Yrjö Koskisen erehdys

Nuori Georg Zacharias Forsman otti kirjailijanimekseen Yrjö Koskinen, kun hän 1840-luvun lopussa valmisteli teosta Hämeenkyrön historiasta. Hän sai käsikirjoituksen valmiiksi ilmeisesti jo 1849, vain 19-vuotiaan Helsingin Yliopiston opiskelijana. Erinäisten korjausten ja julkaisun viivästysten jälkeen Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä julkaistiin aikakirjassa Suomi 1851. Hämeenkyrön kunta on kustantanut teoksesta kaksikin uusintapainosta, viimeksi 1980. Nykyään Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä löytyy verkostakin, mm. täältä.

Nykymittapuin Yrjö Koskisen teos on monessa suhteessa vaatimaton. Aikanaan sillä oli suuri mekitys, olihan se ensimmäinen suomenkielinen pitäjänhistoria. Pitäjänkertomuksen lukeminen on mukava kokemus tänäänkin: Yrjö Koskinen osasi kirjoittaa kiinnostavasti. Nuoren miehen lujalla itseluottamuksella hän pani asioita paikalleen, arvosteli aikalaisiaan ja jakeli ohjeita mm. maanviljelyksestä. Tosin ei Yrjö Koskisen itseluottamus vanhemmiten vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Lisämausteen lukemiselle antaa Yrjö Koskisen kieli. Hän opiskeli suomen kielen Hämeenkyrössä, joten kirjoitukseen tuli paikallisia sanontoja ja ilmauksia. Lisäksi hän pyrki kehittelemään ruotsinvoittoisten sanojen tilalle suomenkielisiä ilmauksia. Vaihtelevalla menestyksellä (ks. esimerkkejä s. 36 -37).

On tietysti huomattava, että Yrjö Koskinen toimi erittäin niukkojen lähdemateriaalien varassa. Hänellä oli käytössään Hämeenkyrön seurakunnan arkisto. Jonkin verran hän sai tietoja kirjoista ja painetuista lähteistä. Lisäksi hän keräsi suullista perimätietoa. 

Lähteiden perusteella nuori Yrjö Koskinen kykeni luomaan monessa suhteessa onnistuneen kuvan Hämeenkyrön menneisyydestä. Parissa asiassa hän kuitenkin erehtyi pahasti.

Ensimmäisen kirkon sijainti

Yrjö Koskinen sijoitti aivan oikein Hämeenkyrön kirkkopitäjän perustamisen 1200-luvulle. Sitten hän jatkoi:

"Tämän todistavat sekä kirjoitukset että kansan puheet, mutta polvesta polveen kulkeva sanoma juttelee vielä missä kirjojen todistus on rau'ennut, — seuraavalla tavalla: Emäkirkko oli silloin Viljakkalassa, jossa nyt kappelikirkko on; Pappila oli Peltosaaressa, joka on Inkulan ja Kirkon välillä[35], ja Pappilan sauna läheisessä Saunasaaressa. Rantaa, jossa papin oli tapa, kirkolle tullessansa, maalle nousta kutsutaan vielä Papinsatamaksi. Kuinka tämä seikka on kirjoista unohtunut, voimme siitä ymmärtää, että kirkkoa jo silloinkin Kyrön nimellä kutsuttiin, vaikka ei ollut tään-ajan Kyrössä kun Viljakkalassa. Vielä nytkin sanotaan kappelia välistä Pikku-kyröksi. Mutta ei aikaakaan, jolloin valtakirkko nykyiselle paikallensa muutettiin, enää kirjoista löydy. Kansan puheen mukaan olisi nykyistä edellinen kirkko ollut ensimmäinen tällä paikalla, ja siitä arvaten olisi muutto tapahtunut 16:nnen sataluvun keskupaikoilla."

Yrjö Koskinen sijoitti siis Kyrön ensimmäisen kirkon Viljakkalaan pelkästään "kansan puheisiin" luottaen, asiakirjoista ei hän ei löytänyt tukea käsitykselleen. Kirkon siirtämisen Viljakkalasta Hämeenkyröön hän arveli tapahtuneen sen jälkeen, kun Ikaalinen itsenäistyi 1641. Tämän jälkeen kirkko olisi siirretty Viljakkalasta keskemmälle pitäjää nykyiselle hautausmaalle. Myös kirkon muuttamisen suhteen Yrjö Koskinen luotti suulliseen perimätietoon: 

"Muuttamisesta on tämmöinen juttu: Vanhasta kirkosta otettiin hirsi, jota laskettiin Koskesta alas; minnes tämä maatuisi, sinne olisi uusi kirkko asetettava. Hirsi kulki Kanaensaarelle Kyrösjoen suulla, josta sen aikaiset miehet ajattelemaan, pitäiskö tuonne kirkko tehtämän. Paikka nähtiin kuitenkin järki veteläksi ja rakennus tehtiin vastapäätä kuivalle maalle, jossa vielä nykyisellä ajalla seurakunnan hautausmaa eli kalmisto on."

Yrjö Koskinen sijoitti kirkon rakentamisen vuoteen 1644. Silloin se alkoikin, ja seuraavana vuonna siinä voitiin ilmeisesti pitää jumalanpalveluksia. Mutta kirkko rakennettiin entisen sijoille: kirkko ja pappila ovat sijainneet 1200-luvulta lähtien kiistatta Hämeenkyrössä Kansakoulunopettaja ja kotiseutumies Matti Lähteenmäki näki paljon vaivaa todistaakseen Yrjö Koskisen käsityksen vääräksi. Samoja ajatuksia esitteli O.A. Louhelainen Hämeenkyrön paimenmuistossa jo 1920-luvulla. En käy tässä esittelemään laajemmin perusteluja sille, miksi kirkko on aina sijainnut Hämeenkyrössä. Viittan vain siihen, että vanhin tunnettu kirjallinen todiste asiasta on vuodelta 1466. Olen esitellyt dokumettia toisaalla.

Kyröskosken ikä

Kyröskosken ikään Yrjö Koskinen ei suoranaisesti ottanut kantaa. Tosin hän alaviitteessä mainitsee Rokkakosken nimeen syntyyn liittyvän kansantarinan. Samanlaista tarinaa kerrottiin myös myös Kyröskosken Poltin myllystä. Tämän kertomuksen Malakias Costiander julkaisi runomuotoisena kirjassaan Jaako Kyröskosken Poltissa, jota olen esitellyt aiemmin. Tämä tarina ja muut kertomukset saivat Yrjö Koskisen ilmeisesti pohtimaan uudelleen Kyröskosken ikää. Hän julkaisi 1872 artikkelin Kyröskosken syntymä-aiasta. Siinä Yrjö Koskinen "muutamaan himmeään muinaistaruun" vedoten esitti, että Kyrösjärvi on aikoinaan purkanut vetensä Lavajärven kautta Kirkkojärveen. Samanlaisia kansantarinoita talletti myös E.N. Karhisto.

Koskinen pyrki voimakkaasti perustelemaan käsityksensä. Hän oli tutustunut Suomen  valtionarkiston (nykyinen Kansallisarkisto) vanhoihin asiakirjoihin, joiden nojalla tarkensi käsitystään siitä, että Kyrön asutus oli alkanut nimenomaan Viljakkalasta, ja se oli pitäjän alkuperäinen keskus. Hän käytti myös esimerkkinä 1600-luvun alussa tapahtunutta Iharinkosken syntyä. Kyröskosken synty on voinut olla samanmoinen luonnonmullistus. Yrjö Koskinen kertoi, ettei ole tavannut Kyröskosken nimeä historiallisissa lähteissä ennen vuotta 1645. Hän myönsi, että Kyröskosken synnyn kaltaisesta mullistuksesta olisi pitänyt säilyä selvempää tietoa. Siksi hän arveli, että se ei tapahtunut 1600-luvun alussa, vaan sata tai yli sata vuotta aiemmin. Joka tapauksessa oli selvää, ettei kirkko voinut sijaita Hämeenkyrössä ennen mullistusta, sehän olisi hukkunut vesimassojen alle. Koskinen mainitsi myös Rokkakosken "piru-tarinan". Hänen mukaansa se todisti Rokkakosken Kyröskoskeen verrattuna vanhemmasta iästä. Kyröskoskeen ei Yrjö Koskisen mielestä liittynyt yhtä vanhoja tarinoita, eikä Costianderin runoelma hänen mielestään perustunut mihinkään kansantarinaan.

Koskinen mainitsi myös Kirkkojärven pitkiin ja kapeisiin hiekkakareihin joensuun oikealla puolella. Ne hän katsoi Kyröskosken syntymisen seurauksiksi. Hän myönsi kuitenkin, ettei ole geologi, ja tahtoi jättää geologiset seikat luonnontutkijain haltuun. 

Yrjö Koskisen arvovaltaa osoittaa se, että aluksi geologit yhtyivät hänen näkemyksiinsä. 1900-luvulla tultaessa Yrjö Koskisen näkemykset kiistettiin. Nyt ollaan yksimielisiä siitä, että Kyrösjärven vedet ovat aina purkautuneet Kyröskosken kautta. Koski on syntynyt noin 8000 vuotta sitten.

Hämeenkyrön ensimmäisen kirkon sijainti Viljakkalassa ja Kyröskosken myöhäinen synty liittyivät välttämättä toisiinsa. Yrjö Koskinen totesi aivan oikein, että asutus eteni aikanaan juuri vesireittejä pitkin. Jos Kyröskoski ja Kyrösjoki (nykyisin Pappilanjoki) olisivat olleet olemassa, asutus olisi edennyt niiden kautta. Siksi oli välttämätöntä, että Kyrösjärven purkautumisväylä kulkisi Viljakkalan kautta. Näin Viljakkala voi olla Kyrön ensimmäinen keskus. 

Mutta miksi oli niin tärkeää tehdä Viljakkalasta keskus ja sitä myötä Kyröskoski historiallisella ajalla syntyneeksi? Haen selitystä Yrjö Koskisen kiivaasta fennomaniasta. Kirjoitetut historialliset lähteet olivat kaikki ruotsinkielisiä. Kansan parissa liikkunut ja vaikutteita imenyt Yrjö Koskinen halusi antaa kansantarinoille merkitystä, koska ne edustivat suomenkielisen kansan näkemystä historiaan. Siksi hän oli halukas nojaamaan "himmeisiin muinaistaruihin" ja pani tässä tapauksessa kirjalliset lähteet tukemaan kansantarinoita.

Kirjallisuutta

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä. Näköispainos 1980. Verkossa https://fi.wikisource.org/wiki/Kertomus_H%C3%A4meenkyr%C3%B6n_pit%C3%A4j%C3%A4st%C3%A4
Yrjö Koskinen: Kyröskosken syntymäaiasta. http://runeberg.org/fivetsoc/15/0086.html
Matti Lähteenmäki: Missä oli Hämeenkyrön ensimmäinen kirkko? Ei painopaikkaa, 1956.

Kuinka Kyröskoskesta tuli Kyrösjärvi - ja lopulta Syvinki

Rautatielinja Tampereelta Poriin avattiin liikenteelle marraskuussa 1895. Kyröskosken paperitehtaalle tämä avasi uuden mahdollisuuden tuotteidensa kuljettamiseen. Tehdas kuljetti paperirullansa hevoskyydillä Tampereen rautatieasemalle. Nyt yhtiö alkoi puuhata Pappilanjoen perkaamista mahdollistaakseen laivakuljetukset Siuron rautatieasemalle. Tehdas antoi töihin 10 000 markan avustuksen, ja lehtiuutisen mukaan valtio myönsi samaan tarkoitukseen 71 000 markkaa. Tässä yhteydessä kaivettiin kanava Joenmaan niityn poikki.

Tampereen Konepaja rakensi yhtiölle 21 000 markan hintaisen rautarunkoisen höyrylaivan, jonka nimeksi tuli Kyröskoski. Laivan hinaamia proomuja valmistettiin tehtaalla. Alus luovutettiin tilaajalle loppukesästä 1897, ja se aloitti liikenteen tehtaan ja Siuron välillä syyskuussa. Tehdas rakensi varaston Siuron asemalle 1898.

Kyröskoskessa oli 12 "nimellistä hevosvoimaa". Joku on lisännyt piirustukseen lyijykynällä laivan pituudeksi 16 metriä ja leveydeksi 4 metriä. Todellisuudessa laiva oli 20 senttiä pitempi ja leveämpi.

Laivassa oli tilaa myös 70 matkustajalle, vaikka se oli suunniteltu pääasiassa tehtaan tuotteiden kuljettamiseen proomuilla.

Seuraavana keväänä julkaistiin Aamulehdessä 21.5.1898.  Kyröskosken liikennöinnistä tällainen aikataulu:

Pappilanjoen perkaustyö oli vielä kesken, mutta joki oli näköjään jo liikennöitävässä kunnossa. Valtio varasi töihin 1898 yli 48 000 markkaa lisää rahaa töihin. Urakka saatiin valmiiksi vasta 1899, jolloin myös Kalkunmäen lahti ruopattiin. Ruoppaustöiden eteneminen kai mahdollisti sen, että vuosina 1899 - 1900 lähtö Kyröskoskelta tapahtui tuntia myöhemmin.

Kyröskoski ei ollut ensimmäinen Kirkkojärvellä liikennöinyt höyrylaiva. Paikallisten maanviljelijöiden ja kauppiaitten perustana yritys hankki 1896 Kyröksi nimetyn rautarunkoisen aluksen, jossa oli 8 hevosvoiman moottori. Siinä oli tilaa 50 matkustajalle. Laiva ennätti ajaa karille Enonselällä ennen liikennöinnin alkamista, mutta selvisi vähin vaurioin viralliseen luovutustilaisuuteen, joka pidettiin Jumesniemen Kärjellä 21.7.1896. Laiva kulki arkisin kahdesti päivässä kirkonkylästä Siuroon ja teki sunnuntaisin vielä kirkkomatkan.

Tehtaalla oltiin tyytyväisiä Kyröskosken tuomiin säästöihin paperin kuljetuskustannuksissa. Siellä haluttiin vastaavaa tehostamista raaka-aineen kuljetuksissa Kyrösjärven puolella. Niinpä Kyröskoski päätettiin siirtää sinne. Kirkkojärvelle tilattiin uusi laiva, joka valmistui keväällä 1901. Alus oli 20,28 metriä pitkä ja 3,51 metriä leveä. Koneteho nousi 75 hevosvoimaan ja matkustajamäksi tuli peräti 110. Uusi alus sai kai erinomaisen sopivaksi katsotun nimen Kyröskoski. Entinen Kyröskoski sai Kyrösjärven puolelle siirrettynä nimen Kyrösjärvi.

Mutta ei saanut uusi Kyröskoskikaan pitkään pitää nimeään, vaan siitä tuli pian s/s Siuro. Tehdas hankki nimittäin 1909 uuden laivan, jonka nimeksi pantiin vakiintuneen tavan mukaisesti Kyröskoski. Tästä tuli tehtaan "lippulaiva". Siinä oli tilaa 120 matkustajalle, mukaanluettuna yhtiön johtokunnalle varattu salonki. Laivan keula oli vahvistettu, sitä käytettiin käytettiin keväisin jäänsärkijänä. Laivassa oli apuna sahausporukka tekemässä railoja jäähän. Sitten laiva ajoi jäiden päälle murtamaan painollaan uoman auki.

Kyrösjärvi-laiva palveli pääasiassa tehtaan puunkuljetuksia. Se ajoi lisäksi joka lauantai-iltana matkustajavuoron Kyröskoskelta Ikaalisten kauppalaan ja sunnuntaiaamuisin  matkan kirkkoon vuorotellen Kovelahdesta, Heittolasta ja Huopiosta. 

Ilmoitus Aamulehdessä 25.5.1901

Kesällä 1920 Kyrösjärveä käytettiin reittiliikenteeseen, kuten ilmoituksesta näkyy.

Toiminta ei liene ollut kannattavaa, koska seuraavina vuosina ei vastaavia ilmoituksia näkynyt. Reittiliikennettä Ikaalisiin harjoitti ilmeisesti Ikalis-laiva. Vuosina 1922-25 järjestettiin nimittäin junaliikenne tehtaan yläsataman ja alasataman välille. Tämä palveli ikaalislaisia, jotka saattoivat asioida Tampereella laiva-juna-laiva-juna -yhteyden avulla. Laivalla Kyröskosken yläsatamaan, tehtaan junalla alasatamaan, sieltä Kyröskoski-laivalla Siuroon, josta junalla Tampereelle. Kehittyvä linja-autoliikenne vähensi kuitenkin laivojen matkustajamääriä, joten tehdas luopui junamatkailun järjestämisestä.

Kyrösjärven kirkkomatkojen aikatauluista ei paikallislehdessä juuri tiedoteltu, ne lienevät olleet käyttäjien tiedossa muutenkin. Vuonna 1925 Ikaalinen-lehdessä oli kuitenkin tällainen ilmoitus: 

Kyrösjärvi-laiva vuonna 1928. Oikealla Toivo Tarkki, sitten laivan päällikkö Ville Wallenius, Eero Skofelt ja Mäntynen. Kuva teoksesta Höyrylaivojen aika.

Kyrösjärvi-laiva Ikaalisten vesillä 1930-luvulla. Kapteeni Stark, laivapojat Hugo Tuominen ja Pentti Aaltonen. Kuva teoksesta Höyrylaivojen aika.

Matkustajaliikenne laivoilla typistyi mitättömäksi 1930-luvulla autoliikenteen kehittyessä. Sota-aika merkitsi lyhyttä renessanssia laivamatkustukselle. Autoja vietiin sotavoimien käyttöön, ja pula nestemäisistä polttoaineista oli huutava. Vähät linja-autot liikkuivat häkäpöntöillä. Höyrylaivolle riitti halkoja liikkumiseen.

Kyrösjärvi-laiva katsastettiin liikenteeseen viimeisen kerran 1948. Matkustajia se ei enää kuljettanut, vaan paperipuu- ja tukkilauttoja sekä halkoproomuja. Laiva romutettiin 1953, mutta runko myytiin Kokemäen Uittoyhdistykselle moottorihinaajaksi Näsijärvelle. Paatti sai uuden 180 hevosvoimaisen junadieselmoottorin. Nimeksi tuli Syvinki. Se oli käytössä Kotvion sahalla Ruovedellä vielä 1990-luvulla. Tämän jälkeen Syvinki siirtyi yksityisomistukseen huvialukseksi. Vuonna 1897 valmistunut laiva pysyy edelleen pinnalla. Sen kotisatama on nykyään Ratinan suvannossa.

Syvinki Ratinan suvannossa lokakuussa 2020. Kuva A. Mielonen.

S/s Kyrösjärven ulkonäkö muuttui melkoisesti, kun se muutettiin hinaaja Syvingiksi. Kuva A. Mielonen.

Kirjallisuutta: 

L.G. von Bonsdorff: Kyröskosken tehtaat 1870 - 1945 I.
Höyrylaivojen aikaan. 100 vuotta laivaliikennettä Kyrösjärven reitillä.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Maria Agge: Hämeenkyrön historia III.

Kartta Kyröskoskesta 1895

Kun Kyröskoski otettiin teollisuuden voimanlähteeksi vuodesta 1860 alkaen, alkoi luonnollisesti syntyä karttoja teollisuuslaitoksesta ja koskesta. Tässä esiteltävä kartta laadittiin 1895, kun paperitehdas pyrki patoamaan koko kosken tehostaakseen energiansaantiaan. Sitä varten tehtaan oli saatava hallintaansa koko kosken itäinen ranta. Tähän pyrittiin mm. niin, että J.E. Hammaren osti santapaperitehtaan, jonka tamperelainen Gustav Alfred Selin oli tehtaan historian mukaan perustanut. Virallisen  tilaston mukaan tehdas näyttäisi perustetun 1891. Se työllisti 1892 seitsemän työntekijää, ja sen tuotannon arvo oli 16 400 markkaa. Tilaston tietojen mukaan tehtaan perustaja oli J.E. Hammaren. Oliko Hammaren alun pitäen Selinin yhtiökumppani, tai oliko Selin peräti jonkinlainen paperitehtaan bulvaani?

Hiekkapaperitehtaan yhteydessä oli vesimylly ja tamppilaitos. Rakennus sijaitsi pappilanrannan (Viljakkalan puolen eli itäpuolen) alaputouksen ja Keinuniemen välillä. Hiekkapaperitehtaan toiminta lopetettiin kannattamattomana, ja tehtaan historian mukaan Selin myi laitoksen rakennukset, mutta ei koneita, 7000 markan hinnasta Hammarenille. Hammaren otti tietysti haltuunsa myös alueen vuokrasopimuksen ja luovutti sen paperitehtaalle. Maa-alue oli vuokrattu Järvenkylän Alaselta. Sopimukseen kuului myös alue kosken länsipuolelta.

Edistysmiehenä tunnettu J.H. Ilvonen valittiin Hämeenkyrön kirkkoherraksi 1891. Hän lupautui vuokraamaan oman virkakautensa ajaksi tehtaalle puuhiomoa ja uittoränniä varten kosken itärannalta alueen, johon kuului pappilan omistama Ylisen mylly ja alue koskenniskan yläpuolelta aina Keinuniemen alapuolella olevaan kohtaan vesioikeuksineen. Sopimus vaati kuitenkin vielä seurakunnan ja tuomiokapitulin hyväksynnän. Kirkonkokouksessa 21.3.1895 lukumäärältään niukka enemmistö vastusti sopimusta,  mutta äänestys tapahtui talollisten manttaalilukujen perusteella. Vuokrasopimus hyväksyttiin 1899 alkavaksi 50-vuotiskaudeksi. 

Päätöstä vastustivat kiivaimmin Keskisen ja Alisen yhteismyllyjen osakkaat, joilta seurakunta oli vuokrannut myllyjen maapohjan pois. Valitusten jälkeen tehdas sai vuokratuksi myös Keskisen ja Alisen myllyt olevine ja tulevine oikeuksineen 50 vuodeksi. Vastineeksi tehdas lupasi rakentaa kosken itärannalle yhteismyllyn, jota myllyosakkaat saisivat käyttää sopimansa vuorolistansa mukaisesti. Yhtiö palkkasi myös myllärin. 

Jostain syystä kosken itäpuolelle Keinuniemeen suunniteltua puuhiomoa ei koskaan rakennettu. Sensijaan uittoränni toteutui, vaikka puutavarayhtiöiden edustajat pitivät sitä tarpeettomana. Läänin maaherra vahvisti kuitenkin suunnitelmat, ja rakennustyöt alkoivat 1898. Vanhat myllyt revittiin pois, ja uusi mylly rakennettiin. Sen perustuksilla on nykyinen näköalatasanne. Rantakallioon räjäytettiin leikkaus, johon rakennettiin 108 metriä pitkä vuonna 1899 valmistunut uittoränni.

Kartta on päivätty Tampereella 1.2.1895. Laatija näyttää olleen insinööri A. Strömberg, joka toimitti 3.3.1895 katselmuksen Kyröskoskella. Sinne oli kutsuttu kaikki, joilla oli kosken suhteen etuja valvottavana.

Tässä kuvassa itärannalla ovat Ylisen, Keskisen ja Alisen myllyt. Kartasta näkyy selvästi kalliouoma, jonka kautta nämä myllyt saivat vetensä. Nämä myllyt hävitettiin ja korvattiin tehtaan rakentamalla ja ylläpitämällä myllyllä. Kosken länsipuolella sijainneet Ylisen, Keskisen, Paskon ja Poltin yhteismyllyt kokivat saman kohtalon hieman myöhemmin. Tehdas vuokrasi 1904 tuotantolaitoksen keskellä sijainneet myllyt alueineen, teineen ja vesivoimineen 50 vuodeksi. Yhtiö hävitti myllyt ja rakensi niiden tilalle vanhan tiilitehtaan alueelle sähköllä käyvän myllyn. Entisten myllyjen osakkaat saivat vapaan jauhatusoikeuden tähän "lankamyllyyn", josta sukeutui pian tehdaskylän kanssakäymisen keskus.

Tehdas pystyi käyttämään vain osan kosken voimasta, kuten tästäkin kuvasta hyvin näkyy. Tässä kuvassa oikealla näkyy kosken yli johtava silta. Sillan vasemmalla puolella näkyy sen alitse kulkeva uittorännisuunnitelma.

Kosken alapuolella näkyy kuvassa näkyy hiomoa varten suunnitellun turbiiniputken pää. Turbiiniputki näkyy myös edellisissä kuvissa. Kun hiomoa ei toteutettu, jäi myös turbiiniputki rakentamatta. Kuvan yläreunassa A. Strömbergin nimikirjoitus ja päiväys. Alimpana oleva Häntähierun yhteismylly pysyi vielä jonkin aikaa osakkaiden hallussa. Tehdas sai ostettua osan osuuksista halutessaan perustaa paikalle sähkölaitoksen. Myyntiin haluttomat osakkaat  perustivat Sähköosakeyhtiö O/Y Hierun, joka vuokrasi myllynpaikan tehtaalle 30 vuodeksi. Tehtaan piti vastikkeeksi luovuttaa  Hierulle 15 kW sähkövirtaa 3000-5000 voltin jännitteellä sinä aikana, kun tehtaan vaihtovirtamoottorit olivat käynnissä. Voimalaitos käynnistyi 1.6.1913. Seuraavana vuonna sähkövalo oli käytössä jo Kyröskoskella, kirkonkylässä, Kyröspohjassa, Kalkunmäellä ja Herttualassa. Hierun sähkönjakeluverkosto täydentyi nopeasti tämän jälkeenkin. Sähkövaloa arvostettiin sen paloturvallisuuden takia.

Laajemmin tehdasalue näkyy tässä vuodelta 1902 peräisin olevasta kartasta.

Kirjallisuutta: 

L.G. von Bonsdorff: Kyröskosken tehtaat 1870 - 1945 I.

Terhi Nallinmaa-Luoto - Maria Agge: Hämeenkyrön historia III.

Majalammin Mielosten suvusta

Kartoitan tässä kirjoituksessa hieman sukuni vaiheita. Suvun piirissä on tapana puhua Majalammin (eli Maijjoolammin) Mielosista. Taustalla on Paavo Mielosen siirtyminen Säämingin Pihlajaniemestä Luotojärven Majalammille 1836. Tästä syntyi oma sukuhaaransa.

Mielonen on vanha itäsuomalainen sukunimi. Nimiä Mieli, Mielikirja, Mielikko, Mielikkä, Mielitoivo, Mielitty, Mielivalta ja Mielo on pidetty kantasuomalaisin yksilönniminä, Sisällöltään ne on yhdistetty sanaan mieli ”mieluinen”. Näistä mainituista kaksiosaisia nimiä, kuten Mielivalta ja Mielikirja, on kuitenkin pidetty jälkiosansa puolesta germaanisperäisinä. Sukunimet Mielonen ja  Mielikäinen sekä harvinaisemmat Mielityinen, Mielty, Mielo, Mielosenmäki ja Mielola johtuvat siis sanasta mieli eli mieluinen.

Sukunimeä Mielonen tavataan Viipurin pitäjässä 1543 (Jörian Melon) ja 1557 (p. Meeloin). Savosta Mielosia tavataan Rantasalmen, Pellosniemen ja Vesulahden suurpitäjistä jo 1541. Nykyään Mielosia tavataan Itä-Suomen lisäksi myös Keski-Suomessa, Hämeessä, Satakunnassa, paikoin Varsinais-Suomessa sekä Pohjanlahden perukassa. Tähän sukunimen leviämiseen vaikutti osaltaan sodanjälkeinen siirtokarjalaisten sijoittaminen eri puolille Suomea: evakkojen joukossa oli melkoisesti Mielosia. 

Suomessa Mielosia on 16.3.2020 päivitetyn tilaston mukaan 1212, lisäksi ulkomailla on 63 Mielosta. Entisenä sukunimenä Mielonen on 576 Suomessa asuvalla. Kuolleita Mielonen -nimisiä Väestörekisterikeskuksen tiedostoissa on 1017 henkeä.

Säämingin Pihlajaniemen Mieloset

Majalammin Mielosten sukuhaara on lähtöisin Säämingin Pihlajaniemestä. Sukua ei ollut siellä vielä 1620-luvulla. Johan Habermanin maantarkastuskirjan mukaan 1620-luvulla Mielosia oli Pien-Savossa ennen kaikkea Rantasalmella: siellä oli kaikkiaan seitsemän Mielosta talollisina. Säämingissä oli vain Laukansaaren Antti Mielonen isäntänä. Vuonna 1635 Pihlajaniemessä oli talonhaltijana Paavo Pekanpoika, jonka sukunimi kolme vuotta myöhemmin maakirjan mukaan oli Mielonen.

Lars Röösin vuosina 1643-44 laatima kartta antaa tarkan kuvan asutuksen senhetkisestä asutustilanteesta. Mieloset olivat asettuneet pitäjän  keskipaikkeille, Pihlajaniemelle. Kylä oli lähellä Olavinlinnaa ja vaatimatonta Savonlinnan kaupunkia. Karttaselityksen mukaan Mielola koostui kahdesta talosta, jotka on merkitty karttaan kirjaimilla C (läntinen talo) ja D (itäinen talo). Yhteiset pellot rajoittuivat lännessä kartan yläkulmassa näkyvään Tolkajärveen (nykyinen Tolkkaanlampi)

Kartta Jyväskylän yliopisto, ks. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/17891/c1_38.jpg?sequence=1&isAllowed=y

Mielolan maakappaleet on lueteltu karttaselitteessä: Vuorilamminmaa oli talojen eteläpuolella, talot sijaitsivat Tolkkalamminmaalla, Riita-ahon pohjassa pää oli taloista länteen. Lisäksi tiluksiin kuuluivat Naistenlahti, Mustaniemenmaa (peninkulma kylästä länteen), Jänissalonmaa, Lautakotasaari ja Linnankanto (sijaitsi 4½ peninkulmaa itään Utrasvedellä). Kalavesiä Mielolalla oli Tolkkalahdessa (nykyään Tolkkaanlahti), Pihlajavedellä ja hieman muuallakin.

Kylän talo E oli nimeltään Kompila. Se sijaitsi Tolkkaanlammesta pohjoiseen. Talon omistuksiin kuuluivat mm. Riihenkivenmäki sekä osa Haapianniskamäestä. Kannaltamme kiinnostavinta on se, että talolle kuului viiden peninkulman päässä sijainnut osa Luotojärvenmaasta, joka selityksen mukaan oli Honkalan toisella puolella. Lisäksi omistuksiin kuului Hirvolan Antosaaren niitty Puruvedellä. Niitty sijaitsi 4½ peninkulman päääsä kylästä ja sieltä saatiin viisi kuormaa heinää. Kalavesiä talolla oli sekä Pihlajavedellä että Luotojärvellä. Luotojärvenmaalla oli hyvää tervanpolttoon ja kaskeamiseen sopivaa metsää.

Pihlajaniemen Kompilan talo (E). Jyväskylän yliopisto, ks. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/17477/c1_39.jpg?sequence=1&isAllowed=y 

Paavo Pekanpoika Mielonen näyttää olleen isäntänä noin vuoteen 1652 saakka. Sen jälkeen talon astui hänen poikansa Paavo Paavonpoika Mielonen. Hänellä oli useampi veli, henkikirjoissa mainitaan ainakin Antti, Martti ja Lemetti Mielonen. Veljeksetkin olivat avioituneet. Vanha isäntä Paavo Pekanpoikakin esiintyi henkikirjassa satunnaisesti vielä 1659, ja hänen vaimonsa jopa 1663.

Savon maantarkastus 1664 selvitti sekavia maanomistussuhteita. Tuolloin Pihlajaniemessä oli kaksi Mielosten hallitsemaa taloa. Paavo Paavonpoika Mielonen hallitsi yhden veromarkan perintötilaa. Hänen veljensä Antti Paavonpoika Mielonen puolestaan oli ottanut Paavo Nahkahatun, Lauri Miikkulaisen ja Matti Vellosen autiot käyttöönsä. Hänen kruununtilansa oli veroluvultaan 2½ markaa. Mieloset näyttävät kuitenkin pysyneen yhtenä suurperheenä, vaikka ehkä asuivat kahdessa rakennuksessa. Henkikirjaan on merkitty 1660-luvun lopulla vuosittain 10 - 11 aikuista talouden jäsentä. Edellä mainittujen lisäksi mukana oli rakuuna Tuomas Paavonpoika, joka lienee ollut veljeksistä nuorimmainen. Paavo Mikulainen oli talon renki monen vuoden ajan.

Henkikirjojen mukaan Mielosten jakautuminen kahdeksi eri taloudeksi ja perhekunnaksi näyttäisi tapahtuneen viimeistään 1673. Paavo Paavonpoika jäi omalle tilalleen ja Antti Paavonpoika siirtyi ottamiensa autiotilojen varaan. Paavo Pekanpoika oli toiminut postitalonpoikana vuodesta 1644 aina 1660-luvulle saakka. Hänen poikansa Paavo Paavonpoika oli sekä kestikievarin isäntä että postitalonpoika 1660-luvulta vuoteen 1682. Osittain Mielolan talon autioksi eli veronmaksukyvyttömiksi jääneille maille oli perustettu Säämingin kappalaisen virkatalo. Tämä tapahtui viimeistään ilmeisesti jo 1640-luvulla, vaikka asiakirjatietoja kappalaispappilasta on vasta vuodelta 1653. Vuoden 1664 maantarkastuskirjan omistussuhteiden epäselvyys maakappaleiden omistuksesta aiheutti riitoja kappalaisen ja Paavo Mielosen välillä, mutta ne saatiin sovituksi käräjillä 1667. 

Paavo näyttää kuolleen aivan 1600-luvun lopussa, vuonna 1699 mainitaan hänen vaimonsa leskenä. Hänen pojastaan Paavosta tuli sitten isäntä. Tämä Paavo Mielonen sattui oksentamaan kirkossa pääsiäisen tietämissä 1705. Asiaa tutkittaessa hän vakuutti, ettei teko johtunut viinasta, koska hän ei aamulla kotoa lähdettyään ollut juonut viinaa enempää kuin ”kolme kertaa”. Kolmea ryyppyä pidettiin tuolloin soveliaana määränä: nautittiin tarpeen ja hädän pikari, terveyden pikari ja ilon pikari. Neljäs oli jo kiukkuisten pikari. Paavon selitys ei uponnut oikeuteen, vaan hänelle rapsautettiin raskaat 50 hopeataalarin sakot. Rahaton olisi voinut sovittaa sakot kolminkertaisella kujanjuoksulla tai kahden viikon vesileipä-vankeudella. 

Tämä Paavo ei ole kuitenkaan Majalammin Mielosten esi-isiä. Antti Paavonpoika Mielonen ja Lemetti Paavonpoika Mielonen mainitaan vuoronperään toisen Pihlajaniemen talon isäntänä. Lisäksi talouteen kuuluivat ainakin veljet Tuomas, Risto, Heikki ja Matti. Talvikäräjillä 1685 selviteltiin sudentappojuttua. Tuomas Mielonen selvitti, että hänen urhoollinen vaimonsa oli jollain pihlajaniemeläisellä sillalla lyönyt kangella hengiltä kimppuunsa käyneen suden. Olli-porvari ja Pekka Fläsk olivat kuitenkin riistäneet emännältä sudennahan korvausta antamatta. Miehet joutuivat palauttamaan nahan. Koska Mielosen vaimo oli yksin tappanut suden, sai hän yksin pitää nahan.

Antti Paavonpoika näyttää kuolleen 1705, sillä seuraavana vuonna henkikirjassa mainitaan hänen leskensä. Isäntänä oli tämän jälkeen Lemetti Paavonpoika, joka onnistui säilyttämään henkensä ja talonsa isonvihan pahojen vuosien yli. Hän oli sekä lautamies että kirkon kuudennusmies. Lemetti haudattiin kirkon lattian alle 6.10.1723. Lemetti oli kuollessaan 64-vuotias, hän oli siis syntynyt 1659 tai 1660. Puutteellisten lähteiden takia on vaikea sanoa, oliko Lemetin isä 1600-luvun lopussa kuollut Paavo Paavonpoika Mielonen, vai joku muu Paavo. Kenties henkilö, jonka nimi ei tarttunut lainkaan henkikirjoihin? Joka tapauksessa sukujuuret näyttävät johtavan 1630-luvulla Pihlajaniemeen asettuneeseen Paavo Pekanpoika Mieloseen.

Lemetti Paavonpojan jälkeen isännäksi tuli vanhin poika, Lemetti Lemetinpoika Mielonen. Lemetti katosi henkikirjoista pian, ja vuodesta 1733 isäntänä mainitaan 6.1.1749 kuollut ratsutilallinen Paavo Lemetinpoika Mielonen, joka oli kuollessaan 55 vuoden ikäinen. Hänen vaimonsa Eeva Juuti kuoli yhdeksän vuotta myöhemmin 66-vuotiaana.

Paavon Lemetinpojan ja Eevan ensimmäinen lapsi oli 19.5.1726 kastettu Anna. Vuotta myöhemmin syntyi poika Matti ja 1731 Samuel. Perhe täydentyi vielä Juholla (1734) ja Marialla (1736). Vanhin poika Matti avioitui lokakuussa 1758 Pesolansaaresta kotoisin olleen Kaisa Makkosen kanssa. Tästä avioliitosta viidentenä lapsena syntyi poika Juho vuonna 1766. Juho puolestaan avioitui Kesämänsaaresta kotoisin olleen Katariina Olvisen kanssa. Tuolta ajalta ovat säilyneet rippikirjatkin. Kuvassa Juho Matinpoika ja hänen vaimonsa Katariina. Juhon yläpuolella on hänen sisarensa Anna ja Katariinan alapuolella  Juhon nuorempi veli Pekka.

Juholle ja Katariinalle syntyi viisi lasta, joista Katariina, Maria, Pekka ja Matti kuolivat lapsina. Vain 1801 syntynyt Paavo selviytyi aikuiseksi. Isä Juho kuoli jo 1804 vain 37-vuotiaana.

 Siirtyminen Säämingistä Majalammille

Mielosten siirtyminen Kerimäen Luotojärvelle kytkeytyy isojakoon. Se aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1757. Suomea varten annettiin erillinen isojakoasetus 1775. Näillä seuduilla isojako suoritettiin pääosin vasta 1830 – 1860 –luvuilla. Lykkäytymisen syy oli seutua halkova Ruotsin ja Venäjän välinen raja.  Pikkuvihan jälkeisessä Turun rauhassa 1743 Venäjä otti Olavinlinnan hallintaansa. Säämingin Pihlajaniemi liitettiin Venäjän valtakuntaan, mutta kylän takamaat Luotojärven suunnalla jäivät Ruotsin puolelle. Jäipä Kerimäellekin rajaerimielisyyksien takia valtioiden välinen riitamaa, joka ei kuulunut kummankaan kruunun alaisuuteen. Rauhansopimuksen mukaan talonpojat saivat vapaasti käyttää nautintojaan rajan yli. Merkillinen tilanne päättyi vasta 1809, kun Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Vasta 1818 Sääminki ja Kerimäki yhdistettiin kokonaan hallinnollisesti silloiseen Kuopion lääniin, ja isojako pääsi todella vauhtiin. 

Isossajaossa vanhasta Säämingin Pihlajaniemen talon numero 3 kolmasosasta muodostettiin uusi Luotojärven maakirjatalo numero 1. Talon nimeksi tuli Paavola isännän eli vuonna 1801 syntyneen Paavo Juhonpoika Mielosen mukaan. Isonjaon yhteydessä talot nimettiin Kerimäellä aina isännän (tai leskiemännän) etunimen mukaan, ellei talolla ollut vanhastaan nimeä. Jakotoimet aloitettiin 1832 ja Säämingin käräjät vahvisti toimituksen tulokset 7.11.1835. Paavo Mielosen perheen ohella moni muukin matkasi Pihlajaniemestä Luotojärven suuntaan. Koko Luotojärven kylä viisine taloineen muodostettiin Pihlajaniemen kylän takamaista. Paavo Mielonen muutti vaimonsa Eeva Helenan ja  kolmen lapsen kanssa Luotojärven tiluksille 1836. Rippikirjaan viralliseksi muuttopäiväksi on merkitty 4.3.1836.

Rippikirjassa ylimpänä leskiäiti Katariina, sitten poika Paavo ja hänen vaimonsa Eeva Helena Abrahamintytär Kinnunen. Lisäksi on merkintä muutosta Kerimäelle.

Paavola oli aluksi tyypillinen takamaille ja eräsijoille perustettu uudistaloa. Isojakokarttojen ja -asiakirjojen mukaan peltoa oli muuton aikaan raivattu vasta 1 tynnyrinala ja 26 kapanalaa, nykymitoissa hieman vajaa hehtaari. Pelto oli hietapohjaista, multaa oli kolmen tuuman kerros. Pelto oli lähellä Majalammin rantaa. 1600-luvun karttaselityksissä nimi on aina muodossa Maijalampi. Maija tarkoitti tuolloin majavaa. Majalammin nimi ei siis tule majasta, vaan se on lyhentynyt muoto Maijalammista eli Majavalammista.  Kaskeksi sopivaa metsää tilaan kuului 167 tynnyrinalaa eli noin 83 hehtaaria. Paavolan kokonaispinta-ala oli 425 tynnyrinalaa eli hieman yli 222 hehtaaria.

Paavo Juhonpoika Mieloselle ja Eevalle syntyi kuusi tytärtä ja yksi poika, isänsä mukaan nimetty Paavo.  Tästä Paavo Juho Paavonpoika Mielosesta tuli talon isäntä 1858 vain 23-vuotiaana isän kuoleman jälkeen. Vuonna 1862 Paavo solmi avioliiton Riihipellon Maria Lovisa Eerikintytär Mutikaisen kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kuusi lasta: Antti, Pekka, Paavo, Katriina, Ernesti ja Pekka. Heistä vanhin, Pekka, kuoli suuren nälkävuoden 1868 keväänä alle kaksivuotiaana. Katriina avioitui Matti Mielosen kanssa, mutta kuoli lapsettomana. Sekä Antti että Paavo avioituivat ja toivat miniät Majalammille. Antin vaimo oli Anna Maria (os. Kupiainen) ja Paavon Maria (os. Pennanen). Nuorimmat pojat Ernesti ja Paavo kuolivat lapsina. Paavo Juhonpoika kuoli 1896 ja Maria Lovisa 1919.

Seuraavaksi katkelma Leena Turtiaisen muistiin merkkaamia Hilja (eli Hipi) Mielosen tarinoita Majalammista. Hipillähän oli tunnetusti hyvä puheenanti. 

”Marja Loviisa teititteli miestään ja tiedettiin liiton olleen onnellinen. Aviomies istui keskellä tupaa keinussa ja määräili, piioille ei saanut antaa kahvia. Marja-Loviisa kattoi miehelleen kahvin saliin ja niiasi – Tulukeetten työ hyvä isäntä, nyt on kahvi kupissa. Sitten hän suhahti piioille keittiöön: - Juokee tytöt kahvii, nyt ei ukko niä.

Majalammin talossa oli yhtä aikaa seitsemän Maria. Oli Maria Loviisa, Anna Maria, Maria, Siiri Maria, Lempi Maria, piika-Maria ja vielä Veikko Ilmari."

Paavo Mielonen siirtyy Konnalammille

Talon väkimäärän kasvaessa tehtiin pesänjako 1912. Antti vanhempana veljenä jäi Majalammille ja Paavo nuorempana siirtyi isännäksi Konnalammille Hautakankaan taloon. Talo ostettiin Honkasilta. Hautakangas kuului Yläkuonaan. Se muodostettiin isojaossa Yläkuonan vanhasta talosta no 6, Venälästä. Tästä maakirjatalosta tehtiin isonjaon yhteydessä kuusi taloa. Hautakangas oli kahdeksasosa manttaalin talo, jota hallitsi isonjaon aikaan 1850-luvun puolivälissä Antti Matinpoika Honkanen. Talossa oli tuolloin peltoa vajaat kuusi hehtaaria.

Isovanhempani Maria (1873 - 1916) ja Paavo (1869 - 1955)

Paavolle ja Marialle syntyi kahdeksan lasta. Viimeisen eli isäni Toimin syntymä 1916 muutti perheen elämää pysyvästi. Jokunen sana suullista perimätietoa tapahtumasta:

”Synnytyksessä istukka ei irronnut ja Paavo lähti hakemaan hevosella lääkäriä. Oli sanonut kätilölle että et sua ees nykästä, sie ootat lääkärii. Tämä kävi kätilön kunnialle, ja hän kävi irrottamaan istukkaa. Kuului vain voihkaisu ja Maria kuoli verenvuotoon. Kun lääkäri tuli, se puhui ovella kätilön kanssa, ei mennyt edes kamariin sisään. Martta muisti, että hän oli uunin luona penkillä. Uunissa oli puuroa, hän muistaa minkä verran siitä oli otettukin. Hipi muisti, että tytöt olivat käyneet juuri Myllynjoilla huuhtomassa pyykkejä hevosella.”

Vastasyntyneen Toimin hoito ja kasvatus lankesi pääasiassa vanhimman tyttären, tuolloin 20-kesäisen Siirin harteille. Myöhemmin Siiri kasvatti sitten Kimmoa eli kirjailija Aku-Kimmo Ripattia, kun Kimmon äiti, Iris Uurto eli Lyyli Mielonen keskittyi kirjalliseen tuotantoonsa. Siiri ei avioitunut, vaikka kosijoita ei puuttunut.

Konnalammin pihapiirin elämää on sitten talletettu kaunokirjallisuuteenkin Aku-Kimmo Ripatin teoksessa Iris. Se pohjautuu osaltaan Iriksen nuorena pitämiin päiväkirjoihin ja osaltaan myös sukutarinoihin.

Kahdeksasta lapsesta Siiri ja Helsingin Sanomien postittajana toiminut Hilja sekä Ruotsiin muuttanut Martta olivat lapsettomia. Veikko avioitui Lahja Käyhkön kanssa ja jäi asuttamaan Hautakankaan tilaa. Lyyli muutti nimensä virallisestikin Iris Uurroksi ja elätti itsensä kirjailijana. Aino asettui rapakon taakse Floridaan. Häntä seurasi uudelle mantereelle Aarne, joka muutti ensin Kanadaan ja sitten Kaliforniaan. Aarne kuoli siellä viimeisenä sisarussarjasta maaliskuussa 2000.

Paavo Mielosen lapset ilmeisesti juhannuksena 1937. Ylärivissä Toimi, Martta ja Veikko. Keskirivissä Paavo, Siiri ja Aarne. Alarivissä Hilja, Iris Uurto sylissään poikansa Aku-Kimmo Ripatti ja Aino.

Paavo Mielonen hankki yhdessä Viljami Käyhkön kanssa liikemies Niilo Turusen konkurssipesästä Alakuonasta Tanilan tilan 1919. Talossa asui aluksi vuokralaisia. Paavo myi osuutensa tilasta 1942 pojilleen Aarnelle ja Toimille. Samana vuonna Aune Sairasen kanssa avioitunut Toimi lunasti myöhemmin Aarnen osuuden itselleen. Muuttokuormassa Tanilaan tuli myös isä-Paavo, joka kuoli 1955. Tanila on Alakuonan vanhaa asutusta, paikalla oli talo jo 1540-luvulla. Isojaossa Alakuonan kolmesta maakirjatalosta muodostettiin kylään seitsemän taloa: sen lisäksi noin viiden peninkulman päässä sijaitseva Savonrannan Hankavaaran kylä muodostettiin Alakuonan vanhoista takamaista. Hankavaaraan tuli peräti kahdeksan taloa.  Nimensä Tanila sai isonjaon aikaisesta isäntänsä Taneli Turtiaisen etunimestä.

Tanilan talon peräkamarissa synnyin sittemmin viisijäsenisen sisarussarjan neljäntenä. Omat vaiheeni jätän tulevien polvien sukututkijoiden selviteltäviksi.

Lähteistä

Vuosilta 1635 - 1740 olen käynyt läpi säilyneet henkikirjat ja muutamia maakirjoja Pihlajaniemen kylän osalta. Säämingin selvästi puutteelliset  kastettujen luettelot alkavat vuodesta 1707 ja haudattujen luettelot vuodesta 1708. Rippikirjat ovat säilyneet  Pihlajaniemen kylän osalta vasta vuodesta 1780. Tietoja Majalammista, Hautakankaasta ja Tanilasta koottu isojakoasiakirjoista ja sukutarinoista.

Kirjallisuutta:

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:1 - I:2.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1.

Seppä-Sairasen sukujuuria

Lyhyt oppimäärä

Äidinisäni Paavo Sairanen (1893-1969) avioitui Edit Lajusen kanssa 1921. Paavo toimi kyläseppänä Makkolan Kolvonjoella. Perhe muutti Alakuonaan Saraselälle 1937. Sinne Paavo rakensi uuden pajan. Hän saavutti mainetta kyläseppänä, mutta Paavo tunnettin myös laajemmin ympäri maakuntaa taitavana aseseppänä.

Seppä-Sairasen sukujuuria voi jäljittää 1600-luvulle saakka Tikkilän kylään. Tikkilä sijaitsi samassa ryhmässä Ruokojärven kylän talojen kanssa Löksänjärven ja siitä  etelään sijoittuvan Keplakonjärven rantamilla. Kirkonkirjoissa Tikkilä esiintyi usemmiten osana Ruokojärven kylää.

Lorentz Röös kartoitti Säämingin ja Kerimäen talot 1643-44. Tikkilässä oli ollut seitsemän taloa, mutta kolme niistä oli autiona. 

Yksi autioista, Antti Antinpoika Karjalaisen  talo oli ollut autiona jo niin kauan, että rakennukset olivat pahasti rappiolla. Teksti tarkensi vielä, että kyseessä oli Kankaan Antti eli Askoi Karjalainen, sillä kylässä oli useita Karjalaisia. Autioituminen johtui liian suuresta verorasituksesta, tila oli arvioitu peräti seitsemän veromarkan suuruiseksi. Röös arveli, ettei taloa enää koskaan saataisi tuottavaan kuntoon. Näin ruotsinkielinen teksti:

B Anders Anderson Kangass, Askoi Karialainenss hemmann lyder till Tickila By, ähr öde medh 7 Skattmarker påförda, hafwer en långh tidh Öde Legat så att hussen medh gierssgårdarna ähre aldeless förfalne, Orsaken ähr then Odeägeliga skattenn son her Vnder ähr fört

Röösin karttaan on piirretty talo peltoineen. Peltoaukion pituus on hieman vajaat 200 metriä. Pelto on merkitty viljelemättömäksi. Molemmin puolin peltoa on suota.

Savon talot arvioitiin uudelleen perusteellisesti vuoden 1664 maantarkastuksessa. Röösin epäilyistä huolimatta Paavo Maunonpoika Sairanen oli ottanut talon viljeltäväkseen. Talon uudeksi veroluvuksi oli tullut 1 ½ veromarkkaa.

Tikkilän kylä asutus vakiintui 1600-luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan lakaessa sellaiseksi, että kylää asuttivat Sairasen ja Mutikaisen suvut. Maakirjaan oli merkitty neljä taloa, joista Sairasilla oli kaksi ja Mutikaisilla samoin kaksi. Henkikirjassa sekä Sairaset että Mutikaiset oli usein merkitty yhteen taloon. Maa- ja henkikirjoissa Tikkilä oli aina oma kylänsä, sen sijaan kirkonkirjoissa Tikkilän asukkaat merkittiin Ruokojärven kylään.

Sairasten taloa isännöi 1600-1700-lukujen vaihteessa kaksi Petteriä. Vanhempi heistä näyttää syntyneen 1659. Hän kuoli vuonna 1735 ja tuli haudatuksi kirkon lattian alle. Käytännössä isännyttä lienee isonvihan jälkeen hoitanut hänen poikansa Petteri, joka näyttäisi syntyneen 1683. Hänestä tiedämme hiukan enemmän, koska kirkonkirjat ovat osittain säilyneet tuolta ajalta. Petteri avioitui Elina Nousiaisen kanssa. Petterin ja Elinan ensimmäinen lapsi oli 1712 syntynyt tyttö, joka sai nimen Sidzla (eli Sesilia). Neljä vuotta myöhemmin kesken venäismiehityksen eli isonvihan syntyivät kaksospojat Petteri ja Mikko. Tytär Anna syntyi 1718 ja Maria kaksi vuotta myöhemmin. Isonvihan päätyttyä perhe kasvoi 1722 Erkillä ja kaksi vuotta myöhemmin syntyneellä Antilla.

Tuohon aikaan lapsikuolleisuus oli suurta. Kaksospojista Mikko näyttää kuolleen nuorena, sillä 1732 syntynyt poikalapsi sai nimekseen Mikko. Tuolloin oli yleistä antaa lapselle sama nimi kuin aiemmin kuolleelle sisarukselle. Perheseen syntyi vielä yksi lapsi, nimen Katariina saanut tyttö. Hän kuoli 1742 seitsenvuotiaana.

Turun rauha 1743 jakoi Kerimäen kolmeen osaan: läntinen osa jäi Venäjälle, itäpuoli Ruotsille ja väliin jäi vielä rajanvetokiistojen jälkeen riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroa kummallekaan valtiolle. Tikkilä jäi niukasti Venäjän puolelle, kuten kartasta näkyy.

Kartta on Jenni Merovuon pro gradu -tutkielmasta, ks. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20150728/urn_nbn_fi_uef-20150728.pdf?fbclid=IwAR1rkDxl1Q-cWu1RFp35oXNyr8FNa1Vxk9pijQa7iLWyQRVRJbVUHX3YAd8

Tikkilän taloilla jäi runsaasti kaskimaita ja muita nautintoja Ruotsin puolelle. Rauhansopimuksen mukaan nautintoja sai käyttää yli rajan.

Vanhin säilynyt Kerimäen rippikirja valottaa Sairasten perheenjäseniä 1750-luvun alussa.

Ruokojärven talon numero yksi isäntänä oli Petteri, jonka kohdalle on merkitty "död", siis kuollut. Haudattujen luettelon mukaan Petteri kuoli 1.12.1754 ja hänet haudattiin 11.12.1754 isänsä tavoin kirkon lattian alle. Tämä osoittanee perheen taloudellisen tilan kohtuulliseksi. Kirkon lattian alle hautaamista arvostettiin, sinne voitiin sijoittaa vain pieni osa vainajista. Petteri oli kuollessaan 71-vuotias. Vaimo Elina jäi leskeksi.

Petterin lapsista isännäksi nousi 1716 syntynyt poika Petteri, jonka aviopuoliso oli Anna Pöllänen. Elossa olivat myös pojat Erkki ja Antti sekä Mikko. Erkki oli avioitunut Susanna Hukkasen kanssa. 

Petterin ja Annan avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista vanhin poika sai tietenkin nimekseen Petteri. Toisena syntyi 1750 Jaakko, josta sukujuuret johtavat Seppä-Sairaseen. Kerimäen rippikirjoissa on aukko 1755-1774, mutta 1775 lähtien pääsemme katsomaan tilannetta.

Taloa isännöi tuolloin vuonna 1747 syntynyt Petter Peterinpoika Sairanen, joka oli avioitunut Elina Seppäsen kanssa. Heille oli syntynyt tuossa vaiheessa neljä lasta (Petter, Anna, Maria ja Matti), myöhemmin tuli kaksi lisää. Seuraavana luettelossa on hänen veljensä Jaakko Sairanen ja tämän vaimo Anna Kankkunen. Heillä oli tytär Anna ja 1786 syntyi Petteri Jaakonpoika Sairanen. Vanha isäntä Petteri oli edelleen elossa. 

Vuosien 1803-1816 rippikirjassa Jaakko Sairanen on merkitty edelleen Ruokojärven kylään. Rippikirjamerkinnästä päätellen hän hallitsi neljäsosaa kylän talosta numero 1. Hänen perhettään olivat vaimo Anna ja poika Petteri.

Seuraava rippikirja käsittää vuodet 1817-28. Tällä kertaa pappi on merkinnyt Sairasten talon Tikkilän kylään. Vuonna 1825 kuollut Jaakko Sairanen on merkitty yhtiömieheksi taloon numero 1. Hänen vaimonsa Anna oli kuollut jo 1821. Poika Petteri on avioitunut Anna Laukkasen kanssa.

Petteri ja Anna Sairasella oli kolme poikaa: Jaakko, Juho ja Paavo. Isä Petteri kuoli 1846 ja äiti Anna 1850. Tässä vaiheessa vanhin poika Jaakkokin jäi vaille osuutta talosta.  Leski Anna merkittiin kuollessaan loisväkeen kuuluvaksi. Isä Petterille kuulunut talonosa siirrettiin isonjaon yhteydessä pois Tikkilästä, siitä tuli Kattilamäen talo numero 6. Talo siirtyi Petteri Pennasen omistukseen, ja se nimettiin Toramäeksi. Itse asiassa Tikkilän kylä katoaa maa- ja henkikirjoista: sen talot siirtyvät Kattilamäen, Riikolan ja Ruokojärven kyliin.

Tilattomaan väestöön eli loiseksi jäänyt Jaakko Petterinpoika Sairanen avioitui vuonna 1827 syntyneen Karoliina Matintytär Kostamoisen kanssa. Avioliitosta syntyi neljä lasta: Paavo, Maria, Petter ja Matilda. Vanhin lapsista, vuonna 1853 syntynyt Paavo Jaakonpoika avioitui 12 vuotta nuoremman lampuodin (= kokotilan vuokraaja) tyttären Vilhelmiina Erkintytär Mutikaisen kanssa. Paavo asusteli tuolloin Alakuonassa ja Vilhelmiina Riikolassa. Pari vihittiin 7.12.1890 Kerimäen pitäjäntuvassa, kuten kuva vihittyjen luettelosta osoittaa:

Vihkimisen toimitti Kerimäen kappalainen Gustaf Herckman.

Avioparille syntyi kolme lasta: Olga, Paavo ja Hilma. Joulun aatonaattona 1893 syntyneestä Paavo Sairasesta tuli sitten äidinisäni. Ja kyläseppä.

Isovanhempani Paavo Sairanen (1893 - 1969) ja Edit Sairanen (1903 - 1981). Editin sylissä äitini Aune.

Pappilanapaja Kyröskosken alapuolella

Eräässä vuodelta 1837 peräisin olevassa kartassa on nähtävissä Papinapajankivi.

Nimen historia periytyy keskiajalle. Katolinen kirkko otti keskeisiä vesiväyliä hallintaansa edistäessään valtaansa. Tämä saattoi tapahtua jo ennen kuin varsinainen Hämeenkyrön pitäjäkirkko rakennettiin. Kirkon rakentaminen sijoittunee 1260-1270 -luvuille. Se rakennettiin pakanallisen muinaispitäjän palvontapaikoille, siihen viittaa osaltaan nimi Kurjenmäki. Kyröskosken lähistöllä on myös esikristillisen aikaan viittava Hiidenlahti. Eipä ihme, että kirkko otti hallintaansa Hiidenlahden eli Viljakkalan puoleiset maat Kyröskoskesta. Kyröskosken ympäristö ja kala-apajat olivat yhteisomistuksessa ennen kirkon tuloa. Tämä selittää osaltaan sen, että seudulla ei ollut asutusta. 

Tuokkolan ja Uskelan kylät hallitsivat Kyrösjoen (sittemmin Pappilanjoen) suuta ennen kuin Pappila ja kirkko perustettiin niiden väliin. Pappilan tiluksista tuli poikkeuksellisen laajat, vielä 1800-luvun puolivälissä virkataloon kuului yli 1700 hehtaaria maata. Pellot olivat keskiajalla ja myöhemminkin pinta-alaltaan vähäisiä ja siten kallisarvoisia. Pappilan ja Tuokkolan välillä käytiinkin vuosisatoja kestäneitä riitoja pelloista ja niityistä. Ehkä taustalla oli myös se, että pappilan perustaminen ja kirkon rakentaminen saattoivat lohkaista jonkin osan Tuokkolan pelloista. Vuonna 1768 käydyn maariidan yhteydessä käräjillä kuultiin todistajia, joilta kyseltiin myös vanhasta rajamerkistä, Kanaensaaren suuresta kuusesta. Se oli ilmeisesti Kyrön karäjäkuusi, josta ole kirjoittanut täällä.

Maariita ei päättynyt 1760-luvulla. Ilmeisesti isonjaon toimittaminen nosti vanhat kiistat esille. Maanjako-oikeudessa selviteltiin edelleen 1807 Pappilan ja Tuokkolan välistä riitaa. Oikeuden käsittelyssä tuli esille laamanninoikeuden päätös vuodelta 1466. Silloin oikeus ratkaisi Pappilan ja Tuokkolan isäntien välisen maariidan antamalla Pappilalle Tuokkolan alapuolella olevan rantaniityn sekä kala-apajan Kyröskoskesta. Tuokkolalle annettiin vastineeksi osia Pappilan- pellosta. Laamanninoikeuden päätöksen jälkeen voitiin siis nimetä Kyröskosken alapuolelle Papinapaja ja Papinapajankivi. Joskus käytettiin nimistä muotoa Pappilanapaja ja Pappilanapajankivi. Jälkimmäinen toimi myös rajamerkkinä, kuten kartasta näkyy. 

Maanjako-oikeuden pöytäkirjaa vuodelta 1807 Tässä siihen sisältyvä laamanninoikeuden päätös vuodelta 1466. Maanjako-oikeuden pöytäkirja on Turun maakunta-arkistossa.

Teollisuuslaitoksen perustaminen Kyröskoskeen johti vähitellen siihen, että koskimaisema muuttui. Pappilanapajankivi on hävitetty, samoin kartassa näkyvä kosken keskivaiheilla sijainnut Paskokivi. Myös Paskokivi oli aikanaan rajamerkki.

Samaisesta kartasta näkyy, että kosken Viljakkalan puolella on neljä myllyä. Yleensä siellä oli kolme jalkamyllyä, joilla oli kekseliäät nimet: Ylinen, Keskinen ja Alinen. Alisen alapuolella olevaa neljättä myllyä ei näy enää vuonna 1848 tehdyssä kartassa. En ole löytänyt sitä liiemmin yhdestäkään koskea esittävästä maalauksesta, joten mylly on ollut lyhytikäinen. Sittemmin kirkkoherra Forsman anoi seurakunnalta luvan rakentaa pappilan maille ratasmyllyn kartassa näkyvän myllyn paikkeille. Hän ei saanut myllyä aikaiseksi, mutta siirsi luvan nimismies Jean Alanderille. Alanderin rakentama mylly aloitti toimintansa 1863.

Kartassa näkyvässä Paskokivestä sai nimensä sen kohdilla sijainnut Paskon mylly. Viljakkalan puolella näkyy neljä myllyä, toisella puolella koskea kuusi myllyä.