Eero Alpin viimeiset vuodet

Eero Alpi päätti viimeisen teatterikiertueensa helmikuussa. Sen jälkeen hän joutui talousvaikeuksiin, kuten aiemmin kerroin. Alpi jatkoi vapaana kirjailijana ja toimittajana. Hän oli mm. Käsityö- ja teollisuuslehden toimitussihteerinä 1926 – 27. Samoihin aikoihin Alpi oli tekemässä myös aikansa tunnetuinta pilalehteä, Tuulispäätä. Hän kirjoitti siihen omalla nimellään 1926 koko joukon pakinoita teatterikiertueidensa kokemuksista. Tarinoihin sisältyi niin ylä- kuin myötämäkiä, hauskoja sattumuksia kuin kommelluksiakin. Pakinoiden kevyen sävyn taustalta tuli esiin myös tuon ajan kiertue-elämän armoton rasittavuus. Alpi kirjoitteli myös runoja ja lyhyempiä juttuja Tuulispäähän nimimerkillä Kanttori Sepeteus.

Alpi jatkoi myös näytelmätehtailuaan. Vuonna 1925 tuli painosta viisi näytelmää ja seuraavana vuonna yksi. Alpi kirjoitteli novelleja ja lyhyitä tarinoita Viikko-Sanomiin, Uuteen Suomeen, Suomen Kuvalehteen, Suomen Sosialidemokraattiin ja lukuisiin muihin lehtiin. Monissa novelleissaan hän palasi lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin. Tarinat sijoittuivat ”H:n pitäjään” tai suoraan Hämeenkyröön. Ajallisesti useimmat kertomukset sijoittuivat 1800-luvun lopulle. Vuonna 1927 hän julkaisi parhaimpina pitämistään novelleista kokoelman, joka sai nimen Ihmisten tie. Etelän kustantajilta ei tainnut enää luottoa riittää, sillä Alpi painatti teoksen Oulussa mm. Nyyrikkiä julkaisseen H.W. Marjamaan kirjapainossa. Ihmisen tie sai kehut Viikko-Sanomissa; arvostelussa kiitettiin teoksen myötätuntoa vähäväkisiä ja vaatimattomia ihmisiä kohtaan. Alpi oli kirjoittanut harrassävyisen ja sympaattisen novellikokoelman. Myös Helsingin Sanomien lyhyt arvio oli kohtelias.

Hämeenkyrön kirjaston kokoelmiin on tullut Ihmisten tiestä kappale, jonka Alpi on omistanut Huugo Jalkaselle. Jalkanen oli kirjailija ja Uuden Suomen kirjallisuus- ja teatterikriitikko.

Alpi teki myös vielä ponnistuksen saadakseen näytelmänsä suuremmille estradeille. Kansallisteatterin näyttämölle ei Lankeemus enää päässyt, mutta se esitettiin Helsingissä Kansan Näyttämöllä. Uuden Suomen kriitikko totesi Alpin kokeneeksi teatterimieheksi ja kyvykkääksi dramaturgiksi. Nyt mies sortui liialliseen realismiin, eikä näytelmä päässyt yhtä syvälliselle tasolle kuin Näkymättömät tulet aikanaan. Näyttelijöiden ja ohjaajan panosta kriitikko kiitteli, samoin kuin Sosialidemokraatin arvioitsija. Muuten Sosialidemokraatissa nähtiin näytelmä positiivisemmin kuin Uudessa Suomessa.

Ylioppilaslehden L.A. suhtautui Lankeemukseen penseämmin. Hänestä Alpin kirjailijankyvyt riittivät kyllä seuranäyttämöille ja ”ehkä hiukan korkeimmillekin portaille” teatterihierarkiassa. Mutta Alpin tuotteiden pääsyä maan päänäyttämöille kriitikko ei ymmärtänyt, vaikka sanoi ymmärtävänsä kotimaisen näytelmätuotannon vaalimisen tärkeyden. Turun Sanomien arvostelija lyttäsi sekä Alpin että Lankeemuksen perusteellisesti. Alpi tottuneena teatterimiehenä – termi oli arvioitsija mielestä tusinaklisee – kykeni järjestämään näytelmä ulkoisesti kuntoon. Sisällön suhteen Alpi oli ”pikkurealisti”, joka monisti todellisuutta summittaisesti ja orjallisesti. Hänessä ei ole runoilijaa, ei näkijää eikä luojaa. Näyttelijät tekivät tinkimättä parhaansa, mutta työhön käytetty energiamäärä olisi ollut ehkä parempi käyttää jonkin hyvän ulkomaalaisen kappaleen esittämiseen kuin Lankeemuksen kaltaisen kotimaisen näytelmän saamiseen parrasvaloihin.

Alpi näyttää saanen raha-asiansa jotenkin kuntoon, sillä 1929 häntä ei näy enää protestilistoilla. Tässä apuna oli muutama apuraha. Kordelinin Säätiöltä Alpi sai 5000 markkaa, WSOY:ltä tuli 1500 markan apurahan terveyden hoidattamista varten ja Suomen Kirjailijaliiton Ahlström-rahastolta niin ikään 1500 markkaa. Alpi kirjoitti vielä muutaman näytelmän ja 1930 Seuranäyttämöiden käsikirjan, johon tiivisti runsaat kokemuksensa ja tietonsa alalta. Nuoruuden näytelmä Lumimyrskyssä esitettiin kuunnelmana radiossa 1929. Terveysongelmat varjostivat Alpin viimeisiä vuosia. Panu Rajalan mukaan hän sortui lopulta epämääräiseen seuraan, pirtuun ja huumeisiin. Nimerkki H. Käpälämäki muisteli 1936 Työväen Näyttämölehdessä Alpin luopuneen viime vuosinaan alkoholista, mutta kirjoittaneen  viimeisiä näytelmiään kokaiinin voimin. Nimimerkin takana oli sosialidemokraattinen lehtimies ja kansanedustajanakin toiminut Vihtori Huhta. Eero Alpi kuoli Helsingissä 24.7.1933 vain 47 vuoden iässä. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa todettiin, että viimeisinä aikoina Alpi oli ”merkitty mies”, joka kävi toivotonta taistelua sairaalloisuuttaan vastaan. Lähinnä häntä jäi suremaan jo 90-vuotias äiti.

Eero Alpi oli mukana monessa. Hän oli toimelias lehtimies, runoilija, kustannusvirkailija, näytelmäkirjailija, novellisti, teatterinjohtaja, ohjaaja, näyttelijä ja nuorisoseuramies. Hän perusti kaksi aikakausilehteä ja oli mukana perustamassa Hämeenkyrön paikallislehteä. Hän oli rohkeutensa ja järjestelykykynsä tuli esiin kiertueteattereiden toiminnan järjestämisessä. Teatteri ja näytelmäkirjallisuus olivat hänen suurin rakkautensa. Toiminnan hajautuminen monelle alalle lienee vaikuttanut siihen, ettei hän koskaan onnistunut nousemaan näytelmäkirjailijana aivan eturiviin.

Alpi teki pääosan elämäntyöstään Hämeenkyrön ulkopuolella, mutta vieraili säännöllisesti kotipitäjässään 1920-luvun lopulle saakka. Vasta tuolloin hänen iäkäs äitinsä muutti Tampereelle. Kiintymys ja kiinnostus Hämeenkyröön näkyi myös monissa hänen novelleissaan, joiden tapahtumat hän sijoitti kotiseudulleen. Hämeenkyrön Sanomien muistokirjoituksessa kirjailijatoveri U.W. Walakorpi tiivisti hyvin Alpin parhaat puolet. Walakorven mukaan Alpi oli voimiensa päivinä ”säteilevä, hauska toveri, jonka seurassa ei milloinkaan tullut ikävä. Hänessä oli luontaista herttaisuutta ja sydämellisyyttä, hän oli avulias ja aina täynnänsä uusia suunnitelmia ja ajatuksia, jotka hän myöskin sangen usein kypsytti teoiksi hänelle ominaisella joustavuudella ja järjestelykyvyllä”.   

                               

Alpi oli eläessään Näytelmäkirjailijain liiton hallituksen jäsen ja Kirjailijaliiton hallituksen varajäsen. Järjestöt paljastivat 17.12.1938 hänen haudallaan Helsingin uudella hautausmaalla vaatimattoman muistokiven. Tilaisuudessa puhui kirjailija Yrjö Soini, ja haudalle laskettiin järjestöjen seppeleet.

Lähteet

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: Titaanien teatteri. Tampereen Työväen Teatteri 1918-1960. Tampere 1995.

Viittaukset sanoma- ja aikakausilehtiin on merkitty tekstiin linkkeinä.