Elias Lönnrot Kyröskoskea katsomassa

Elias Lönnrot oleili loppukesän 1841 Laukon kartanossa, jossa hän oli ollut kotiopettajana neljän kesän ajan ylioppilaana ollessaan. Lönnrot oli lähtenyt tammikuussa 1841 kymmenennelle matkalleen. Se oli kuitenkin keskeytynyt Petroskoissa passimuodollisuuksiin. Jouduttuaan palaamaan takaisin kotimaahansa hän vietti aikaa professorin toimesta eläkkeelle siirtyneen Laukon isännän Johan Agapetus Törngrenin perheessä. Lönnrot käytti aikaansa tutkimustuloksiensa kokoamiseen ja lepäämiseen.

Lönnrotin Kyrön-matka ei ollut keräys- eikä tutkimusmatka, vaan pieni virkistysmatka kesken kirjallisia töitä tutkimusmatkain välillä. Lönnrotin mittakaavassa kyse oli pikemmin piipahduksesta kuin matkasta. Hän lähti tälle toivioretkelle Adolf Törngrenin ja Frans von Beckerin kanssa tiistaina 24.8.1841 kello 10 aamupäivällä. Adolf Törngren oli kartanonisännän 17-vuotias poika, ja Frans taas vuotta vanhempi ylioppilas, Lönnrotin yliopisto-opettajan Reinhold von Beckerin poika. Matkaa taitettiin soutuveneellä, apuna käytettiin purjetta, kun tuulensuunta sattui olemaan suotuisa. Päivällisaikaan miehet olivat saapuneet peninkulman edettyään Luoto-nimiseen saareen. Päivä oli lämmin, joten toverukset virkistäytyivät uimalla ja eväitä nauttien. Retkeläiset oli kutsuttu Sankilan rustholliin, jonne matkaa oli ¾ peninkulmaa (noin 7,5 kilometriä). Sankilan herrasväki oli vieraillut viikkoa aiemmin onnittelemassa Johan Törngreniä tämän täyttäessä 69 vuotta. Tuolloin he kutsuivat Lönnrotin kumppaneineen teatterinäytäntöön, jonka Pirkkalan vallassukuiset aikovat panna toimeen 24.8. Raholassa. 

Lönnrot arveli nähneensä riittävästi kaikenlaisia näytelmiä. Hän jätti nuoret toverinsa katsomaan näytelmää ja suuntasi itse kulkunsa iltapäiväksi ja illaksi Nokian kauniiseen kartanoon. Sekin oli Laukon isännän omistuksessa. Talo sijaitsi Nokianvirran eteläpuolella, muutaman kivenheiton päässä kosken yläpuolella. Sieltä voi nähdä Pirkkalan kivikirkon yläosan ja Viikin kartanon virran toisella puolella. Lönnrot kehui kovasti itään Pyhäjärvelle (Lönnrotilla Pirkkalan järvi) avautuvaa maisemaa. Huonosti nukutun yön jälkeen Lönnrot käyskenteli kartanon puutarhassa odotellen teatterilaisia saapuvaksi. Nämä palasivat iltapäivällä kolmen aikaan mukanaan ylioppilas Reinholm, joka hänkin aikoi käydä Kyrössä. Sittemmin tohtoriksi väitellyt Henrik August Reinholm tunnettiin kansatieteilijänä ja runonkerääjänä. Matkaa ei päästy jatkamaan, sillä Becker oli vallan huonokuntoinen: nenä punotti ja silmät vuosivat vettä.  Nuha ja yövalvominen kurittivat nuorta miestä, vaikka toiset kiusoitellen selittivät oireita ”muiden seikkojen seurauksiksi”.

Beckerin silmät olivat yhtä huonossa kunnossa seuraavana aamuna, joten hän sai jäädä jälkeen muusta seurueesta. Vireämpikuntoiset ajoivat Haapaniemeen ¾ peninkulmaa mukiinmenevää ratastietä pitkin. Haapaniemestä edettiin 1 ½ virstaa (noin 1,5 kilometriä) Kuloveden poikki Siuron myllylle ja sahalle. Sieltä käveltiin sitten peninkulma Mahnalaan. Polut olivat mukiinmeneviä, ja niiden varsilla oli torppia ja taloja. Viimeiset pari kilometriä olivat maantietä. Mahnalassa pysähdyttiin kahville. Lönnrot totesi, että vesitie olisi ollut pari virstaa lyhyempi. 

Mahnalasta matkattiin Hämeenkyrön kirkolle mäkistä tietä pitkin. Kirkolta jatkettiin matkaa neljän virstan päähän koskelle. Puolet matkasta oli maantietä, puolet huonoa myllytietä. Sitten Lönnrot kuvaili koskea:

”Koski kiertelee idästä länteen tai oikeammin koillisesta lounaaseen. Ensimmäinen kolmasosa koskea syöksyy 45 asteen kulmana ja näytti ensin, matkan päästä nähdessämme sen, lämpiämässä olevalta saunalta, joka on savun peitossa. Sen molemmin puolin on korkeita kalliota ja hiekkamäkiä, joiden harjoilla kasvaa metsää. Toiset kaski kolmannesta koskea ovat, lukuunottamatta vähäistä jyrkempää askelmaa, loivemmat putoukseltaan. Jyrkempi putous kulkee oikeastaan kahta uraa, joista pohjois- tai luoteispuolella oleva leveämpi nyt oli vaan parin sylen levyinen, mutta on kevättulvan aikana enempää kuin kahta vertaa leveämpi. Toinen ura kulkee vuoren yli ja siinä vaahdoten hyppeli juuri niin paljo vettä, että kolme myllyä sai siitä riittämään asti. Molempien keskushaarojen välillä korkea kalliosaari. Pohjoispuolella kaikkiaan 6 myllyä, 4 jyrkimmän putouksen partaalla ja vastakkaisella rannalla 3. – Mylly- eli mylläritorppia on useita. Koko kosken sanottiin olevan 15 sylen (n. 30 metriä) mittainen, mutta näytti minusta olevan ainakin sata askelta, joka siis olisi kahta vertaa enempi. Metsää joka puolella ”   

Koskinäkymä innoitti Lönnrotin runolliseksi. Liekö sitten ollut kyse pikaisesta inspiraatiosta vai muistuma jonkun muun laatimasta runosta:

”Oupphörlig ses du ila;

o när får du engång hvila!

Andras fart tar engång slut, 

du blott hvila aldrig ut.”

Elias Lönnrotin matkat -teoksen toimittanut Aukusti Niemi lisäsi runoon alaviitteen ”suomeksi jokseenkin näin”:

”Taukoomatta rientävän näyt;

milloin vihdoin lepohon käyt!

Toisten kerran raukee riento

Sulla ain´ on sama into.”

Illan hämärtyessä matkamiehet samosivat Hämeenkyröön pappilaan. Sinne he eivät jääneet yöksi, sillä kirkkoherra Erik Johan Friberg oli kuollut halvauskohtaukseen kuusi päivää aiemmin, 20.8.1841. Seurue saapui Mahnalaan kello 10 illalla. Yöpymispaikkaa Lönnrot ei mainitse, mutta olettaisi heidän levänneen paikallisessa kestikievarissa, jota piti Taavetti Heikinpoika Nikkilä.

Seuraavana aamuna (27.8.) paluumatka jatkui samaa tietä kävellen kuin mennessä. Lönnrot kuvaili matkalla näkemäänsä: ”Rahvas kaikkialla syysaskareissa: puitiin, pellavia liotettiin, hernettä korjattiin, humaloita poimittiin. Siuron mies, joka ei ollut tahtonut työtä tekemällä opettaa isännällensä pahoja tapoja ja sen vuoksi oli ryypännyt itsensä humalaan.”

Vesistön ylittäminen tuotti hankaluuksia, sillä rannalla ei ollut venettä. ”Tulimme Knuutilaan: ei sielläkään. Ippilään: ei sielläkään. Viimein meidät huomattiin vastaiselta rannalta ja tultiin veneillä noutamaan. Kova tuuli. Veneet täällä huonot verrattuna Kajaanin läänin veneisiin. Tavallisesti täällä saa huonon veneen, missä ei ole viskainta. Niissä istuu epävarmana.”

Venematkan jälkeen retkeläiset söivät ja joivat kahvit Haapaniemessä. Sieltä käveltiin Nokialle niin, että virta jäi vasemmalle kädelle. Huviretki oli ohi, ja Lönnrotin mieli paloi jatkamaan kesken jäänyttä tutkimusmatkaa. Hän pääsi liikkeelle 31.10.1841. Matka suuntautui aluksi Lappiin ja jatkui sieltä aina Arkangeliin asti.

Lähteet: 

Elias Lönnrotin matkat. II osa. Vuosina 1841-1844. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 98. Helsinki, 1902.

Hämeenkyrön historia II.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Agapetus_T%C3%B6rngren (Johan Agapetus Törngren)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Frans_Josef_von_Becker (Frans Josef von Becker)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_August_Reinholm (Henrik August Reinholm)

Google Mapsista voi seurailla Lönnrotin matkareittiä: https://www.google.com/maps/@61.3428249,23.513862,13.25z

A. W. Linsenin pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan vuonna 1847. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn, mutta kulki paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee Unus homo nobis currendo restituit rem (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken). Kuvan lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_L%C3%B6nnrot#/media/Tiedosto:Lonnrot4.jpg

Kyrön juomasarvitarina - juuret maailmalla

Vanhan tarinan mukaan Ruotsin kuningas lahjoitti sarven taitavalle kyröläiselle talonpojalle; joissakin toisinnoissa tämä nimetään Turkkilan Ollikkalan isännäksi. Tarinoiden perustella Jalmari Helo sommitteli Kyrön Jouluun 1923 historiallisen novellin nimeltä Tarina Kyrön sarvesta. Sen juoni on suurin piirtein seuraava:

Hämeenkyröläisen talonpojan poika, Erkki Erkinpoika Ollikka karkasi 17-vuotiaana kotoaan ja joutui Turun linnaan huoviksi eli ratsusotilaaksi. Tavattuaan kerran Turussa vanhenneen isänsä suostui hän tämän kehotuksesta palaamaan Kyröön. Erkki Erkinpoika ryhtyi hoitamaan kotitaloaan ja myös asioita yhteisissä pitäjänkokouksissa. Näin hän saavutti mainetta kautta Satakunnan. Kun Suomestakin sitten piti lähettää edustajia herrainpäiville Ruotsiin, joutui kyvykäs, valistunut ja kielitaitoinen Erkki Erkinpoika Ollikka tähän tehtävään. Hänen suorat ja karut, mutta järkevät lausuntonsa herättivät huomiota ja kuningaskin mieltyi kyröläiseen talonpoikaan. Siitä ruotsalaiset aatelisherrat eivät pitäneet.  Niinpä he päättivät nolata Ollikan. Kerrankin herrat asettivat Ollikan istumaan kuninkaan viereen ja ryhtyivät sitten leikkimään vanhaa leikkiä ”antaa nuijan kulkea”. Tarkoituksena oli saada Erkki Erkinpoika lyömään kuningasta. Mutta kun nuija tuli Ollikalle ja olisi ollut hänen vuoronsa kopsauttaa kuningasta, hän löikin takaisin aatelismiestä, joka oli hänelle nuijan antanut, virkkaen samalla: ”Meidän puolessa voidaan nuija lähettää joskus takaisinkin”. Erkki Erkinpojan nohevuus miellytti kuningasta. Niinpä Ollikka sai herrainpäivien päätyttyä vielä kutsun kuninkaan luo. Tällä käynnillään Erkki sai kuninkaalta lahjaksi hopeakoristeisen juomasarven.  Kyröön palattuaan Erkki Erkinpoika Ollikka lahjoitti juomasarven seurakunnalle. Sitä tietä se joutui Hämeenkyrön kirkkoon.

Kustaa Vilkuna selvitteli 1948 F.E. Sillanpäälle omistetussa Satakuntalaisen Osakunnan juhlakirjassa sarven alkuperää. Hän päätyi siihen, että sarveen liittyvä traditio on keskiaikaista perua. Sarvi lienee ollut pakanallisen pitäjäyhteisön kulttiesine. Vilkuna palasi vielä sarven alkuperään vielä Kotiseutu-lehdessä 1952. Samaisessa lehdessä oli 1936 ilmestynyt Jalmari Helon kirjaaman tarinan mukainen selitys sarven tulosta Hämeenkyröön. Vilkuna katsoi ilmeisesti tarpeelliseksi vakuuttaa lehden lukijat siitä, että kyseessä oli kansainvälinen kiertotarina, jolla koetetaan selittää tietyt ihmetystä aiheuttavat seikat. Samalla kiinnitettään huomio tietyn henkilön nokkeluuteen. Turkkilan Erkki Ollikalla on monta ”tarinatoveria”, kutsuvieraaksi hallitsijanpöytään joutunutta nokkelaa kansanmiestä, jotka ovat menetelleet yhtä kekseliään tahdikkaasti, kun herrat ovat heitä nolata koettaneet. Tarina on siis kansainvälinen, mutta sovellukset usein tiukasti paikallisia. 

Pohjois-Karjalan Nurmeksessa on kerrottu Lukkalainen-nimisetä talonpojasta: Lukanvaarassa asui Lukkalainen, joka oli vuoden 1809 valtiopäivillä. Siellä herrassääty ja aatelisto alkoivat tuumia, mitä talonpoika, joka oli kouluja käymätön ja tyhmä, tekee valtiopäivillä. Keisari laittoi heille ruoka-ajan ensimmäiseksi, ennen kuin työhönsä rupesivat… Aatelisto tuumi: ”Koetellaan nyt tuhmaa talonpoikaa.” Kun käytiin syömään, keisari löi lähintä syömäkumppaniaan suuta vasten. Lyönti lähti miehestä mieheen edelleen. Lukkalainen istui keisarin vieressä, joten hänen olisi pitänyt vuorollaan lyödä keisaria suulle. Lopulta tuli Lukkalaisen vuoro. Hän sanoi: ”Minun isäni oli kyntömies, hän kun pääsi vaon päähän, niin hän läikäsi hevosta selkään ja sanoi: ´Hoi takaisin!´” Ja samalla Lukkalainen löi sitä, joka oli lyönyt häntä. Siitä aatelisto huomasi, että tuhma talonpoika olikin yhtä viisas kuin koulujakäynyt herra.

Porvoon valtiopäivillä ei ollut Lukkalainen-nimistä edustajaa, sen sijaan siellä oli talollinen ja lautamies Henrik Ullgren, joka oli kotoisin Pielisjärven Nurmeksen kylästä. Ullgrenin paikallinen nimi näkyy olleen Heikki Lukkalainen, isonjaon järjestelyissä hänen talonsakin sai nimen Lukanvaara. Myöhemmin tarina sovitettiin Pohjois-Karjalassa kansanrunoilijan tunnettuun sukkelasanaiseen valtiopäivämieheen Antti Puhakkaan, joka oli talonpoikaissäädyssä Liperin tuomiokunnan edustajana 1863 – 1882. Toiset valtiopäivämiehet koettivat saada hänet edes joskus sotkeutumaan sanoissaan tai hämmentymään. Tällä kertaa keisarina pöydän päässä oli Aleksanteri II ja Puhakka hänen oikealla puolellaan. Ruokailun päätyttyä keisarin vasemmalla puolella istunut mies nakkasi lusikkansa viereiselle ja sanoi ”Antaa leikin kiertää!” Kun leikki ehti Puhakan kohdalle, nakkasi tämä lusikan takaisin sen antaneelle ja lausui: ”Kyntäjän tapa on aina vaon päässä kääntyä takaisin!” Toisessa versiossa tarinasta Puhakainen sanoo: ”Meiän muan tapa on jotta kyntäjä kyntäissään kiäntyy aina vaun piässä takasin”. 

Tarinatoveruksista Ollikka pääsi kuninkaan seuraan, mutta valtiopäivämiehenä valokuvattu Antti Puhakka peräti keisarin pöytään.

Näissä pohjoiskarjalaiset tarinat ovat yhdessä suhteessa sarvijuttua majesteetillisempia, onhan kuningas korvattu peräti keisarilla. Ruotsissakin tarina liittyy valtiopäivämiehiin: talonpoikaissäädyn puhemiehiin Olof Håkanssoniin (1695-1769) ja Josef Hanssoniin (1707-84) sekä tunnettuun kaunopuhujaan Nils Månssoniin (1776-1847). Puheenparret ovat niin ikään samat. Niinpä Josef Hansson kääntäessään koputuksen takaisin vastaan sanoin, jotka ovat kiteytyneet rytmilliseksi lauseparreksi: ”Far min var en åkerman. När han kom till ändan, vände han.” (Isäni oli peltomies. Tultuansa vaon päähän hän pyörsi.) Samanlainen isään vetoava peltomies oli myös Nils Månssonin vastaus. Ruotsissa tarina on liitetty joskus runoilija Carl Michael Bellmaniin, vaikkei tämän isä talonpoika ollutkaan.

Edellä esitetyt leikit - paitsi Kyrön sarvea koskeva - ovat yhdessä suhteessa puutteellisia: talonpoikaa ei palkita neuvokkuudestaan. Hyvän pitäisi saada palkkansa sadun lopuksi. Ruotsista löytyykin tällainen talonpojan nerokkuuden palkitseva tarina, joka selittää ylhäisaatelisen Bonde-suvun sukunimen syntyä. Kun aatelisuvun nimi on Bonde (= Talonpoika), tarvittiin moiselle selitys. Bonde-suvun vanhimmalla kotiseudulla Smoolannin suunnalla on kerrottu juttua taitavasta talonpojasta, jonka kuningas pyysi rinnalleen pöytään. Kateelliset aatelimiehet aloittivat taas korvapuustileikin, mutta talonpoika pyörsi korvapuusti takaisin kuten hänen isänsä vaon päässä eikä lyönyt kuningasta. Tästä kuningas ihastui niin, että intoutui lausumaan: ”Et ole enää talonpoika (bonde), vaan tästä lähtien on nimesi kreivi Bonde” (Talonpoika). Ruotsissa on kirjattu 26 toisintoa tästä tarinasta.

Samaa Bonde-tarinaa on kerrottu Suomessakin. Se on kirjattu 1935 Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä Koivistolta: Ruotsin kuningas piti kerran päivälliset ja kutsui tilaisuuteen joukon aatelismiehiä sekä lisäksi erään suomalaisen talonpojan, johon kuningas oli mielistynyt sen vuoksi, että tämä oli kunnostautunut sodassa. Talonpoika pääsi kuninkaan rinnalle istumaan, mutta Ruotsin herrat eivät ollenkaan suvainneet talonpoikaa ja koettivat keksiä jotain kepposta hänen tuhokseen. Viimein he keksivät sellaisen leikin, että pöydässä ensimmäinen herra löi lievästi toista heraa kämmenellään korvalle, toinen löi kolmatta, kolmas neljättä jne. Kun lyönti saapui talonpojan korvalle, olisi tämän sääntöjen mukaan pitänyt lyödä vasempaa vieruskumppaniaan, kuningasta, korvalle, mutta talonpoika kääntyikin lyöjää kohti ja sanoi: ”Suomalainen maksaa samalla mitalla takaisin”, ja läimäytti oikeaa vieruskumppaniaan korvalle. Kuningas ihastui niin tätä teosta, että antoi talonpojalle aatelisarvon, hän sai nimekseen Bonde.

Ei ole yllättävää, että tarina on merkitty muistiin Viipurin lähistöllä. Jo ensimmäinen nimeltä tunnettu Viipurin linnanisäntä Pietari Joninpoika (1320-1336) lienee ollut Bonde-sukua. Tord Rörikinpoika Bonde isännöi linnaa ansiokkaasti 1400-luvun alussa. Hänen Suomessa kasvanut poikansa Kaarle piti loistavaa hovia Viipurin linnassa 1440-luvulla. Vaalikuninkuuden aikana hänet valittiin kolmasti Ruotsi kuninkaaksi hallitsijanimellä Kaarle VIII. Kuninkaaksi noussut Bonde (Talonpoika) tarjoaa kiitollisen kohteen selitystarinoille. Siis samaa tarinaa on ehkä kerrottu Suomessa jo1300-luvulla Bonde-suvun esi-isistä ja 1800-luvulla Antti Puhakasta.

Näyttää siis siltä, että hämeenkyröläinen juomasarvitarina voi olla perua keskiajalta saakka. Sarveen liittyvä traditio on säilynyt vuosisadasta toiseen, sarvi toki lienee vaihtunut. Siihen liittyvässä tarinassa henkilö on voinut vaihtua tai tarina saada piirteitä useista henkilöistä. Sarvitarinan mainitsemasta herrainpäivämiehestä, Erkki Erkinpoika Ollikasta, ei ole tietoa historiallisissa lähteissä. Sen sijaan kyröläinen Matti Matinpoika Ollikka oli valtiopäivämiehenä 1746-47, jolloin kuninkaana oli Fredrik I.  Joskus olen nähnyt sarvitarinan niin kirjattuna, että tätä Matti Ollikkaa on väitetty Erkki Ollikaksi. Paikallisiin mahtimiehiin tarinat on aina liitetty. Tiedä sitten, vaikka keskiajalla Kyrössä olisi vaikuttanut mahtitalonpoika nimeltä Erkki Ollikka.

------ 

Tarina kuninkaan taitavalle talonpojalle lahjoittamasta lienee juurtunut niin syvälle iäkkäämpien kyröläisten mieleen niin, että he luultavasti hylkivät aikanaan ja kai tulevaisuudesssakin Vilkunan käsityksiä sarven historiasta teoriaherran puuhasteluna. Ainakin Jalmari Helo uusi tarinansa Hämeenkyrön Sanomissa vielä 1950-luvun lopulla. Ns. kummikuntaliike keräsi Ruotsissa rahaa sodanjälkeisinä vuosina Suomen auttamiseksi. Hämeenkyrölle lahjoitetut rahat (2 miljoonaa markkaa) käytettiin terveystalon rakentamiseen. Vuonna 1950 käyttöönsä vihityn talon kustannuksista tämä muodosti yli viidenneksen. Hämeenkyröä avustaneet kunnat yhdistetiin Ruotsin kuntareformin yhteydessä Östersundin kaupunkiin. Hämeenkyrön kunnan lähetystö pistäytyi siellä 1970-luvun lopussa kiittämässä saadusta tuesta ja luovutti samalla kunnan viirin kaupungille. Luovutuspuheessa toistettiin tarina kuninkaasta ja Ollikasta, kuten kuvasta näkyy. Kuninkaaksi oli tällä kertaa nimetty Kustaa III, vaikka Ollikan valtiopäivämiehenä ollessa kuninkaana olikin Fredrik I.

Sarvitarinaa ruotsiksi.

Maailmaan mahtuu monta, ihmeellisen ihmeellistä tarinaa.

Lähteitä:

Hämeenkyrön historia I - II. 

Kustaa Vilkuna: Talonpoika kuninkaan vieressä ruokapöydässä. Kotiseutu 1951:8 s. 219 – 223.

Kustaa Vilkuna:  Kyrönsarvi. Teoksessa Satakunta. Kotiseutututkimuksia XIV. Vammala 1948. Myös verkossa, ks. https://julkaisut.satakuntalainenosakunta.fi/satakuntasarja/pdf/Satakuntasarja_XIV.pdf

Lisää sarvesta blogissani täällä.

Suomalaisen mestarinovellistin luona

Näin otsikoi A.E. Alanne Nuoreen Voimaan elokuussa 1924 kirjoittamansa lähes palvovan artikkelin F.E. Sillanpäästä. Suomen Koulunuorisoliitto perusti 1908 Nuori Voima -kulttuurilehden. Lehden aloitteesta perustettiin 1921 Nuoren Voiman Liitto, jonka tarkoituksena oli tukea eri-ikäisiä kirjoittajia ja edistää kirjallisuuden asemaa ja tunnettavuutta. Nuori Voima -lehteen kirjoitti 1920-luvulla koko suomalaisen kirjallisuuden nuori kärkijoukko, mm. Uuno Kailas, Mika Waltari, Katri Vala, Toivo Pekkanen, Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen ja Saima Harmaja. 

Alanne kuvasi, miten hän saapui Hämeenkyröön pienenpuoleiseksi luokittelemallaan Kyröskoski-laivalla.  Oli sovittu, että Sillanpää olisi odottamassa vierastaan viimeisellä laiturilla ennen kirkonkylää. Siellähän kirjailija olikin, mutta Alanne ei tuntenut ”itteänsä”, vaikka tämä huhuili vierasta. Vasta laiturin ohituksen jälkeen vieras äkkäsi, että huhuilija oli kirjailija Sillanpää. Alanne oli nähnyt valokuvia Sillanpäästä, mutta arveli ne otetuiksi ennen kirjailijanuran alkamista, kun ei nyt onnistunut häntä tunnistamaan. Seuraavalta laiturilta Alanne pääsi kävellen odottelijaa tapaamaan. Sillanpää riensikin jo vastaan hattuaan huiskutellen mukanaan tytär Saara ja poika Esko. Hyväntuulinen kirjailija tuntui heti hurmanneen haastattelijansa.

Saavutuksen toisessa kerroksessa kirjailijan työhuoneessa haastattelija ennätti tarkastella lähemmin isäntäänsä. Sillanpää oli oikea suomalaisen perikuva, pitkähkö, vankkaa tekoa, jykeväharteinen, hyväntahtoinen hymy kasvoillaan ja myöskin ”siviilissä” mainio kertoja. Puhetta riitti mm. Tukholman kirjailijakokouksesta, sieltä Sillanpää oli äskettäin palannut. Kirjailija innostui puhumaan laajasti ihanteestaan August Strindbergistä, jonka vaatimattomalla haudalla hän oli vieraillut. Sillanpää luonnehti hautaa hylätyksi, se toi hänen mieleensä Aleksis Kiven kohtalon: sekä Strindberg että Kivi näyttivät jääneen unhoon ulkonaisten muistomerkkien puolesta, mutta olivat itse luoneet kuolemattomat muistomerkkinsä.

Siikrin tarjoaman aterian jälkeen ehdotti Sillanpää pientä ympäristöön tehtävää kävelyretkeä. Pohjanmaan lakeuksiin tottuneen haastattelijan mielestä koko kylä oli vain yhtä ainoata jaksottaista nousua ja laskua, kukkuloita ja viljavia laaksoja. Sillanpää kuljetti Alanteen katsomaan synnyinkotiaan, Myllykoulua. Näkymä sai haastattelijan herkistymään ja paljastamaan päänsä. Hän tunsi vaatimattoman asunnon nähdessään siirtyneensä kirjailijan ilmapiiriin, missä Toivolan Juho on taistelunsa taistellut ja kärsimyksensä kärsinyt. Täällä kansa on karsiutunut runebergiläisestä ihanteellisuudesta – jota ei koskaan ole ollut olemassakaan – arkipäiväiseksi, hieman uneliaaksi, hitaanpuoleiseksi, vakaasti harkitsevasti. Mielentila on niin vahva, ettei siitä tahtonut vapautua paluumatkallakaan. Haastattelija kyselikin nyt kirjailijalta tämän lapsuus- ja nuoruusvuosista. Kysymyksiin Sillanpää vastaili auliisti.

Hämärtyvässä illassa keskustelu siirtyi mm. Nuoren Voiman ja Nuorten Voiman Liiton toimintaan. Sen kasvateista puhuttiin Uuno Kailaasta, Elina Vaarasta ja Lauri Viljasesta sekä kriitikko Elsa Enäjärvestä. Alanne oli vastikään käynyt tapaamassa Santeri Alkiota ja kertoili kuulumisia ja muisteluita.

Hämärässä kesäyössä Sillanpää ohjasi vieraansa nukkumaan työhuoneeseensa. Siellä Alanne silmäili sähkövalossa erästä Strindbergiä kuvailevaa teosta, mutta antoi ajatustensa pian lipua kirjailijamestarin kanssa vietetyn rikasvaiheisen päivän tunnelmiin. Haastattelijan mieli oli harras, tyyni ja kiitollinen.

Sillanpää Nuoren Voiman kuvassa.

Nuoren Voiman juttu täällä.

Eero Alpi kertoo Sillanpäästä

Eero Alpi kertoo Sillanpäästä Hämeenkyröläissyntyinen teatterimies, kirjailija ja lehtimies Eero Alpi tunsi hyvin F.E. Sillanpään. Alpi kirjoitti jutun Sillanpäästä Suomen Kuvalehteen toukokuussa 1923. Siinä hän muisteli ensinnäkin kesää 1916, jolloin Alpi oli palannut kotiinsa Hämeenkyröön toipumaan sairastamastaan lavantaudista. Samalla hän oli jättänyt vakituisen työnsä Karistolla ja heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi. Alpi kutsui ystävänsä U.W. Valakorven viettämään kesää Hämeenkyröön. Vapaan kirjailijan ja poikamiehen elämää viettänyt Walakorpi otti kutsun vastaan. Miehet viettivät kesän kirjoitustöissä Ahtolan talossa lähellä Laitilan salmea. Joskus haettiin kumppaniksi molemmille tuttu, kotiinsa Töllinmäkeen palannut F.E. Sillanpää, joka oli kirjailijantaipaleensa alussa. Alpi ja Walakorpi taas olivat tuottaneet kumpikin jo pinon kirjoja, Walakorpi lähes kottikärryllisen.

Alpi kertoili, kuinka eräänä päivänä neljä ”koreata poikaa” makaili auringon laskun aikaan suuren laakean kiven päällä Heinijärven Töllinmäessä. Neljäs mies oli Sillanpään yliopistoaikojen opiskelutoveri, Heikki Järnefelt. Ensin oli yritetty istua Sillanpään kamarissa, mutta osoittautui kirjakasoineen liian ahtaaksi. Kivelle asetuttuaan kolme sai kuunnella, kun Sillanpää luki ääneen Elämän ja auringon käsikirjoitusta. Alpi kertoi muistavansa tuon illan ikuisesti. Kivellä oli hyvin lämmin, vaikka ilma oli jo hämärtymässä. Sillanpää luki käsikirjoitusta matalalla äänellä, selvästi ja luonnollisesti keskittyen loisteliaisiin luonnonkuvauksiin. Kuuntelijat eivät keskeyttäneet, eikä lukemisen loputtua monta sanaa vaihdettu. Alpi arveli jokaisen kuuntelijan ajatelleen samaa; nyt on saatu synnyinmaalle todellinen kirjailija – yksi, jota voitiin verrata suuriin ennen saatuihin. 

Muutamaa kuukautta myöhemmin Alpi tapasi Sillanpään uudelleen, tällä kertaa Tampereella. Päivä oli ilmeisesti 11.9., sillä Sillanpää kertoi olevansa palaamassa Porvoosta. Siellä hän oli viimeistellyt romaaninsa Elämä ja aurinko. Kustannussopimus oli tehty ja Frans Emil odotti Sigrid Salomäkeä Hämeenkyröstä: nuoren parin oli tarkoitus avioitua samana iltana. 

Seuraava kohtaaminen tapahtui myös Tampereella, hotelli Hämeenpyörän seurusteluhuoneessa. Sillanpää oli siellä kirjoittamassa omistuksia niihin kirjoihin, joita aikoi lähettää lahjaksi valituille ystävilleen. Kirjan sai mm. Uuden Suomen toimitussihteeri Evert Katila: ”ensi rohkaisusta” kiitolliselta tekijältä. Myös Jean Sibeliukselle läksi kirjapaketti. 

Edelleen Alpi kertoi Sillanpään jättäneen taakseen ”rakkaimmasta rakkaimman” Töllinmäen, vaatimattoman mäkituvan. Nyt kirjailija asustelee kauniissa Saavutuksessaan Kirkkojärven rannalla onnellisena nuoren vaimonsa ja pienten lastensa kanssa. Siellä hän jäntteränä, aina hyvänsuopeana ja hyvätuulisena lapsiaan polvella liekuttaa tai on pöytänsä luona kirjoituskoneen ääressä luomistyössään. Sillanpää on omistautunut kahdelle asialle: omaisilleen ja työlleen.

Alpin juttu Suomen Kuvalehdessä.

Alpin toimista 1916-18 tarinaa täällä.

Kuva Suomen Kuvalehden artikkelista.

 

I.K. Inha Kyröskoskea kuvaamassa

I. K. Inha – alkuaan Into Konrad Nyström – oli suomalaisen valokuvauksen suuria uranuurtajia ja mestareita. Vuonna 1895 Inha kiersi Suomea polkupyörällä lähes koko vuoden ja kuvasi maisemia teostaan Suomi kuvissa varten. Kirja ilmestyi 1895-96. Siinä oli myös kuva Kyröskoskesta. Arvelin aluksi, että hän otti kuvan matkallaan 1895. Mutta Inha vieraili Hämeenkyrössä aiemminkin. Hänen veljensä Väinö Nyström oli nimittäin saapunut Hämeenkyrön nimismieheksi 1882.

Inha näyttää kuvanneen Kyröskoskea jo 1892. Kyläkirjaston Kuvalehdessä ilmestyi keväällä 1893 Inhan juttu Kyröskoskesta. Siinä oli kuvituksena hänen ottamansa kuva. Fototypia tehtiin Ferdinand Tilgmannin kirjanpainossa.

Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870690?page=5

Inha kertoi, että koskea kannatti tulla katsomaan keväällä, jolloin jyrisevä pauhu kuului kauas. Lehdessä kuvaa täydensi tekstiosuus:

 ”Kuvassa näkyy pääkönkäästä ainoastaan niska sillan takaa; siinä on pudoke niin suuri, että tukit heittävät kelpo kuperkeikan. Könkään alla on lyhyt, luisu koski, jossa vesi syöksyy yhtenä vaahtona, ja sillan äärestä alkaa taas lyhyt, loivempi ja matalampi köngäs, jossa tyrskyt ovat niin kovat, että nakkelevat ilmaan suuria paksuja tukkia. … Siihen aikaan tavallisesti lasketaan tukkilauttoja Kyrösjärvestä, ja erittäin hauska on kosken poikki rakennetulta sillalta katsella pölkkyjen mukellusta. Viime keväänä (1892), jolloin vesi oli tavallista korkeammalla, oli koski niin raju, että kovin paljon tukia meni laskettaissa murskaksi. Pitkin rantoja näki kasassa hirrenpätkiä, päät pärsässä. Sillalla melkein yhtä mittaa sataa hienoa vihmaa. Mutta keskisuvella kuivilla säillä on vesi niin vähässä, että paperitehtaan suuret ruuhet nielevät melkein kaikki, jopa täytyy ottaa höyryn voiman avuksi, jotta tehdas pysyisi käynnissä.”

Edelleen Inha mainitsi, että tehtaan tuottama paperi kuljetetaan hevosilla Tampereelle, jonne on neljä peninkulmaa mäkistä matkaa. Mutta jo tuolloin oli tiedossa rautatien rakentaminen Tampereelta Poriin. Inhan mukaan Porin radan valmistuttu hevosmatka puolittuu. Sulan aikana vietäneen paperi laivalla, jota Hämeenkyrön vesille puuhataan, raportoi Inha.

Teokseensa Suomi kuvissa Inha valitsi toisen kuvan Kyröskoskesta. Kosken ylittävältä sillalta otetussa kuvassa tukit mukeltavat alas runsasvetistä uomaa.

Lähde: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/43338/p32_06_f427727_8.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Tekstiosassa Inha kertoi koskesta näin: "Kyröskoski on etenkin kevätvedellä suurenmoinen. Kovasti saavat siinä tukkilautat selkäänsä. Pölkyt mukeltavat kerrassaan ympäri, paksuimmat hirret hyppivät kuohuissa kepeinä kuin tulitikut ja tavan takaa koski niitä murtaa poikki kallioitaan vastaan. Harva on se puu, joka tästä ryöpystä pääsee aivan merkittä; miltä on terävä kivi raapaissut kyljen auki, mikä on lyönyt pärsään päänsä.” 

Kyläkirjaston Kuvalehdessä ilmestyneen kuvan Inha käytti uudestaan. K.E. Ståhlberg kustansi kuvasta pahviraamisen version, jonka otsikkona oli Kyröskosken Paperitehdas.

Lähde: https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK19580401:504

Rakentamatta jäi

Silta Viljakkalan suunnasta yli Pappilanjoen Kyröskoskella kulki 1860-luvulta lähtien tehdasalueen läpi. Tehtaan rakennuskannan kasvaessa tilanne muodostui hankalaksi sekä tehdasyhtiön että tienkäyttäjien kannalta. Niinpä 1930-luvulla laadittiin suunnitelman uudesta tieurasta ja sillasta. Suunnitelma oli osa tehdasyhtiön alulle panemaa Kyröskosken rakennuskaavaa. Taustatyötä tehtiin 1930-luvulla, mutta Tampereen asemakaava-arkkitehti Bertel Strömmerin laatima kaava valmistui vasta joulukuussa 1940 ja vahvistettiin seuraavana vuonna.

Uutta tietä kuvaava kartta valmistui 1936.

Viljakkalan - Hämeenkyrön tien ja uuden tien risteys.

                             

Joen "umpiperää" hipoen tien oli tarkoitus kaartua Pappilanjoen yli. 

                              

Ja sitten tie tapaisi Kyröskosken ja Kirkonkylän välisen tien.

Kartassa näkyy myös tehtaan rakennuksia. Uusi postitalo on jo paikallaan, ja tehtaan kasvihuone näkyvissä.

                    

Rakennussuunnitelman toteuttaminen lykkäytyi sodan jälkeisiin vuosiin. Tiesuunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Yhdystie Viljakkalasta Kyröskosken kautta rakennettiin 1952-55 nykyiselle paikalleen. Tehdasyhtiö lahjoitti osan tarvittavista maa-alueista ja rahavaroista.

Lähteet:

Kansallisarkisto Hämeenlinna. Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I. Toimituskartat Hämeenkyrö. 17:9 2-osainen kartta Kyröskosken myllytiestä Myllymäen ja Pappilan kylissä Kyrön kunnassa (1933-1936).

Nallinmaa-Luoto - Agge: Hämeenkyrön historia III.