Decamerone 21 - 30

Decamerone

Kolmas päivä, ensimmäinen kertomus. Filostrato

Firenzen seudulla oli nunnaluostari, jossa oli abbedissan lisäksi kahdeksan nuorta nunnaa. Luostarin puutarhurina oli vanha Nuno, joka tyytymättömän palkkaansa ja työoloihinsa palasi kotiseudulleen. Siellä hänet toivotti tervetulleeksi muuan harvinaisen kaunis nuori mies nimeltään Masetto. Kuultuaan luostarin nuorista nunnista Masetto päätti yrittää sinne puutarhuriksi. Hän pelkäsi, ettei häntä nuoruutensa ja komeutensa vuoksi palkattaisi. Siksi hän päätti tekeytyä mykäksi. Mykkänä hän teki töitä luostarin vanhalle työnjohtajalle, joka havaitsi nuorukaisen selviytyvän kaikista töistä erinomaisesti. Abbedissan suostumuksella Masettosta tehtiin luostarin puutarhuri.

Eräänä päivänä Masetto heittäytyi lepäämään nurmikolle tehtyään raskaasti töitä. Ohi sattui kulkemaan kaksi nunnaa. Toinen heistä kertoi rohkeasti, että hänen teki mieli käyttää puutarhuria apunaan saadakseen selville, mitä nainen kokee maatessaan miehensä kanssa. Toinen muistutti siitä, että se olivat lupautuneet Herran morsiamiksi. Ensiksi puhunut arveli, että Hän kyllä löytää jonkun neitsyen, vaikka he kaksi olisivat impeytensä menettäneet. Sitä paitsi mykkä ei voisi kertoa kenellekään asiasta. Niinpä parivaljakko vei Masetton puutarhan vajaan. Siellä Masetto – joka tietysti oli kuullut kaiken – liikoja houkutteluja vaatimatta ja typerää näytellen teki tytön mielen mukaan toisen tytön vartioidessa ulkopuolella. Sitten nunnat vaihtoivat osia ja molemmat kokeilivat vielä useaan kertaan, miten hyvin mykkä osasi ratsastaa. Nunnat totesivat, että nautinto oli suurempi kuin he olivat osanneet kuvitellakaan. Niinpä he usein tilaisuuden tullen huvittelivat mykkänsä kanssa.

Eräänä päivänä muuan luostarisisar näki tapahtumien kulun ja huusi kaksi toveriaan sitä katsomaan. He aikoivat ensin ilmoittaa asiasta abbedissalle, mutta liittyivätkin sitten huvitteleviin nunniin. Eri sattumusten johdosta joutui vielä kolme nunnaa tähän nautintopiiriin. Abbedissalla ei ollut aavistustakaan asiasta, mutta kerran hän sattui huomaamaan ratsastusharjoitusten uuvuttaman Masetton nukkumassa mantelipuun varjossa. Tuuli oli heilauttanut syrjään Masetton paidan, joten abbedissaan syttyi sama himo kuin nunniinkin. Hän vei miehen omaa huoneeseensa useaksi päiväksi, nunnien ikävissään valitellessa, että puutarhuri löi laimin puutarhojensa hoitamisen. Tämän jälkeenkin abbedissa vaati puutarhurilta enemmän kuin osansa. 

Yhtenä yönä tarpeekseen saanut Masetto puhui abbedissalle: ”Hyvä rouva, olen kuullut sanottavan, että yksi kukko riittää kymmenelle kanalle, mutta ettei kymmenen miestä riitä tyydyttämään yhtä naista. Kun minulla on heitä nyt yhdeksän hoidettavana, niin se käy voimilleni, ja minä alan olla siinä kunnossa, ettei minusta ole kota mihinkään”. Edelleen Masetto sanoi, että sisarten pitäisi päästää hänet pois luostarista tai sopia asiasta. Abbedissa ällistyi tietysti Masetton kykyä puhua. Tämä selitti osanneensa puhua, mutta menettäneensä kyvyn sairauden takia. Vasta tänä yönä hän oli saanut sen takaisin.

Abbedissa päätti järkevänä naisena sopia asiat nunniensa kanssa, ettei luostari joutuisi huonoon huutoon. Masettosta tehtiin luostarin työnjohtaja, koska edellinen oli kuollut pari päivää aiemmin. Nunnat uskottelivat lähiseudun asukkaille, että Masetto oli saanut puhekykynsä heidän rukoustensa ja luostarin suojeluspyhimyksen ansiosta. Sitten he jakoivat Masetton tehtävät niin, että tämä jaksoi ne suorittaa. Vaikka tästä seurasi se, että luostarissa tuli vähän väliä pikku munkkeja maailmaan, sisaret hoitivat asian niin, ettei kenelläkään ollut siitä aavistusta.

Vanhennuttuaan Masetto palasi kotiseudulleen rikkaana miehenä ja isänä, jonka ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia lastensa toimeentulosta. Ja hän sanoi jokaiselle, joka viitsi häntä kuunnella, että niin palkitsi Kristus jokaista, joka vietteli hänen morsiamensa.

Decamerone

Kolmas päivä, toinen kertomus

Langobardien kuningas Agiluf hallitsi Pavian kaupungissa. Hänen vaimonsa Teudelinga oli kaunis ja älykäs nainen. Nuori ja komea talliranki sattui rakastumaan kuningattareen intohimoisesti. Toivottoman intohimon valtaama tallirenki päätti kuolla niin, että kaikki huomaisivat sen johtuneen rakkaudesta kuningattareen. Renki otti nyt piiloutumalla makuuhuoneiden väliseen saliin selvää siitä, missä asussa ja miten kuninkaalla oli tapana vierailla vaimonsa makuuhuoneessa. Kuningas meni suoraan puolisonsa ovelle, koputti pari kertaa kepillään, minkä jälkeen ovi aukeni ja kynttilä otettiin hänen kädestään.

Tallirenki hankki nyt viitan, kynttilän ja kepin ja lähti seuraavana iltana koettamaan onneaan. Uninen kamarineiti otti häneltä kynttilän ja sammutti sen. Renki veti sanaakaan sanomatta kuningattaren vuoteen verhot syrjään, riisui viittansa ja asettui kuningattaren viereen. Tallirenki teeskenteli pahantuulista, sillä hän tiesi, ettei kuningas huonolla tuulella ollessaan sanonut sanaakaan. Renki tyydytti nyt intohimonsa useaan kertaan puhua pukahtamatta. Hänen oli vaikea erota kuningattaresta, mutta lopulta hän otti viittansa ja poistui sanomatta sanaakaan.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt poistua, kun kuningas lähti tapaamaan vaimoaan, joka oli yllättynyt tästä toisesta vierailusta. Kuningatar totesi miehensä jo huvitelleen tavallista enemmän, ja silti saapuneen uudelle vierailulle. Kuningas ymmärsi jonkun esiintyneen hänenä, mutta viisaana miehenä ei paljastanut sitä vaimolleen. Hän kysyi vaimoltaan, eikö tämä uskonut hänen kykenevän uuteen vierailuun. Kuningatar arveli epäröimättä kuninkaan siihen kykenevän, mutta kehotti tätä ajattelemaan terveyttään. Kuningas noudattikin vaimonsa neuvoa ja poistui.

Sydän täynnä vihaa kuningas päätti ottaa selvän teon tekijästä. Hän arvasi, että syyllinen kuului talonväkeen. Niinpä hän otti kynttilän ja lähti henkilökunnan suureen makuusaliin. Kuningas oli vakuuttunut siitä, että sen kuningattaren luona vierailleen sydämentykytys ei ollut vielä tasaantunut. Tutkittuaan monia nukkujia kuningas saapui nukkuvaa teeskentelevän tallirengin luo. Kuningas huomasi löytäneensä oikean miehen. Hän ei halunnut toisten saavan tietää asiasta, joten tyytyi leikkaamaan tupsun tallirengin tukasta tunnistaakseen aamulla hänet.

Ovela tallirenki aravasi, mitä varten hänet oli merkitty. Niinpä hän haki sakset ja leikkasi niillä samalla tavoin tupsun kaikkien nukkumatoveriensa hiuksista. Aamulla kuningas tarkisti koko palvelusväkensä ja havaitsi, että melkein kaikki oli merkitty hiustupsu leikkaamalla. Kuningas tajusi, että hänellä etsimällään miehellä oli alhaisesta syntyperästä huolimatta kosolti järkeä. Hän ei halunnut häpäistä itseään eikä vaimoaan. Havaitessaan, ettei voisi selvittää asiaa ilman suurta julkista melua, sanoi hän kaikkiin kääntyen: ”Joka sen teki, älköön tehkö uudelleen. Saatte mennä.”

Palvelijat ihmettelivät suuresti kuninkaan sanojen tarkoitusta. Yksi ymmärsi, mutta hän oli tarpeeksi viisas pitääkseen asian omana tietonaan kuninkaan elinajan ja ollakseen enää uskaltautumatta mokomaan uhkarohkeaan seikkailuun.

Decamerone

Kolmas päivä, kolmas kertomus. Filomena.

Firenzessä asui kaunis ja jalomielinen aatelisnainen, joka oli avioitunut villankutojan kanssa. Nainen oli tyytymätön mentyään naimisiin porvarissäätyyn kuuluvan kanssa, varsinkin kun mies ei rikkauksistaan huolimatta ymmärtänyt muista kuin loimilangoista ja kehräämisestä. Nainen rakastuikin komeaan aatelismieheen, mutta ei voinut ilmaista tunteitaan tälle suoraan. Aatelisnainen sai kuitenkin tietää miehen olevan hyvä tuttava erään munkin kanssa, jota pidettiin typeryydestään huolimatta moitteettoman elämänsä takia oivallisena hengenmiehenä.

Nainen päätti käyttää hyväkseen munkkia ja meni tämän luo ripittäytymään. Ripin jälkeen hän valitti munkille luottamuksellisesti eräästä komeasta ja hienosti vaatetetusta aatelismiehestä, joka oli alkanut piirittää häntä. Nainen pyysi nyt munkkia huomauttamaan miestä moisesta käytöksestä. Munkki tiesi heti, kenestä oli kysymys. Hän lupasi toimitta asian, ja varakas nainen antoi munkille ison rahasumman hyväntekeväisyyteen.

Munkki piti nyt puhuttelun aatelismiehelle, joka aluksi yritti puolustautua. Munkkia nokkelampana hän kuitenkin pian arvasi, mistä oli kyse. Hän lupasi munkille välttää moista käytöstä ja käveli saman tien aatelisnaisen ikkunan ohi. Tämä muuttui kasvoiltaan säteileväksi heti miehen nähtyään. Nyt mies oli varma naisen tunteista.

Nainen puolestaan ryntäsi munkin luo itkien valittamaan, että mies ahdisteli häntä entistä ankarammin. Tämä oli muka lähettänyt jonkun naisen mukana lahjaksi rahakukkaron ja vyön. Nainen pyysi nyt munkkia toimittamaan kukkaron ja vyön takaisin miehelle. Munkki lupasi tehdä niin ja todistaa naisen viattomuuden sekä hurskauden puolesta. Nainen antoi vielä munkille arvokkaan kultarahan ja pyysi tätä rukoilemaan kuolleiden omaistensa puolesta.

Munkki piti taas ankaran moitesaarnan aatelismiehelle, joka oli häpeävinään, ja myönsi rahavyön omakseen. Tämän jälkeen mies riensi taas näyttäytymään naiselle. Kun tämän aviomies lähti sitten kauppamatkalle Genovaan, riensi nainen taas munkin tykö valittamaan aatelismiehestä. Tämä oli muka tullut puutarhaan ja kiivennyt rouvan makuuhuoneen ikkunan kohdalla kasvavaan puuhun. Sieltä käsin hän oli jo astumassa makuuhuoneeseen, kun ilkialaston rouva viimeisellä hetkellä ennätti lyömään kiinni ikkunaluukut. Munkki suostutteli naisen pitämään asian omana tietonaan ja lupasi taltuttaa paholaismaisen miehen. 

Munkki piti nyt entistä kiivaamman puhuttelun yökulkijalle, puutarhoissa hiipijälle ja puihin kiipijälle. Näin aatelismies sai tarvitsemansa tiedot. Munkille hän lupasi parantaa tapansa, mutta seuraavana aamuna hän jo messun aikaan kiipesi puuhun. Kaunotar otti hänet ihastuneena vastaan. He laskivat nyt leikkiä munkin typeryydestä, nauroivat poissa olevan aviomiehen pirroille ja karstoille, eikä heidän huvittelullaan ollut mittaa eikä määrää. Sitten he järjestivät asiat niin, että saattoivat vielä monta yhteistä yötä nauttia autuudesta, jonka Jumala laupeudessaan toivottavasti mahdollisimman pian suo niin minulle kuin jokaiselle muullekin sitä kaipaavalle kristitylle.

Decamerone

Kolmas päivä, neljäs kertomus. Panfilo.

Mies nimeltä Puccio di Rinieri joutui vanhetessaan uskonkiihkon valtaan, liittyi fransiskaaneihin, ja tunnettiin siitä lähtien nimellä veli Puccio. Hänestä tuli kuivakas uskonmies, huhuttiinpa hänen liittyneen flagellanttien lahkoon. Hänen vaimonsa Isabettan, joka oli iloluonteinen, sievä ja punottava kuin omena, täytyi paastota hieman useammin ja pitempiä aikoja kuin olisi halunnut. Jos hän tahtoi huvitella miehensä kanssa, kertoi tämä veli Nastalgion saarnoista tai Jeesuksen elämästä ja muusta sellaisesta.

Eräänä päivänä don Felice -niminen nuori ja komea munkki palasi Pariisista. Hän saavutti veli Puccion luottamuksen ja vieraili usein tämän kotona. Don Felice huomasi pian Puccion vaimon kärsivän paastoista. Hän päätti auttaa rouvaa parhaansa mukaan, muuta siihen ei tarjoutunut tilaisuutta, koska Puccio ei koskaan poistunut kaupungista. 

Don Felice päätti keksiä keinon asian hoitamiseksi. Viisaan miehenä hän neuvoi veli Pucciolle suoran tien autuuteen. Puccion tuli ripittäytyä ja sen jälkeen pidättäytyä koskemasta vaimoonsa 40 päivää. Edelleen hänen piti mennä joka ilta talonsa katolle, asettaa seinää vasten leveä lauta, jota vasten voi seistessaan nojata. Kätensä Puccion piti ojentaa sivuille kuin ristiinnaulitun; käsien tukena saivat olla poikkipuut. Tässä asennossa hänen piti seista liikahtamatta katse kohti taivasta suunnattuna illasta aamuun ja lukea samalla 300 isämeitää ja 300 avemariaa. Kun aamumessuun soitetaan, voi Puccio nukkua hetken vaatteet päällä, minkä jälkeen hänen piti mennä kirkkoon kuuntelemaan ainakin kolme messua ja lukea 50 isämeitää ja avemariaa. Illalla Puccion piti mennä taas kirkkoon ja lukea don Felicen paperilla antamat rukoukset.

Veli Puccio oli riittävän typerä valitakseen ehdotetun tien autuuteen. Hänen vaimonsa lupasi osallistua paastoamiseen, mutta ymmärsi hyvin, mikä vuoksi don Felipe järjesti Puccion seisomaan kuvapatsaana katolle koko yöksi. Don Felipe saapui iltaisin rouvan makuuhuoneeseen mukanaan runsaasti syötävää ja juotavaa. Eräänä yönä rouva ja don Felipe pelehtivät niin innokkaasti, että Puccio kysyi sadannen isämeidän luettuaan, mitä rouva oikein puuhasi, kun lattia tuntui keinuvan. Isabetta vastasi naureskelleen ratsastaessaan: ”Itsehän olet sanonut, että joka paastoaa ja käy nälkäisenä nukkumaan, se kääntelehtii vuoteessa koko yön”. Don Felice ja Isabetta siirsivät kuitenkin tämän jälkeen vuoteensa toiselle puolelle taloa.

Veli Puccion jatkaessa näin parannuksentekoaan katolla sanoi vaimo usein don Felicelle: ”Veli Puccion parannuksenteko on johtanut meidät paratiisiin”. He jatkuivat nälkänsä tyydyttämistä vielä muuallakin veli Puccion lopettelua parannuksentekonsa. Näin Puccio uskoessaan parannuksenteollaan pääsevänsä paratiisiin johdattikin sinne kaksi muuta.

Decamerone

Kolmas päivä, viides kertomus. Elisa.

Pistoiassa eli sangen rikas, mutta myös tavattoman ahne aatelismies, nimeltään Francesco Vergellesi. Hänet nimitettiin Milanon podestaksi. Hän oli varustautunut tehtävää varten oivallisesti, mutta häneltä puuttui kaunis ratsuhevonen. Sellainen oli alhaissäätyisellä, mutta rikkaalla herralla, jota kutsuttiin Zimaksi eli keikariksi, oli sellainen. Kaupungissa tiedettiin yleisesti, että hän oli rakastunut Francescon kauniiseen vaimoon, joka hyveellisenä naisena ei vastannut Ziman liehittelyihin. Francesco kutsui nyt Ziman luokseen ostaakseen hevosen, mutta toivoi ahneuttaan tämän lahjottavan sen, koska oli niin ihastunut Francescon vaimoon.

Zima ilmoitti, ettei myy hevosta mistään hinnasta, mutta voi lahjoittaa sen, jos saa puhua vaimolle Francescon ollessa läsnä, mutta niin kaukana, ettei kuule puhetta. Ahneuttaan Francesco suostui, vaikka hänen vaimonsa paheksui sopimusta. Francesco määräsi, että vaimon tuli kuunnella Ziman puheita, mutta hän ei saanut vastata tälle sanallakaan. Zima tunnusti vaimolle kaunopuheisesti suuren rakkautensa ja heltyi lopuksi kyyneliin odottaessaan vastausta. Nainen joutui nyt lemmentunteen valtaan, huokaili kaipaavasti, mutta ei sanonut sanaakaan. Zima ymmärsi pian Francescon juonen. Niinpä Zima vastasi itse rouvan puolesta. Hän vakuutti rakkauttaan ja muistutti miehensä lähtevän pian Milanoon Ziman rouvalle rakkauden tähden lahjoittamalla ratsulla. Ziman piti nyt joka päivä kulkea talon ohi. Kun hän näkisi kaksi pyyheliinaa riippumassa rouvan makuuhuoneen ikkunassa, pitäisi hänen illan tulle saapua kenenkään huomaamatta puutarhan ovesta nauttimaan ja iloitsemaan koko yöksi.

Sitten Zima puhui omasta puolestaan rouvalle vakuuttaen noudattavansa saamaansa ohjetta ja tekevänsä parhaansa osoittaakseen kiitollisuutensa rouvan suuresta suosionosoituksesta. Rouva ei tähänkään vastannut. Zima kertoi Francescolle, että tunsi puhuneensa marmoripatsaalle eikä rouvalle. Edelleen hän myönsi Francescon nyt ostaneen hevosen, vaikkei Zima sitä myynytkään. Francesco lähti nyt tyytyväisenä Milanoon puoleksi vuodeksi lahjahevosellaan ratsastaen.

Rouva mietiskeli Ziman puheita. Hän huomasi olevansa yksin miehensä ollessa Milanossa. Mistään hän ei löytäisi Ziman veroista rakastajaa, joten eräänä päivänä hän ripusti kaksi pyyheliinaa makuuhuoneensa ikkunaan. Zima hiipi illan tullen salaa rouvan luo. Vitkastelematta he nousivat portaita rouvan huoneeseen, kävivät vuoteeseen ja nauttivat lemmen iloista. Eikä tämä kerta jäänyt suinkaan viimeiseksi.

Decamerone

Kolmas päivä, kuudes kertomus. Fiammetta.

Napolissa asui aikoinaan Ricciardo Minutolo-niminen rikas ja komea nuori mies. Vaikka hän oli naimissa, rakastui hän toisen naiseen, jonka nimi oli Catella, ja jota pidettiin Napolin kauneimpana naisena. Catella oli naimisissa Filippello Fighinolfin kanssa, jota hän kunniallisena naisena rakasti koko sielustaan. Ricciardo Minutolo pyrki lähestymään Catellaa menestyksettä. Intohimonsa kahlitsemana Ricciardo laati suunnitelman. 

Hän sai tietää, että Catella on erittäin mustasukkainen miehestään. Nyt Ricciardo teeskenteli unohtaneensa Catellan ja rakastuneensa toiseen naiseen. Jonkin ajan kuluttua kaikki napolilaiset, myös Catella, uskoivat tähän. Nyt he saattoivat keskustella, ja kävellessään erään kerran Catellan ja muutaman muun naisen seurassa, kertoi Ricciardo jostain rakkausjutusta. johon Filippello oli sekaantunut. Catellan mustasukkaisuus leimahti heti ja hän vaati Ricciardolta tarkempaa selitystä. Tämä kertoi nyt Catellalle kahden kesken Filippellon kosiskelleen Ricciardon vaimoa lemmenleikkeihin. Filippellon palkkaama nainen oli ehdottanut Ricciardon vaimolle, että tämä saapuisi seuraavana päivänä siestan aikaan kylpylään lemmenhetkeen. Vaimo ei tietenkään aikonut mennä sinne, mutta Ricciardo ehdotti, että Catella menisi sen sijaan paikalle ja yllättäisi miehensä. Vihainen ja mustasukkainen Catella päättikin tehdä niin.

Seuraavana aamuna Ricciardo järjesti kylpylän omistavan naisen kanssa vuoteen pimeään huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita eikä valoaukkoja. Ricciardo jäi vuoteeseen odottelemaan. Catella marssi nyt vihaisena kylpylään, jossa omistaja ohjasi hänet saamiensa ohjeiden mukaan pimeään huoneeseen. Siellä Catella piti suunsa kiinni, koska ei halunnut paljastua. Ricciardokin toivotti naisen vain tervetulleeksi, jonka jälkeen he viettivät hyvän aikaa sängyssä molemminpuoliseksi tyydytykseksi.

Sitten Catella haukkui puolisonsa monisanaisesti ja raivokkaasti petturiksi ja luopioksi. Catellan sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Ricciardo päätti, ettei hän voi antaa Catellan palata kotiinsa väärine käsityksineen. Siksi hän antoi ilmi itsensä. Catella yritti huutaa ja kiljua, mutta Ricciardo esti sen. Hän selitti, että rouva vain häpäisi itsensä ja Filippellon, jos asia kävisi ilmi. Catella oli aivan katkeroitunut aluksi, mutta Ricciardo sai hänet lempein puhein rauhoittumaa. Cattella taipui ja teki sovinnon. Sitten he olivat vielä yhdessä hyvän tovin suureksi tyydytyksekseen. Siitä päivästä lähtien he hoitivat asiansa niin varovasti ja hyvin, että heillä oli vielä monta kertaa tilaisuus iloita lemmestään. Suokoon Jumala meille saman ilon!

Decamerone

Kolmas päivä, seitsemäs kertomus. Sen kertoo monisanaisesti Emilia.

Firenzessä asui aatelismies Tedaldo degli Elisei. Hän oli silmittömästi rakastunut Aldobrandino Palermon vaimoon Ermellinaan. Tedaldo pääsikin toiveittensa perille, mutta sitten Ermellina hylkäsi hänet tyystin. Tedaldo lähti katkeroituneena Firenzestä Kyprokseen, missä loi uran menestyvänä kauppiaana. Seitsemän vuoden päästä hän päätti palata pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena Firenzeen nähdäkseen taas Ermellinan.

Kotitaloonsa palatessaan hän näki neljän miehen seisovan surupuvuissaan talonsa edustalla. Hän kysyi eräältä suutarilta, mistä oli kyse. Tämä kertoi, että Aldobrandino Palermo oli surmannut Tedaldon, koska tämä oli palannut mielistelemään Ermellinaa. Tedaldo palasi ihmeissään majataloonsa. Yöllä hän nukkui levottomasti ja kuuli ääniä ullakolta. Hiivittyään kuuntelemaan hän sai selville, että kolme miestä ja yksi tyttö keskustelivat tapahtuneesta murhasta. Kävi ilmi, että miehet olivatkin tappaneet Aldobrandinon.

Tedaldo laati suunnitelman pelastaakseen Aldobrandinon. Hän meni tapaamaan itkuista Ermellinaa esittäytyen Konstantinopolista saapuneeksi pyhiinvaeltajaksi, joka on tullut muuttamaan rouvan surun iloksi. Pyhiinvaeltaja tiesi niin paljon Ermellinan elämästä, että tämä uskoi hänet pelastavaksi profeetaksi. Ermellinan tuli nyt ripittäytyä ja tunnustaa syntinsä. Pyhiinväeltaja kysyi, oliko hänellä koskaan ollut rakastajaa. Ermellina myönsi, ja kertoi katkarasti katuvansa tämän hylkäämistä. Sen aiheutti munkki, jolle Ermellina oli ripittäytynyt. Tämä oli nostanut asiasta hirvittävän metelin ja uhannut rouvan palavan helvetin tulessa ikuisesti. Peloissaan Ermellina oli luopunut rakastajastaan, joka oli sitten epätoivoissaan poistunut Firenzessä. Tätä rouva nyt katui kaivaten rakasta Tedaldoa.

Pyhiinvaeltaja sanoi nyt, että tämä rakastajan hylkääminen oli aiheuttanut Ermellinan nykyisen kärsimyksen. Sitten pyhiinvaeltaja halusi avata Ermellinan silmät munkkien suhteen: nämä olivat nykyään luopuneet köyhyyden ja nöyryyden ihanteista. He keräsivät maallista mammonaa, hekumoivat naisten perään, laiskottelivat luostareissaan ja tavoittelivat korkeita virkoja. Ermellina oli menetellyt väärin hylätessään uljaan ja aidosti rakastavan Tedaldon typerän munkin puheiden takia. Nykyisestä hädästä päästäkseen hänen piti luvata, että jos Tedaldo palaa pitkästä maanpaostaan, pitää Ermellinan suoda tälle rakkautensa ja hellyytensä. Ermellina vastasi sen olevan mahdotonta, olihan hän itse pitänyt tikarinpistoon kuollutta Tedaldoa sylissään ja vuodattanut kyyneleitä kuolleen kasvoille. Vihdoin pyhiinvaeltaja paljasti henkilöllisyytensä hämmästyneelle Ermellinnalle.  Hetken suudelmien jälkeen Tedaldo kielsi Ermellinaa paljastamasta henkilöllisyyttään kenellekään. Sitten hän lähti järjestämään Aldobrandinon pelastamista.

Tedaldo meni pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena vankilaan tapaamaan Aldobrandinoa. Hän lupasi pelastaa tämän toivoen samalla, että Aldobrandino antaisi anteeksi Tedaldon neljälle veljelle. Nämä olivat saattaneet Aldobrandinon vaaraan luultuaan tämän olevan syyllinen Tedaldon kuolemaan. Sitten pyhiinvaeltaja riensi tapaamaan tuomaria ja kertoi hänelle kolmesta majatalon omistaneesta veljeksestä, jotka olivat syyllisiä murhaan. Pidätettyinä nämä myönsivätkin syyllisyytensä. Murhan syyksi he kertoivat sen, että mies oli lähennellyt yhden veljeksen vaimoa. Sillä väli Tedaldo riensi tapaamaan Ermellinaa. Pian he tekivät sovinnon ja sinetöivät sen käymällä vuoteeseen lemmen nautintoihin. 

Pyhiinvaeltajan ehdotuksesta Aldobrandino järjesti sovintojuhlan, johon Tedaldon veljet kutsuttiin. Kun veljekset esiintyivät siellä vielä surupuvuissa, päätti Tedaldo paljastaa itsensä. Aluksi kukaan ei tuntenut häntä, mutta kun Tedaldo kertoi asioita perhepiiristään ja omista asioistaan, tunsivat kaikki hänet pian. He ryntäsivät syleilemään häntä lukuun ottamatta Ermellinaa. Tämä selitti, ettei tohtinut lähestyä miestä vanhojen juorujen tähden. Aldobrandino kehotti häntä unohtamaan vanhat perättömät juorut ja syleilemään Tedaldoa, joka oli hänet pelastamalla osoittanut huhujen perättömyyden.

Decamerone

Kolmas päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta. (28)

Syrjäisellä seudulla Toscanassa oli ja on vieläkin benediktiiniluostari, jonka apotiksi valittiin, joka oli lähes joka suhteessa pyhä mies. Hän harrasti kuitenkin seurustelua naisten kanssa, tosin niin viisaasti, ettei jäänyt siitä kiinni. Apotti sattui tutustumaan upporikkaaseen Ferondo-nimiseen talonpoikaan, joka oli tavattoman typerä. Apotti sieti häntä aluksi ainoastaan siksi, että sai hauskuutella talonpojan moukkamaisuuden kustannuksella. Mutta sitten hän tutustui Ferondon kauniiseen vaimoon ja rakastui tähän kiihkeästi. Apotti sai kuitenkin huomata, että muuten typerä Ferondo ei ollutkaan yksinkertainen vartioidessaan mustasukkaisesti vaimoaan. Apotti järjesti kuitenkin pariskunnan vierailulle luostarin puutarhaan, jossa puhui niin kauniisti autuusasioista, että rouva tunsi tarvetta ripittäytyä apotille.

Ennen ripittäytymistä rouva kysyi apotilta neuvoa miehensä suhteen, sillä tämä oli typeryytensä lisäksi rasittavan mustasukkainen. Apotti kertoi nyt, että ainoa mahdollisuus miehen mustasukkaisuuden parantamiseen oli se, että tämä joutuisi kiirastuleen. Rouvasta tulisi leski, mutta vain tilapäisesti. Palkkioksi Ferondon parantamisesta pitäisi rouvan lahjoittaa rakkautensa ja suoda ruumiinsa apotille. Rouva torjui ajatuksen ensin, mutta vähitellen apotti taitavasti ja lempeästi perustellen sai hänet suostumaan.

Muutaman päivän kulutta Ferondo saapui luostariin. Apotilla oli eräältä itämaiselta ruhtinaalta saatua pulveria, joka vaivutti nauttijansa syvään uneen. Pulverin vaikutus riippui annoksen suuruudesta, ja apotti annosteli Ferondon kolmen vuorokauden uneen. Ferondo nukahti seisaallean ja kaatui sitten tiedottomana maahan. Apotti ja munkit totesivat hänet kuolleeksi ja haetuttivat sukulaiset paikalle suremaan. Yöllä apotti vei sitten apurinsa kanssa Ferondon arkustaan pilkkopimeään holviin, jota käytettiin tarvittaessa munkkien vankilana. 

Seuraavana yönä apotti lähti Ferondon vaatteisiin pukeutuneena rouvan luo ja viipyi siellä lemmeniloista nauttien aamuun asti. Apotin nähneet maalaiset pitivät häntä Ferondon levottomasti harhailevana haamuna. Sillä aikaa Ferondo heräsi. Apotin apuri pieksi nyt Ferondon ja kertoi saamiensa ohjeiden mukaan olevan nyt kiirastulessa. Apuri tarjosi Ferondolle ruokaa ja viiniä, joiden kertoi olevan tämän vaimon kirkkoon lähettämiä. Jumala oli sitten käskenyt apurin toimittaa ruuan Ferondolle. Aterian jälkeen apuri ruoski taas Ferondon kertoen iskujen olevan Jumalan kosto tämän mustasukkaisuudesta. Apuri kertoi olevansa vainaja, joka oli eläessään palvellut mustasukkaista herraa ja yllyttänyt tämän mustankipeyttä. Rangaistukseksi Jumala oli nyt määrännyt vainajan ruokkimaan ja pieksämään Ferondoa niin kauan, kunnes Hän toisin päättää.

Tähän tapaa mustasukkaista Ferondoa ruokittiin ja ruoskittiin kymmenen kuukautta. Onnellinen apotti vieraili sillä aikaa tuhkatiheään rouvan luona ja iloitsi tämän kanssa parhaansa mukaan. Mutta huvista on aina maksettava: rouva tuli raskaaksi. Apotti riensi siis Ferondon luo ja kertoi, että Jumala salli tämän palata maan päälle. Ferondon palattua vaimo synnyttäisi hänelle pojan. Sen jälkeen apotti nukutti Ferondon huumatulla viinillä ja kuljetti puettuna arkkuunsa, johon hänet oli kymmenen kuukautta aiemmin pantu. Aikanaan Ferondo heräsi ja kampesi itsensä pois arkusta säikäyttäen joukon munkkeja pakosalle. Ferondo rauhoitti nämä ja vei heidät katsomaan Jumalan ihmettä: kalmankalpeaa ylösnoussutta Ferondoa, joka ei ollut nähnyt taivasta kymmeneen kuukauteen. Apotin nähdessään Ferondo heittäytyi tämän jalkoihin kiittäen apottia ja vaimoaan, joiden esirukousten voimin hän nyt oli noussut ylös kiirastulesta.

Ferondo kertoi uteliaille ihmisille keksimiään tapauksia kiirastulikokemuksistaan. Hän saattoi vaimonsa raskaaksi, ainakin omasta mielestään. Onneksi hänen vaimonsa synnytti pojan oikeaan aikaan - on näet niinkin typeriä ihmisiä, jotka kuvittelevat, että naisen raskauden aika kestää tasan yhdeksän kuukautta. Ferondo oli parantunut mustasukkaisuudestaan, ja hänen vaimonsa eli tämän kanssa yhtä kunniallisesti kuin ennenkin. Unohtamatta pistäytyä sopivan tilaisuuden tullen tapaamassa hurskasta apottia, joka oli niin auliisti antanut hänelle apua tarvittaessa. 

Decamerone

Kolmas päivä, yhdeksäs kertomus. Neifile.

Ranskassa eli aikoinaan terveydeltään heikko kreivi Isnard de Roussion. Hänen lääkärinsä Gérard de Narbonne valvoi hänen tilaansa jatkuvasti. Lääkärillä oli hyvin nuori tytär Gilette, joka rakastui kreivin komeaan poikaan, Bertrandiin. Tämä joutui isänsä kuoltua lähtemään Pariisiin. Giletten isä kuoli myös. Aikuistuttuaan Gilette kuuli, että Bertrandista on tullut tavattoman kaunis ja komea mies. Nuori nainen oli edelleen kiihkeän rakastunut Bertrandiin ja kaipasi tätä. 

Gilette päätti lähteä Pariisiin kuultuaan Ranskan kuninkaan kärsivän rintapaiseesta, jota lääkärit eivät kyenneet parantamaan. Isänsä oli perehdyttänyt hänet monipuolisesti lääketieteeseen, ja hän valmisti tietyistä kasveista voiteen, joka parantaisi sen sairauden, minkä hän uskoi kuningasta vaivaavan. Kuningas ei ensiksi suhtautunut vakavasti nuoren tytön parannuskeinoihin, mutta ajatteli sitten antaa tälle tilaisuuden. Gilette sanoi, että jos lääke ei toimisi, voisi kuningas poltattaa hänet roviolla. Vastaavasti kuningas lupasi toimittaa tytön naimisiin hyvän ja arvossa pidetyn miehen kanssa, jos lääke toimisi. Gilette suostui tähän, mutta sanoi haluavansa kuitenkin itse valita puolisonsa.

Giletten antama hoito paransi pian kuninkaan, joka ilmoitti nyt lunastavansa lupauksensa. Gilette sanoi haluavansa puolisokseen kreivi Bertrand de Roussilionin. Kuningas ilmoitti nyt tahtonsa Bertrandille, joka oli tyytymätön. Tyttö oli kyllä kaunis, mutta ei ollut sopiva ylhäisaateliseen sukuun. Kuninkaan sana oli kuitenkin laki, ja hallitsija järjesti komeat häät parille. Mutta heti hääjuhlan jälkeen Bertrand lähtikin Firenzeen osallistuakseen italialaiskaupunkien keskinäisiin sotiin. Nuori rouva palasi kreivikuntaan, jonka asiat olivat retuperällä kreivin pitkäaikaisen poissaolon vuoksi. Taitavana ja älykkäänä naisena Gilette sai ne suurella työllä ja vaivalla järjestykseen alamaisten suureksi tyydytykseksi. 

Gilette lähetti kaksi ritaria tiedustelemaan Bertrandilta, josko tämä palaisi kotiinsa. Kreivi ilmoitti, ettei palaisi jatkamaan avioliittoaan, ennen kuin vaimolla olisi Bertrandin sormus sormessaan ja tämän siittämä lapsi käsivarrellaan. Kreivi piti sormusta aina, koska uskoi siihen liittyvän taikavoimia. Niin kreivin kanta kävi selväksi. Kreivitär ilmoitti nyt omistautuvansa laupeudentyölle ja pyhiinvaelluksille. Hän jätti kreivikunnan hoidon vaikutusvaltaisimpien miesten hoidettavaksi, vaikka nämä kyynelsilmin pyysivät häntä jäämään. 

Pyhiinvaeltajaksi pukeutuneen Gilette matkasi Firenzeen ottamaan selvää miehensä toimista. Kävi ilmi, että kreivi oli rakastunut köyhään aatelistyttöön, jota yritti saada rakastajattarekseen. Gilette solmi yhteyden tytön äitiin, jonka kanssa sopi juonesta. Äiti ilmoitti välikäden kautta kreiville, että tytär olisi suostuvainen rakastajattareksi, jos kreivi todistaisi rakkautensa lähettämällä tälle sormuksensa. Kun Bertrand oli suostunut, kuljetti aatelisrouva Giletten kreivin viereen tyttärensä sijasta. Jo ensimmäinen yhtyminen tuotti kaksinkertaisen hedelmän, sillä kreivitär synnytti määräajan kuluttua kaksi poikalasta. Tämän jälkeenkin kreivitär sai nauttia miehensä syleilystä monta kertaa.

Havaittuaan olevansa raskaana Gilette halusi korvata aatelisrouvalle tämän vaivat. Rouva pyysi häpeillen sata liiraa tyttärensä myötäjäisiin, muta Gillette antoi hänelle tuhat liiraa. Aatelisrouva tyttärineen lähti maaseudulle piiloon sukulaistensa luo ja Gilette kätkeytyi majataloonsa. Kreivi palasi nyt kotiseudulleen hoitamaan välttämättömiä asioita. Paluuta helpotti se, että hän tiesi Giletten olevan poissa. Gilette puolestaan synnytti kaksoset, jotka olivat aivan isänsä näköiset. 

Gilette saapui kotiseudulleen ja tunkeutui pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena kreivin järjestämiin suuriin juhliin. Kreivin jalkoihin vaipuneena hän esitti kreivin sormuksen ja sylissään olevat kaksoset. Nyt hän vaati kreiviä lunastamaan lupauksensa ja ottamaan Giletten vastaan vaimonaan. Ällistynyt kreivi pyysi selitystä, ja Gilette kertoi, kuinka kaikki oli käynyt. Ajatellessaan Giletten älykkyyttä ja poikien komeutta nieli kreivi ylpeytensä ja tunnusti Giletten puolisokseen ja kaksoset lapsikseen. Siitä päivästä lähtien hän kunnioitti Giletteä aviovaimonaan ja rakasti tätä koko sydämestään.

Decamerone

Kolmas päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (30)

Gafsan kaupungissa Tunisiassa eli ennen vanhaan upporikas mies, jolla oli useita lapsia. Näiden joukossa oli nuori ja hyvänmuotoinen tyttö, Alibek. Hänet oli kasvatettu pakanuuteen, mutta kuultuaan kristinoppia, kysyi hän, mikä olisi paras tapa palvella Jumalaa. Hänelle vastattiin, että parasta olisi paeta syntiä ja kiusausta samoin kuin Egyptin erämaiden erakot tekevät. Yksinkertainen, hädin tuskin neljätoista täyttänyt tyttö, lähti hetken mielijohteesta erämaahan. Saavuttuaan sinne vaivalloisen vaelluksen jälkeen hän tapasi erakon, jota pyysi opettamaan, miten Jumalaa parhaiten palvellaan. Mies pelkäsi kuitenkin sotkeutuvansa paholaisen verkkoihin kauniin tytön takia. Siksi hän lähetti tämän lähellä asuvan toisen, vielä hurskaamman erakon luo. Tämäkään ei tohtinut pitää häntä luonaan, vaan ohjasi tytön kolmannen erakon puheille. Tämä oli nuori mies nimeltään Rustico. Hän nautti suurta arvostusta viisautensa ja hyveellisyytensä takia. Rustico epäröi, mutta päätti ottaa työn luokseen koetellakseen hyveellisyyttään ja tahtonsa lujuutta. Tyttö asettui nukkumaan, mutta Rustico huomasi mahdottomaksi taistella kiusauksia vastaan. Hän otti keskustelemalla selville, että tyttö ei tiennyt mitään miehistä. Niinpä Rustico päätti toteuttaa mielihalunsa jumalanpalveluksen varjolla.

Hän selitti, että pirun ajaminen helvettiin miellyttäisi kaikkein eniten Jumalaa. Tyttö kysyi, miten moinen tapahtuisi. Rustico riisui vaatteensa ja kehotti tyttökin riisuutumaan. Erakko asettui polvilleen kuin rukoillakseen ja kehotti tyttöä asettumaan eteensä samaan asentoon. Kun erakko näki työn sulot, tapahtui lihan ylösnousemus. Alibek huomasi sen ja kysyi: ”Mikä tuo on, Rustico, joka sinulla törröttää ja jota minulla ei ole?” Rustico selitti törröttäjän olevan piru, jota hän vain suurin tuskin saattoi pitää kurissa. Alibek arveli olevansa onnellisemmassa asemassa, kun hänellä ei ollut pirua kiusanaan. Mutta Rustico selitti, että tytöllä on helvetti. Jumalalle otollista olisi, jos Rustico saisi ajaa pirun helvettiin. Alibekin suostumuksella Rustico opetti vuoteessa, miten piru ajetaan helvettiin.

Alibek, joka ensimmäistä kertaa ajoi pirua helvettiin, tunsi hieman kipua. Alibek lohdutti häntä, ja varmuuden vuoksi he ajoivat pirun helvettiin kuuteen kertaan ennen kuin nousivat vuoteesta. Alibekia alkoi tämä puuha miellyttää. Hän totesi Gafsan kristittyjen olleen oikeassa: mikään maailmassa ei ollut ihanampaa kuin Jumalan palveleminen. Pirun ajaminen helvettiin oli hauskin mahdollinen toimi. Alibek alkoikin tulla usein Rusticon luo ja sanoi: ”Isä, minä tulin tänne palvelemaan Jumalaa enkä vetelehtimään. Eiköhän ajeta taas piru helvettiinsä.”

Kutsumalla ja yllyttämällä Rusticoa tyttö ajoi erakon voimat vähiin. Alibek valitti nyt, että vaikka piru oli lannistunut, hänen helvettinsä ei suostunut rauhoittumaan. Erakon pitäisi auttaa sen raivon sammuttamisessa, ihan kuten tyttö oli auttanut kesyttämään pirun ylpeyden. Rustico, joka eli erakkojen tapaan juurilla ja vedellä, ei oikein pystynyt täyttämään tätä vaatimusta. Alibekin helvetin ja Rusticon pirun ollessa näin huonoissa väleissä, syttyi Geftassa suuri tulipalo. Alibekin koko perhe paloi talonsa mukana, joten tytöstä tuli koko omaisuuden perijä. Muuan omaisuutensa tuhlannut nuori mies, nimeltään Neerbale, etsi vastentahtoisen Alibekin käsiinsä, meni tämän kanssa naimisiin ja vei tytön Gaftaan Rusticon suureksi tyydytykseksi.  

Ennen kuin Alibek oli maannut Neerbalen kanssa, kysyivät naiset, kuinka hän oli palvellut Jumalaa erämaassa. Alibek kuvaili tekemisensä, ja piti Neerbalea suurena syntisenä, tämä kun oli lopettanut pirun helvettiin karkottamisen. Naiset nauroivat katketakseen ja lohduttivat Alibekia: Neerbale kyllä tule palvelemaan Jumalaa ahkerasti samalla tapaa kuin Rustico. Kaupungissa tulikin sananparreksi, että hauskin jumalanpalvelustapa on pirun ajaminen helvettiin. Sanontatapa on tunnettu nykyäänkin.

Decamerone 11 - 20 (Kertomukset 1 - 10 täällä)

Toinen päivä, ensimmäinen kertomus. Neito Neifile vuorossa.

Trevisossa eli hurskas Arrigo-niminen saksalainen köyhä kantaja. Väitetään, että hänen kuolinhetkellään kaupungin tuomiokirkon kellot alkoivat soida itsestään. Tätä pidettiin ihmeenä, ja Arrigo julistettiin saman tien pyhimykseksi. Kaupungin koko väki kokoontui tuomiokirkkoon, jonne tuotiin myös halvautuneita sokeita ja muuten rampautuneita koskettamaan Arrigon ruumista ja saamaan siten takaisin terveytensä.

Tämän hälyn aikana Trevisoon saapui kolme firenzeläistä ilveilijää: Stecchi, Martellino ja Marchese. Miehet halusivat lähteä katsomaan pyhimystä, mutta se näytti mahdottomalta hirvittävässä tungoksessa. Silloin Martellino tekeytyi rammaksi ja halvautuneeksi. Stecchi ja Marchese raahasivat nyt kainaloista tukien Martellinon kirkkoon. Väkijoukko teki tietä rampautuneelle, ja pian pari vartiossa ollutta aatelismiestä heitti Martellinon vainajan päälle, jotta rampa taas tervehtyisi. Taitavana näyttelijänä Martellino ojenteli ensin sormensa, sitten kätensä ja kasvonsa ja lopulta koko ruumiinsa oikeisiin muotoihinsa.

Kansa hurrasi pyhän Arrigon kunniaksi, mutta paikalle sattunut Martellinon hyvin tuntenut firenzeläinen paljasti ilveilijän. Raivostunut kansanjoukko karkasi Martellinon kimppuun ja alkoi hakata tätä. Ihmisjoukko olisi epäilemättä repinyt ilveilijän palasiksi, ellei Marchese olisi saanut ajatusta. Hän ryntäsi lähellä olleen kaupungin vartioston luo ja huusi, että Martellino on varastanut häneltä lompakon, jossa oli runsaasti rahaa. 

Tusina vartiomiehiä ryntäsi kansanjoukkoon ja vangitsi pahasti kolhitun Martellinon, jota alettiin raahata raatihuoneelle. Kasanjoukko kulki jäljessä. Monet saivat kuulla, että ilveilijää syytetään taskuvarkaudesta. Hekin väittivät joutuneensa varkauden kohteiksi arvellen siten saavansa Martellinon rangaistuksen ankarammaksi.

Martellino vastasi syyteisiin aluksi leikkiä laskien, koska ei mielestään ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen. Ankara tuomari sidotti Martellinon kuitenkin paaluun ja annatti hänelle tukevan selkäsaunan saadakseen tunnustuksen ja voidakseen hirtättää tämän. Martellinon vaatimuksesta tuomari kutsui muutamia häntä syyttäneitä kuultavaksi. Joku sanoi Martellinon varastaneen häneltä rahapussin kahdeksan päivää sitten, joku kolme päivää sitten. Martellino halusi nyt paikalle majatalon isännän ja muita todistajia, jotka voisivat selittää hänen olleen kaupungissa vain pari tuntia.

Tällä välin Marchese ja Stecchi havaitsivat saattaneensa juonellaan Martellinon ojasta allikkoon. He ryntäsivät majatalonsa isännän luo ja selittivät tälle koko asian. Naureskeleva isäntä vei heidät Sandro Agolantin luo, jolla oli suuri vaikutusvalta kaupungin käskynhaltijaan. Hereästi naureskellen Sandro ja käskynhaltija järjestivät Martellinolle pelastuksen. Tuomari joutui luovuttamaan Martellinon, jonka puolusteluja hän ei ottanut kuullakseen. Mahdollisesti hänellä oli vanhaa kaunaa firenzeläisiä kohtaan, ja siksi hän oli päättänyt hirttää Martellinon.

Käskynhaltijan luona Martellino pyysi vain sitä suurta armonosoitusta, että saisi poistua saman tien kaupungista. Hän tuntisi hirttoköyden kaulassaan siihen asti, kunnes olisi jälleen Firenzessä. Käskynhaltija nauroi makeasti koko jutulle ja antoi toveruksille uudet puvut. Kolmikko palasi suuresta vaarasta pelastuttuaan terveinä ja ehjinä kotiseudulleen.

 Decamerone

Toinen päivä, toinen kertomus. Nuorukainen Filostrato äänessä.

Kauppias Rinaldo d’Asti oli matkalla Ferrarasta Veronaan. Tiellä hän tapasi matkustavaisia, joita luuli kauppiaiksi. Rinaldo asettui heidän seuraansa, vaikka tosiasiassa nämä olivat maantierosvoja. Yksi sivistyneiksi miehiksi tekeytyneistä maantierosvoista kyseli, miten kauppiaalla oli tapana rukoilla matkoillaan. Rinaldo kertoi rukoilevansa matkalla joka aamu Jumalalta ja pyhältä Julianukselta, että saisi seuraavaksi yöksi hyvän yösijan. Kertaakaan hän ei ole jättänyt rukoilematta, ja aina hän oli saanut hyvän yösijan.

Sopivassa paikassa yön lähestyessä maantierosvot hyökkäsivät Rinaldon kimppuun ja ryöstivät hänet puti puhtaaksi. ”Nythän näet, auttaako pyhä Julianus sinulle hyvän yösijan”, ivaisivat rosvot poistuessaan. Rinaldon palvelija oli paennut nähdessään isäntänsä kohtalon, joten Rinaldo jäi yksin pakkaseen paitasillaan ja paljain jaloin. Hän juoksi kohti Castel Guigliemoa päästäkseen kaupungin suojiin. Yö oli jo koittanut, joten kaupungin portit oli suljettu ja sillat nostettu ylös. Onnekseen Rinaldo näki talon, joka ulkoni hieman kaupunginmuurista. Sen ulko-oven taa hän kokosi oljista vuoteen ja soimasi ankarasti pyhää Julianusta, joka oli hänet näin hyljännyt.

Pyhä Julianus oli kuitenkin kovassa toimessa hankkiakseen hyvän yösijan uskolliselle palvelijalleen. Talossa näet asui kaunis nuori leski, jota muuan markiisi Azzo rakasti yhtä paljon kuin itseään. Leski odotteli markiisia tulevaksi ja valmisti tälle kuuman kylvyn. Markiisi joutui kuitenkin matkustamaan muualle, joten leski meni itse kylpyyn. Kylpyhuone sattui olemaan juuri sen oven vieressä, jonka takana Rinaldo voihki ja valitti hampaat kalisten kovaa kohtaloaan. Leski lähetti palvelijansa tiedustelemaan. Palvelijatyttö sääli kylmän kohmettamaa kauppamiestä. Leskikin tunsi sääliä, ja päätti laskea tuntemattoman sisään. Rinaldo nimittäin sattui olemaan juuri sen oven takana, jota markiisi käytti vierailuillaan, ja leskellä oli avain tähän oveen.

Leski lähetti kylmän kangistaman Rinaldon kuumaan kylpyyn ja haetutti tälle miesvainajansa vaatteet. Ne sopivatkin täydellisesti kauppiaalle. Leski kutsui vielä Rinaldon lämmittelemään takkatulen äärelle. Sen jälkeen he siirtyivät aterioimaan. Kaunis leski havaitsi vieraan komeaksi ja sivistyneeksi mieheksi. Markiisin odotettu käynti oli jo nostanut lemmenkaipuun lesken rintaan. Hän puhutteli ja lohdutteli Rinaldoa kertoen, että vieras oli hänen miesvainajansa vaatteissa aivan tämän näköinen. Siksi lesken teki mieli suudella Rinaldoa. Rinaldo ei ollut typerä, vaan ilmoittautui ilomielin suutelemaan leskeä, joka oli pelastanut hänet paleltumiskuolemalta. Leski, jonka koko ruumis paloi lemmentuskissa, heittäytyi silmänräpäyksessä hänen käsivarsilleen. Lesken makuuhuoneessa he kävivät viipymättä vuoteeseen ja tyydyttivät halunsa ennen päivän tuloaan täydelleen ja useaan kertaan. Mutta aamun sarastaessa he nousivat lesken toiveesta ylös. Ettei kukaan pääsisi juoruamaan, antoi leski Rinaldolle takaisin tämän risaiset vaatteet ja ohjasi kauppiaan ulos samasta ovesta kuin tämä oli tullut. Leski antoi vielä Rinaldolle täyden kukkarollisen rahaa. 

Kaupunkiin päästyään Rinaldo etsi palvelijansa ja vaihtoi puhtaat vaatteet päälleen. Ihmeekseen hän törmäsi niihin kolmeen rosvoon, jotka olivat hänet edellisiltana ryöstäneet. Näitä tuotiin juuri jostain toisesta rikoksesta vangittuina kaupunkiin. Miehet pakotettiin tunnustamaan rikoksensa, ja Rinaldo sai takaisin hevosensa, vaatteensa ja rahansa. Kiittäen sydämensä pohjasta Jumalaa ja pyhää Julianusta Rinaldo nousi ratsaille ja saapui pian hyvissä voimissa kotiinsa. Mutta rosvot riippuivat jo seuraavana päivänä hirsipuussa.

Decamerone

Toinen päivä, kolmas kertomus. Pampinea kertoo.

Firenzessä asui muinoin Tedaldo-niminen rikas aatelismies, jolla oli kolme poikaa: Lambardo, Tedaldo ja Agolante. Isä kuoli poikien ollessa vielä alaikäisiä. Nuoret alkoivat sen jälkeen tuhlata rahojaan juhlimalla määrättömästi. Vähitellen he panttasivat omaisuuttaan, kunnes olivat aivan köyhyyden kynnyksellä. Silloin he myivät vähäisen omaisuutensa ja matkasivat Lontooseen asti. Siellä he alkoivat harjoittaa omaisuutensa rippeillä tuottoisaa koronkiskontaa. 

Lontoossa he vaurastuivat liiketoimillaan niin, että saattoivat palata Firenzeen ja hankkia takaisin suuren osan omistuksistaan siellä. Sisarenpoikansa Alessandron he lähettivät Lontooseen hoitamaan liiketoimiaan. Pian veljekset jatkoivat entistä tuhlailevaa elämätapaansa. Sitä he kykenivät jatkamaan pitkään Alessandron Lontoosta lähettämillä rahoilla, ja lainaamalla rahaa kauppiailta. Sitten Englannissa syttyi sota kuninkaan ja erään hänen poikansa välillä, eikä Alessandro enää kyennyt lähettämään rahaa Firenzeen. Veljekset joutuivat nyt vankilaan maksamattomien velkojen takia, ja heidän perheensä joutuivat kaupungista maaseudulle, missä köyhyys odotti heitä. 

Kun sota Englannissa jatkui vuosia, päätti Alessandro palata Italiaan. Mannermaalle tultuaan hän liittyi suureen seurueeseen, jonka tarkoituksena oli viedä Roomaan nuori apotti. Tämän piti ikänsä vuoksi saada erivapaus tehtäväänsä paavilta. Matkalla apotti mieltyi hyvin paljon komeaan ja sivistyneeseen Alessandroon. Eräässä ahtaassa majatalossa isäntä sijoitti Alessandron nukkumaan apotin huoneeseen jyväsäkkien päälle. Vielä hereillä ollut apotti kutsui tämän viereensä nukkumaan. Esteltyään aikansa Alessandro suostui, mutta hämmentyi, kun apotti syleili häntä kuin rakastava tyttö. Alessandro pelkäsi jo apotin tuntevan häpeällistä rakkautta häntä kohtaan, mutta tämä riisuikin paitansa ja siirsi Alessandron käden tunnustelemaan kahta pyöreätä, kiinteätä ja hentoista kumparetta, jotka tuntuivat olevan kuin norsunluuta. Tyttö kertoikin nyt olevansakin matkalla Roomaan, jossa paavin tehtävänä oli naittaa neito Skotlannin ikäkululle kuninkaalle. Neitsyt oli kuitenkin rakastunut Alessandroon ja päättänyt ottaa tämän puolisokseen. Sitten nuoret syleilivät toisiaan ja iloitsivat lopun yötä nauttien siitä suuresti.

Roomassa neito selitti kaunopuheisesti paaville asiansa. Hämmentynyt paavi suostui lopulta vihkimään kuninkaantyttären ja Alessandron. Lisäksi paavi onnistui rauhoittamaan kuninkaantyttären seurueen korkeat jäsenet, jotka aluksi katkeroituivat asian saaman käänteen vuoksi.

Vastanaineet lähtivät nyt Firenzeen, jossa nuori morsian pelasti miehensä enot vankeudesta maksamalla heidän velkansa ja palauttamalla heille entisen omaisuutensa. Nuoripari matkasi sitten Englantiin, jossa aatelismiehet olivat saaneet kuninkaan lepytetyksi. Alessandrosta tehtiin Cornwallin kreivi. Kykeneväisyydellään ja väsymättömyydellään hän sai kuninkaan ja tämän pojan välisen sodan loppumaan. Hänen väitetään viisautensa ja urhoollisuutensa ansiosta sekä appensa avulla valloittaneen Skotlannin ja tulleen kruunatuksi sen kuninkaaksi.

Decamerone

Toinen päivä, neljäs kertomus. Laurettan vuoro.

Kauniilla Amalfin rannikolla Ravellon kaupungissa asui vauras kauppias Landolfo Ruffolo. Hän oli kaupungin rikkain mies, mutta halusi silti kaksinkertaistaa omaisuutensa. Hän osti tavattoman suuren laivan, lastautti sen ja purjehti Kyprokselle. Sinne oli kuitenkin jo aiemmin saapunut laivoja samanlaisessa lastissa, joten Landolfo joutui myymään tavaransa pilkkahinnalla. Lähes perikatoon joutunut kauppias päätti rikastua mihin hintaan hyvänsä tai kuolla. Hän vaihtoi suuren laivansa pienempään, merirosvoukseen sopivaan alukseen. Vuoden ajan hän ryösteli pääasiassa turkkilaisia laivoja saaden kokoon suuren omaisuuden.

Kotimatkallaan Landolfo joutui myrskyyn, joka pakotti hänet pienine aluksineen hakeutumaan lähellä rantaa sijainneen saaren suojiin. Paikalle osui kaksi myrskyä väistänyttä genovalaista alusta. Alusten omistajat saivat selville Landolfon rikkauden ja ryöstivät hänet. Kauppiaan alus upotettiin ja Landolfo vangittiin. Hänelle jäi rikkauksistaan vain pahainen takki. Seuraavana päivänä genovalaiset jatkoivat matkaa, mutta joutuivat yöllä uuteen myrskyyn. Myrsky heitti sen laivan, millä Landolfo oli, päin kalliota. Landolfo pelastui lankun varaan. Aamun koittaessa hän huomasi olevansa yksin merellä. Pelastavan lankun lisäksi näkyvillä oli vain arkku, joka lopulta iskeytyi lankkuun niin, että Landolfo putosi mereen. Lopulta hän pelastui arkun päälle. Kouristuksenomaisesti hän piti kiinni arkusta seuraavan päivän ja yön ajan. 

Lopulta Landolfo ja arkku ajautuivat maihin. Köyhä nainen sääli kauppiasta ja raahasi hänet suurin vaivoin kotiinsa. Nainen elvytti Landolfon kuuman kylvyn, viinien ja leivoksien avulla. Lopulta kauppias voimistui niin, että nainen lähetti hänet jatkamaan matkaa. Samalla hän luovutti Landolfolle arkun, joka oli pelastanut kauppiaan hengen. Kauppias oli jo unohtanut arkun, mutta vilkaisi sen sisältöä. Arkku olikin täynnä kallisarvoisia jalokiviä. Landolfo osasi nyt salata vaurautensa. Hän kääri jalokivet vanhoihin ryysyihinsä. Arkun hän jätti naiselle ja pyysi sen sijaan säkin. 

Jalkamatkallaan kohti Ravelloa hän tapasi pari kotikaupunkinsa kauppiasta. Nämä lainasivat hänelle hevosen. Vasta kotikaupungissaan hän uskalsi tutkia tarkemmin jalokiviä. Landolfo havaitsi nyt tulleensa hyvinkin kaksi kertaa rikkaammaksi, kuin hän oli ollut matkalle lähtiessään. Myytyään jalokivet hän lähetti suuren rahasumman sille kelpo naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Samoin hän palkitsi häntä auttaneet kauppiaat. Mutta loput rahat hän piti itse ja eli kunniallisesti kuolemaansa saakka ryhtymättä enää mihinkään kaupankäyntiyrityksiin.

Decamerone

Toinen päivä, viides kertomus. Fiammetan piiitkä kertomus.

Perugiassa eli aikanaan nuori hevoskauppias Andreuccio de Pietro. Hän lähti Napoliin hevoskaupoille. Perillä hän teki tarjouksia, mutta kauppoja ei syntynyt. Andreuccio esitteli auliisti rahojaan, ettei hänen luultaisi tehneen tarjouksia leikillään. Eräs kaunis nuori nainen huomasi tämän ja päätti omia rahat itselleen. Hänen seurassaan ollut vanha palvelijatar riensi Andreuccion luo ja syleili tätä lämpimästi. 

Nuori nainen kyseli palvelijattareltaan, ketä tämä oli käynyt syleilemässä. Ilmeni, että vanha nainen oli ollut Andreuccion isän palveluksessa pitkän aikaa. Nyt nuori nainen otti kaiken mahdollisen selville Andreucciosta ja hänen perheestään. Nuori tyttö järjesti nyt palvelijattarelle töitä koko päiväksi, niin ettei tämä päässyt tapaamaan hevoskauppiasta. Illan tullen hän lähetti keskenkasvuisen tytön hakemaan Andreuccion luokseen. Tyttö kertoi, että eräs jalosukuinen ja kaunis nainen tahtoi keskustella hevoskauppiaan kanssa. 

Andreuccio seurasi tyttöä ja tapasi perillä kauniskasvoisen ja aistikkaasti pukeutuneen nuoren naisen. Tämä kertoi yllättäen olevansa Andreuccion sisar! Isä oli saattanut naisen äidin raskaaksi Palermossa, mutta sitten unohtanut äidin ja tyttärensä. Niin taitavasti nainen kertoi tarinansa vanhalta palvelijattarelta saamiensa tietojen pohjalta, että Andreuccio uskoi häntä. Keskustelu vei kotvan aikaa, ja oli hyvin kuuma. Kaunis nainen tuotatti pöytään leivoksia ja viiniä, jota kaateli runsaasti hevoskauppiaalle. Andreuccio halusi jo palata majapaikkaansa, mutta nainen ei sitä sallinut. Hän muka lähetti palvelijatyttönsä kertomaan majatalon, että hevoskauppias palaa myöhemmin. Andreuccio ja nainen söivät illallisen, jota nainen ovelasti pitkitti myöhään yöhön. Hevoskauppias aikoi sitten vielä palata majataloonsa, mutta nainen ei sitä sallinut. Hänen mukaansa Napolin öiset kadut olivat liian vaaralliset yksinäiselle kulkijalle.

Nyt pieni poika ohjasi Andreuccion makuuhuoneeseensa. Riisuttuaan päällysvaatteensa – ja lompakkonsa – Andreuccio kysyi tietä kevennyspaikkaan. Poika osoitti hänelle tien. Ulkona kävi sitten niin, että hän astui irtonaiselle lankulle ja putosi mukavuuslaitoksen alla sijaitsevaan kasaan. Onneksi Andreuccio ei loukannut itseen, vaan alkoi pontevasti huutaa apua. Nuori nainen kuuli huudot, korjasi talteen rahakukkaron ja sulki hevoskauppiaan auki jättämän oven. 

Andreuccio ryömi pois ulosteläjästä ja ymmärsi tulleensa petetyksi. Hän alkoi huutaa ja hakata nuoren naisen ovea raivokkaasti. Nainen avasi vain ikkunansa eikä ollut tuntevinaan hevoskauppiasta. Andreuccio alkoi hakata ovea entistä raivokkaammin isolla kivellä. Heränneiden naapurien joukossa oli yksi niin yrmeännäköinen ja uhkaava jätti, että Andreuccio katsoi parhaaksi paeta paikalta 500 kultafloriinia köyhempänä. 

Hevoskauppias koetti nyt löytää rantaan peseytyäkseen. Matkalla hän törmäsi kahteen mieheen, joille kertoi karusta kohtalostaan. Näiden mielestä Andreuccio sai olla onnellinen, koska oli vielä elossa. He tiesivät hyvin hevoskauppiasta huijanneen naisen suojelijoineen ja vakuuttivat, ettei miehellä ole mitään mahdollisuuksia saada rahojaan takaisin. Hetken neuvoteltuaan miehet tarjosivat Andreucciolle mahdollisuuden saada tappionsa takaisin.

Napolin arkkipiispa Filippo Minutalo oli nimittäin haudattu samana päivänä virkapukuineen. Miehet olivat nyt matkalla ryöstämään hänen sormuksensa, jonka arvo oli yli 500 floriinia. Andreuccio suostui tuumaan. Matkalla kirkkoon miehet saivat tarpeekseen hevoskauppiaan vaatteista lähtevästä löyhkästä. He menivät torin kaivolle. Sieltä oli varastettu sanko, mutta köysi kaivoon oli tallessa. Niinpä miehet laskivat Andreuccion kaivoon. Siellä tämän tuli peseytyä. Puhtaaksi tultuaan hänen piti nykäistä köydestä, jolloin miehet kiskoisivat hänet ulos. Paikalle osui kuitenkin muutamia kuumissaan ja janoissaan olevia poliiseja. Nämä havaitessaan miehet pakenivat torilta. Nyt poliisit alkoivat vetää köydestä luullen sen päässä olevan vesisangon. Kun kaivosta punnertautui esiin Andreuccio, syöksyivät säikähtyneet poliisit pakoon. 

Andreuccio ei ymmärtänyt tapahtuneesta mitään, mutta päätti epävarmana ja peloissaan jatkaa matkaansa. Pian hän törmäsi rikoskumppaneihinsa, jotka selittivät hänelle tapahtuneen. Nyt miehet riensivät tuomikirkkoon, missä miehet saivat sorkkaraudoillaan avattua piispan sarkofagin kantta niin, että yksi mies sopi aukosta sen sijaan. Miehet pakottivat Andreuccion sarkofagin sisään. Hevoskauppias arvasi, että roistot aikoivat jättää hänet sarkofagiin saatuaan kaiken arvokkaan käsiinsä. Niinpä Andreuccio ojensi tovereilleen piispansauvan, käsineet, vaatteet ja kaiken arvokkaan, paitsi sormuksen. Sen hän piti itsellään. Kun roistot tajusivat, etteivät saa sormusta, tempaisivat he sorkkaraudat pois. Niin Andreuccio jäi sarkofagin vangiksi. Hän pelkäsi kuolevansa sinne. Toisaalta jos hänet pelastettaisiin, hirtettäisiin hänet varkaana.

Sitten kuului kuitenkin ääniä, joiden perusteella Andreuccio arvasi kirkkoon saapuneen seurueen olevan samalla asialla kuin hänkin tovereineen. Kun sarkofagin kantta oli raotettu, käytiin kiistaa siitä, kuka ryömisi sisään. Vihdoin muuan pappi sanoi, etteivät vainajat syö ihmisiä. Hän alkoi tunkeutua sarkofagiin jalat edellä. Tämän huomatessaan Andreuccio tarttui jalkaan vetääkseen papin sisälle. Kauhistunut pappi säntäsi kirkuen pakoon vieden mukanaan toverinsakin. Andreuccio ryömi arkusta ja poistui kirkosta. Päivän koittaessa hän löysi tien majapaikkaansa. Kuultuaan seikkailusta kehotti majatalon isäntä hevoskauppiasta poistumaan oitis Napolista. Andreuccio palasi Perugiaan sijoitettuaan siis rahansa hevosten asemasta sormukseen.

Decamerone

Toinen päivä, kuudes kertomus. Emilian vuoro.

Manfred kruunattiin Sisilian kuninkaaksi. Hänen hovissaan oli napolilainen aatelismies Arrighetto Capece, joka oli naimisissa kauniin Beritola Caraccion kanssa. Kuningas Kaarle voitti Manfredin taistelussa, ja Arrighetto heitettiin tyrmään. Rouva Beritola pakeni Liparin saarelle kahdeksanvuotiaan poikansa Giuffreddin kanssa. Siellä hän synnytti toisen pojan, jonka nimeksi tuli Scacciato. Beritola lapsineen koetti paeta Napoliin sukulaistensa turviin, mutta laiva joutui myrskyn takia ankkuroitumaan erään saaren suojiin. Rouvan ollessa maissa itkemässä miehensä kohtaloa iskivät merirosvot alukseen ja hinasivat sen pois.

Rouva Beritola oli nyt menettänyt lapsensakin. Surressaan hän törmäsi kahteen samana päivänä syntyneeseen vohlaan. Koska hänellä oli synnytyksen jälkeen vielä maitoa rinnoissaan, imetti hän pieniä eläimiä. Pian Beritola ystävystyi kaurisemonkin kanssa. Rouva eli saarella monta kuukautta vettä juoden ja kasveja syöden. Sitten saarelle osui myrskyä pakoon vaimoineen paennut hurskas aatelismies, Conrado de Malespani. Malespanit tunsivat Beritolan ja pelastivat hänet kotiinsa kreivi Conradon palvelukseen.

Merirosvot kuljettivat rouva Beritolan lapset ja imettäjän Genovaan, missä heidät myytiin herra Guasparrino d´Orialle. Imettäjä päätti salata lasten henkilöllisyyden ja alkoi kutsua Giuffrediä Giannotto di Procidaksi. Nuoremman lapsen nimeä hän ei katsonut tarpeelliseksi muuttaa. Guasparrinon luona he joutuivat tekemään huonosti vaatetettuina mitä halvimpia ja karkeimpia töitä. Kuusitoistavuotiaana Giannotto karkasi merille ja kierteli maailmaa muutaman vuoden ajan.

Lopulta Giannotto, josta oli kasvanut komea nuorukainen, asettui markiisi Malespanin palvelukseen. Siellä hän näki silloin tällöin äitinsä, mutta he eivät enää tunteneet toisiaan. Sitten yksi markiisin tyttäristä, kuusitoistavuotias Spina, palasi leskeksi jäätyään kotiinsa. Hän ja Giannotto rakastuivat salaa intohimoisesti. Eräänä päivänä retkellä tiheässä lehdossa nuori leski ja Giannotto kävivät kukkavuoteelle tuuheiden puiden alle ja soivat toisilleen lemmen ylimpiä iloja. Aika kului lemmen huumassa niin nopeasti, että Spinan äiti ja isä pääsivät yllättämään rakastavaiset. Markiisi tahtoi raivopäissään surmata nuoret, mutta markiisitar sai hänet tyytymään siihen, että lempiväiset suljettiin vankeuteen eri koppeihin.

Sitten tapahtui niin, että Sisiliassa syntyi kapina, ja Kaarlen nimittämä hallitsija syrjäytettiin. Markiisi oli tästä iloinen, sillä hän kuului Kaarlen vastustajiin. Giannotto sai kuulla uutisen tyrmässään. Nyt hän paljasti todellisen henkilöllisyytensä vartijalle, joka puolestaan kertoi uutisen Conradolle. Markiisi lähti heti rouva Beritolan puheille. Selvisi, että rouvalla todella oli Giuffreddi-niminen poika. Giannottoa kuunneltuaan Conrado vakuuttui, että Giannotto oli todella Giuffreddi, Arrighetto Capecen poika. Nyt markiisi huomasi tilaisuuden pelastaa tyttärensä kunnian naittamalla hänet Giuffreddille. Tämä suostuikin tuumaan, ja pari kihlautui markiisin läsnä ollessa. Muutaman päivän kuluttua markiisi kutsui nuorten äidit ja kihlaparin koolle. Nyt Beritola tunsikin poikansa, syleili häntä ja pyörtyi ilon huumassa poikansa syliin. 

Jälleennäkemisen riemun tasaannuttua Giuffreddi pyysi markiisia ottamaan selvää isänsä ja veljensä kohtalosta. Conrado lähetti luotetut miehensä Genovaan ja Sisiliaan selvittämään asioiden laitaa. Genovassa herra Guasparrino varmisti sanansaattajan viestin. Varmistuttuaan imettäjän ja Scacciaton henkilöllisyydestä häpesi hän sitä, miten kehnosti oli näitä kohdellut vuosien ajan. Hyvitykseksi hän naitti yksitoistavuotiaan tyttärensä Scacciatolle suurten myötäjäisten kera.

Conrado järjesti suuret juhlat Scacciaton ja imettäjän paluun johdosta. Suureen ilonjuhlaan saapui vielä kaiken Sisiliaan mennyt lähetti, joka kertoi uutiset Arrighettosta. Kapinalliset olivat vapauttaneet vankeudesta Sisiliassa. Arrighetto oli noussut uuden kuninkaan suosioon ja saanut takaisin menettämänsä omaisuudet. Hän oli varustanut useita aatelismiehiä ja laivan noutamaan puolisoan ja lapsiaan kotiin. Aatelismiehet saapuivatkin vielä pitojen ollessa kesken ja osallistuivat juhliin usean päivän ajan.

Sitten oli aika lähteä. Beritola ja Giuffreddi heittivät haikeat jäähyväiset ja astuivat laivaan. Tuuli oli suotuisa, ja pian he saapuivat Sisiliaan, missä Arrighetto heidät vastaan sanoin kuvaamattoman kiitollisena. Sisiliassa he elivät hyvin onnellisina ja olivat kiitollisia Jumalalle tämän heitä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.

Decamerone

Toinen päivä, seitsemäs kertomus. Panfilo.

Babyloniassa hallitsi Beminedeb-niminen sulttaani, jolla oli Alatiel-niminen tytär, jota pidettiin kauneimpana koko valtakunnassa. Saatuaan sodassa apua Algarven kuninkaalta, päätti sulttaani lahjoittaa tyttärensä tämän puolisoksi. Tytär seurueineen lähti matkalle, mutta raju myrsky iski laivan kimppuun. Miehistö koetti pelastautua veneeseen, joka kuitenkin upposi miehet mukanaan. Laiva murskautui Mallorcan kallioihin. Prinsessan pelasti muuan Pericone de Visalgo -niminen aatelismies.

Pericone ihastui kauniiseen prinsessaan ja lähenteli tätä kaikin keinoin. Prinsessa ei vastannut lemmentuskaisen Periconen lähentelyihin, joten aatelismies keksi juonen. Hän järjesti illallisen, jonka aikana juotti prinsessalle suuren määrän viiniä. Yöllä prinsessa ei enää vastustellut, vaan sai ensi kertaa tietää, millaisella sarvella miehet puskevat. Sen jälkeen he viettivät monia lemmenöitä, vaikka heillä ei ollut yhteistä puhekieltä. Periconella oli Marato-niminen veli, joka hänkin rakastui kauniiseen prinsessaan. Katala Marato murhasi veljensä ja kaappasi toveriensa avulla Alatielin laivaan, joka matkasi Chiarenzaan, Romaniaan.

Kaunis Alatiel itki kohtaloaan, mutta Maratolla oli luojanluomat keinot lohduttaa tätä. Pian prinsessa unohtikin Periconen. Mutta kaksi Periconea avustanutta laivuria olivat hekin rakastuneet Alatieliin. Miehet liittoutuivat ja heittivät Maraton mereen. Heille syntyi kuitenkin kiista siitä, kumpi saisi ensin nauttia Alatielin suloja. Miehet karkasivat toistensa kimppuun veitsin aseistautuneina sillä seurauksella, että toinen heistä kuoli ja toinen haavoittui vakavasti. Chiaranzassa prinsessa asettui asumaan samaan majataloon haavoittuneen kanssa.

Morean ruhtinas sattui olemaan kaupungissa, ja tieto prinsessan kauneudesta levisi hänen korviinsa. Haavoittuneen laivurin omaiset kuuluvat ruhtinaan kiinnostuksesta ja luovuttivat Alatielin mielellään hänelle. Ruhtinaan huomissa prinsessan iloisuus ja viehättävyys palasi entiselleen. Chiaranzassa ei paljon muusta osattukaan puhua kuin hänen kauneudestaan. Huhut Alatielin kauneudesta kantautuivat myös nuoren ja komean Ateenan herttuan tietoon. Herttua saapui katsomaan prinsessaa ja joutui polttavan intohimon valtaan. Hän alkoi kadehtia Moren ruhtinasta, ja laati inhottavan juonen. Hän salamurhasi ruhtinaan ja ryösti Alatielin. Koska herttua oli naimisissa, hän sijoitti prinsessan Ateenan lähellä sijaitsevalle maatilalle. Sinne hän toimitti auliisti kaiken prinsessan tarvitseman.

Sillä välin Morean ruhtinaan veljelle selvisi, että Ateenan herttua on hänen veljensä murhan takana. Hän keräsi suuren sotajoukon käydäkseen herttuan kimppuun. Herttuakin valmistautui puolustautumaan ja mm. Konstantinopolin keisari lähetti poikansa ja veljenpoikansa avuksi. Miesten pyynnöstä herttua järjesti juhlan maatilalla Alatielin luona. Konstantin rakastui nyt mielettömästi prinsessaan. Hän heitti koko sodan mielestään ja pohti vain sitä, miten saisi riistetyksi Alatielin herttualta. Konstantin tekeytyi rintamalla sairaaksi ja palasi Ateenaan. Herttuattaren suosiollisella avulla hän ryösti prinsessan ja vei tämän Khioksen saarelle. Alatiel itki surkeaa kohtaloaan, mutta alkoi vähitellen kuunnella Konstantinin lohdutteluja ja iloita siitä, mitä onnella oli hänelle tarjottavanaan.

Keisaria vastaan sotinut turkkilaisten hallitsija Osbek sai kuulla, että Konstantin on asettunut ilman varotoimia Khiokselle viettämään hekumallista elämää ryöstämänsä tytön kanssa. Osbek hyökkäsi saarelle, surmasi Konstantinin ja vangitsi prinsessan. Pian hän mieltyi Alatieliin, otti hänet vaimokseen ja nautti useita kuukausia hänen kanssaan lemmen iloista. Osbek joutui sitten lähtemään sotaan keisaria vastaan ja menetti henkensä taistelussa. Prinsessan hän oli uskonut iäkkään palvelijansa Antiochuksen huomaan. Palvelija osasi prinsessan käyttämää kieltä. Pian he unohtivat sotaretkellä olevan herransa ja viihtyivät parhaiten lakanoiden välissä. Saatuaan tietää Osbekin kuolemasta he pakenivat Rhodoksen saarelle vieden mukanaan koko joukon rikkauksia. Pian Rhodokselle saavuttuaan Antiochus sairastu pahoin. Ennen kuolemaansa hän luovutti Alatielin vanhan ystävänsä, kyproslaisen kauppiaan huolehdittavaksi. 

Kauppias lähti paluumatkalle Kyprokseen Baffan kaupunkiin. Suojellakseen prinsessaa hän ilmoitti tämän aviopuolisokseen. Heille annettiin pieni peräpuolen hytti, jossa oli kapea vuode. Arvannette, mitä tapahtui.  Oltuaan jonkin aikaa Kyproksella Alatiel sattui huomaamaan Antigonus-nimisen aatelismiehen, jonka tunsi vanhastaan. Hän kutsui Antigonuksen luokseen, ja vähitellen mies tunsikin prinsessan sulttaanin tyttäreksi. Alatiel kertoi nyt Antigonukselle kaikki vaiheensa Mallorcalta Baffaan saakka. Kun prinsessa oli aina salannut oikean nimensä, lupasi Antigonus nyt auttaa hänet naimisiin Algarven kuninkaan kanssa. Aatelismies otti yhteyden Kyproksen kuninkaaseen, joka järjesti Alatielille saattueen sulttaanin luo. 

Isälleen prinsessa kertoi Antigonusin sepittämän tarinan kohtaloistaan. Kertomuksen mukaan neljä ylhäistä ratsumiestä toimitti haaksirikkoutuneen prinsessa kristilliseen luostariin. Siellä Alatiel vähitellen oppi nunnien kieltä. Hän ei voinut paljastaa alkuperäänsä ja uskontoaan, vaan teeskeli olevansa kyproslaisen kauppiaan tytär. Abbedissa oli halukas palauttamaan hänet Kyprokselle, mutta se mahdollistui vasta, kun joukko ranskalaisia aatelismiehiä vaimoineen oli matkalla Jerusalemiin pyhälle haudalle. Laivan saavuttua Baffan satamaan kävi niin onnellisesti, että Antigonus sattui olemaan paikalla. Prinsessa huusi nyt omalla kielellään, että Antigonusin piti esittää hänen isäänsä. Tämä oivalsi heti tehdä niin. Antigonus lisäsi, että prinsessa mukana matkustaneet aateliset ylistivät suuresti tämän hyveellisyyttä, jaloutta ja hurskautta.

Sulttaani tuli hyvin iloiseksi kaiken tämän kuultuaan. Hän palkitsi Antigonuksen ja Kreikan kuninkaan ruhtinaallisesti. Sitten hän ilmoitti Algarven kuninkaalle, että tämä voi edelleen naida Alatielin. Kuningas lähetti suuren saattueen hakemaan prinsessaa. Alatiel, jonka kanssa hänen kahdeksan miestään olivat iloinneet kenties kymmenentuhatta kertaa, kävi nyt neitseenä kuninkaan viereen ja sai tämän uskomaan, että hän olikin sellainen. Hän eli sitten kuningattaren puolisonsa rinnalla kauan ja onnellisesti. Ilmankos sananlaskussa sanotaan: ”Suu ei kulu suudellessa!”

Boccaccio: Decamerone

Toinen päivä, kahdeksas kertomus. Elisa.

Rooman keisarikunnan jouduttua ranskalaisilta saksalaisille, kokosi Ranskan kuningas poikansa kanssa suuren sotajoukon käydäkseen vihollisensa kimppuun. Sotaan lähtiessään he määräsivät kreivi Gautierin maansa valtionhoitajaksi. Taitava ja komea kreivi olikin paras mahdollinen valtionhoitaja. Hän oli jäänyt leskeksi joitakin vuosia aiemmin. Tapahtui niin, että kruununperillisen leski iski silmänsä kreiviin, kun hänen miehensä oli pitkään sotaretkellä. Kaunopuheisesti prinsessa tarjoutui suhteeseen kreivin kanssa. Tämä torjui prinsessan ja vannoi mieluummin antavansa hakata itsensä kappaleiksi kuin sallivansa moisen rikoksen herransa kunniaa vastaan. 

Silloin raivostunut prinsessa repi vaatteensa ja paljasti rintansa huutaen, että kreivi aikoi tehdä hänelle väkivaltaa. Kreivi pakeni heti kahden lapsensa, Violanten ja Louisin, kanssa Valaisen kaupunkiin ja sieltä köyhäksi pukeutuneena Englantiin. Kuningas ja kruununperillinen tuomitsivat Gautierin kreivin ikuiseen maanpakoon ja lupasivat palkkion hänen päästään. Englantiin paennut kreivi vaihtoi lastensa nimet ja vannotti heidät salaamaan syntyperänsä. Erään marsalkan puoliso näki miehen ja lapset kerjäämässä kirkossa. Hän mieltyi kauniiseen tyttäreen ja halusi hänet kasvatikseen. Kreivi suostui tähän ilomielin. Hänen poikansa, joka oli saanut nimen Pierrot, taas osoittautui niin taitavaksi ja kauniiksi nuoreksi, että eräs walesilainen marsalkka halusi ottaa pojan luokseen. Isä suostui tähän, vaikka hänen oli vaikea erota pojastaan. Kreivi jatkoi matkaansa Irlantiin, jossa asettui erään kreivin suojiin tavallisena palvelijana.

Violante, jonka nimi oli nyt Jeannette, menestyi rouvansa palveluksessa. Aatelisnaisella oli miehensä kanssa vain yksi ainoa poika, joka rakastui kiihkeästi Jeannetteen. Hän ei uskaltanut pyytää lupaa vanhimmiltaan avioitua tytön kanssa, koska luuli tämän olevan alhaista syntyperää. Tämä pidättäytyminen lietsoi lemmentunnetta edelleen niin, että poika vihdoin sairastui pahasti. Vihdoin eräs nuori lääkäri sattui mittaamaan pojan sydämenlyöntejä juuri silloin, kun Jeannette astui huoneeseen. Pojan sydän alkoi sykkiä kiivaasti heti tytön astuessa huoneeseen. Syke rauhoittui vasta tytön poistuttua. Lääkäri ymmärsi nyt pojan sairauden syyn ja kertoi sen vanhemmillekin. Nuoren miehen äiti koetti nyt ovelasti houkutella Jeannetten poikansa rakastajattareksi, mutta tyttö torjui sellaiset ajatukset. Kun pojan tila taas heikkeni, suostuivat vanhemmat poikansa hengen pelastaakseen siihen, että hän naisi alempisäätyisen Jeannetten. 

 Myös Pierrot menestyi palveluspaikassaan Walesissa. Sitten tapahtui niin, että seutukunnalle iski ruttotauti. Se vaati uhrikseen Pierrotin suojelijan ja monia tämän sukulaisia. Eloon jäi vain yksi marsalkan tytär, joka pian avioitui Pierrotin kanssa. Kreivi Gautierin maanpakoon lähdöstä oli kulunut jo kahdeksantoista vuotta. Niinpä hän erosi palveluksesta Irlannista ja lähti etsimään lapsiaan. Köyhänä ja huonosti pukeutuneena hän löysi Pierrotin, jolle ei paljastanut itseään. Lontoossa tytärtään etsiessään hän sattui törmäämään James Lamiensiin, joka oli hänen tyttärensä mies. James sääli köyhää miestä, ja käski palvelijansa kutsumaan tämän sisään ruokailemaan. Tuolloin Jamesin ja Jeannetten viisi lasta keräytyivät köyhän ympärille ja katselivat häntä niin lempeästi, kuin vaisto olisi sanonut heille hänen olevan heidän äidinisänsä. Kun lapset niin takertuivat vieraaseen kulkuriin, palkkasi James hänet hoitamaan hevosiaan.

Pitkän sodan jatkuessa Ranskan kuningas kuoli ja hänen poikansa kruunattiin kuninkaaksi. Englannin kuningas lähetti hänelle avuksi sotajoukon, jota johtivat marsalkat James Lamiens ja Pierrot. Sotajoukon mukana matkasi myös kreivi Gautier, joka kenenkään tuntematta palveli tallirenkinä. Sodan aikana Ranskan kuningatar sairastui vakavasti. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän katui syntejään ja ripittäytyi. Muiden syntiensä ohella hän tunnusti kreivi Gautieria kohtaan tekemänsä rikoksen. Saatuaan tiedon vaimonsa tunnustuksesta kuningas antoi kuuluttaa kreiviä ja hänen lapsiaan korjatakseen vaimonsa aiheuttaman pahan heille. Hän lupasi ison palkkion sille, joka toimittaisi kreivin lapsineen hänen tietoonsa.

Nyt kreivi paljasti itsensä pojalleen ja tyttärensä aviomiehelle. He sopivat, että James ilmaiseen heidän henkilöllisyytensä kuninkaalle. Näin hän saa palkkion, koska on menettänyt myötäjäiset avioituessaan muka alempisäätyisen Jeannetten kanssa. Kuningas katseli nyt tarkkaan kreivi Gautieria, ja vaikka tämän ulkonäkö oli suuresti muuttunut, tunnisti kuningas hänet hetken aikaa tarkasteltuaan. James ja Pierrot kutsuivat vaimonsa Pariisiin, ja kaikki iloitsivat suuresti nähdessään kreivin, jolle kuningas palautti hänen aiemmat omaisuutena ja arvonsa. Kreivi eli Pariisissa entistä maineikkaampana hamaan kuolemaansa saakka.

Decamerone

Toinen päivä, yhdeksäs kertomus. Filomena.

Pariisissa oli kerran koolla joukko kaupunkiin tulleita italialaisia kauppiaita. Moni sanoi aikovansa iloita, jos tapaisia sopivan tytön, he nimittäin arvelivat vaimojensa menettelevän kotonaan yhtä katalasti. Yksi kauppiaista, genovalainen Bernabo Lomellino, sanoi kuitenkin luottavansa vaimoonsa. Tämä oli nuori ja kaunis, mutta pätevä kaikissa toimissan ja siveä. Hän osasi lukea, kirjoittaa ja laskea paremmin kuin kauppias itse. Bernabo sanoi luottavansa vaimoonsa rajattomasti. Muuan nuorempi, Ambrogiuolo-niminen kauppias, suhtautui Bernabon puheisiin pilkallisesti. Hänen mukaansa vain sellainen nainen on siveä, jota kukaan mies ei ole koskaan tavoitellut tai joka itse ei ole saanut ketään pyydystetyksi. Sitten Ambrogiuolo väitti, että saattaisi vietellä Bernabon vaimon melko nopeasti.

Riidan päätteeksi Bernabo ja Ambrogiuolo löivät vetoa asiasta. Ambrogiuolo saisi 5000 dukaattia, jos onnistuisi viettelemään Bernabon vaimon. Ambrogiuolo matkusti välittömästi Genovaan, jossa hän pian havaitsi rouvan viettelemisen mahdottomaksi. Siksi hän turvautui juoneen. Hän lahjoi erään kauppiaan talossa usein vierailevan köyhän naisen. Nainen toimitti Ambrogiuolon rouvan makuuhuoneeseen tarkoitusta varten valmistetussa arkussa. Apuri sanoi matkustavansa muutamaksi päiväksi, ja pyysi rouvaa säilyttämään arkun sen aikaa. Ambrogiuolo vietti arkussa kaksi yötä, varasti muutaman rouvan arvoesineen ja keksi alastomana nukkuvan naisen kehosta tuntomerkin: vasemman rinnan syntymämerkissä kasvoi pari vaaleaa karvaa.

Ambrogiuolo palasi Pariisiin ja todisti tuntomerkin avulla voittaneensa vedon. Bernabo palasi Genovan lähettyville, ja määräsi palvelijansa hakemaan vaimon luokseen. Matkalla palvelijan piti kuitenkin murhata aviopuoliso. Rouva Zinevra sai palvelijan luopumaan aikeistaan. Hän antoi vaatteensa miehelle, joka siten saattoi todistaa Bernabolle toteuttaneensa saamansa määräyksen. Palvelijan takkiin ja lakkiin pukeutunut Zinevra lähti merimieheksi tekeytyneenä rannikolle, jossa hän sattui tapaamaan Encararch-nimisen aatelismiehen. Tämä mieltyi sivistyneeseen merimieheen ja otti hänet palvelukseensa. Nimen Sicurano ottanut rouva joutui laivan mukana Aleksandriaan, jossa sulttaani mielistyi Sicuranoon ja pyysi hänet palvelijakseen. Siihen aatelismies suostui. 

Sulttaani lähetti päteväksi osoittautuneen Sicuranon sotajoukon johtajana suojaamaan Acren kaupungin suuria markkinoita. Siellä hän sattui venetsialaisten kauppiaiden myymälässä törmäämään rahakukkaroon ja vyöhön, jotka tunnisti omikseen. Sicurano kysyi, olivatko esineet myytävänä. Esiin astui Ambrogiuolo, joka sanoi, etteivät ne ole myytävänä. Sitten naureskeleva kauppias kertoi, kuinka oli saanut esineet haltuunsa. Nyt Sicurino ymmärsi, mikä oli saanut Bernabon vihastumaan vaimoonsa, ja hän totesi Ambrogiuolon olevan yksin syypää hänen kärsimyksiinsä. Sicurino oli naureskelevinaan kauppiaan tarinalle ja houkutteli hänet Aleksandriaan, missä sisustutti Ambrogiuololle myymälän ja suosi miestä muutenkin. Sicurino antoi kauppiaan kertoa tarinansa sulttaanillekin, jota se näytti suuresti huvittavan.

Sitten Sicurino järjesti miehensä Aleksandriaan. Bernabo olikin joutunut epäsuosioon Genovassa, koska ihmiset paheksuivat tapaa, jolla hän oli kohdellut vaimoaan. Nyt Sicurino järjesti Ambrogiuolon ja Bernabon sulttaanin eteen. Sulttaani käski ankarin sanoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden siitä, miten oli voittanut 5000 dukaattia itselleen. Sitten Sicurino vaati Bernaboa tunnustamaan, miten oli kohdellut vaimoaan. Kauppias myönsi käskeneensä palvelijansa tappamaan vaimon. Sen palvelija kertoikin tehneensä. Sitten Sicurino pyysi sulttaanilta lupaa tuottaa rouva Zinerva paikalle. Sulttaanin annettua luvan heittäytyi Sicurino polvilleen hallitsijan eteen ja alkoi puhua naisen äänellä. Hän repäisi vaatteensa ja näytti kaikille olevansa nainen.

Sulttaani hämmentyi niin, että uskoi melkein unta näkevänsä. Hän hankitti Zinervalle naisen vaatteet ja armahti tämän pyynnöstä Bernabon, joka olisi ansainnut kuoleman. Bernabo heittäytyi vaimonsa jalkoihin ja pyysi häneltä anteeksi. Zinerva antoi, vaikka Bernabo ei juuri olisi sitä ansainnut.

Sulttaani antoi Zinervalle Ambrogiuolon omaisuuden, runsaasti koruja ja vielä 10 000 dukaattia. Lisäksi hän järjesti Zinervan kunniaksi suuren juhlan ylistääkseen tämän siveyttä ja mallikelpoisuutta. Sitten Zinerva ja Ambrogiuolo matkustivat Genovaan iloisina ja rikkaina. Rouva Zinervaa ylistettiin siellä koko loppuikänsä hyveittensä ja ymmärryksensä takia.

Ambrogiuolo sidottiin sulttaanin määräyksestä korkeaan paaluun ja siveltiin hunajalla. Hän kuoli paarmojen, kärpästen ja ampiaisten pistellessä ja syödessä ruumiin luita myöten. Hänen vaalenneet ja jänteiden koossa pitämät luunsa todistivat kauan aikaa ohikulkijoille hänen pahuudestaan. Näin kävi toteen sananparsi: Ken toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

Decamerone

Toinen päivä, kymmenes kertomus. Dioneo.

Pisassa eli kerran tuomari, jolla oli enemmän hengen lahjoja kuin ruumiillista voimaa. Tämä rikas Ricciardo di Chinzica etsi itselleen nuorta ja kaunista vaimoa. Herra Lotto Gualandi antoi hänelle tyttärensä Bartolomean, joka oli Pisan kauneimpia ja verevimpiä tyttöjä. Suurenmoisten häiden jälkeen tuomari pani parastaan täyttääkseen edes hääyönä aviolliset velvollisuutensa kertaalleen. Seuraavana aamuna hän oli niin laiha, kuiva ja voimaton, että häntä täytyi virvoitella punaviinillä ja vahvistavilla lääkkeillä.

Yöllisten kokemusten seurauksena tuomari alkoi esitellä vaimolleen kalenteria, jossa ei ollut juuri yhtään päivää, jolle ei olisi sattunut jonkun pyhimyksen juhlapäivää. Tuomari selitti vaimolleen, että noina päivinä aviopuolisoitten tuli pidättäytyä lihallisesta kanssakäymisestä. Näiden juhlapäivien lisäksi tulivat aattopäivät, perjantait, lauantait, nelikymmenpäiväinen paastoaika ja lukuisat muut merkkipäivät. Niinpä tuomari vieraili aviovuoteessa hädin tuskin kerran kuukaudessa, mikä teki hänen vaimonsa kovin tyytymättömäksi.

Eräänä hellepäivänä tuomari päätti lähteä virkistäytymään maatilalleen. Hankkiakseen hieman huvia vaimolleen hän päätti lähteä kalastusretkelle. Ricciardo lähti vesille kalastajien kanssa veneellä, naisväki seurasi toisessa veneessä. Silloin kuuluisa merirosvo Paganino de Mare havaitsi veneet. Hän tyytyi naisten veneen kaappaamiseen, sillä ihastui oitis tuomarin kauniiseen vaimoon. Poikamies Paganino, joka ei tuntenut kalenteria eikä pyhimyksiä, lohdutteli itkevää Bartolomeaa niin taitavasti, että tämä unohti pian entisen elämänsä. Hän aloittivat maailman iloisimman elämän Paganinon kanssa Monacossa.

Ricciardo sai tietää vaimonsa olinpaikan ja lähti hakemaan häntä takaisin. Paganino myönsi, että hänellä on luonaan nainen. Hän ei voinut tietää, oliko tämä tuomarin puoliso.  Mutta jos kyseessä olisi Ricciardon puoliso, voisi tuomari lunastaa hänet vapaaksi itse päättämällään summalla. Nyt Ricciardo tapasi vaimonsa, joka käyttäytyi kuin ei tuntisi miestään. Tuomari pyysi nyt lupaa kahdenkeskiseen keskusteluun vaimonsa kanssa. Paganino suostui siihen. Bartolomea sanoi nyt suorat sanat puolisolleen. Hänen mielestään Ricciardo ei ollut edes tuomari, vaan kalenterintekijä. Jos tuomari olisi antanut maatyöläistensä pitää yhtä paljon pyhäpäiviä kuin itse piti vaimonsa pienen peltotilkun hoitamisesta, ei hän olisi saanut jyvän jyvää sadoksi. Nyt Bartolomea asusteli miehen kanssa, joka ei tuonut huoneeseen pyhäpäiviä, vigilioita eikä paastoaikoja. Päinvastoin, työtä tehtiin kaiket päivät ja vanutettiin villaa, eikä se tänäänkään ollut jäänyt aamumessun jälkeen yhteen kertaan. Bartolomea aikoi ahkeroida Paganinon kanssa pyhäpäivistä ja paastoista piittaamatta. Ricciardon hän toivoi lähtevän kotiinsa.

Ricciardo vetosi vielä vaimoonsa, että tämä palaisi hänen luokseen. Bartolomea vastasi: ”Sanon teille vielä, että täällä pitää Paganino minua puolisonaan, kun taas Pisassa minun piti olla teidän huoranne ja kokea, miten planeettojemme yhdistyminen on mahdollista vain kuun neljännesten ja geometristen laskelmien mukaan. Paganino sen sijaan pitää minua koko yön käsissään ja puristelee ja puree minua, ja miten hän minut ottaa, sen Luoja teille kertokoon.” Monin muin sanoin Bartolomea vielä solvasi miehensä kyvyttömyyttä ja sanoi, ettei tästä irtoa mehua puristamallakaan.

Masentunut Ricciardo palasi Pisaan kaistapäisenä. Ei kestänyt kauan, kun hän kuoli. Saatuaan tietää tästä otti Paganino Bartolomean lailliseksi vaimokseen. Piittaamatta juhla- ja paastopäivistä he molemmat ahersivat niin kauan kuin jalat kantoivat, ja viettivät iloisia päiviä.

Decamerone 1 - 10

Koronan iskiessä löysin kirjahyllystäni Boccaccion Decameronen. Päätin joutessani lukea joka ilta yhden tarinan. Ja seuraavana päivänä - jos sattuu huvittamaan - kirjoitan tarinasta pienen referaatin Facebookiin. Tulkoot julki täällä blogissakin.

Käyttämäni Decamerone on Arne Ungermannin kuvittama. Suomennos on Ilmari Lahden ja Viljo Hokkasen. Tammen kustantama, Gummeruksen painama Jyväskylässä 1983. Kuudes painos.

Decamerone

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen kertomus. Sen kertoi Panfilo, yksi seurueen kolmesta miehestä.

Tarina kertoo Ciapparellosta, jota ranskalaiset kutsuivat Ciapellattoksi. Tällä nimellä hänet paremmin tunnettiinkin. Ciapellatto hoiteli rikkaan ja vaikutusvaltaisen Musciatto Franzesin sotkuisimpia liikeasioita. Ciapellatto oli riidankylväjä, huijari, murhamies, jumalanpilkkaaja, pyhimysten halveksija, varas, ryöstäjä ja juoppo mässäilijä. Naisia hän himoitsi yhtä vähän kuin koira selkäsaunaa, mutta päinvastaisessa paheessa hän kierittelihe kuin pahin ilopoika. Hän oli kenties huonoin ihminen, mikä koskaan on syntynyt. Vain herra Musciatton vaikutusvalta suojeli Ciapellattoa.

Musciatto lähetti Ciapellatton Ranskaan Bourgogneen karhuamaan rahoja poikkeuksellisen riidanhaluisilta ja petollisilta asiakkailta. Perillä Ciapellatto kuitenkin sairastui pahasti. Pian kävi selväksi, että kuolema on lähellä. Erinäisten vaiheiden jälkeen Ciapellatton luokse saapui vanha, hurskas ja arvostettu luostariveli, jolle vuoteenoma potilas alkoi ripittäytyä. Ciapellatto alkoi vanhurskaaksi tekeytyen luetella syntejään vähätellen, silotellen ja valehdellen. Vain kertaalleen hän taisi puhua totta. Nimittäin munkin kysyessä, onko sairas koskaan ollut lihallisessa yhteydessä naiseen. ”Olen yhtä puhdas ja viaton kuin vastasyntyneenä”, lausahti Ciapellatto.

Ciapellatto tunnusti koko joukon suuria syntejään. Hän oli mm. kerran sylkäissyt kirkossa ja lapsena hairahtunut kertaalleen kiroamaan äitiään. Ciapellatton vähistä synneistä, vilpittömästä katumuksesta ja hurskaudesta vakuuttunut munkki antoi potilaalle synninpäästön ja lupasi kaiken lisäksi tälle hautapaikan luostariinsa. Saatuaan vielä ehtoollisen Ciapellatto kuoli.

Kun Ciapellatton ruumis asetettiin luostarin kirkkoon, piti hänelle synninpäästön antanut munkki väkevän saarnan, jossa kuvasi vainajan siveellisyyttä, viattomuutta, kristillistä yksinkertaisuutta ja pyhyyttä.  Jumalanpalveluksen päätyttyä vaikuttunut kirkkokansa ryntäsi suutelemaan vainajan käsiä ja jalkoja. Vainajan vaatteet revittiin riekaleiksi. Jokainen pienenkin kangaspalasen saanut piti itseään onnellisena. Jo seuraavana päivänä ihmiset alkoivat tehdä toivioretkiä Ciappellaton haudalle, rukoilivat häntä ja ripustivat kappeliin vahakuvia hänen kunniakseen. Vainajasta tuli Pyhä Ciappellatto. Vakuutetaan, että Jumala teki suuria ihmeitä niille, jotka hurskaasti kääntyvät Hänen puoleensa tämän pyhimyksen kautta. 

Panfilo arveli Pyhä Ciapelletton päätyvän helvettiin. Mutta Jumalan armo on määrätön. Vaikka asettaisimme Hänen vihollisensa esirukoilijaksemme, kuulee Hän meitä ikään kuin olisimme valinneet esirukoilijaksemme todellisen pyhimyksen.

Ensimmäinen päivä. Toinen kertomus.

Sen kertoo Neifile, neito, joka on hieno käytökseltään ja kaunis.

Tarina kertoo Pariisissa asuneesta rikkaasta kauppiaasta nimeltään Giannotto de Civigni, ja hänen upporikkaasta juutalaisesta ystävästään, Abrahamista. Giannotto yritti hartaasti ja pitkän aikaa saada Abrahamin kääntymään kristinuskoon. Viimein Abraham päättää lähteä Roomaan tutkistelemaan paavin ja kardinaalien elämäntapoja päättääkseen, onko uskonnon vaihtaminen järkevää. 

Giannotto on tietysti kauhuissaan moisesta päätöksestä ja koettaa saada Abrahamin muuttamaan mielensä. Tämä pitää kuitenkin päänsä ja samoaa Roomaan. Teräväkatseisena miehenä hän havaitsee kirkon johtomiesten olevan ilmettyjä mässääjiä, juomareita ja elukoita. Himojen vallassa he harjoittivat sodomiaa, ostivat ja myivät lähimmäisiään rahasta, tekivät kauppa pyhillä asioilla, sanoivat lahjomista suositteluksi ja mässäystä ruokavalioksi.

Giannotto kysyi Pariisiin palanneelta Abrahamilta tämän mielipidettä kirkon johtajista. Tämä totesi, että Roomassa olivat vallalla nautinnonhimo, ahneus, mässäily, petollisuus, kateus, ylpeys ja kaikki muut mahdolliset olemassa olevat paheet. Paikka on pikemmin perkeleen työpaja kuin pyhä kaupunki. Paavi ja muut kirkon johtajat näyttävät käyttävän kaiken tarmonsa, älynsä, taitonsa ja oveluutensa hävittääkseen kristinuskon maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla uskon tukipylväitä. Mutta koska kirkon johtajien työllä ei ollut menestystä, vaan kristinusko leviää ja loistaa yhä kirkkaammalla valolla, täytyy sillä olla pyhän hengen siunaus takanaan. Niinpä Abraham toteaa, ettei mikään voi enää estää häntä kääntymästä kristityksi.

Giannotto ja Abraham riensivät oitis Notre Dameen. Siellä Abraham kastettiin ja hän sai nimen Johannes. Hänestä tuli kristinopin tunteva ja suuressa arvossa pidetty mies, joka vietti hurskasta ja jumalaa pelkääväistä elämää.

Ensimmäinen päivä, kolmas kertomus. Kertojana neito Filomena.

Sulttaani Saladin sattui tarvitsemaan suuren summan rahaa. Hän muisti juutalaisen Melkisedekin, joka oli suunnattoman rikas, mutta myös äärimmäisen saita. Saladin tiesi, ettei Melkisedek lainaisi hänelle rahaa vapaaehtoisesti. Siksi sulttaani keksi juonen.

Hän kutsui Melkisedekin luokseen ja kysyi mieheltä, mikä uskonto on oikea – juutalaisten, saraseenien vai kristinusko? Juutalainen ymmärsi heti, että Saladin halusi hänet satimeen: Melkisedek ei voisi asettaa mitään uskontoa toisia paremmaksi.

Mutta Melkisedek keksi vastata tavalla, joka pelasti hänet pinteestä. Hän kertoi tarinan ylhäisestä ja rikkaasta miehestä, joka säilytti aarrekammiossaan kallisarvoista sormusta. Mies päätti antaa sormuksen perinnöksi yhdelle pojistaan. Tästä tulisi sitten suvun päämies, joka antaisi taas sormuksen yhdelle pojistaan vallan merkiksi. Näin tapahtuikin monen sukupolven ajan, kunnes tuli mies, jolla oli kolme kaunista ja erinomaista poikaa. Kaikki pojat kärttivät sormusta itselleen, mutta isä ei voinut tehdä ratkaisua heidän välillään. Siksi hän teetti kaksi jäljennöstä sormuksesta. Ne olivat niin erinomaisia, ettei jäljennöksiä voinut erottaa alkuperäisestä. Isä lahjoitti salaa muilta sormuksen jokaiselle pojalleen. Isän kuoltua kukin pojista vaati sormukseensa vedoten suvun päämiehen paikkaa. Mutta kun sormukset olivat samanlaisia, ei asiaa voitu ratkaista. Se on avoin tänäkin päivänä.

Melkisedek selitti nyt, että samoin on Jumala menetellyt ja antanut kolmelle eri kansalle uskonnon. Niiden paremmuus on ratkaisematta samalla tapaa kuin sormustarinassakin. Saladin totesi Melkisedekin väistäneen ansan ja kertoi nyt avoimesti rahantarpeestaan. Melkisedek lainasi suuren rahasumman, jonka Saladin maksoi takaisin. Sitä paitsi hän antoi Melkisedekille runsaasti lahjoja, kohteli häntä aina siitä lähtien ystävänään ja osoitti hänelle suurta kunnioitusta.

Ensimmäinen päivä, neljäs kertomus. Kertojana nuori mies Dioneo.

Eräässä luostarissa oleili nuori munkki, jonka kuumaverisyyttä eivät paastot eivätkä valvomiset olleet saaneet lannistetuiksi. Metsässä hän tapsi neidon, joka sytytti häneen väkevän lihallisen halun. Nuoret pääsivät pian yksimielisyyteen, ja munkki salakuljetti neidon kammioonsa. Sen verran ääntä syntyi nuorten seurustelusta, että päiväunillaan olut apotti heräsi. Hän kävi vakoilemassa tilanteen munkin oven takana ja vetäytyi sen jälkeen takaisin kammioonsa.

Nuori munkki kuuli kuitenkin apotin liikehtelyn ja huomasi olevansa pulassa. Hän keksi pelastuksekseen pienen juonen. Munkki meni apotin puheille ja pyysi luvan poistua metsään jatkaakseen kesken jäänyttä puu-urakkansa. Apotti suostui tähän ja meni tutkimaan munkin huoneen. Siellä hän tapasi nuoren naisen, jonka nähdessään joutui vanhuudestaan huolimatta äkillisen lihallisen himon valtaan. Salaiset synnit ovat puoliksi anteeksiannettuja, tuumasi apotti. Hän lohdutteli itkevää tyttöä. Tämä ei ollut rautaa eikä kiveä, vaan suostui lemmenpuuhiin apotin kanssa. Peläten raskaasti painavan korkean arvonsa tai ruhonsa mahtavuuden vuoksi apotti asettui alapuolelle lemmanleikissä.

Munkki ei mennyt metsätöihinsä, vaan piiloutui käytävään ja katseli avaimenreiästä apotin puuhailuja. Myöhemmin apotti kutsui munkin huoneeseensa aikomuksenaan nuhdella tätä ja laittaa hänet jopa vankilaan. Mutta munkki vastasi kuuluneensa benediktiiniveljeskuntaan niin lyhyen aikaa, ettei vielä tuntenut kaikkia sen sääntöjä. Hän ei esimerkiksi tiennyt, että paastoamisen ja valvomisen lisäksi ruumista täytyy rasittaa pitämällä sen päällä suuria painoja, esimerkiksi naisia. Mutta munkki lupasi nyt auliisti seurata apotin toimillaan osoittamaa esimerkkiä.

Oman syntinsä tunnossa apotti luopui kaikista rangaistuksista. Hän käski nuorukaisen pysyä vaiti näkemästään. Sitten he toimittivat tytön salavihkaa pois luostarista, mutta on hyvin luultavaa, että he myöhemmin usein hakivat hänet takaisin.

Ensimmäinen päivä. Viides kertomus. Neito Fiammetta kertojana.

Montferratin markiisi oli urhea ja ritarillinen mies. Hän lähti ristiretkelle merten taa. Retkelle oli lähdössä myös Ranskan kuningas Filip Yksisilmäinen, joka sai kuulla hovissaan paitsi markiisin urhollisuudesta, myös hänen vaimonsa kauneudesta ja hyveellisyydestä. Kuningas päättikin nousta laivaan vasta Genovassa, että saattaisi maamatkallaan käydä katsomassa markiisitarta. Kuningas tunsi rakastuneensa markiisittareen, vaikka ei ollut koskaan nähnyt tätä.

Matkalla kuningas toimitti markiisittarelle sanan, että tämä voisi odottaa häntä päivälliselle seuraavana päivänä. Älykäs markiisitar ymmärsi heti, miksi kuningas aikoi vierailla hänen luonaan aviomiehen ollessa poissa. Palvelusväki sai käydä valmistamaan vastaanottoa, mutta päivällisen järjestämisen markiisitar otti omaksi huolekseen. Tätä varten hän haetutti kaikki kanat lähiseudulta ja neuvoi kokeilleen, miten päivällinen tuli valmistaa pelkästään kanoista.

Kuningas piti markiisitarta vielä kauniimpana ja jalompana kuin oli etukäteen kuvitellut. Niinpä hän tunsi intohimonsa rouvaa kohtaan kasvavan. Päivällisellä kuningas ja markiisitar istuivat kaksi omassa pöydässään, muu väki arvonsa mukaisesti omissa pöydissään. Kuningas ihmetteli, kun ruokalaji toisensa jälkeen oli kanaa, vaikka seudulla oli runsaasti metsänriistaa tarjolla. Kuningas kysyi: ” Rouva markiisitar, kuoriutuuko täällä maalla munista, ilman kukkoa, pelkkiä kanoja?” Katsoen rohkeasti kuninkaaseen vastasi markiisitar: ”Ei, teidän majesteettinne! Naiset ovat täällä, vaikka he olisivatkin erilaisia vaatetukseltaan ja säädyltään, samalla lailla luotuja kuin muuallakin.”

Kuullessaan tämän kuningas ymmärsi, mitä markiisitar oli tarkoittanut pelkkien kanaruokien tarjoamisella ja salaperäisillä sanoillaan. Hän havaitsi, ettei voi ylipuhua markiisitarta, eikä voinut käyttää väkivaltaakaan. Kuningas tukahdutti intohimonsa ja jatkoi aterian jälkeen matkaansa Genovaan kiitettyään ensin markiisitarta ja toivotettuaan tälle Jumalan siunausta.

Ensimmäinen päivä, kuudes kertomus. Sen tarinoi Emilia.

Muuan ahne inkvisiittorimunkki oleili Firenzessä ja sai haaviinsa miehen, joka juovuspäissään kehui viiniään niin hyväksi, että Kristuskin joisi sitä mielellään. Hän sai uhkailuillaan miehen niin kauhun valtaan, että tämä antoi hädissään voidella munkin sormia pyhän Johannes Kultasuun voiteilla. Lahjus auttoi niin, että uhkaava rovio vaihtui katumuksentekijän ristiksi – mustalla pohjalla oleva keltainen risti, jota synnintekijän piti kantaa selässään. Lisäksi miehen piti kuunnella aamumessu ja sen jälkeen ilmoittautua inkvisiittorille ennen päivällistä.

Eräänä aamuna parannuksentekijä kuuli aamumessussa seuraavat sanat: ”Te olette saava kaiken satakertaisesti takaisin ja perivä ikuisen elämän.” Inkvisiittori kysyi päivällä, oliko mies kuunnellut aamumessun kunnolla. Mies vastasi muistavansa erityisesti yhden kohdan, jonka vuoksi hän suri inkvisiittorin ja muidenkin munkkien kohtaloa tulevassa elämässä. Inkvisiittori kysyi tietysti, mikä oli tämä evankeliumin kohta. Mies toisti äsken mainitun evankeliumin kohdan, jossa sanotaan, että kaikki maksetaan teille satakertaisesti takaisin. Invisiittori kysyi tietysti, miten juuri tämä kohta antaa miehelle aiheen surra munkkien kohtaloa? Mies vastasi: ” Olen nähnyt joka päivä luostarin portin edustalla jaettavan milloin kattilallisen, milloin pari luostariveljiltä tähteeksi jäänyttä keittoa. Jos teille nyt kaikki annetaan toisessa elämässä satakertaisesti, niin tehän hukutte siihen keiton paljouteen.”

Inkvisiittoria raivostutti miehen nokkeluus, jolla häntä ja tyhjäntoimittajatovereitaan pilkattiin. Ensimmäinen oikeusjuttu oli jo herättänyt niin pahaa verta, ettei munkki uskaltanut ahdistella enempää miestä. Vihoissaan hän käski miehen tehdä mitä tahansa, kunhan tämä ei vain tulisi hänen näkyviinsä.

Ensimmäinen päivä, seitsemäs kertomus. Sen turinoi nuorukainen Filostrato.

Rikas ja antelias veronalainen herra Can della Scala päätti järjestää kotiinsa suuret juhlat. Jostain syystä hän perui hankkeensa ja kehotti vieraita palaamaan koteihinsa annettuaan useimmille mukaan runsaasti lahjoja. Yksi ainoa vieraista, sujuvasanainen ja viehättävä tarinankertoja Bergamino, jäi vaille lahjoja. 

Bergamino oli varannut mukaansa kolme hienoa pukua, jotka hän joutui yksi kerrallaan luovuttamaan majatalonsa isännälle maksuksi oleilustaan. Syödessään viimeistä pukuaan hän uskaltautui tapaamaan herra Cania. Bergamino kertoi herra Canille tarinan kuuluisasta runojensepittäjästä Primassosta ja Clunyn apotista, joka oli paavin jälkeen vaurain kirkon ruhtinaista. Pariisilainen Primasso päätti lähteä tapaamaan anteliaisuudestaan kuulua apottia. Koska hän ei tuntenut täsmälleen tietä luostariin, päätti hän ottaa evääkseen matkalle kolme leipää. 

Perille päästyään Primasso asettui ovensuuhun odottamaan kutsua loisteliaasti katettuun ruokasalin. Suuren seurueen kanssa ruokaillut apotti päätti jättää ryysyihin pukeutuneen Primasson ruokasalin ulkopuolelle. Oven ulkopuolelle jäänyt runoniekka otti leivän ja söi sen nälkäänsä. Sen syötyään hän otti esille toisen leipänsä ja alkoi nauttia sitä. Apotti sai tiedon tästä, ja pian hänelle kerrottiin köyhän syövän jo kolmatta leipää. Tässä vaiheessa apotti havahtui. Hän ymmärsi, että ryysyläisen täytyi olla merkittävä mies, koska oli saanut hänet poikkeamaan tavoistaan ja heittäytymään itaraksi. Kuultuaan, että vieras oli Primasso, jonka maineen apotti niin hyvin tunsi, häpesi hän lisää. Apotti kutsui runoilijan pöytäänsä. Aterian päätyttyä hän puetutti Primasson kallisarvoiseen pukuun, antoi tälle myös rahaa ja jalon juoksijahevosen sekä pyysi tätä itse päättämään, tahtoiko matkustaa vai jäädä hänen luokseen.

Viisaana miehenä Can de Scalla ymmärsi, mitä Bergamino tarkoitti. Samalla hän myönsi, ettei ollut koskaan kohdellut ketään niin saidasti kuin Bergaminoa. Hän maksoi Bergaminon velan majataloon, lahjoitti tälle kallisarvoisen puvun, rahaa ja hevosen sekä antoi tämän vapaasti valita, matkustasiko pois vai jäisikö hänen luokseen.

Ensimmäinen päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta kertoo.

Genovassa eli Erminio Grimaldi, jota pidettiin Italian rikkaimpana miehenä. Hän oli myös Italian tunnetuin saituri ja kitsastelija. Tämän vuoksi ihmiset puhuivatkin hänestä Erminio Kitkuttajana oikean nimen sijaan.

Erminion kerätessä lisää omaisuuksia saapui Genovaan hienokäytöksinen ja sulavakielinen taiteilija Guiglielmo Borsiere.  Kaupungin aateliset suosivat ja kunnioittivat suuresti häntä. Oleiltuaan aikansa Genovassa Borsiere päätti lähteä tapaamaan Erminiota. Tällä oli sen verran säädyllisyyttä jäljellä, että hän otti vieraan vastaan ja esitteli uutta taloaan. Talon juhlasalia esitellessään Erminio kysyi Borsierelta neuvoa, miten salin voisi maalauttaa niin, että siitä tulisi jotain ennen näkemätöntä. Guiglielmo vastasi tähän: ”Hyvä herra, mitään ennen näkemätöntä en usko teille pystyväni esittämään, ellette maalauta aivastuskohtausta. Mutta esitän erästä asiaa, johon arvatakseni ainakaan te ette ole tutustunut.” Erminio halusi tietysti tietää, mikä sellainen asia on. ”Maalauttakaa tänne anteliaisuus!” lausui Guiglielmo arvelematta.

Tämän kuullessaan Erminiota hävetti niin, että vastauksen ansiosta hänen luonteensa muuttui lähes päinvastaiseksi. Erminiosta tuli siitä päivästä lähtien kaupungin anteliaimpia ja vieraanvaraisimpia aatelismiehiä, jota pidettiin suuremmassa arvossa kuin ketään hänen aikalaistaan Genovassa.

Ensimmäinen päivä, yhdeksäs kertomus. Elisan pieni kertomus.

Kyproksen ensimmäisen kuninkaan aikana tapahtui niin, että muuan ylhäinen gascognelaisnainen kävi pyhästä maasta palatessaan Kyproksella, missä pari roistoa loukkasi häntä törkeästi. Hän päätti lähteä valittamaan kuninkaalle. Eräs tuttava sanoi sen olevan turhaa, sillä kuningas oli heikko ja sieti itseensäkin kohdistuvaa pilkkaa ja herjauksia. Närkästynyt nainen päätti herjata kuningasta tämän arkamaisuudesta. Hän astui itkien kuninkaan eteen ja sanoi, ettei vaadi hyvitystä itseään kohdanneesta loukkauksesta. Sen sijaan hän tahtoi oppia, miten kestää loukkaukset, kuten kuninkaan sanotaan kestävän. Lisäksi nainen halusi siirtää kärsimänsä häväistyksen kuninkaan niskoille, koska tämä niin hyvin osasi kantaa loukkauksia. Tähän asti niin veltto ja toimeton kuningas näytti aivan kuin heräävän nämä sanat kuullessaan. Hän rankaisi ensitöikseen tätä jaloa naista loukanneet, ja siitä lähtien hän ahdisti säälimättömästi jokaista, joka vähänkin yritti loukata häntä ja kruunun kunniaa.

Ensimmäinen päivä, kymmenes kertomus. Pampinea kertoo.

Tarinansa aluksi Pampinea moitti aikansa hienostelevia, maalattuja ja koreahepeneisiä naisia, jotka ovat laiminlyöneet älynsä kehittämisen ja nimittävät typerästi siveydeksi kykenemättömyyttään keskustella sivistyneitten miesten kanssa. Sitten hän kertoi maailmankuulusta bolognalaisesta lääkäristä, mestari Albertosta. Tämä lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan, jolloin ruumis on jo menettänyt luonnollisen lämpönsä (!). Mutta Alberton sielun aateluus oli niin suuri, että hän saattoi vielä tulisesti rakastua erittäin kauniiseen leskeen, Malgherida de Chisolieriin.

Mestari Alberto ei lemmentuskiltaan saanut unta, ellei nähnyt päivittäin tunteittensa kohdatta. Niinpä hän alkoi pasteerailla jalan tai ratsastaen lesken talon edustalla nähdäkseen tämän. Leski ja monet muutkin naiset keksivät pian syyn mestarin liikuskelulle ja naureskelivat tämän käytökselle. He kutsuivat Alberton lesken taloon, tarjosivat hänelle hienoja viinejä ja leivoksia, mutta kysyivät lopulta ivallisesti, kuinka tämä oli voinut rakastua leskeen. Tiesihän mestari, että monet nuoret ja varakkaat aatelismiehet tavoittelivat leskeä.

Alberto vastasi, ettei hänen rakastumisessaan ollut mitään merkillistä. Päin vastoin, kypsän ikänsä perusteella hän tiesi paremmin, että leski oli rakastumisen arvoinen nainen. Lisäksi mestarilla oli toive, joka sai hänet iästään piittaamatta rakastamaan leskeä. Hän oli nähnyt naisten syöneen illallisekseen papuja ja sipulia. Viimeksi mainitussa ei paljon hyvää ollut, mutta kaiketi itse sipuli oli makoisin osa kasvia. Alberto oli kuitenkin nähnyt monien naisten pitävän sipulia kädessään ja syövän vain varret, jotka eivät ole minkään arvoisia ja maistuvat inhottavilta. Mestari jatkoi: ”Mistä minä tiedän, vaikka te menettelisitte yhtä nurinkurisesti valitessanne rakastajan? Jos teette niin, valitsette minut ja karkotatte kaikki muut.”

Kaunis leski myönsi mestarin tukistaneen kohteliaasti, mutta sattuvasti, naisia ylimielisyydestään. Alberton kaltaisen älykkään ja kunnioitettavan miehen rakkaus on leskelle hyvin kallis. ”Käyttäkää siis minua kuin omaisuuttanne, kunhan se vain soveltuu hyvään maineiseeni”, lausui leski. Mestari nousi, kiitti huomaavaisuudesta ja heitti nauraen ja iloisena hyvästit.

Tällä tavoin tuli kaunis leski, joka ei ollut ottanut huomioon, ketä aikoi kiusoitella, voitetuksi sen sijaan että olisi voittanut. Mutta jos te olette järkeviä, niin te kyllä pidätte paremmin varanne.

Kertomukset 11 - 20 täällä.