - 50 

Viides päivä, ensimmäinen kertomus. Panfilo. (41)

Kyproksella eli muinoin rikas ja mahtava aatelisherra, Aristippos. Rikkaalla ja onnellisella Aristippoksella oli vain yksi harmi: hänen poikansa, karkea typerys nimeltään Galesos. Poika oli pikemmin elukkaa kuin ihmistä muistuttava tomppeli, joka oli saanut haukkumanimen Kimon, mikä merkitsi nautaa. Aristippos lähetti poikansa elämään maaseudulle talonpoikien joukkoon. Maalaisten karkeat tavat miellyttivätkin Kimonia. Erään kerran hän sattui maatöitä tehdessään osumaan pieneen metsikköön. Siellä hän näki lähteen vierellä nukkuvan viehkeän nuoren työn, jonka valkoiset jäsenet kuulsivat ohuen tunikan läpi paljastaen tytön sulokkaat muodot. Kimon jähmettyi tuijottamaan tyttöä. Ensimmäistä kertaa eläessään hän tajusi kauneutta muuttuen samalla moukasta mieheksi. 

Vihdoin tyttö, jonka nimi oli Iphigenia, heräsi ja huomasi häntä ihailevan Kimon, jonka tunsi tämän komeuden ja hölmöyden takia. Tyttö hyvästeli kiireesti, mutta Kimon seurasi häntä tytön kotiin saakka. Kimon meni kiireesti isänsä luo ja ilmoitti palaavansa kaupunkiin. Isän oli vastentahtoisesti suostuttava tähän. Amorin nuoli oli siis Iphigenian kauneuden ansiosta lävistänyt Kimonin sydämen, johon ei aiemmin mikään oppi ollut pystynyt. Kimon hankki uudet vaatteet, opetteli hyvän käytöksen ja varsinkin rakastamisen taidot niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät. Ratsastamisen ja aseleikit omaksuttuaan hänestä kehittyi neljässä vuodessa kohtelias ja hienostunut nuori mies, jolle ei ollut vertaa koko Kyproksella.

Rakkaus Iphigeniaan oli muuttanut Kimon elukasta ihmiseksi. Hän pyysi Iphigenian isältä useampaan kertaan tyttären kättä, mutta tämä kertoi luvanneensa Iphigenian Pasimondaalle, rhodoslaiselle aatelisnuorukaiselle. Häiden lähestyessä Kimon päätti ryöstää morsiamen. Hän keräsi tuekseen joukon aatelisnuoria ja varusti laivan, jonka avulla hän hyökkäsi Iphigeniaa ja sulhasta Kyprokselta Rhodokselle kuljettavan aluksen kimppuun. Rakkauden antamien hurjien voimien avulla hän ryntäsi yksin kuin leijona alukseen. Alakynteen jääneet rhodoslaiset antautuivat. Kimon kaappasi Iphigenian laivaansa, mutta jätti valtaamansa aluksen ryöstämättä. Kimon tovereineen päätti suunnata Kreetalle, missä he arvelivat olevansa turvassa.

Pian tämän jälkeen nousi raju myrsky. Sen raivon kasvaessa laivaväki menetti aluksensa hallinnan, eikä edes tiennyt, mihin myrsky heidät vei. Kohtalo vei heidät takaisin Rhodokselle, vieläpä samaan lahteen, mihin Kimonin edellisenä päivänä vapauttamat rhodoslaiset laivat olivat ankkuroituneet. Kimon miehistöineen koetti paeta metsään, mutta joukko saatiin kiinni. Pasimondas teki valituksen senaatille, ja sinä vuonna Rhodoksen hallitsijana toiminut Lysimakhos vei Kimonin seurueen vankilaan. He saivat pitää henkensä, koska eivät ryöstäneet rhodoslaisten laivoja, mutta joutuivat elinkautiseen vankeuteen.

Pasimondaalla oli Hormisidas-niminen nuorempi veli, jonka Pasimondas päätti naittaa kauniille Kassandra-nimiselle tytölle. Tulisi halvemmaksi pitää häät samaan aikaan hänen omien häidensä kanssa. Lysimakhos oli myös rakastunut kiihkeästi Kassandraan ja halusi estää tämän naimapuuhan. Lopulta Lysimakhos päätti ryöstää tytön, vaikka se oli erityisen sopimatonta hänen virka-asemansa takia. Hän päätti käyttää apunaan Kimonia, haetutti eräänä yönä vangin luokseen ja uskoutui tälle. Kimon sai takaisin jo menetetyn rohkeutensa ja lupautui Lysimakhoksen asetoveriksi.

Hääpäivänä Kimon ja Lysimakhos tovereineen tunkeutuivat häähuoneeseen, ottivat rakastettunsa ja lähettivät heidät saattojoukon mukana laivaan, joka odotti satamassa. Kimon ja Lysimakhos ottivat miekkansa esille ja raivasivat tiensä portaille. Siellä vastaan tuli Pasimondas paksu keppi kädessään. Kimon iski häntä miekalla päähän niin rajusti, että Pasimondas kaatui kuolleena hänen jalkoihinsa. Veljensä avuksi kiiruhtanut Hormisidas sai myös surmansa Kimonin miekasta. Kimon ja Lysimakhos raivasivat tiensä satamaan ja purjehtivat kenenkään estämättä Kreetalle. Siellä he viettivät häät morsiantensa kanssa ja pääsivät vihdoin nauttimaan voittonsa hedelmistä.

Kyproksella ja Kreetalla vallitsi tietenkin kohu ja levottomuus tämän rohkean teon takia. Sukulaisten avulla saatiin vihdoin sovinto. Avioituneet pääsivät palaamaan kotisaarilleen maanpaosta, minkä jälkeen molemmat pariskunnat elivät kotiseudullaan kauan tyytyväisinä ja onnellisina.

Viides päivä, toinen kertomus. Emilia. (42)

Liparin saarella lähellä Sisiliaa asui hyvin kaunis nuori tyttö nimeltään Constanza. Samalla saarella asuva komea ja miellyttävä nuori mies, Martuccio Gomito, rakastui tyttöön ja tyttö häneen. Constanzan isä hylkäsi Martuccion kosinnan, koska tämä ei ollut isän mielestä tarpeeksi rikas naimaan hänen tytärtään. Martuccio päätti rikastua ja toimi pitkään Tunisin rannikolla merirosvona. Hän ei tyytynyt saamiinsa rikkauksiin, vaan tavoitteli aina lisää. Uhkarohkean hyökkäyksen yhteydessä hänen laivansa upotettiin, miehistö surmattiin ja Martuccio vietiin vankilaan. Sillä aikaa Liparin saarelle levisi huhu, jonka mukaan Martuccio oli kuollut. Epätoivoinen ja surun murtama Constanza suunnitteli itsemurhaa, mutta ei rohjennut päättä päiviään.

Lopulta Constanza päätti antaa olosuhteiden johtaa kuolemaansa. Hän otti eräänä yönä kalastajaveneen satamasta, suuntasi osaavana purjehtijana avomerelle ja arveli veneensä kaatuvan tai ajautuvan karille. Itse hän asettui viittaansa kääriytyneenä veneen pohjalle odottamaan kuolemaa. Mutta tuuli vain heikosti ja merivirrat kuljettivat hänet Pohjois-Afrikan rannikolle, Susan kaupungin lähistölle. Muuan köyhä kalastajanvaimo löysi veneen ja sen pohjalla nukkuvan tytön. Kelpo eukko sai Constanzan rauhoittumaan. Tyttö ymmärsi nyt, ettei hänen aikansa kuolla ollut vielä tullut.

Eukon nimi oli Carapesa, mikä tarkoitti osapuilleen ”rakastunutta”. Tämä lohdutti Constanzaa, joka ei juuri muuta ajatellutkaan kuin rakastettuaan. Nimessä hän näki kenties enteen siitä, ettei hänen tarvitsisi elää turhaan. Carapesa toimitti kuolemanajatuksistaan toipuneen Constanzan erään tuntemansa vanhan saraseeniläisnaisen taloon. Talossa asui muutamia yksinäisiä naisia, jotka elättivät itseään käsitöillä. Constanza oppi pian ottamaan osaa naisten töihin ja samalla hän perehtyi myös heidän kieleensä.

Sitten sattui niin, että Tunisin kuningas Mariabdela oli joutumassa sotaan Granadassa suuret joukot keränneen aatelismiehen kanssa, joka tavoitteli Mariabdelan kruunua. Vangittu Martuccio selitti vartijalleen, että voisi antaa neuvon, jonka ansiosta kuningas voittaisi sodan. Lopulta kuningas sai kuulla asiasta ja kutsutti Martuccion luokseen. Martuccio neuvoi kuningasta valmistuttamaan salaa jousia, joiden jänteet ovat paljon tavallista ohuempia. Sitten piti leikkauttaa nuolet niin, että niiden kannat sopivat vain näihin ohuihin jänteisiin. Kun taistelupuolet ovat käyttäneet nuolensa, niin ne alkavat käyttää uudelleen vihollisen ampumia nuolia. Nyt vihollinen ei voi käyttää hyväkseen ampumiamme nuolia, koska pieniuurteisen nuolen ampuminen paksujänteisellä jousella on mahdotonta. Ohutjänteisellä jousella sen sijaan voi ampua hyvin suurempiuurtoisia nuolia.

Kuningas noudatti Martuccion tuumaa ja saavutti suuren voiton taistelussa. Martuccio pääsi kuninkaan suosioon ja hänestä tuli ennen pitkää rikas ja mahtava mies. Huhu Martuccion nopeasti vaihtuneesta kohtalosta tuli myös Constanzan tietoon. Hän sai nyt tietää rakastettunsa olevan elossa. Constanza kertoi vanhalle naiselle tarinansa. Tämä ja Carapesa kuljettivat hänet Tunisiin, missä naisen sukulaiset majoittivat heidät. Vanha nainen järjesti sitten Martuccion tapaamaan Constanzaa, joka oli kuolla ilosta rakkaansa nähdessään. Martuccio, joka oli luullut Constanzan kuolleen, syleili ja suuteli tätä kyynelsilmin.

Martuccio lähti nyt kuninkaan puheille kertomaan oman ja Constanzan ihmeellisen tarinan. Mariabdela antoi heille luvan palata kotisaarelleen, palkitsi vielä kerran Martuccion ruhtinaallisesti ja kiitti tätä tehdyistä palveluista. Palkittuaan kaikkia, jotka olivat osoittaneet hyvyyttä Constanzalle, Martuccio ja hänen morsiamensa purjehtivat Liparille. Siellä heidät otettiin vastaa riemukkaasti, komeat häät pidettiin ennen pitkää, ja he elivät monet vuodet yhdessä onnellisina ja iloisina.

Viides päivä, kolmas kertomus. Elisa. (43)

Roomassa eli aikanaan nuori mies Pietro Boccamazza, joka rakastui hyvin viehättävään nuoreen tyttöön Agnolellaan, Giugliuzzo Saullon tyttäreen. Agnolellakin rakastui Pietroon, joka pyysi Giugliuzzolta tyttären kättä. Mutta koska Saullo ei ollut aatelinen, tulivat Pietron sukulaiset väliin ja estivät vaurasta ja arvossa pidettyä isää suostumasta pyyntöön. Epätoivoinen Pietro päätti karata yhdessä Agnolellan kanssa Alagnaan, jossa hänellä oli luotettavia ystäviä. Kun Pietro ei tuntenut tarkasti tietä, eksyivät he ratsastettuaan kahdeksan peninkulmaa Roomasta. Sitten toistakymmentä miestä hyökkäsi heidän kimppuunsa. Agnolella ennätti ratsastaa pakoon metsään, mutta Pietro jäi vangiksi. Miesjoukko tunnisti hänet vihollistensa ystäväksi ja päätti hirttää hänet. Silloin osui paikalle täyttä laukkaa kolmatta kymmentä ratsumiestä, jotka karauttivat kohti ja ajoivat Pietron ahdistelijat pakoon. Pietro pakeni nyt samaan metsään, johon oli nähnyt Agnolellan pakenevan. Poluttomassa metsässä ei näkynyt tämän ratsun jälkiä, eikä Agnolellaa löytynyt, vaikka hän etsi koko päivän. Yön tultua Pietro sitoi hevosensa isoon tammeen ja kiipesi itse puuhun turvaan. Hän istui siellä koko yön valveilla kiroten epäonneaan.

Agnolella etsi aikansa Pietro huutaen äänensä käheäksi, mutta ratsasti lopulta löytämäänsä polkua, kunnes osui illan hämärtyessä pienelle majalle. Siellä hän tapasi hyvin vanhan pariskunnan, joka suostui ystävällisesti majoittamaan hänet. He varoittivat kuitenkin, että seudulla liikkuu rosvojoukkoja, jotka kauniin nuoren naisen nähdessään voisivat häpäistä hänet. Agnolella kävi nukkumaan, mutta ei saanut unta itkiessään onnettomuuttaan ja kadonnutta Pietroa. Aamulla hän kuuli ulkoa useampien ihmisten lähestyvän. Agnolella piiloutui pikaisesti talon taakse isoon heinäsuovaan. Rosvot ottivat hänen hevosensa ja tutkivat vielä ennen lähtöään majan ympäristöineen. Tuolloin yksi miehistä sattui työntämään keihäänsä heinäsuovaan niin, että sen terä repäisi hänen vaatteensa rinnan kohdalta. Agnolella oli kirkaista kauhusta, mutta malttoi viime hetkellä mielensä. 

Rosvojoukon poistuttua Agnolella tuli ulos heinäsuovasta. Vanhukset lupasivat kuljettamaan tytön viiden peninkulman päässä olevaan linnaan, jossa tämä olisi turvassa. He lähtivät heti matkaan. Linnan omisti aatelismies Liello di Campo di Fiore, ja hänen vaimonsa sattui onneksi olemaan paikalla. Tyttö kertoi kohtalonsa vaimolle, joka otti hänet suojelukseensa. Rouva lupasi järjestää Agnolellan Roomaan, kunhan saisi järjestetyksi luotettavan saattueen tehtävään.

Piilopaikassaan puussa Pietro joutui yöllä näkemään, kuinka metsästä ilmestyi parikymmentä sutta, jotka saivat hänen hevosensa kaadetuksi, repivät sen kappaleiksi, söivät lihat luuta myöten ja juoksivat sitten pois. Aamun sarastaessa Pietro näki lähistöllä nuotion savun. Hän uskaltautui lopulta alas puusta ja löysi nuotiolta paimenia, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja antoivat hänelle ruokaa. Pari heistä suostui opastamaan Pietron Liello di Campo di Fioren linnaan turvaan.

Linnassa Pietro tapasi yllätyksekseen Agnolellan. Nuoret olivat ylen onnellisia toisensa nähdessään. Linnanemäntä kyseli Pietron kokemuksista. Hän moitti tätä päätöksestä mennä naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa. Mutta huomatessaan nuorten järkkymättömän tahdon rouva tuumasi asiaa uudelleen. Nuoret rakastivat toisiaan, olivat hänen miehensä ystäviä, heidän aikeensa oli säädyllinen ja kai Jumalakin oli hankkeelle suosiollinen, kun oli pelastanut toisen hirsipuusta ja toisen keihäänpistolta. Rouva päätti toimittaa nuoret avioon miehensä kustannuksella ja lupasi auttaa heitä sovintoon omaistensa kanssa. 

Linnassa vietettiin niin komeat häät kuin vuoristossa suinkin voitiin järjestää, ja rakastavaiset saattoivat sitten nauttia rauhassa lemmen iloista. Muutaman päivän kuluttua linnanrouva vei heidät suuressa saattueessa Roomaan. Pietron sukulaiset olivat melko käärmeissään pojan omavaltaisuuden vuoksi, mutta linnanrouva sai pian rauhan palautetuksi. Pietro eli sitten monta vuotta onnellisena ja tyytyväisenä Agnollellansa kanssa.

Viides päivä, neljäs kertomus. Filostrato. (44)

Romagnassa eli komea aatelimies Lizio de Valbona. Hänen vaimonsa Giacomina synnytti heidän ainoan lapsensa verraten iäkkäänä. Tyttärestä tuli verrattoman kaunis ja viehättävä, ja häntä rakastavat vanhemmat päättivät hankkia tytölle arvoisensa puolison. Lizion talossa oleili pitkiä aikoja myös komea nuori mies Ricciardo Manardi, jota pariskunta piti lähes omana poikanaan. Ricciardo rakastui pian tulisesti tyttöön, joka pian huomasi tämän ja vastasi yhtä voimallisesti pojan tunteisiin. Heidän oli vaikea toteuttaa rakkauttaan, sillä vanhemmat vartioivat tytärtään kuin silmäteräänsä. Ricciardo ehdotti, että Katarina siirtyisi nukkumaan yöksi parvekkeelle, ja sitten hän kiipeäisi uhkarohkeasti sinne.

Nyt Katarina ehdotti äidilleen, että saisi nukkua kuumuuden takia isänsä huoneen vieressä olevalla parvekkeella satakielen laulua kuunnellen vanhempien makuuhuoneen sijasta. Lopulta äiti suostui tähän, mutta hieman juro ja omaperäinen isä kielsi hankkeen. Hänen puolestaan tytär sai nukkua ilman satakielen laulua. Seuraavan yön Katarina valvoi, ei niinkään kuumuden kuin kiukun takia. Hän piti äitinsäkin hereillä valittaessaan ylen aikaa kuumuutta. Isä Lizio suostui lopulta kyllästyneenä: tytär saisi maata parvekkeella verhoin ympäröidyssä vuoteessa kuunnellen satakielen laulua niin paljon kuin huvittaisi.

Seuraavana yönä Ricciardo kiipesi ensin tikkaita pitkin muurille ja sitten toisesta muurista ulkonevista kivistä kiinni pitäen suurella vaivalla parvekkeelle. Suudeltuaan tuhannesti he asettuivat vuoteeseen ja nauttivat koko yön lemmeniloista laulattaen satakieltä useaan otteeseen. Aamunkoiton lähetessä he uupuivat uneen niin, että Katarinan oikea käsi oli Ricciardon kaulalla ja vasen piteli sitä kapinetta, minkä nimeä tytöt kainostelevat vallankin miesten läsnä ollessa mainita. 

Ritari Lizio heräsi ja päätti lähteä katsomaan, oliko satakieli antanut unenlahjoja tyttärelle. Hän löysi nuoret edellä kuvatussa asennossa ja lähti hakemaan vaimonsa, jolle sanoi: ”Nouse katsomaan, miten kovasti tyttäresi pitää satakielestä. Hän on ottanut sen kiinni ja pitää sitä kädessään.” Nähtyään nuoret vuoteessa aikoi rouva Giacomina nostaa asiasta melun ja haukkua Ricciardon pataluhaksi. Lizio esti häntä ja totesi, että kun tytär on moisen satakielen pyydystänyt, pitäköön sen. Ricciardo on aatelismies ja rikas, joten kelpaa vävypojaksi. Hän ei saa poistua, ennen kuin lupaa ottaa Katarinan puolisokseen. Sittenpähän ei voida sanoa hänen kuljettaneen satakieltään vieraaseen pesään. Giacomina rauhoittui sitten ja oli tyytyväinen, että hänen tyttärensä oli nukkunut hyvin yön ja jopa saanut kiinni satakielenkin. 

Pian Ricciardo heräsi ja kauhistui havaitessaan, että oli jo täysi päivä. Vielä enemmän hän pelästyi, kun näki Katarinan isän, joka raotti vuodeverhoa. Ricciardo myönsi heti ansainneensa kuolemantuomion, mutta rukoili Liziota säästämään henkensä. Ritari vastasi, että Ricciardo voisi pelastaa henkensä vain naimalla Katarinan. Tytär oli tällä välin luopunut satakielestään, itki katkerasti ja rukoili isäänsä antamaan Ricciardolle anteeksi sekä Ricciardoa suostumaan avioon, että he saisivat viettää vielä – kaikessa rauhassa – monta tällaista yötä. Ricciardo halusi säilyttää henkensä ja kaipasi palavasti Katarinaa omakseen. Niinpä hänen oli helppo suostua, ja kihlaus sinetöitiin rouva Giacominalta lainatulla sormuksella. Sen jälkeen vanha pariskunta poistui kehottaen nuoria lepäämään vielä hetken.

Tuskin he olivat lähteneet, kun nuoret lisäsivät siihen kuuden peninkulman päivämatkaan, minkä olivat yöllä tehneet, vielä pari ennen kuin nousivat. Muutaman päivän kuluttua vietettiin asianmukaisen komeat häät. Sen jälkeen molemmat saivatkin kaikessa rauhassa ja milloin vain halusivat harjoittaa satakielen jahtia.

Viides päivä, viides kertomus. Neifile. (45)

Fanossa asui aikanaan kaksi vanhaa soturia, Guidotto ja Giacomino. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän luovutti Guidotto koko omaisuutensa ja ainoan lapsensa, kymmenvuotiaan tytön, Giacominon hoiviin. Guidotton kuoltua asettui Giacomino Faenzan kaupunkiin. Siellä tytöstä kasvoi kunniallinen kaunotar, jota monet nuoret miehet kosiskelivat. Heidän joukossaan olivat tyttöön vilpittömästi rakastuneet Giannole di Severino ja Minghino de Mingole, jotka alkoivat mustasukkaisina vihata toisiinsa. Kasvatusvanhemmat eivät hyväksyneet kummankaan kosintaa, joten kumpikin tahollaan päätti käyttää epärehellisiä keinoja.

Giacominolla oli talossaan vanha palvelijatar ja lisäksi Crivello-niminen palvelija. Giannole tekeytyi hänen ystäväkseen ja pyysi tätä auttamaan aikeissaan tytön suhteen – palkkiota vastaan tietysti. Crivello sanoi, että voi auttaa vain järjestämällä pääsyn tytön huoneeseen. Minghino ei hänkään jäänyt toimettomaksi. Hän ystävystyi vanhan palvelijattaren kanssa, joka oli jo välittänyt lemmenviestejä tytölle. Palvelijatar oli jo luvannut Minghinolle järjestää nuorille tilaisuuden tapaamiseen, sillä tyttö oli vastannut Minghinon viesteihin.

Kumpikin puoli oli siis valmiudessa, kun Giacomino ilmoitti lähtevänsä ystävänsä luo illalliselle. Giannole ja Minghino piilottelivat molemmat talon lähettyvillä aseistettujen ystäviensä kanssa. Heti Giacominon lähdettyä Crivellolle ja palvelijattarelle tuli kiire toimittaa toisensa pois tieltä. Kumpikaan ei tietenkään päässyt eroon toisestaan. Lopulta Crivello päätti, ettei välitä palvelijattaresta, vaan antoi merkin Giannolelle. Tämä tunkeutui miehineen sisään ja kävivät käsiksi tyttöön viedäkseen hänet pois. Tyttö kirkui ja puolustautui kaikin voimin. Minghino miehineen riensi paikalle, ja syntyi ankara tappelu. Metelin havahduttamat naapurit saapuivat paikalle ja asettuivat Minghinon puolelle estämään tytön ryöstöä. Minghino onnistuikin lopulta riistämään neidon Giannolelta ja viemään tämän asuntoonsa, mutta käsikähmä päättyi vasta kaupunginpalvelijoiden saavuttua. He pidättivät pääpukarit ja veivät heidät vankilaan.

Seuraavana aamuna Giannolen ja Minghinon omaiset saapuivat Giacominon luo anomaan, että tämä ei kohtelisi ankarasti vangittuja, vaikka hänelle siihen olisikin oikeus. Giacomino vastasi, että tyttö olikin itse asiassa kotoisin Faenzasta, joten kaupunkilaiset saisivat päättää, kuinka asiassa menetellään. Loukkaushan oli itse asiassa suuntautunut faenzalaisiin, kun tyttö oli sieltä kotoisin. Kaupunkilaiset olivat ihmeissään tämän kuullessaan. Giacomino selitti, että hänen kuollut toverinsa oli aikanaan osallistunut Faenzan valloitukseen ja ryöstöön. Etsiessään eräästä talosta kallisarvoisia esineitä, oli hän kuullut lapsen huutavan: ”Isä!” Hämmästyksekseen hän oli löytänyt noin vuoden ikäisen lapsen. Pientä, viatonta olentoa säälien Giacomino otti lapsen mukaansa Fanoon ja huolehti hänestä kuolemaansa saakka. Sitten hän jätti tytön ja tämän perimän omaisuuden Giacominon huostaan. Nyt Giacomino halusi naittaa tytön myötäjäisineen, sillä hän oli nähnyt, kuinka vaikea oli suojella nuorta tyttöä.

Sattui niin, että paikalla oli myös Bernabuccio, jonka talo oli aikanaan ryöstetty ja joka oli menettänyt lapsen siinä yhteydessä. Toisten kysellessä Bernabuccio muisti, että lapsella oli ollut vasemman korvan takana ristinmuotoinen arpi. Sen hän oli saanut, kun siitä oli leikattu pieni kasvain. Tytöltä löytyikin korvan takaa tuo varma tuntomerkki. Giacominon luvalla Bernabuccio saattoi vaimonsa ja naissukulaistensa kanssa tytön kotiinsa. 

Hyväntahtoinen tuomari päätti jättää Giannolen – joka siis oli tytön veli – tällä kertaa rankaisematta. Hän puhui myös Bernabuccio ja Giacominon kanssa ja sai heidätkin antamaan anteeksi kummallekin nuorukaiselle. Minghino sai kaikkien tyydytykseksi tytön puolisokseen. Hän piti loistavat häät, vei morsiamen kotiinsa ja eli tämän kanssa monet vuodet iloisena ja onnellisena.

Viides päivä, kuudes kertomus. Pampinea. (46)

Ischian saarella asui aikanaan kaunis nuori tyttö nimeltä Restituta, jonka isä oli aatelismies Marino Bolgaro. Ihan Ischian lähellä on toinen pieni saari, Procida, ja siellä asui Restitutaan rakastunut Gianni-niminen nuori mies. Restituta vastasi Giannin tunteisiin, ja nuori mies kävi usein Ischialla nähdäkseen rakastettunsa. Eräänä päivänä Restituta oli yksin rannalla keräämässä näkinkuoria. Tuolloin joukko paikalle sattuneita sisilialaisia ryösti tytön ja vei hänet Calabriaan. Siellä he alkoivat kiistellä siitä, kuka saisi hänet omakseen. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen ja pelkäsivät sitä paitsi joutuvansa vaikeuksiin tytön takia, päättivät he lahjoittaa hänet Sisilian kuninkaalle Federigolle, joka piti paljon kauniista naisista. Kuningas ihastui kauniiseen lahjaan, mutta ei sattunut olemaan aivan terve. Siksi hän käski viedä tytön rakennuttamaansa puistossa sijaitsevaan ihastuttavaan linnaan, jota sanottiin Cubaksi. Restitutaa piti kohdella siellä mitä parhaiten.

Tytön ryöstö herätti Ischialla suurta huomiota. Gianni ei jäänyt odottamaan tarkempia tietoja, vaan lähti heti laivallaan etsimään rakastettuaan. Lopulta hän sai tietää, että kuningas Federigo oli saanut Restitutan lahjaksi ja piti häntä Cuban linnassa. Gianni lähetti laivansa kotiin ja jäi piileskelemään tuntemattomana linnan lähistölle. Eräänä päivänä hän sattui näkemään tytön ikkunassa kävellessään linnan ohi. He sopivat tapaavansa yöllä. Gianni onnistui kiipeämään puutarhan muurin yli, vaikka siinä ei ollut minkäänlaista jalansijaa. Puutarhasta hän löysi pitkän seipään, jota pitkin hän kiipesi kuin kissa Restitutan makuuhuoneeseen. Jouduttuaan Federigon valtaan tyttö katsoi kunniansa joka tapauksessa menetetyksi, joten hän halusi uhrata sen Giannille. Lisäksi tyttö halusi paeta Giannin kanssa vapauteen. Sen Gianni lupasikin, ja sen jälkeen he nauttivat lemmen ylimmistä iloista. Iloittuaan useaan kertaan he nukahtivat huomaamatta toistensa käsivarsille.

Kuningas Federigo tuli ajatelleeksi tyttöä, johon hän oli ensisilmäyksellä mieltynyt. Kun hän tunsi olonsa paremmaksi, hän päätti huvitella tytön kanssa, vaikka oli jo aamu. Palvelijoidensa saattamana hän meni Cubaan ja astui huoneeseen, jossa tiesi tytön nukkuvan. Heti vuoteeseen vilkaistuaan hän näki Restitutan nukkuvan alastomana Gianni sylissä. Federigo aikoi ensin surmata molemmat tikarillaan, mutta tajusi, että kahden alastoman nukkujan surmaaminen olisi häpeäksi kenelle tahansa, saatikka kuninkaalle. Julmistuneena kuningas määräsi rakastavan parin kahlehdittavaksi ja vietäväksi alastomina kaupungin torille. Siellä heidät piti sitoa seljittäin paaluun ja polttaa lopuksi roviolla. Palvelijat toteuttivat kuninkaan määräyksen.

Kaupungin väki tuli uteliaana torille katsomaan rakastavaisia. Miehet tietenkin näkivät vain nuoren tytön, jonka alastonta kauneutta he kilvan ylistivät. Naiset puolestaan ihailivat nuorta miestä, jota he pitivät harvinaisen kauniina ja hyvämuotoisena. Tieto tapahtumasta tuli myös kuninkaan amiraali Ruggeri dell`Orion korviin. Paikalle saapunut amiraali tunnisti Giannin ja pyysi tätä kertomaan, kuinka oli joutunut moiseen tilanteeseen. Kuultuaan Giannin kertomuksen amiraali käski lykkäämään kuolemantuomiota ja lähti tapaamaan kuningasta.

Ruggieri sanoi kuninkaalle, että nuoret epäilemättä ansaitsivat rangaistuksen pahoista teoistaan. Mutta hyvät työt pitää palkita myös eikä armeliaisuutta ja laupeutta saa unohtaa. Koska kuningas ei tuntenut nuoria, selitti amiraali, että Giannin setää Federigo sai kiittää valtaistuimestaan. Nuoren tytön isä on taas Marino Bolgaro, jonka ansiosta Ischian saari tunnustaa Federigon kuninkaakseen. Lisäksi nuoret rakastavat toisiaan, joten miksi heidät pitäisi lähettää kuolemaan?

Tämän kuultuaan kuningas oli varma, että Ruggieri puhui totta. Hän haetutti nuoret rakastavaiset paalusta, toimitti heille asianmukaiset vaatteet ja tietäen, miten suuresti he rakastivat toisiaan, hän antoi heidän viettää häitä. Annettuaan pariskunnalle vielä loistavia lahjoja hän lähetti heidät tyytyväisinä takaisin kotiseudulleen, missä heidät otettiin vastaa suurella riemulla ja he elivät sen jälkeen onnellisina.

Viides päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (47)

Sisilian saarella asui aikanaan Amerigo Abate de Trapani -niminen aatelismies, jolla oli runsaasti lapsia. Siksi hän tarvitsi paljon palvelijoita ja osti merirosvoilta orjiksi joukon Armenian rannikolta ryöstettyjä lapsia. Näiden lasten joukoissa oli poika nimeltään Teodoro, joka oli kauniimpi ja esiintymistavaltaan ylhäisempi kuin muut. Lopulta Amerigo vapautti hänet ja – uskoen hänen olevan muslimi – kastatti hänet kristityksi, antoi hänelle nimen Pietro ja teki hänestä hovimestarinsa. 

Amerigolla oli monta tytärtä, joista nuori ja kaunis Violante rakastui uuteen hovimestariin. Lemmenjumala järjesti niin, että Pietrokin rakastui tyttöön.  Säätyeron takia eivät nuoret uskaltaneet ilmaista tunteitaan, kunnes kohtalo tuli avuksi. Rouva Amerigolla oli tapana käydä hellepäivinä virkistäytymässä tyttäriensä kanssa miehensä maatilalla. Tällä kertaa Pietro oli mukana, kun taivas äkkiä pimeni. Seurue lähti kiirehtimään kotiin rajuilman tieltä. Nuorina ihmisinä Pietro ja Violante kävelivät muita nopeammin. Raesateen iskiessä he hakivat suojaa asumattomasta hökkelistä hitaammin edenneiden päästyä suojaan maataloon. Hökkelissä nuoret tunnustivat rakkautensa ja nauttivat lemmen iloista. Samalla he sopivat jatkossakin tapaavansa samaisessa hökkelissä.

Äärimmäisen salaisesti he tapasivat toisiaan, mutta sitten Violante tuli molempien kauhistukseksi raskaaksi. Pietro arveli, että hänen on parasta paeta, sillä asian paljastuessa Violante saattaa selvitä nuhteilla, mutta Pietro menettää varmasti päänsä. Violante kielsi Pietroa pakenemasta ja vannoi, ettei paljasta vanhemmilleen lapsen isää. Violanten äiti vihastui saatuaan tietää tyttärensä raskaudesta, mutta toimitti hänet eräälle perheen maatiloista. Siellä hänen piti oleskella siksi, kunnes lapsi on syntynyt. Sattui kuitenkin niin onnettomasti, että Amerigo sattui metsästämään samalle maatilalle juuri synnytyksen aikaan. Violante huusi synnytyspoltoissaan, ja totuus selvisi Amerigolle. Hän raivostui ja vaati miekalla uhaten tytärtään kertomaan syntyneen poikalapsen isän. Isänsä uhkauksen edessä Violante joutui tunnustamaan suhteensa Pietroon. Vähältä piti, ettei Amerigo surmannut Violantea ja lasta, mutta ensin hän päätti kostaa Pietrolle. Pietro vangittiin ja hänet tuomittiin ajettavaksi raipoilla lyöden pitkin katuja hirttopaikalle. Edelleen raivon vallassa ollut Amerigo lähetti palvelijansa maatilalle mukanaan pikarillinen myrkytettyä viiniä ja tikari. Tyttären piti valita, kummalla tavalla hän kuolisi. Jos hän ei valitsisi, isä poltattaisi hänet roviolla koko kaupungin nähden. Lopuksi palvelijan piti ottaa vastasyntynyt lapsi, murskata sen pää seinää vasten ja heittää ruumis koirien syötäväksi.

Kun Pietroa vietiin mestauspaikalle, sattui kolme armenialaismiestä huomaamaan kulkueen majatalonsa kohdalla. Heidän kuninkaansa oli lähettänyt miehet neuvottelemaan paavin kanssa ristiretkelle osallistumisesta. Heille oli osoittanut suurta kunnioitusta ja vieraanvaraisuutta varsinkin herra Amerigo. Yksi näistä kolmesta vaikutusvaltaisesta miehestä, jonka nimi oli Fineo, sattui huomaamaan punaisen syntymämerkin vangin rinnassa. Hän muisti menettäneensä 15 vuotta aiemmin pojan, jolla oli samanlainen syntymämerkki. Siksi hän huusi: ”Teodoro!” Kun nuori mies käänsi päänsä, kysyi Fineo armeniaksi, mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä. ”Olen Armeniasta ja isäni nimi on Fineo”, vastasi vangittu. Nyt Fineo sulki pojan syliinsä, keskeytti mestauskulkueen ja selitti tuomarille, että pojalle olisi annettava mahdollisuus mennä naimisiin tytön kanssa, jos tämä olisi siihen suostuvainen. Tuomari ilmoitti tapahtuneesta Amerigolle, joka oli jo epätoivoinen, koska pelkäsi Violanten ja lapsen kuolleen. Amerigon toinen palvelija ehti kuitenkin ajoissa estämään Violanten ja lapsen surman. 

Nyt asia saatiin sovituksi. Teodoro ja Violante kihlattiin ja sen kunniaksi järjestettiin suuret juhlat. Violante jätti lapsensa imettäjän huomaan, eikä kestänyt kauan, kun hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Fineo järjesti heille riemukkaat ja juhlavat häät. Muutamaa päivää myöhemmin hän nousi kaleeriin poikansa, Violanten ja pojanpoikansa kanssa. He purjehtivat kotimaahansa, missä rakastavaiset elivät rauhassa ja onnellisina kuolemaansa saakka.

Viides päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (48)

Ravennassa asui nuori aatelismies Nastagio degli Onesti, joka oli saanut isänsä ja setänsä kuoltua käsiinsä suunnattomia omaisuuksia. Hän rakastui herra Paolo Traversaron tyttäreen, joka oli paljon vanhempaa ja parempaa sukua. Nastagion rakkaus jäi yksipuoliseksi: tyttö osoitti hänelle avointa halveksuntaa. Lopulta ystävät ja sukulaiset kehottivat häntä poistumaan Ravennasta, ettei hän joutuisi turmioon yksipuolisen rakkauden aiheuttaman hillittömän tuhlaamisen vuoksi. Lopulta Nastagio lähtikin, mutta matkusti vain peninkulman päässä sijaitsevaan Chiassiin. Siellä hän jatkoi loisteliasta elämäänsä.

Eräänä toukokuun päivänä Nastagio lähti yksin kävelylle pinjametsään. Katsellessaan ympärilleen hän näki ihmeen kauniin, alastoman neitosen juoksevan häntä kohti okapensaiden läpi. Tytön kintereillä juoksi kaksi ajokoiraa, jotka tilaisuuden tullen puraisivat häntä. Koiria seurasi mustiin puettu ritari, joka sätti naista ja uhkasi surmata hänet. Aseen puuttuessa Nostagio tempaisi oksan ja astui kohti ritaria puolustaakseen itkevää ja valittavaa naista. Ritari käski Nostagion väistyä ja selitti, että hän oli aikanaan rakastunut naiseen tavalla, jonka rinnalla Nostagion rakastuminen Traversaron tyttäreen ei ollut yhtään mitään. Nainen ei vastannut ritarin tunteisiin, joten tämä teki itsemurhan miekallaan, jonka vuoksi hänet tuomittiin ikuiseen piinaan. Ritarin rakastama nainen iloitsi suuresti miehen kuolemasta, mutta kuoli sitten itsekin pian joutuen helvettiin leppymättömyytensä ja kovasydämisyytensä vuoksi. Helvetissä heille määrättiin sellainen rangaistus, että naisen piti paeta ritaria, joka sitten tappoi naisen samalla miekalla, jolla oli itsensä surmannut. Sitten hän leikkasi sydämen naisen rinnasta ja syötti sen koirille. Tämän jälkeen nainen kuitenkin heräsi henkiin, ja takaa-ajo käynnistyi uudelleen.

Ritari selitti, ettei Nastagio voinut mitään tälle Jumalan määräämälle rangaistukselle. Joka perjantai sama näytelmä toistui tässä metsässä, muina viikonpäivinä toisissa paikoissa. Niin Nastagio joutui vain katselemaan, kuinka ritari tappoi naisen, leikkasi veitsellä irti tämän sydämen ja sisukset sekä syötti ne koirille. Seuraavana hetkenä tyttö nousi jälleen kuin olisi ollut ilmielävä, ja hurja ajo alkoi uudelleen. Nostagio jäi seisomaan paikalleen kauhun lamauttamana, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että hän voisi käyttää tapausta hyväkseen.

Muutamaa päivää myöhemmin hän lähetti sukulaisilleen ja ystävilleen viestin, että lupaa näiden neuvoa noudattaen luopua rakkaudestaan kovasydämiseen Traversaron tyttäreen, jos perhe sukulaisineen saapuu seuraavana perjantaina syömään päivällistä hänen luokseen. Nastagio järjesti suurenmoiset pidot metsään juuri sille paikalle, jossa oli nähnyt alastoman naisen. Juuri kun viimeistä ruokalajia tuotiin pöytään, saapui näkyville verta vuotava takaa-ajettu nuori alaston nainen kintereillään kaksi koiraa ja ritari. Rohkeimmat miehet aikoivat naisen avuksi, mutta ritari piti heille saman puheen kuin Nastagiolle. Verinen näytelmä toistui ja teki hirmuisen vaikutuksen vieraisiin, joista monet olivat tämän onnettoman naisen ja surullisesti kuolleen ritarin sukulaisia. 

Eniten kauhuissaan oli Nastagion kovasydäminen rakastettu, joka oli suorastaan tuntevinaan koirien puremat ruumiissaan. Hän alkoikin jo samana iltana rakastaa Nastagiota, vaikka oli siihen asti häntä vihannut. Hän lähetti miehelle sanan, että suostuisi mielellään kaikkiin tämän toivomuksiin. Nastagio vastasi, ettei tahtonut käyttää neitoa hyväkseen ennen kuin olisi saanut tämän vaimokseen. Neito ilmoitti suostuvansa avioon oikein mielellään. Seuraavana sunnuntaina vietettiin häät, ja Nastagio eli sitten kauan onnellisena rakastettunsa kanssa. Ravennan naisten kokemasta järkytyksestä oli se seuraus, että he olivat tästä päivästä lähtien yleensäkin taipuvaisempia täyttämään miesten toiveet kuin aikaisemmin. 

Viides päivä, yhdeksäs kertomus. Fiammetta. (49)

Firenzeläinen nuori ja vauras aatelismies Federigo degli Alberighi rakastui Monna Giovannaan, joka oli kaupungin kauneimpia ja hurmaavimpia naisia. Federigo tuhlasi valtavia summia saavuttaakseen naisen suosion, mutta Monna Giovanna oli yhtä kunniallinen kuin kauniskin, eikä välittänyt kunniakseen järjestetyistä juhlista enempää kuin niiden järjestäjästä. Lopulta Federigo oli tuhlannut lähes koko omaisuutensa: hänelle jäi vain pieni maatila sekä haukka, jonka veroista tuskin oli missään.

Monna Giovannan mies sairastui ja teki testamentin, jonka mukaan hänen ainoa poikansa saisi koko hänen omaisuutensa, mutta jos poika kuolisi jättämättä laillisia perillisiä, saisi Monna Giovanna omaisuuden. Pian tämän jälkeen mies kuoli. Kesän koittaessa leski muutti maalle poikansa kanssa. Maatila sattui sijaitsemaan Federigon talon lähettyvillä, joten vilkas nuorukainen leikki usein Federigon linnuilla ja koirilla. Erityisesti hän ihaili Federigon merkillistä haukkaa. Sydänkesällä poika kuitenkin sairastui vaarallisesti. Äiti istui päivät ainoan lapsensa vuoteen ääressä ja koetti kaikin keinoin ilahduttaa ja lohduttaa häntä. Monna kyseli jatkuvasti pojan toivomuksia ja lupasi täyttää ne. Lopulta poika pyysi Federigon haukkaa ja arveli sen saamisen voivan parantaa hänet. Äiti epäröi muistaessaan Federigon rakastaneen häntä ja hänen taas torjuneen miehen. Äidinrakkaus voitti epäröinnin, ja hän lupasi hankkia haukan pojalle. Nuorukaisen vointi paranikin heti tästä lupauksesta.

Seuraavana aamuna Monna Giovanna lähti erään toisen naisen kanssa kävelylle. He poikkesivat Federigon taloon tämän nähdessään. Giovanna kertoi Federigolle, että halusi nyt hyvittää sen vahingon, minkä tämä aikanaan kärsi rakastaessaan Monnaa liikaakin. Palkinto oli se, että Giovanna nauttisi seuralaisensa kanssa päivällisen Federigon luona. Federigo vastasi iloitsevansa Giovannan päivällisseurasta valitellen samalla sitä, ettei kyennyt ottamaan naisia vastaan niin komeasti kuin olisi halunnut. Vasta poistuessaan järjestämään päivällistä tajusi Federigo, kuinka köyhä hän itse asiassa oli. Hän juoksenteli edestakaisin, mutta ei löytänyt rahaa eikä arvoesineitä pantattavaksi. Viimein hänen katseensa osui kallisarvoiseen haukkaan. Hän voitti vastenmielisyytensä, väänsi haukan niskat nurin ja käski paistaa sen vartaassa. Sitten hän palasi puutarhaan ja ilmoitti vierailleen, että yksinkertainen päivällinen oli valmis.

Aterian päätyttyä Monna Giovanna otti esille varsinaisen asiansa. Kaunissanaisesti ja Federigon ritarillisuuteen vedoten hän pyysi tätä luovuttamaan rakkaan haukkansa, että Giovannan poika pelastuisi sairaudestaan. Kuullessaan Monna Giovannan pyynnön Federigo mykistyi surusta, sillä hän ymmärsi menettäneensä ainoan tilaisuutensa tehdä rakastetulleen korvaamaton palvelus. Sitten hän kertoi naisille, että oli halunnut tarjota heille arvokkaammat ruuat kuin tavallisille ihmisille. Siihen tarkoitukseen sopi parhaiten haukka, koska se oli rakkainta, mitä Federigo omisti. Federigo haki nyt haukan nokan ja kynnet ja pani ne katkerasti murehtien Monna Giovannan jalkojen juureen.

Olipa syy pojan kokemassa pettymyksessä, tai oliko tauti muutenkin sen laatuinen, että se olisi muutenkin johtanut kuolemaan, niin joka tapauksessa poika kuoli muutaman päivän kuluessa. Monna Giovanna itki ja suri pitkän aikaa, mutta kun hän vielä oli nuori, patistivat hänen veljensä häntä uuteen avioon. Aluksi hän vastusteli, mutta miettiessään, kuinka Federico oli rakkautensa ja hänen kunniakseen uhrannut mainion haukkansa, sanoi hän veljilleen tahtovansa naimisiin tämän kanssa. Veljet pilkkasivat hänen valintaansa, olihan Federigo rutiköyhä mies. Kun veljet käsittivät Minna Giovannan harkinneen asian vakavasti, myöntyivät he ja antoivat sisarensa Federigolle ja myötäjäisiksi koko tämän suuren omaisuuden. Päästyään naimisiin niin kauan tavoittelemansa naisen kanssa Federigosta tuli aivan toinen mies.  Hän piti huolta omaisuudestaan ja eli kunniallisen, uskollisen vaimonsa kanssa onnellisena monen monta vuotta.

Viides päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (50)

Perugiassa asui muutama vuosi sitten Pietro de Vinciolo -niminen rikas mies, joka meni naimisiin – pikemmin harhauttaakseen ihmisiä kuin halutakseen olla naisten kanssa tekemisissä. Hänen punatukkainen ja kuumaverinen vaimonsa pääsi pian selville miehensä paheesta. Rouva tuumasi, ettei aikonut jättäytyä nunnan asemaan, vaan päätti etsiä itselleen purjehdustoverin. Hän teki tuttavuutta erään hurskaana pidetyn vanhan naisen kanssa, joka yllytti rouvaa. Hän sanoi, ettei ihmisen kannata heittää hukkaan nuoruuttaan. Vanhat akat karkotettiin keittiöön seurustelemaan kissan kanssa ja hoitamaan ruukkuja ja kauhoja. Sitä paitsi yksi nuori nainen voi väsyttää monta miestä, mutta montakaan miestä ei riitä väsyttämään yhtä naista. Vanha nainen lupautui rouvan apuriksi ja kehaisi hankkivansa tälle koko liudan miehiä.

Vanha nainen järjestikin lemmenjanoiselle rouvalle miehiä tämän tarpeiden mukaan. Eräänä iltana hänen miehensä lähti Ercolano-nimisen ystävänsä luo. Rouvan toiveesta vanha nainen toimitti taloon nuoren miehen, joka oli Perugian hilpeimpiä ja komeimpia nuorukaisia. Mutta silloin Pietro palasikin yllättäen kotiin kesken rakastavaisten illallisen. Rouva piilotti rakastajansa viereiseen huoneeseen kanahäkkiin ja heitti risaisen säkin häkin peitoksi. Pietro selitti paluunsa syyn: mentyään ystävänsä kanssa tämän taloon, kuulivat he lukuisia aivastuksia portaiden juuressa olevasta komerosta. Ercolanon avatessa komeron oven tulvi sieltä pahanhajuista rikinsavua. Ystävän vaimo selitti valkaisevansa komerossa huntujaan rikin avulla. Ercolano jätti komeron oven auki, että savu haihtuisi. Paksun pilven haihduttua komerossa näkyi aivastelija: nuori mies, joka oli pökerryksissä rikinsavusta.

Havaitessaan hairahduksensa paljastuneen pakeni vaimo ulos kuin myrskytuuli. Ercolano kiskoi pyörtyneen miehen komerosta ja lähti etsimään tikaria katkaistakseen tämän kaulan. Pietro pelasti miehen hengen huutamalla naapurit apuun. Nämä raahasivat nuorukaisen turvaan aviomiehen vihalta. Pietron vaimo katsoi nyt parhaaksi käydä haukkumaan Ercolanon vaimoa. Monisanaisesti hän tuomitsi häpeämättömän avionrikkojan, joka pitäisi heittää elävältä tuleen ja polttaa tuhkaksi. Rakastajansa muistaen hän kehotti Pietroa käymään levolle. Mies halusi kuitenkin syötävää, koska illallinen Ercolanon kanssa oli jäänyt nauttimatta. Sattui kuitenkin niin, että yksi Pietron aaseista pääsi irti riimusta ja lähti janoissaan etsimään vettä. Aasi tuli takaoven kautta siihen huoneeseen, missä kanahäkki oli. Tallustellessaan sisään aasi sattui polkaisemaan nuorta miestä sormille. Tämä teki niin kipeää, että nuori mies kiljaisi. Pietro lähti tutkimaan asiaa ja löysi kanahäkistä nuoren miehen, joka tietysti kauhistui. Pietro tunsi kuitenkin nuoren miehen yhdeksi niistä, joita hän oli ahdistellut häpeällisillä tarjouksillaan. Pietron vaatimuksesta nuori mies kertoi, millä asialla oli talossa. 

Pietro olikin löydöstään yhtä suuresti iloissaan kuin vaimonsa oli epätoivoinen. Vaimonsa hän haukkui, koska tämä oli isoon ääneen moittinut Ercolanon vaimoa ja osoittautunut nyt samanlaiseksi. Vaimo havaitsi, ettei mies aikonut tehdä hänelle pahaa, vaan tyytyi herjaamaan. Silloin vaimo puolestaan moitti ankarasti miestään, joka piti naisista yhtä paljon kuin koira ruoskaniskuista. Vaimolla oli samat halut kuin muillakin naisilla, eikä Pietro niitä kyennyt tyydyttämään. Niinpä rouva haki tyydytyksensä muualta, olipa vielä sen verran kohtelias miehelleen, ettei hakeutunut suhteisiin tallirenkien tai hulttioiden kanssa. 

Pietro ei halunnut vaimonsa jatkavan koko yön moitteita, vaan pyysi tältä illallista. Vaimon oli se helppo järjestää, sillä mieshän oli keskeyttänyt rouvan ja nuoren miehen ruokailun. Illallinen nautittiinkin kolmisin hyvän sovun vallitessa. Sen jälkeen iloinen elämä jatkui. Aamulla kotiin lähtiessään nuori mies ei itsekkään tiennyt, kumpi oli hänelle yöllä pitänyt enemmän seuraa, mies vai vaimo. Nyt lopetankin sanomalla teille, arvoisat naiset: ”Maksakaa kaikki samalla mitalla. Ellette voi tehdä sitä heti, painakaa asia mieleenne siksi, kunnes tilaisuus tarjoutuu, sillä niin kuin metsään huutaa, niin se vastaa.”