Timin kurapua

Edellisvuosituhannella Hämeenkyröön kotoutuessani kuulin puhuttavan Timin kurapuasta. Ilmaisun merkitys jäi hämärän peittoon, koska takalistoa tarkoittavaa termiä pua en itämurteisena tuntenut. Timistäkin tiesin vain männyn. Onneksi pitäjänhistoriat tulivat apuun. Pentti Papunen kertoo Ikaalisten pitäjänhistoriassa (osa I, S 362) kuulleensa lapsuudessaan Isossa-Röyhiössä seuraavan tarinan:

”Entisinä aikoina oli Hämeenkyrön Timissä sotaherra, jonka miekka riippui tuvan seinällä hänen talossaan. Siinä oli sellainen taika, että jos syttyisi sota ja herralle olisi tulossa käsky lähteä mukaan, hänen miekkansa alkaisi seinällä soida. Niinpä sitten eräänä aamuna miekka soi, mutta herra säikähti sitä niin, että tuhri housunsa. Siitä pitäen häntä nimitettiin paikkakunnalla Timin kurapuaksi.”

Tarinasta on kerrottu Hämeenkyrössä laajempiakin muunnelmia. Luonteeltaan kertomus on selvästi ns. vaellustarina, joita edustavat seikkailukertomukset muunnelmineen saattavat olla peräisin antiikista saakka. Timin kurapuasta kertovalla tarinalla näyttää olevan myös todellisuuspohjaa. Timin ratsutilaa hallinnut Simo Simonpoika kaatui nuijasodassa, ja hänen tilansa joutui Lasse Pentinpojalle, jota syytettiin siitä, että juuri hän on sodassa surmannut Simon ja sitten anastanut hänen tilansa. Lasse Pentinpojan osallistui nuijamiesten kotien ryöstämisen aina Ilmajokea myöten ja sai palkkioksi Klaus Flemingiltä lisäksi yhden äyrinmaan tilan Timistä. Ratsutilat olivat verovapaita, mutta vuonna 1603 kuollut Pentinpoika onnistui laajentamaan verovapauttaan myös muihin tiloihinsa.

Ratsuluutnantti Mikko Matinpoika nai Lasse Pentinpojan lesken ja sai haltuunsa Timin ratsutalon. Luutnantti haavoittui polveen Jaakko De la Gardien maineikkaalla Venäjän retkellä 1613 ja sai tiloihinsa elinikäisen verovapauden tiloihinsa 12 äyrinmaan osalta. Mikko Matinpoika oli tuolloin jo Hämeenkyrön suurin maanomistaja. Hänellä oli läänityksenä runsaasti muitakin tiloja, mm. Vähän-Röyhiön kolmitaloinen kylä ja Vihteljärven Sikala nykyisessä Kankaanpäässä. Niiden viljelijöiden mielestä läänitykset olivat laittomia, ja he kieltäytyivät maksamasta verojaan Mikko Matinpojalle. Vuodesta 1613 lähtien luutnantti sitten käräjöi saataviaan toistuvasti, ja talonpojille määrättiin sakkoja. Käräjille hän vei verosaatavista myös Turkkilan Tommasen Klemetti Sipinpojan, Salon Tapani Eskonpojan ja Koiviston Matti Yrjönpojan. Sitkeimmin vastarintaa teki Sikalan talo. Isäntä Antti kieltäytyi veroista, ja myöhemmin hänen poikansa Paavo kuljetti verotavaransa Turun kruununmakasiiniin välttyäkseen veronmaksulta Mikko Matinpojalle. Tästä tempauksesta hänet tuomittiin 1630 talvikäräjillä kolmen markan sakkoon. Sikalan Erkki Olavinpoika valitti vielä maaherralle Mikko Matinpojasta, mutta sai palkakseen vain 40 markan sakon aiheettomana ja valheellisena pidetystä valituksestaan.

Selvältä näyttää, että moni kyröläinen kyseenalaisti Mikko Matinpojan vaatimukset ja omistusoikeudenkin. Tähän viittaa myös se, että käräjillä määrätyt ulosmittaukset jäivät usein toimeenpanematta. Terhi Nallinmaa-Luoto toteaakin Hämeenkyrön historiassa (osa I, s. 534), että ”Nuijasodan kokeneen sukupolven ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että ratsuväen upseeri, jonka edeltäjä oli anastanut talon kaatuneen nuijamiehen leskeltä ja lapsilta, kantoi nyt veroja vanhoilta nuijamiehiltä ja heidän pojiltaan”. Säätyvallan aikana herrasväkeä vastaan niskuroinut talonpoika joutui tietysti lopulta taipumaan. Jämijärven Tuomas Soini jopa poltti ”kurapuan” eräsijan rakennuksineen, veneineen ja kalanpyydyksineen. Soini jätti tulematta käräjille, mutta joutui myöhemmin vastuuseen tekosistaan.

Toinen kurapua

Tällaisille kiertotarinoille on ominaista se, että ne muuttuvat hieman ja saattavat saada täydennyksiä. Terhi Nallinmaa-Luoto kertoo Hämeenkyrön Historian I osassa (s. 631-32) SKS:n kansanrunousarkistoon talletetun toisen tarinan Timin kurapuasta.

"Sananparsi ´hankki kuin Timin kurapua sotaan´ on syntynyt näin. 30-vuotisen sodan aikan omisti Timinkartanoa, nykyistä Timinkylää, eräs sotaherra, joka sai käskyn sotaan. Kun hän oli juuri nainut, ei hän raskinut jättää nuorta vaimoaan, vaan viivytteli lähtöään. Viimein, kun hän läti, tuli ensimmäisessä ahteessa ämmä vastaan. Sotaherra palasi siitä takaisin huonoa onnea peläten. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Ämmänahteeksi. Toisella kertaa häntä tuli toisessa ahteessa sonni vastaan. Siitä saakka on sitä ahdetta nimitetty Sonninahteeksi. Palattuaan siitä takaisin hän sai 3. käskyn ja kun miekka seinällä soi, sanoi hän, että vaikka tulis itse piru häntä vastaan, niin hän menee, eikä koskaan palannut. Rouva lasketteli talvisin aikansa kuluksi Timistä itään päin olevassa jyrkässä ahteessa. Siitä on se ahde saanut nimensä  ´Brouvanahde´."

Tämä tarina ei sovi Mikko Matinpoikaan, mutta kylläkin hänen poikaansa, luutnantti Arvi(d) Mikonpoika Timiin. Toisin kuin tarina kertoo, palasi Arvi Mikonpoika 30-vuotisesta sodasta. Hän osallistui vielä kapteenina seurtaaviin, Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan käytyyn sotaan 1650-luvulla. Arvonsa tuntenut Arvi Mikonpoika onnistui kiistojen jälkeen 1645 saamaan kirkossa etupenkin papiston edessä. Ajan tavan mukaan hän osallistui säätyläisenä Hämeenkyrön uuden kirkon rakentamiseen 1640-luvun lopulla lahjoittamalla 1500 naulaa kirkon kattoa varten.

Väenottoja alettiin paeta yleisesti 30-vuotisen sodan aikana. Siksi kruunu perusti 1635 Karvian Kanttiin linnoituksen, Kyrön skanssin. Sinne sijoitetun sotajoukon tehtävänä oli haravoida Kyrön ja Pohjanmaan välistä laajaa erämaa-aluetta, johon miehiä pakeni molemmista suunnista sotaväenottoja välttelemään. Linnake jäi tyhjilleen 30-vuotisen sodan päätyttyä, mutta miehitettiin uudelleen 1656 Ruptuurin nimen saaneen Venäjänsodan aikana. Venäläishyökkäykseen varauduttiin tykkien ja 110-miehisen sotajoukon avulla. Aselevon jälkeen skanssi tehtäväksi tuli taas karkureiden etsintä. Linnakkeen päälliköksi tuli tässä vaiheessa sodasta palannut kapteeni Arvi Timi. Syksyllä 1659 hän lähti luutnanttinsa kanssa Pohjanmaalle pidättämään irtolaisia ja pestaamaan uusia rakuunoita. Kauhajoella heitä odotti erään virkansa menettäneen papin johtama talonpoikaisjoukko, joka karkasi upseerien kimppun. Timi ja hänen luutnanttinsa saivat pahoja vammoja. Talonpojat tuomittiin käräjillä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin sakoiksi ja kujanjuoksuksi, ja talonpojat määrättiin rakuunoiksi. Tähän nolonpuoleiseen tapaukseen näyttää skanssin toiminta päättyneen.

Kuningatar Kristiina lahjoitti Arvi Timille 1660 Vanajan neljän talon veroista suurimman osan. Reduktion yhteydessä tämä lahjoitus peruttiin 1683, vuotta ennen kapteenin kuolemaa. Timi oli ennättänyt huudattaa 1667 Vanajan taloista Vakerin itselleen, kun siihen oli tilaisuus talon verorästien vuoksi. Samana vuonna kapteenia kohtasi onnettomuus, kun hänen navettansa paloi. Hän sai käräjillä paloapua. Jutun käsittelyssä kävi ilmi, että navetan mukana paloi 12 lehmää ja härkäpari. Härkiä käytettiin siis isossa talossa vetoeläiminä hevosen ohella.

Arvin vaimo Kaarina Birgerintytär oli kotoisin Kyrön ulkopuolelta, mahdollisesti Ruotsista saakka. Suomea hän silti ymmärsi. Se kävi ilmi, kun rouva nosti oikeusjutun piikaansa Kaisa Sipintytärtä vastaan. Kaarina oli antanut pari korvapuustia piialle tämän tottelemattomuudesta, jolloin piika kirosi hänen kätensä. Kiihtynyt emäntä ojensi Kaisaa leipälapiolla, jolloin piika otti leipälapio, työnsi emännän seinää vasten ja sanoi tälle useaan kertaan: "Wie helfvetin tulen sinun kätes, ennen Joulua sinun pitä syömän tämän yles." Juttu lykättiin todistajien puuttuessa, eikä siihen enää palattu. Toteennäytettynä syyte olisi voinut johtaa jopa kuolemantuomioon, sillä isännät ja emännät rinnastettiin periaatteessa vanhempiin, joiden kiroamisesta voimassa ollut Mooseksen laki määräsi kuolemantuomion.

Kuningas myönsi Arvi Timille 1664 kruunulle osoitetusta uskollisuudesta ja 50 vuotta kestäneestä sotapalvelusta 8 viljatynnyrin vuotuisen eläkkeen. Palvelun pituudessa on epäilemättä hieman hyvän miehen lisää, mutta kunniakkaan sotauran mies teki. Pitäjän varkkaimpiin kuulunut Arvi Timi köyhtyi viimeisinä vuosinaan. Kun Arvin ja hänen vaimonsa kuolinpesää selviteltiin 1689, havaittiin velat varoja suuremmiksi. Niinpä talo joutui pois suvulta.

Timin kylässä oli ollut neljä taloa, jotka Lasse Pentinpoika oli yhdistänyt yhdeksi. Timin tilaa hallitsivat upseerit ja säätyläiset vuoteen 1740. Sen jälkeen tila siirtyi talonpoikien hallintaan ja jaettiin taas neljäksi taloksi: Yrjölä, Jaakkola, Mäkelä ja Jussila eli Alanen.

Puasta

Nuorison keskuudessa ”pua” näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä Hämeenkyrössä, sen sijaan vanhempi polvi tuntee sanonnan hyvin. Vielä 1700-luvulla muuatta vaimoihmistä oli kunnioitettu mm. termillä ”homepua”. Käräjillehän siitä mentiin, mutta pienin korvauksin ja oikeuden edessä sovinnon tekemällä asiasta selvittiin.

Itäisillä mailla pua tunnettiin harvinaisena ilmaisuna muodossa ”puo”. Tästähän sitten saatiin aikaiseksi jonkinlaisia sanaleikkejäkin: Suomen johtavana pessimistikuntana tunnettu Puolanka on siis persnaru.

Pesäpallokentällä saattoi yleisö ajolähtöön pakotettaessa ohjastaa koppia ottavaa takakenttää raivokkaalla huudolla: ”Puota!!!”. Lie siinä joskus lännestä päin saapunut vierasjoukkue hieman ihmetellyt…