Vehkajoen myllyn vaiheita

Kerimäen Alakuonassa sijaitsevan Vehkajoen myllyn perusti Leppävirralta 1792 kylään muuttanut Henrik Lentz. Lentz ryhtyi tuolloin rajan kahtia jakaman Kerimäen Ruotsinpuoleisen osan siltavoudiksi. Hän toimi samaan aikaan myös Enonkosken sahan kirjurina. Lentzin hankkima tila oli maa- ja henkikirjojen mukaan Simanalan talo numero 4, mutta kirkonkirjat osoittavat miehen perheineen asuneen Alakuonassa. Isonjaon jälkeen tästä Simanalan tilasta muodostettiin yksi talo Alakuonaan ja toinen Simanalaan. Lentzin tila sai maakirjanumerokseen Alakuona 8, ja talo nimettiin omistajasuvun mukaan Lentsiläksi.

Lentz rakennutti Vehkajokeen myllyn 1800-luvun alkuvuosina. Tuolloin hän oli jo luopunut tai luopumassa siltavoudin tehtävistä ikänsä vuoksi. Tuon ajan myllyistä ei ole yleensä säilynyt paljon tietoja, mutta onnettomuudeksi Lentzille ja onneksi historiasta kiinnostuneille mylly sattui palamaan joulukuun lopussa 1808. Paloavun määrittelemiseksi myllyn raunioilla suoritettiin nimismies C.M. Claudelinin johdolla tammikuussa 1809 katselmus, jossa myllyn todettiin olleen kivijaloille pystytetty 8 x 11 metrin suuruinen kaksikerroksinen hirsirakennus. Lentzin yhteydet Enonkosken sahaan näkyvät siinä, että myllyn katto oli sahalautaa. Myllykoneisto oli omassa, noin 5 x 5 metrin kokoisessa tilassa. Myllyyn kuului myös tamppi ryynien valmistamista varten.

Useimmat tuon ajan myllyt olivat vielä yksinkertaisia jalkamyllyjä eli härkinmyllyjä, jossa voima myllyn pyörittämiseen saatiin pystystä siipitukista, jonka alapäähän oli kiinnitetty siivet eli härkinlaudat. Vehkajoen mylly oli jo ratasmylly, jossa myllynkiviä pyöritettiin vesirattaan avulla. Myllyssä oli kaksi raudoitettua vesipyörää ja seitsenrattainen koneisto, yksi kivipari ja viisi tamppia. Lentz oli rakentanut myllyn ansaintatarkoituksessa; se oli tullimylly. Tullimyllyn oli maksettava vuotuista veroa, pienet kotitarvemyllyt selvisivät verotta. Tullia varten kerätyt viljat paloivat, samoin melkoinen määrä Lentzin omia viljoja.

Katselmuksessa selvisi, että kaikkiaan 12 talonpoikaa ja torpparia menetti palon yhteydessä jauhettavia viljojaan. Myllyä käyttivät tietysti alakuonalaiset. Heistä suurimmat tappiot koki Tahvo Turtiainen: 20 kappaa ruista, 6 kappaa vehnää, 12 kappaa kauraa ja 14 kappaa sekaviljaa (kauraa ja ohraa sekaisin). Muut vahinkoja kärsineet oman kylän miehet olivat talolliset Heikki Kosonen, Tahvo Käyhkö ja Akseli Käyhkö sekä torpparit Pekka Jantunen ja Erkki Karvinen.

Naapurikylä Yläkuonan talollinen Niilo Nousiainen menetti palossa 21 kappaa sekaviljaa ja 26 kappaa kauraa. Jouhenniemestä olivat myllylle matkanneet talolliset Heikki Silvennoinen ja Heikki Herttuainen sekä torppari Pekka Seppänen. Heistä tunnetusti vauras kuudennusmies Heikki Herttuainen kärsi isoimman vahingon: kaksi tynnyriä 16 kappaa valmiita ruisjauhoja ja sekä tynnyri kuusi kappaa sekaviljaa meni palossa. Toroppalasta saakka oli jauhatettavaa tuonut Niilo Silvennoinen.

Käräjäpöytäkirjan luetteloa myllyrakennuksen vaurioista.

Lentz oli pestannut mylläriksi Antti Strömdahlin. Hän menetti palossa irtainta omaisuuttaan. Elintarpeista viljaa meni 17 kappaa, kappa herneitä ja neljä sianpotkaa, lisäksi vaatetavaraa paloi. Talonpojat saivat paloapunsa, mutta torpparit ja mylläri eivät olleet korvauksiin oikeutettuja.

Paloavun turvin Lentz rakennutti myllyn uudelleen vanhalle paikalleen Vehkajärven lähelle maantien viereen. Vaivana oli sama ongelma kuin useimpien tuon ajan myllyjen kohdalla: vesi ei tahtonut riittää jauhattamiseen. Keskimääräistä parempi tilanne oli, koska myllyä pystyttiin käyttämään talvisinkin. Henrik Lentz kuoli 78-vuotiaana syyskuussa 1816. Mylly purettiin käytöstä jääneenä ilmeisesti omistajanvaihdoksen yhteydessä.

Mylly uuteen paikkaan

Kulmakuntaa vaivasi ilmeisesti puute myllyistä, joten Lentsilän tilan hankkinut Antti Mohell rakensi uuden myllyn noin 300 metriä entisestä alavirtaan. Vuonna 1847 katsastettu kotitarvemylly kärsi sekin vesipulasta. Parantaakseen myllyn toimintaa aloitti Mohell lapiomiehineen melkoisen urakan. Hän kaivatti lähes sata metriä pitkän ja yli kahden metrin levyisen kanavan Vehkajoen alkupäähän turvatakseen myllyn vedensaannin. Maantien alittavassa kanavassa oli patoluukku.

Mohellin kaivattaman kanavan suu. Maantie kulki tuohon aikaan näillä paikkeilla, joten Mohell joutui kustantamaan paikalle sillan. 

Vanha jokiuoma on nykyään täysin umpeutunut. Mökkitie on katkaissut veden kulun kokonaan.

Näkymä nykyiseltä maantiesillalta Mohellin kanavaan.

Mohellin kaivuutyöt paransivat myllyn vedensaantia, mutta johtivat vanhan jokiuoman vähittäiseen umpeutumiseen. Samalla vesi nousi pilaamaan Mohellin omia ranta- ja jokiniittyjä. Vehkajärven pinnanousu uhkasi myös Simanalan ja Kuokkalan suoviljelmiä, joten Vehkajoen suuhun hakattiin kiintokiveen ylimmän vedenpinnan merkkiviiva, jota Mohell ei saanut patojensa avulla ylittää. Turvattuaan vedensaannin hän alkoi jauhattaa vieraille. Vehkajoen myllystä tuli tullimylly 1858. Vuotuista veroa Mohellin piti maksaa yksi tynnyri 15 kappaa. Mylly näyttää toimineen Mohellien hallussa 1880-luvulle saakka. Sittemmin Lentsilä siirtyi Falckin suvun omistukseen.

Vehkajoen suun kiintokiveen 1850-luvulla hakattu korkein järven pinnantaso on näkyvissä edelleen. Valokuva Lassi Hirvonen.

Viimeinen kukoistus

Henkikirjojen mukaan 1900-luvun alkupuolella Lentsilän omistanut Otto Falck ei asunut talossa, vain vuokralaisia on merkitty asukeiksi. Maanviljelijä Felix Turtiainen hankki Lentsilän omistukseensa 1936. Hän muutti talon nimen Vehkalaksi ja kohensi tilan maanviljelyksen uudelle tasolle. Myös myllyn tila kohennettiin lisäämällä siihen pärehöylä. Sitten Turtiainen hankki myllyyn generaattorin sähkötuotantoa varten. Sähköistämisessä oli mukana myös samoihin aikoihin Alakuonaan kyläsepäksi muuttanut Paavo Sairanen. Myllyltä vedettiin sähkölinja Vehkalaan ja Sairasen taloon. Myllärinä toiminut Albin Makkonen antoi iltaisin ”valomerkin” ennen kuin kytki generaattorin yöksi pois päältä. Paavo Sairasen tupaa valaisi yksi peräti 25 watin lamppu... . Myös Heikki Rinkisen ja Onni Loikkasen talouksiin saatiin sähköä myllyltä.

Sähkölinjat vedettiin Alakuonaan 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Vähitellen talolliset alkoivat hankkia sähkökäyttöisiä myllyjä. Vesimyllyjen aika alkoi olla ohi. Viimeiset vuodet Vehkajoen myllyäkin pyöritettiin sähköllä. Myllyn toiminta päättyi 1950-luvun lopulla. Lahoamaan jäi myös myllyn viereen rakennettu uittoränni, josta viimeinen pölli ui 1948. 

Nimi Vehkajoki on päässyt unohtumaan: Myllyjoesta puhutaan, vaikka virallinen nimi on tietysti edelleen Vehkajoki. Lapsuusvuosilta muistan hatarasti sen, miten korkealla vesi oli keväisin. Maantien ympäristössä oli luhtaa kalamiestä miellyttävä määrä.  Mylläri Albin Makkonen oli jo tuolloin siirtynyt asumaan kotitaloni naapuriin. Tarinoita myllystä lienee vielä iäkkäämpien alakuonalaisten mielissä. Ja varmasti myös viimeisestä mylläristä: Albin Makkonen oli jokseenkin omanlaisensa persoona. Albinin vasemman käden sormet puutuivat. Vain peukalo oli tallella, piipun pesän kohentamistarpeisiin miehen itsensä mukaan. Lopuksi vielä pieni anekdootti Albinista. Kerran hän istui kylätien pientareella hieman liikuttuneessa tilassa. Paikalle sattui pyöräilemään Yrjö Pennanen, maanviljelijä ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Hieman huolestuneena Yrjö tiedusteli, että selviääkö se Albin siitä kotiinsa. Albinin vastaus meni jokseenkin näin: "Kyllä se seleviää. Jos ei seleviäis, tän kylätien pientareet ois täynnä Albin Makkosia." Laittamattomasti sanottu.

Kuva myllystä kesältä 1960. Kuvassa Vehkalan tyttäristä ilmeisesti Riitta Turtiainen. Valokuva Kari Mielosen kokoelmista.

Myllyrakennus oli pystyssä pitkään toiminnan loppumisen jälkeen. Nämä kuvat ovat joulukuulta 1981. Kuvat Kari Mielosen kokoelmista.

Paljon ei ole jäljellä Vehkajoen myllystä. Tämäkin akseli katoaa vähitellen maan poveen. 

Lähteet

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Jyväskylä 1993.

Palokorvausasia käsiteltiin Kerimäen entisen Ruotsin puolen syyskäräjillä 1809, luettavissa täältä.

Lönnrot Kerimäellä

Elias Lönnrot vaeltamassa, Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta. Museoviraston kokelmat.

Elias Lönnrot lähti 26-vuotiaana ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista 29.4.1828. Hän suuntasi kulkunsa Hämeen ja Savon kautta Karjalaan. Lönnrot saapui Rantasalmelle toukokuun lopussa ja oleili paikkakunnalla viikon. Elias piti tukikohtanaan Rantasalmen pappilaa, siellä hän viihtyi oivallisesti.

Rantasalmelta Kerimäelle

Keskiviikkona 4. kesäkuuta Lönnrot suuntasi kulkunsa Kerimäelle. Hän ei halunnut mennä Savonlinnan kautta, vaan kulki Mustalaan. Sieltä matkamies palkkasi kaksi soutajatarta saattamaan hänet Haukiveden yli. Soutunaiset olivat erään talon miniöitä. Matkalla toinen osoittautui sangen puheliaaksi. Hän kertoi usein Ruotsin vallan aikana soutaneensa järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Savonlinna oli tuolloin Venäjää, joten matkustajat joutuivat Savonlinnan kautta kulkiessaan hankkimaan passin. Kerimäelle ja sitä kautta edelleen Karjalaan matkustavat virkamiehet eivät voineet kulkea vieraan valtion alueen kautta, eikä virkapostiakaan parannut kuljettaa sitä reittiä. Niinpä oli järjestettävä vakinainen lossiyhteys Rantasalmelta Haukiveden yli Säämingin Ruotsinpuoleisen osaan. Mikään nuori neito soutaja ei ollut; lossiyhteys oli lopetettu tarpeettomana jo parikymmentä vuotta aiemmin, kun koko Suomi liitettiin Venäjään.

Soutumatkan jälkeen Lönnrot hakeutui Juvolan kylään Olsoni-nimisen maatilanomistajan luo. Isäntä tarjosi matkustavaiselle kahvin ja kahviryypyn. Lönnrot ei jäänyt taloon pitemmäksi aikaa, vaan jatkoi matkaansa samana iltana. Hän käveli noin 7 – 8 kilometriä ja saapui reittinsä kolmanteen kylään, jossa yöpyi. Lönnrot kertoi ohittaneensa Juvolan lisäksi toisen kylän, joka kuului Sääminkiin. Tässä hän luultavasti muisti väärin, sillä kyseinen kylä, Päivilä, kuului Kerimäkeen. Lönnrotin yöpyi nähtävästi Muholan kylässä.

Varhain seuraavana aamuna runonkerääjä jatkoi matkaa. Tie tyydytti matkaajaa: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista”. Vähän ennen päivällistä Lönnrot saapui kylään, jossa muuan mies kysyi häneltä napinlävestä riippuvasta huilusta. Miehen pyynnöstä Lönnrot soitteli huiluaan, vaikka vaatimattomana miehenä vähättelikin muusikontaitojaan. Pian soittoa kokoontui kuulemaan koko parvi ihmisiä. Tämä ei ollut Lönnrotille uutta. Hän kertoi, että seisoi melkein joka päivä suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä huilunsa ansiosta. Suomalaiset kansansävelmät viehättivät kuulijoita kovasti. Tämä huvitti kovasti runonkerääjää,  hivelipä jopa miehen itserakkautta. Lönnrot sai tilaisuuden kuvitella itsenä Orfeukseksi tai isänmaallisemmin ajatellen Väinämöiseksi. Mutta soitannollista näytöksistä oli myös käytännön hyöty: kylänväki saapui paikalle, ja Lönnrot sai selville kylän laulun- ja runontaitajat. Tästäkin kylästä löytyi tyttö, joka osasi koko joukon lauluja ja vanhan kansan runoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ansiokkaasti toimittanut Suomen Kansan Vanhat Runot nettiin kaikkien luettaviksi. Sieltä löytyy pari pätkää runosta ”Ylpeä tyttö”, jonka Lönnrot nimesi kyseisen tytön laulamaksi:

”Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.#1
Vielä tälle tyttärelle,
5 Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
10 Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.#2
15 Vielä tästä neitosesta ......
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin.”

Pian tytön äiti tuli kuitenkin muistuttamaan, että tämän oli muun talonväen kanssa lähdettävä kaskenpolttoon. Huilunsoitto ja tytön laulattaminen tapahtui joko Kuokkalassa tai luultavammin Alakuonassa.

Yö Yläkuonassa ja kohti Karjalaa

Lönnrot jatkoi matkaansa käyden vielä useamman talonpojan luona. Hän kirjoitti myös muutamia runoja kahdelta tienvarressa lampaitaan paimentavalta tytöltä. Torstai-iltana hän saapui Yläkuonan kestikievariin, jossa vietti yönsä. Yötä rikastutti pieni episodi, kun kestikievariin saapui kaksi ”herrasnaista” eli säätyläisrouvaa mieshenkilön seurassa. Matkustajille tarkoitetussa kamarissa oli kaksi vuodetta. Aikansa pähkäiltyään Lönnrot päätti esittää nukkuvansa. Naisihmiset sijoittuivat kamarin toiseen vuoteeseen herrasmiehen jäädessä tupaan nukkumaan. Aamulla Lönnrot nousi anivarhain jättääkseen rouville heräämisrauhan. Matkaansa hän ei jatkanut heti, koska halusi tavata naiset. Toisen heistä, Turusta kotoisin olevan neitosen, hän tunsikin. Lönnrot ei matkakertomuksessaan nimennyt naisia.

Matkalla Karjalan suuntaan runonkerääjä pysähtyi päivällisaikaan kylään, jonka nimen kertoi jo unohtaneensa. Kylä oli joko Kumpuranta tai Raikuu. Lönnrot ohjattiin tervanpoltossa olleen talonpojan luo runoja kuulemaan. Sateen takia muistiinpanot jäivät tekemättä, lisäksi tervanpolttaja ohjasi Lönnrotin mielestään paremmin runoja muistavan suutarin puheille. Suutari ei ollut kotonaan, vaan parin kilometrin päässä kyntötalkoissa. Lönnrot kääntyi tieltä oikealle juopertelevaa kapeaa polkua etsimään talkootaloa. Välillä hän kadotti polun lukuisten kaskimaiden takia, mutta pääsi toki perille.

Suutari ja talonväki olivat palanneet äsken raivatulta suolta, joita olivat olleet kyntämässä. Lönnrotin toiveet runojen suhteen eivät toteutuneet, sillä suutari osasi lähinnä jo painettuja hengellisiä runoja. Hän pääsi toki osallistumaan talkoojuhlaan, jossa keskustelut olivat ”tavallista hauskemmat”. Ruokana oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja ”kokkeli-piiroo”. Talossa tunnettiin kalaryyppykin, ja sananparsi ”Ei kala kuivassa elä” oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut oli merkittävästi heikompilaatuista kuin turkulainen tai hämäläinen.

Lönnrot jatkui matkaansa vielä illallisen jälkeen. Sateessa hän kastui vielä läpimäräksi, ja yöpyi sitten kylässä, joka oli hänen mukaansa jokseenkin Savon ja Karjalan rajalla. Todennäköisesti hän vietti yönsä Raikuussa.

Runoja lääninviskaali Falckilta

Kerimäellä opittuihin runoihin Lönnrot törmäsi vielä myöhemminkin. Hän tapasi Ilomantsissa lääninviskaali Jaakko Falckin, joka oli elänyt lapsuutensa Kumpurannassa. Lääninviskaalin isä oli Kerimäen Ruotsinpuolisen osan nimismies Isaac Falck, joka perusti Kerimäelle Jalaskosken ja Susikosken sahat. Mainittakoon, että Jaakon veli Anders Henrik Falck eteni urallaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1828. Samalla hänet aateloitiin. Korkeammalle ei Suomessa virkauralla voinut päästäkään.

Tässä alku yhdestä Jaakko Falckilta tulleesta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,
Talvet talli konkaria.
Valjastin tulisen ruunan
Tulisella tanterella.
5 Vesi tippu vempelestä,
Rasva rahkeen nenästä.
Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:
mitä sen syän sytööpi,
selkä suonet souteloopi,
pää teköö kanan pesiä,
5 jalat villoja vanutti,
perse survo pippuria.
Paha on jäällä painastella,
iljenellä koinastella:
vittu sinkuu sinne tänne,
10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo

Lönnrotin huomioita Savosta ja Kerimäestä

Matkakertomukseensa Lönnrot lisäsi maakuntaa vaihtaessaan muutamia huomioita Savosta ja savolaisista. Hän kuvaili savutupia ja niiden vaatimatonta sisustusta. Kesäisin talonväki nukkui aitoissa, joita olikin runsaasti. Jokaisella pojalla – ainakin naineella – oli oma aittansa, jossa säilytti vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan. Sauna lämmitettiin monessa paikassa joka päivä, joissain taloissa pari tai kolme kertaa viikossa. Lönnrotin mukaan miehet ja naiset eivät kylpeneet yhdessä, vaan miesväki saunoi ensin ja naiset sitten.

Lönnrot hämmästeli sitä, että monet talonpojat olivat rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Syytä kysyttäessä talonpojat selittivät, että russakat heidät moiseen pakottivat. Muuta keinoa kuin kylmyys ei tunnettu niiden nujertamiseksi. Lönnrot pohti tässä, eikö löytyisi jotain russakoiden juomaan sekoitettavaa myrkkyä, joilla ne saisi hengiltä.

Kaskeamista harjoitettiin Lönnrotin mukaan käytännössä joka talossa. Kaskesta saatiin yksi tai joskus kaksi ruissatoa. Sen jälkeen niihin kylvettiin kauraa ja sitten tattaria. Kun oli kulunut 13 – 17 vuotta, voitiin samaan paikkaan palata kaskeamaan.

Kerimäellä Lönnrotia ihmetytti tuulimyllyjen suuri määrä. Hän päätteli jonkun talonpojan saavuttaneen niin suuren taidon rakennustaiteessa, että kykeni valmistamaan tuulimyllyjä.

Savon murretta Lönnrot ylisti Suomen kielen parhaana, ”korvaan kauniisti kajahtavana, sanarikkaana, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaimpana vieraista lainoista”. Eräältä talonpojalta Lönnrot kysyi, mitä nimeä käytettiin juuri ohitettavasta alankopaikasta. Mies vastasi sanovansa sitä ”noroksi”, mutta naapurikylässä ”notkoksi” ja toisessa naapurikylässä ”alangoksi”. Muutamat taas puhuivat ”arosta”. Talonpoika vakuutti, että jokainen lapsikin tunsi toisen kylän käyttämät nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Kerakkeen kahdentumista Lönnrot piti kerimäkeläisenä piirteenä. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen.

Matka jatkuu Karjalaan

Matkakertomuksessaan Lönnrot kertoi saapuneensa Kesälahden pitäjään sunnuntaina 8. kesäkuuta. Villalan kylässä hän kirjoitti muistiin muutamia runoja. Siellä hän myös tiedon seudun etevimmästä runoniekasta, Hummovaaran Juhana Kainulaisesta. Kainulaiselta Lönnrot saikin sitten yli 50 runoa. Kainulaisen tapaamista onkin pidetty jonkinlaisena käänteentekevänä kokemuksena Lönnrotille.

Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Lönnrotin petäjä Hummovaarassa. Tämän puun juurella Lönnrot taltioi Juhana Kainulkaisen lausumia runoja, kansanuskomuksia ja loitsuja yhteensä 2551 säettä. Kuva kirjoittajan. 

Lähteitä

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. Weilin+Göös, Espoo 1981.

Hakusanalla Kerimäki löytyvät runot SKVR tietokannasta:

https://skvr.fi/poems?page=1&per-page=10&text=kerim%C3%A4ki&textnorm&metanorm&refsnorm#%7B%7D

Timin kurapua

Edellisvuosituhannella Hämeenkyröön kotoutuessani kuulin puhuttavan Timin kurapuasta. Ilmaisun merkitys jäi hämärän peittoon, koska takalistoa tarkoittavaa termiä pua en itämurteisena tuntenut. Timistäkin tiesin vain männyn. Onneksi pitäjänhistoriat tulivat apuun. Pentti Papunen kertoo Ikaalisten pitäjänhistoriassa (osa I, S 362) kuulleensa lapsuudessaan Isossa-Röyhiössä seuraavan tarinan:

”Entisinä aikoina oli Hämeenkyrön Timissä sotaherra, jonka miekka riippui tuvan seinällä hänen talossaan. Siinä oli sellainen taika, että jos syttyisi sota ja herralle olisi tulossa käsky lähteä mukaan, hänen miekkansa alkaisi seinällä soida. Niinpä sitten eräänä aamuna miekka soi, mutta herra säikähti sitä niin, että tuhri housunsa. Siitä pitäen häntä nimitettiin paikkakunnalla Timin kurapuaksi.”

Tarinasta on kerrottu Hämeenkyrössä laajempiakin muunnelmia. Luonteeltaan kertomus on selvästi ns. vaellustarina, joita edustavat seikkailukertomukset muunnelmineen saattavat olla peräisin antiikista saakka. Timin kurapuasta kertovalla tarinalla näyttää olevan myös todellisuuspohjaa. Timin ratsutilaa hallinnut Simo Simonpoika kaatui nuijasodassa, ja hänen tilansa joutui Lasse Pentinpojalle, jota syytettiin siitä, että juuri hän on sodassa surmannut Simon ja sitten anastanut hänen tilansa. Lasse Pentinpojan osallistui nuijamiesten kotien ryöstämisen aina Ilmajokea myöten ja sai palkkioksi Klaus Flemingiltä lisäksi yhden äyrinmaan tilan Timistä. Ratsutilat olivat verovapaita, mutta vuonna 1603 kuollut Pentinpoika onnistui laajentamaan verovapauttaan myös muihin tiloihinsa.

Ratsuluutnantti Mikko Matinpoika nai Lasse Pentinpojan lesken ja sai haltuunsa Timin ratsutalon. Luutnantti haavoittui polveen Jaakko De la Gardien maineikkaalla Venäjän retkellä 1613 ja sai tiloihinsa elinikäisen verovapauden tiloihinsa 12 äyrinmaan osalta. Mikko Matinpoika oli tuolloin jo Hämeenkyrön suurin maanomistaja. Hänellä oli läänityksenä runsaasti muitakin tiloja, mm. Vähän-Röyhiön kolmitaloinen kylä ja Vihteljärven Sikala nykyisessä Kankaanpäässä. Niiden viljelijöiden mielestä läänitykset olivat laittomia, ja he kieltäytyivät maksamasta verojaan Mikko Matinpojalle. Vuodesta 1613 lähtien luutnantti sitten käräjöi saataviaan toistuvasti, ja talonpojille määrättiin sakkoja. Käräjille hän vei verosaatavista myös Turkkilan Tommasen Klemetti Sipinpojan, Salon Tapani Eskonpojan ja Koiviston Matti Yrjönpojan. Sitkeimmin vastarintaa teki Sikalan talo. Isäntä Antti kieltäytyi veroista, ja myöhemmin hänen poikansa Paavo kuljetti verotavaransa Turun kruununmakasiiniin välttyäkseen veronmaksulta Mikko Matinpojalle. Tästä tempauksesta hänet tuomittiin 1630 talvikäräjillä kolmen markan sakkoon. Sikalan Erkki Olavinpoika valitti vielä maaherralle Mikko Matinpojasta, mutta sai palkakseen vain 40 markan sakon aiheettomana ja valheellisena pidetystä valituksestaan.

Selvältä näyttää, että moni kyröläinen kyseenalaisti Mikko Matinpojan vaatimukset ja omistusoikeudenkin. Tähän viittaa myös se, että käräjillä määrätyt ulosmittaukset jäivät usein toimeenpanematta. Terhi Nallinmaa-Luoto toteaakin Hämeenkyrön historiassa (osa I, s. 534), että ”Nuijasodan kokeneen sukupolven ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että ratsuväen upseeri, jonka edeltäjä oli anastanut talon kaatuneen nuijamiehen leskeltä ja lapsilta, kantoi nyt veroja vanhoilta nuijamiehiltä ja heidän pojiltaan”. Säätyvallan aikana herrasväkeä vastaan niskuroinut talonpoika joutui tietysti lopulta taipumaan. Jämijärven Tuomas Soini jopa poltti ”kurapuan” eräsijan rakennuksineen, veneineen ja kalanpyydyksineen. Soini jätti tulematta käräjille, mutta joutui myöhemmin vastuuseen tekosistaan.

Toinen kurapua

Tällaisille kiertotarinoille on ominaista se, että ne muuttuvat hieman ja saattavat saada täydennyksiä. Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön Historian I osassa (s. 631-32) SKS:n kansanrunousarkistoon talletetun toisen tarinan Timin kurapuasta.

"Sananparsi ´hankki kuin Timin kurapua sotaan´ on syntynyt näin. 30-vuotisen sodan aikan omisti Timinkartanoa, nykyistä Timinkylää, eräs sotaherra, joka sai käskyn sotaan. Kun hän oli juuri nainut, ei hän raskinut jättää nuorta vaimoaan, vaan viivytteli lähtöään. Viimein, kun hän läti, tuli ensimmäisessä ahteessa ämmä vastaan. Sotaherra palasi siitä takaisin huonoa onnea peläten. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Ämmänahteeksi. Toisella kertaa häntä tuli toisessa ahteessa sonni vastaan. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Sonninahteeksi. Palattuaan siitä takaisin hän sai 3. käskyn ja kun miekka seinällä soi, sanoi hän, että vaikka tulis itse piru häntä vastaan, niin hän menee, eikä koskaan palannut. Rouva lasketteli talvisin aikansa kuluksi Timistä itään päin olevassa jyrkässä ahteessa. Siitä on se ahde saanut nimensä  ´Brouvanahde´."

Tämä tarina ei sovi Mikko Matinpoikaan, mutta kylläkin hänen poikaansa, luutnantti Arvi(d) Mikonpoika Timiin. Toisin kuin tarina kertoo, palasi Arvi Mikonpoika 30-vuotisesta sodasta. Hän osallistui vielä kapteenina seurtaaviin, Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan käytyyn sotaan 1650-luvulla. Arvonsa tuntenut Arvi Mikonpoika onnistui kiistojen jälkeen 1645 saamaan kirkossa etupenkin papiston edessä. Ajan tavan mukaan hän osallistui säätyläisenä Hämeenkyrön uuden kirkon rakentamiseen 1640-luvun lopulla lahjoittamalla 1500 naulaa kirkon kattoa varten.

Väenottoja alettiin paeta yleisesti 30-vuotisen sodan aikana. Siksi kruunu perusti 1635 Karvian Kanttiin linnoituksen, Kyrön skanssin. Sinne sijoitetun sotajoukon tehtävänä oli haravoida Kyrön ja Pohjanmaan välistä laajaa erämaa-aluetta, johon miehiä pakeni molemmista suunnista sotaväenottoja välttelemään. Linnake jäi tyhjilleen 30-vuotisen sodan päätyttyä, mutta miehitettiin uudelleen 1656 Ruptuurin nimen saaneen Venäjänsodan aikana. Venäläishyökkäykseen varauduttiin tykkien ja 110-miehisen sotajoukon avulla. Aselevon jälkeen skanssi tehtäväksi tuli taas karkureiden etsintä. Linnakkeen päälliköksi tuli tässä vaiheessa sodasta palannut kapteeni Arvi Timi. Syksyllä 1659 hän lähti luutnanttinsa kanssa Pohjanmaalle pidättämään irtolaisia ja pestaamaan uusia rakuunoita. Kauhajoella heitä odotti erään virkansa menettäneen papin johtama talonpoikaisjoukko, joka karkasi upseerien kimppun. Timi ja hänen luutnanttinsa saivat pahoja vammoja. Talonpojat tuomittiin käräjillä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin sakoiksi ja kujanjuoksuksi, ja talonpojat määrättiin rakuunoiksi. Tähän nolonpuoleiseen tapaukseen näyttää skanssin toiminta päättyneen.

Kuningatar Kristiina lahjoitti Arvi Timille 1660 Vanajan neljän talon veroista suurimman osan. Reduktion yhteydessä tämä lahjoitus peruttiin 1683, vuotta ennen kapteenin kuolemaa. Timi oli ennättänyt huudattaa 1667 Vanajan taloista Vakerin itselleen, kun siihen oli tilaisuus talon verorästien vuoksi. Samana vuonna kapteenia kohtasi onnettomuus, kun hänen navettansa paloi. Hän sai käräjillä paloapua. Jutun käsittelyssä kävi ilmi, että navetan mukana paloi 12 lehmää ja härkäpari. Härkiä käytettiin siis isossa talossa vetoeläiminä hevosen ohella.

Arvin vaimo Kaarina Birgerintytär oli kotoisin Kyrön ulkopuolelta, mahdollisesti Ruotsista saakka. Suomea hän silti ymmärsi. Se kävi ilmi, kun rouva nosti oikeusjutun piikaansa Kaisa Sipintytärtä vastaan. Kaarina oli antanut pari korvapuustia piialle tämän tottelemattomuudesta, jolloin piika kirosi hänen kätensä. Kiihtynyt emäntä ojensi Kaisaa leipälapiolla, jolloin piika otti leipälapio, työnsi emännän seinää vasten ja sanoi tälle useaan kertaan: "Wie helfvetin tulen sinun kätes, ennen Joulua sinun pitä syömän tämän yles." Juttu lykättiin todistajien puuttuessa, eikä siihen enää palattu. Toteennäytettynä syyte olisi voinut johtaa jopa kuolemantuomioon, sillä isännät ja emännät rinnastettiin periaatteessa vanhempiin, joiden kiroamisesta voimassa ollut Mooseksen laki määräsi kuolemantuomion.

Kuningas myönsi Arvi Timille 1664 kruunulle osoitetusta uskollisuudesta ja 50 vuotta kestäneestä sotapalvelusta 8 viljatynnyrin vuotuisen eläkkeen. Palvelun pituudessa on epäilemättä hieman hyvän miehen lisää, mutta kunniakkaan sotauran mies teki. Pitäjän varkkaimpiin kuulunut Arvi Timi köyhtyi viimeisinä vuosinaan. Kun Arvin ja hänen vaimonsa kuolinpesää selviteltiin 1689, havaittiin velat varoja suuremmiksi. Niinpä talo joutui pois suvulta.

Timin kylässä oli ollut neljä taloa, jotka Lasse Pentinpoika oli yhdistänyt yhdeksi. Timin tilaa hallitsivat upseerit ja säätyläiset vuoteen 1740. Sen jälkeen tila siirtyi talonpoikien hallintaan ja jaettiin taas neljäksi taloksi: Yrjölä, Jaakkola, Mäkelä ja Jussila eli Alanen.

Puasta

Nuorison keskuudessa ”pua” näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä Hämeenkyrössä, sen sijaan vanhempi polvi tuntee sanonnan hyvin. Vielä 1700-luvulla muuatta vaimoihmistä oli kunnioitettu mm. termillä ”homepua”. Käräjillehän siitä mentiin, mutta pienin korvauksin ja oikeuden edessä sovinnon tekemällä asiasta selvittiin.

Itäisillä mailla pua tunnettiin harvinaisena ilmaisuna muodossa ”puo”. Tästähän sitten saatiin aikaiseksi jonkinlaisia sanaleikkejäkin: Suomen johtavana pessimistikuntana tunnettu Puolanka on siis persnaru.

Pesäpallokentällä saattoi yleisö ajolähtöön pakotettaessa ohjastaa koppia ottavaa takakenttää raivokkaalla huudolla: ”Puota!!!”. Lie siinä joskus lännestä päin saapunut vierasjoukkue hieman ihmetellyt…

ITSENÄISYYSJUHLINTAA HÄMEENKYRÖSSÄ TASAVUOSIKYMMENIN

(Julkaistu Kyrön Joulussa 2017)

Kyrön Sanomat kertoi 7.12.1917, että senaatti on kolme päivää aiemmin esittänyt eduskunnalle Suomen julistamista itsenäiseksi. Tieto itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä eduskunnassa 6.12. ei tietenkään lehden tähän numeroon ehtinyt. Viikkoa myöhemminkin jäi itsenäisyyden käsittely lehdessä melko vähäiselle huomiolle. Itsenäisyyttä ei sen kummemmin juhlittu Hämeenkyrössä kuin muuallakaan. Niin lehden palstat kuin ihmisten mielet täyttyivät pikemmin pahoista aavistuksista. Työttömyys, elintarvikepula ja kasvavat yhteiskunnalliset ristiriidat kalvoivat luottamusta tulevaan.

Verisen sisällissodan jälkeen sopivasta itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeistossa ajateltiin Suomen irtautuneen Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja itsenäisyyttä haluttiin juhlia valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää. Tämän jälkeen 6.12. vakiintui vähitellen itsenäisyyspäiväksi.

Valkoisen Suomen juhlapäivä 1927

Joulukuun kuudetta päivää vietettiin virallisesti itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 alkaen, jolloin siitä tuli kouluissa, tuomioistuimissa ja virastoissa yleinen vapaapäivä. Vuonna 1926 itsenäisyyspäivä osui tiistaiksi. Itsenäisyyspäivästä tuli palkallinen vapaapäivä vasta kolme vuotta myöhemmin. Tämä tietysti rajoitti itsenäisyyden kymmenvuotisjuhliin osallistumista Hämeenkyrössäkin.

Hämeenkyrön Sanomien pääkirjoituksessa ennen itsenäisyyspäivää viitattiin kymmenen vuotta aiemmin saavutettuun riippumattomuuteen, jota oli pyhästi ja hartaasti toivottu. Ikimuistoisena päivänä täyttyi vuosisatainen unelma, ”lukemattomien hautaanmenneitten sukupolvien kaipaus”. U.W. Valakorpi totesi myös, ettei itsenäistymispäivä sinänsä merkinnyt vapautumista sorron ja orjuuden kahleista. Vaadittiin valmiutta uhrata oma henki vapauden lunastamiseksi. Itsenäisyyspäivän juhlinnan tuli lujittaa isänmaallista intoa:

”Olkoon se omansa antamaan meille voimaa seistä yhtenä ja jakamattomana Suomen kansana, jota ei mikään mahti maailmassa voi murtaa eikä hajoittaa. Maan vapauden ja itsenäisyyden tuli yhtäläisesti kullekin kansalaiselle, olipa hän rikas tai köyhä. Siksi jokaisen pyhä velvollisuus on panna kaikkemme likoon itsenäisyyden säilyttämiseksi.  Tähän työhön ei ole kukaan liian halpa, ei kukaan liian vanha. Kukin uurastakoon omalla sarallaan, jokainen voi maatansa ja kansaansa jollain tavoin palvella.”

Lopuksi kirjoittaja vetosi kaikkiin siniristilippujen nostamiseksi hulmuamaan Suomen vapaan tasavallan kunniaksi. Jälkikäteen lehti totesikin siniristilippujen määrä suuresti kasvaneen edellisvuodesta. Mutta lippukulttuuria oli silti kehitettävä, että päästäisiin sivistysmaiden tasolle, sillä monessa talossa ja asumuksessa liputus jäi edelleen toimittamatta. Liputusasiaa ajettiin innokkaasti vastaitsenäistyneessä maassa. Asialla olivat erityisesti Suomalaisuuden Liitto ja lippuasiaa varten erityisesti perustettu Itsenäisyyden Liitto.

Juhlapäivän virallinen ohjelma alkoi juhlajumalanpalveluksella klo 14. Kirkkoon oli kertynyt yleisöä varsin runsaasti. Alttaripalveluksen suoritti pastori Ensio Borg ja saarnan piti pastori Erkki E. Hankala. Kirkonmenojen jälkeen suojeluskuntalaiset ja lotat kokoontuivat Suomelaan. Juhlaohjelmaan kuului mm. yhteislaulua ja valistusohjaaja Rihtniemen puhe. Rihtniemi otti tilaisuudessa vastaan myös lottavalan. Tilaisuus päätettiin Maamme-lauluun. Kyseessä oli siis selkeästi sisällissodan voittaneen oikeiston itsenäisyysjuhla, johon sisällissodan hävinneen puolen edustajat tuskin osallistuivat.

Paikallislehti kertoi myös Heinijärven koululla vietetyn itsenäisyysjuhlaa ja arveli mahdollisesti muuallakin järjestetyn vastaavia juhlahetkiä. Lisäksi monessa paikassa kerryttiin joukolla kuuntelemaan edellisenä vuonna toimintansa aloittaneen Yleisradion Kansallisteatterista lähettämää itsenäisyysjuhlan ohjelmaa.

Kunnan itsenäisyysjuhla 1937

Vuoden 1937 itsenäisyysjuhliin valmistauduttiin erilaisessa poliittisessa tilanteessa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Lapuanliikkeen edustama äärioikeistolainen suuntaus koetteli suomalaista demokratiaa 1930-luuvun alun lamavuosina. Hämeenkyrössäkin neljä sosialidemokraattien kunnanvaltuutettua pakotettiin luopumaan tehtävästään. Lapuanliike lakkautettiin Mäntsälän epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen, ja maan taloudellinen tilakin parani yleismaailmallisen laman hellittäessä. Kannatustaan kasvattanut Sosialidemokraattinen puolue kaipaili jo hallitusvastuuseen, mutta esteenä oli presidentti P.E. Svinhufvud. Hän ilmoitti suoraan, ettei tule nimittämään sosialidemokraatteja hallitukseen. Vuoden 1937 presidentinvaaleissa Svinhufvud tähtäsi uudelle kaudelle tunnuksenaan ”Ukko-Pekka uudelleen”. Sosialidemokraattien epävirallinen vaaliteema olikin: ”Ukko-Pekka uudelleen – Luumäelle”. Presidentinvaalien yhteydessä SDP ja Maalaisliitto löysivät toisensa. Sosialidemokraattien tuella Maalaisliiton Kyösti Kallio valittiin Suomen tasavallan presidentiksi, ja vaalien jälkeen muodostettiin maahamme ensimmäinen punamultahallitus pääministerinään edistyspuolueen A.K. Cajander.

Hämeenkyrössäkin sosialidemokraattisten työväenyhdistysten toiminta vireytyi lapualaisvuosien jälkeen. Yhdistyksissä oli tilaa myös vasemmistososialisteille ja aatteeltaan lähellä kommunismia oleville. Heitä yhdistyksiin liittyikin, kun Moskovakin ohjeisti kommunisteja yhteistyöhön sosiaalidemokraattien ja maltillisten porvarillisten keskustavoimien kanssa fasismin ja äärioikeistolaisuuden noustessa ympäri Eurooppaa. Kyröläisessä kunnallispolitiikassa oli itse asiassa vai yksi kiistanaihe, jossa oikeiston ja vasemmiston välinen juopa tuli esiin: kysymys Hämeenkyrön Suojeluskunnan määrärahoista. Monille sosialidemokraateille suojeluskuntajärjestö oli edelleen ”kaiken järjestysvallan yläpuolella oleva kuularuiskujumala”, jonka tukeminen kunnan verovaroin ei käynyt päinsä.  Vasemmisto äänesti aina valtuustossa suojeluskunnalle myönnettävää määrärahaa vastaa, ja vasemmistoenemmistöisen kunnanvaltuuston aikana 1929 – 30 se korvattiin työttömyyden lieventämiseen tarkoitetulla määrärahalla.

Sosiaalidemokraatit olivat nyt hallitusvastuussa, ja puolue ohjasi jäseniään niin itsenäisyyspäivän viettoon kuin Suomen lipun käyttämiseen. Tämä näkyi suhtautumisessa itsenäisyyden 20-vuotisjuhlintaan. Opetusministeriö lähetti syyskuussa kiertokirjeen itsenäissyyjuhlien viettämisestä, ja tähän nojaten kunnanvaltuusto päätti 30.11.1937 järjestää kaikille kuntalaisille tarkoitetun avoimen itsenäisyysjuhlan. Juhlaa varten myönnettiin 1500 markan määräraha kunnanvaltuuston käyttörahoista, ja samalla valittiin erityinen toimikunta valmistelemaan juhlaa. Itsenäisyyspäivään oli tuolloin enää viikko, joten arvattavasti asiasta oli päästy yhteisymmärrykseen jo ennen kokousta. Juhlavalmisteluja lienee jo tehty, ja yksimielisen päätökseen päästiin, kun kunnanvaltuuston osallistumisesta juhlajumalanpalvelukseen ei tehty päätöstä. Lausuttiin vain toivomus, että mahdollisimman moni valtuutetuista osallistuisi jumalanpalvelukseen.

Itsenäisyyspäivästä oli tullut palkallinen vapaapäivä 1929 ja 1937 punamultahallituksen aikaan siitä tehtiin yleinen juhla- ja vapaapäivä. Vuoden 1937 itsenäisyyspäivä osui maanantaiksi. Juhlajumalanpalvelus alkoi klo 12. Suojeluskunta marssi tilaisuuteen Kyrölästä, osalle sosialidemokraatteja tämä suojeluskunnan näkyvä esiintyminen lienee ollut syy kirkonmenoista jättäytymiselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi Kyrölässä kunnan toimeenpanema itsenäisyysjuhla. Hämeenkyrön Sanomien mukaan juhlapukuista väkeä kaikista kansalaispiireistä kertyi niin, että Kyrölä oli täynnä eteistä myöten. Juhlan järjestäjät olivat osanneet kuitenkin valmistautua väenpaljouteen, sillä juhlasaliin oli asennettu mikrofoni ja ravintolahuoneeseen kovaääninen, joten salin ulkopuolellakin saattoi seurata ohjelman suoritusta. Ohjelman aloitti Kyröskosken orkesterin musiikkiesitys, jonka jälkeen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, opettaja Matti Lähteenmäki piti tervetuliaispuheen. Siinä hän käsitteli itsenäistymisen vaiheita korostaen puheen loppuosassa pyrkimystä entistä suurempaan yksimielisyyteen, koska yksimielisyys on itsenäisyytemme vankin turva. Sen jälkeen neiti Siiri Behse esitti yksinlaulua, ja rouva Anni Väisänen lausui Kanteletarta ja Eino Leinoa.

Väliajan jälkeen agronomi Urho Seppälä piti juhlapuheen, jossa korosti itsenäisyyden kallisarvoisuutta kaikille suomalaisille. Siksi myös jokaisen on itsenäisyyttä vaalittava ja toimittava yksimielisesti säilyttääksemme asemamme kansojen joukossa.  Juhlapuheen jälkeen Hämeenkyrön kirkonkylän vastaperustettu mieskuoro esiintyi opettaja P. Tuomisen johdolla. Sitten puhujalavalle nousi sosiaalidemokraattien vasemman laidan edustaja, maanviljelijä Pertti Rapio. Rapio oli yksi niistä neljästä, jotka oli erotettu lapualaisvuosina kunnanvaltuustosta. Hän palasi valtuuston jäseneksi 1936. Paikallislehden mukaan hänen lämminhenkinen puheensa korosti myös yksimielisyyden tärkeyttä kansakunnan itsenäisyyden lujittamisessa. Puheensa lopuksi Rapio kohotti isänmaalle kolminkertaisen eläköönhuudon, johon juhlayleisö täydestä sydämestä yhtyi. Viimeisenä ohjelmanumerona nähtiin taiteilija Simo Kaarion kuvaelmasarja, jonka ensimmäinen osa kuvaili sortovuosien pimeyttä, toinen osajääkäreitten rynnistystä maamme vapauden edestä ja kolmas vapauden aamun sarastusta. Viimeisessä osassa laulettuun Maamme-lauluun yhtyi yleisö innostuneena ja hartain mielin. Juhla kokonaisuudessaan todettiin lämmintunnelmaiseksi, välittömäksi ja kohottavaksi.

Kunnan itsenäisyysjuhlassa korostettiin voimakkaasti yksimielisyyttä. Toisaalta oikeisto halusi ymmärrettävästi vaalia kuvaa vuoden 1918 tapahtumista nimenomaan vapaussotana. Samaan aikaan kunnan itsenäisyysjuhlien kanssa esiteltiin Hämeenkyrön Sanomissa vastavalmistunutta vapaussodan Mannanmäen muistomerkkiä. Sen rakentamista oli suunniteltu jo aiemmin, mutta lopullinen päätös tehtiin 1936. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1937 ja torni valmistui marraskuun lopulla. Muistomerkin oli tarkoitus toimia myös näkötornina, kahvilana ja ilmavalvonta-aseman. Tornin vihkiminen toimitettiin sitten Marianpäivänä 25.3.1938. Tuolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta Mannamäen taistelujen päättymisestä.

Itsenäisyyspäivä kunnallisvaalien varjossa 1947

Suomen 30-vuotinen itsenäisyys jäi sodasta toipuvassa maassa vähälle juhlinnalle niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Ymmärrettäviä syitäkin löytyy. Arkielämän vaikeudet työnsivät juhlinnan taustalle. Raskaita sotakorvauksia maksettiin, siirtoväen auttaminen rasitti taloutta, maan jälleenrakentaminen imi voimat. Lisäksi poliittinen tilanne oli epävakaa ja ristiriitainen. Maan alta välirauhan myötä noussut kommunistinen puolue oli noussut eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi. Maata kohti ns. kolmen suuren hallitus (SKADL, SDP ja Maalaisliitto). Vaaran vuosina 1944 – 48 pelättiin Neuvostoliiton miehitystä tai mahdollista kommunistien vallankaappausta. Tässä tilanteessa ei itsenäisyyspäivää vietetty mitenkään tavallista juhlallisemmin menoin.

Hämeenkyrössä nykyistä kunnanhallitusta vastaava kunnallislautakunta käsitteli kokouksessaan 29.11. itsenäisyyspäiväjuhlaa. Todettiin, että kunta ei juhlaa järjestä. Siltä varalta, että ”jonkun yhtymän tai järjestön toimesta tultaisiin koko kunnan käsittävä juhlatilaisuus järjestämään”, varattiin 25 000 markan määräraha. Kunnan rahat säästyivät, sillä pitäjästä ei varmasti löytänyt sellaista järjestöä, jonka juhlat olisi koettu poliittisen jakolinjan molemmin puolin neutraaliksi. Hämeenkyrön Sanomat ei uutisoinut mitään itsenäisyyspäivän vietosta vuonna 1947. Itsenäisyyspäivään liittyen paikallislehti julkaisi vain 12.12. tasavallan presidentti J.K. Paasikiven Messuhallin juhlassa itsenäisyyspäivänä pitämän puheen. Aiemmista itsenäisyyspäivien järjestäjistä Suojeluskunta ja Lotta Svärd oli lakkautettu, joten luontevaa itsenäisyysjuhlien organisoijaa ei oikeistosta löytynyt. Vasemmalla itsenäisyysjuhlan perinteisiä muotoja pidettiin tuolla hetkellä ilmeisesti silkkana porvarillisena hapatuksena. Pitäjän lukuisissa kansakouluissa itsenäisyyttä varmasti muistettiin, mutta nämä juhlat eivät ylittäneet yleisestä paperipulasta kärsivän paikallislehden uutiskynnystä.

Kunnallislautakunta varasi rahaa kunnan yhteisen itsenäisyysjuhlan järjestämiseen. Halukasta järjestäjää ei löytynyt.

Juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä järjestettiin kunnallisvaalit 4. – 5.12. Osaltaan vaalitaistelu ja vaalituloksen jännittäminen lienevät vähentäneet lauantaiksi osuneen itsenäisyyspäivään valmistautumista. Hämeenkyrössä vasemmiston kärsi vaalitappion, mutta säilytti niukan enemmistön kunnanvaltuustossa 12 paikalla. Porvarillinen puoli sai 11 valtuutettua. Äänestysvilkkaus ylitti nykylukemat, äänioikeuttaan käytti 64,1 prosenttia kyröläisistä.

Neljäkymmentä täyteen

Paljon perusteellisempaa oli juhliminen Suomi täyttäessä 40 vuotta 1957. Kunnanvaltuusto perusti itsenäisyysjuhlaa valmistelemaan Arvo Pentin johtaman toimikunnan, jonka muina jäseninä olivat Sven Palonen, Reino Kotakorpi, Oskari Kulmala, Henrik Nyholm ja Aulis Poussa. Kunnanhallitus puolestaan valitsi kunnan edustajiksi Helsingissä pidettyyn valtakunnallisen itsenäisyyspäivän juhlaan valtuuston puheenjohtajan Kalle Lehtiniemen ja varapuheenjohtaja Urpo Suojasen. Juhlatoimikunta päätti pitää juhlan Yhteiskoululla ja kutsui puhujaksi tilaisuuteen Pirkanmaan Maakuntaliiton puheenjohtajan, maisteri Yrjö Silon. Itsenäisyyspäivä osui tuolloin perjantaille. Jumalanpalvelukseen järjestettiin neljä ylimääräistä linja-autoa Vesajärven, Jumesniemen, Haukijärven ja Osaran suunnilta.

Juhlajumalanpalveluksessa saarnasi pastori Juhani Kalmanlehto. Kirkonmenojen jälkeen kokoonnuttiin sankarihaudoille, jossa Kyröskosken VPK soitti, kirkkokuoro lauloi ja veisattiin yhteisesti virsi. Seppeleen sankarihaudoille laskivat Hämeenkyrön kunta, seurakunta, Hämeenkyrön Sotainvalidien Veljesliitto, reserviupseerit ja reservialiupseerit. Kunnan ja invalidien seppeleet laskettiin myös vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille. Lopuksi soittokunta esitti Klemetin sävellyksen ”Oi kallis Suomenmaa”.

Tilauslinja-autot siirsivät siten juhlaväkeä kirkolta yhteiskoululle, jossa nautittiin kirkkokahvit kello 12. Kahvitarjoilu oli maksuton kaatuneiden omaisille ja invalideille. Varsinainen juhla alkoi puoli tuntia myöhemmin. Kyröskosken VPK:n esittämän Finlandian jälkeen Kyron tehtaan sosiaalipäällikkö Arvo Autio piti tervetulopuheen. Kyröskosken mieskuoron esiinnyttyä oli Yhteiskoulun oppilaiden vuoro esittää lehtorien Irma Lonkan ja Raili Tähtisen kirjoittama ja toteuttama yhdeksänosainen kuvaelma ”Itsenäisyyden ajatus”. Kuvaelman teeman luki Matti Yrjölä. Paikallislehden mukaan esiintyjät suorittivat osansa ”reippaasti ja asiallisesti, voidaanpa sanoa hyvin”. Väliajan jälkeen oli uudelleen soittokunnan vuoro, jonka jälkeen esiintyi baritonilaulaja Jorma Pukkila. Maisteri Yrjö Silon pidettyä juhlapuheen sai juhlaväki seurata vielä toisenkin Yhteiskoulun oppilaiden kuvaelman. Juhla päättyi torvien säestyksellä yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Suomi 50

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa sai vasemmisto 103 paikkaa ja näin muodoin enemmistön eduskuntaan. Vaalien jälkeen Suomeen muodostettiin kansanrintamahallitus, johon kuuluivat vasemmistopuolueet ja Keskustapuolue. Myös Hämeenkyrön kunnalliselämässä edettiin vasemmiston johdolla, kun se saavutti enemmistön kunnanvaltuustoon 1964 kunnallisvaaleissa.

Suomi-neidon ehtiessä miehen ikään valmisteltiin juhlavuotta huolellisesti niin valtiollisella tasolla kuin monien järjestöjen toimesta. Juhlarahaa, 10 markan hopeakolikkoa, painettiin peräti miljoona kappaletta. 

Kuvanveistäjä Heikki Häiväoja muotoili Itsenäisyyden 50-vuotisjuhlarahan. Hopearahan tunnuspuolen viisi lentävää kalasääskeä symboloivat itsenäisyyden viittä vuosikymmentä. Kuvattu Asko Myllymäen kokoelmista.

Arvopuolen pysty- ja vaakasuorat kuviot muodostavat kaupunkinäkymän, joka viittaa jatkuvaan rakentamiseen. Kuvattu Asko Myllymäen kokoelmista.

Kun Suomi itsenäistyi 1917, kylvettiin Itsenäisyyden kuusi. Se istutettiin Kaivopuistoon Helsinkiin vuonna 1931. Suomen täyttäessä 50 vuotta, istutettiin maassamme yli 30 000 Itsenäisyyden kuusen siemenistä kasvatettua jälkeläistä, Kotikuusta. Kampanjan takana oli SOK, joka kaupallisena organisaationa halusi olla tukemassa suomalaista yhteiskuntaa näkyvästi. Se myi kymmeniätuhansia kuusentaimia laattoineen itsenäisyyden kunniaksi, ja jotkut osuuskaupat lahjoittivat näitä kuusia oman alueensa kouluille. Sen lisäksi moni istutti itsenäisyyden kuusen omista taimistaan, itsekin muistan olleeni mukana sellaista kotipihaan laittamassa.

Tässä Hämeenkyrön tunnetuin Kotikuusi. Pappilanjoen sillanpielessä oleva kuusi valaistaan joulun seuduksi. Harva tiennee, että kuusi on istutettu 1967 osana Kotikuusikampanjaa.

Hämeenkyrön Sanomissa käsiteltiin itsenäisyyspäivä laajasti 1.12. ilmestyneessä numerossa. Lehdessä oli erillinen sivu, jossa oli sekä valtakunnallista että paikallista aineistoa. Valtakunnallista aineistoa edusti mm. ruotsinsuomalaisten tervehdys sekä eduskunnan puhemiehen ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien vetoomus, jossa he kannustivat hankkimaan koteihin Sotainvalidien Veljesliiton teettämiä faksimilekopioita Eduskunnan 6.12.1917 hyväksymästä itsenäisyysjulistuksesta. Hämeenkyröläistä panosta edustivat mm. Vieno Metsolan lapsuudenmuistot vuosista 1917–18 ja toisaalta nuorten kouluissa järjestettyjen kirjoituskilpailujen tuotoksia. Aineista riemastuttavimmassa kirjoittaja spekuloi otsikolla ”Kun vietämme itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa”. Hän arveli muun muassa, että useimmilla suomalaisilla on tuolloin lomamökki kuussa. Lähes jokaisella on oma avaruusaluksensa, mutta voihan niihinkin tulla vikoja. Siksi kuuhun on järjestetty myös säännöllistä reittiliikennettä linja-autojen tapaan. Suomalaiset uudisasukkaita on myös kuussa Suomen siirtomaissa. He viihtyvät siellä oivallisesti, koska elämä kuussa on alkeellisempaa. Siksi he pääsevät käyttämään aivojaan kuun koneellistamisessa. Koulua ei enää käytäisi, vaan opiskelu tapahtuisi television välityksellä. Viisaat professorit opettaisivat lapsia lukemaan ja laskemaan koulu-tv-ohjelmissa.

Itsenäisyyspäivää vietettiin tällä kertaa keskiviikkona. Päivä alkoi kunnan seppeleiden laskulla sankarihaudoille, vakaumuksensa puolesta kaatuneiden haudalle sekä nimismies Väinö Nyströmin haudalle. Juhlajumalanpalveluksen jälkeen seurakunta laski seppeleet sankarihaudoille ja vakaumuksensa puolesta kaatuneille. Sankarihaudoille veivät seppeleensä Sotainvalidien veljesliiton Hämeenkyrön osasto, Hämeenkyrön Sotaveteraanien Huoltoyhdistys sekä Hämeenkyrön reservinupseerit ja aliupseerit. Viimeksi mainitut laskivat seppeleensä myös Mannanmäen muistomerkille.

Vuoden 1967 itsenäisyyspäivänä kunnan edustajat laskivat seppeleen sekä sisällissodassa kaatuneiden ja murhattujen punaisten muistomerkille että punaisten murhaamien nimismiehen Väinö Nyströmin ja hänen poikansa Laurin hautakivelle.

Juhlat pidettiin tällä kertaa pari vuotta aiemmin valmistuneen Keskuskoulun juhlasalissa. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Pertti Rapio totesin tervehdyssanoissaan, että tulevaisuutta ajatellen on meidän rakennettava tätä maata yhdessä. Työ, koti ja turvallisuus ovat perusedellytyksiä.  Jokainen itsenäinen kansakunta on vastuussa rauhasta sekä itselleen että toisilleen.

Rapion puheen jälkeen näyttelijä Tapani Perttu luki otteen Sillanpään teoksesta Ihmiset suviyössä. Hämeenkyrön opettajien vahvistetun kvartetin esiinnyttyä piti Tampereen yliopiston professori Erkki Pystynen juhlapuheen. Pystynen avasi puheensa kysymällä, ovatko 50 vuotta sitten itsenäisyydelle asetetut tavoitteet täyttyneet: ”Epäilyksettä voimme vastata: Juhlatuliin on aihetta. Itsenäisyyskynttilät palavat yhä vapaan Suomen vapaiden kotien ikkunoilla.” Puheessaan Pystynen pohti isänmaallisuutta perimmäisenä arvona ja käsitteli yhteiskunnallisten ongelmien ja ristiriitojen esiintymistä. Ristiriidat on ratkaistava rakentavassa sovussa itsekieltäymystä ja toisen arvoja kunnioittaen. Pohdiskelunsa Pystynen päätti seuraavasti: ”Jos isänmaallisuus kansassa kuolee, rappeutuu isänmaallisuus ja itse kansa. Näin ollen kansamme menestymisen nimessä perustehtävämme on kasvattaa itse itseämme ja nuorisoamme näiden arvojen kunnioitukseen.”

Juhla jatkui Kyröskosken Mieskuoron laululla ja Kyröskosken Kiskojien naisten liikuntaesityksellä. Yhteiskoulun Teinikunta esitti Aleksis Kiven näytelmän ”Yö ja päivä”. Juhlan päätössanat lausui pankinjohtaja Kalle Lehtiniemi.

Itsenäisyyden ensimmäistä kymmenvuotisjuhlaa vietettiin Hämeenkyrössä valkoisen Suomen juhlana. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut, kunnan järjestämässä itsenäisyysjuhlissa sosialidemokraatit olivat jo mukana. Sisällissodan jälkeinen kansallinen eheytyminen oli edennyt, mutta kommunistit olivat sen ulkopuolella. Tämä näkyi hyvin sodan jälkeen 1947: sodan jälkeen toimintavapauden saaneet kommunistit eivät olleet innokkaita itsenäisyyttä juhlimaan, vaikka puolue oli hallituksessakin. Kymmenen vuotta myöhemmin oltiin taas eheytymisen tiellä. Kunnallisella tasolla tämä näkyi seppeleenlaskussakin; myös vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille laskettiin kunnan seppele. Suomi 50 –juhlavuotta vietettiin jo konsensuksen merkeissä. SKDL oli hallituksessa ja niin eduskunnassa kuin Hämeenkyrön kunnallisvaltuustossakin oli vasemmistoenemmistö – kummassakin viimeistä kertaa. Paikallisella tasolla seurakuntakin oli jo valmis laskemaan kukkalaitteen vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille. Ja toisaalta kunta kukitti sankarihautojen ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkin lisäksi myös sisällissodassa murhatun nimismies Väinö Nyströmin haudan. Poliittisen rintamalinjan molemmin puolin oli varmasti henkilöitä, joiden oli henkilökohtaisesti vaikea vielä 50 vuotta sisällissodan tapahtumien jälkeen sovinnollisuuteen taipua. Mutta itsenäisyys nähtiin puolin ja toisin asiaksi, jonka arvoa ei käyty kiistämään.

Kirjoittelen tätä artikkelia toukokuisessa lumisateessa. Itsenäisyyden juhlavuosi näkyy jo monin tavoin, varsinkin kaupallinen puoli on ollut aktiivinen itsenäisyyttä tuotteistaessaan. Onpa esim. keskioluen ystäville tarjolla 100-pack, siis sadan keskioluttölkin itsenäisyyspakkaus. Vuonna 1967 keskiolut sentään lymysi vielä Alkon myyntitiskien takana. Edistystä tämäkin? Juhlinta kiihtyy syksyn mittaan ja saavuttaa epäilemättä huippunsa 6.12.2017. Vuosikymmenten kuluttua voimme katsoa taaksepäin ja eritellä eri näkökulmista itsenäisyyden juhlavuoden viettoa ja sen merkitystä suomalaisille. Vuosi 2027 tarjonnee taas tilaisuuden tavallista juhlallisempaan itsenäisyyspäivän viettoon. Silloinhan voi vaikka muistella vuoden 2017 itsenäisyysjuhlia.

Lähteet

Hämeenkyrön kunnanarkisto: Kunnanvaltuusto ja kunnallislautakunnan/kunnanhallituksen pöytäkirjat 1927, 1937, 1947, 1957 ja 1967.

Hämeenkyrön Sanomat 1927, 1937, 1947, 1957 ja 1967.

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistys ry, 1974.  

Asko Mielonen: Kohti joulukuun kuudetta. Kyrön Joulu 2016.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

http://kotikuusi.enoprogramme.org/?tmpl=%2Fsystem%2Fapp%2Ftemplates%2Fprint%2F&showPrintDialog=1 Luettu 2.5.2017.

Malakias Costiander - kyröläissyntyinen koulumestari ja kirjamies

Malakias Costiander syntyi Hämeenkyrön Kostulassa 11.12.1815. Hänen isänsä oli Paaston tilan isäntä, lautamies Juho Juhonpoika Paasto ja äitinsä Anna Juhontytär. Hämeenkyrön kirkkoherra Friberg huomasi lukukinkereillä pojan lahjat ja toimitti Malakiaan 13-vuotiaana Porin ruotsalaiseen triviaalikouluun. Ajan tapaan koulupojalle annettiin uusi sukunimi. Malakiaasta tuli Costiander kotikylänsä Kostulan mukaan.

Porista Malakias siirtyi Turun kymnaasiin, josta hän valmistui ylioppilaaksi 1839. Hän ehti kirjoittautua yliopistoon päämääränään papin ura, ennen kuin lähti kesänviettoon kotiinsa Kostulaan. Hämeenkyrössä Malakias ennätti harjoitella pappisuraa varten niin saarnaamalla kotitalonsa suuresta koivusta kylän lapsille kuin oikeasta saarnastuolista Hämeenkyrön kirkossa. Syyspuolella 1839 hän sai nenäänsä kasvaimen, joka aiheutti puhevian. Papinurasta oli luovuttava, joten Malakias hakeutui ystävänsä Nurmijärven kappalaisen Tolpon kehotuksesta Nurmijärven koulumestariksi.

Koulumestarin palkkaus ja yhteiskunnallinen asema oli tuolloin kovin vaatimaton papistoon verrattuna. Costiander avioitui 1845 Ikaalisissa lasimestari Iisakki Ikalinin tyttären Edla Agathan kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joten Costianderin oli hankittava sivutuloja. Hän oli palovakuutusmies, erilaisten asiakirjojen laatija, huutokauppojen kirjuri ja kirkon arkiston muistiinpanojen laatija. Tuottoisin sivutyö oli todennäköisesti Nurmijärven lainajyvästön eli pitäjänmakasiinin hoitaminen. Se koitui lopulta myös Costianderin kohtaloksi. Hän käsitteli jyvästönhoitajana isojakin rahasummia, ja ollessaan matkalla Helsinkiin hakemaan kunnalle tulevia rahoja joutui hän ryöstömurhan uhriksi 1.1.1870. Murhaaja jäi rahoitta, sillä Costiander oli vasta matkalla hakemaan rahalähetystä.  Kaiken lisäksi tilintarkastuksen jälkeen luultiin hänen syyllistyneen kavallukseen. Tämä osoittautui erehdykseksi, mutta Costianderin leski oli jo ehditty häätää talostaan korvausten saamiseksi. Erehdyksen selvittyä leskelle alettiin maksaa eläkettä, mutta taloa hän ei saanut takaisin.

Koulumestarin työnsä Costiander hoiti tunnollisesti ja tuloksellisesti. Hän antoi uransa aikana opetusta 6877 oppilaalle. Piispantarkastuksissa todettiin toistuvasti seurakuntalaisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys kiitettäväksi. Costianderin ohella tästä kiitos lankesi seurakunnan kappalaiselle, J.F. Bergille. Tämä organisoi tehokkaan pyhäkoulujärjestelmän luomaan perustan pitäjänkoulun ja rippikoulujen opetukselle.

Tunnetuin Costianderin oppilaista oli Aleksis Kivi. Aleksis – tuolloin vielä Stenvall – pantiin 1841 kuusivuotiaana kahden veljensä kanssa Costianderin kouluun. Alkumenestys ei ollut hääppöinen, mutta 1845 Aleksis meni uudelleen koulumestarin oppiin paremmin tuloksin. Myöhemmin opettaja ja oppilas ehkä ystävystyivätkin, ainakin perimätiedon mukaan Kivi kävi tapaamassa Costianderia Nurmijärvellä loma-aikoina. Epäilemättä Kivi sai osaltaan Costianderilta innoitusta kirjalliseen toimintaansa, mahdollisesti neuvojakin ensimmäisiin kirjoitusyrityksiinsä. Lienee selvää, että Seitsemän veljeksen lukkarin piirteissä on enemmän tai vähemmän Costianderia.

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran

Malakias Costiander oli kiinnostunut kirjoittamisesta ja suomen kirjakielen kehittämisestä. Hän sommitteli jo lukioaikanaan heksametrimittaa käyttäen runoelman Jaakosta, Kyröskosken myllymiehestä. Runoelma oli ensimmäisiä suomenkielisiä heksametrirunoja. Costiander sai runoelmansa julkaistuksi 1845. J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä painettua vihkosta myytiin kahdeksan hopeakopeekan hinnalla. Minulle se maksoi 20 euroa helsinkiläisestä antikvariaatista ostettuna.

Costianderin teksti ansaitsee tulla nähtäväksi, siksi olen skannannut sen tähän parilla selityksellä lisättynä.

Fraktuura saattaa olla aluksi hankalaa luettavaksi, joten ”suomennettakoon tähän runoelma ensimmäinen kappale. Aluksi tekijä lainaa – kuin kykyjään epäillen – Kanteletarta: Piä pihti walkiata, Jotta lauloa näkisin.

Laskua talven kylmimmäll´ aikaa teki korpeen

Aurinkoinen; hän on joskus talvellakin kirkas.

Koski, Kyrösselkää huojentava, vahtona jyskyi

Uurrostansa, jok´ on kovapohjainen ja kivestä,

Syöpynyt, ettei syövy´ enää; mäki kohden puolen

Korkia vanhettuneita ja pitkiä kantava luppo-

Kuusia, joitten huippuihin tuo päivä säteensa

Viimeiset heittää, kun kalpi jo laksoja varjoo,

Kosket, erittäin suuret, ovat nähdäkseni jylhät;

Sentään hyödykkäät, saa taito ne vaan etehensä.

Myllyä yhdeksän käyttää Kyröskoskikin; niissä

Niissä käyvät vuorottain osamiehet jauhattamassa

Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.

Ensimmäisessä kappaleessa runoilija kuvaa tapahtumapaikan, Kyröskosken. Luppokuusilla Costiander tarkoitti koskirannan  vanhoja kuusia, joita näkyy myös Kyröskoskea kuvaavissa maalauksissa.

Seuraavaksi Costiander 8S. 4 - 5) esittelee päähenkilön, myllyyn osakasvuorollaan jauhattamaan tulevan talonpojan, Jaakon. ”Mies on woipa”, Jaako on uuttera isäntä, talonpoika parhaimmasta päästä. Se näkyy niin miehen kuin hevosen varusteissa. Sitten seuraa myllyn tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus, varsinkin uuni kuvataan yksityiskohtaisesti. Jaako kantaa myllyyn jauhettavat jyvät, joita on kolme tynnyriä (noin viisi hehtoa). Sen jälkeen hän pitää hyvän huolen hevosestaan.

Myllyn on rakentanut Jaakon isä, poika on uusinut myllyn oven ja merkinnyt siihen nimensä sekä vuosiluvun. Siihen ovat sitten muut osamiehet puukoillaan piirustaneet kuvia, joita tarkoin kuvataan. ”Näitä ja muitai´ viel”, toteaa runoilija lopuksi. Vielä muutkin lienevät olleet sopimatonta laatua. Sitten aloittaa Jaako jauhatustyön.

Yön kylmetessä Jaako sytyttää tulen uuniin ja valaisee myllyn päretulella. Paneepa myös puupiipun ”rohtoja täyteen” ja polttelee jauhamista valvoessaan. Costiander kehuu Jaakon ahkeruutta: talo on hyvin hoidettu, talven yli elätetään neljä hevosta, 12 nautaa ja vuohia sekä lampaita 20 kumpaakin lajia. Niinpä Jaako jauhattamisen ohessa käy tekemään haravan lapapuita, helpottihan puhdetyö hereillä pysymistäkin.

”Otawainen osoitti” puolenyön aikaa, ja Jaako tekee ”poltinnoralla” eli kuumennetulla raudalla reikiä haravanlapaan. Sitten yksitoikkoinen työ katkeaa äkilliseen hirmuiseen ääneen. ”Pe’losta sydän rinnassa wawahteli” Jaakollakin, kun ”Wuohen pöhötykseltä” ja ”kissan pitkälliseltä naukumukselta” kuulostanut ääni päättyi lopulta kovaan hekotukseen ja vihellykseen. Säikähtänyt Jaako aikoo ulos, mutta ovi lennähtää auki ja iskeytyy sitten kiinni. Pärekin on sammunut, mutta hiilloksen valossa Jaako näkee peikon nokimustine kasvoineen ja valkoisina kiiltävine hampaineen. Peikko tarttui käsin ulos aikovaa Jaakoa ”suolillensa” (vyötärölle) ja uhkaa heittää tämän myllyn vesireiän kautta Kyröskoskeen. Kauhistunut Jaako siunaa jo itsensä, mutta tointuu tekemään vastarintaa. Onhan hän otellut aiemmin karhun kanssa, lyönyt koivunrangalla varsansa kimppuun käynyttä otsoa ja lopuksi puukollaan kontion vatsan avannut ja saanut metsän kuninkaan hengiltä.

Peikko lupaa säästää Jaakon hengen, jos tämä luopuu hevosestaan ja viljoistaan. Jaako ei suostu, vaan haastaa peikon tappelukseen ryhtyen samalla kohentamaan tulta vastustajansa paremmin nähdäkseen. Silloin peikko tarttuu Jaakoon ja antaa hänelle korvapuustiin. Jaako kertoo peikolle peitonneensa viisi kimppuunsa hyökännyttä tappelunhaluista miestä Turun-matkallaan ”kieppiin talwitekoon”. Peikko käy silti kimppuun, mutta Jaakko kumauttaa tätä nyrkillänsä niin, että peikon ”tano-tuittunen” (tuohesta punottu lakki) lentää hiillokseen ja syttyy palamaan.

Palavan lakin valossa alkaa taisto tuima, ”kuin sonnia kaks kiukkuist” iskevät mies ja peikko yhteen. Taiston tiimellyksessä honkainen penkki halkeaa, kiuas romahtaa ja myllykin pysähtyy. Lopulta romahtaa peikko lattiaan niin, että ”myllystä perus lellahti ja melske´ taukosi”. Hirveä peikko harppaa ulos, pakenee ja kiljuu mennessään: ”ui polttaa, polttaa! raju mies, sinä poskeni poltit!” Jaako on äkännyt haravan lavan reikien polttamiseen käyttämänsä raudan hiilloksessa ja iskee sen umpimähkäisesti osuen peikon oikeaan poskeen. Ja näin päättyy runoelma:

”Ja tästäpä polttamisesta sano taru myllyn

Myöskin vielä nimelt´ olevan tänä päivänä ”Poltin”.”

Aiheensa puolesta Kostianderin runoelma on kansanperinteen kierrätystavaraa, peikkotarinoita on kerrottu iät ja ajat. Tarinassa nykypäivän näkökulmasta suorastaan kiusallisen nuhteeton ja uuttera sankari edustaa hyvää, ja ryöstöä yrittävä peikko kaikkea pahaa. Sankari joutuu pinnistämään voimansa äärimmilleen, mutta hyvä voittaa lopuksi.

Poltin mylly – tyypillinen Kyröskosken mylly

Costianderin kuvaus myllystä ja jauhatustapahtumasta on erittäin tarkka ja kansatieteellisestikin kiinnostava. Kyröskosken ensimmäiset myllyt rakennettiin ehkä 1400-luvulla, vaikka asiakirjatietoja niistä on vasta 1500-luvulta. Kruunu pani myllyt verolle 1885, tuolloin oli Kyröskoskessa neljä myllyä. Kyröskosken myllyissä oli runsaasti osakkaita: suurimpaan myllylahkoon kuului 11 kylää, joissa oli yhteensä nelisenkymmentä taloa. Jauhatuksessa noudatettiin jo tuolloin vuorojärjestystä: kullakin talolla oli tietty määrä vuorokausia eli öitä jauhattamista varten. Vuoro vaihtui illalla, näinhän kertoi Costianderkin runoelmansa alussa:

”Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.”

Myllyt olivat Costianderin kuvaamia yksinkertaisia jalkamyllyjä, joissa vesi ohjattiin puukourun avulla pystysuoran puuakselin toiselle sivulle, jossa se osui akseliin kiinnitettyihin siipiin pannen ne ja samalla akselin pyörimään. Akselin yläpää pyöritti jauhinkivistä ylempää. Jauhojen karkeutta voitiin säätää kasvattamalla kivien välystä. Tämä hoidettiin kiilaamalla akselia ylöspäin. L-muotoinen kiilauslaite muistutti hahmoltaan ihmisen jalkaa. Siitä tuli nimitys jalkamylly. Sellainen oli myös jo 1585 toiminnassa ollut Kierikkalan mylly, jonka F.E. Sillanpää teki kuuluisaksi Myllykoluna. Myllykolussa jauhatettiin kirjailijamestarin sanoin vain ”syksyn kevään”, mutta Kyröskoskessa ei vedestä pulaa ollut. Myllyt toimivat yleensä vuoden ympäri.

Jalkamylly. Lähde: http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/maanjaot/voimakoneet.htm

Kyröskosken myllyilläkin oli vaikeutensa. Raju jäidenlähtö saattoi tempaista myllyn kokonaan paikaltaan tai vaurioittaa sitä. Vuonna 1744 pidetyssä katsastuksessa kerrottiin Alasen myllyn seinää vasten kasautuvan talvisin niin paksu jää, että joinain keväinä jäät olivat vieneet myllyn mennessään aiheuttaen aiempina vuosina yhteensä neljän henkilön kuoleman. Myllyt myös paloivat joskus, palo sai alkunsa liedestä tai pudonneesta valaisinpäreestä. Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Talvisin seinät jäätyivät ja kesäisin kosteina sammaloituivat, kertoi Costiander. Muutaman vuosikymmenen välein lahoavat myllyt oli joka tapauksessa uusittava.

Poltin mylly mainitaan tällä nimellä ainakin jo 1744, jolloin todettiin, että myllyä vastapäätä sijaitseva lähdesuoni täytti varsinkin talvisin myllyn vedellä ja jäällä. Katsastusmiehetkin joutuivat kulkemaan myllyyn nelinkontin. Keväisin taas valui viereiseltä hiekkamäeltä myllyyn niin paljon roskaa, ettei sitä voitu kevättulvien aikaan käyttää.

Ensimmäisen ratasmyllyn Kyröskoskeen rakennutti ehkä kirkkoherra Polviander 1780-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Kalkunmäen Mettä-Tiipiän isäntä Matti Matinpoika rakensi varmasti ratasmyllyn koskeen. Hän rakensi sen luvatta Sonnun talon maille, sinne teki mökkinsä myös hänen myllärinsä. Lopulta myllyä ei tarvinnut purkaa, koska sitä pidettiin tarpeellisena. Kyröskosken jalkamyllyjen osakkaat joutuivat nimittäin usein turvautumaan Tiipiän myllyyn, kun heidän omat myllynsä olivat epäkunnossa.  

Myllyjen omistussuhteet vaihtelivat. Myllyjä tuli lisää, niiden määrä kasvoi ajan mittaan neljästä yhdeksään. Myös kasvava torpparijoukko pääsi mukaan myllylahkoihin. Costianderin kotitalo oli 1700-luvun lopussa osakkaana Paskon myllyssä, mutta näyttää ilmeisesti sitten siirtyneen Poltin myllyn osakkaaksi. Paskon myllyn nimestä olisi ehkä ollutkin hankala laatia siveellisopettavaista runoelmaa.

”Seisahtaa kolmannen myllyn eteen hewosensa”, kertoo Costiander. Poltin mylly oli todellakin kolmantena Kyröskosken itärannalla, kuten maanmittari Gustaf Mohellin 1848 piirtämä  kartta osoittaa.

Kosken länsirannan myllyt: Ylinen, Keskinen, Poltti, Pasko, Häntähieru ja Tullimylly. Itärannan myllyt: Ylinen, Keskinen ja Alinen. Kartta Kansallisarkisto, Hämeenlinna.

Tullimylly maksoi kruunulle vuotuista veroa, se oli tarkoitettu kenen tahansa käytettäväksi maksua vastyaan. Muut myllyt olivat edelleen lahkomyllyinä lähinnä kotitarvemyllyjä, jotka maksoivat vähäisen veron tai oli vapautettu verosta kokonaan. Tullimyllyn lisäksi Ylinen oli ratasmylly, muut jalkamyllyjä.

Taiteilijat liikkuivat 1840-luvulla jo innokkaasti Kyröskoskea kuvaamassa. Costiander kirjoitti runoelmaansa 1830-luvulla, joten hänen kuvaamansa Poltin mylly lienee näkyvissä samassa asussa seuraavan vuosikymmenen piirroksissa ja tauluissa. Kuvissa ”kolmas mylly” tahtoi jäädä hieman kalliojyrkänteen taa, mutta erottuu toki.

 

Taidemaalari Pehr Adolf Kruskopf toimi Helsingin yliopiston piirustuksenopettajana 1830 – 1849. Kruskopf kuvasi  Kyröskosken, ilmeisesti 1846. Tämä laveerattu tussipiirros on Ateneumin kokoelmissa. Poltin mylly on kolmantena ylhäältä laskien.

 Magnus von Wright kävi 1846 tekemässä lyijykynäpiirroksen Kyröskoskesta.  von Wrightin alkuperäispiirroksen mukaan Saksassa kaiverrettiin ja painettiin litografia Topeliuksen teosta Finland framstäldt i teckningar varten. Poltin mylly jää hieman kuusen oksien katveeseen.

Werner Holmberg piirsi Kyröskosken 1857. Poltin myllystä näkyy katto.

Costianderin muu kirjallinen toiminta

Elias Lönnrot arvosteli Costienderin runoelman Litteraturbladetissa 1.7.1847. Hän referoi ensin teoksen juonen ja arvioi sitten Costianderin päätarkoituksena olleen suomenkielisen heksametrin kokeilu. Lönnrot arvioi tekijän onnistuneen tässä jokseenkin hyvin. Hän antoi esimerkkejä niin hyvin kuin huonommin muodostetuista säkeistä. Lopuksi hän huomautti, ettei Costianderin tapaan tulisi kirjoittaa vaampa, niinpä tai silloimpa, vaan vaanpa, niinpä, silloinpa. Olipa Costiander kirjoittanut jopa hiilustampa, po.hiilustanpa.

Suomettaressa Jaako Kyröskosken Poltissa kerran arvioitiin 20.7.1847, arvioijana ilmeisesti Antero Warelius otsikolla Kuusimittaisesta Runoudesta. Arvioija nosti esiin niin onnistuneita kuin vähemmän onnistuneita esimerkkejä Costianderin säkeistä. Lopuksi hän kehotti Costianderia ja muitakin asiaan innostuneita kehittämään edelleen suomenkielistä heksametriä.

Malakias Costiander hyväksyttiin 1848 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. Costiander toimi koulumestarin toimen ohella innokkaasti kääntäjänä, kirjoittajana ja avustajana. Hän julkaisi 1855 Suomi-aikakausilehdessä suomennoksen Runebergin Hirvenhiihtäjistä nimellä ”Hirven Ampujat Yhdeksässä Runomuksessa”. Näin alkoi suomennos:

Illallinen äskettäin oli töllin syötynä. Pöydän

Pitkän päässä näkyi jäännöksiä, haarussa kaljaa

Kolme vuotta myöhemmin Costiander julkaisi Suomessa otsikolla Virgilion Aineiaan Ensimmäinen Runomus ensimmäisen Vergiliuksen Aineiasin (Aeneasin) suomennoksen, joka käsitti teoksen ensimmäisen osan. Tuolloin vielä yliopistossa opiskellut suomalaisuusmies ja kulttuurivaikuttaja Julius Krohn oli käännöksen ”parannellen läpikäynyt”.

Costiander oli Lönnrotin apuna Suonen kasviston, Flora Fennica suomentamisessa. Työssä hän saattoi hyödyntää myös luonnontutkijantaipumuksiaan. Lönnrotin valtavan suomalais-ruotsalaisen sanakirjan aakkostustyö on myös Costianderin tekemä, samoin hän auttoi nurmijärveläissyntyistä tohtori Smalenia Raamatun suomentamisessa. Ilmeisesti saksan kielestä Costiander käänsi teoksen Ensimmäinen koulukirja 1861. Kaksi vuotta myöhemmin hän suomensi saksalaisen Berthold Auerbachin teoksen nimellä Juoseppi lumessa eli onnettomuus vaihtelehtaa onneksi. Kyröläinen kielitausta näkyy heti suomennoksen alkuriveillä: äiti on äite.

Costiander kirjoitti myös kielioppia ja lähetti SKS:lle käsikirjoituksen tutkielmaan Suomen suositus eli mietteitä suomalaiseen kielioppiin. Lisäksi hän kirjoitti hengellisiä lastenkirjasia. Costianderin runoja julkaistiin Kiia Kostisen nimellä. Tässä teemana yksinäisyys:

Linnut pienet piiskumasta,

Lakanneet on laulamasta,

Kukin käypi kumppalinsa,

Luoksi ratki rakkahansa.

Yksin mie täss illat istun,

Yksin yöni huokaelen:

Yksin ois hyvä eleä,

Kaksin maata kaunihimpi.

Lauleskelen laiha poika,

Pikessen kieltä pienilänt.

Laulan laittelemiani,

Virsiä vetämiäni,

Costianderin jälkimaine

Näyttää siltä, ettei Costiander ei ole saanut ansaitsemaansa asemaa suomenkielisen kirjallisuuden kehittäjänä. Lähinnä hänet muistetaan Aleksis Kiven opettajana, muut saavutukset ovat jääneet unholaan.  Costiander teki pääosan elämäntyöstään Nurmijärvellä. Siellä hänen mainettaan varjosti pitkään harhakäsitys lainajyvästön varojen kavaltamisesta. Costiander todettiin kuolemansa jälkeen syyttömäksi, mutta perättömiä epäilyjä jäi ilmaan. Nurmijärven museolla on joitain Malakias Costianderille kuuluneita tavaroita, kuten kirjoituspöytä, rihvelitaulu, kirja ja kirjoitusvälineet. Hänelle kuulunut talo on nykyään yhä olemassa Nurmijärvellä hautausmaata vastapäätä Aleksis Kiven tiellä. Talo on yksityisomistuksessa ja se on suojeltu rakennussuojelulailla.

Syntymäpitäjässään Hämeenkyrössä Costianderia ei tunneta kovin hyvin. Muistokivi hänelle on toki pystytty kotitalo Paaston läheisyyteen.

Malakias Costianderin muistokivi Hämeenkyrön Kostulassa. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin muistokiven teksti. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin ensimmäisen teoksen pääosissa olivat Jaako ja peikon lisäksi Kyröskoski ja Poltin mylly. Poltin myllyn alapuolelle rakennettiin helmikuussa 1861 toimintansa aloittanut pumpulitehdas. Sen rinnalle rakennettiin puuhiomo 1872, ja 1878 aloitti toimintansa ensimmäinen paperikone. Samalla pumpulitehdas lakkautettiin. Laajeneva tuotanto tarvitsi lisää tilaa, joten 1904 tehdasyhtiö vuokrasi Ylisen, Paskon ja Poltin yhteismyllyt alueineen ja vesivoimineen 50 vuodeksi. Yhtiö hävitti myllyt ja rakensi niiden tilalle sähkövoimalla käyvän mylly, jossa entisten myllyjen omistajat saivat jauhattaa viljansa maksutta. Näin teollisuus syrjäytti talonpoikaisen koskivoiman hyödyntämisen.

G. Cardbergin kustantama valokuva Kyröskosken tehtaasta. Kuva lienee 1890-luvulta, tehdas on tässä vuoden 1889 tulipalon jälkeisessä asussaan. Poltin myllystä näkyy ilmeisesti katto. Kuva Museoviraston kokelmista Finnasta.

Tehdasyhtiö kahlitsi vähitellen Kyröskosken kuohunnan. Keväisin koski oli vielä usein valtoimenaan 1990-luvulle saakka. Tuolloin uusittiin perusteellisesti 1913 toimintansa aloittanut sähkövoimalaitos, ja juoksutukset loppuivat. Neljästi kesässä on järjestetty koskinäytös, jolloin vesi saa taas virrata vapaasti. Näytökset ovat keränneet yleisöä satamäärin.

Kyröskosken kuohuja vappuna 2014. Valokuva kirjoittajan.

Lähteitä

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia, osat I  (1983), II (1990) ja III (2003)

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Malakias Kostjanterilta. Helsingissä J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä, 1845

Kyröskosken kansalaisopiston sukututkimuspiirin julkaisu N:o 10. Kostula 1710 – 1864. Kyröskoski 1994

Hannu Syväoja: ”Hämehess’ on Hälläpyörä”. Mediapinta 2016. FT Syväoja käsittelee esseekokoelmansa nimiesseessä (s. 206 – 213) perusteellisesti Costianderin runoelman Jaako Kyröskosken Poltissa kerran.

Internet-lähteet

Nurmijärven kunnan sivuilla Costianderista: http://www.nurmijarvi.fi/vapaa-aika_ja_kulttuuri/museo/nurmijarven_historiaa/merkkihenkiloita_nurmijarven_historiasta/costiander

Muut nettilähteet olen pyrkinyt merkitsemään hyperlinkkeinä tekstiin.