Kaarle Halmeen kyröläiset juuret

Hämeenkyröläinen talonpoika Aatu Sasslin vaurastui 1800-luvulla käymällä mm. puutavarakauppaa Poriin. Jumesniemen Kärjen tilan omistanut Sasslin perusti 1847 Jumesniemen kirkko-koulun. Se aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Ensimmäisenä pappina ja opettajana toimi Antero Varelius. Koulu oli ensimmäinen suomenkielinen koulu, johon pääsivät kaikkien yhteiskuntaluokkien lapset. Kirkko-koulu siirrettiin erilliseen rakennukseen 1910, mutta sen opettajina toimivat papit vuoteen 1956. Koulu lakkautettiin 2014.

Aatu ja hänen vaimonsa Ulrika jäivät lapsettomiksi. Aatu alkoi etsiä sukunsa piiristä ottopoikaa tehdäkseen tästä mahdollisesti omaisuutensa perijän. Hanke eteni niin pitkälle, että vuoden 1840 paikkeilla sukulaistalosta Kalkunmäen Suutarasta tuotiin kymmenvuotias Taave, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä suhteen miellytti Aatua. Isosta perheestä tuotu Taave ei kuitenkaan viihtynyt yksinään Kärjellä, vaan karkasi kotiinsa. Osaltaan päätökseen saattoi vaikuttaa se, että poika oli innostunut viulunsoitosta, ja vasta saatu viulu oli jäänyt kotipirttiin.

Aatu luopui ottopoikasuunnitelmista, mutta Taave palasi asumaan Kärjelle kulkiessaan saamaan viulunsoitto-opetusta Maurin talossa Karkussa. Taaven vanhempi veli Kalle Suutara osti kotitalon 1851, ja Taave puolestaan avioitui 1862 edellisenä vuonna leskeksi jääneen Sasin Ala-Kerttulan emännän Eeva Uotilan kanssa. Näin hänestä tuli Ala-Kerttulan isäntä. Viulunsoittajana nuotinlukutaitoisesta Taavesta tuli huomattavasti tavallista maalaispelimannia taitavampi. Hän tutustui viiteen tamperelaiseen Scharlinin veljekseen, jotka muodostivat ensimmäisen tamperelaisen orkesterin. Taave soitti joskus heidän kanssaan kuudentena orkesterin jäsenenä. Heiltä Taave sai myös uusimpien ulkomaalaisten tanssikappaleiden nuotteja.

Taaven saavuttaessa mainetta viulistina papit antoivat  hänelle hieman Suutaraan vivahtavan sukunimen Sundgren. Avioliitosta Taavelle ja Eevalle syntyi kaksi lasta. Vanhempi kuoli kolmivuotiaana. Nuorempi sai nimen Kaarle Albert Sundgren. Kaarle kertoi myöhemmin varhaisen musikaalisen muiston lapsuudestaan. Hänen ollessaan noin viisivuotias tulivat Scharlinin veljekset käymään Yli-Kerttulassa eräänä harvinaisen tuulettomana ja kuulaana kesäiltana. Veljekset ja Taave nousivat talon katolle seisomaan ja soittamaan. Lasta tämä ihmetytti kovin. Myöhemmin Kaarle sai tietää soiton kuuluneen kaikkiin lähikyliin. Jotkut kuuntelijat olivat arvelleet soiton kuuluvan peräti taivaasta.

Taave Sundgren joutui katovuosien seurauksena luopumaan talostaan ja siirtyi 1869 pariksi vuodeksi asumaan Mihariin Sillanpää-nimiseen torppaan. Sundgrenin perhe muutti 1871 Kyröskoskelle, missä Taave ryhtyi kauppiaaksi. Hänellä oli siellä parhaimmillaan kaksikin kauppaa ja kolmannen hän rakensi kirkonkylään. Kyröskosken kaupat myytyään Sundgren asettui perheineen asumaan kirkonkylään.

Kaarle oppi kotonaan aakkoset jo viisivuotiaana, joten hänet lähetettiin isovanhempiansa luo Kalkunmäen Suutarlaan saamaan lisäoppia. Poika lähetettiin sitten1874 Ikaalisten kauppalaan Keturin kouluun opiskelemaan, mutta hän palasi 1875 Hämeenkyröön ensimmäisen kansakoulun aloitettua toimintansa kirjonkylässä.

Teatterin kutsu

Maaseudun yhdistystoimintaa viritteli Yrjö Koskisen ja hänen aatetoveriensa johtama suomalaiskansallinen liike. Liike ajoi kansa sivistystason kohentamista kansakoulujen, suomenkielisten lehtien ja kirjastojen perustamisella – kirjastonhan Yrjö Koskinen oli perustanut Hämeenkyröön jo 1850 parikymmenvuotiaana nuorukaisena. Liikkeen toimintakeinoihin kuuluivat myös yleiset kansanjuhlat, joita ylioppilaat ja lukiolaiset alkoivat järjestää 1870-luvulla maalaispitäjissä.

Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston 16-vuotias oppilas Juho Vilhelm Nystedt (myöhemmin Lähde) järjesti kesällä 1877 Kyröskoskella näytöksen, jossa esitettiin hänen kirjoittamansa näytelmä David ja Goljath. Nystedt oli valmistamassa 12-vuotiasta Kaarle Sundgrenia lyseon pääsytutkintoon. Tässä kaiketi ensimmäisessä Hämeenkyrössä julkisesti esitetyssä näytelmässä Kaarle esitti Daavidin osaa. Samana syksynä Kaarle eli Kalle lähetettiin oppilaaksi Alkeisopistoon Helsinkiin. Koulun oppilaskunnassa harrastettiin aktiivisesti teatteria. Niinpä Nystedtin teatteriseurue esiintyi seuraavana kesänäkin Kyröskoskella mukanaan Kalle Sundgren. Kalle opiskeli Helsingin Alkeisopistossa vuodet 1877 – 1881 laihanlaisin tuloksin. Kirjasto ja Suomalaisen Teatterin näytännöt kiinnostivat häntä enemmän.

Vanhemmat halusivat pojan virkauralle, joten Kaarle jatkoi opintojaan yksityisesti Sasslinin koulun saarnaaja-opettaja K.H. Tervasen johdolla parin vuoden ajan. Päästyään avustamaan henkikirjoittaja Ulneria Kaarle tutustui Hämeenkyrön entiseen nimismieheen Jean Alanderiin, jonka kehotti nuorukaista hakeutumaan töihin lääninhallitukseen. Kaarle Sundgren toimikin 1883–1888 Turun lääninhallituksen ylimääräisenä kanslistina ja hetken Liedon vt. nimismiehenä. Samoihin aikoihin Sundgren esiintyi myös amatöörinäyttelijänä Turussa. Vuonna 1888 teatteri voitti virkamiesuran: Sundgren pestautui Helsinkiin Kaarlo Bergbomin johtaman Suomalaisen Teatterin näyttelijäksi. Bergbomiin Sundgren oli tutustunut Suomalaisen Teatterin vieraillessa Turussa 1886. Suomalainen Teatteri – nykyisin Kansallisteatteri – oli ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri. Samalla Kaarle muutti sukunimensä: Sundgrenista tuli Halme. Hän kunnostautui aikansa parhaana suomen kielen käyttäjänä näyttämöllä ja tuli tunnetuksi erityisesti ryhdikkäänä ja komeana sankariosien esittäjänä.

Halme avioitui 1886 vuonna 1857 Ikaalisissa syntyneen Hulda Olivia Sundellin kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi lasta: Tyyne (1888) ja Aarne (1890). Kumpikin seurasi isänsä jälkiä teatterin pariin. Poika Aarne pidettiin teatterimaailman suurena lupauksena, mutta hän kuoli 1910 vain 20-vuotiaana. Tytär Tyyne Halme (myöhemmin Jauri) kunnostautui näyttelijänä vaativissa tehtävissä.

Halme vuonna 1887. Kuva Halmen muistelmateoksesta Arkadia.

Teatterisotien mies

Soinilaisittain tiivistäen: missä Kaarle Halme, siellä teatterisota. Suomalaisesta Teatterista hän lähti ovet paukkuen 1901. Bergbomin ja Halmeen – kahden kiivasluonteisen herran – välejä oli pitkään hiertänyt se, että Halme oli jo vuosia käynyt lehdistön kautta polemiikkia Bergbomia vastaan Eino Leinon sivustatuella. Halme ei sietänyt Bergbomin autoritaarista johtamistapaa ja piti teatterin näyttelemistapaa vanhanaikaisena ja liian tunnepitoisena. Halme siirtyi Ruotsalaisen Teatterin näyttelijäksi, mutta rivinäyttelijän osa ei häntä pitkään tyydyttänyt. Leinon mukaan ”imperatorisen luonteen” omannut Halme alkoi etsiä omaa teatteria johdettavakseen. Hän tunnusteli tilannetta Tampereella 1903, mutta ei saanut riittävää vastakaikua. Suomalaisen Maaseututeatterin johtajuus Viipurissa vapautui Kasimir Leinon jälkeen samoihin aikoihin, joten Halme lähtikin johtajaksi Viipuriin, maan kakkosteatteriin.

Halme oli ankara johtaja, hän mm. puuttui rajusti näyttelijöiden alkoholinkäyttöön, ja ajautui riitoihin johtokunnan kanssa. Keväällä 1904 hän poistui Viipurista kuuden näyttelijän kanssa Tampereelle kesken kauden viimeisten esitysten. Tampereen porvarisväki oli nyt lämminnyt teatterin perustamiselle, varsinkin kun Halme pani viehättävimmät näyttelijättärensä Hilma Rantasen ja Elli Tompurin asialle keräämään rahasitoumuksia. Näin Halme perusti Tampereen Teatterin, jota ryhtyi itse johtamaan. Näytäntökausi alkoi syyskuussa 1904, ja tammikuuhun mennessä Halme oli suututtanut näyttelijät ja johtokunnan. Hän poistui Helsinkiin vieden mennessään mukanaan ystävättärensä Hilma Rantasen. Tosin Halme palasi vielä päiväksi. Hän perui eronsa, mutta vastentahtoisesti teatterin johtajaksi lupautunut vasta 25-vuotias Elli Tompuri osoitti luontonsa. Halme lähti maitojunalla takaisin Helsinkiin.

Kaarle Halme toimi vuodet 1905–1907 puhetaidon ja lausunnan opettajana Helsingissä, mutta alkoi samalla seurata ja ohjata Helsingin Työväenyhdistyksen näytelmäpiiriä. Tätä kautta hän oli keskeisesti mukana työväenteatterin muuttamisessa ammattiteatteriksi. Sen toiminta päätettiin käynnistää 1907 Kansan Näyttämön nimisenä. Johtokunnassa keskeisiä olivat monet tuoreet työväenliikkeen johtomiehet ja kansanedustajat. Osakkaista kolmannes oli porvaritaustaisia.

Kaarle Halme johti Kansan Näyttämöä 1907 – 1911. Halmeen taitoa johtajana ja ohjaajana on kiitelty. Hän näyttää saaneen kiivautensa jotenkin kurin noina vuosina. Halmeella oli menossa sosialistinen kautensa, mutta hänen poliittinen kehityksensä kulki kauemmas työväenliikkeestä. Hän oli ollut porvarillinen nuorsuomalainen ja lähentynyt työväenliikettä ehkä omien teatteri-intressiensä takia. Lakkojen tematiikkaa hän piti ohjelmistossa kuitenkin esillä. Yksi Halmeen kompastuskivi oli hänen taipumuksensa raunioittaa teatterin talous esityttämällä omia näytelmiään. Varsinaisena päämääränä hänellä oli paluu Kansallisteatteriin. Johtajaksi. Se jäi haaveeksi.

Halme kuvattuna Kansan Näyttämön johtajan huoneessa. Kuva Halmeen muistelmateoksesta Arkadia.

Halme palasi Viipuriin vielä vuodeksi 1912–1913.  Hän olisi halunnut jatkaa sen jälkeenkin etäjohtajana Helsingistä käsin, mihin Viipurin johtokunta ei tietenkään suostunut. Halme ennätti osallistua myös Eino Leinon Helka-näyttämön suunnitteluun ja toimintaan sateisena kesänä 1912. Siitä tuli maamme ensimmäinen ulkoilmateatteri. Sen toimipaikaksi saatiin hieman epäedullinen paikka Helsingin Seurasaaressa.  Tarkoituksena oli esittää koko Kalevala Eino Leinon sovittamina kuvaelmina, mutta sateinen kesä tuotti valtavat tappiot. Helka-näyttämö lakkautettiin kahden viikon toiminnan jälkeen.

Halme osoitti monipuolisuuttaan ryhtymällä myös elokuvan palvelukseen. Vuosina 1913 – 1915 hän ohjasi neljä mykkäfilmiä, joista kaksi oli myös hänen käsikirjoittamiansa. Näyttelijät olivat hänen vanhoja tuttujaan, ystävätär Hilma Rantanen esitti naispääosan kolmessa elokuvassa.

Vuonna 1915 Halme perusti Teatteri Kaarlo Halmeen, joka kierteli maata esiintymässä. Teatteri jatkoi toimintaansa vuoteen 1922. Seuraavana vuonna Halme sai valtion taiteilijaeläkkeen. Sen turvin hän keskittyi näytelmien, romaanien ja omien muistelmiensa kirjoittamiseen. Uuden mediankin Halme hallitsi: hän kirjoitti 1930-luvulla kymmenen radiokuunnelmaa. Näytelmiä kertyi peräti 43. Suurin osa niistä oli pienimuotoisille seuranäyttämöille tarkoitettuja kappaleita, joita harrastajateatterit esittivät. Halme oli myös perustamassa Näytelmäkirjailijaliittoa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana 1922 – 23. Muistelmateoksensa Arkadia Halme julkaisi 1928.

Yhteydet kotiseudulle säilyivät

Kaarle Halme vieraili Hämeenkyrössä tapaamassa vanhempiaan. Ansioluettelossaan hän ilmoitti perustaneensa Hämeenkyrön vapaapalokunnan ja toimineensa sen johtajana 1884 – 1886. Huhtikuussa 1886 hän näytteli Heinijärven Tättälässä näytelmässä Ainoa hetki. Kappale esitettiin VPK:n hyväksi toimeenpantujen arpajaisten yhteydessä. Saman vuoden kesäkuussa Hämeenkyrön VPK:ssa oli Aamulehden uutisen mukaan ainakin 37 jäsentä. Halme lienee toiminut asiassa lähinnä innoittajana, koska asui tuolloin Turussa hoitamassa virkaansa.

Halme johdatteli kyröläissyntyisen Eero Alpin teatterimaailmaan. Alpi oli innokkaana nuorisoseuramiehenä organisoimassa Kyröskosken laulujuhlia kesällä 1904. Halme oli juuri perustanut Tampereen Teatterin, jossa oli näyttelijänä myös hänen ystävättärensä Hilma Rantanen. Alpi lienee houkutellut hänet laulujuhlille ohjaamaan paikallisen nuorisoseuran esittämän Ludvig Anzengruberin näytelmän Isännättömässä talossa. Esitys oli epäilemättä taiteellisesti vaativin Hämeenkyrössä nähdyistä teatterikappaleista.

Hämeenkyrön Nuorisoseuraa vietti seuraavana kesänä kymmenvuotisjuhlaansa. Kyröskosken Keinuniemessä 6.8.1905 järjestetyssä juhlassa lausui Alpin juhlarunon Hilma Rantanen. Kaarle Halme antoi lausuntaesityksen. Lopuksi Seurahuoneelle esitettiin Halmeen näytelmää Purimossa. Sen oli ohjannut Hilma Rantanen. Vilkas teatteriharrastus vakiintui Hämeenkyrössä kiinteäksi osaksi nuorisoseuratoimintaa osaltaan Eero Alpin ja Halmeen toiminnan ansiosta.

Lokakuussa 1914 Nuorisoseura esitti Halmeen kolminäytöksisen kappaleen Kaksintaistelu. Tekijä itse, ”ollen sattumalta paikkakunnalla”, oli lupautunut valvomaan näytelmän ohjausta.  Hämeenkyröön hetkeksi 1916 asettunut Alpi saattoi vaikuttaa siihen, että Näyttämö Kaarle Halme poikkesi 26.10 esittämään Nuorisoseurantalolla Shakespearen Othellon. Halme itse esitti luonnollisesti pääosan. Alpi arvioi näytelmän Tampereen-esityksen ja totesi esityksen olevan täysi Halmeen roolityön varassa. Vuonna 1918 Halme lupasi paikallislehdessä, että kaikki pitäjän seurat ja yhdistykset saavat vapaasti käyttää hänen näytelmiään pitäjän rajojen sisäpuolella.

Elokuussa 1920 Halme vietti jälleen kesää Hämeenkyrössä. Hän ohjasi ensin suojeluskunnan vuosijuhlassa 8.8. esitetyn seuranäytelmänsä Ennustus. Hämeenkyrön Nuorisoseuran 25-vuotisjuhla pidettiin 22.8. Halme suostui ohjaamaan tilaisuudessa esitetyn näytelmänsä Egyptin pimeys. 

Kolme vuotta myöhemmin kyröläiset saivat tilaisuuden katsoa Halmeen näytelmäseurueen esittämän Strindbergin Kuolemantanssin. Kyseessä oli Halmeen 35-vuotisjuhlakiertue: se jäi myös hänen viimeiseksi kiertueekseen. Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U.W. Walakorpi arvioi esityksen. Siihen miehellä oli valmiudet, toimihan hän samaan aikaan myös Tampereen Sanomien teatteriarvostelijana. Walakorpi totesi esityksen onnistumisen jääneen yksin Halmeen hartioille; muiden näyttelijöiden kyvyt eivät riittäneet Strindbergin tulkitsemiseen. Halme – iästään huolimatta – oli edelleen näyttämön kuningas. Sanoissa oli edelleen sähköinen voima ja ilmehtiminen oli mestarillista. Jatkoistakin Walakorpi kertoi lyhyesti: ”Näytännön jälkeen kutsuivat muutamat ystävät hänet vaatimattomaan illanviettoon, missä aika kului hupaisasti, vanhoja muistoja verestellen, aamupuoleen asti.”

Halme koetteli taitojaan myös romaanikirjailijana. Vuonna 1914 ilmestynyt Valkoinen hirvi jäi harjoitelmaksi. Vuonna 1925 ilmestyi Kyläraittien kuningas, tekijän satakuntalaiseksi kertomukseksi määrittelemä romaani. U.W. Walakorpi arvioi teoksen tuoreeltaan Hämeenkyrön Sanomissa. Hänen mukaansa Halme oli nyt onnistunut paljon paremmin. Teoksen miljöönä oli Satakunta, tarkemmin määriteltynä Hämeenkyrö. Halme oli kerännyt teokseen muistoja ja perimätietoa ja sijoittanut kirjan tapahtumat 1800-luvun alkuvuosikymmenille. 

Teoksen päähenkilö oli Laikan Otto, kylänraittien kruunaamaton kuningas, joka ruumiillisten ja henkisten voimiensa takia oli tunnettu kolmessa läänissä. Otto hallitsi voimillaan tuon ajan raittinujakoita, joissa sai käyttää vain lihasvoimaa ja nyrkkejä. Panu Rajalan mukaan Laikan Oton esikuva oli Yli-Vakerin isäntä eli Vakerin Ville, jota F.E. Sillanpääkin kuvasi lyhyesti varhaisessa lapsuusmuistelossaan. Eino Leinon mukaan Halme oli vakuuttunut olevansa länsisuomalaisen muinaisen kuningassuvun jälkeläinen. Suuria elkeitä ja dramaattisia käänteitä Halmeenkin uraan mahtuukin, häntä voi pitää Aarne Orjatsalon vertaisena näyttämöiden miespuolisena diivana. Laikun Ottoon Halme taisi heijastella omia ihanteitaan tai ehkä ihanneminäänsä. Tietty mahtipontisuus näkyy romaanissa - kuten Halmeen persoonallisuudessakin. Walakorpi kiitteli osuvaa kansantapojen kuvausta ja piti teosta hauskana kansankuvauksena. Syvempiä näköaloja henkilöidensä sielunelämään ei kirja pyrkinytkään avaamaan. Varsinkin hämeenkyröläisten arveli Walakorpi tutustuvan teokseen suurella mielenkiinnolla.

Myös Aamulehden pääarvostelija O.A. Kallio piti romaania Hämeenkyrön maisemiin sijoitettuna. Hän kiitteli sivistyshistoriallista ja kansatieteellistä tarkkuutta. Draamallista jännittävyyttäkin oli mukana niin, että teoksesta muodostui huomattava saavutus. Satakunnan Kansan J.P. korosti myös teoksen satakuntalaista luonnetta: se antoi pätevän kuvan maakunnan oloista ennen kansallista herätystä. Runsaasti replikoitu teos sovitettiin myös elokuvaksi. Jorma Nortimon ohjaama ja Kalle Kaarnan käsikirjoittama Kyläraittien kuningas tuli valkokankaalle 1945.

Saman vuoden syksyllä Halme julkaisi toisen romaanin nimeltään Silmukorven nuori Epra. Sen päähenkilö oli Kyläraittien kuninkaan Laikan Ottoa muistuttava ruumiinvoimien jättiläinen. Tapahtumat oli nyt sijoitettu 1800-luvun lopulle, lähinnä 1870-luvulle. Maalaispoika Epra muuttaa kaupunkiin, jossa ei kuitenkaan viihdy. Hän palaa lopuksi takaisin maalle. Tässä suhteessa teos onkin varsinainen maahengen ylistys. Halme näyttää käsittelevän lapsuus- ja nuoruusvuosiensa tapahtumia ja aatevirtauksia. Walakorpi antoi positiivisen arvion Tampereen Sanomissa. Muuten teos jäi vähemmälle huomiolle kuin Kyläraittien kuningas, jota arvioitiin myös pääkaupungin lehdissä.

Vuonna 1925 Halme lahjoitti Hämeenkyrön Nuorisoseuralle kaikki siihen asti kirjoittamansa näytelmät. Uutisen mukaan lahjoitettuja kirjoja oli yhteensä 100 kappaletta. Tämän jälkeen yhteydenpito Hämeenkyröön näyttää hiljenneen. Halmeen isä oli kuollut 1911 ja äiti kuoli 1928. Henkilökohtaiset syyt vierailla kotiseudulla vähenivät.

Halmeen vanhempien hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.

Toisen kyröläisen kirjailijan, F.E. Sillanpään, kanssa Halme ei tullut oikein toimeen. Sillanpään 1936 kirjoittama arvio Halmeesta oli hapan: ”Kaarle Halme on nykyään Suomen suurin elossa oleva näyttelijä – joka tosin on niin mahtava hämeenkyröläinen talonpoika, ettei suvaitse lahjojaan käyttää ei meidän nöyrempien iloksi eikä myöskään nuorempien opettamiseksi.” 

  

Elämänsä viimeisen vuosikymmenen Halme vietti Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä. Hänen viimeinen kirjallinen työnsä liittyi Hämeenkyröön. Halme kirjoitti voimakkaasti ihannoivan teoksen Aatu Sasslinista, Jumesniemen kirkon ja koulun perustajasta. Kirjan nimeksi tuli Suurtekojen mies.

Monipuolisen uran tehnyt Kaarle Halme kuoli Helsingissä 20.9.1946. Hän oli kuollessaan 81-vuotias. Hämeenkyrön kunnan seppeleen hänen haudalleen laski tohtori Eero Ilvonen.

Lähteet

Kaarle Halme: Kyläraittien kuningas. Satakuntalainen kertomus. Otava 1925.

Kaarle Halme: Suurtekojen mies. Kuvauksia suomalaisen talonpojan Aatu Kärjen lahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta 1800-luvun alkupuoliskolla. Otava 1945.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Kulissien takana: viisi sukupolvea Kaarle Halmeen esivanhempia. Kyröskosken kansalaisopiston sukututkimuspiirin julkaisu N:o 4. Kyröskoski 1989.

Pentti Paavolainen: Suomen teatterihistoria. https://disco.teak.fi/teatteri/4-1-teatterien-perustajia-tahtia-ja-tyomyyria/

Yrjö Raevuori: Suutaran suku. Tampere 1931.

Panu Rajala: Tunteen tulet, taiteen tasot. Tampereen Teatteri 1904 – 2004. Hämeenlinna 2004.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle_Halme

Eero Alpin viimeiset vuodet

Eero Alpi päätti viimeisen teatterikiertueensa helmikuussa. Sen jälkeen hän joutui talousvaikeuksiin, kuten aiemmin kerroin. Alpi jatkoi vapaana kirjailijana ja toimittajana. Hän oli mm. Käsityö- ja teollisuuslehden toimitussihteerinä 1926 – 27. Samoihin aikoihin Alpi oli tekemässä myös aikansa tunnetuinta pilalehteä, Tuulispäätä. Hän kirjoitti siihen omalla nimellään 1926 koko joukon pakinoita teatterikiertueidensa kokemuksista. Tarinoihin sisältyi niin ylä- kuin myötämäkiä, hauskoja sattumuksia kuin kommelluksiakin. Pakinoiden kevyen sävyn taustalta tuli esiin myös tuon ajan kiertue-elämän armoton rasittavuus. Alpi kirjoitteli myös runoja ja lyhyempiä juttuja Tuulispäähän nimimerkillä Kanttori Sepeteus.

Alpi jatkoi myös näytelmätehtailuaan. Vuonna 1925 tuli painosta viisi näytelmää ja seuraavana vuonna yksi. Alpi kirjoitteli novelleja ja lyhyitä tarinoita Viikko-Sanomiin, Uuteen Suomeen, Suomen Kuvalehteen, Suomen Sosialidemokraattiin ja lukuisiin muihin lehtiin. Monissa novelleissaan hän palasi lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin. Tarinat sijoittuivat ”H:n pitäjään” tai suoraan Hämeenkyröön. Ajallisesti useimmat kertomukset sijoittuivat 1800-luvun lopulle. Vuonna 1927 hän julkaisi parhaimpina pitämistään novelleista kokoelman, joka sai nimen Ihmisten tie. Etelän kustantajilta ei tainnut enää luottoa riittää, sillä Alpi painatti teoksen Oulussa mm. Nyyrikkiä julkaisseen H.W. Marjamaan kirjapainossa. Ihmisen tie sai kehut Viikko-Sanomissa; arvostelussa kiitettiin teoksen myötätuntoa vähäväkisiä ja vaatimattomia ihmisiä kohtaan. Alpi oli kirjoittanut harrassävyisen ja sympaattisen novellikokoelman. Myös Helsingin Sanomien lyhyt arvio oli kohtelias.

Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin on tullut Ihmisten tiestä kappale, jonka Alpi on omistanut Huugo Jalkaselle. Jalkanen oli kirjailija ja Uuden Suomen kirjallisuus- ja teatterikriitikko.

Alpi teki myös vielä ponnistuksen saadakseen näytelmänsä suuremmille estradeille. Kansallisteatterin näyttämölle ei Lankeemus enää päässyt, mutta se esitettiin Helsingissä Kansan Näyttämöllä. Uuden Suomen kriitikko totesi Alpin kokeneeksi teatterimieheksi ja kyvykkääksi dramaturgiksi. Nyt mies sortui liialliseen realismiin, eikä näytelmä päässyt yhtä syvälliselle tasolle kuin Näkymättömät tulet aikanaan. Näyttelijöiden ja ohjaajan panosta kriitikko kiitteli, samoin kuin Sosialidemokraatin arvioitsija. Muuten Sosialidemokraatissa nähtiin näytelmä positiivisemmin kuin Uudessa Suomessa.

Ylioppilaslehden L.A. suhtautui Lankeemukseen penseämmin. Hänestä Alpin kirjailijankyvyt riittivät kyllä seuranäyttämöille ja ”ehkä hiukan korkeimmillekin portaille” teatterihierarkiassa. Mutta Alpin tuotteiden pääsyä maan päänäyttämöille kriitikko ei ymmärtänyt, vaikka sanoi ymmärtävänsä kotimaisen näytelmätuotannon vaalimisen tärkeyden. Turun Sanomien arvostelija lyttäsi sekä Alpin että Lankeemuksen perusteellisesti. Alpi tottuneena teatterimiehenä – termi oli arvioitsija mielestä tusinaklisee – kykeni järjestämään näytelmä ulkoisesti kuntoon. Sisällön suhteen Alpi oli ”pikkurealisti”, joka monisti todellisuutta summittaisesti ja orjallisesti. Hänessä ei ole runoilijaa, ei näkijää eikä luojaa. Näyttelijät tekivät tinkimättä parhaansa, mutta työhön käytetty energiamäärä olisi ollut ehkä parempi käyttää jonkin hyvän ulkomaalaisen kappaleen esittämiseen kuin Lankeemuksen kaltaisen kotimaisen näytelmän saamiseen parrasvaloihin.

Alpi näyttää saanen raha-asiansa jotenkin kuntoon, sillä 1929 häntä ei näy enää protestilistoilla. Tässä apuna oli muutama apuraha. Kordelinin Säätiöltä Alpi sai 5000 markkaa, WSOY:ltä tuli 1500 markan apurahan terveyden hoidattamista varten ja Suomen Kirjailijaliiton Ahlström-rahastolta niin ikään 1500 markkaa. Alpi kirjoitti vielä muutaman näytelmän ja 1930 Seuranäyttämöiden käsikirjan, johon tiivisti runsaat kokemuksensa ja tietonsa alalta. Nuoruuden näytelmä Lumimyrskyssä esitettiin kuunnelmana radiossa 1929. Terveysongelmat varjostivat Alpin viimeisiä vuosia. Panu Rajalan mukaan hän sortui lopulta epämääräiseen seuraan, pirtuun ja huumeisiin. Nimerkki H. Käpälämäki muisteli 1936 Työväen Näyttämölehdessä Alpin luopuneen viime vuosinaan alkoholista, mutta kirjoittaneen  viimeisiä näytelmiään kokaiinin voimin. Nimimerkin takana oli sosialidemokraattinen lehtimies ja kansanedustajanakin toiminut Vihtori Huhta. Eero Alpi kuoli Helsingissä 24.7.1933 vain 47 vuoden iässä. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa todettiin, että viimeisinä aikoina Alpi oli ”merkitty mies”, joka kävi toivotonta taistelua sairaalloisuuttaan vastaan. Lähinnä häntä jäi suremaan jo 90-vuotias äiti.

Eero Alpi oli mukana monessa. Hän oli toimelias lehtimies, runoilija, kustannusvirkailija, näytelmäkirjailija, novellisti, teatterinjohtaja, ohjaaja, näyttelijä ja nuorisoseuramies. Hän perusti kaksi aikakausilehteä ja oli mukana perustamassa Hämeenkyrön paikallislehteä. Hän oli rohkeutensa ja järjestelykykynsä tuli esiin kiertueteattereiden toiminnan järjestämisessä. Teatteri ja näytelmäkirjallisuus olivat hänen suurin rakkautensa. Toiminnan hajautuminen monelle alalle lienee vaikuttanut siihen, ettei hän koskaan onnistunut nousemaan näytelmäkirjailijana aivan eturiviin.

Alpi teki pääosan elämäntyöstään Hämeenkyrön ulkopuolella, mutta vieraili säännöllisesti kotipitäjässään 1920-luvun lopulle saakka. Vasta tuolloin hänen iäkäs äitinsä muutti Tampereelle. Kiintymys ja kiinnostus Hämeenkyröön näkyi myös monissa hänen novelleissaan, joiden tapahtumat hän sijoitti kotiseudulleen. Hämeenkyrön Sanomien muistokirjoituksessa kirjailijatoveri U.W. Walakorpi tiivisti hyvin Alpin parhaat puolet. Walakorven mukaan Alpi oli voimiensa päivinä ”säteilevä, hauska toveri, jonka seurassa ei milloinkaan tullut ikävä. Hänessä oli luontaista herttaisuutta ja sydämellisyyttä, hän oli avulias ja aina täynnänsä uusia suunnitelmia ja ajatuksia, jotka hän myöskin sangen usein kypsytti teoiksi hänelle ominaisella joustavuudella ja järjestelykyvyllä”.   

                               

Alpi oli eläessään Näytelmäkirjailijain liiton hallituksen jäsen ja Kirjailijaliiton hallituksen varajäsen. Järjestöt paljastivat 17.12.1938 hänen haudallaan Helsingin uudella hautausmaalla vaatimattoman muistokiven. Tilaisuudessa puhui kirjailija Yrjö Soini, ja haudalle laskettiin järjestöjen seppeleet.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Titaanien teatteri. Tampereen Työväen Teatteri 1918-1960. Tampere 1995.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Eero Alpi perustaa Tampereen Kansan Teatterin - ja muutaman muunkin kiertueteatterin

Tampereen Työväenteatterin näyttelijät jäivät tuuliajolle sisällissodan jälkeen. Teatterin toiminta oli lakannut ja Tampereen työväentalo jäi voittajien käsiin. Aina aktiivinen Eero Alpi näki tilaisuuden koittaneen omalle teatterille. Hän perusti Tampereen Kansan Teatterin, joka sai 1.9.1918 lähtien vuokralle työväentalon juhlasalin ja yläravintolan. Kusti Salan lisäksi kymmenen työttömiksi jääneistä Työväen Teatteri entisistä näyttelijöistä läksi mukaan hankkeeseen. Lisäksi palkattiin uusia näyttelijöitä.

Avajaisjuhla pidettiin jo elokuun viimeisenä päivänä. Tampereen kaupunginvaltuusto oli kutsuttu paikalle. Larin-Kyösti esitti laatimansa juhlarunon ja näytelmänä esitettiin von Numersin Tuukkalan tappelu. Ylesöä kertyi paikalle kohtalaisesti, nähtävästi tavallinen työkansa piti Kansan Teatteria Työväen Teatterin toiminnan jatkajana. Alpi yritti saada senaatilta 10 000 markan valtionapua, joka oli jäänyt 1917 Työväen Teatterilta saamatta. Lehtitiedon mukaan senaatilta saatiin 5000 markan avustus.

Kutsu Tampereen Kansan Teatterin avajaisjuhlaan. Tampereen Sanomat 30.8.1918.

Alpi perusti teatterihankettaan tukemaan neuvottelukunnan, johon pestasi mm. kyröläisiä tuttujaan, nimittäin kirjailijat F.E. Sillanpään ja U.W. Valakorven. Neuvottelukunta muutettiin pian johtokunnaksi, josta Walakorpi erosi tammikuussa 1919. Sillanpää ei osallistunut mitenkään neuvottelukunnan toimintaan, olipahan antanut nimensä ystävänsä Alpin käyttöön ”reklaamitarkoituksessa”. Marraskuussa johtokunnan kokouksesta uutisoitiin Tampereen Sanomissa. Kansan Teatteri anoi kaupungilta 5000 markan avustusta, koska senaatilta oli saatu vain puolet haetusta rahasummasta. perusteena avustukselle käytettiin sitä, että Alpi oli myöntänyt vapaalippuja Pohjolan Jääkäripataljoonan sotilaille. Käytäntö jatkuisi, jos kaupunki myöntäisi avustuksen. Teatterin henkilökunnalla luvatut palkankorotukset riippuisivat kaupungin avustushalukkuudesta. 

Kansan Teatteri esitti aluksi Työväen Teatterin vanhaa ohjelmistoa. Lokakuun alussa ensi-iltaan tuli Alpin oma draama Väkevämmän tiellä, joka oli esitetty Helsingissä jo 1910. Aamulehdessä näytelmä sai kohtuullisen hyvän vastaanoton, muutamia näyttelijäsuorituksia kehuttiin ensiluokkaisiksi. Samoihin aikoihin Kansan Teatteri polkaisi pystyyn isänmaallisesti värittyneen Kivi-juhlan. Nummisuutareista esitettiin muutama näytös, Kusti Sala esitti tutusti Eskon roolin. Varsinaisessa juhlassa Walakorpi lausui runonsa ”Hymni kauneudelle”. Juhlassa esiintyi myös teatteriin perustettu soittokunta, johon kuului työväensoittajia, jotka eivät jaksaneet odotella työväenyhdistyksensä oman harrastustoiminnan aloittamista. Sittemmin soittokunta esiintyi usein näytäntöjen väliajoilla ravintolatiloissa. Alpi oli saanut ravintolankin avatuksi, hän saattoi siis esittäytyä myös ravintoloitsijana.

Loppusyksyn Kansan Teatteri keskittyi keveisiin hupinäytelmiin. Joulusesonkina oli repertuaarissa peräti kuusi näytelmää. Yleisöä riitti, eikä teatterin talousongelmista valitettu ainakaan ulospäin. Alpi laajensi teatterin toiminta kutsumalla Hilda Pihlajamäen Kansallisteatterista ja Paavo Raition Kansan Näyttämöltä vierailijoiksi. Helsinkiläisnäyttelijöiden vierailut osoittautuivat menestyksiksi.

Tammikuun lopulla 1919 Alpi ohjasi itse A. Antrepin ja C.G. Litmarckin laulunäytelmän Nerkingit – oikeammin Nerikeläiset tai Närkeläiset – kuten Aamulehden kriitikko huomautti. Tanssit näytelmään suunnitteli Elsa Nyström ja ensi-illan lopuksi Pohjolan Jääkäripataljoona muisti Alpia ”suurenmoisella kukkatervehdyksellä”. Aamulehden kriitikon mukaan näytelmä ei vastannut korkeita vaatimuksia, ”mutta mielikseen sitä seuraa ja jotain hyvää siitä jälkeenkin jääpi”. Vielä Runebergin päivänä 5.2. vietettiin ”suuren isänmaallisen runoilijan syntymäjuhlaa asianmukaisilla tavalla”.

Kansan Teatterin aika työväentalossa alkoi olla kuitenkin lopuillaan. Tampereen Työväenyhdistys oli saamassa toimintansa raiteilleen ja talonsa takaisin käyttöönsä. Kaupungin rahatoimikamari irtisanoi teatterin vuokrasopimuksen. Alpi jätti irtisanomisen huomioimatta, koska talo oli valtion eikä kaupungin takavarikossa. Kansan Lehden työn jatkajaksi perustettu sosialidemokraattinen Kansan Sana arvosteli ankarasti Alpia, ja katsoi samalla, että osaa Kansan Teatterin näyttelijöistä ei pitäisi ottaa mukaan tulevan Työväenteatterin toimintaan. Alpi ei halunnut luopua teatteristaan, vaan puolustautui porvarillisessa Aamulehdessä. Hänen mukaansa Kansan Teatteria vastaan oli suunnattu pitkäaikainen ”bolshevistinen painostus”, jolla pyrittiin karkottamaan teatteri pois toimitiloistaan.

Alpin vastaanhangoittelu oli hyödytöntä. Valtioneuvosto oli siirtänyt työväentalojen vapauttamisen maaherrojen toimeenpantavaksi. Maaherran päätös Tampereen työväen vapauttamisesta lykkäytyi maaliskuulle, mutta Alpi luopui vuokrasopimuksestaan jo 1.3.1919. Kansan Teatterin toiminta Työväentalossa oli tullut tiensä päähän. Vielä 15.3. järjestettiin ” suureelliset Teatteri-Naamiohuvit”, joiden mahdollinen tuotto oli tarkoitus käyttää Kansan Teatterin toiminnasta koituneiden tappioiden korvaamiseen. Tampereen Työväenteatteri puolestaan pääsi aloittamaan näyttämökautensa vanhalla näyttämöllään elokuussa 1919. Teatteri oli valmis ottamaan kaikki Kansan Teatterin näyttelijät palvelukseensa.

Kansan Teatteri lähtee liikkeelle

Alpi ei jäänyt toimettomaksi. Hän lähti taas liikkeelle. Aamulehden uutisen mukaan Kansan Teatterin riveissä oli edelleen näyttelijöitä, mm. parhaat naisnäyttelijät. Lisäksi oli palkattu neljä uutta miesnäyttelijää. Teatteri esitti lauantaina 12.4. Lempäälässä ja seuraavana päivänä Viialassa Selma Lagerlöfin Suotorpan tytön. Tämän jälkeen teatteri oli lähdössä laajalle maaseutukiertueelle. 

Toukokuun alussa Kansan Teatteri esitti Suotorpan tytön Mikkelissä. Mikkelin Sanomien arvioi näytelmän melko positiivisesti. Teatterin taiteelliset päämäärät olivat korkealla, ja naisnäyttelijöistä erityisesti Siiri Suuronen, Lyyli Eriksson ja Kaisa Kivekäs saivat kiitosta taidoistaan. Miesnäyttelijöiden katsottiin selvinneen heikommin. Kohtalaiset kehut antoi Riihimäen Sanomatkin. ”Näytelmä ja sen esitys oli taidetta”, päätti lehti arvostelunsa. Riihimäellä esitettiin myös Alpin oma Hallin Janne, jota kriitikko luonnehti ”afäärikappaleeksi”. Se oli kirjoitettu sinänsä taitavasti, mutta tarkoitettu vain suuren yleisön viihdyttämiseen. Näytelmän taiteellinen arvo oli vähäinen, ja näyttelijätyö heikonpuoleista. 

Pohjanmaan maaseutua teatteri kiersi perusteellisesti. Seinäjoella näyteltiin jo 22.5. Kiertue jatkui tiivistahtisena: Kurikka, Perälä, Teuva, Kauhajoki, Koskenkorva, Ilmajoki, Lapua, Ostola ja Pihlajavesi, jonne saavuttiin 4.6. Uusi Pohjanmaan kierros alkoi 14.7 Alavudelta. Vaasan Hietaniemen kesäteatterissa esitettiin vielä Suotorpan tyttö 10.8. Kansan Teatterin tuli niin tutuksi Pohjanmaalla, että kolme siinä tilapäisesti näytellyttä miestä koetti käyttää teatterin nimeä hyödykseen omissa näytelmäpuuhissaan. Johtokunnan nimissä Alpi varoitteli  pohjalaisia moisesta ja lupaili samalla teatterinsa saapuvan syyskiertueelle maakuntaan. Mainitut näyttelijät vastasivat Alpille todeten, ettei kukaan näyttelijä hänen teatterissa juuri kuukautta pitempään viihdy. Miehet kiistivät jyrkästi yrittävänsä hyötyä Alpin teatterista, he esiintyivät nimellä Suomen Maaseutunäyttämö.

Kansan Teatteri palasi Seinäjoelle lokakuun lopussa esittämään George Sandin näytelmää Sirkka eli pikku Fadette. Toisena näytöskappaleena oli ruotsalaista alkuperää oleva Salakäytävä. Seinäjoelta matka jatkui Vaasaan, Ylistaroon, Kokkolaan, Raaheen, Kemiin ja Tornioon. Raahessa näytelmäesitys ei   osunut ihan kohdilleen, arvostelija lyttäsi sen perusteellisesti ja totesi johtaja Alpin viihtyvän hyvin Tampereella. Ilmeisesti kriitikko arveli, että Alpia olisi tarvittu kipeästi johtamaan esitystä Raahessa. Pohjanmaalta seurue suuntasi Savon kautta Haminaan, johon kiertue päättyi joulukuun alussa. Miesnäyttelijöistä Arvo Airamo ja Vilho Malinen solmivat Kuopiossa ollessaan sopimukset sikäläisen teatterin kanssa. Alpi metelöi tästä tapansa mukaan kuopiolaislehdessä, mutta sen suurempaa riitaa asiasta ei syntynyt.

Heti vuoden 1920 alussa oli Kansan Teatteri taas liikkeellä. Satakunnan kautta suunnattiin itään: Savo ja Karjala kierrettiin helmikuun loppuun mennessä. Nyt oltiin liikkeellä kolmen näytelmän kanssa, uutena esityksenä entisten lisäksi oli von Numersin Pastori Jussilainen. Kiertue päätettiin lähelle Tamperetta: Lempäälässä esitettiin Sirkka eli pikku Fadette 7.3.

Maaliskuun lopulla Kansan Teatteri lähti taas kiertueelle. Nyt käytiin kaupunkien sijaan pääasiassa pienemmillä paikkakunnilla, mm. Paimiossa, Keravalla, Kausalassa, Loimaalla. Jokioisissa, Salossa ja Lauritsalassa. Usein näyteltiin työväentaloissa. Alpi muisti mainostaa teatteriaan valtiontuen saajana. Näin olikin, vuonna 1920 tieto 35 000 markan valtionavusta tuli toukokuussa. Kiertueen päätyttyä Siiri Suuronen ja Yrjö Brander pestattiin Kuopion Teatteriin. Heistä Siiri Suuronen oli saanut arvostelijoilta kiertueiden aikana useimmat kehut, hänet myös monesti palkittiin kukkasin näytöksen jälkeen.

Alpi ryhtyy näyttelijäksi

Aluksi Satakuntaan suuntautuneen syyskiertueensa Alpi aloitti Vammalasta. Uudeksi naistähdeksi Alpi oli kiinnittänyt Alli Viinikaisen, joka oli aiemmin esiintynyt ”Pittsburgin työväenteatterissa”. Välilä tosin puhuttiin ”Pittsburgin suuresta suomalaisesta teatterista”. Ennakoissa muistettiin kehua sitä, miten Alpi on muistanut vapaussodan veteraaneja vapaalipuilla. Kiertueella esitettiin von Numersin Tuukkalan tappelua. Tällä kertaa Alpi oli mukana tiiviisti, sillä hän esitti yhtä pääosista. Saitaa ja ahnetta karjalaispäällikkö Hankaa esittänyt Alpi sai roolistaan varsin yksimieliset kehut koko kiertueen ajalta, pitipä muuan arvostelija tämän suoritusta näytelmän "ainoana valopilkkuna".

Laiskottelusta Kansan Teatteria ei voi syyttää, sillä Pohjanmaankiertueellaan se esitti kahdessa viikossa 14 näytöstä eri paikossa. Yhtään lepopäivää ei ollut ohjelmaan merkitty! Tahti oli kai liiankin tiivis, sillä SDP:n vasenta laitaa edustanut Vapaa Sana kertoi, että seurue ei esittänyt Äystön työväentalolla näytelmää. Yleisöä oli kertynyt jopa kymmenien kilometrien päästä. Kieltäytymisen syyksi Alpi kertoi sen, että katsojat tulivat paikalle liian myöhään.

Kuumeinen oli Kansan Teatterin esiintymistahti Pohjanmaalla syyskuussa 1920.

Tahti jatkui yhtä kiivaana Keski-Suomessa: 17.9. -22.9 annettiin kuusi näytöstä (Keuruu, Suolahti, Äänekoski, Laukaa, Muurame ja Lievestuore). Matka jatkui Savoon ja Karjalaan, joka kierrettiin Lieksaa ja Nurmesta myöten. Kymeen ja Uudellemaalle edennyt kiertue päättyi Hämeenlinnaan 7.11.1920.

Hengähdysaikaa jäi viikko, kun marraskuun puolivälissä oltiin taas liikkeellä. Tampereen lähipitäjistä suunnattiin Satakuntaan. Nyt näyteltiin K.A. Tawaststjernan Uramon torpan murhaa. Jos paikkakunnalla annettiin kaksi näytöstä, jatkoi Tuukkalan tappelu ohjelmistossa. Satakunnan kierroksen jälkeen seurue jatkoi Keski-Suomeen, josta päädyttiin Mikkelin kautta Karkkilaan. Siellä 13.12. annetun näytöksen jälkeen alkoi kolmiviikkoinen joululoma. Alpi mainosti jo tuolloin seuraavaa kiertuettaan, jolla esitettäisiin Santeri Ivalon Juho Vesaista. Puvustuksen näytelmään oli suunnitellut Santeri Ivalon puoliso Ellinor Ivalo. Teatteriseurueeseen kuului tuolloin kuusi vakituista näyttelijää. Vuodeksi 1921 oli suunniteltu peräti 160 näytöstä. 

Vuoden alussa Alpi joukkoineen lähtikin taas liikkeelle. Tampereen lähikunnista suunnattiin Satakuntaan. Alpi itse näytteli pääosaa Juho Vesaisessa, Alli Viinikaisella oli näytelmässä kolme roolia. Tällä kertaa Alpi ei saanut näyttelijätyöstään kiitoksia, jokunen arvostelija piti hänen voimatonta suoritustaan seurueen kehnoimpana. Ohjelmistossa olivat edelleen myös Tuukkalan tappelu ja Uramon torpan murha. Satakunnasta suunnattiin Pohjanmaalle aina Tornioon saakka. Sieltä laskeuduttiin perinteiseen tapaan Keski-Suomen kautta Savoon ja Karjalaan. Lahden seuduilla oltii maaliskuun loppupuolella. Jossain vaiheessa ennätettiin kai pitää aivan lyhyt tauko, mutta jo huhtikuun loppupuolella oli ohjelmistoon otettu uusi näytelmä, Topeliuksen 50 vuotta myöhemmin. Myyntimenestystä siitä ei tainnut tulla, ainakin Kouvolassa näytös peruttiin yleisön vähäisen kiinostuksen vuoksi. Karjalan ja Savon kierroksella oli näytäntöjä hieman tavallista harvempaan tahtiin. Hauholla kaipailtiin 14.6. Alpin seuruetta turhaan. Jokseenkin runsaslukuinen yleisö pettyi, kun näyttelijät eivät ilmestyneet ollenkaan paikalle. 


Talousvaikeudet kasautuvat

Muutamaa päivää ennen vuodenvaihetta Kansan Teatteri oli jälleen liikeellä. Tällä kertaa uutena näytelmänä oli ruotsalaisen John Jolinin huvinäytelmä Kuusinaamainen mies. Näytelmää esitettiin nyt Alpin mukaan ensimmäistä kertaa suomen kielellä. Kappale esitettiin muutaman kerran Tam-pereen lähistöllä, viimeiseksi Vammalassa 7.1.1922. Varsinainen kiertue alkoi helmikuun alussa Varsinais-Suomesta. Perinteiseen tapaan kierrettiin Itä-Suomi. Viimeinen näytös oli Porissa huhti-kuun alkupuolella. Rahapula näyttää vaivanneen Alpia tuolloin. Porin lähistöllä Pihlavan tyoväenta-lolla piti näytäntö peruuttaa, kun katsojia tuli kovin vähän. Alpi lupasi maksaa puoleen alennetun vuokran, mutta hänellä ei sattunut olemaan mukana "sopivaa rahaa". Alpi lupasi maksun Porissa, mutta sieltä ei miestä enää tavoitettu. Lasku oli jo lähetetty Tampereelle, mutta rahoja ei paikallinen työväenyhdistys ollut saanut.

Alpin "Karjalan turneeksi" nimeamä seuraava kiertue alkoi Kouvolasta 18.5.1922. Mainoksissa Alpi lupasi 10 prosenttia puhtaasta tuotosta Karjalan pakolaisten avustamiseen. Itä-Karjalasta oli tullut vuosina 1919 - 22 yli 11 000 pakolaista. Uutena näytelmänä esitettiin Erckmann-Chatrianin mur-henäytelmää Puolan juutalainen, jonka Alpi oli muokannut teatterilleen sopivaksi. MikkelinSanomien mukaan näyttelijöistä vain Alpi ja Maiju Kivinen saattoivat pitää mielenkiintoa yllä, muuten oli esitys heikonlainen. Viimeinen näytös oli Terijoella 6.6. Tarkoitus näyttää olleen jatkaa kiertuetta vielä Etelä-Karjalassa, mutta suunnitelma jäi toteuttamatta.

Alpi sai vaikeuksista huolimatta kootuksi Kansan Teatterin syyskiertueelle. Se aloitettiin kotipitäjästä Hämeenkyröstä 24.7. Hämeenkyrön Nuorisoseuran talolla esitettiin Tuukkalan tappelu, joka paikallislehden mukaan keräsi täyden tuvan katsojia. Kierrettyään Tampereen ympäristöä suuntasi teatteri Varsinais-Suomeen. Pohjanmaa oli vuorossa syyskuussa. Kiertue päättyi vasta marraskuun puolivälissä Hämeenlinnaan.  Suomen Työmies tyrmäsi viiden hengen voimin näytellyn Tuukkalan tappelun täysin, Vakka-Suomi piti esitystä varsin kelvollisena, vaikka Kansan Teatteri sen mukaan kuului yleensä heikoimpiin kiertäviin teattereihin. Marraskuussa oli vielä muutama esitys Uudellamaalla. Viimeinen Tampereen Kansan Teatterin näytös oli Ruotsinkylän Seuratalolla 23.11.1922. Teatterin toiminta lopahti talousvaikeuksiin ilman sen suurempaa meteliä. Vain Länsi-Uusimaassa oli lyhyt uutinen Kansan Teatterin lakkauttamisesta. Aina aktiivinen Alpi oli jo saman tien perustanut Valistusteatterin, jonka työskentelyn järjestäjäksi mainittiin Taiteellinen Valistustoimisto.

Teatteri Eero Alpi jää lyhytikäiseksi

Valistusteatterista ei kuulunut sen koommin, mutta jo toukokuussa 1923 Mäntsälässä esiintyi Teatteri Eero Alpi. Näytelminä olivat Runar Schildtin Hirsipuumies ja August Blanchen Lemmen leikittelyä. Sen jälkeen teatteri kiersi pitkin Suomea. Jos näytännössä esitettiin vain Hirsipuumies, täydennettiin ohjelmaa Alpin lausuntaesityksellä. Sattumuksilta ei vältytty: 17.10. piti näytellä Värtsilän työväentalolla. Työväenyhdistys hankki hevoset, huoneet, välineet, näytäntöluvan ja muuta tarpeellista. Teatteriseurue ei kuitenkaan saapunut paikalle. Viimeinen Teatteri Eero Alpin näytös esitettiin Sääksmäellä Tarttilan Seuratalolla 28.10.1923.

Teatteri Eero Alpin viimeisen näytöksen mainos Hämeen Sanomissa.

Näkymättömät tulet ja viimeinen kiertue

Kiertueen loputtua Alpi saattoi keskittyä kirjoittamiseen. Hän julkaisi vuoden 1924 kuluessa yhdeksän seuranäytelmää. Melkoinen osa niistä oli kirjoitettu ilmeisesti jo aiempina vuosina. Tällä kertaa Alpi käytti myös salanimiä: S. Salamaa ja Sakari Liekki. Kymmenes julkaistu teksti oli kolminäytöksinen Näkymättömät tulet. Se oli vakava yritys tehdä taiteellisesti merkittävä näytelmä. Se esitettiinkin tuoreeltaan Helsingin Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. 

Helsingin Sanomat näki Alpin tekstissä muutamia heikkouksia, mutta katsoi näytelmän kokonaisuuutena merkitsevän ratkaisevaa edistysaskelta Alpin draamatuotannossa ja näytelmäkirjallisuudessamme yleensä. Uuden Suomen J.L. tunnusti perusteellisessa arviossaan Alpin taidon dialogin ja juonen kuljettajana, mutta henkilökuvien kehityksessä ja syvällisyydessä oli puutteita. Arvostelija kiitti näytelmän eheää ja draamallisesti voimakasta tunnelmaa. Näytelmä kohosi parhaitten kotimaisten näyttämökelpoisten saavutusten joukkoon. Kansallisteatterin tulkinta oli läpeensä eheä ja elämäntuntuinen.

Kansallisteatterin ensi-ilta oli syyskuussa, Tampereen Teatterissa lokakuun puolivaiheilla. Aamulehden Eino Salmelainen antoi Alpille tunnustusta taitavana teatterimiehenä. Näytelmä oli "teknisellä taituruudella rakennettu"; se jännitti ja piti lumoissaan. Sisällössä oli puutteita: henkilökuvat jäivät perustelemattomiksi ja repliikeistä puuttui älyllinen ulottuvuus. Uskonto oli keskeisessä osassa näytelmässä. Salmelaisen mukaan Alpi oli kokenut äkillisen uskonnollisen heräämisen, ja siksi hän oli näytelmässä pyrkinyt korvaamaan runouden uskonnolla. Salmelaista uskonnollinen aines ei vakuuttanut, joskaan hän ei halunnut kyseenalaistaa Alpin elämänkatsomuksen muutoksen vakavuutta. Salmelainen oli käynyt katsomassa Näkymättömät tulet Helsingissä. Tampereen Teatteri oli tehnyt vakavaa työtä, mutta Kansallisteatterin esitys oli syvemmälle tunkeutuva, kirkastuneempi, tunnelmallisempi ja yksinkertaisuudessaan tehoavampi.

Kansan Lehden lyhyt arvio oli melko kielteinen. Nimimerkki T.L. totesi, että näytelmä oli "teknillisesti hyvin kokoonpantu" ja juonen käsittely oli taitavan käden työtä. Sisäisesti näytelmä oli heikko ja henkilökuvat pinnallisia. Teatteri oli ponnistellut ilmeisen ankarasti esityksen onnistumiseksi. Täysin se ei voinut onnistua kappaleen heikkouden vuoksi.

Ensi-illoissa yleisö oli näytelmään tyytyväistä. Helsingissä Alpi laakeroitiin ja kukitettiin, myös Tampereella kukitukset ja suosionositukset kestivät pitkään.

Näytelmän menestys sai Alpin taas liikkeelle. Hän perusti jälleen oman kuusihenkisen teatteriryhmän viemään itse ohjaamansa Näkymättömät tulet maaseutukierrokselle. Seurueen nimeksi tuli Näyttämö Eero Alpi. Kiertue aloitettiin heti joulun jälkeen Hattulan, Loimaan ja Toijalan esityksillä. Arviot esityksestä olivat vaihtelevia. Salossa arvioitiin, etteivät seurueen voimavarat oikein riittäneen näytelmä esittämiseen. Haminassa taas oltiin kohtalaisen tyytyväisiä esitykseen.  Alpia kiiteltiin mm. Mikkelissä ja Kemissä siitä, että hän lähtenyt kiertämään maata vakavahenkisen näytelmän kanssa. Oulun suunnalla Kaiku antoi näytelmästä positiivisen palautteen, Pohjolan Työmies piti myös näytelmää kelvollisena, mutta näyttelijätyötä Alpia lukuunottamatta heikkona. Erikseen lehdessä mainittiin näytelmän konnaa esittäneen Rafael Lindtqvistin roolityö. Se oli yksinkertaisesti "mahdoton". Monet muutkin näytelmästä kirjoittaneet pitivät Lindtqvistin ylinäyttelemistä kehnona suorituksena. Yleensä todettiin yleisön olleen tyytyväistä näytelmään. Viimeinen näytös oli Kemin Työväentalolla 20.2.1925.

Alpi antoi helmikuussa haastattelun Keskisuomalaiseen näytelmäesitystään mainostaakseen. Siinä Alpi kertoi, ettei kuulu modernin draaman luojiin eikä tunnusta "ekspressionistista wärikylläisyyttä". Alpi ilmoittautui "modernin, sairaanloisesti eroottisen näytelmän wiholliseksi". Draamallinen taide oli hukkumassa niin Euroopassa kuin Suomessakin "likaiseen, wetelään suohon". Alpi kertoi eläneensä voimakkaan, omalaatuisen uskonnollisen heräämisen. Uskonnossa hän näki taiteen pelastuksen, ja Näkymättömät tulet oli hänen ensimmäinen voimainkoetuksensa tässä suhteessa.

Taloudellisessa mielessä kiertue koitui Alpin turmioksi. Heti kiertueen jälkeen hän oli Kauppalehden protestilistalla varattomaksi todettuna. Seuraavan vuoden tammikuussa varattoman Alpin velkojen määrä ylitti jo 3000 markkaa

Eero Alpi oli mukana monessa elämänsä aikana, mutta teatteri oli epäilemättä hänen suurin rakkautensa. Vuodet 1917 - 23 hän johti lähes tauotta omaa teatteriaan. Ensin oli Tekijän Teatteri, sitten sisällissodan aikana hetken Suomen Valkoinen Teatteri, sisällisodan jälkeen rohkea ja röyhkeä yritys korvata Tampereen Työväen Teatteri Kansan Teatterilla. Kansan Teatterista tuli sittemmin kiertueteatteri, jonka toiminta päättyi nimella Eero Alpin Teatteri. Viimeisenä voimanponnistuksena oli vielä talvella 1924 - 25 Näyttämö Eero Alpin kiertue. Alpi halusi esitellä teatterinsa vakinaisena, tavallisia kiertuenäytäntöjä ammattitaitoisempana ja pätevämpänä. Vuosien kuluessa tie vei kaupungeista pienemmille ja syrjäisemmille maaseutukylille. Näyttelijät vaihtuivat kyvyiltään vaatimattomampiin, ohjaajan tehtävät jäivät Alpille ja hänen oli ryhdyttävä näyttelemäänkin. Vähitellen teatteri valui seuranäytämötasoiseksi. Alpi lisäsi kiertueisiin valistus- ja lausuntaohjelmaa saadakseen yleisöä liikkeelle. Loppuaikoina hän näyttää pitäneen kiertueteatteriaan toiminnassa lähes pakkomielteisesti. Viimeinen kiertue oli uljas yritys viedä taidetta maakuntiin omalla näytelmällä Näkymättömät tulet. Lopulta hänen annettava periksi taloudellisten tosiasioiden edessä.

Alpi osoitti kykynsä suunnitellessaan ohjelmistoa ja hoitaessaan kiertueiden käytännön järjestelyt. Hän pystyi luonteensa mukaisesti muuttamaan suunnitelmia ja improvisoimaan. Toisaalta hänen luonteeseensa kuului tietty äkkipikaisuus, joka tahtoi aiheuttaa ongelmia.  Esitystahti kiertueilla oli usein tappava, ja rasitukset lienevät vaikuttaneet hänen terveysongelmiinsa. Omasta teatterista luopuminen taisi myös katkeroittaa häntä. Kiertueiden loppuminen mahdollisti kuitenkin keskittymisen näytelmien kirjoittamiseen. Siitä lisää toisella kertaa.

Lähteet:

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Taiteesta ja taistelusta. Tampereen Työväen Teatteri 1901-1918. Tammi 1991.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.

Eero Alpi sisällissodan pännäsoturina

(Alpin aiemmista vaiheista http://amielonen.blogspot.com/2019/03/eero-alpin-nuoruusvuodet.html.)

Eero Alpi ja hänen johtamansa Tekijän teatteri jäivät sisällissodan alkaessa Savonlinnaan. Mahdollisuuksia palata Tampereelle tai Helsinkiin ei ollut. Eipä Alpilla tietysti ollut halujakaan palata: hänelle valkoisten puolelle asettuminen oli itsestäänselvyys. Alpille sota oli vapaussotaa. Tekijän teatteri päätti toimintansa 7.2.1918 annettuun näytökseen. Alpi pestautui Savonlinnan suojeluskunnan esikuntaan. Hän kirjoitteli muutamia juttuja valkoiseen lehdistöön. Niitä julkaistiin Savon, Karjalan ja Keski-Suomen sanomalehdissä.

Savonlinnassa 11.2. päiväämässään kirjoituksessa Alpi tuomitsi kovin sanoin punaisten kapinan. Suurimman syyn kapinasta hän vieritti Työmies-lehden Päätoimittaja Edvard Valpas-Hännisen niskoille. Alpin mukaan Valpas-Hänninen vastasi työväestön pää-äänenkannattajan linjoista, ja määritteli sitä kautta myös muiden työväenlehtien äänensävyn. Valpas-Hännisen kaltaiset yllyttäjät ja villitsijät ”ovat lopullisesti oikeat ja suurimmat syylliset”.

Kymmenen päivää myöhemmin Alpi kirjoitti Rantasalmella jääkäreiden paluun tunnelmissa artikkelin ”Suomen kansan omatunto”. Siinäkin hän käytti punaisista kohtuullisen ronskia kieltä:

”Venäjänmaa on tuomittu hajoamaan kappalaiksi, mutta kuinka moniksi ja minkälaisiksi, se ei meitä enää liikuta. Sen sijaan me elämme oman maamme jalon vapautustaistelun kautta saavutettavan onnen merkeissä, jotka toteutuvat sitä mukaa kuin murhaaja-rosvojen ja heidän likaisten ryssälaumojensa hullu raivo tehdään tehottomaksi sekä molempien hyökkääjien valta tyyten tuhotaan rehellisen suomalaisen kansan väellä ja voimalla.”

Lehti kulkeutui rintamalinjan yli, ja Alpin juttua moitittiin parissa punaisten lehdessä. Kansan Lehdessä taisi olla asialla toinen kyröläinen, Arvo Poika Tuominen. ”Enää” muuttui nimittäin perikyröläisittäin muotoon ”enään” Kansan Lehden lainatessa Alpin juttua. Siinä moitittiin ”kirjailijaa” (lainausmerkit lehdessä) moraalittomuudesta. Kirjoittajan mielestä Alpin ei sovi olla samassa läänissä, kun rehellisyydestä puhutaan. ”Mutta kukin antaa kynttilänsä loistaa omalla tavallaan”, päättyi uutinen.

Suomen Valkoinen Teatteri

Alpi ei muilta kiireiltään unohtanut teatteriasiaa. Savonlinnan Seurahuoneella esitettiin 17.3. Topeliuksen Rantakylän vanha paroni. Alpi organisoi nähtävästi näytännön yhteistyössä suojeluskunnan kanssa. Hän antoi 40 vapaalippua 9. jääkäripataljoonan sotilaille jaettavaksi ja lupasi jatkaa samaa käytäntöä tulevaisuudessakin. Näyttelijät olivat nähtävästi pääasiassa Tekijän teatterin henkilöstöä täydennettynä savonlinnalaisvoimin.

Näytännöt jatkuivat huhtikuun puolivälissä. Alpi otti tässä vaiheessa seurueelleen nimen Valkoinen Teatteri, myöhemmin myös Suomen Valkoinen Teatteri. Nyt esitettiin Eino Leinon Lalli. Alpi oli toimissan totisesti nopea. Kolme päivää Helsingin valloituksen jälkeen 16.4. hän järjesti kaupungin vapautuksen johdosta juhlanäytännön. Wecksellin Daniel Hjortin lisäksi iltaan kuului juhlapuhe, juhlaruno (Alpin käsialaa) ja lausuntaesityksiä. Muutamaa päivää myöhemmin oli vuorossa Juhani Ahon sortovuosista kertova näytelmä Tuomio. Se uusittiin viikkoa myöhemmin; samalla esitettiin myös komedia Kuusinaamainen mies. Sen oli suomentanut Kuopion Työväenteatterin johtajana toiminut Kyösti Aarnio, joka vastasi myös kappaleen ohjauksesta. Kuopion Työväen Teatteri oli lakkautustilassa, joten Aarniolle kelpasi kai mikä tahansa teatterityö.

Kuusinaamainen mies esitettiin myös Rantasalmella 4.5. Valkoinen Teatteri järjesti Rantasalmella vielä 18.5. helluntailauantaina ohjelmallisen, yleisiin tansseihin päättyneen iltaman. Siihen päättyi Valkoisen Teatterin tarina. Kyösti Aarnio suunnisti ensin Joensuuhun teatteriin ja sitten Turun Työväen Teatterin johtajaksi.

Alpi ennätti 6.5. kirjoittaa viestin Hämeenkyröön. Aikaa hänellä oli kirjekortin kyhäämiseen Rantasalmen asemalla 15 minuuttia junaa odotellessa. Kyrön Sanomat oli jo ilmestynyt ensimmäistä kertaa sodan jälkeen ilman päätoimittajaansa, joten hänen viestinsä ennätti vasta seuraavaan numeroon. Alpi päätti viestinsä näin: ”Punainen kurjuus alas! Mutta kosto – se on meitä kaikkia ylemmän Herran.”

Alpi perustaa Suojeluskuntalaisen Lehden

F.E. Sillanpään mukaan pännäpataljoonan ensimmäisessä kynäkomppaniassa Savonlinnan rintamalla palvellut Alpi ennätti toukokuun lopulla Hämeenkyröön. Toimeliaalla miehellä oli jo uusi hanke vireillä. Pakinoitsija v.t. Sarvi eli Sillanpää myi kehnoimpana pitämänsä pakinan – se olikin heikko – Alpille tämän uuteen aikakausilehteen, Suojeluskuntalaisen Lehteen. Hinnaksi tuli tinkaamisen jälkeen kymmenen markkaa ja aski Armiro-tupakkaa. Alpin mielestä tosin halvempaa laatua edustava ” looda Majakkaa”. Tästä tilanteesta Sillanpää sitten värkkäsi Kyrön Sanomiin pakinan, joka toimi samalla Suojeluskuntalaisen lehden puffina.

Suojeluskuntalaisen Lehden näytenumero ilmestyi 1.6.1918. Nopealiikkeinen Alpi oli kehitellyt hyvän liikeidean ja jatkoi kynämiehen vapaussotaansa. Lehden omistussuhteista ei kerrottu mitään näytenumerossa eikä myöhemminkään. Alpilla oli joka tapauksessa ratkaiseva osa hankkeessa, sillä lehden toimitus sijaitsi Tampereella. Muita toimittajia ei ollut, joten kyseessä oli kai Alpin yksityisyritys. Lehden oli helppo saada maksutonta mainosta toimintansa alulle, valkoisen Suomen sanomalehdet suhtautuivat sisällissodan jälkeisessä tilanteessa hankkeeseen ymmärtävästi. Mainoksia lehteensä Alpi pystyi hankkimaan eri puolilta maata. "Tässä tienaa pirun hyvin", väitettiin hänen todenneen lehtihankkeestaan.

Lehden juttupulaa Alpi helpotti kirjoittamalla siihen itse. Tilaa hän tarjosi myös kyröläisille kirjailijatovereille, Sillanpäälle ja U.W. Walakorvelle. Sillanpää kirjoitti lehteen jo elokuussa kirpeään sävyyn valkoisten terroriteoista. Hän tuomitsi valkoisen puolen törkeät omavaltaisuudet. Oikeutta piti toteuttaa eurooppalaisen valtion tavoin, eikä ottaa mallia jostain huligaanikoplasta:

”Kun tutkimatta ja tuomitsematta ammutaan aseeton ja vastarintaa tekemätön punakaartilainen, ehkä jonkun hysteerisen ilmiannon perusteella, niin on se murha, jonka tärkeyttä ei lievennä se, että murhattu ehkä oli isänmaanpetturi ja villitsijä.”

Alpi ilmoitti toimituksen nimissä yhtyvänsä tunnetun kaunokirjailijan ajatuksiin. Walakorven runoja ja muita juttuja Alpi julkaisi lähes joka numerossa. Lokakuussa vapaasotakirjailijaksi heittäytynyt Walakorpi sai romaanistaan Kapina pätkän lehteen. Samassa numerossa Alpi vielä kehui kritiikittä Walakorven runoteoksen Pohjalaiset nousevat. Hyvin toimi kyröläisverkosto.

Suojeluskuntalaisen lehti ilmestyi luvatusti kahden viikon välein kesään 1919 saakka. Elokuusta lokakuuhun ilmestyi vain yksi kaksoisnumero kuukaudessa. Toimituksellisen tekstin osuus niissä oli vähäinen mainosten määrään verrattuna. Alpin aika ei nähtävästi riittänyt lehden asialliseen toimittamisen. Hän nimittäin kiersi tuolloin ympäri maata perustamansa Kansan Teatterin kanssa. 

Kun seuraava numero ilmestyi kolme viikkoa myöhemmin, oli toimitus siirretty Helsinkiin ja päätoimittajaksi nimetty tunnettu aktivisti Elmo E. Kaila. Aktivistit olivat perustaneet Kustannusosakeyhtiö Suunnan, joka otti lehden toimittaakseen. Taiteilijoiden ja kirjailijoiden merkitys lehdessä väheni, Suojeluskuntalaisen Lehdestä tuli enemmänkin ”ammattilehti”. Se alkoi ilmestyä viikoittain vuoden 1920 alusta. Vuonna 1925 nimi vaihtui Hakkapeliitaksi. Laajalevikkinen Hakkapeliitta toimi suojeluskuntien lehtenä järjestön lakkauttamiseen saakka.