Decamerone

Kuudes päivä. Sen kuluessa kerrotaan Elisan johdolla ihmisistä, jotka ovat taitavasti torjuneet pistopuheet tai nokkelilla vastauksilla ja nopealla päättäväisyydellä välttäneet jonkin menetyksen, vaaran tai häväistyksen.

Kuudes päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (51)

Firenzessä asui joitain aikoja sitten lahjakas ja sukkelasanainen aatelisnainen Oretta, joka oli naimisissa Geri Spinan kanssa. Kun hän asui eräänä kesänä maalla, oli hänen luonaan joukko herroja ja rouvia päivällisellä. Sen päätyttyä seurue lähti kävelemään melkoisen matkan päässä olevaan kohteeseen. Eräs seurueen aatelimiehistä tarjoutui kertomaan rouva Oretalle niin matkaa lyhentävän mainion tarinan niin, että rouva luulisi istuvansa hevosen selässä.

Aatelimiehen tarina oli sinänsä kaunis, mutta hän turmeli sen kertaamalla samoja sanoja neljään, viiteen kertaan, palaamalla jo ennen kerrottuun, toteamalla vähän väliä kertoneensa väärin ja sekoittamalla kertomuksen henkilöitä. Kuunnellessaan rouva Oretalle kohosi tuskanhiki kasvoille ja hänen sydäntään ahdisti. Viimein hän ei enää jaksanut kestää, vaan virkahti leikillisesti: ”Hyvä herra, ratsunne ontuu niin pahasti, että minun täytyy pyytää laskeutua sen selästä.” Aatelismies, joka ei onneksi ollut yhtä hidas käsittämään kuin kankea kertomaan, tajusi piston ja pani asian leikiksi. Hän jätti kesken huonosti edistyneen kertomuksensa ja siirtyi puhumaan muista asioista.

Kuudes päivä, toinen kertomus. Pampinea. (52)

Luonto oli tehnyt Cististä leipurin, vaikka hän oli tavattoman lahjakas ja jalo mies. Paavi oli lähettänyt Firenzeen neuvottelijoita, jotka edellisessä kertomuksessa mainittu Geri Spina otti vastaan ja majoitti. Spina ja paavin lähettiläät kävelivät melkein joka aamu Cistin leipurinliikkeen ohi. Vaikka kohtalo oli asettanut Cistin yhteiskunnallisesti alhaiseen asemaan, se oli suosinut häntä muissa suhteissa. Cisti oli saanut kokoon suuren omaisuuden ja saattoi elää ylhäisen herran tapaan, mutta ei luopunut silti lukuisista liiketoimistaan. Hänellä oli muun muassa aina kaupungin parhaat puna- ja valkoviinit. Kun hän näki Spinan ja lähettiläiden kulkevan ohi joka aamu ja helteet olivat juuri alkaneet, tuli hän ajatelleeksi tarjota herroille juotavaa. Vaatimattoman asemansa vuoksi Cisti ei voinut kutsua herroja suoraan luokseen. Siksi hän asettui istumaan talonsa edustalle siihen aikaan, kun herroilla oli tapana kulkea ohi. Hän asetti esille sangollisen raikasta vettä, kannun valkoviiniä sekä pari hopeanhohtoista pikaria. Herrojen saavuttua lähelle hän maisteli juomaansa niin autuaallisen näköisenä, että kuolleetkin olisivat häntä kadehtineet.

Herra Geri Spina oli kahtena aamuna katsellut leipurin esiintymistä. Kolmantena aamuna hän antautui puheisiin Cistin kanssa, jolloin kelpo leipuri sai tilaisuuden tarjota viiniä miehille. Sen hän kaatoi itse pikareihin palvelijansa sijasta. Vieraat kehuivat viiniä kovasti ja väittivät sitä parhaaksi, mitä olivat pitkiin aikoihin juoneet. Sen jälkeen he palasivat joka aamu ja kostuttivat kurkkuaan Cistin henkilökohtaisesti kaatamalla mainiolla viinillä. Vähän ennen paavin lähettiläisen lähtöä kaupungista järjesti Spina juhlat heidän kunniakseen ja kutsui niihin joukon kaupungin huomattavimpia porvareita. Cistikin sai kutsun, mutta oli niin tahdikas, ettei noudattanut sitä. Pitoja valmistellessaan Spina lähetti palvelijansa pyytämään leipurilta pullollista tämän verratonta viiniä tarjotakseen sitä vierailleen puoli lasillista kullekin. Palvelija, joka oli närkästynyt siitä, ettei ollut itse saanut maistaa viiniä, otti mukaansa tavattoman suuren pullon. Sen nähdessään Cisti sanoi palvelijan erehtyneen, herra Spina ei ollut lähettänyt palvelijaa hänen luokseen. Palvelija joutui palaamaan tyhjin käsin, jolloin Spina lähetti palvelijan matkaan uudelleen. Jos Cisti vastaisi edelleen samoin, pitäisi palvelijan kysyä, kenen luo hänet olisi pitänyt lähettää. Palvelija teki työtä käskettyä ja sai Cistiltä saman vastauksen. ”Mihin minut sitten olisi lähetetty?” kysyi palvelija. ”Arnojoelle, ystäväiseni”, vastasi Cisti.

Palvelijan palattua ja kerrottua, mitä Cisti oli sanonut, valkeni asia Spinalle. Hän käski palvelijaa näyttämään mukanaan ollutta pulloa. Sen nähtyään Spina arveli leipurin menetelleen oikein. Palvelija sai ankaraan läksytyksen, ja hän joutui lähtemään kolmannen kerran Cistin puheille, nyt aivan pieni pullo mukanaan. Cisti täytti pullon mielellään. Mutta ei siinä kyllin. Hän lähetti samana päivänä loput valkoviinistään tynnyrissä Spinalle. Sitten hän lähti tämän puheille ja selitti, ettei pullon suuruus häntä pelottanut. Hänestä tuntui vain siltä, Spina oli unohtanut, ettei tämä viini ollut tarkoitettu palvelusväen juotavaksi. Siitä hän halusi aamulla muistuttaa. Mutta nyt kun hänen itsensä ei tarvinnut toimia viinurina, hän lähetti kaiken viinin Spinalle, joka voi menetellä sen kanssa haluamallaan tavalla. Herra Geri oli hyvin iloinen lahjasta ja piti Cistiä siitä lähtien erinomaisena miehenä ja ystävänään.

Kuudes päivä, kolmas kertomus. Lauretta. (53)

Firenzen piispana oli aikanaan viisas hengenmies Antonio d’Orso. Tuolloin kaupunkiin saapui espanjalainen aatelismies Diego dela Rata, joka oli Roberto-kuninkaan marsalkka. Hän oli suuri naissankari, ja mieltyi erityisesti erääseen kauniiseen firenzeläisnaiseen, joka oli piispan veljen lapsenlapsi. Diego dela Rata sai selville, että naisen aviomies oli ahne ja matalamielinen. Diego sopi, että saisi viettää yön vaimon kanssa 500 kultafloriinin hinnasta. Vaimo ei tätä hyväksynyt, mutta makasi kuitenkin Diego dela Ratan kanssa, ja tämä antoi aviomiehelle 500 kullattua hopeapopoliinia. Asia tuli yleisesti tunnetuksi, ja ahne aviomies sai kärsiä sekä vahingon että häpeän. Mutta piispa, joka oli järkevä mies, ei ollut tietävinään asiasta.

Piispa ja marsalkka viettivät paljon aika yhdessä. Kun he olivat juhannuksena ratsastelemassa kadulla, kiinnitti piispa huomion Nonna de’Pulci -nimiseen kauniiseen ja verevään naiseen, joka oli vastikään mennyt naimisiin. Piispa näytti häntä jo etäältä marsalkalle. Lähemmäs päästyään piispa laski kätensä marsalkan olkapäälle ja sanoi naiselle: ”Nonna, kuulehan, mitä pidät tästä miehestä? Luulisitko saavasi hänet niin kuin hairahtumaan?” Nonnan mielestä nämä sanat kävivät hänen kunnialleen. Antaakseen sanan sanasta hän vastasi heti: ”Kyllä minä maksattaisin sen ainakin oikealla rahalla”. Hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen miehiin ja molemmat tunsivat saaneensa, mitä ansaitsivat. Marsalkka siksi, että oli menetellyt sopimattomasti piispan veljentytärtä kohtaan, ja piispa taas siksi, mitä oli tapahtunut tytölle. Toisiaan vilkaisematta ja häpeissään he jatkuivat matkaansa ja pysyivät melko sanattomina sen päivää. 

Kuudes päivä, neljäs kertomus. Neifile. (54)

Firenzeläinen Currado Gianfigliazzi oli anteliaana ja vieraanvaraisena tunnettu mainio aatelismies. Kerran hän sai haukan avulla pyydystetyksi nuoren, lihavan kurjen. Hän lähetti sen taitavalle kokilleen Chichibiolle, jotta tämä paistaisi sen illalliseksi. Chichibio, joka oli kevytmielinen heppuli, alkoi valmistaa lintua. Kun se oli jo melkein paistunut, pistäytyi keittiöön muuan naapurissa asunut Brunetta-niminen immyt, johon kokki oli kovin rakastunut. Tuntiessaan paistin tuoksun pyysi tyttö kauniisti kokkia antamaan siitä toisen koiven. ”Sinä etsitä saa, Brunett-aa…”, lallatteli Chichibio. Tyttö vastasi kipakasti: ”Ellet anna minulle tuota kurjaa koipea, et saa minultakaan mitään, vaikka kuinka haluaisit!”

Kun koipipuoli kurki tuotiin Curradon ja tämän vieraiden syötäväksi, ihmetteli Currado asiaa. Chichibio väitti, ettei kurjella olekaan kahta jalkaa. Currado väitti vastaan, mutta kokki sanoi todistavansa asian elävien lintujen avulla. Currado ei käynyt vieraiden läsnä ollessa jatkamaan kinastelua, vaan halusi, että Chichibio todistaisi väitteensä seuraavana aamuna. Jos kokki olisi valehdellut, lupasi Currado antaa hänelle mojovan selkäsaunan. 

Currado oli edelleen vihainen seuraavana aamuna herätessään ja satuloitti hevoset. Chichibion piti nousta ratsun selkään ja näyttää yksijalkainen kurki. Kokki olisi kernaasti paennut nähdessään isäntänsä pahantuulisuuden, mutta se oli mahdotonta. Chichibio oli näkevinään kaikkialla kaksijalkaisia kurkia, mutta jokea lähestyessään hän huomasi rannalla kurkia, jotka kaikki seisoivat yhdellä jalalla – kuten niiden on tapana olla nukkuessaan. Nyt osoitti kurkia Curradolle ja sanoi puhuneensa totta edellisiltana: kurjethan ovat yksijalkaisia. Currado lähestyi lintuja ja huusi. Ne heräsivät, laskivat alas toisenkin jalkansa ja lehahtivat lentoon. Currado huudahti: ”Mitä nyt sanot, roisto? Joko uskot, että niillä on kaksi jalkaa?” Chichibio vastasi umpimähkään: ”Totta on, herra, totta, mutta olisitte huutanut sille eiliselle kurjelle samalla tavalla, niin eiköhän sekin olisi ojentanut toisen jalkansa.” Vastaus oli Curradosta niin hauska, ett hänen vihastuksensa suli makeaan nauruun, ja hän sanoi: ”Olet oikeassa, Chichibio, niinhän minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.”

Tällä tavoin Chichibio selviytyi nopealla ja leikkisällä vastauksellaan pälkähästä ja sai herransa ja isäntänsä leppymään.

Kuudes päivä, viides kertomus. Panfilo. (55)

Luonto voi yhdistää hämmästyttävimmät älynlahjat mitä rumimpaan ruumiiseen. Toinen esimerkkimme, Forese de Rabatta, oli vartaloltaan niin vähäinen ja epämuodostunut ja hänellä oli niin leveä ja latuskainen naama, että Baroncien suvun ruminkin jäsen olisi käsittänyt häneen vertaamisen pilkaksi. Kuitenkin aikansa lainoppineet kuvasivat häntä eläväksi lainopin käsikirjaksi, niin hyvin hän lain tunsi. Toinen oli Giotto, suuri taiteilija, joka piirustuksissaan ja maalauksissaan kuvasi luontoa verrattoman aidosti. Kerrotaan, että monia hänen teoksiaan oli erehdytty pitämään elävänä luontona. Hän oli Firenzen maineen kirkkaimpia tähtiä, mutta oli suuresta maineestaan huolimatta vaatimaton, eikä halunnut itseään kutsuttavan mestariksi. Mutta niin suuri kuin hän olikin taiteessaan, hän ei ollut vartaloltaan eikä kasvoiltaan hiukkaakaan Foresea kauniimpi.

Sekä Foresella että Giottolla oli maatila Mugellossa. Palatessaan kerran kesällä maatilaltaan kehnolla ratsullaan Forese sattui tapaamaan Giotton, joka oli liikkeellä samoissa asioissa. Tällä oli yhtä huono koni ja vaatetus kuin tuomarilla. He alkoivat vanhojen miesten tapaan ratsastaa hitaasti rinnakkain. Äkkiä rankkasade yllätti heidät ja he pakenivat erään tuntemansa maalaisen luo. Kun sade ei lakannut ja heidän piti ehtiä Firenzeen ennen iltaa, lainasivat he maalaiselta paremman puutteessa pari vanhaa, värjäämätöntä viittaa ja ikikulua hattua, ja lähtivät jatkamaan matkaa. Kun he olivat ratsastaneet jonkin aikaa ja kastuneet läpimäriksi sekä likaantuneet hevosten kavioiden roiskuttamasta kurasta, alkoi ilma seljetä. Kuljettuaan tähän asti äänettöminä alkoivat miehet keskustella.

Kuunnellessaan Giotton mainiota kertoilua Forese tarkasteli häntä ja huomasi, miten rähjäinen ja ruma maalari oli. Omaa ulkonäköään muistamatta hän alkoi nauraa ja sanoi: ”Kuulehan Giotto, jos meitä vastaan tulisi joku vieras, joka ei ole koskaan nähnyt sinua, niin luuletko, että saisimme hänet uskomaan, että sinä olet maailman paras maalari?” Giotto vastasi heti: ”Hyvä herra, kyllä kai hän sen uskoisi, jos pystyisi näkemään sinusta, että sinä osaat lukea.” Forese totesi käyttäytyneensä sopimattomasti ja saaneensa Giottolta takaisin samalla mitalla.

Kuudes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (56)

Panfilo mainitsi edellisessä kertomuksessa Baroncien suvun. Fiammettan tarina valaisee suvun hienoutta. Firenzeläinen Michele Scalza oli erittäin miellyttävä ja hauska ihminen, jolla oli loputon varasto kaikenlaisia tarinoita. Eräänä päivänä hänen toverinsa innostuivat keskustelemaan siitä, mikä oli Firenzen hienoin ja vanhin suku. Useita sukuja mainittiin, mutta Scalza sanoi lopulta nauraen, että Baroncit olivat ei vain kaupungin, vaan koko maailman vanhin ja hienoin aatelissuku.

Nuoret miehet panivat asian leikiksi, mutta Scalza sanoi olevansa valmis lyömään vetoa asiasta. Häviäjä kustantaisi aterian seurueelle, ja muut saisivat valita vapaasti tuomarin vedonlyönnille. Muuan Neri Mannini ilmoitti olevansa halukas lyömään vedon, ja tuomariksi valittiin Pietro di Forentio, jonka talossa seurue paraikaa oleili. 

Neri puhui ensin puhuttavansa ja sitten oli Scalzan vuoro. Hän sanoi, että mitä ikivanhempi joku suku on, sitä aatelisempi se on, kuten Nerikin oli puheillaan todistanut. Jos siis Baroncit ovat vanhempaa sukua kuin kaikki muut, on Scalza voittanut vedon. Scalza selitti nyt, että Jumala loi Baroncit siihen aikaan, jolloin hän oli juuri alkanut opetella maalaamaan. Mutta ihmiset hän teki vasta silloin, kun jo osasi maalata. Kun muilla ihmisillä yleensä on sopusuhtaiset kasvot, näette, että toisten Baroncien kasvot ovat tavattoman pitkät ja kaidat, toisten taas ylettömän leveät. Toisilla on terävä koukkuleuka ja leukaluut kuin aasilla, onpa heissä sellaisiakin, joiden toinen silmä on suurempi kuin toinen tai toista alempana, sanalla sanoen, heidän kasvonsa ovat kuin lasten piirustuksista otetut. Tämän vuoksi on ihan selvää, että Jumala teki heidät opetellessaan maalaamaan, joten he ovat vanhempia ja niin muodoin ylhäisempää sukua kuin kaikki muut.

Muistaen hyvin Baroncien ulkonäön alkoivat niin tuomarina toiminut Pietro kuin vetoa lyönyt Nerikin nauraa. He vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja voittanut vedon. Baroncit olivat, ei vain Firenzen, vaan koko maailman vanhinta ja jalointa sukua. Panfilo oli siis hyvinkin oikeassa kuvatessaan herra Foresen rumuutta sanomalla, että tämä oli ruma Baronceihinkin verrattuna.

Kuudes päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (57)

Praton kaupungissa oli voimassa julma laki, joka määräsi, että nainen, jonka mies tapasi aviorikoksesta, piti armotta polttaa roviolla. Sama laki koski naista, jonka voitiin todeta antautuneen miehelle maksusta. Lain voimassaollessa sattui, että kaunis ja lemmenjanoinen nainen, rouva Filippa tavattiin makuuhuoneestaan komean aatelismiehen käsivarsilta. Filippan mies, Rinaldo de Pugliesi, aikoi suuttumuksen vallassa surmata rakastavaiset heti. Harkittuaan hän kuitenkin päätti turvautua lakiin ja saattaa vaimonsa roviolle. 

Mukanaan suuri joukko naisia ja miehiä, jotka kehottivat häntä kiistämään syyllisyytensä, astui Filippa tuomioistuimen eteen. Tuomari näki, että syytetty oli kaunis, jaloryhtinen ja rohkea nainen. Tuomari pelkäsi Filippan tunnustavan rikoksen, sillä silloin hänen olisi pakko tuomita tämä roviolle. Sitten hän sanoi syytetylle, ettei voi tätä tuomita, ellei hän itse tunnusta rikosta.

Filippa vastasi reippaasti olleensa vuoteessa komean aatelismiehen kanssa useastikin, koska rakasti tätä vilpittömästi. Mutta lakia hän ei hyväksynyt, koska se ei koskenut yhtäläisesti kaikkia eikä sitä ollut säädetty kaikkien niiden suostumuksella, joita se koskee. Laki on ankara yksinoman naisia kohtaan, vaikka heidät on luotu, päinvastoin kuin miehet, tuottamaan tyydytystä useammille. Naisia ei myöskään kuultu ennen lain säätämistä, eivätkä he ole sitä koskaan hyväksyneet. Tuomari voi määrätä hänet roviolle, mutta sitä ennen Filippa halusi tuomarin kysyvän aviomieheltään, eikö hän ollut aina vastustelematta ja auliisti täyttänyt aviolliset velvollisuutensa.

Rinaldo vastasi tuomarin kysymystä odottamatta, että Filippa on aina täyttänyt hänen toiveensa tässä suhteessa. Filippa jatkoi kysymällä tuomarilta: ”Mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä, mikä on jäänyt jäljelle sen jälkeen, kun hän on saanut tarpeensa tyydytetyksi. Koirilleko minun olisi se pitänyt heittää? Eikö ollut parempi, että ilahdutin sillä nuorta aatelismiestä, joka rakastaa minua koko sydämestään, kuin että olisin antanut luonnon suomien lahjojen mennä hukkaan?”

Tätä tunnettua naista koskevaa oikeudenkäyntiä oli tullut seuraamaan melkein koko Praton väestö. Kuultuaan näin hauskan kysymyksen ihmiset purskahtivat nauruun ja huusivat yhteen äänen Filippan olevan oikeassa. Ennen kuin he poistuivat paikalta, he muuttivat tätä julmaa lakia niin, että se koski vain niitä naisia, jotka pettivät miestään rahan takia.

Rinaldo lähti oikeudesta häpeissään, mutta Filippa palasi kotiinsa voimakkaana ja iloisena kuin polttoroviosta nousseena.

Kuudes päivä, kahdeksas kertomus. Emilia. (58)

Aikanaan oli mies, jonka nimi oli Fresco de Celatico, ja hänellä oli sisarentytär nimeltä Cesca. Tyttö oli sievä sekä kasvoiltaan että vartaloltaan, mutta niin sietämätön, kiusallinen ja vastenmielinen, ettei mikään ollut hänen mielikseen. Lisäksi hän oli niin kopea, että moinen ylpeys olisi ollut liikaa kuninkaallisillekin. Kaupungilla kävellessään hän nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin jokaisesta vastaantulijasta olisi lähtenyt sietämätön löyhkä.

Eräänä päivänä hän palasi happamuutta täynnä kotiinsa, missä eno sattui olemaan käymässä. Cesca pihisi tapansa mukaan kiukkuaan ja tyytymättömyyttään. Fresco kysyi, miksi tyttö oli palannut kotiin kesken pyhäpäivän. Tämä valitti kaupunkilaisten olleen poikkeuksellisen ikäviä ja vastenmielisiä. Hänen oli mahdottoman vaikeaa nähdä sietämättömiä ihmisiä ympärillään. Päästäkseen näkemästä heitä hän tuli kotiin.

Fresco, joka paheksui suunnattomasti tytön kopeilua, sanoi silloin: ””Jos sietämättömien ihmisten näkeminen kiusaa sinua niin kauheasti kuin sanot, niin älä missään nimessä katso koskaan peiliin.” Mutta tytön pää oli ontto kuin ruoko, vaikka hän luuli olevansa viisaudessa Salomon veroinen, eikä hän käsittänyt Frescon huomautusta pässiä paremmin, vaan vastasi, että hän aikoo käyttää peiliä samoin kuin muutkin. Hän siis pysyi yhtä tyhmänä kuin oli ollut ja on sellainen vieläkin.

Kuudes päivä, yhdeksäs kertomus. Elisa. (59)

Firenzessä aatelismiehillä eli aikanaan tapana muodostaa kiltoja, joiden jäseniksi otettiin vain sellaisia, jotka kykenivät suorittamaan toiminnasta aiheutuvat kustannukset. Kukin järjesti vuorollaan koko seurueelle päivälliset, ja usein vieraina oli kaupunkiin saapuneita aatelismiehiä tai kaupungin omaa väkeä. Huomattavin näistä seuroista oli Betto Brunelleschin muodostama, johon hän tovereineen olisi ottanut kernaasti jäseneksi Guido de Cavalcantin. Guido oli maailman parhaita dialektikkoja ja erinomainen luonnonfilosofi – josta kyvystä ei seurueessa suuresti välitetty. Mutta Guido oli myös hienostunut ja miellyttävä mies sekä sangen rikas, lyhyesti sanoen oikea aatelismies. Betto ei saanut kuitenkaan häntä liittymään toveriseuraansa, ehkä siksi, että Guido oli luonteeltaan niin mietiskelyyn taipuvainen ja sulkeutunut. Sanottiin, että Epikuroksen ajatuksiin taipuvaisen Guidon mietiskelyjen tarkoituksen oli saada todistetuksi, ettei Jumalaa ole olemassa.

Eräänä päivänä Guido oli kävellyt keskelle porfyyripylväikköjä ja marmorisia hautapatsaita. Betto sattui seurueineen tulemaan ratsain samaan aikaan paikalle ja päätti kiusoitella Guidoa. Seurue ratsuineen piiritti hänet ja he huusivat: ”Sinähän et halua liittyä seuraamme, Guido. Mutta sanopa, mitä sinä luulet voittaneesi, jos saat joskus osoitetuksi. ettei Jumalaa ole olemassa.” Piiritetty Guido vastasi: ”Hyvät herrat, tehän olette täällä kotonanne ja voitte siis sanoa minulle mitä mielitte.” Samassa hän laski kätensä suurelle hautakivelle, hyppäsi ketterästi sen yli ja riensi pois kiusanhenkiensä parista.

Seurueen jäsenet töllistelivät toisiaan ja sanoivat sitten, että Guido on menettänyt järkensä. Mutta Betto sanoi: ”Teidän järjessänne on pikemmin vikaa, koska ette ymmärrä Guidon tarkoitusta. Tämä paikkahan on kuolleiden asunto, ja sanomalla meidän olevan täällä kotonamme hän on siis tähdentänyt, että me samoin kuin muutkin, jotka eivät välitä opiskelemisesta ja ajattelemisesta, ovat hänen kaltaistensa viisaiden miesten silmissä kuolleita.” Nyt kaikki nolostuivat ymmärtäessään Guidon tarkoituksen eivätkä tämän jälkeen yrittäneet kiusoitella häntä. Mutta Bettoa pidettiin siitä lähtien tavallista terävä-älyisempänä ritarina. 

Kuudes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (60)

San Antonion luostarin munkki Cipolla tapasi kiertää Certaldon kylässä joka vuosi keräämässä almuja, joita yksinkertaiset ihmiset hänelle antoivat. Veli Cipolla oli punatukkainen, pienikokoinen ja ovelasti hymyilevä veijari. Hän osasi puhua mainiosti ja takertelematta ja oli jokaisen paikkakunnan asukkaan tuttava. Cipolla saapui taas tapansa mukaan eräänä elokuun sunnuntaina keräämään almuja. Hän kuulutti jumalanpalvelukseen menevälle väelle, että kirkonmenojen jälkeen hän saarnaisi väkijoukolle ja näyttäisi yhtä luostarinsa pyhää ja ihanaa pyhäinjäännöstä. Se on enkeli Gabrielin siiven sulka – sulka, joka häneltä putosi neitsyt Marian luona hänen käydessään ilmoittamassa tälle pojan syntymästä.

Cipollan puheen kuulleiden joukossa oli kaksi nuorta vekkulia, Giovanni del Braghiera ja Biagio Pizzini. Munkin hyvin tuntemat kaverukset päättivät tehdä hänelle kepposen varastamalla Gabrielin sulan. Cipollan palvelijan, Guccion, olisi pitänyt munkin poissa ollessa vartioida pyhäinjäännöstä, mutta palvelijalla oli Cipollan puheiden mukaan yhdeksän vikaa, jotka Cipolla kysyttäessä lasketteli kuin lorua:

Hän on hidas ja laiskakin

ja aina mitä likaisin.

Ei tottelemaan häntä saa,

hän valehtelee, juoruaa.

Ja lisäksi tuo typerys

on suustaan aika törkimys.

Sitä paitsi palvelija kuvitteli rujosta ulkomuodostaan huolimatta olevansa komea ja oli kovasti hameväen perään. Niinpä Guccio ei ollut majatalossa vartioimassa pyhäinjäännettä, vaan oli majatalon keittiössä. Siellä työskenteli Guccion maun mukainen nainen – pienehkö, pyöreähkö ja pulleahko, rinnat kuin imettäjällä ja kasvot niin rumat, että hän olisi niiden puolesta voinut kuulua Barocien sukuun. Rähjäinen ja aatelismiestä näyttelevä Guccio koetti turhaan hurmata keittäjää. Niinpä Giovannin ja Biagion oli helppo tunkeutua veli Cipollan huoneeseen ja etsiä pyhäinjäännöspussi. Gabrielin sulka osoittautui papukaijan pyrstösulaksi, jolla oli helppo huiputtaa tavallista kanssa, sillä papukaijoja alettiin tuoda Toscanaan enemmissä määrin vasta myöhemmin. Nuoret miehet ottivat sulan haltuunsa, mutta panivat sen tilalle lippaaseen huoneen nurkasta löytämäänsä hiiltä.

Syötyään hyvän päivällisen linnassa tuttavansa luona ja nukuttuaan pienet unet lähti Veli Cipolla kirkon edustalle haetettuaan Gucciolla ensin pyhäinjäännöspussin. Väen kokoonnuttua Cipolla saarnasi voimallisesti vahvistaakseen kuulijoiden uskoa ihmeisiin. Valmistautuessaan näyttämään enkeli Gabrielin hän luki ensin synnintunnustuksen, antoi sitten sytyttää kaksi kynttilää, otti hupun päästään ja otti varovasti kankaan lippaan ympäriltä. Sanottuaan vielä muutaman sanan enkeli Gabrielin kunniaksi hän avasi lippaan. Nähdessään, että lippaassa oli vain hiiliä, ei Guccio menettänyt malttiaan, vaan lausui kädet ristissä ja katse kohti taivasta kohotettuna: ”Taivaallinen isä, kiitetty olkoon aina Sinun kaikkivaltiutesi!” 

Sitten hän painoi lippaan kannen kiinni, kääntyi yleisön puoleen ja aloitti kertomuksen, josta kiireinen aikamme sallii toistaa vain viidesosan. Guccion nuorena ollessa apotti lähetti hänet etsimään posliiniprivilegit, joista ei mene yhtään leimaveroa, mutta joista on muille ihmisille paljon enemmän hyötyä kuin meille. Guccio vaelsi läpi Italian Sardiniaan. Sieltä hän jatkoi Pyhän Yrjön käsivarren kautta Bluffiaan ja Fuffiaan sekä sieltä Valhemaahan. Tästä maasta, jossa muuten käytettiin vain leimaamatonta rahaa, tuli munkki Abruzziaan, missä miehet ja naiset liikkuvat vuoristossa puukengät jalassa ja siat syövät sisälmyksiään. Viimein munkki saapui Palsternakkaan Intiassa, missä hän näki lehmien lentävän. Kun etsittyä ei sieltäkään löytynyt, kääntyi Guccio takaisin ja saapui pyhään maahan, missä vanha leipä maksaa kesäisin neljä liiraa, mutta tuoretta saa ilmaiseksi. Siellä hän tapasi Jerusalemin hurskaan patriarkan, kunnianarvoisan Älähitossavain Koskeminuun, joka esitteli pyhäinjäännöksiään. Niihin kuului muun muassa ihmeen hyvin säilynyt Pyhän Hengen sormi, kerubin kynsi, pyhän Hokkuspokkuksen reisiluu ja pieni pullo hikeä, jota pyhä Mikael vuodatti painiskellessaan paholaisen kanssa. Cipolla lahjoitti patriarkalle koko Morellovuoren rinteen ja muutamia lukuja Capreziota ja sai vastalahjaksi palasen pyhää ristiä, Salomon temppelin kellojen ääntä sisältävän pullon, sulan Gabrielin siivestä ja muutamia hiiliä, joiden päällä pyhä ja autuas marttyyri Laurentius poltettiin.

Nyt Cipolla selitti kuljettavansa yhdessä lippaassa enkeli Gabrielin sulkaa ja toisessa pyhän Laurentiuksen polttaneita hiiliä. Mutta lippaat olivat niin samanlaisia, että munkki oli aiemminkin sekaantunut niissä. Niin oli käynyt nytkin, varmastikin Jumalan tahdosta. Niinpä Cipolla lupasi, että jokainen, joka antoi hänen tehdä ristinmerkin pyhillä hiilillä, voi olla koko vuoden varma siitä, ettei tuli polta häntä hänen huomaamattaan. Veli Cipolla alkoi nyt tehdä hiilellä ristinmerkkejä yksinkertaisten miesten puhtaisiin paitoihin ja naisten valkoisiin huntuihin ja hän vannoi pyhästi, että sitä mukaa kuin hiiliä kului, ne lisääntyivät jälleen lippaassa.

Giovanni ja Biagio olivat kuuntelemassa hänen saarnaansa, ja todetessaan, miten ovelasti hän selviytyi, he nauroivat niin, että heiltä oli mennä leuka sijoiltaan. Väkijoukon hajaannuttua he menivät Cipollon luo kertomaan, mitä olivat tehneet. Sitten he antoivat sulan hänelle takaisin, ja seuraavana vuonna se tuotti hänelle yhtä paljon kuin hiilet olivat tuottaneet tänään. 

 

Decamerone 41 - 50 

Viides päivä, ensimmäinen kertomus. Panfilo. (41)

Kyproksella eli muinoin rikas ja mahtava aatelisherra, Aristippos. Rikkaalla ja onnellisella Aristippoksella oli vain yksi harmi: hänen poikansa, karkea typerys nimeltään Galesos. Poika oli pikemmin elukkaa kuin ihmistä muistuttava tomppeli, joka oli saanut haukkumanimen Kimon, mikä merkitsi nautaa. Aristippos lähetti poikansa elämään maaseudulle talonpoikien joukkoon. Maalaisten karkeat tavat miellyttivätkin Kimonia. Erään kerran hän sattui maatöitä tehdessään osumaan pieneen metsikköön. Siellä hän näki lähteen vierellä nukkuvan viehkeän nuoren työn, jonka valkoiset jäsenet kuulsivat ohuen tunikan läpi paljastaen tytön sulokkaat muodot. Kimon jähmettyi tuijottamaan tyttöä. Ensimmäistä kertaa eläessään hän tajusi kauneutta muuttuen samalla moukasta mieheksi. 

Vihdoin tyttö, jonka nimi oli Iphigenia, heräsi ja huomasi häntä ihailevan Kimon, jonka tunsi tämän komeuden ja hölmöyden takia. Tyttö hyvästeli kiireesti, mutta Kimon seurasi häntä tytön kotiin saakka. Kimon meni kiireesti isänsä luo ja ilmoitti palaavansa kaupunkiin. Isän oli vastentahtoisesti suostuttava tähän. Amorin nuoli oli siis Iphigenian kauneuden ansiosta lävistänyt Kimonin sydämen, johon ei aiemmin mikään oppi ollut pystynyt. Kimon hankki uudet vaatteet, opetteli hyvän käytöksen ja varsinkin rakastamisen taidot niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät. Ratsastamisen ja aseleikit omaksuttuaan hänestä kehittyi neljässä vuodessa kohtelias ja hienostunut nuori mies, jolle ei ollut vertaa koko Kyproksella.

Rakkaus Iphigeniaan oli muuttanut Kimon elukasta ihmiseksi. Hän pyysi Iphigenian isältä useampaan kertaan tyttären kättä, mutta tämä kertoi luvanneensa Iphigenian Pasimondaalle, rhodoslaiselle aatelisnuorukaiselle. Häiden lähestyessä Kimon päätti ryöstää morsiamen. Hän keräsi tuekseen joukon aatelisnuoria ja varusti laivan, jonka avulla hän hyökkäsi Iphigeniaa ja sulhasta Kyprokselta Rhodokselle kuljettavan aluksen kimppuun. Rakkauden antamien hurjien voimien avulla hän ryntäsi yksin kuin leijona alukseen. Alakynteen jääneet rhodoslaiset antautuivat. Kimon kaappasi Iphigenian laivaansa, mutta jätti valtaamansa aluksen ryöstämättä. Kimon tovereineen päätti suunnata Kreetalle, missä he arvelivat olevansa turvassa.

Pian tämän jälkeen nousi raju myrsky. Sen raivon kasvaessa laivaväki menetti aluksensa hallinnan, eikä edes tiennyt, mihin myrsky heidät vei. Kohtalo vei heidät takaisin Rhodokselle, vieläpä samaan lahteen, mihin Kimonin edellisenä päivänä vapauttamat rhodoslaiset laivat olivat ankkuroituneet. Kimon miehistöineen koetti paeta metsään, mutta joukko saatiin kiinni. Pasimondas teki valituksen senaatille, ja sinä vuonna Rhodoksen hallitsijana toiminut Lysimakhos vei Kimonin seurueen vankilaan. He saivat pitää henkensä, koska eivät ryöstäneet rhodoslaisten laivoja, mutta joutuivat elinkautiseen vankeuteen.

Pasimondaalla oli Hormisidas-niminen nuorempi veli, jonka Pasimondas päätti naittaa kauniille Kassandra-nimiselle tytölle. Tulisi halvemmaksi pitää häät samaan aikaan hänen omien häidensä kanssa. Lysimakhos oli myös rakastunut kiihkeästi Kassandraan ja halusi estää tämän naimapuuhan. Lopulta Lysimakhos päätti ryöstää tytön, vaikka se oli erityisen sopimatonta hänen virka-asemansa takia. Hän päätti käyttää apunaan Kimonia, haetutti eräänä yönä vangin luokseen ja uskoutui tälle. Kimon sai takaisin jo menetetyn rohkeutensa ja lupautui Lysimakhoksen asetoveriksi.

Hääpäivänä Kimon ja Lysimakhos tovereineen tunkeutuivat häähuoneeseen, ottivat rakastettunsa ja lähettivät heidät saattojoukon mukana laivaan, joka odotti satamassa. Kimon ja Lysimakhos ottivat miekkansa esille ja raivasivat tiensä portaille. Siellä vastaan tuli Pasimondas paksu keppi kädessään. Kimon iski häntä miekalla päähän niin rajusti, että Pasimondas kaatui kuolleena hänen jalkoihinsa. Veljensä avuksi kiiruhtanut Hormisidas sai myös surmansa Kimonin miekasta. Kimon ja Lysimakhos raivasivat tiensä satamaan ja purjehtivat kenenkään estämättä Kreetalle. Siellä he viettivät häät morsiantensa kanssa ja pääsivät vihdoin nauttimaan voittonsa hedelmistä.

Kyproksella ja Kreetalla vallitsi tietenkin kohu ja levottomuus tämän rohkean teon takia. Sukulaisten avulla saatiin vihdoin sovinto. Avioituneet pääsivät palaamaan kotisaarilleen maanpaosta, minkä jälkeen molemmat pariskunnat elivät kotiseudullaan kauan tyytyväisinä ja onnellisina.

Viides päivä, toinen kertomus. Emilia. (42)

Liparin saarella lähellä Sisiliaa asui hyvin kaunis nuori tyttö nimeltään Constanza. Samalla saarella asuva komea ja miellyttävä nuori mies, Martuccio Gomito, rakastui tyttöön ja tyttö häneen. Constanzan isä hylkäsi Martuccion kosinnan, koska tämä ei ollut isän mielestä tarpeeksi rikas naimaan hänen tytärtään. Martuccio päätti rikastua ja toimi pitkään Tunisin rannikolla merirosvona. Hän ei tyytynyt saamiinsa rikkauksiin, vaan tavoitteli aina lisää. Uhkarohkean hyökkäyksen yhteydessä hänen laivansa upotettiin, miehistö surmattiin ja Martuccio vietiin vankilaan. Sillä aikaa Liparin saarelle levisi huhu, jonka mukaan Martuccio oli kuollut. Epätoivoinen ja surun murtama Constanza suunnitteli itsemurhaa, mutta ei rohjennut päättä päiviään.

Lopulta Constanza päätti antaa olosuhteiden johtaa kuolemaansa. Hän otti eräänä yönä kalastajaveneen satamasta, suuntasi osaavana purjehtijana avomerelle ja arveli veneensä kaatuvan tai ajautuvan karille. Itse hän asettui viittaansa kääriytyneenä veneen pohjalle odottamaan kuolemaa. Mutta tuuli vain heikosti ja merivirrat kuljettivat hänet Pohjois-Afrikan rannikolle, Susan kaupungin lähistölle. Muuan köyhä kalastajanvaimo löysi veneen ja sen pohjalla nukkuvan tytön. Kelpo eukko sai Constanzan rauhoittumaan. Tyttö ymmärsi nyt, ettei hänen aikansa kuolla ollut vielä tullut.

Eukon nimi oli Carapesa, mikä tarkoitti osapuilleen ”rakastunutta”. Tämä lohdutti Constanzaa, joka ei juuri muuta ajatellutkaan kuin rakastettuaan. Nimessä hän näki kenties enteen siitä, ettei hänen tarvitsisi elää turhaan. Carapesa toimitti kuolemanajatuksistaan toipuneen Constanzan erään tuntemansa vanhan saraseeniläisnaisen taloon. Talossa asui muutamia yksinäisiä naisia, jotka elättivät itseään käsitöillä. Constanza oppi pian ottamaan osaa naisten töihin ja samalla hän perehtyi myös heidän kieleensä.

Sitten sattui niin, että Tunisin kuningas Mariabdela oli joutumassa sotaan Granadassa suuret joukot keränneen aatelismiehen kanssa, joka tavoitteli Mariabdelan kruunua. Vangittu Martuccio selitti vartijalleen, että voisi antaa neuvon, jonka ansiosta kuningas voittaisi sodan. Lopulta kuningas sai kuulla asiasta ja kutsutti Martuccion luokseen. Martuccio neuvoi kuningasta valmistuttamaan salaa jousia, joiden jänteet ovat paljon tavallista ohuempia. Sitten piti leikkauttaa nuolet niin, että niiden kannat sopivat vain näihin ohuihin jänteisiin. Kun taistelupuolet ovat käyttäneet nuolensa, niin ne alkavat käyttää uudelleen vihollisen ampumia nuolia. Nyt vihollinen ei voi käyttää hyväkseen ampumiamme nuolia, koska pieniuurteisen nuolen ampuminen paksujänteisellä jousella on mahdotonta. Ohutjänteisellä jousella sen sijaan voi ampua hyvin suurempiuurtoisia nuolia.

Kuningas noudatti Martuccion tuumaa ja saavutti suuren voiton taistelussa. Martuccio pääsi kuninkaan suosioon ja hänestä tuli ennen pitkää rikas ja mahtava mies. Huhu Martuccion nopeasti vaihtuneesta kohtalosta tuli myös Constanzan tietoon. Hän sai nyt tietää rakastettunsa olevan elossa. Constanza kertoi vanhalle naiselle tarinansa. Tämä ja Carapesa kuljettivat hänet Tunisiin, missä naisen sukulaiset majoittivat heidät. Vanha nainen järjesti sitten Martuccion tapaamaan Constanzaa, joka oli kuolla ilosta rakkaansa nähdessään. Martuccio, joka oli luullut Constanzan kuolleen, syleili ja suuteli tätä kyynelsilmin.

Martuccio lähti nyt kuninkaan puheille kertomaan oman ja Constanzan ihmeellisen tarinan. Mariabdela antoi heille luvan palata kotisaarelleen, palkitsi vielä kerran Martuccion ruhtinaallisesti ja kiitti tätä tehdyistä palveluista. Palkittuaan kaikkia, jotka olivat osoittaneet hyvyyttä Constanzalle, Martuccio ja hänen morsiamensa purjehtivat Liparille. Siellä heidät otettiin vastaa riemukkaasti, komeat häät pidettiin ennen pitkää, ja he elivät monet vuodet yhdessä onnellisina ja iloisina.

Viides päivä, kolmas kertomus. Elisa. (43)

Roomassa eli aikanaan nuori mies Pietro Boccamazza, joka rakastui hyvin viehättävään nuoreen tyttöön Agnolellaan, Giugliuzzo Saullon tyttäreen. Agnolellakin rakastui Pietroon, joka pyysi Giugliuzzolta tyttären kättä. Mutta koska Saullo ei ollut aatelinen, tulivat Pietron sukulaiset väliin ja estivät vaurasta ja arvossa pidettyä isää suostumasta pyyntöön. Epätoivoinen Pietro päätti karata yhdessä Agnolellan kanssa Alagnaan, jossa hänellä oli luotettavia ystäviä. Kun Pietro ei tuntenut tarkasti tietä, eksyivät he ratsastettuaan kahdeksan peninkulmaa Roomasta. Sitten toistakymmentä miestä hyökkäsi heidän kimppuunsa. Agnolella ennätti ratsastaa pakoon metsään, mutta Pietro jäi vangiksi. Miesjoukko tunnisti hänet vihollistensa ystäväksi ja päätti hirttää hänet. Silloin osui paikalle täyttä laukkaa kolmatta kymmentä ratsumiestä, jotka karauttivat kohti ja ajoivat Pietron ahdistelijat pakoon. Pietro pakeni nyt samaan metsään, johon oli nähnyt Agnolellan pakenevan. Poluttomassa metsässä ei näkynyt tämän ratsun jälkiä, eikä Agnolellaa löytynyt, vaikka hän etsi koko päivän. Yön tultua Pietro sitoi hevosensa isoon tammeen ja kiipesi itse puuhun turvaan. Hän istui siellä koko yön valveilla kiroten epäonneaan.

Agnolella etsi aikansa Pietro huutaen äänensä käheäksi, mutta ratsasti lopulta löytämäänsä polkua, kunnes osui illan hämärtyessä pienelle majalle. Siellä hän tapasi hyvin vanhan pariskunnan, joka suostui ystävällisesti majoittamaan hänet. He varoittivat kuitenkin, että seudulla liikkuu rosvojoukkoja, jotka kauniin nuoren naisen nähdessään voisivat häpäistä hänet. Agnolella kävi nukkumaan, mutta ei saanut unta itkiessään onnettomuuttaan ja kadonnutta Pietroa. Aamulla hän kuuli ulkoa useampien ihmisten lähestyvän. Agnolella piiloutui pikaisesti talon taakse isoon heinäsuovaan. Rosvot ottivat hänen hevosensa ja tutkivat vielä ennen lähtöään majan ympäristöineen. Tuolloin yksi miehistä sattui työntämään keihäänsä heinäsuovaan niin, että sen terä repäisi hänen vaatteensa rinnan kohdalta. Agnolella oli kirkaista kauhusta, mutta malttoi viime hetkellä mielensä. 

Rosvojoukon poistuttua Agnolella tuli ulos heinäsuovasta. Vanhukset lupasivat kuljettamaan tytön viiden peninkulman päässä olevaan linnaan, jossa tämä olisi turvassa. He lähtivät heti matkaan. Linnan omisti aatelismies Liello di Campo di Fiore, ja hänen vaimonsa sattui onneksi olemaan paikalla. Tyttö kertoi kohtalonsa vaimolle, joka otti hänet suojelukseensa. Rouva lupasi järjestää Agnolellan Roomaan, kunhan saisi järjestetyksi luotettavan saattueen tehtävään.

Piilopaikassaan puussa Pietro joutui yöllä näkemään, kuinka metsästä ilmestyi parikymmentä sutta, jotka saivat hänen hevosensa kaadetuksi, repivät sen kappaleiksi, söivät lihat luuta myöten ja juoksivat sitten pois. Aamun sarastaessa Pietro näki lähistöllä nuotion savun. Hän uskaltautui lopulta alas puusta ja löysi nuotiolta paimenia, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja antoivat hänelle ruokaa. Pari heistä suostui opastamaan Pietron Liello di Campo di Fioren linnaan turvaan.

Linnassa Pietro tapasi yllätyksekseen Agnolellan. Nuoret olivat ylen onnellisia toisensa nähdessään. Linnanemäntä kyseli Pietron kokemuksista. Hän moitti tätä päätöksestä mennä naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa. Mutta huomatessaan nuorten järkkymättömän tahdon rouva tuumasi asiaa uudelleen. Nuoret rakastivat toisiaan, olivat hänen miehensä ystäviä, heidän aikeensa oli säädyllinen ja kai Jumalakin oli hankkeelle suosiollinen, kun oli pelastanut toisen hirsipuusta ja toisen keihäänpistolta. Rouva päätti toimittaa nuoret avioon miehensä kustannuksella ja lupasi auttaa heitä sovintoon omaistensa kanssa. 

Linnassa vietettiin niin komeat häät kuin vuoristossa suinkin voitiin järjestää, ja rakastavaiset saattoivat sitten nauttia rauhassa lemmen iloista. Muutaman päivän kuluttua linnanrouva vei heidät suuressa saattueessa Roomaan. Pietron sukulaiset olivat melko käärmeissään pojan omavaltaisuuden vuoksi, mutta linnanrouva sai pian rauhan palautetuksi. Pietro eli sitten monta vuotta onnellisena ja tyytyväisenä Agnollellansa kanssa.

Viides päivä, neljäs kertomus. Filostrato. (44)

Romagnassa eli komea aatelimies Lizio de Valbona. Hänen vaimonsa Giacomina synnytti heidän ainoan lapsensa verraten iäkkäänä. Tyttärestä tuli verrattoman kaunis ja viehättävä, ja häntä rakastavat vanhemmat päättivät hankkia tytölle arvoisensa puolison. Lizion talossa oleili pitkiä aikoja myös komea nuori mies Ricciardo Manardi, jota pariskunta piti lähes omana poikanaan. Ricciardo rakastui pian tulisesti tyttöön, joka pian huomasi tämän ja vastasi yhtä voimallisesti pojan tunteisiin. Heidän oli vaikea toteuttaa rakkauttaan, sillä vanhemmat vartioivat tytärtään kuin silmäteräänsä. Ricciardo ehdotti, että Katarina siirtyisi nukkumaan yöksi parvekkeelle, ja sitten hän kiipeäisi uhkarohkeasti sinne.

Nyt Katarina ehdotti äidilleen, että saisi nukkua kuumuuden takia isänsä huoneen vieressä olevalla parvekkeella satakielen laulua kuunnellen vanhempien makuuhuoneen sijasta. Lopulta äiti suostui tähän, mutta hieman juro ja omaperäinen isä kielsi hankkeen. Hänen puolestaan tytär sai nukkua ilman satakielen laulua. Seuraavan yön Katarina valvoi, ei niinkään kuumuden kuin kiukun takia. Hän piti äitinsäkin hereillä valittaessaan ylen aikaa kuumuutta. Isä Lizio suostui lopulta kyllästyneenä: tytär saisi maata parvekkeella verhoin ympäröidyssä vuoteessa kuunnellen satakielen laulua niin paljon kuin huvittaisi.

Seuraavana yönä Ricciardo kiipesi ensin tikkaita pitkin muurille ja sitten toisesta muurista ulkonevista kivistä kiinni pitäen suurella vaivalla parvekkeelle. Suudeltuaan tuhannesti he asettuivat vuoteeseen ja nauttivat koko yön lemmeniloista laulattaen satakieltä useaan otteeseen. Aamunkoiton lähetessä he uupuivat uneen niin, että Katarinan oikea käsi oli Ricciardon kaulalla ja vasen piteli sitä kapinetta, minkä nimeä tytöt kainostelevat vallankin miesten läsnä ollessa mainita. 

Ritari Lizio heräsi ja päätti lähteä katsomaan, oliko satakieli antanut unenlahjoja tyttärelle. Hän löysi nuoret edellä kuvatussa asennossa ja lähti hakemaan vaimonsa, jolle sanoi: ”Nouse katsomaan, miten kovasti tyttäresi pitää satakielestä. Hän on ottanut sen kiinni ja pitää sitä kädessään.” Nähtyään nuoret vuoteessa aikoi rouva Giacomina nostaa asiasta melun ja haukkua Ricciardon pataluhaksi. Lizio esti häntä ja totesi, että kun tytär on moisen satakielen pyydystänyt, pitäköön sen. Ricciardo on aatelismies ja rikas, joten kelpaa vävypojaksi. Hän ei saa poistua, ennen kuin lupaa ottaa Katarinan puolisokseen. Sittenpähän ei voida sanoa hänen kuljettaneen satakieltään vieraaseen pesään. Giacomina rauhoittui sitten ja oli tyytyväinen, että hänen tyttärensä oli nukkunut hyvin yön ja jopa saanut kiinni satakielenkin. 

Pian Ricciardo heräsi ja kauhistui havaitessaan, että oli jo täysi päivä. Vielä enemmän hän pelästyi, kun näki Katarinan isän, joka raotti vuodeverhoa. Ricciardo myönsi heti ansainneensa kuolemantuomion, mutta rukoili Liziota säästämään henkensä. Ritari vastasi, että Ricciardo voisi pelastaa henkensä vain naimalla Katarinan. Tytär oli tällä välin luopunut satakielestään, itki katkerasti ja rukoili isäänsä antamaan Ricciardolle anteeksi sekä Ricciardoa suostumaan avioon, että he saisivat viettää vielä – kaikessa rauhassa – monta tällaista yötä. Ricciardo halusi säilyttää henkensä ja kaipasi palavasti Katarinaa omakseen. Niinpä hänen oli helppo suostua, ja kihlaus sinetöitiin rouva Giacominalta lainatulla sormuksella. Sen jälkeen vanha pariskunta poistui kehottaen nuoria lepäämään vielä hetken.

Tuskin he olivat lähteneet, kun nuoret lisäsivät siihen kuuden peninkulman päivämatkaan, minkä olivat yöllä tehneet, vielä pari ennen kuin nousivat. Muutaman päivän kuluttua vietettiin asianmukaisen komeat häät. Sen jälkeen molemmat saivatkin kaikessa rauhassa ja milloin vain halusivat harjoittaa satakielen jahtia.

Viides päivä, viides kertomus. Neifile. (45)

Fanossa asui aikanaan kaksi vanhaa soturia, Guidotto ja Giacomino. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän luovutti Guidotto koko omaisuutensa ja ainoan lapsensa, kymmenvuotiaan tytön, Giacominon hoiviin. Guidotton kuoltua asettui Giacomino Faenzan kaupunkiin. Siellä tytöstä kasvoi kunniallinen kaunotar, jota monet nuoret miehet kosiskelivat. Heidän joukossaan olivat tyttöön vilpittömästi rakastuneet Giannole di Severino ja Minghino de Mingole, jotka alkoivat mustasukkaisina vihata toisiinsa. Kasvatusvanhemmat eivät hyväksyneet kummankaan kosintaa, joten kumpikin tahollaan päätti käyttää epärehellisiä keinoja.

Giacominolla oli talossaan vanha palvelijatar ja lisäksi Crivello-niminen palvelija. Giannole tekeytyi hänen ystäväkseen ja pyysi tätä auttamaan aikeissaan tytön suhteen – palkkiota vastaan tietysti. Crivello sanoi, että voi auttaa vain järjestämällä pääsyn tytön huoneeseen. Minghino ei hänkään jäänyt toimettomaksi. Hän ystävystyi vanhan palvelijattaren kanssa, joka oli jo välittänyt lemmenviestejä tytölle. Palvelijatar oli jo luvannut Minghinolle järjestää nuorille tilaisuuden tapaamiseen, sillä tyttö oli vastannut Minghinon viesteihin.

Kumpikin puoli oli siis valmiudessa, kun Giacomino ilmoitti lähtevänsä ystävänsä luo illalliselle. Giannole ja Minghino piilottelivat molemmat talon lähettyvillä aseistettujen ystäviensä kanssa. Heti Giacominon lähdettyä Crivellolle ja palvelijattarelle tuli kiire toimittaa toisensa pois tieltä. Kumpikaan ei tietenkään päässyt eroon toisestaan. Lopulta Crivello päätti, ettei välitä palvelijattaresta, vaan antoi merkin Giannolelle. Tämä tunkeutui miehineen sisään ja kävivät käsiksi tyttöön viedäkseen hänet pois. Tyttö kirkui ja puolustautui kaikin voimin. Minghino miehineen riensi paikalle, ja syntyi ankara tappelu. Metelin havahduttamat naapurit saapuivat paikalle ja asettuivat Minghinon puolelle estämään tytön ryöstöä. Minghino onnistuikin lopulta riistämään neidon Giannolelta ja viemään tämän asuntoonsa, mutta käsikähmä päättyi vasta kaupunginpalvelijoiden saavuttua. He pidättivät pääpukarit ja veivät heidät vankilaan.

Seuraavana aamuna Giannolen ja Minghinon omaiset saapuivat Giacominon luo anomaan, että tämä ei kohtelisi ankarasti vangittuja, vaikka hänelle siihen olisikin oikeus. Giacomino vastasi, että tyttö olikin itse asiassa kotoisin Faenzasta, joten kaupunkilaiset saisivat päättää, kuinka asiassa menetellään. Loukkaushan oli itse asiassa suuntautunut faenzalaisiin, kun tyttö oli sieltä kotoisin. Kaupunkilaiset olivat ihmeissään tämän kuullessaan. Giacomino selitti, että hänen kuollut toverinsa oli aikanaan osallistunut Faenzan valloitukseen ja ryöstöön. Etsiessään eräästä talosta kallisarvoisia esineitä, oli hän kuullut lapsen huutavan: ”Isä!” Hämmästyksekseen hän oli löytänyt noin vuoden ikäisen lapsen. Pientä, viatonta olentoa säälien Giacomino otti lapsen mukaansa Fanoon ja huolehti hänestä kuolemaansa saakka. Sitten hän jätti tytön ja tämän perimän omaisuuden Giacominon huostaan. Nyt Giacomino halusi naittaa tytön myötäjäisineen, sillä hän oli nähnyt, kuinka vaikea oli suojella nuorta tyttöä.

Sattui niin, että paikalla oli myös Bernabuccio, jonka talo oli aikanaan ryöstetty ja joka oli menettänyt lapsen siinä yhteydessä. Toisten kysellessä Bernabuccio muisti, että lapsella oli ollut vasemman korvan takana ristinmuotoinen arpi. Sen hän oli saanut, kun siitä oli leikattu pieni kasvain. Tytöltä löytyikin korvan takaa tuo varma tuntomerkki. Giacominon luvalla Bernabuccio saattoi vaimonsa ja naissukulaistensa kanssa tytön kotiinsa. 

Hyväntahtoinen tuomari päätti jättää Giannolen – joka siis oli tytön veli – tällä kertaa rankaisematta. Hän puhui myös Bernabuccio ja Giacominon kanssa ja sai heidätkin antamaan anteeksi kummallekin nuorukaiselle. Minghino sai kaikkien tyydytykseksi tytön puolisokseen. Hän piti loistavat häät, vei morsiamen kotiinsa ja eli tämän kanssa monet vuodet iloisena ja onnellisena.

Viides päivä, kuudes kertomus. Pampinea. (46)

Ischian saarella asui aikanaan kaunis nuori tyttö nimeltä Restituta, jonka isä oli aatelismies Marino Bolgaro. Ihan Ischian lähellä on toinen pieni saari, Procida, ja siellä asui Restitutaan rakastunut Gianni-niminen nuori mies. Restituta vastasi Giannin tunteisiin, ja nuori mies kävi usein Ischialla nähdäkseen rakastettunsa. Eräänä päivänä Restituta oli yksin rannalla keräämässä näkinkuoria. Tuolloin joukko paikalle sattuneita sisilialaisia ryösti tytön ja vei hänet Calabriaan. Siellä he alkoivat kiistellä siitä, kuka saisi hänet omakseen. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen ja pelkäsivät sitä paitsi joutuvansa vaikeuksiin tytön takia, päättivät he lahjoittaa hänet Sisilian kuninkaalle Federigolle, joka piti paljon kauniista naisista. Kuningas ihastui kauniiseen lahjaan, mutta ei sattunut olemaan aivan terve. Siksi hän käski viedä tytön rakennuttamaansa puistossa sijaitsevaan ihastuttavaan linnaan, jota sanottiin Cubaksi. Restitutaa piti kohdella siellä mitä parhaiten.

Tytön ryöstö herätti Ischialla suurta huomiota. Gianni ei jäänyt odottamaan tarkempia tietoja, vaan lähti heti laivallaan etsimään rakastettuaan. Lopulta hän sai tietää, että kuningas Federigo oli saanut Restitutan lahjaksi ja piti häntä Cuban linnassa. Gianni lähetti laivansa kotiin ja jäi piileskelemään tuntemattomana linnan lähistölle. Eräänä päivänä hän sattui näkemään tytön ikkunassa kävellessään linnan ohi. He sopivat tapaavansa yöllä. Gianni onnistui kiipeämään puutarhan muurin yli, vaikka siinä ei ollut minkäänlaista jalansijaa. Puutarhasta hän löysi pitkän seipään, jota pitkin hän kiipesi kuin kissa Restitutan makuuhuoneeseen. Jouduttuaan Federigon valtaan tyttö katsoi kunniansa joka tapauksessa menetetyksi, joten hän halusi uhrata sen Giannille. Lisäksi tyttö halusi paeta Giannin kanssa vapauteen. Sen Gianni lupasikin, ja sen jälkeen he nauttivat lemmen ylimmistä iloista. Iloittuaan useaan kertaan he nukahtivat huomaamatta toistensa käsivarsille.

Kuningas Federigo tuli ajatelleeksi tyttöä, johon hän oli ensisilmäyksellä mieltynyt. Kun hän tunsi olonsa paremmaksi, hän päätti huvitella tytön kanssa, vaikka oli jo aamu. Palvelijoidensa saattamana hän meni Cubaan ja astui huoneeseen, jossa tiesi tytön nukkuvan. Heti vuoteeseen vilkaistuaan hän näki Restitutan nukkuvan alastomana Gianni sylissä. Federigo aikoi ensin surmata molemmat tikarillaan, mutta tajusi, että kahden alastoman nukkujan surmaaminen olisi häpeäksi kenelle tahansa, saatikka kuninkaalle. Julmistuneena kuningas määräsi rakastavan parin kahlehdittavaksi ja vietäväksi alastomina kaupungin torille. Siellä heidät piti sitoa seljittäin paaluun ja polttaa lopuksi roviolla. Palvelijat toteuttivat kuninkaan määräyksen.

Kaupungin väki tuli uteliaana torille katsomaan rakastavaisia. Miehet tietenkin näkivät vain nuoren tytön, jonka alastonta kauneutta he kilvan ylistivät. Naiset puolestaan ihailivat nuorta miestä, jota he pitivät harvinaisen kauniina ja hyvämuotoisena. Tieto tapahtumasta tuli myös kuninkaan amiraali Ruggeri dell`Orion korviin. Paikalle saapunut amiraali tunnisti Giannin ja pyysi tätä kertomaan, kuinka oli joutunut moiseen tilanteeseen. Kuultuaan Giannin kertomuksen amiraali käski lykkäämään kuolemantuomiota ja lähti tapaamaan kuningasta.

Ruggieri sanoi kuninkaalle, että nuoret epäilemättä ansaitsivat rangaistuksen pahoista teoistaan. Mutta hyvät työt pitää palkita myös eikä armeliaisuutta ja laupeutta saa unohtaa. Koska kuningas ei tuntenut nuoria, selitti amiraali, että Giannin setää Federigo sai kiittää valtaistuimestaan. Nuoren tytön isä on taas Marino Bolgaro, jonka ansiosta Ischian saari tunnustaa Federigon kuninkaakseen. Lisäksi nuoret rakastavat toisiaan, joten miksi heidät pitäisi lähettää kuolemaan?

Tämän kuultuaan kuningas oli varma, että Ruggieri puhui totta. Hän haetutti nuoret rakastavaiset paalusta, toimitti heille asianmukaiset vaatteet ja tietäen, miten suuresti he rakastivat toisiaan, hän antoi heidän viettää häitä. Annettuaan pariskunnalle vielä loistavia lahjoja hän lähetti heidät tyytyväisinä takaisin kotiseudulleen, missä heidät otettiin vastaa suurella riemulla ja he elivät sen jälkeen onnellisina.

Viides päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (47)

Sisilian saarella asui aikanaan Amerigo Abate de Trapani -niminen aatelismies, jolla oli runsaasti lapsia. Siksi hän tarvitsi paljon palvelijoita ja osti merirosvoilta orjiksi joukon Armenian rannikolta ryöstettyjä lapsia. Näiden lasten joukoissa oli poika nimeltään Teodoro, joka oli kauniimpi ja esiintymistavaltaan ylhäisempi kuin muut. Lopulta Amerigo vapautti hänet ja – uskoen hänen olevan muslimi – kastatti hänet kristityksi, antoi hänelle nimen Pietro ja teki hänestä hovimestarinsa. 

Amerigolla oli monta tytärtä, joista nuori ja kaunis Violante rakastui uuteen hovimestariin. Lemmenjumala järjesti niin, että Pietrokin rakastui tyttöön.  Säätyeron takia eivät nuoret uskaltaneet ilmaista tunteitaan, kunnes kohtalo tuli avuksi. Rouva Amerigolla oli tapana käydä hellepäivinä virkistäytymässä tyttäriensä kanssa miehensä maatilalla. Tällä kertaa Pietro oli mukana, kun taivas äkkiä pimeni. Seurue lähti kiirehtimään kotiin rajuilman tieltä. Nuorina ihmisinä Pietro ja Violante kävelivät muita nopeammin. Raesateen iskiessä he hakivat suojaa asumattomasta hökkelistä hitaammin edenneiden päästyä suojaan maataloon. Hökkelissä nuoret tunnustivat rakkautensa ja nauttivat lemmen iloista. Samalla he sopivat jatkossakin tapaavansa samaisessa hökkelissä.

Äärimmäisen salaisesti he tapasivat toisiaan, mutta sitten Violante tuli molempien kauhistukseksi raskaaksi. Pietro arveli, että hänen on parasta paeta, sillä asian paljastuessa Violante saattaa selvitä nuhteilla, mutta Pietro menettää varmasti päänsä. Violante kielsi Pietroa pakenemasta ja vannoi, ettei paljasta vanhemmilleen lapsen isää. Violanten äiti vihastui saatuaan tietää tyttärensä raskaudesta, mutta toimitti hänet eräälle perheen maatiloista. Siellä hänen piti oleskella siksi, kunnes lapsi on syntynyt. Sattui kuitenkin niin onnettomasti, että Amerigo sattui metsästämään samalle maatilalle juuri synnytyksen aikaan. Violante huusi synnytyspoltoissaan, ja totuus selvisi Amerigolle. Hän raivostui ja vaati miekalla uhaten tytärtään kertomaan syntyneen poikalapsen isän. Isänsä uhkauksen edessä Violante joutui tunnustamaan suhteensa Pietroon. Vähältä piti, ettei Amerigo surmannut Violantea ja lasta, mutta ensin hän päätti kostaa Pietrolle. Pietro vangittiin ja hänet tuomittiin ajettavaksi raipoilla lyöden pitkin katuja hirttopaikalle. Edelleen raivon vallassa ollut Amerigo lähetti palvelijansa maatilalle mukanaan pikarillinen myrkytettyä viiniä ja tikari. Tyttären piti valita, kummalla tavalla hän kuolisi. Jos hän ei valitsisi, isä poltattaisi hänet roviolla koko kaupungin nähden. Lopuksi palvelijan piti ottaa vastasyntynyt lapsi, murskata sen pää seinää vasten ja heittää ruumis koirien syötäväksi.

Kun Pietroa vietiin mestauspaikalle, sattui kolme armenialaismiestä huomaamaan kulkueen majatalonsa kohdalla. Heidän kuninkaansa oli lähettänyt miehet neuvottelemaan paavin kanssa ristiretkelle osallistumisesta. Heille oli osoittanut suurta kunnioitusta ja vieraanvaraisuutta varsinkin herra Amerigo. Yksi näistä kolmesta vaikutusvaltaisesta miehestä, jonka nimi oli Fineo, sattui huomaamaan punaisen syntymämerkin vangin rinnassa. Hän muisti menettäneensä 15 vuotta aiemmin pojan, jolla oli samanlainen syntymämerkki. Siksi hän huusi: ”Teodoro!” Kun nuori mies käänsi päänsä, kysyi Fineo armeniaksi, mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä. ”Olen Armeniasta ja isäni nimi on Fineo”, vastasi vangittu. Nyt Fineo sulki pojan syliinsä, keskeytti mestauskulkueen ja selitti tuomarille, että pojalle olisi annettava mahdollisuus mennä naimisiin tytön kanssa, jos tämä olisi siihen suostuvainen. Tuomari ilmoitti tapahtuneesta Amerigolle, joka oli jo epätoivoinen, koska pelkäsi Violanten ja lapsen kuolleen. Amerigon toinen palvelija ehti kuitenkin ajoissa estämään Violanten ja lapsen surman. 

Nyt asia saatiin sovituksi. Teodoro ja Violante kihlattiin ja sen kunniaksi järjestettiin suuret juhlat. Violante jätti lapsensa imettäjän huomaan, eikä kestänyt kauan, kun hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Fineo järjesti heille riemukkaat ja juhlavat häät. Muutamaa päivää myöhemmin hän nousi kaleeriin poikansa, Violanten ja pojanpoikansa kanssa. He purjehtivat kotimaahansa, missä rakastavaiset elivät rauhassa ja onnellisina kuolemaansa saakka.

Viides päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (48)

Ravennassa asui nuori aatelismies Nastagio degli Onesti, joka oli saanut isänsä ja setänsä kuoltua käsiinsä suunnattomia omaisuuksia. Hän rakastui herra Paolo Traversaron tyttäreen, joka oli paljon vanhempaa ja parempaa sukua. Nastagion rakkaus jäi yksipuoliseksi: tyttö osoitti hänelle avointa halveksuntaa. Lopulta ystävät ja sukulaiset kehottivat häntä poistumaan Ravennasta, ettei hän joutuisi turmioon yksipuolisen rakkauden aiheuttaman hillittömän tuhlaamisen vuoksi. Lopulta Nastagio lähtikin, mutta matkusti vain peninkulman päässä sijaitsevaan Chiassiin. Siellä hän jatkoi loisteliasta elämäänsä.

Eräänä toukokuun päivänä Nastagio lähti yksin kävelylle pinjametsään. Katsellessaan ympärilleen hän näki ihmeen kauniin, alastoman neitosen juoksevan häntä kohti okapensaiden läpi. Tytön kintereillä juoksi kaksi ajokoiraa, jotka tilaisuuden tullen puraisivat häntä. Koiria seurasi mustiin puettu ritari, joka sätti naista ja uhkasi surmata hänet. Aseen puuttuessa Nostagio tempaisi oksan ja astui kohti ritaria puolustaakseen itkevää ja valittavaa naista. Ritari käski Nostagion väistyä ja selitti, että hän oli aikanaan rakastunut naiseen tavalla, jonka rinnalla Nostagion rakastuminen Traversaron tyttäreen ei ollut yhtään mitään. Nainen ei vastannut ritarin tunteisiin, joten tämä teki itsemurhan miekallaan, jonka vuoksi hänet tuomittiin ikuiseen piinaan. Ritarin rakastama nainen iloitsi suuresti miehen kuolemasta, mutta kuoli sitten itsekin pian joutuen helvettiin leppymättömyytensä ja kovasydämisyytensä vuoksi. Helvetissä heille määrättiin sellainen rangaistus, että naisen piti paeta ritaria, joka sitten tappoi naisen samalla miekalla, jolla oli itsensä surmannut. Sitten hän leikkasi sydämen naisen rinnasta ja syötti sen koirille. Tämän jälkeen nainen kuitenkin heräsi henkiin, ja takaa-ajo käynnistyi uudelleen.

Ritari selitti, ettei Nastagio voinut mitään tälle Jumalan määräämälle rangaistukselle. Joka perjantai sama näytelmä toistui tässä metsässä, muina viikonpäivinä toisissa paikoissa. Niin Nastagio joutui vain katselemaan, kuinka ritari tappoi naisen, leikkasi veitsellä irti tämän sydämen ja sisukset sekä syötti ne koirille. Seuraavana hetkenä tyttö nousi jälleen kuin olisi ollut ilmielävä, ja hurja ajo alkoi uudelleen. Nostagio jäi seisomaan paikalleen kauhun lamauttamana, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että hän voisi käyttää tapausta hyväkseen.

Muutamaa päivää myöhemmin hän lähetti sukulaisilleen ja ystävilleen viestin, että lupaa näiden neuvoa noudattaen luopua rakkaudestaan kovasydämiseen Traversaron tyttäreen, jos perhe sukulaisineen saapuu seuraavana perjantaina syömään päivällistä hänen luokseen. Nastagio järjesti suurenmoiset pidot metsään juuri sille paikalle, jossa oli nähnyt alastoman naisen. Juuri kun viimeistä ruokalajia tuotiin pöytään, saapui näkyville verta vuotava takaa-ajettu nuori alaston nainen kintereillään kaksi koiraa ja ritari. Rohkeimmat miehet aikoivat naisen avuksi, mutta ritari piti heille saman puheen kuin Nastagiolle. Verinen näytelmä toistui ja teki hirmuisen vaikutuksen vieraisiin, joista monet olivat tämän onnettoman naisen ja surullisesti kuolleen ritarin sukulaisia. 

Eniten kauhuissaan oli Nastagion kovasydäminen rakastettu, joka oli suorastaan tuntevinaan koirien puremat ruumiissaan. Hän alkoikin jo samana iltana rakastaa Nastagiota, vaikka oli siihen asti häntä vihannut. Hän lähetti miehelle sanan, että suostuisi mielellään kaikkiin tämän toivomuksiin. Nastagio vastasi, ettei tahtonut käyttää neitoa hyväkseen ennen kuin olisi saanut tämän vaimokseen. Neito ilmoitti suostuvansa avioon oikein mielellään. Seuraavana sunnuntaina vietettiin häät, ja Nastagio eli sitten kauan onnellisena rakastettunsa kanssa. Ravennan naisten kokemasta järkytyksestä oli se seuraus, että he olivat tästä päivästä lähtien yleensäkin taipuvaisempia täyttämään miesten toiveet kuin aikaisemmin. 

Viides päivä, yhdeksäs kertomus. Fiammetta. (49)

Firenzeläinen nuori ja vauras aatelismies Federigo degli Alberighi rakastui Monna Giovannaan, joka oli kaupungin kauneimpia ja hurmaavimpia naisia. Federigo tuhlasi valtavia summia saavuttaakseen naisen suosion, mutta Monna Giovanna oli yhtä kunniallinen kuin kauniskin, eikä välittänyt kunniakseen järjestetyistä juhlista enempää kuin niiden järjestäjästä. Lopulta Federigo oli tuhlannut lähes koko omaisuutensa: hänelle jäi vain pieni maatila sekä haukka, jonka veroista tuskin oli missään.

Monna Giovannan mies sairastui ja teki testamentin, jonka mukaan hänen ainoa poikansa saisi koko hänen omaisuutensa, mutta jos poika kuolisi jättämättä laillisia perillisiä, saisi Monna Giovanna omaisuuden. Pian tämän jälkeen mies kuoli. Kesän koittaessa leski muutti maalle poikansa kanssa. Maatila sattui sijaitsemaan Federigon talon lähettyvillä, joten vilkas nuorukainen leikki usein Federigon linnuilla ja koirilla. Erityisesti hän ihaili Federigon merkillistä haukkaa. Sydänkesällä poika kuitenkin sairastui vaarallisesti. Äiti istui päivät ainoan lapsensa vuoteen ääressä ja koetti kaikin keinoin ilahduttaa ja lohduttaa häntä. Monna kyseli jatkuvasti pojan toivomuksia ja lupasi täyttää ne. Lopulta poika pyysi Federigon haukkaa ja arveli sen saamisen voivan parantaa hänet. Äiti epäröi muistaessaan Federigon rakastaneen häntä ja hänen taas torjuneen miehen. Äidinrakkaus voitti epäröinnin, ja hän lupasi hankkia haukan pojalle. Nuorukaisen vointi paranikin heti tästä lupauksesta.

Seuraavana aamuna Monna Giovanna lähti erään toisen naisen kanssa kävelylle. He poikkesivat Federigon taloon tämän nähdessään. Giovanna kertoi Federigolle, että halusi nyt hyvittää sen vahingon, minkä tämä aikanaan kärsi rakastaessaan Monnaa liikaakin. Palkinto oli se, että Giovanna nauttisi seuralaisensa kanssa päivällisen Federigon luona. Federigo vastasi iloitsevansa Giovannan päivällisseurasta valitellen samalla sitä, ettei kyennyt ottamaan naisia vastaan niin komeasti kuin olisi halunnut. Vasta poistuessaan järjestämään päivällistä tajusi Federigo, kuinka köyhä hän itse asiassa oli. Hän juoksenteli edestakaisin, mutta ei löytänyt rahaa eikä arvoesineitä pantattavaksi. Viimein hänen katseensa osui kallisarvoiseen haukkaan. Hän voitti vastenmielisyytensä, väänsi haukan niskat nurin ja käski paistaa sen vartaassa. Sitten hän palasi puutarhaan ja ilmoitti vierailleen, että yksinkertainen päivällinen oli valmis.

Aterian päätyttyä Monna Giovanna otti esille varsinaisen asiansa. Kaunissanaisesti ja Federigon ritarillisuuteen vedoten hän pyysi tätä luovuttamaan rakkaan haukkansa, että Giovannan poika pelastuisi sairaudestaan. Kuullessaan Monna Giovannan pyynnön Federigo mykistyi surusta, sillä hän ymmärsi menettäneensä ainoan tilaisuutensa tehdä rakastetulleen korvaamaton palvelus. Sitten hän kertoi naisille, että oli halunnut tarjota heille arvokkaammat ruuat kuin tavallisille ihmisille. Siihen tarkoitukseen sopi parhaiten haukka, koska se oli rakkainta, mitä Federigo omisti. Federigo haki nyt haukan nokan ja kynnet ja pani ne katkerasti murehtien Monna Giovannan jalkojen juureen.

Olipa syy pojan kokemassa pettymyksessä, tai oliko tauti muutenkin sen laatuinen, että se olisi muutenkin johtanut kuolemaan, niin joka tapauksessa poika kuoli muutaman päivän kuluessa. Monna Giovanna itki ja suri pitkän aikaa, mutta kun hän vielä oli nuori, patistivat hänen veljensä häntä uuteen avioon. Aluksi hän vastusteli, mutta miettiessään, kuinka Federico oli rakkautensa ja hänen kunniakseen uhrannut mainion haukkansa, sanoi hän veljilleen tahtovansa naimisiin tämän kanssa. Veljet pilkkasivat hänen valintaansa, olihan Federigo rutiköyhä mies. Kun veljet käsittivät Minna Giovannan harkinneen asian vakavasti, myöntyivät he ja antoivat sisarensa Federigolle ja myötäjäisiksi koko tämän suuren omaisuuden. Päästyään naimisiin niin kauan tavoittelemansa naisen kanssa Federigosta tuli aivan toinen mies.  Hän piti huolta omaisuudestaan ja eli kunniallisen, uskollisen vaimonsa kanssa onnellisena monen monta vuotta.

Viides päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (50)

Perugiassa asui muutama vuosi sitten Pietro de Vinciolo -niminen rikas mies, joka meni naimisiin – pikemmin harhauttaakseen ihmisiä kuin halutakseen olla naisten kanssa tekemisissä. Hänen punatukkainen ja kuumaverinen vaimonsa pääsi pian selville miehensä paheesta. Rouva tuumasi, ettei aikonut jättäytyä nunnan asemaan, vaan päätti etsiä itselleen purjehdustoverin. Hän teki tuttavuutta erään hurskaana pidetyn vanhan naisen kanssa, joka yllytti rouvaa. Hän sanoi, ettei ihmisen kannata heittää hukkaan nuoruuttaan. Vanhat akat karkotettiin keittiöön seurustelemaan kissan kanssa ja hoitamaan ruukkuja ja kauhoja. Sitä paitsi yksi nuori nainen voi väsyttää monta miestä, mutta montakaan miestä ei riitä väsyttämään yhtä naista. Vanha nainen lupautui rouvan apuriksi ja kehaisi hankkivansa tälle koko liudan miehiä.

Vanha nainen järjestikin lemmenjanoiselle rouvalle miehiä tämän tarpeiden mukaan. Eräänä iltana hänen miehensä lähti Ercolano-nimisen ystävänsä luo. Rouvan toiveesta vanha nainen toimitti taloon nuoren miehen, joka oli Perugian hilpeimpiä ja komeimpia nuorukaisia. Mutta silloin Pietro palasikin yllättäen kotiin kesken rakastavaisten illallisen. Rouva piilotti rakastajansa viereiseen huoneeseen kanahäkkiin ja heitti risaisen säkin häkin peitoksi. Pietro selitti paluunsa syyn: mentyään ystävänsä kanssa tämän taloon, kuulivat he lukuisia aivastuksia portaiden juuressa olevasta komerosta. Ercolanon avatessa komeron oven tulvi sieltä pahanhajuista rikinsavua. Ystävän vaimo selitti valkaisevansa komerossa huntujaan rikin avulla. Ercolano jätti komeron oven auki, että savu haihtuisi. Paksun pilven haihduttua komerossa näkyi aivastelija: nuori mies, joka oli pökerryksissä rikinsavusta.

Havaitessaan hairahduksensa paljastuneen pakeni vaimo ulos kuin myrskytuuli. Ercolano kiskoi pyörtyneen miehen komerosta ja lähti etsimään tikaria katkaistakseen tämän kaulan. Pietro pelasti miehen hengen huutamalla naapurit apuun. Nämä raahasivat nuorukaisen turvaan aviomiehen vihalta. Pietron vaimo katsoi nyt parhaaksi käydä haukkumaan Ercolanon vaimoa. Monisanaisesti hän tuomitsi häpeämättömän avionrikkojan, joka pitäisi heittää elävältä tuleen ja polttaa tuhkaksi. Rakastajansa muistaen hän kehotti Pietroa käymään levolle. Mies halusi kuitenkin syötävää, koska illallinen Ercolanon kanssa oli jäänyt nauttimatta. Sattui kuitenkin niin, että yksi Pietron aaseista pääsi irti riimusta ja lähti janoissaan etsimään vettä. Aasi tuli takaoven kautta siihen huoneeseen, missä kanahäkki oli. Tallustellessaan sisään aasi sattui polkaisemaan nuorta miestä sormille. Tämä teki niin kipeää, että nuori mies kiljaisi. Pietro lähti tutkimaan asiaa ja löysi kanahäkistä nuoren miehen, joka tietysti kauhistui. Pietro tunsi kuitenkin nuoren miehen yhdeksi niistä, joita hän oli ahdistellut häpeällisillä tarjouksillaan. Pietron vaatimuksesta nuori mies kertoi, millä asialla oli talossa. 

Pietro olikin löydöstään yhtä suuresti iloissaan kuin vaimonsa oli epätoivoinen. Vaimonsa hän haukkui, koska tämä oli isoon ääneen moittinut Ercolanon vaimoa ja osoittautunut nyt samanlaiseksi. Vaimo havaitsi, ettei mies aikonut tehdä hänelle pahaa, vaan tyytyi herjaamaan. Silloin vaimo puolestaan moitti ankarasti miestään, joka piti naisista yhtä paljon kuin koira ruoskaniskuista. Vaimolla oli samat halut kuin muillakin naisilla, eikä Pietro niitä kyennyt tyydyttämään. Niinpä rouva haki tyydytyksensä muualta, olipa vielä sen verran kohtelias miehelleen, ettei hakeutunut suhteisiin tallirenkien tai hulttioiden kanssa. 

Pietro ei halunnut vaimonsa jatkavan koko yön moitteita, vaan pyysi tältä illallista. Vaimon oli se helppo järjestää, sillä mieshän oli keskeyttänyt rouvan ja nuoren miehen ruokailun. Illallinen nautittiinkin kolmisin hyvän sovun vallitessa. Sen jälkeen iloinen elämä jatkui. Aamulla kotiin lähtiessään nuori mies ei itsekkään tiennyt, kumpi oli hänelle yöllä pitänyt enemmän seuraa, mies vai vaimo. Nyt lopetankin sanomalla teille, arvoisat naiset: ”Maksakaa kaikki samalla mitalla. Ellette voi tehdä sitä heti, painakaa asia mieleenne siksi, kunnes tilaisuus tarjoutuu, sillä niin kuin metsään huutaa, niin se vastaa.”

Simasta

Vappuna tavataan maistella simaa, joka on lapsillekin sopiva juoma. Toisin oli ennen. Vahvaksi käytetty sima on vanha pohjoismainen juovutusjuoma. Ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on massilialaisen Pytheaksen matkakertomuksessa 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Pytheas matkusti Thulen saareen, jossa kesäyöt olivat valkoisia, mutta meri jäätyi talvella. Maa oli mahdollisesti Norja. Pytheas kertoi Pohjolan asukkaiden valmistavan juomaa hunajasta ja viljasta. Tällaisesta siman ja oluen sekoituksesta on löydetty myös arkeologisia jäänteitä.

Vahvaa simaa valmistettiin niin, että hunaja keitettiin painoaan 7-8 kertaa suuremmassa vesimäärässä. Kuoha poistettiin ja keitokseen lisättiin yrttejä, useimmiten suopursua. Nesteen jäähdyttyä se saatettiin käymään hiivalla ja varastoitiin useaksi kuukaudeksi. Tällainen sima sisälsi peräti 17 prosenttia alkoholia. Päihdyttävällä simalla katsottiin olevan jumalallista voimaa. Viikinkien Valhallassa kaatuneet soturit taistelivat keskenään ja surmasivat toisiaan, mutta keräytyivät taas illalla pitämään ylenmääräisen kosteita simapitoja.

Suomalaisten osalta simankäytön historia on hieman hämärän peitossa. Suomalais-ugrilaiset kansat tunsivat kyllä hyvin mehiläishoidon, mutta historiallisella ajalla pohjoisrajana oli Suomenlahti. Kylmän ilmaston takia mehiläisenhoito ei täällä onnistunut. Varsinainen mehiläishoito alkoi Suomessa vasta 1750-luvulla Fagervikin kartanossa ja yleistyi 1800-luvulla. Simalla eli metulla oli silti vankka asema suomalaisessa kansanperinteessä ja -runoudessa. Sima valmistettiin täällä tuontihunajasta: miltei jokaisella tänne saapuneella laivalla oli 1500-luvulla lastinaan myös hunajaa. Simaa ja olutta tuotiin myös valmiina. Vuoden 1606 vähittäismyyntijärjestyksessä mainittiin 10 erilajista simaa, yhtä monta viinilaatua ja 16 ulkomaista olutta. Erityisen herkullisena pidettiin Liettuassa valmistettua simaa. Sitä suosi Kustaa Vaasakin, joka oli hyvin mieltynyt simaan.

Siman tuonti oli siis merkittävää 1600-luvun alkupuolella. Vähitellen vahva sima alkoi kadota käytöstä. Suomessa vain Helsingissä ja Porvoossa on tietoja väkevän siman kaupasta 1700-luvun puolivälissä. Samaisen vuosisadan lopussa ulkomainen sima katoaa lähdetiedoista kokonaan. Mikä johti siman muuttumisen vähäprosenttiseksi vappujuomaksi? Väkevä sima hävisi samaan aikaan, kun viinanpolttotaito levisi suorastaan räjähdysmaisesti ja kun kaupunkien porvaristo ja maaseudun säätyläiset siirtyivät viiniin ja kahviin. On myös viitattu mehiläishoidon taantumiseen Itämeren piirissä, kun mehiläisvahaa ei uskonpuhdistuksen jälkeen tarvittu kirkkojen kynttilöihin.

Siman asema muuttui Suomessa 1700-luvulla: sitä alettiin Suomessa valmistaa virkistäväksi kesäjuomaksi, jota joivat varsinkin varakkaat ja aateliset, sillä vain heillä oli varaa sen raaka-aineisiin hunajaan, sitruunaan ja hiivaan. Tavallisella kansalla alkoi Suomessa olla varaa simantekoon 1800-luvulla, kun hunaja voitiin alkaa korvata sokerilla ja raaka-aineiden saatavuus parani. Simasta tulikin koko kansan kesäjuoma 1900-luvulla. Siihen vaikutti osaltaan pahmaineinen kieltolaki, jonka aikana raittiusväki kannusti juomaan simaa samppanjan sijasta. Viime vuosisadalla sima vakiintui myös nimenomaan vappujuomaksi.

Simasta kirjoitellessa kävi mieli tekemään simaa. Paikallisessa alkoholikaupassa sattui olemaan yllättäen jäljellä vielä kolme pulloa simaa. Sitä täytyi maistaa, Melko täyteläinen maku tässä simassa, alkoholia 14,5 prosenttia.

Lähteitä:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sima
Ilkka Mäntylä: Viinissä totuus. Viinin historia Suomessa. Otava 1998.

Decamerone 31 - 40 

Neljäs päivä, ensimmäinen kertomus. Fiammetta. (31)

Salernon lempeämielisellä kuninkaalla, Tancredilla, oli yksi ainoa tytär. Isä ei olisi halunnut luopua Ghismondasta, mutta naitti hänet viimein Capuan herttuan pojalle. Tämä kuoli heti häiden jälkeen, joten Ghismonda palasi kukistavana ja älykkäänä leskenä isänsä hoviin. Tytärtään rakastava Tancred ei pitänyt kiirettä tyttärensä toimittamisella uusiin naimisiin, joten Ghismonda alkoi katsella itselleen arvoistaan rakastajaa. Hän mieltyi erääseen isänsä palvelijaan, Guiscardoon. Ghismonda rakastui yhä kiihkeämmin palvelijaan, joka älykkäänä nuorena miehenä huomasi sen ja rakastui pian tulenpalavasti ruhtinattareen.

Ghismonda löysi huoneestaan käynnin ammoin sitten louhittuun kallioluolaan, johon pääsi ulkoa päin vain katossa olevan orjantappuroiden peittämän aukon kautta. Tuosta aukosta orjantappuroilta suojaavaan nahkapuseroon pukeutunut Giscardo laskeutui köyden varassa luolaan. Luolassa he toteuttivat lemmennautintonsa monina päivinä ja öinä. Kerran Tancred sattui tulemaan Ghismondan huoneeseen tämän ollessa luolassa. Nyt ruhtinas näki, mitä luolassa tapahtui. Paljastamatta itseään Tancred palasi hirvittävän vihan vallassa huoneeseensa.

Seuraavana yönä pari sotilasta pidätti Guiscardon tämän ollessa nousemassa luolasta. Tancred meni tyttärensä huoneeseen ja moitti tämän luvattomasta rakkaussuhteesta, erityisesti koska rakastaja oli alhaissäätyinen. Tancred pohti, pitäisikö hänen antaa anteeksi tyttärelleen vai antaa vihansa murskata tämän. Ghismonda ei puhjennut valittamaan, vaan säilytti rauhallisuutensa. Hän päätti, ettei ano armoa, vaan seuraa Guiscardon kohtaloa; hän oletti tämän jo surmatuksi. Ghismonda selitti valinneensa Guisgardon rakastajakseen huolellisen harkinnan perusteella. Tämä oli hyveitä, tapoja ja käyttäytymistä vertailtaessa aatelismiehiä jalompi. Lopuksi hän vannoi tekevänsä saman mitä Guisgardolle oli tehty tai tehtäisiin.

Tancred ei uskonut tyttärensä tarkoittavan totta sanoillaan. Ruhtinas määräsi huovinsa kuristamaan Guiscardon ja ottamaan sydämen tämän rinnasta. Sydämen hän pani kauniiseen kultamaljaan, jonka lähetti tyttärelleen. Ghismonda oli jo tuottanut palvelijoillaan myrkyllisiä kasveja sekä juuria ja keittänyt niistä juoman. Guisgardon sydäntä suudeltuaan ja hetken katkerasti itkettyään Ghismonda tyhjensi myrkkymaljan. Sen jälkeen hän asettui vuoteeseen kauniiseen asentoon, painoi päänsä Guiscardon sydämelle ja odotti ääneti kuolemaa. 

Palvelijat hälyttivät paikalle isän, joka alkoi nyt liian myöhään lohduttaa ja rohkaista tytärtään. Ghismonda jaksoi enää pyytää, että isä hautaisi hänet Guiscardon viereen. Ruhtinas Tancred katui liian myöhään julmuuttaan, ja koko Salernon ilmaistessa suruaan hän hautautti molemmat rakastavaiset juhlallisin menoin yhteiseen hautaan

Neljäs päivä, toinen kertomus. Pampinea. 

Imolassa eli aikoinaan mies, joka vietti sangen syntistä ja häpeällistä elämää. Tämä Berto della Masso joutui Imolassa niin huonoon maineeseen, että siirtyi Venetsiaan, minne kaikki roskaväki kertyy. Hän teeskenteli katuvansa entistä elämäänsä ja ryhtyi munkiksi. Äkkiä hän muuttui varkaasta, parittajasta, väärentäjästä ja murhaajasta suureksi saarnamieheksi, antoipa vihkiä itsensä papiksikin. Salassa hän onnistui silti harjoittamaan vanhoja paheitaan. Nimensä hän oli vaihtanut muuttuessaan muka saalinhimoisesta sudesta hurskaaksi paimeneksi; nyt hän oli Veli Alberto Imolasta.

Eräänä päivänä Veli Albertolle sattui ripittäytymään muuan nuori ja yksinkertainen nainen, Lisetta da Cà Querino, joka oli naimisissa matkoilla olevan kauppiaan kanssa. Alberto huomasi heti, ettei kauneudestaan loputtomasti laverrellut nainen ollut kovin älykäs. Alberto arveli löytäneensä tästä oikean pellon auralleen, mutta esitti pyhää miestä moittien Lisaa omahyväisyydestä. Lisa moittikin munkkia aasiksi, joka ei pystynyt erottamaan hänen laistaan naista tusinakaunottaresta. Muutamaa päivää myöhemmin Alberto meni tapaamaan Lisaa ja heittäytyi tämän jalkojen juuren anomaan anteeksiantoa. Enkeli Gabriel oli nimittäin ilmestynyt Albertolle ja rusikoinut hänet huonoon kuntoon, koska munkki oli rohjennut puhua halveksivasti Lisettasta. Gabriel nimittäin rakasti tätä enemmän kuin ketään muuta naista. Lisäksi Gabriel lähetti Alberton kautta sanoman Lisettalle: enkeli halusi viettää yön tämän kanssa. Alberton piti nyt viedä sana Lisettalle Gabrielin aikeista, ettei nainen säikähtyisi. Lisäksi Lisettalle piti kertoa, että Gabriel tulisi naisen luo jonkun ihmisen hahmossa, että Lisetta voisi koskettaa enkeliä. 

Lisetta kertoi olevansa kovin hyvillään siitä, että Gabriel rakasti häntä. Enkeli oli tervetullut kenen tahansa hahmossa häntä tapaamaan. Alberto pyysi nyt naista suostumaan siihen, että Gabriel tulisi hänen hahmossaan tapaamiseen. Gabrielin pitäisi nimittäin ottaa Alberton sielu hänen ruumiistaan ja antaa sen olla paratiisissa vierailun ajan. Typerä rouva suostui, ja Alberto muistutti häntä jättämään ulko-oven yöksi auki. Gabriel saattoi nimittäin kulkea suljetun oven läpi vain enkelinä, mutta ei ihmishahmona ollessaan. Kelpo rouva odotti yötä niin kiihkoissaan, ettei paita tahtonut pysyä hänen pyllynsä päällä. 

Veli Alberto arveli, ettei joutuisi seuraavana yönä esittämään niinkään enkeliä kuin ratsumiestä. Niinpä hän ennen iltalomalle lähtöään vahvistautui leivoksilla ja muilla hyvillä. Lainattuaan eräältä ystävättäreltä vaateparsia hän puki itsensä jonkinmoiseen enkelihahmoon. Valkoisen hahmon nähdessään Lisetta heittäytyi maahan, mutta enkeli viittasi hänet käymään vuoteeseen. Veli Alberto oli kookas ja vankka mies, joka ei vähästä väsynyt. Gabriel teki sinä yönä siivetönnäkin monta lentoa ja ilahdutti siten kovin rouvaa, minkä lisäksi hän kertoi tälle paljon taivaan ihanuudesta. Veli Alberto kävi sen jälkeen useasti enkelihahmossaan rouvaa tapaamassa.

Tyhmyyttään Lisetta kertoi juorusiskolleen enkeli Gabrielin rakkaudesta ja öisistä käynneistä. Juorusisko kertoi tämän tietysti muille, ja pian koko kaupunki tiesi asiasta. Lisettan miessukulaisetkin kuulivat asiasta ja päättivät hankkia enkelin käsiinsä katsoakseen, osaako tämä lentää. Alberton seuraavan vierailun aikana sukulaiset aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Alberto kuitenkin ehti sukeltaa vuoteesta kanavaan ja pelasti nipin napin nahkansa. Sukulaisille jäi käsiinsä vain enkelinhöyheniä ja Lisetta, jonka he haukkuivat pataluhaksi.

Alberto onnistui pelastautumaan alastomana erään miehen asuntoon. Hän lasketteli valheita selittääkseen, miksi oli liikkeellä alastomana aamuyöstä. Säälistä mies salli Alberton jäävän vuoteeseensa ja lähti itse asioilleen.  Kaupungilla kelpo mies kuuli puheet enkeli Gabrielin öisestä lennosta kanavaan. Palattuaan kotiinsa hän pakotti Alberton tunnustamaan ja pani tämän haettamaan viisikymmentä kultadukaattia, muuten hän paljastaisi miehen takaa-ajajille. Sitten hän selitti, että ainoa keino paeta takaa-ajajia olisi osallistuminen suuren kansanjuhlaa. Sinne joku vei mukanaan jonkun karhuksi pukeutuneen, toinen muka villi-ihmisenä ja niin edelleen. Alberton oli pakko suostua tuumaan, muuten hän ei arvellut selviävänsä takaa-ajajistaan. Mies voiteli nyt Alberton paksusti hunajalla, kaatoi hänen päälleen säkillisen höyheniä, pani naamion hänen kasvoilleen, antoi toiseen käteen paksun kepin ja pani hänet toisella kädellä kävelyttämään kahta teurastajalta lainaksi saamaansa vihaista koiraa. Sitten hän lähetti edellään pojan kuuluttamaan, että joka tahtoisi nähdä enkeli Gabrielin, saisi toiveensa toteutetuksi tulemalla Markustorille – hieno esimerkki venetsialaisten rehellisyydestä. Mies talutti nyt hihnasta villi-ihmisensä torille ja sitoi hänet pylvääseen kärpästen ja paarmojen ahdisteltavaksi. Torin kerryttyä täyteen väkeä mies otti naamarin Alberton kasvoilta ja näytti kansalle enkeli Gabrielin, joka laskeutuu öisin taivaasta huvittelemaan Venetsian naisten kanssa.

Naamarin tultua poistetuksi kaikki tunsivat veli Alberton. Hänelle singottiin mitä pahimpia haukkumasanoja, ja yksi ja toinen heitti hänelle lokaa kasvoihin. Tätä jatkui kauan, kunnes kuusi Alberton luostarin munkkia saapui pelastamaan hänet. He veivät Alberton luostariin meluava ihmisjoukko jäljessään. Alberton uskotaan kuolleen kurjuuteen luostarin vankilassa. - Suokoon Jumala, että kaikille hänen laisilleen kävisi samoin!

Neljäs päivä, kolmas kertomus. Filostrato. 

Marseillessa asui aikoinaan alhaissyntyinen, mutta rahakas kauppias. Hänen lapsistaan kolme oli tyttöjä: viisitoistavuotiaat kaksoset Ninetta ja Maddalena sekä vuotta nuorempi Bertella. Muuan köyhä Restagnone-niminen aatelismies rakastui silmittömästi Ninettaan ja tyttö samoin häneen. Nuoret salasivat suhteensa, sillä kauppiaan tyttäret oli jo päätetty naittaa toisaalle. Sitten kaksi keskenään ystävystynyttä rikasta nuorta, Folgho ja Ughetto, rakastuivat Maddalenaan ja Bertellaan. Nyt Restagnone esitti nuorukaisille sopimusta: Folgho ja Ughetto panisivat omaisuutensa yhteen ja jakaisivat sen tasan kolmeen osaan. Yksi osa tulisi Restagnonelle, joka vastineeksi lupasi järjestää niin, että sisarukset pakenisivat miesten kanssa huomattava osa kauppiasisän omaisuutta mukanaan johonkin kaukaiseen paikkaan. Siellä he voisivat elää kuin kolme veljestä maailman onnellisimpina ihmisinä. Folgho ja Ughetto suostuivat tähän.

Restagnone suostutteli nyt sisarukset tuumaansa. Folgho ja Ughetto muuttivat omaisuutensa rahaksi ja hankkivat nopeakulkuisen aluksen paetakseen Kreetalle. Pakoyönä sisarukset ottivat isältään suuren määrä kultaa ja jalokiviä ja hiipivät hiljaa rakastajiensa luo. Seuraavana iltana laiva pysähtyi Genovassa, missä nuoret rakastavaiset saattoivat ensimmäistä kertaa nauttia lemmeniloja. Sitten he jatkuivat Kreetalla, mistä rakennuttivat hienot asunnot itselleen ja elivät onnellisina palvelijoiden ympäröiminä, juhlia ja pitoja pitäen.

Mutta koska ihmiset kyllästyvät mitä miellyttävimpiinkin asioihin, ihastui Restagnone erääseen jalosukuiseen kreetalaistyttöön ja alkoi piirittää tätä. Ninetta tuli mustasukkaiseksi, vihastui ja lopuksi raivostui Restagnoneen. Hän lahjoi tunnetun myrkynsekottajanaisen valmistamaan surmanjuomaa ja juotti sen eräänä iltana Restagnonelle. Ennen aamua mies oli kuollut. Folgho ja Ughetto rakastajattarineen surivat häntä suuresti ja järjestivät komeat hautajaiset. Mutta myrkyn valmistanut nainen jäi kiinni muista rikoksista ja tunnusti tämänkin tuhotyön. Ninettakin tunnusti rikoksen, vaikka kidutustakaan ei käytetty.

Kreetan herttua määräsi Ninettan polttoroviolle. Maddalena oli nuori ja kaunis nainen, jolle herttua oli jo kauan osoittanut huomiota. Maddalena arveli voivansa pelastaa sisarensa suostumalla herttuan toiveisiin. Herttua suostuikin, ja antoi pidättää Folghon ja Ughetton yön ajaksi. Samaan aikaan herttua vietti yönsä Maddalena kanssa ja luovutti tälle Ninettan kiitokseksi ihanasta yöstä. Maddalenan piti nyt jatkaa suhdettaan ja toimittaa Ninetta pois näkyvistä.

Folgholle ja Ughettolle oli kerrottu, että Ninetta oli heitetty säkissä mereen. Sattumalta Folgho näki Maddalenan huolellisesti piilottaman Ninettan. Nyt Folgho pakotti Maddalenan kertomaan totuuden ja raivonpuuskassaan surmasi tytön miekallaan tämän armonpyynnöistä välittämättä.  Herttuan kostoa peläten hän otti Ninettan mukaansa ja lähti saarelta viimeisillä rahoillaan vuokraamallaan pikkualuksella. Sen koommin heistä ei kuultu mitään.

Maddalenan surmasta raivostunut herttua pakotti nyt Ughetton ja Bertellan tunnustamaan, että he olivat yhdessä Folcon ja Ninettan kanssa tappaneet Maddalenan. Suurella vaivalla Ughetto ja Bertella saivat lahjotuksi vartijat antamalla näille suurimman osan rahoistaan, joita olivat säilyttäneet kotonaan pahan päivän varalle. Yötä myöten he pakenivat pienellä aluksella Rhodokselle, missä he pian kuolivat köyhyyteen ja kurjuuteen. Näin surullisen lopun tuotti Restagnonen mieletön rakkaus ja Ninettan hillitön viha heille kaikille.

Neljäs päivä, neljäs kertomus. Elisa.

Sisilian kuninkaalla Gugliemolla oli kaksi lasta, Ruggieri-niminen poika ja Constanza-niminen tytär. Ruggieri kuoli ennen isäänsä, ja häneltä jäi poika, jota nimitettiin Gerbinoksi. Gerbinosta kehittyi isoisän kasvattamana urheudestaan ja jaloudestaan kuulu nuori mies. Hänen maineensa levisi myös Tunisin kuninkaan tyttären korviin. Tämä oli kauneimpia luonnon luomia olentoja. Hän rakastui Gerbinoon kuultuaan tämän uskomattomista urotöistä. Vastaavasti Gerbino kuuli puhuttavan prinsessan kauneudesta ja jaloudesta niin paljon, että rakastui häneen kiihkeästi. Gerbino lähetti Tunisiin matkustavien ystäviensä kautta sanoman rakkaudestaan prinsessalle, joka vastasi yhtä kiihkeästi rakastetulleen. 

Tunisin kuningas lupasi kuitenkin tyttärensä puolisoksi Granadan kuninkaalle. Kuningas oli saanut vihiä tyttärensä ja Gerbinon ihastumisesta. Siksi kuningas ilmoitti Guglielmolle, että lähettäisi tyttärensä Granadaan vain, jos Guglielmo lupaisi, ettei Gerbino tai kukaan muukaan estäisi matkaa. Guglielmo ihmetteli pyyntöä, koska ei tiennyt pojanpoikansa rakkaudesta prinsessaan. Hän antoi lupauksen Tunisin kuninkaalle ja lähetti sen merkiksi Tunisin kuninkaalle käsineensä. 

Prinsessa lähetti nyt sanan matkastaan Gerbinolle nähdäkseen, oliko tämän urheus maineensa veroinen. Gerbino tiesi isoisänsä lupauksesta, mutta rakkaus voitti ja hän antoi varustaa kaksi kevyttä kaleeria. Prinsessaa kuljettanut alus löydettiin Sardinian läheltä. Gerbino yllytti nyt urheat miehensä hyökkäykseen luvaten heille kaiken saaliin laivasta, itse hän tyytyisi prinsessaan. Saatuaan laivan kiinni hän vaati sitä antautumaan. Saraseenit kieltäytyivät antautumasta näyttäen kuninkaan turvakirjettä ja hansikasta. Gerbino näki rakastettunsa laivan kannella; tämä oli vielä ihanampi kuin hän oli kuvitellut. Gerbino vastasi, ettei aikonut käydä metsästämään haukoilla eikä siis tarvinnut hansikastakaan. 

Kumpiin puoli alkoi nyt ampua toisiaan nuolilla ja heitellä kiviä. Gerbino näki, ettei näin syntynyt ratkaisua, joten hän sytytti tuleen mukanaan tuomansa pikku aluksen ja työnsi sen kaleerillaan vihollislaivan kylkeen. Saraseenit näkivät, että heidän oli antauduttava tai kuoltava. He nostivat itkevän ja armoa anovan prinsessa laivan kannelle, surmasivat hänet Gerbinon nähden ja heittivät ruumiin mereen. Gerbino ryntäsi vihollisalukseen ja raateli saraseeneja kuin härkämullikkain keskelle joutunut leijona, joka raatelee eläimen toisensa jälkeen pikemmin raivonsa kuin nälkänsä takia. Gerbino hakkasi miekallaan kuoliaaksi saraseenin toisensa jälkeen ja antoi miestensä ryöstää palavan laivan. Prinsessan ruumis nostettiin merestä, ja katkerasti itkenyt Gerbino hautasi rakastettunsa pienelle saarelle.

Tunisin kuninkaan lähettiläät tulivat kertomaan Guglielmolle, kuinka huonosti tämä oli pitänyt lupauksensa. Kuningas tuomitsi Gerbinon kuolemaan ja teloitutti tämän. Hän sanoi mieluummin teloittavansa pojanpoikansa kuin joutuvansa siihen maineeseen, ettei kuninkaana pitänyt sanaansa. Näin kokivat rakastavaiset muutaman päivän sisällä luonnottoman kuoleman, saamatta tilaisuutta nauttia kertaakaan rakkautensa onnesta.

Neljäs päivä, viides kertomus. Filomena. (35)

Messinassa oli kolme huomattavan rikasta kauppiasveljestä, joilla oli nuori ja kaunis sisar nimeltä Lisabetta. Veljekset eivät olleet vielä toimittaneet häntä naimisiin, vaikka tilaisuuksia riitti. Veljesten palveluksessa oli nuorukainen nimeltä Lorenzo, joka hoiti kaikki heidän asiansa. Pian Lisabetta ja Lorenzo ihastuivat toisiinsa ja tyydyttivät sitten kaikki toiveensa. Eräänä yönä Lisabettan vanhin veli sattui huomaamaan, miten tyttö hiipi Lorenzon makuuhuoneeseen. Päivän valjettua veljekset neuvottelivat asiasta. He päättivät pitää asian salassa, ettei Lisabetalle koituisi häpeää. Samalla he päättivät päästä eroon Lorentzosta. Kerran he ottivat Lorenzon mukaan huvimatkalle ja päästyään autiolle seudulle surmasivat tämän. He kertovat lähettäneensä Lorenzon pitkälle kauppamatkalle.

Lisabetta alkoi jatkuvasti kysellä Lorenzoa. Hänen veljensä vihastuivat siitä, eikä tyttö uskaltanut jatkaa utelujaan. Hän valitti itkien kaipuutaan lohduttomina öinä ja ilottomina päivinä. Yhtenä yönä Lorenzo ilmestyi hänelle unessa ja kertoi joutuneensa veljesten murhaamaksi. Lorenzo kuvaili myös paikan, johon hänet oli haudattu.

Saatuaan aamulla veljiltään luvan Lisabetta lähti luotetun palvelijattarensa kanssa kävelylle. Hän suuntasi unessa ilmoitettuun paikkaan ja löysikin pian Lorenzon haudan. Hän olisi ottanut mielellään mukaansa koko ruumiin, mutta se ei ollut mahdollista. Niinpä hän leikkasi irti pään, peitti lopun ruumista ja palasi sitten kotiin. Siellä hän suuteli Lorenzon päätä, itki ja peitti sen lopuksi puhtaaseen pyyhkeeseen. Lopuksi hän pani pään kauniiseen kukkaruukkuun, peitti sen mullalla ja istutti siihen muutamia basilikayrtin taimia. Hänellä oli tapana istua alituiseen kukkaruukun ääressä katsellen sitä ja kastellen ruukkua ruusuvedellä ja ennen kaikkea kyynelillään. Kasvista tulikin ihmeen kukoistava ja se tuoksui huumaavasti.

Naapurit alkoivat kiinnittää huomiota Lisabettan outoon käytökseen ja veljeksetkin huomasivat hänen kauneutensa lakastuvan. Lopulta he veivät ruukun salaa pois. Lisabetta vaati sitä takaisin, mutta veljekset pysyivät kovina. Lopulta Lisabetta sairastui, mutta vaati vielä sairasvuoteella maatessaankin kukkaruukkua itselleen. Veljekset päättivät tutkia ruukun ja löysivät sieltä pään, jonka tunnistivat kiharasta tukasta Lorentzon pääksi. Peläten tihutyönsä tulevan tunnetuksi he hautasivat pään ja siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa Messinasta Napoliin.

Mutta Lisabetta ei lakannut itkemästä eikä vaatimasta kukkaruukkuaan takaisin, kunnes kuolema lopetti hänen itkunsa.  Näin surullisesti päättyi hänen rakkautensa. Mutta tapahtuma tuli ajan oloon yleisesti tunnetuksi ja joku sepitti siitä surullisen laulun, jota lauletaan vieläkin.

Neljäs päivä, kuudes kertomus. Panfilo. (36)

Bresciassa eli aatelismies Negro de Ponte Carrara, jolla oli muiden lasten ohella Andreuola-niminen nuori ja sievä tytär. Andreuola rakastui kiihkeästi naapurinsa nuoreen Gabriottoon, joka oli vaatimatonta sukua, mutta kohtelias ja miellyttävä nuorukainen. Nuorille tapasivat lempiä Andreuolan isän puutarhassa. Salaa he vihityttivät itsensä, että vain kuolema voisi heidät erottaa.

Eräänä yönä Andreuola näki unen, jossa heidän puutarhassa ollessaan jokin musta ja hirvittävä nousi Gabriotton sisästä ja vei tämän maan sisään. Andreuola säikähti niin, että yritti peruuttaa seuraavan yön salaisen tapaamisen puutarhassa. Gabriotto ei siihen suostunut, joten Andreuola kertoi tapaamisen aikana unestaan. Gabriotto puolestaan kertoi nähneensä unen, jossa sysimusta ja nälkäinen pantteri repi sydämen hänen rinnastaan. Andreuola salasi unien aiheuttaman pelkonsa ja syleili Gabriottoa entistä kiihkeämmin. Äkkiä Gabriotto huoahti syvään ja vierähti nurmikolle hiessä ähkien. Hetkistä myöhemmin hän kuoli.

Nuori nainen itki ja huusi rakastettunsa nimeä. Lopulta hän kutsui avuksi palvelijattarensa. Andreuola halusi saattaa rakastettunsa hautaan ja sitten surmata itsensä. Palvelijatar koetti karkottaa itsemurha-ajatukset ja ehdotti ruumiin hautaamista puutarhaan tai jättämistä sen portin ulkopuolelle. Andreuola halusi kuitenkin kuljettaa ruumiin Gabriotton kodin lähelle, että omaisetkin pääsisivät häntä suremaan. He asettivat vainajan päähän kukkaseppeleen, peittivät ruumiin ruusuilla ja käärivät sen silkkipeittoon. 

Heidän ollessaan matkalla Gabriotton kotiin sattui niin, että heihin törmäsi joukko oikeudenpalvelijoita. He näkivät ruumiin, ja Andreuola lähti heidän kanssaan vapaaehtoisesti tuomarin luo. Tuomari kuulusteli Andreuolan ja lääkäri varmisti Gabriotton kuolleen sydämen tienoilla sijainneen paiseen puhkeamiseen. Tuomari ei silti vapauttanut Andreuolaa, vaan halusi tämän olevan suosiollinen vapautumisen ehtona. Andreuolan kieltäytyessä tuomari yritti saada tahtonsa läpi väkisin, mutta nuori nainen sai tuomarin häpeämättömyydestä voimaa suojella kunniaansa. Huhu tuomarin tappiosta levisi kaupungille, ja Andreuolan vanha isä riensi ystävineen vaatimaan tyttärensä vapauttamista. Tuomari myönsi häpeälliset toimensa, mutta väitti vain koetelleensa nuoren naisen hyveellisyyttä. Hän kehui Andreuolan lujaluontoisuutta ja ilmoitti olevansa valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, vaikka tämän ensimmäinen mies oli alhaissyntyinen. Andreuola taas heittäytyi isänsä jalkoihin ja pyysi anteeksi sitä, ettei ollut kertonut avioliitostaan ainoan rakkautensa kanssa. Nyt hän halusi vain kuolla isänsä katuvana tyttärenä.

Negro, joka oli jo vanha ja lempeäluontoinen mies, purskahti itkuun ja nosti tyttärensä jaloilleen. Hän ei voinut tehdä muuta hyvää kuolleelle vävypojalleen kuin järjestää tälle siunauksensa mukaiset hautajaiset. Ruumis asetettiin Andreuolan silkkipeitolla verhotuille paareille keskelle pihaa, ja suuri sukulaisten ja tuttavien saattojoukko kokoontui itkien vainajan ympärille. Hautaan ruumiin kantoi joukko kaupungin huomattavampia miehiä.

Muutamaa päivää myöhemmin tuomari uudisti kosintansa, mutta tytär ei halunnut kuulla puhuttavankaan asiasta, eikä isä häntä pakottanut. Uskollisen palvelijattarensa kanssa Andreuola ilmoittautui nunnaksi erääseen hurskaasta hengestään kuuluisaan luostariin, missä he elivät vielä kauan ja nauttivat suurta arvonantoa.

Neljäs päivä, seitsemäs kertomus. Emilia (37)

Jonkin aikaa sitten Firenzessä eli nuori ja kaunis tyttö, jonka nimi oli Simona. Hän oli köyhän miehen tytär ja elätti itseään villankehrääjänä. Köyhä nuorukainen Pasquino toi hänelle usein villoja jääden muka valvomaan, että tyttö teki huolellista työtä. Vähitellen nuoret rakastuivat ja antautuivat nauttimaan yhteisistä lemmeniloista.

Kerran Pasquino ehdotti Simonalle, että he lähtisivät erääseen puutarhaan, jossa saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Simona livahtikin eräänä sunnuntaina puutarhaan ystävättärensä Laginan kanssa. Puutarhassa hän tapasi rakastajansa, joka oli saapunut sinne Stramba-nimisen ystävänsä kanssa. Nyt Stramba ja Lagina ihastuivat toisiinsa ja rakastavat parit menivät eri puolille puutarhaa saadakseen rauhassa nauttia lemmen iloista. 

Pasquino asettui rakkaansa kanssa erään suuren salviapensaan juurelle. Kun he olivat kisailleet ja ruokailleet, otti Pasquino salviasta lehden ja selitti puhdistavansa sillä hampaat ruokailun jälkeen. Hampaitaan hangatessaan hän kävi yhtäkkiä kalmankalpeaksi ja kuoli. Simonan huutojen hälyttämät Stramba ja Lagina näkivät turvonneen ruumiin täynnä mustia pilkkuja. He syyttivät Simonaa Pasquinon myrkyttämisestä. Heidän nostamansa meteli takia paikalle kertyi koko joukko ihmisiä, jotka uskoivat Stramban ja Laginan puheisiin. Simona kuljetettiinkin heti tuomarin kuulusteltavaksi. Tuomari päätti tarkistaa ruumin ja väitetyn rikoksen tapahtumapaikan itse. Perillä Simona kertoi tapahtumien kulun. Stramba ja muut Pasquinon ystävät pilkkasivat Simonaa, väittivät hänen myrkyttäneen Pasquinon ja vaativat tyttöä roviolle poltettavaksi. Syytöksistä mykistynyt tyttöparka lyyhistyi salvialla hampaita hieroessaan kuolleena maahan.

Sallimus antoi näiden onnellisten ihmisten nähdä hehkuvan rakkautensa ja kuolevan samana päivänä! Onnellisin oli kuitenkin Simona, koska kohtalo ei sallinut Paquinon ystävien häväistä häntä, vaan osoitti neidon syyttömäksi. Tuomari määräsi nyt hämmennyksestä toivuttuaan salvian revittäväksi maasta. Puutarhan vartija teki niin, ja pensaan juuresta tavattiin valtavan suuri rupisammakko, jonka kaikki arvelivat myrkyttäneen pensaan. Kun kukaan ei uskaltanut lähestyä sammakkoa, kerättiin sen ympärille risuja ja se poltettiin samalla kuin salviakin. 

Pasquinon ja Simonan pöhöttyneet ruumiit vietiin San Paolon kirkkoon haudattaviksi, koska nämä näet kuuluivat tähän seurakuntaan.

Neljäs päivä, kahdeksas kertomus. Neifile.

Firenzessä asui aikoinaan mahtava kauppias Leonardo Sighieri, jolla oli vaimonsa kanssa Girolamo-niminen poika. Kauppias kuoli heti pojan synnyttyä, mutta äiti ja holhoojat pitivät hänestä hyvää huolta. Poika kasvoi leikkitoveriensa parissa ja kiintyi erityisesti naapurissaan asuvan räätälin tyttäreen, Salvestraan. Ystävyys kehittyi vuosien mittaan lämpimäksi rakkaudeksi. Äiti halusi eroon tästä suhteesta, koska pelkäsi poikansa solmivan aikuisena avioliiton alhaissyntyisen tytön kanssa. Hän halusi lähettää 13-vuotiaan poikansa Pariisiin opetteleman liiketoimia ja uskoi räätälin tyttären avioituvan sillä aikaa. Girolamo vastusteli äitinsä ja holhoojiensa tahtoa, mutta viimein äiti sai pojan houkuttelemalla, imartelemalla ja rukoilemalla taipumaan tahtoonsa. Poika lupasi viipyä Pariisissa vuoden, mutta ei päivääkään kauemmin.

Äiti sai erilaisin tekosyin lykättyä Girolamon paluuta niin, että tämä tuli takaisin Firenzeen vasta kahden vuoden kuluttua. Palattuaan Girolamo sai tietää, että Salvestra oli mennyt naimisiin erään teltantekijän kanssa. Girolamo koetti nyt saavuttaa Salvestran toisin keinoin ja kierteli tämän asuntoa kuten rakastuneet nuoret miehet tapaavat tehdä. Salvestra tuntui kuitenkin kokonaan unohtaneen ja hylänneen hänet. Girolamo päätti ainakin puhua suunsa puhtaaksi tytölle. Hän otti selvää Salvestran talosta ja piiloutui avioparin poissa ollessaan heidän makuuhuoneeseensa telttakankaan taakse. Piilossaan hän odotti, kunnes aviopari tuli kotiin ja asettui vuoteeseen.

Huomattuaan miehen nukahtaneen Girolamo pujahti Salvestran puolelle sänkyyn.  Säikähtynyt Salvestra vaati Girolamoa poistumaan. Salvestra oli onnellinen avioliitossaan, ja Girolamo uhkasi nyt tuhota hänen ja aviomiehensä välisen luottamuksen. Girolamo masentui, kun Salvestra ei vastannut hänen vetoomuksiinsa. Lopulta Girolamo pyysi päästä hetkeksi makaamaan rakkaansa viereen, jotta saisi hieman lämpöä vereensä, joka tuntui jäätyneen hänen suonissaan. Hän lupasi, ettei kosketa Salvestraa eikä sano sanaakaan. Salvestran annettua luvan asettui Girolamo hänen viereensä, ajatteli Salvestran häntä kohtaan osoittamaa kovuutta ja päätti kuolla. Sanaakaan sanomatta hän puristi käsiään yhteen ja pidätti henkeään, kunnes tukehtui.

Salvestra halusi Girolamon poistuvan ja ojensi kätensä ravistellakseen tämän hereille. Hän huomasi miehen olevan kylmä kuin jää ja tajusi tämän kuolleen. Hän herätti miehensä, kertoi tapauksen niin kuin se olisi sattunut jollekin toiselle ja kysyi, mitä tämän mielestä moisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Mies vastasi, että kuollut pitäisi viedä kotiinsa ja että naisen ei pitäisi kärsiä siitä millään tavalla, koska ei ollut rikkonut ketään vastaan. ”Tehdään sitten niin”, sanoi Salvestra ja ohjasi miehensä käden tunnustelemaan vieressään olevaa ruumista. Mies ällistyi tietenkin suuresti, mutta nousi ylös, puki vainajan ja kantoi tämän kotioven edustalle, minkä jälkeen hään palasi vaimonsa luo. 

Seuraavana aamuna Girolamo löydettiin kuolleena kotiportiltaan. Syntyi suuri häly. Lääkäri tutkivat ruumiin, mutta kun sinä ei näkynyt pahoinpitelyn jälkiä, he selittivät yksimielisesti hänen nähtävästi kuolleen johonkin sydänsuruun. Ruumis vietiin kirkkoon äidin ja naispuolisten sukulaisten itkiessä ja valittaessa äänekkäästi. Valitusvirsien ollessa äänekkäimmillään kehotti Salvestran mies vaimoaan menemään surevien joukkoon ja kuuntelemaan, mitä tapauksesta puhutaan. Mies itse menisi miesten joukkoon kuuntelemaan, olisiko kenelläkään vihiä avioparin osuuteen yön tapahtumissa.

Salvestra meni mielellään, sillä hän oli alkanut tuntea sääliä lapsuudenystävänsä surullisen kohtalon takia. Girolamo rikkaus ja onni ei ollut liikuttanut Salvestran mieltä, mutta niin teki hänen onnettomuutensa. Vanha rakkaus leimahti liekkiinsä ja täytti Salvestran mielen säälillä. Hän tunkeutui surevien naisten ohi ja heittäytyi vihlovasti kirkaisten Girolamon kasvojen puoleen. Suru kouristi häntä niin rajusti, että hän heitti henkensä samoin kuin Girolamokin. 

Nyt alkoi kirkossa entistä suurempi valitus, joka kantautui myös Salvestran miehen korviin. Tämä itki kauan lohduttomasti, mutta kertoi sitten edellisen yön tapahtumat. Kaikki ymmärsivät nyt, miksi nuoret olivat kuolleet. Salvestra koristeltiin kuten kuolleet tavallisesti, ja hänen ruumiinsa pantiin Girolamon viereen paareille. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja siten he yhdistyivät kuolemassa, vaikkei rakkaus ollutkaan voinut yhdistää heitä elämässä.

Neljäs päivä, yhdeksäs kertomus.

Provencessa eli muinoin kaksi jaloa ritaria. Toisen nimi oli Guiglielmo Rossiglione ja toisen Guiglielmo Guardastagno. He pitivät arvossa toisiaan ja ottivat yleensä yhdessä osaa turnajaisiin ja muihin aseleikkeihin esiintyen niissä samanvärisissä vaatteissa. Kävi kuitenkin niin, että Guiglielmo Guardastagno rakastui intohimoisesti Guiglielmo Rossiglionen kauniiseen vaimoon miesten välisestä ystävyydestä huolimatta. Vaimokin rakastui moitteettoman ritarilliseen kosiskelijaan. Pian pari alkoi salaisesti tapailla, mutta he eivät osanneet olla tarpeeksi varovaisia. Huhu suhteesta kiiri petetyn aviomiehen korviin. Tämä salasi tietonsa ja päätti toimittaa vihollisensa pois päiviltä niin pian kuin suinkin.

Rossiglionen hautoessa kostoa ilmoitettiin, että Ranskassa järjestetään suuret turnajaiset. Rossiglionen lähetti Guardastagnolle sanan tulla neuvottelemaan osallistumisesta juhlaan. Guardastagno ilmoittikin saapuvansa seuraavana päivänä. Silloin Rossiglione lähti väijymään tätä ja kiiti täydessä varustuksessa aseetonta vihollistaan kohti ja syöksi keihään tämän rintaan. Guardastagnon palvelijat pakenivat ehtimättä tunnistaa surmaajaa.  Rossiglione iski veitsensä Guardastagnon rintaan ja kaivoi sieltä tämän sydämen. Hän vei sen kokilleen ja kehotti tätä valmistamaan villisian sydämestä maistuvimman ja parhaimman ruuan. Ruoka piti sitten tuoda pöytään hopeavadilla. Kokki hakkasi sydämen hienoksi, maustoi sen hyvin ja käytti koko taitonsa valmistaakseen siitä oikein hyvän ruuan. 

Ruoka-ajan tultua Rossiglione istui vaimonsa kanssa pöytään, mutta rikos painoi häntä niin, ettei hän saanut syödyksi juuri mitään. Vihdoin kokki lähetti pöytään lihamuhennoksensa. Guiglielmo ojensi vadin vaimoilleen selittäen, ettei hänellä itsellään ollut nälkä. Vaimolla oli ruokahalua, hän maistoi muhennosta ja söi sen hyvällä halulla kehuen ateriaa kerrassaan maistavaksi. Guiglielmo vastasi, ettei ihmetellyt, että rouva piti kuolleenakin siitä, mistä oli elävänä nauttinut. Rouva ällistyi miehen puhetta ja kysyi, mitä mies oli hänelle syöttänyt. Mies vastasi ”Guiglielmo Guardastagnon sydämen, jota sinä, uskoton vaimo, olet niin suuresti rakastanut. Voit olla varma siitä, että asia on kuten sanoin, sillä revin sen juuri äsken omin käsin hänen rinnastaan.” 

Kauhistunut vaimo sanoi, että hän oli antanut vapaaehtoisesti Guardastagnolle sydämensä, joten miehen olisi pitänyt rangaista häntä eikä Guardastagnoa. Mutta koska vaimo oli nyt nauttinut jalon ja urhean Guiglielmo Guardastagnon sydäntä, ei hän tarvitsisi enää muuta ruokaa. Tämän sanottuaan hän nousi ja syöksyi päistikkaa takanaan olevasta ikkunasta alas saaden surmansa.

Guiglielmo Rossiglione kauhistui ja ymmärsi tehneensä väärin. Pelätessään naapuriensa ja Provencen kreivin kostoa hän pakeni saman tien seudulta hevosellaan. Guiglielmo Guardastagnon ja Rossiglionen rouvan väki nouti ruumiit surren ja valittaen ja vei ne Rossiglionen linnankirkkoon, missä heidät laskettiin samaan hautaan. Hautakiveen piirrettiin pari säettä, jossa mainittiin, ketkä haudassa lepäävät ja miten he ovat kuolleet.

Neljäs päivä, kymmenes kertomus. Dioneo (40)

Salernossa eli jokin aika sitten taitava haavalääkäri Mazzeo della Montagna, joka meni vielä vanhoilla päivillään naimisiin nuoren ja kauniin naisen kanssa. Hän osti vaimolleen lukuisia lahjoja, mutta tämä otti ne vastaan nyrpeästi, koska mestari hoiti häntä huonosti vuoteessa. Mutta rouva oli nuori ja neuvokas, ja hän päätti säästää kotivaroja syömällä muiden lautaselta. Hän ihastui nuoreen Ruggieri de Jaroliin, joka oli rappiolle joutunut aatelismies. Mies oli huonossa maineessa Salernossa, mutta rouva ei Ruggierosta hyveitä etsinytkään. Lemmiskeltyään aikansa rouva pyysi kuitenkin jättämään rikolliset elkeet.

Rakastavaisten jatkaessa varovaisesti peliään tuotiin lääkärin luo jalkansa pahoin loukannut potilas. Lääkäri huomasi, että jalka oli pakko leikata. Hän valmisti unijuoman, mutta ei ehtinyt leikata potilasta, koska joutui toisaalle hoitamaan joukkotappelussa haavoittuneita. Rouva arveli miehensä viipyvän yli yön, joten hän kutsui Ruggierin luokseen. Rouvaa odotellessaan Ruggieri sattui janoissaan kumoamaan unijuoman. Paikalle saapunut rouva ei saanut Ruggieria heräämään, vaikka poltti tämän ihoa kynttilällä. Niinpä hän arveli tämän kuolleen. Aikansa vainajaa itkettyään hän kutsui palvelijattarensa paikalle. Välttääkseen suuren häpeän oli rouvan päästävä ruumiista eroon. Palvelijatar keksi, että vastapäisen puusepänliikkeen edustalla oli suuri arkku, johon ruumis voitaisiin piilotta. Pari tikariniskua Ruggieriin, ja kaikki luulisivat tuon kelvottoman ketkun joutuneen jonkun vihamiehensä surmaavaksi.

Tikarinpistoja lukuun ottamatta rouva hyväksyi suunnitelman. He panivat ruumiin arkkuun, sulkivat kannen ja palasivat kotiin. Ohi sattui kulkemaan pari koronkiskojaa, jotka epärehellisinä miehinä varastivat arkun ja raahasivat sen kotiinsa, vaikka pitivätkin arkkua oudon painavana. Aamuyöllä Ruggieri heräsi horroksestaan ihmetellen kovasti, missä mahtoi olla. Kun hän käänsi kylkeään, sattui arkku putoamaan penkiltä lattialle niin, että sen kansi avautui. Ruggieri ryömi kiireesti ulos ja koetti pimeässä hapuilla tietä ulos. Kolinan herättämät naiset viereisessä huoneessa huusivat miehiään apuun, mutta nämä nukkuivat sitkeästi. Niinpä naiset nostivat ison metelin huutaen ikkunan ääressä: ”Ottakaa varas kiinni!” Koko joukko naapureita riensi apuun, ja Ruggieri joutui antautumaan. Hänet vietiin oikeuteen ja huonomaineisena miehenä hänet laitettiin oitis piinapenkkiin, missä hän tunnusti hiipineensä koronkiskurien taloon varkaisiin. Ruggieri tuomittiin saman tien hirtettäväksi.

Tieto tapahtumista tuli myös rouvan ja palvelijattaren korviin. He olivat tyystin hämmästyneitä tapahtumasta. Lääkärikin palasi matkaltaan ja kyseli unijuomaansa. Nyt rouva ymmärsi, mitä Ruggierille oli tapahtunut. Vihaista miestään hän kehotti valmistamaan uuden unijuoman. Palvelijatar palasi kaupungilta, minne rouva oli lähettänyt hänet kuulostelemaan uutisia Ruggierosta. Palvelijatar oli saanut puusepän ja arkun tilanneen miehen sekä koronkiskojien kiistoista selville sen, kuinka Ruggieri oli joutunut koronkiskojien taloon. Rouva, joka jo tunsi puukon kurkullaan, kehitti suunnitelman Ruggierin hengen ja oman kunniansa pelastamiseksi. Palvelijatar suostui auttamaan häntä ja meni ensiksi lääkärin luo kertomaan, että Ruggieri on hänen rakastajansa ja epähuomiossa palvelijatar on antanut janoiselle rakastajalleen unijuomapullon. Lääkäri ei närkästyksestään huolimatta voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Hän antoi palvelijattarelleen luvan yrittää estää Ruggierin hirttämisen, mutta kielsi neitoa jyrkästi enää päästämästä Ruggieria taloon.

Tyttö riensi nyt vankilaan ja pääsi Ruggierin puheille. Hän selitti tälle, miten vastata tulevissa kuulusteluissa. Sitten palvelijatar riensi tuomarin luo pelastamaan Ruggieria. Koska tyttö oli verevä ja hemaiseva, tahtoi tuomari tutkia tarkemmin tätä sääliväistä puolestapuhujaa, ja asiaansa auttaakseen salli tyttö sen mielellään tapahtua. Kun tyttö oli kertonut tapahtumat, oli tuomarin helppo tarkistaa niiden todenperäisyys. Hän kuulusteli lääkärin, puusepän, arkunomistajan ja koronkiskurit. Ristikuulustelujen avulla hän huomasi koronkiskojat arkkuvarkaiksi. Lopuksi hän kuulusteli Ruggierin, joka todisti palvelijattaren ohjeiden mukaisesti. Tuomarista juttu oli niin hauska, että hän pani todistajat ja Ruggierin uudistamaan selityksensä useaan kertaan. Vihdoin päästyään varmuuteen Ruggierin syyttömyydestä hän vapautti tämän ja tuomitsi arkkuvarkaat roimiin sakkoihin. 

Ruggieri oli kovin iloissaan vapautumisestaan, ja hänen rakastajattarensa yhtä paljon, ellei enemmänkin. He nauroivat monesti jälkikäteen asialle palvelustytön kanssa, joka oli tahtonut Ruggieria pistettävän tikarilla. Rouva ja Ruggieri nauttivat edelleen kielletystä hedelmästä sydämensä halusta