Decamerone (61 – 70)

Seitsemäs päivä. Sen kuluessa kerrotaan onnistuneista tai epäonnistuneista kepposista, joita aviovaimot ovat tehneet miehelleen joko rakkauden vuoksi tai pelastaakseen nahkansa.

Ensimmäinen kertomus. Emilia. (61)

Firenzessä asui aikoinaan villankarstaaja nimeltään Gianni Lotteringhi. Hän oli taitava työssään, mutta älynlahjoiltaan vaatimaton. Santa Maria Novellon kirkkokuoro oli valinnut hänet useaan otteeseen johtajakseen. Gianni oli tehtävästä hyvin ylpeä, koska ymmärsi saaneensa sen vaurautensa takia: hän kykeni tarjoamaan munkeille usein oivan aterian. Munkit käyttivät häntä muutenkin hyväkseen vaurasta miestä. Gianni Lotteringhilla oli harvinaisen kaunis vaimo, jonka nimi oli Monna Teresa. Rouva Tessa tunsi mainiosti miehensä typeryyden. Rouva oli rakastunut komeaan nuoreen mieheen Federigo di Neri Pagolottiin ja tämä yhtä kiihkeästi häneen. Rouva Tessa oleili kesät Cameratassa kauniissa huvilassa miehensä viettäessä aikaansa pääasiassa kaupungissa. Hän kutsui Federigon huvilalle viettämään lemmenyötä. Sen jälkeen he sopivat, että Federigon tuli aina ohi kulkiessaan vilkaista huvilaan rajoittuvaan viinitarhaan. Siellä oli salon päässä aasin pääkallo. Jos sen turpa oli kohti Firenzeä, sopi Federigon saapua iltasella rouva Tessan luo vierailulle. Jos turpa osoitti pois Firenzestä, oli aviomies kotosalla.

Kerran, kun Federigon piti tulla Teresan luo illalliselle ja tämä oli sitä varten laittanut ruuaksi kaksi lihavaa salvukukkoa, Gianni sattuikin yllättäen tulemaan kotiin. Harmistunut rouva nautti miehensä kanssa illalliseksi vain vähän suolalihaa. Hän käski palvelijansa viedä salvukukot, muutamia tuoreita munia ja pullon hyvää viiniä puutarhaan, missä Tessa joskus illallisti Federigon kanssa. Rouva oli niin tohkeissaan, ettei muistanut käskeä tyttöä odottamaan Federigon saapumista ja ilmoittamaan tälle, että aviomies on kotona ja Federicon pitäisi ottaa eväät mukaansa puutarhasta.

Talonväen nukahdettua saapuikin Federigo koputtelemaan ulko-oveen. Gianni huomasi koputuksen heti, mutta Tessa oli nukkuvinaan. Koputuksen toistuttua Gianni herätteli nukkumista teeskentelevän rouvansa, joka sanoi, että koputukset aiheuttaa kummitus, jota hän pelkää tavattomasti. Gianni sanoi, ettei Tessan tarvinnut pelätä, koska aviomies oli lukenut monta hyvää ja suojelevaa rukousta ennen makuulle asettumista.

Tessan mieleen tuli kuitenkin, että Federigo saattaisi tulla epäluuloiseksi ja katkaista suhteensa häneen. Hän päätti siksi nousta ja antaa Federigon tietää, että Gianni on kotona. Tessa sanoi miehellensä oppineensa eräältä nunnalta loitsun kummitusten karkottamiseksi. Yksin hän ei ollut uskaltanut sitä koettaa, mutta nyt hän miehensä tuella uskaltautuisi siihen. He hiipivät oven taakse ja Tessa aloitti loitsun:

Kummitus! Kummitus!

Niin kuin tänne tulitkin,

mokoma, häntä ojolla,

nyt painu täältä tiehesi. 

Kummitus, puutarhassa

on sulle ruuan runsaus: 

syö kukkoa, syö munia

ja kulauta pullosta

- näin pyytää Tessa, Gianni

Tessan ohjeen mukaan Gianni vielä sylkäisi oveen. Tessa luki loitsun vielä kolmeen kertaan ja meni sitten Giannin kanssa vuoteeseen. Federigo, joka oli luullut saavansa illallisen Tessalta eikä siksi vielä ollut syönyt, ymmärsi hyvin, mitä Tessa tahtoi loitsullaan ilmoittaa. Hän meni puutarhaan ja löysi sieltä persikkapuun juurelta salvukukot, munat ja viinipullon. Hän vei ne kotiinsa ja söi siellä kaikessa rauhassa.

Seitsemäs päivä, toinen kertomus. Filostrato. (62)

Muuan köyhä napolilainen mies oli ottanut vaimokseen kauniin ja viehättävän tytön, jonka nimi oli Petronella. Kun mies oli muurari ja nainen kehräsi, tulivat he jotenkuten toimeen vähäisillä ansioillaan. Sitten muuan nuori keikari sattui näkemään Peronellan ja rakastui häneen. Tämä Giannello Strignario piiritti tyttöä niin kauan, että pääsi suhteisiin hänen kanssaan. Giannello tapasi aamuisin pitää silmällä, koska aviomies lähti töihin. Sen jälkeen hän saapui taloon tapaamaan Peronellaa. 

Eräänä aamuna mies palasikin kotiin ennen aikojaan.  Havaitessaan oven olevan lukossa sisältä päin kiitteli hän Jumalaa siitä, että oli köyhyydestään huolimatta saanut uskollisen vaimon. Tämä lukitsi oven heti miehen lähdettyä, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään. Sisällä hätääntynyt Peronella komensi rakastajansa piiloon tyhjään viinitynnyriin. Peronella avasi oven ja alkoi moittia miestään siitä, että tämä tuli kotiin kesken työpäivän. Edelleen hän valitti joutuvansa kehräämään yötä päivää kynnet verillä, että saisi edes öljyä lamppuun. Monet vaimot pitivät rakastajaa, heillä on niitä useampiakin, mutta Peronella sanoi saavansa palkaksi uskollisuudestaan vain vaivaa ja onnettomuutta. Moni nuori herra oli tarjonnut hänelle rahaa tai vaatteita, mutta hän oli säilyttänyt siveytensä. Mutta nyt mies oli tullut kotiin, vaikka hänen pitäisi olla töissä.

Mies selitti aikoneensa kyllä mennä töihin, mutta huomanneensa sitten, että on pyhän Galeonen päivä, jolloin ei tehdä työtä. Mutta aviomiehellä oli mukanaan mies, jolle hän oli myynyt tarpeettoman viinitynnyrin viiden gigliaton hinnalla. ”Nytpä vasta suutunkin”, vastasi Peronella ja selitti myyneensä tynnyrin seitsemän gigliaton hinnalla miehelle, joka oli paraikaa tutkimassa tynnyrin eheyttä. Tyytyväinen aviomies lähetti häneltä viinitynnyriä ostatelleen miehen tiehensä. Tynnyrissä puheita korvat höröllään kuunnellut Giannello tuli ulos tynnyristä ja kyseli rouvaa. Aviomies kertoi, että Giannello voisi hoitaa kaupan loppuun hänen kanssaan. Giannello totesi, että tynnyri on ehjä, mutta sen pohjalla on sakkaa. Hän ei voisi ottaa tynnyriä, ellei se olisi puhdas. Petronella totesi siihen, että hänen miehensä kyllä kaapii tynnyrin puhtaaksi. Aviomies riisui takkinsa, otti kynttilän ja kaapimen, ryömi tynnyriin ja alkoi kaapia. Mutta Petronella työntyi olkapäitään myöten tynnyrin suureikään muka katsoakseen mitä mies teki ja antaakseen tälle neuvoja.

Hänen seisoessaan tässä asennossa Giannello, joka ei miehen yllättävän kotiintulon takia ollut päässyt toiveittensa perille, päätti koettaa päämäärään mahdollisuuksien mukaan. Hän siis lähestyi tynnyriä vasten painautunutta Petronellaa ja tyydytti nuorekkaan halunsa samalla tavoin kuin hurjat ja kiimaiset oriit käyvät tammojen kimppuun aroilla. Petronella piti koko ajan tynnyrin reikää ummessa. Giannello oli tuskin saavuttanut tarkoituksensa ja etääntynyt Petronellasta, kun tynnyrikin oli kaavittu puhtaaksi. Petronella vetäisi päänsä reiästä ja aviomies ryömi tynnyristä. Giannello vilkaisi tynnyriin ja sanoi olevansa tyytyväinen. Hän maksoi sitten sovitut seitsemän gigliatoa ja käski tuoda tynnyrin kotiinsa.

Seitsemäs päivä, kolmas kertomus. Elisa. (63)

Sienassa eli aikoinaan hauskan näköinen ja arvossa pidettyä sukua oleva nuori mies, jonka nimi oli Rinaldo. Hän rakasti naapurissa asuvaa hyvin kaunista, rikkaan miehen kanssa naimisissa ollutta naista. Kun hän ei keksinyt muuta keinoa lähestyä rouvaa, ryhtyi hän tämän pojan kummiksi. Näin hän sai tilaisuuden kertoa tunteistaan rouva Agnesalle, joka ei Rinaldon aikeille lämminnyt. Vähän ajan kuluttua Rinaldo ryhtyi jostain syystä munkiksi. Jonkin aikaa näytti siltä, että hän oli unohtanut rouva Agnesan kokonaan. Mutta pian hän esiintyi taas hienosti pukeutuneena ja sirostelevana. Kuitenkaan hän ei luopunut munkinviitastaan, vaikka oli taas yhtä maailmallinen kuin ennenkin – niin kuin tosin kaikki muutkin munkit ovat.

Omaksuttuaan taas entiset himonsa veli Rinaldo alkoi käydä kummiuden varjolla sangen usein rouva Agnesan luona. ja alkoi entistä itsepäisemmin vaatia tätä taipumaan tahtoonsa. Rouva sanoi kuitenkin, että ryhtyminen suhteisiin lapsensa kummin kanssa olisi suuri synti. Rinaldo vastasi, että Jumala antaa suuremmatkin synnit anteeksi. Sitten hän kysyi, kumpi on läheisempää sukua pojalle: hänet siittänyt isä vai lapsen kasteelle vienyt kummi. Agnesa vastasi miehensä tietysti olevan läheisempi. Veli Rinaldo totesi aviomiehen makaavan Agnesan kanssa, joten miksi hän ei voisi maata rouvan kanssa, kun on paljon kaukaisempaa sukua. 

Rouva Agneta ei harrastanut erityisemmin logiikkaa, mutta oli halukas leikkimään lemmellä, ja oli ottavinaan munkin todistelun todesta. Kummisuhteesta huolimatta hän tyydytti munkin toiveet, vieläpä moneen kertaan. Niinpä Rinaldo saapui kerran ystävänsä kanssa rouva Agnesan luo. Kotosalla oli rouvan lisäksi vai nuori, sievä palvelustyttö. Rinaldo lähetti ystävänsä tytön kanssa kyyhkyslakkaan opettamaan tytölle isämeitää ja siirtyi itse rouvan kanssa makuuhuoneeseen pelehtimään leposohvalla. Mutta äkkiä rouvan aviomies ilmestyi kotiin koputtelemaan oven taakse kesken lemmentouhujen. Rinaldo oli alusvaatteisillaan, mutta kauhistunut rouva keksi pikaisesti pelastuskeinon. Munkin piti pukeutua ja ottaa sitten lapsi käsivarsilleen. Samalla hänen piti kuunnella tarkoin rouvan puheita, että osaa puhua samalla tavalla aviomiehelle.

Rouva meni ovelle ja selitti miehelleen, että veli Rinaldo oli paikalla – Luojan kiitos. He olisivat menettäneet äkisti sairastuneen poikansa, ellei munkki olisi sattunut paikalle. Munkki oli havainnut, että pojalla oli matoja, jotka ovat pääsemässä sydämeen ja saattaisivat aiheuttaa kuoleman. Mutta Rinaldo osasi manata madot tiehensä. Aviomiestäkin olisi tarvittu, mutta kun hän ei ollut paikalla, niin veli Rinaldo lähetti seuralaisensa rukoilemaan talon korkeimpaan paikkaan. Rouva ja munkki taas sulkeutuivat makuukamariin, koska vain lapsen äiti saa olla paikalla tällaisessa manaustapauksessa. 

Veli Rinaldo, joka oli pukeutuessaan kuullut kaiken ja ottanut lapsen syliinsä, kutsui avioparin nyt katsomaan pelastunutta poikalasta. Tyhmä aviomies uskoi kaiken, otti pojan syliinsä ja kiitti veli Rinaldoa, joka oli pelastanut kummipoikansa. Veli Rinaldon seuralainen, joka oli opettanut palvelustytölle ainakin neljä isämeitää, lahjoittanut joltain nunnalta saamansa pienen kukkaron sekä tehnyt tämän rippilapsekseen, oli kuullut äänet ja hiipinyt kuuntelemaan puheita. Niinpä hän todettuaan asioiden järjestyneen hyvin tuli alas ja kertoi lukeneensa ne neljä rukousta, jotka Rinaldo oli antanut hänelle tehtäväksi. ”Veljeni”, vastasi Rinaldo, ”se oli reippaasti tehty, mutta sinulla onkin vahvat keuhkot. Minä olin päässyt vasta kahteen, kun poikasen isä tuli. Mutta Herra on palkinnut ponnistuksemme tekemällä pojan terveeksi.”

Petetty aviomies käski yksinkertaisuudessaan tuoda hyvää viiniä ja leivoksia. Ovelat hengenmiehet olivatkin epäilemättä virkistyksen tarpeessa. Kestittyään heidät hän saattoi kovasti kiitellen ja hyvää toivotellen talosta.

Seitsemäs päivä, neljäs kertomus. Lauretta (64).

Arezzossa asui aikoinaan rikas mies, nimeltään Tofano. Hänellä oli hyvin kaunis vaimo Ghita, josta hän kävi kovin mustasukkaiseksi. Vaimo huomasi tämän ja kysyi närkästyneenä syytä mustasukkaisuuteen.  Tofano vastasi siihen aivan ylimalkaisesti ja kehnoilla perusteluilla, joten rouva päätti antaakin miehen nauttia sitä myrkkyä, mitä tämä oli aiheettomasti pelännyt. Ghita oli huomannut erään kunniallisen nuoren miehen tavoittelevan hänen rakkauttaan ja alkoi pyrkiä yhteisymmärrykseen tämän kanssa. Pian he olivat valmiita aloittamaan suhteen, mutta miten selvitä aviomiehestä?

Ghita oli huomannut, että hänen miehensä oli muiden heikkouksien ohella taipuvainen juomiseen. Ghita alkoi kaikin keinoin houkutella miestään juopottelemaan. Pian hän saikin miehen juomaan päänsä täyteen milloin vain. Miehen tultua juovuksiin hän lähetti tämän nukkumaan ja tapasi sitten rakastajansa joko kotonaan tai tämän asunnossa. Vaimon jatkaessa tällaista elämää mies tuli epäluuloiseksi. Eräänä päivänä hän teeskenteli juovansa, mutta oli illalla olevinaan täydessä humalassa. Vaimon poistuttua Tofano nousi, lukitsi oven sisältä ja kävi ikkunan ääreen odottamaan vaimon paluuta.

Vaimon palattua Tofano kieltäytyi laskemasta tätä sisälle. Hän vaati Ghitaa tunnustamaan häpeälliset tekonsa kaikkien kaupunkilaisten kuullen. Vaimo keksi nyt uhata hyppäävänsä kaivoon. Sieltä hänet löydettäisiin kuolleena ja Tofano saisi syytteen murhasta. Tofano ei heltynyt, joten Ghita riensi kaivolle, otti sen vierestä suuren kiven ja paiskasi sen kaivoon huutaen vielä kerran: ”Jumala suokoon sinulle anteeksi!” Tofano luuli vaimonsa todella hypänneen kaivoon ja hänelle tuli kiire rientää avuksi köysi ja sanko mukanaan. Ghita pujahti nyt sisään ja lukitsi oven. Tofano pyrki puolestaan sisälle, mutta vaimo huusi ikkunasta kovalla äänellä, ettei moisella juopporatilla ole mitään asiaa kotiin.

Tofano alkoi nyt suureen ääneen sättiä vaimoaan, niin että naapuri alkoivat availla ikkunoitaan. Ghita selitti puolestaan, että aikoi jättää juoppolallimiehensä ulos yöksi nähdäkseen, parantaisiko tämä tapansa. Aasimainen Tofano puolestaan kertoi, mitä todella oli tapahtunut ja uhkaili vaimoaan. Mutta vaimo sanoi naapureille, että nyt nämä näkivät, millainen mies Tofano oli. Jos mies olisi ollut sisällä ja vaimo ulkona, naapurit varmaan olisivat uskoneet Tofanon puheet. Nyt kaikki näkivät, ettei mies ollut tolkuissaan. Hän oli heittänyt kivenkin kaivoon pelotellakseen Ghitaa.

Naapurit alkoivat moittia Tofanoa ja sanoivat tämän olevan väärässä. Huhu tapahtumista kiiri myös Ghitan sukulaisten korviin. He saapuivat paikalle ja naapurien selostuksen perusteella antoivat Tofanolle aikamoisen selkäsaunan. Sitten he keräsivät Ghitan tavarat ja veivät hänet mukanaan kotiinsa uhaten kostavansa Tofanolle vielä pahemmin.

Tofano totesi mustasukkaisuutensa johtaneen hänet ikävyyksiin. Koska hän piti edelleen vaimostaan, sai hän eräät ystävänsä sovittelijoiksi, ja niin vaimo palasi lopulta hänen luokseen. Tofano lupasi, ettei ole enää koskaan mustasukkainen, ja antoi vaimolleen vapaan vallan tehdä mitä halusi, kunhan tämä menettelisi niin varovasti, ettei aviomies huomaisi mitään. Näin tämän typeryksen täytyi syyttä selkäänsä saatuaan vielä nöyristelläkin. Eläköön siis rakkaus, mutta riitely älköön menestykö!

Seitsemäs päivä, viides kertomus. Fiammetta (65).

Ariminossa eli aikoinaan rikas kauppias, jolla oli harvinaisen kaunis vaimo. Kauppias oli tavattoman mustasukkainen, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Mustasukkaisuuden tautiin sairastunut kauppias vartioi vaimoaan niin ankarasti, että vanginvartijat tuskin vartioivat kuolemaantuomittujakaan yhtä tiukasti. Vaimo ei voinut edes lähestyä ikkunaa eikä vilkaista kadulle. Tämän vuoksi hänen elämänsä oli hyvin synkkää.

Jouduttuaan aiheetta epäilysten kohteeksi, päätti rouva järjestää epäilyksille sijan. Hän löysi talon muurista pienen halkeaman, josta pääsi näkemään läpi. Hän sai siten yhteyden nuoreen mieheen, Filippoon, joka omalta puoleltaan laajensi aukkoa niin, että he saattoivat pitää toisiaan kiinni kädestä. Joulunpyhien lähestyessä nainen pyysi lupaa mieheltään päästä ripille. Mies kyseli vainonsa syntejä, mutta tämä sanoi kertovansa ne vain papille. Mies antoi luvan ripittäytymiseen, mutta sen piti tapahtua heidän kotikappelissaan. Rouva aavisti jo, mihin mies tällä tähtäsi.

Jouluaamuna nainen lähti ripittäytymään miehensä määräämään kirkkoon. Mies ennätti sinne ennen häntä ja veti ylleen papin kaavun. Rippituoliin asettunut nainen tunsi miehensä, vaikka tämä oli pannut suuhunsa pieniä kiviä, ettei vaimo tuntisi hänen ääntänsä. Ripissä rouva tunnusti, että on rakastunut pappiin, joka käy öisin makaamassa hänen kanssaan. Pappi saa kaikki ovet aukenemaan itsestään ja osaa vaivuttaa hänen miehensä uneen. Mustasukkainen mies ilmoitti lopuksi rukoilevansa rouvan puolesta ja lisäksi hän lähettäisi nuoren papin ajoittain tiedustelemaan, ovatko rukoukset auttaneet.

Kotiin palattuaan rouva kohtasi pahantuulisen miehen, joka illalla ilmoitti poistuvansa yöksi muualle. Nyt rouva otti yhteyden Filippoon ja kehotti tätä tulemaan luokseen katon kautta, sillä hän arvasi miehensä vartiovan ulko-ovea. Nuorukainen hiipi rouvan luo ja he iloitsivat päivän koittoon saakka. Mies puolestaan palasi kylmästä kohmeisena aamiaiselle. Hänen lähettämänsä nuori pappi kävi kysymässä, oliko rouvalla käynyt vieras edellisyönä. Rouva vastasi tietysti, että pappia ei ollut näkynyt. Mustasukkainen mies odotteli vielä monta yötä vierailijaa oven ulkopuolella, kun rouva ja Filippo samaan aikaan hauskaa keskenään.

Viimein aviomies menetti kärsivällisyytensä ja vaati tietää rouvan luona öisin vierailleen papin nimen uhaten muuten katkaista puolisonsa kaulan. Samalla hänen oli myönnettävä esittäneensä pappia rouvan ripittäytyessä. Rouva sanoi nyt kyllä tunteneensa mustasukkaisuutta sairastavan miehensä. Rouva sanoikin rakastavansa pappia, ja mies hän oli tuolloin papin puvussa. Ovet eivät aviomiestä kodissa pidättänet ja hän makasi rouvansa kansaa joka yö. Mustasukkaisuuttaan mies vaaniskeli ulko-ovella pappia, ja rouva kertoi, että pappi ei ole yöllä käynyt. Vain mustasukkaisuuden typerryttämä mies ei käsittänyt, että öisin vieraileva pappi oli aviomies itse. Rouva kehotti miestä menemään itseensä ja yrittämään tulla mieheksi jälleen.

Mustasukkainen aviomies myönsi olleensa typerys epäillessään uskollista pikkuvaimoaan. Nyt kun hänellä olisi ollut syytä olla mustasukkainen, hän luopui siitä. Viekas vaimo sai nyt melkein täyden vapauden tyydyttää mielihalujaan. Rakastajan ei tarvinnut enää hiipiä kissan tavoin katon kautta, vaan voi tulla sisään pääovesta. Varovaisuutta noudattaen hän saattoikin viettää usein hauskoja hetkiä tämän kanssa.

Seitsemäs päivä, kuudes kertomus. Pampinea (66).

Firenzessä eli nuori ja hyvin kaunis aatelisnainen, joka oli naimisissa urhoollisen ritarin kanssa. Mutta usein käy niin, että ihminen kyllästyy samaan ruokaan. Niinpä rouva rakastui Leonetto-nimiseen nuorukaiseen ja tämäkin häneen. Ei kestänyt kauan, kun he jo soivat tyydytyksen lemmenkaipuulleen. Mutta rouva Isabetta oli kaunis ja hurmaava nainen, ja myös muuan herra Lambertuccio rakastui häneen kiihkeästi. Lambertuccio ahdisteli rouvaa lemmensuhteeseen uhaten lopulta häväistä Isabettan, ellei tämä tekisi hänelle mieliksi. Rouvan oli suostuttava, sillä hän tiesi Lambertuccion kykenevän mihin tahansa.

Kesällä Isabetta oli kauniilla maatilallaan, ja hänen miehensä poistui matkoille useaksi päiväksi. Isabetta kutsui Leonetton luokseen. Mutta myös Lambertuccio sai kuulla aviomiehen poissaolosta ja saapui paikalle. Onneton Isabetta pyysi Leonettoa piiloutumaan vuodeverhon taa. Lambertuccio ja rouva alkoivat siten huvitella makuuhuoneessa. Heidän ollessaan näissä puuhissa Isabettan mies palasi yllättäen kotiin. Palvelija saapui varottamaan Isabettaa, jolla oli kaksi miestä talossaan. Kaiken lisäksi Lambertuccion ratsu oli pihassa, joten hän ei voinut piiloutua. Isabetta luuli jo olevansa hukassa, mutta teki nopean päätöksen ja antoi ohjeen Lambertucciolle. Tämän piti syöksyä tikari kädessään portaita alas ja huutaa mennessään: ”Jos hän ei ole täällä, vannon, että etsin hänet käsiini muualta!” Sitten miehen piti syöksyä ratsunsa selkään ja karauttaa tiehensä. Lambertuccio menettelikin ohjeen mukaan. 

Isabetta oli peloissaan vastassa miestään portaiden yläpäässä ja ihmetteli, ketä Lambertuccio niin kauheasti uhkaili. Samalla hän siirtyi lähemmäs huonetta, että Leonetto kuulisi hänen puheensa. Isabetta kertoi miehelleen, että taloon oli paennut nuori mies, jota Lambertuccio ajoi takaa tikari kädessään. Nuorukainen huomasi makuuhuoneen oven olevan auki ja rukoili Isabettaa piilottamaan hänet, muuten hän joutuisi Lambertuccion surmaamaksi. Samassa Lambertuccio syöksyikin paikalle huutaen: ”Missä sinä olet, petturi?” Isabetta esti häntä tulemasta huoneeseen ja lopulta mies rauhoittui sen verran, että poistui uhkauksia ladellen tiehensä.

Aviomies sanoi Isabettan toimineen oikein, kun esti murhan, sillä siitä olisi koitunut paljon ikävyyksiä heillekin. Sitten hän kysyi, missä nuori mies oli. Isabetta sanoi, ettei sitä tiennyt, joten ritari huusi miestä tulemaan esiin kaikessa rauhassa. Leonetto ilmestyi vapisevana piilopaikastaan ja selitti, ettei ymmärtänyt Lambertuccion käytöstä. Tämä oli nähdessään hänet linnansa lähistöllä tempaissut tikarinsa esiin ja huutanut, että nyt pääset petturi hengestäsi. Leonetto arveli Lambertuccion tulleen hulluksi tai luulleen häntä joksikin toiseksi mieheksi. Leonetto osui pakoon juostessaan talolle ja Isabettaa hän sai kiittää henkensä pelastamisesta. Aviomies lupasi saattaa nuorukaisen turvallisesti kotiinsa. 

Heidän syötyään yhdessä päivällistä lainasi aviomies nuorukaiselle hevosen ja saattoi tämän sitten turvallisesti Firenzeen saakka. Rouva Isabettalta saamansa ohjeen mukaisesti Leonetto tapasi vielä samana iltana salaa herra Lambertuccion ja järjesti tämän kanssa asian niin, että vaikka siitä puhuttiinkin paljon jälkeenpäin, aviomies ei koskaan saanut tietää, miten hänen vaimonsa oli puijannut häntä.

Seitsemäs päivä, seitsemäs kertomus. Filomena. (67).

Pariisissa asui aikoinaan firenzeläinen aatelimies, jonka köyhyys oli pakottanut kauppiaaksi. Kaupalla rikastunut mies halusi antaa ainoalle pojalleen, Ludovicolle, aatelikasvatuksen. Siksi hän toimitti pojan Ranskan kuninkaan palvelukseen. Eräänä päivänä Ludovicon keskustellessa tovereineen eri maiden kaunottarista, liittyi seuraan muuan pyhältä haudalta palannut aatelismies. Tämä sanoi paljon maailmalla liikkuneena miehenä, ettei yksikään nainen vetänyt kauneudessa vertoja bolognalaisen Egano de Galuzzin vaimolle, rouva Beatricelle. Ludovico, joka ei ollut vielä rakastanut ketään naista, alkoi ajatella Beatricea niin, ettei muuta mahtunutkaan enää hänen mieleensä. Niinpä hän ilmoitti isälleen menevänsä pyhälle haudalle, mutta aikoikin oikeasti Bolognaan.

Hän otti nimekseen Anichino ja saapui Bolognaan. Onnekseen hän näki jo seuraavana päivänä naisen, joka osoittautui vielä kauniimmaksi kuin hän oli rohjennut kuvitella. Hän päätti, ettei lähde kaupungista ennen kuin on saanut osakseen naisen rakkauden. Päästäkseen tämän lähelle hän onnistui pestautumaan Eganon palvelukseen. Hän palveli aatelismiestä niin hyvin, että tämä alkoi pitää hänestä eikä pian tullut toimeen ilman häntä. 

Eräänä päivänä Egano lähti linnustamaan ja Anichino jäi kotiin. Rouva Beatrice alkoi pelata shakkia Anichino, joka rouvaa miellyttääkseen antoi tämän taitavasti voittaa. Heidän jäätyään kahden tunnusti Anichino monin kauniin sanoin palavan rakkautensa rouvalle. Rouva katsoin Anichinoa tämän puhuessa ja uskoi täydellisesti tämän sanat. Miehen rukoukset herättivät hänen sydämessään kiihkeän rakkauden. Beatrice kertoi, että lukuisat aateliset ja mahtimiehet olivat tavoitelleet hänen rakkauttaan, mutta Anichinon sanat tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että tämä saisi toteuttaa toiveensa jo seuraavana yönä. Anichinon piti tulla puolenyön aikaan makuuhuoneeseen ja tarvittaessa herättää Beatrice, joka nukkui omalla puolellaan sängyssä.

Anichino saapui sovittuun aikaan ja hiipi sille puolelle sänkyä, missä rouva makasi. Tämä tarttui tiukasti hänen käteensä ja sitten kääntyili vuoteessa niin, että sai miehensä heräämään. Rouva kertoi miehelleen, että tuo uskolliseksi palvelijaksi luultu Anichino oli tehnyt hänelle hävyttömiä ehdotuksia heti miehensä lähdettyä linnustamaan. Ettei rouvan tarvitsisi todistella Anichinon hävyttömyyttä, oli hän suostuvinaan ja kehotti palvelijaa tulemaan puolenyön jälkeen puutarhaan pinjapuun juurelle tapaamaan häntä. Nyt aviomies voisi rouvaksi pukeutuneena itse mennä puutarhaan tarkistamaan, miten uskollinen palvelija todellisuudessa oli. Miehen poistuttua rouva lukitsi oven ja nautti hyvän aikaa lemmenhuumasta Anichinon kanssa.

Vihdoin Anichinon piti rouvan mielestä lähteä. Hän kehotti tätä pukeutumaan ja sitten menemään puutarhaan kepillä aseistautuneena. Anichinon piti teeskennellä esittäneensä vaatimuksia Beatricelle vain testatakseen tämän uskollisuutta ja sitten haukkua ja pieksää Egano pitäen tätä muka rouvana. Niin Anichino menettelikin. Egano palasi makuuhuoneeseen hyvän selkäsaunan saaneena. Egano totesi ihmetelleensäkin, miten hän Anichino oli voinut tehdä häpeällisiä ehdotuksia vaimolle, mutta palvelija oli tehnytkin sen vain koetellakseen Beatricea, tämä kun oli niin iloluonteinen ja huimapäinen. Rouva totesi, että miehen pitäisi palkita Anichino, kun tämä oli osoittanut niin suurta uskollisuutta isäntäänsä kohtaan. – ”Niin aion tehdäkin”, vastasi Egano, joka oli iloinen siitä, että hänellä oli mitä hyveellisin vaimo ja mitä uskollisin palvelija. 

Anichino ja Beatrice nauroivat usein myöhemmin tälle onnistuneelle keksinnölle. Sen ansiosta heillä oli, niin kauan kuin Anichino oli Bolognassa Eganon palveluksessa, entistä suurempi vapaus pitää hauskaa keskenään. 

Seitsemäs päivä, kahdeksas kertomus. Neifile. (68).

Firenzessä asui rikas kauppias Arriguccio Berlinghieri, joka typeryyttään meni naimisiin hänelle huonosti sopivan nuoren aatelisnaisen kanssa parantaakseen yhteiskunnallista asemaansa. Nainen, jonka nimi oli Sismonda, rakastui pian miehen ollessa kauppamatkoilla erääseen nuoreen mieheen, Rubertoon. Arriguccio pääsi tästä selville ja hänestä tuli maailman mustasukkaisin mies. Hän laiminlöi liiketoimensa ja alkoi vahtia vaimoaan. Sismonda keksi pitkään tuumittuaan keinon päästä taas lempimään rakastettunsa kanssa. Hän huomasi miehensä aina vihdoin uneen päästyään nukkuvan hyvin sikeästi. Sismonda sitoi langan isovarpaaseensa ja vei langan toisen pään ikkunasta ulos. Ruberton piti vetäistä langasta. Jos aviomies nukkuisi, Sismonda päästäisi langan irti ja tulisi avaamaan oven. Miehen valvoessa hän vetäisi langan takaisin huoneeseen, ettei Ruberton tarvitsisi suotta odotella. Järjestely toimi hyvin kotvan aikaa.

Eräänä yönä Arriguccio sattui vaimonsa nukkuessa ojentamaan jalkansa ja tunsi langan tarttuvan siihen. Hän katkaisi langan salavihkaa ja sitoi sen isovarpaaseensa. Hetken kuluttua Ruberto saapui ja nykäisi langasta. Arriguccio oli kiinnittänyt langan huonosti, joten se jäi Ruberton käteen. Hän jäi odottamaan oven avautumista. Oven riuhtaisikin auki miekkansa hakenut Arriguccio, joka lähti jahtaamaan Rubertoa. Tällä välin meteliin herännyt rouva näki katkaistun narun varpaassaan ja arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän haki paikalle puuhistaan perillä olevan palvelijattarensa ja suostutteli tämän palkkiota vastaan jäämään sijalleen vuoteeseen ja ottamaan vastaan odotettavissa olevan selkäsaunan. Itse hän sammutti makuuhuoneen valot ja jäi viereiseen huoneeseen seuraamaan tapahtumien kehitystä.

Takaa-ajettu Rubertokin veti esille miekkansa ja alkoi taistella Arrigucciota vastaan. Taistelusta nousi sellainen melske, että naapurit alkoivat heräillä. Arriguccio pelkäsi, että hänet tunnettaisiin, ja joutui palaamaan kotiin saamatta selville nuoren miehen henkilöllisyyttä. Kotiin päästyään hän syöksyi makuuhuoneen vuoteen äärelle pimeässä huoneessa. Luulleen sängyssä makaavaa naista puolisokseen pieksi hän tämän pahanpäiväisesti, potki tämän kasvot turvoksiin ja repi tältä tukan sättien tätä koko ajan. Sitten hän sanoi lähtevänsä kertomaan vaimonsa veljille tapahtuneesta; nämä voisivat sitten hakea vaimon pois menetellä tämän kanssa haluamallaan tavalla.

Rouva Sismonda kuuli piilossaan kaiken tämän. Hän maksoi palvelijattarelle hyvät kipurahat Arriguccion kassasta. Siten hän pani makuuhuoneen vuoteen kuntoon ja istui ompelemaan portaiden yläpäähään, ikään kuin ei olisi vielä käynyt nukkumaan. Sillä välin Arriguccio oli rientänyt vaimonsa kotitaloon. Siellä hän kertoi tapahtumista todisteenaan hiustukko. Hän vaati veljeksiä hakemaan Sismondan pois, sillä hän ei sallinut tämän enää asuvan luonaan. Veljekset lähtivät matkaan mukanaan itkevä äitinsä, joka kehotti heitä ottamaan asiasta tarkemman selon, ennen kuin tekisivät mitään. Arriguccion taloon saavuttuaan he hämmästyivät, koska tämä istui ompelemassa, eikä hänen kasvoissaan näkynyt merkkejä Arriguccion mainitsemasta löylytyksestä. Myös Arriguccio töllisteli hölmönä vaimoaan, jota muisti lyöneensä satoja kertoja kasvoihin ja repineensä tämän tukankin. Sismonda osoitti nyt kasvojaan, otti hunnun päästään ja näytti, ettei tukasta ollut poissa suortuvaakaan. Arriguccio oli äimän käkenä, eikä osannut selittää, mitä oli tapahtunut.

Sismonda kääntyi veljiensä puoleen ja selitti, että hänen miehensä olikin juoppo, joka joi itsensä humalaan kapakassa harva se ilta ja seurusteli sitten milloin kenenkin huonomaineisen naisen kanssa. Sismonda sai odotella häntä puoleen yöhön, joskus aamuunkin asti. Nytkin Arriguccio oli taas mennyt humalassa jonkun huonomaisen naisen luo, löytänyt langan tämän varpaasta ja sitten tehnyt mainitsemansa sankarityöt, palannut taloon, peitonnut naisen ja repinyt tämän tukan. Olipa Arriguccio puhunut vaimostaan mitä tahansa, on se ollut vain humalaisen puhetta. Sismonda oli kuitenkin valmis antamaan anteeksi miehelleen.

Silloin Sismondan äiti nosti metelin ja haukkui Arriguccion aivan pataluhaksi. Mies oli moukka, maalainen ja ahne törkysaksa, jolle veljesten ei olisi pitänyt ikinä naittaa Sismondaa, jolle aatelinen aviomies olisi ollut paljon sopivampi. Tämä kelvoton kauppiaanrähjä oli tullut haukkumaan keskellä yötä syyttä hänen tytärtään portoksi. Pojilleen äiti sanoi, että jos hän olisi mies, hän hoitaisi hengiltä mokoman juopporatin kamasaksan, joka ei osaa edes hävetä. Sismondan veljet alkoivat nyt myös sättiä aviomiestä niin törkeästi kuin ikinä osasivat. He antoivat tämän kerran Arrigucciolle anteeksi, koska tämä oli humalassa. Mutta jos tämä rakasti henkeään, ei toista kertaa saisi tulla. Tämän sanottuaan he lähtivät.

Arriguccio jäi seisomaan kuin puusta pudonneena. Sanaakaan sanomatta hän jätti vaimonsa rauhaan. Mutta Sismonda ei ollut ainoastaan oveluudellaan pelastunut uhkaavasta vaarasta, vaan hankkinut itselleen mahdollisuuden menetellä tästä lähtien mielensä mukaan miestään pelkäämättä.

Seitsemäs päivä, yhdeksäs kertomus. Panfilo. (69).

Argoksen kaupungissa eli muinoin ylhäinen mies nimeltään Nikostratos. Hänellä oli onni avioitua vanhalla iällään erään arvossa pidetyn, kauniin ja intohimoisen naisen, Lydian kanssa. Nikostratoksella oli suuri joukko palvelijoita, joiden joukossa oli komeavartaloinen ja tehtäviinsä pystyvä nuori mies, Pyrrhos. Lydia rakastui Pyrrhokseen niin intohimoisesti, että ajatteli tätä yötä päivää. Pyrrhos ei kuitenkaan kiinnittänyt rouvaan mitään huomiota. Niinpä Lydia kutsui luokseen kamarineitonsa Luscan, johon luotti suuresti. Hän antoi Luscan tehtäväksi viedä sanaa Pyrrhokselle toiveistaan. Kamarineito vei emäntänsä terveiset Pyrrhokselle, joka epäili rouvan ehkä puheillaan vain koettelevan häntä. Niinpä hän sanoi, ettei Luscan pitäisi puhua moisia. Lusca piti Pyrrhosta nautana, joka ei osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen. 

Saatuaan kuulla Pyrrhoksen vastauksen tunsi rouva kuolevansa ikävään. Muutaman päivän kuluttua hän lähetti Luscan uudelleen asialle. Lusca perustelikin nyt kaunopuheisesti, miksi Pyrrhoksen kannattaisi ryhtyä suhteisiin rouvan kanssa. Pyrrhoksen pitäisi ymmärtää tarjous kohteliaisuutena ja kunnianosoituksena ja ottaa hyvin mielin vastaan rakkauttaan avosylisesti tarjoava kaunis ja ylhäinen nainen. Vain pölkkypää ottaisi omalletunnolleen sen, että rakkautta ikävöivä rouva riutuu hengiltä.  Pyrrhos oli jo päättänyt suostua rouvan tarjoukseen, jos voisi olla varma, ettei se olisi pelkkä koettelua. Siksi hän asetti Lydialle kolme ehtoa: Ensinnäkin rouvan oli otettava hengiltä isännän läsnä ollessa tämän erinomainen varpushaukka, toiseksi Lydian piti lähettää Pyrrhokselle tupsu miehensä parrasta ja kolmanneksi samoin lähetettävä yksi miehen eheimmistä hampaista. Lydia piti ehtoja ankarina, mutta lupasi toteuttaa ne ja sen lisäksi hän vieläpä lupasi ilahduttaa Pyrrhosta lemmellään Nikostratoksen läsnä ollessa ja saada Nikostratoksen uskomaan nähneensä harhanäkyjä.

Muutamaa päivää myöhemmin Nikostratos järjesti suuret pidot aatelisille ystävilleen. Aterian päätyttyä Lydia astui saliin, meni vieraiden nähden haukan luo ja murskasi sen pään seinään. Lydia selitti käytöksensä niin, että lintu oli vienyt kaiken sen ajan, mikä Nikostratoksen olisi pitänyt käyttää vaimonsa huvittamiseen. Mies on rientänyt aamuisin lennättämään haukkaansa, kun taas Lydia on jäänyt yksin ja tyydyttämättömänä saanut jäädä vuoteeseensa. Hän pyysi nyt aatelismiehiä arvioimaan puolueettomasti menettelyään. Aatelismiehet nauroivat ja sanoivat vielä vihaiselle Nikostratokselle rouvan menetelleen oikein kostaessaan syrjäyttämisensä tappamalla haukan. He laskivat leikkiä asiasta ja saivat lopulta aviomiehenkin nauramaan.

Varpusen tappamisesta oli kuulunut vasta muutama päivä, kun Lydia ollessaan huoneessa Nikostratoksen kanssa alkoi hyväillä tätä ja kujeilla tämän kanssa. Nikostratos tuli nykäisseeksi häntä tukasta. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen Pyrrhoksen toisen ehdon ja nykäisi nauraen miehensä partahaivenista irti tukon. Nikostratos valitti sen tehneen kipeää, mutta Lydia sanoi, että Nikostratos vetäessään häntä tukasta aiheutti enemmän kipua. Niin he jatkoivat kisailuaan Lydian pannessa salaa partatupsun talteen.

Kolmannen vaatimuksen täyttäminen tuotti Lydialle eniten päänvaivaa, mutta lopulta hän löysi sopivan keinon. Rouva kutsui luokseen kaksi poikaa, jotka tarjoilivat Nikostratokselle ruuan. Hän uskotteli pojille näiden hengityksen haisevan pahalle. Siksi heidän piti isännälle tarjoillessaan pitää päänsä mahdollisimman kaukana hänestä. Pojat menettelivät käsketyllä tavalla. Lydia kysyi sitten mieheltään, huomasiko tämä poikien käytöksen tarjoillessa. Nikostratos oli huomannut sen, ja Lydia kertoi sen johtuvan miehen pahanhajuisesta hengityksestä. Lydia katsoi sitten miehensä suuhun ja kertoi, että siellä oli yksi poskihammas, joka näytti olevan ihan madonsyömä. Edelleen Lydia sanoi, ettei hammasta pois vetämään tarvittu lääkäriä, hän vetäisi pois moisen löyhän hampaanjätöksen. Lydia käski tuomaan tarvittavat välineet ja yhdessä Luscan kanssa hän kiskoi rouhimalla hampaan ulos. Lydia piilotti tämän hampaan ja näytti puolikuolleelle Nikostratokselle toista, madonsyömää, mikä hänellä oli valmiina kourassaan. Ehyen hampaan hän lähetti Pyrrhokselle, kuten oli lähettänyt partatuponkin.

Lydia päätti viimeisen Pyrrhokselle antamansa lupauksen ja lähetti tälle sitä varten ohjeet. Lydia tekeytyi sairaaksi ja pyysi miestään ja Pyrrhosta viemään hänet vaihtelun vuoksi puutarhaan päärynäpuun alle. Nyt Lydia kehotti Pyrrhosta nousemaan puuhun ja heittämään sieltä alas muutamia päärynöitä. Pyrrhos nousi puuhun ja muutaman päärynän viskattuaan aloitti Lydian ohjeiden mukaisen metakan. Hän ihmetteli, kuinka Lydia ja Nikostratos saattoivat hänen nähtensä antautua moiseen toimintaan. Olihan sisällä runsaasti huoneita, siellähän he voisivat säädyllisemmin lempiä ilman että Pyrrhos on näkemässä. Lydia ja Nikostratos ihmettelivät Pyrrhoksen puheita. Rouva sanoi lopulta, että kipeäisi itse puuhun katsomaan, ellei sattuisi olemaan sairas. Pyrrhos jatkoi puheitaan, kunnes Nikostratos käski hänet alas puusta. Pyrrhos vakuutti, että hän oli nähnyt puussa ollessaan Nikostratoksen makaavan vaimonsa päällä. Nikostratos halusi nyt ottaa selville, oliko puu noiduttu. Hän kiipesi vuorostaan puuhun, mutta ylhäälle päästyään hän näki Pyrrhoksen ja Lydian alkavan huvitella keskenään. Nikostratos nosti suuren metelin ja laskeutui alas puusta. Kun hän ehti alas, istuivat Lydia ja Pyrrhos samassa paikassa kuin olivat olleet hänen lähtiessään.

Nikostratos oli nyt vakuuttunut, että puu oli noiduttu. Hänen vaimonsakin tokaisi vihaisesti, ettei mies kai voinut pitää häntä niin typeränä, että kävisi moisiin toimiin miehensä nähden. Nikostratos alkoi puhua siitä, kuinka harvinainen tapahtuma oli. Lydia, joka edelleen oli olevinaan loukkaantunut, sanoi ettei halua päärynäpuun enää koskaan tekevän häntä tai jotain muuta siveellistä naista epäilyksenalaiseksi. Siksi hän määräsi Pyrrhoksen kaatamaan puun. Nähdessään sen kaatuvan Lydia totesi hyvän maineensa vihollisen menneen. Enää hän ei ollut vihainen miehelleenkään. Nikostratos pyysi anteeksi epäilyjään. Rouva asetti anteeksiannon ehdoksi sen, ettei Nikostratos enää koskaan saisi luulla Lydiasta mitään niin halpamaista. Petetty miesparka palasi vaimonsa ja tämän rakastajan kanssa palatsiin. Siitä lähtien huvittelivat Pyrrhos ja Lydia keskenään niin usein kuin halusivat. Suokoon Jumala meille saman ilon!

Seitsemäs päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (70).

Vain Dioneo oli vuorossa, ja hän pääsi aloittaman naisten hieman rauhoituttua ja lakattua valittelemasta päärynäpuun kaatamista.

Sienassa eli kaksi rahvaaseen kuuluvaa nuorukaista, Tingoccio Mini ja Meuccio de Tura. Erottamattomilta näyttävät ystävykset kävivät usein kirkossa ja kuulivat pappien puhuvan siitä autuudesta tai piinasta, mikä tulee vainajien osaksi ansionsa mukaan. Kun he halusivat päästä asiat varmuuteen, vannoivat he valAn: ensiksi kuolleen on tultava kertomaan – jos se suinkin oli mahdollista – eloon jääneelle kuolemanjälkeisestä elämästä.

Sitten tapahtui, että muuan Tingoccion tuttava pyysi häntä kummiksi. Tingoccio kävi silloin tällöin Meuccion kanssa katsomassa kummilastaan, jonka äiti Mita oli poikkeuksellisen kaunis nainen. Kumpikin mies rakastui Mitaan, mutta salasi sen huolellisesti. Tingoccio siksi, että oli sopimatonta rakastua kummilapsen äitiin ja Meuccio siksi, että oli huomannut Tingoccion tunteet Mitaa kohtaan. Tingocciolla oli kummiasemansa vuoksi mahdollisuus puhua enemmän rouvalle, ja hän hoitikin asian niin, että rouva soi hänelle sen, mitä hän halusi. Lopulta kävi niin, että Tingoccio, joka totesi maaperän Mita-rouvan tiluksilla muheaksi, kaivoi ja ahersi niin innokkaasti, että sai sairauden, johon sitten kuoli.

Kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen Tingoccio saapui yöllä Meuccion luo ja herätti hänet unesta. Kauhistuksesta selvittyään Meuccio kävi kyselemään, millaista oli tuonpuoleisessa. Tingoccio selitti, ettei ole joutunut helvetin tuleen, mutta kärsii siitä huolimatta suuria tuskia syntiensä takia. Meuccio alkoi kysellä yksityiskohtaisesti, millaisia rangaistuksia toisessa maailmassa annetaan mistäkin synnistä, ja Tingoccio vastaili. Meuccion kysyessä voiko hän tehdä jotain Tingoccion hyväksi, vastasi tämä Meuccion voivan luettaa rukouksia ja antaa almuja, koska tämä lasketaan suureksi ansioksi toisessa maailmassa. Lopuksi Meuccio kysyi, millaisen rangaistuksen Tingoccio sai maatessaan kummipoikansa äidin kanssa tässä maailmassa. Tingoccio kertoi olleensa palavassa tulessa, kun hänen mieleensä juolahti tämä synti, josta hän pelkäsi saavansa vielä hirmuisemman rangaistuksen. Tingoccio alkoi vapista kauhusta, jolloin muuan vierustoveri kysyi, mitä Tingoccio pelkäsi niin paljon, että värisi tulessakin.  Tingoccio vastasi olleensa lihallisessa suhteessa kummilapsensa äitiin ja tehneensä sitä niin usein, että menehtyi sen takia. Vierustoveri nauroi ja vastasi: ”Älä ole peloissasi, typerys! Ei täällä pidetä kirjaa kummisiskoista”. Tämä rauhoitti Tingoccion.

Koska päivä alkoi jo valjeta, poistui Tingoccio toiseen maailmaan. Mutta Meuccio, joka oli kuullut, ettei toisessa maailmassa pidetä lukua kummisisarista, alkoi nauraa tyhmyydelleen. Hän oli jo säästänyt useita sellaisia ja päästyään tietämättömyydestä hän päätti olla vastaisuudessa viisaampi. Ja jos veli Rinaldo olisi kuullut tämän tarinan, hänen ei olisi tarvinnut todistella kummilapsensa äidille toiveittensa sopivuutta. 

(Rinaldon todistelu kertomuksessa 63)

Decamerone

Kuudes päivä. Sen kuluessa kerrotaan Elisan johdolla ihmisistä, jotka ovat taitavasti torjuneet pistopuheet tai nokkelilla vastauksilla ja nopealla päättäväisyydellä välttäneet jonkin menetyksen, vaaran tai häväistyksen.

Kuudes päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (51)

Firenzessä asui joitain aikoja sitten lahjakas ja sukkelasanainen aatelisnainen Oretta, joka oli naimisissa Geri Spinan kanssa. Kun hän asui eräänä kesänä maalla, oli hänen luonaan joukko herroja ja rouvia päivällisellä. Sen päätyttyä seurue lähti kävelemään melkoisen matkan päässä olevaan kohteeseen. Eräs seurueen aatelimiehistä tarjoutui kertomaan rouva Oretalle niin matkaa lyhentävän mainion tarinan niin, että rouva luulisi istuvansa hevosen selässä.

Aatelimiehen tarina oli sinänsä kaunis, mutta hän turmeli sen kertaamalla samoja sanoja neljään, viiteen kertaan, palaamalla jo ennen kerrottuun, toteamalla vähän väliä kertoneensa väärin ja sekoittamalla kertomuksen henkilöitä. Kuunnellessaan rouva Oretalle kohosi tuskanhiki kasvoille ja hänen sydäntään ahdisti. Viimein hän ei enää jaksanut kestää, vaan virkahti leikillisesti: ”Hyvä herra, ratsunne ontuu niin pahasti, että minun täytyy pyytää laskeutua sen selästä.” Aatelismies, joka ei onneksi ollut yhtä hidas käsittämään kuin kankea kertomaan, tajusi piston ja pani asian leikiksi. Hän jätti kesken huonosti edistyneen kertomuksensa ja siirtyi puhumaan muista asioista.

Kuudes päivä, toinen kertomus. Pampinea. (52)

Luonto oli tehnyt Cististä leipurin, vaikka hän oli tavattoman lahjakas ja jalo mies. Paavi oli lähettänyt Firenzeen neuvottelijoita, jotka edellisessä kertomuksessa mainittu Geri Spina otti vastaan ja majoitti. Spina ja paavin lähettiläät kävelivät melkein joka aamu Cistin leipurinliikkeen ohi. Vaikka kohtalo oli asettanut Cistin yhteiskunnallisesti alhaiseen asemaan, se oli suosinut häntä muissa suhteissa. Cisti oli saanut kokoon suuren omaisuuden ja saattoi elää ylhäisen herran tapaan, mutta ei luopunut silti lukuisista liiketoimistaan. Hänellä oli muun muassa aina kaupungin parhaat puna- ja valkoviinit. Kun hän näki Spinan ja lähettiläiden kulkevan ohi joka aamu ja helteet olivat juuri alkaneet, tuli hän ajatelleeksi tarjota herroille juotavaa. Vaatimattoman asemansa vuoksi Cisti ei voinut kutsua herroja suoraan luokseen. Siksi hän asettui istumaan talonsa edustalle siihen aikaan, kun herroilla oli tapana kulkea ohi. Hän asetti esille sangollisen raikasta vettä, kannun valkoviiniä sekä pari hopeanhohtoista pikaria. Herrojen saavuttua lähelle hän maisteli juomaansa niin autuaallisen näköisenä, että kuolleetkin olisivat häntä kadehtineet.

Herra Geri Spina oli kahtena aamuna katsellut leipurin esiintymistä. Kolmantena aamuna hän antautui puheisiin Cistin kanssa, jolloin kelpo leipuri sai tilaisuuden tarjota viiniä miehille. Sen hän kaatoi itse pikareihin palvelijansa sijasta. Vieraat kehuivat viiniä kovasti ja väittivät sitä parhaaksi, mitä olivat pitkiin aikoihin juoneet. Sen jälkeen he palasivat joka aamu ja kostuttivat kurkkuaan Cistin henkilökohtaisesti kaatamalla mainiolla viinillä. Vähän ennen paavin lähettiläisen lähtöä kaupungista järjesti Spina juhlat heidän kunniakseen ja kutsui niihin joukon kaupungin huomattavimpia porvareita. Cistikin sai kutsun, mutta oli niin tahdikas, ettei noudattanut sitä. Pitoja valmistellessaan Spina lähetti palvelijansa pyytämään leipurilta pullollista tämän verratonta viiniä tarjotakseen sitä vierailleen puoli lasillista kullekin. Palvelija, joka oli närkästynyt siitä, ettei ollut itse saanut maistaa viiniä, otti mukaansa tavattoman suuren pullon. Sen nähdessään Cisti sanoi palvelijan erehtyneen, herra Spina ei ollut lähettänyt palvelijaa hänen luokseen. Palvelija joutui palaamaan tyhjin käsin, jolloin Spina lähetti palvelijan matkaan uudelleen. Jos Cisti vastaisi edelleen samoin, pitäisi palvelijan kysyä, kenen luo hänet olisi pitänyt lähettää. Palvelija teki työtä käskettyä ja sai Cistiltä saman vastauksen. ”Mihin minut sitten olisi lähetetty?” kysyi palvelija. ”Arnojoelle, ystäväiseni”, vastasi Cisti.

Palvelijan palattua ja kerrottua, mitä Cisti oli sanonut, valkeni asia Spinalle. Hän käski palvelijaa näyttämään mukanaan ollutta pulloa. Sen nähtyään Spina arveli leipurin menetelleen oikein. Palvelija sai ankaraan läksytyksen, ja hän joutui lähtemään kolmannen kerran Cistin puheille, nyt aivan pieni pullo mukanaan. Cisti täytti pullon mielellään. Mutta ei siinä kyllin. Hän lähetti samana päivänä loput valkoviinistään tynnyrissä Spinalle. Sitten hän lähti tämän puheille ja selitti, ettei pullon suuruus häntä pelottanut. Hänestä tuntui vain siltä, Spina oli unohtanut, ettei tämä viini ollut tarkoitettu palvelusväen juotavaksi. Siitä hän halusi aamulla muistuttaa. Mutta nyt kun hänen itsensä ei tarvinnut toimia viinurina, hän lähetti kaiken viinin Spinalle, joka voi menetellä sen kanssa haluamallaan tavalla. Herra Geri oli hyvin iloinen lahjasta ja piti Cistiä siitä lähtien erinomaisena miehenä ja ystävänään.

Kuudes päivä, kolmas kertomus. Lauretta. (53)

Firenzen piispana oli aikanaan viisas hengenmies Antonio d’Orso. Tuolloin kaupunkiin saapui espanjalainen aatelismies Diego dela Rata, joka oli Roberto-kuninkaan marsalkka. Hän oli suuri naissankari, ja mieltyi erityisesti erääseen kauniiseen firenzeläisnaiseen, joka oli piispan veljen lapsenlapsi. Diego dela Rata sai selville, että naisen aviomies oli ahne ja matalamielinen. Diego sopi, että saisi viettää yön vaimon kanssa 500 kultafloriinin hinnasta. Vaimo ei tätä hyväksynyt, mutta makasi kuitenkin Diego dela Ratan kanssa, ja tämä antoi aviomiehelle 500 kullattua hopeapopoliinia. Asia tuli yleisesti tunnetuksi, ja ahne aviomies sai kärsiä sekä vahingon että häpeän. Mutta piispa, joka oli järkevä mies, ei ollut tietävinään asiasta.

Piispa ja marsalkka viettivät paljon aika yhdessä. Kun he olivat juhannuksena ratsastelemassa kadulla, kiinnitti piispa huomion Nonna de’Pulci -nimiseen kauniiseen ja verevään naiseen, joka oli vastikään mennyt naimisiin. Piispa näytti häntä jo etäältä marsalkalle. Lähemmäs päästyään piispa laski kätensä marsalkan olkapäälle ja sanoi naiselle: ”Nonna, kuulehan, mitä pidät tästä miehestä? Luulisitko saavasi hänet niin kuin hairahtumaan?” Nonnan mielestä nämä sanat kävivät hänen kunnialleen. Antaakseen sanan sanasta hän vastasi heti: ”Kyllä minä maksattaisin sen ainakin oikealla rahalla”. Hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen miehiin ja molemmat tunsivat saaneensa, mitä ansaitsivat. Marsalkka siksi, että oli menetellyt sopimattomasti piispan veljentytärtä kohtaan, ja piispa taas siksi, mitä oli tapahtunut tytölle. Toisiaan vilkaisematta ja häpeissään he jatkuivat matkaansa ja pysyivät melko sanattomina sen päivää. 

Kuudes päivä, neljäs kertomus. Neifile. (54)

Firenzeläinen Currado Gianfigliazzi oli anteliaana ja vieraanvaraisena tunnettu mainio aatelismies. Kerran hän sai haukan avulla pyydystetyksi nuoren, lihavan kurjen. Hän lähetti sen taitavalle kokilleen Chichibiolle, jotta tämä paistaisi sen illalliseksi. Chichibio, joka oli kevytmielinen heppuli, alkoi valmistaa lintua. Kun se oli jo melkein paistunut, pistäytyi keittiöön muuan naapurissa asunut Brunetta-niminen immyt, johon kokki oli kovin rakastunut. Tuntiessaan paistin tuoksun pyysi tyttö kauniisti kokkia antamaan siitä toisen koiven. ”Sinä etsitä saa, Brunett-aa…”, lallatteli Chichibio. Tyttö vastasi kipakasti: ”Ellet anna minulle tuota kurjaa koipea, et saa minultakaan mitään, vaikka kuinka haluaisit!”

Kun koipipuoli kurki tuotiin Curradon ja tämän vieraiden syötäväksi, ihmetteli Currado asiaa. Chichibio väitti, ettei kurjella olekaan kahta jalkaa. Currado väitti vastaan, mutta kokki sanoi todistavansa asian elävien lintujen avulla. Currado ei käynyt vieraiden läsnä ollessa jatkamaan kinastelua, vaan halusi, että Chichibio todistaisi väitteensä seuraavana aamuna. Jos kokki olisi valehdellut, lupasi Currado antaa hänelle mojovan selkäsaunan. 

Currado oli edelleen vihainen seuraavana aamuna herätessään ja satuloitti hevoset. Chichibion piti nousta ratsun selkään ja näyttää yksijalkainen kurki. Kokki olisi kernaasti paennut nähdessään isäntänsä pahantuulisuuden, mutta se oli mahdotonta. Chichibio oli näkevinään kaikkialla kaksijalkaisia kurkia, mutta jokea lähestyessään hän huomasi rannalla kurkia, jotka kaikki seisoivat yhdellä jalalla – kuten niiden on tapana olla nukkuessaan. Nyt osoitti kurkia Curradolle ja sanoi puhuneensa totta edellisiltana: kurjethan ovat yksijalkaisia. Currado lähestyi lintuja ja huusi. Ne heräsivät, laskivat alas toisenkin jalkansa ja lehahtivat lentoon. Currado huudahti: ”Mitä nyt sanot, roisto? Joko uskot, että niillä on kaksi jalkaa?” Chichibio vastasi umpimähkään: ”Totta on, herra, totta, mutta olisitte huutanut sille eiliselle kurjelle samalla tavalla, niin eiköhän sekin olisi ojentanut toisen jalkansa.” Vastaus oli Curradosta niin hauska, ett hänen vihastuksensa suli makeaan nauruun, ja hän sanoi: ”Olet oikeassa, Chichibio, niinhän minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.”

Tällä tavoin Chichibio selviytyi nopealla ja leikkisällä vastauksellaan pälkähästä ja sai herransa ja isäntänsä leppymään.

Kuudes päivä, viides kertomus. Panfilo. (55)

Luonto voi yhdistää hämmästyttävimmät älynlahjat mitä rumimpaan ruumiiseen. Toinen esimerkkimme, Forese de Rabatta, oli vartaloltaan niin vähäinen ja epämuodostunut ja hänellä oli niin leveä ja latuskainen naama, että Baroncien suvun ruminkin jäsen olisi käsittänyt häneen vertaamisen pilkaksi. Kuitenkin aikansa lainoppineet kuvasivat häntä eläväksi lainopin käsikirjaksi, niin hyvin hän lain tunsi. Toinen oli Giotto, suuri taiteilija, joka piirustuksissaan ja maalauksissaan kuvasi luontoa verrattoman aidosti. Kerrotaan, että monia hänen teoksiaan oli erehdytty pitämään elävänä luontona. Hän oli Firenzen maineen kirkkaimpia tähtiä, mutta oli suuresta maineestaan huolimatta vaatimaton, eikä halunnut itseään kutsuttavan mestariksi. Mutta niin suuri kuin hän olikin taiteessaan, hän ei ollut vartaloltaan eikä kasvoiltaan hiukkaakaan Foresea kauniimpi.

Sekä Foresella että Giottolla oli maatila Mugellossa. Palatessaan kerran kesällä maatilaltaan kehnolla ratsullaan Forese sattui tapaamaan Giotton, joka oli liikkeellä samoissa asioissa. Tällä oli yhtä huono koni ja vaatetus kuin tuomarilla. He alkoivat vanhojen miesten tapaan ratsastaa hitaasti rinnakkain. Äkkiä rankkasade yllätti heidät ja he pakenivat erään tuntemansa maalaisen luo. Kun sade ei lakannut ja heidän piti ehtiä Firenzeen ennen iltaa, lainasivat he maalaiselta paremman puutteessa pari vanhaa, värjäämätöntä viittaa ja ikikulua hattua, ja lähtivät jatkamaan matkaa. Kun he olivat ratsastaneet jonkin aikaa ja kastuneet läpimäriksi sekä likaantuneet hevosten kavioiden roiskuttamasta kurasta, alkoi ilma seljetä. Kuljettuaan tähän asti äänettöminä alkoivat miehet keskustella.

Kuunnellessaan Giotton mainiota kertoilua Forese tarkasteli häntä ja huomasi, miten rähjäinen ja ruma maalari oli. Omaa ulkonäköään muistamatta hän alkoi nauraa ja sanoi: ”Kuulehan Giotto, jos meitä vastaan tulisi joku vieras, joka ei ole koskaan nähnyt sinua, niin luuletko, että saisimme hänet uskomaan, että sinä olet maailman paras maalari?” Giotto vastasi heti: ”Hyvä herra, kyllä kai hän sen uskoisi, jos pystyisi näkemään sinusta, että sinä osaat lukea.” Forese totesi käyttäytyneensä sopimattomasti ja saaneensa Giottolta takaisin samalla mitalla.

Kuudes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (56)

Panfilo mainitsi edellisessä kertomuksessa Baroncien suvun. Fiammettan tarina valaisee suvun hienoutta. Firenzeläinen Michele Scalza oli erittäin miellyttävä ja hauska ihminen, jolla oli loputon varasto kaikenlaisia tarinoita. Eräänä päivänä hänen toverinsa innostuivat keskustelemaan siitä, mikä oli Firenzen hienoin ja vanhin suku. Useita sukuja mainittiin, mutta Scalza sanoi lopulta nauraen, että Baroncit olivat ei vain kaupungin, vaan koko maailman vanhin ja hienoin aatelissuku.

Nuoret miehet panivat asian leikiksi, mutta Scalza sanoi olevansa valmis lyömään vetoa asiasta. Häviäjä kustantaisi aterian seurueelle, ja muut saisivat valita vapaasti tuomarin vedonlyönnille. Muuan Neri Mannini ilmoitti olevansa halukas lyömään vedon, ja tuomariksi valittiin Pietro di Forentio, jonka talossa seurue paraikaa oleili. 

Neri puhui ensin puhuttavansa ja sitten oli Scalzan vuoro. Hän sanoi, että mitä ikivanhempi joku suku on, sitä aatelisempi se on, kuten Nerikin oli puheillaan todistanut. Jos siis Baroncit ovat vanhempaa sukua kuin kaikki muut, on Scalza voittanut vedon. Scalza selitti nyt, että Jumala loi Baroncit siihen aikaan, jolloin hän oli juuri alkanut opetella maalaamaan. Mutta ihmiset hän teki vasta silloin, kun jo osasi maalata. Kun muilla ihmisillä yleensä on sopusuhtaiset kasvot, näette, että toisten Baroncien kasvot ovat tavattoman pitkät ja kaidat, toisten taas ylettömän leveät. Toisilla on terävä koukkuleuka ja leukaluut kuin aasilla, onpa heissä sellaisiakin, joiden toinen silmä on suurempi kuin toinen tai toista alempana, sanalla sanoen, heidän kasvonsa ovat kuin lasten piirustuksista otetut. Tämän vuoksi on ihan selvää, että Jumala teki heidät opetellessaan maalaamaan, joten he ovat vanhempia ja niin muodoin ylhäisempää sukua kuin kaikki muut.

Muistaen hyvin Baroncien ulkonäön alkoivat niin tuomarina toiminut Pietro kuin vetoa lyönyt Nerikin nauraa. He vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja voittanut vedon. Baroncit olivat, ei vain Firenzen, vaan koko maailman vanhinta ja jalointa sukua. Panfilo oli siis hyvinkin oikeassa kuvatessaan herra Foresen rumuutta sanomalla, että tämä oli ruma Baronceihinkin verrattuna.

Kuudes päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (57)

Praton kaupungissa oli voimassa julma laki, joka määräsi, että nainen, jonka mies tapasi aviorikoksesta, piti armotta polttaa roviolla. Sama laki koski naista, jonka voitiin todeta antautuneen miehelle maksusta. Lain voimassaollessa sattui, että kaunis ja lemmenjanoinen nainen, rouva Filippa tavattiin makuuhuoneestaan komean aatelismiehen käsivarsilta. Filippan mies, Rinaldo de Pugliesi, aikoi suuttumuksen vallassa surmata rakastavaiset heti. Harkittuaan hän kuitenkin päätti turvautua lakiin ja saattaa vaimonsa roviolle. 

Mukanaan suuri joukko naisia ja miehiä, jotka kehottivat häntä kiistämään syyllisyytensä, astui Filippa tuomioistuimen eteen. Tuomari näki, että syytetty oli kaunis, jaloryhtinen ja rohkea nainen. Tuomari pelkäsi Filippan tunnustavan rikoksen, sillä silloin hänen olisi pakko tuomita tämä roviolle. Sitten hän sanoi syytetylle, ettei voi tätä tuomita, ellei hän itse tunnusta rikosta.

Filippa vastasi reippaasti olleensa vuoteessa komean aatelismiehen kanssa useastikin, koska rakasti tätä vilpittömästi. Mutta lakia hän ei hyväksynyt, koska se ei koskenut yhtäläisesti kaikkia eikä sitä ollut säädetty kaikkien niiden suostumuksella, joita se koskee. Laki on ankara yksinoman naisia kohtaan, vaikka heidät on luotu, päinvastoin kuin miehet, tuottamaan tyydytystä useammille. Naisia ei myöskään kuultu ennen lain säätämistä, eivätkä he ole sitä koskaan hyväksyneet. Tuomari voi määrätä hänet roviolle, mutta sitä ennen Filippa halusi tuomarin kysyvän aviomieheltään, eikö hän ollut aina vastustelematta ja auliisti täyttänyt aviolliset velvollisuutensa.

Rinaldo vastasi tuomarin kysymystä odottamatta, että Filippa on aina täyttänyt hänen toiveensa tässä suhteessa. Filippa jatkoi kysymällä tuomarilta: ”Mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä, mikä on jäänyt jäljelle sen jälkeen, kun hän on saanut tarpeensa tyydytetyksi. Koirilleko minun olisi se pitänyt heittää? Eikö ollut parempi, että ilahdutin sillä nuorta aatelismiestä, joka rakastaa minua koko sydämestään, kuin että olisin antanut luonnon suomien lahjojen mennä hukkaan?”

Tätä tunnettua naista koskevaa oikeudenkäyntiä oli tullut seuraamaan melkein koko Praton väestö. Kuultuaan näin hauskan kysymyksen ihmiset purskahtivat nauruun ja huusivat yhteen äänen Filippan olevan oikeassa. Ennen kuin he poistuivat paikalta, he muuttivat tätä julmaa lakia niin, että se koski vain niitä naisia, jotka pettivät miestään rahan takia.

Rinaldo lähti oikeudesta häpeissään, mutta Filippa palasi kotiinsa voimakkaana ja iloisena kuin polttoroviosta nousseena.

Kuudes päivä, kahdeksas kertomus. Emilia. (58)

Aikanaan oli mies, jonka nimi oli Fresco de Celatico, ja hänellä oli sisarentytär nimeltä Cesca. Tyttö oli sievä sekä kasvoiltaan että vartaloltaan, mutta niin sietämätön, kiusallinen ja vastenmielinen, ettei mikään ollut hänen mielikseen. Lisäksi hän oli niin kopea, että moinen ylpeys olisi ollut liikaa kuninkaallisillekin. Kaupungilla kävellessään hän nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin jokaisesta vastaantulijasta olisi lähtenyt sietämätön löyhkä.

Eräänä päivänä hän palasi happamuutta täynnä kotiinsa, missä eno sattui olemaan käymässä. Cesca pihisi tapansa mukaan kiukkuaan ja tyytymättömyyttään. Fresco kysyi, miksi tyttö oli palannut kotiin kesken pyhäpäivän. Tämä valitti kaupunkilaisten olleen poikkeuksellisen ikäviä ja vastenmielisiä. Hänen oli mahdottoman vaikeaa nähdä sietämättömiä ihmisiä ympärillään. Päästäkseen näkemästä heitä hän tuli kotiin.

Fresco, joka paheksui suunnattomasti tytön kopeilua, sanoi silloin: ””Jos sietämättömien ihmisten näkeminen kiusaa sinua niin kauheasti kuin sanot, niin älä missään nimessä katso koskaan peiliin.” Mutta tytön pää oli ontto kuin ruoko, vaikka hän luuli olevansa viisaudessa Salomon veroinen, eikä hän käsittänyt Frescon huomautusta pässiä paremmin, vaan vastasi, että hän aikoo käyttää peiliä samoin kuin muutkin. Hän siis pysyi yhtä tyhmänä kuin oli ollut ja on sellainen vieläkin.

Kuudes päivä, yhdeksäs kertomus. Elisa. (59)

Firenzessä aatelismiehillä eli aikanaan tapana muodostaa kiltoja, joiden jäseniksi otettiin vain sellaisia, jotka kykenivät suorittamaan toiminnasta aiheutuvat kustannukset. Kukin järjesti vuorollaan koko seurueelle päivälliset, ja usein vieraina oli kaupunkiin saapuneita aatelismiehiä tai kaupungin omaa väkeä. Huomattavin näistä seuroista oli Betto Brunelleschin muodostama, johon hän tovereineen olisi ottanut kernaasti jäseneksi Guido de Cavalcantin. Guido oli maailman parhaita dialektikkoja ja erinomainen luonnonfilosofi – josta kyvystä ei seurueessa suuresti välitetty. Mutta Guido oli myös hienostunut ja miellyttävä mies sekä sangen rikas, lyhyesti sanoen oikea aatelismies. Betto ei saanut kuitenkaan häntä liittymään toveriseuraansa, ehkä siksi, että Guido oli luonteeltaan niin mietiskelyyn taipuvainen ja sulkeutunut. Sanottiin, että Epikuroksen ajatuksiin taipuvaisen Guidon mietiskelyjen tarkoituksen oli saada todistetuksi, ettei Jumalaa ole olemassa.

Eräänä päivänä Guido oli kävellyt keskelle porfyyripylväikköjä ja marmorisia hautapatsaita. Betto sattui seurueineen tulemaan ratsain samaan aikaan paikalle ja päätti kiusoitella Guidoa. Seurue ratsuineen piiritti hänet ja he huusivat: ”Sinähän et halua liittyä seuraamme, Guido. Mutta sanopa, mitä sinä luulet voittaneesi, jos saat joskus osoitetuksi. ettei Jumalaa ole olemassa.” Piiritetty Guido vastasi: ”Hyvät herrat, tehän olette täällä kotonanne ja voitte siis sanoa minulle mitä mielitte.” Samassa hän laski kätensä suurelle hautakivelle, hyppäsi ketterästi sen yli ja riensi pois kiusanhenkiensä parista.

Seurueen jäsenet töllistelivät toisiaan ja sanoivat sitten, että Guido on menettänyt järkensä. Mutta Betto sanoi: ”Teidän järjessänne on pikemmin vikaa, koska ette ymmärrä Guidon tarkoitusta. Tämä paikkahan on kuolleiden asunto, ja sanomalla meidän olevan täällä kotonamme hän on siis tähdentänyt, että me samoin kuin muutkin, jotka eivät välitä opiskelemisesta ja ajattelemisesta, ovat hänen kaltaistensa viisaiden miesten silmissä kuolleita.” Nyt kaikki nolostuivat ymmärtäessään Guidon tarkoituksen eivätkä tämän jälkeen yrittäneet kiusoitella häntä. Mutta Bettoa pidettiin siitä lähtien tavallista terävä-älyisempänä ritarina. 

Kuudes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (60)

San Antonion luostarin munkki Cipolla tapasi kiertää Certaldon kylässä joka vuosi keräämässä almuja, joita yksinkertaiset ihmiset hänelle antoivat. Veli Cipolla oli punatukkainen, pienikokoinen ja ovelasti hymyilevä veijari. Hän osasi puhua mainiosti ja takertelematta ja oli jokaisen paikkakunnan asukkaan tuttava. Cipolla saapui taas tapansa mukaan eräänä elokuun sunnuntaina keräämään almuja. Hän kuulutti jumalanpalvelukseen menevälle väelle, että kirkonmenojen jälkeen hän saarnaisi väkijoukolle ja näyttäisi yhtä luostarinsa pyhää ja ihanaa pyhäinjäännöstä. Se on enkeli Gabrielin siiven sulka – sulka, joka häneltä putosi neitsyt Marian luona hänen käydessään ilmoittamassa tälle pojan syntymästä.

Cipollan puheen kuulleiden joukossa oli kaksi nuorta vekkulia, Giovanni del Braghiera ja Biagio Pizzini. Munkin hyvin tuntemat kaverukset päättivät tehdä hänelle kepposen varastamalla Gabrielin sulan. Cipollan palvelijan, Guccion, olisi pitänyt munkin poissa ollessa vartioida pyhäinjäännöstä, mutta palvelijalla oli Cipollan puheiden mukaan yhdeksän vikaa, jotka Cipolla kysyttäessä lasketteli kuin lorua:

Hän on hidas ja laiskakin

ja aina mitä likaisin.

Ei tottelemaan häntä saa,

hän valehtelee, juoruaa.

Ja lisäksi tuo typerys

on suustaan aika törkimys.

Sitä paitsi palvelija kuvitteli rujosta ulkomuodostaan huolimatta olevansa komea ja oli kovasti hameväen perään. Niinpä Guccio ei ollut majatalossa vartioimassa pyhäinjäännettä, vaan oli majatalon keittiössä. Siellä työskenteli Guccion maun mukainen nainen – pienehkö, pyöreähkö ja pulleahko, rinnat kuin imettäjällä ja kasvot niin rumat, että hän olisi niiden puolesta voinut kuulua Barocien sukuun. Rähjäinen ja aatelismiestä näyttelevä Guccio koetti turhaan hurmata keittäjää. Niinpä Giovannin ja Biagion oli helppo tunkeutua veli Cipollan huoneeseen ja etsiä pyhäinjäännöspussi. Gabrielin sulka osoittautui papukaijan pyrstösulaksi, jolla oli helppo huiputtaa tavallista kanssa, sillä papukaijoja alettiin tuoda Toscanaan enemmissä määrin vasta myöhemmin. Nuoret miehet ottivat sulan haltuunsa, mutta panivat sen tilalle lippaaseen huoneen nurkasta löytämäänsä hiiltä.

Syötyään hyvän päivällisen linnassa tuttavansa luona ja nukuttuaan pienet unet lähti Veli Cipolla kirkon edustalle haetettuaan Gucciolla ensin pyhäinjäännöspussin. Väen kokoonnuttua Cipolla saarnasi voimallisesti vahvistaakseen kuulijoiden uskoa ihmeisiin. Valmistautuessaan näyttämään enkeli Gabrielin hän luki ensin synnintunnustuksen, antoi sitten sytyttää kaksi kynttilää, otti hupun päästään ja otti varovasti kankaan lippaan ympäriltä. Sanottuaan vielä muutaman sanan enkeli Gabrielin kunniaksi hän avasi lippaan. Nähdessään, että lippaassa oli vain hiiliä, ei Guccio menettänyt malttiaan, vaan lausui kädet ristissä ja katse kohti taivasta kohotettuna: ”Taivaallinen isä, kiitetty olkoon aina Sinun kaikkivaltiutesi!” 

Sitten hän painoi lippaan kannen kiinni, kääntyi yleisön puoleen ja aloitti kertomuksen, josta kiireinen aikamme sallii toistaa vain viidesosan. Guccion nuorena ollessa apotti lähetti hänet etsimään posliiniprivilegit, joista ei mene yhtään leimaveroa, mutta joista on muille ihmisille paljon enemmän hyötyä kuin meille. Guccio vaelsi läpi Italian Sardiniaan. Sieltä hän jatkoi Pyhän Yrjön käsivarren kautta Bluffiaan ja Fuffiaan sekä sieltä Valhemaahan. Tästä maasta, jossa muuten käytettiin vain leimaamatonta rahaa, tuli munkki Abruzziaan, missä miehet ja naiset liikkuvat vuoristossa puukengät jalassa ja siat syövät sisälmyksiään. Viimein munkki saapui Palsternakkaan Intiassa, missä hän näki lehmien lentävän. Kun etsittyä ei sieltäkään löytynyt, kääntyi Guccio takaisin ja saapui pyhään maahan, missä vanha leipä maksaa kesäisin neljä liiraa, mutta tuoretta saa ilmaiseksi. Siellä hän tapasi Jerusalemin hurskaan patriarkan, kunnianarvoisan Älähitossavain Koskeminuun, joka esitteli pyhäinjäännöksiään. Niihin kuului muun muassa ihmeen hyvin säilynyt Pyhän Hengen sormi, kerubin kynsi, pyhän Hokkuspokkuksen reisiluu ja pieni pullo hikeä, jota pyhä Mikael vuodatti painiskellessaan paholaisen kanssa. Cipolla lahjoitti patriarkalle koko Morellovuoren rinteen ja muutamia lukuja Capreziota ja sai vastalahjaksi palasen pyhää ristiä, Salomon temppelin kellojen ääntä sisältävän pullon, sulan Gabrielin siivestä ja muutamia hiiliä, joiden päällä pyhä ja autuas marttyyri Laurentius poltettiin.

Nyt Cipolla selitti kuljettavansa yhdessä lippaassa enkeli Gabrielin sulkaa ja toisessa pyhän Laurentiuksen polttaneita hiiliä. Mutta lippaat olivat niin samanlaisia, että munkki oli aiemminkin sekaantunut niissä. Niin oli käynyt nytkin, varmastikin Jumalan tahdosta. Niinpä Cipolla lupasi, että jokainen, joka antoi hänen tehdä ristinmerkin pyhillä hiilillä, voi olla koko vuoden varma siitä, ettei tuli polta häntä hänen huomaamattaan. Veli Cipolla alkoi nyt tehdä hiilellä ristinmerkkejä yksinkertaisten miesten puhtaisiin paitoihin ja naisten valkoisiin huntuihin ja hän vannoi pyhästi, että sitä mukaa kuin hiiliä kului, ne lisääntyivät jälleen lippaassa.

Giovanni ja Biagio olivat kuuntelemassa hänen saarnaansa, ja todetessaan, miten ovelasti hän selviytyi, he nauroivat niin, että heiltä oli mennä leuka sijoiltaan. Väkijoukon hajaannuttua he menivät Cipollon luo kertomaan, mitä olivat tehneet. Sitten he antoivat sulan hänelle takaisin, ja seuraavana vuonna se tuotti hänelle yhtä paljon kuin hiilet olivat tuottaneet tänään. 

 

Decamerone 41 - 50 

Viides päivä, ensimmäinen kertomus. Panfilo. (41)

Kyproksella eli muinoin rikas ja mahtava aatelisherra, Aristippos. Rikkaalla ja onnellisella Aristippoksella oli vain yksi harmi: hänen poikansa, karkea typerys nimeltään Galesos. Poika oli pikemmin elukkaa kuin ihmistä muistuttava tomppeli, joka oli saanut haukkumanimen Kimon, mikä merkitsi nautaa. Aristippos lähetti poikansa elämään maaseudulle talonpoikien joukkoon. Maalaisten karkeat tavat miellyttivätkin Kimonia. Erään kerran hän sattui maatöitä tehdessään osumaan pieneen metsikköön. Siellä hän näki lähteen vierellä nukkuvan viehkeän nuoren työn, jonka valkoiset jäsenet kuulsivat ohuen tunikan läpi paljastaen tytön sulokkaat muodot. Kimon jähmettyi tuijottamaan tyttöä. Ensimmäistä kertaa eläessään hän tajusi kauneutta muuttuen samalla moukasta mieheksi. 

Vihdoin tyttö, jonka nimi oli Iphigenia, heräsi ja huomasi häntä ihailevan Kimon, jonka tunsi tämän komeuden ja hölmöyden takia. Tyttö hyvästeli kiireesti, mutta Kimon seurasi häntä tytön kotiin saakka. Kimon meni kiireesti isänsä luo ja ilmoitti palaavansa kaupunkiin. Isän oli vastentahtoisesti suostuttava tähän. Amorin nuoli oli siis Iphigenian kauneuden ansiosta lävistänyt Kimonin sydämen, johon ei aiemmin mikään oppi ollut pystynyt. Kimon hankki uudet vaatteet, opetteli hyvän käytöksen ja varsinkin rakastamisen taidot niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät. Ratsastamisen ja aseleikit omaksuttuaan hänestä kehittyi neljässä vuodessa kohtelias ja hienostunut nuori mies, jolle ei ollut vertaa koko Kyproksella.

Rakkaus Iphigeniaan oli muuttanut Kimon elukasta ihmiseksi. Hän pyysi Iphigenian isältä useampaan kertaan tyttären kättä, mutta tämä kertoi luvanneensa Iphigenian Pasimondaalle, rhodoslaiselle aatelisnuorukaiselle. Häiden lähestyessä Kimon päätti ryöstää morsiamen. Hän keräsi tuekseen joukon aatelisnuoria ja varusti laivan, jonka avulla hän hyökkäsi Iphigeniaa ja sulhasta Kyprokselta Rhodokselle kuljettavan aluksen kimppuun. Rakkauden antamien hurjien voimien avulla hän ryntäsi yksin kuin leijona alukseen. Alakynteen jääneet rhodoslaiset antautuivat. Kimon kaappasi Iphigenian laivaansa, mutta jätti valtaamansa aluksen ryöstämättä. Kimon tovereineen päätti suunnata Kreetalle, missä he arvelivat olevansa turvassa.

Pian tämän jälkeen nousi raju myrsky. Sen raivon kasvaessa laivaväki menetti aluksensa hallinnan, eikä edes tiennyt, mihin myrsky heidät vei. Kohtalo vei heidät takaisin Rhodokselle, vieläpä samaan lahteen, mihin Kimonin edellisenä päivänä vapauttamat rhodoslaiset laivat olivat ankkuroituneet. Kimon miehistöineen koetti paeta metsään, mutta joukko saatiin kiinni. Pasimondas teki valituksen senaatille, ja sinä vuonna Rhodoksen hallitsijana toiminut Lysimakhos vei Kimonin seurueen vankilaan. He saivat pitää henkensä, koska eivät ryöstäneet rhodoslaisten laivoja, mutta joutuivat elinkautiseen vankeuteen.

Pasimondaalla oli Hormisidas-niminen nuorempi veli, jonka Pasimondas päätti naittaa kauniille Kassandra-nimiselle tytölle. Tulisi halvemmaksi pitää häät samaan aikaan hänen omien häidensä kanssa. Lysimakhos oli myös rakastunut kiihkeästi Kassandraan ja halusi estää tämän naimapuuhan. Lopulta Lysimakhos päätti ryöstää tytön, vaikka se oli erityisen sopimatonta hänen virka-asemansa takia. Hän päätti käyttää apunaan Kimonia, haetutti eräänä yönä vangin luokseen ja uskoutui tälle. Kimon sai takaisin jo menetetyn rohkeutensa ja lupautui Lysimakhoksen asetoveriksi.

Hääpäivänä Kimon ja Lysimakhos tovereineen tunkeutuivat häähuoneeseen, ottivat rakastettunsa ja lähettivät heidät saattojoukon mukana laivaan, joka odotti satamassa. Kimon ja Lysimakhos ottivat miekkansa esille ja raivasivat tiensä portaille. Siellä vastaan tuli Pasimondas paksu keppi kädessään. Kimon iski häntä miekalla päähän niin rajusti, että Pasimondas kaatui kuolleena hänen jalkoihinsa. Veljensä avuksi kiiruhtanut Hormisidas sai myös surmansa Kimonin miekasta. Kimon ja Lysimakhos raivasivat tiensä satamaan ja purjehtivat kenenkään estämättä Kreetalle. Siellä he viettivät häät morsiantensa kanssa ja pääsivät vihdoin nauttimaan voittonsa hedelmistä.

Kyproksella ja Kreetalla vallitsi tietenkin kohu ja levottomuus tämän rohkean teon takia. Sukulaisten avulla saatiin vihdoin sovinto. Avioituneet pääsivät palaamaan kotisaarilleen maanpaosta, minkä jälkeen molemmat pariskunnat elivät kotiseudullaan kauan tyytyväisinä ja onnellisina.

Viides päivä, toinen kertomus. Emilia. (42)

Liparin saarella lähellä Sisiliaa asui hyvin kaunis nuori tyttö nimeltään Constanza. Samalla saarella asuva komea ja miellyttävä nuori mies, Martuccio Gomito, rakastui tyttöön ja tyttö häneen. Constanzan isä hylkäsi Martuccion kosinnan, koska tämä ei ollut isän mielestä tarpeeksi rikas naimaan hänen tytärtään. Martuccio päätti rikastua ja toimi pitkään Tunisin rannikolla merirosvona. Hän ei tyytynyt saamiinsa rikkauksiin, vaan tavoitteli aina lisää. Uhkarohkean hyökkäyksen yhteydessä hänen laivansa upotettiin, miehistö surmattiin ja Martuccio vietiin vankilaan. Sillä aikaa Liparin saarelle levisi huhu, jonka mukaan Martuccio oli kuollut. Epätoivoinen ja surun murtama Constanza suunnitteli itsemurhaa, mutta ei rohjennut päättä päiviään.

Lopulta Constanza päätti antaa olosuhteiden johtaa kuolemaansa. Hän otti eräänä yönä kalastajaveneen satamasta, suuntasi osaavana purjehtijana avomerelle ja arveli veneensä kaatuvan tai ajautuvan karille. Itse hän asettui viittaansa kääriytyneenä veneen pohjalle odottamaan kuolemaa. Mutta tuuli vain heikosti ja merivirrat kuljettivat hänet Pohjois-Afrikan rannikolle, Susan kaupungin lähistölle. Muuan köyhä kalastajanvaimo löysi veneen ja sen pohjalla nukkuvan tytön. Kelpo eukko sai Constanzan rauhoittumaan. Tyttö ymmärsi nyt, ettei hänen aikansa kuolla ollut vielä tullut.

Eukon nimi oli Carapesa, mikä tarkoitti osapuilleen ”rakastunutta”. Tämä lohdutti Constanzaa, joka ei juuri muuta ajatellutkaan kuin rakastettuaan. Nimessä hän näki kenties enteen siitä, ettei hänen tarvitsisi elää turhaan. Carapesa toimitti kuolemanajatuksistaan toipuneen Constanzan erään tuntemansa vanhan saraseeniläisnaisen taloon. Talossa asui muutamia yksinäisiä naisia, jotka elättivät itseään käsitöillä. Constanza oppi pian ottamaan osaa naisten töihin ja samalla hän perehtyi myös heidän kieleensä.

Sitten sattui niin, että Tunisin kuningas Mariabdela oli joutumassa sotaan Granadassa suuret joukot keränneen aatelismiehen kanssa, joka tavoitteli Mariabdelan kruunua. Vangittu Martuccio selitti vartijalleen, että voisi antaa neuvon, jonka ansiosta kuningas voittaisi sodan. Lopulta kuningas sai kuulla asiasta ja kutsutti Martuccion luokseen. Martuccio neuvoi kuningasta valmistuttamaan salaa jousia, joiden jänteet ovat paljon tavallista ohuempia. Sitten piti leikkauttaa nuolet niin, että niiden kannat sopivat vain näihin ohuihin jänteisiin. Kun taistelupuolet ovat käyttäneet nuolensa, niin ne alkavat käyttää uudelleen vihollisen ampumia nuolia. Nyt vihollinen ei voi käyttää hyväkseen ampumiamme nuolia, koska pieniuurteisen nuolen ampuminen paksujänteisellä jousella on mahdotonta. Ohutjänteisellä jousella sen sijaan voi ampua hyvin suurempiuurtoisia nuolia.

Kuningas noudatti Martuccion tuumaa ja saavutti suuren voiton taistelussa. Martuccio pääsi kuninkaan suosioon ja hänestä tuli ennen pitkää rikas ja mahtava mies. Huhu Martuccion nopeasti vaihtuneesta kohtalosta tuli myös Constanzan tietoon. Hän sai nyt tietää rakastettunsa olevan elossa. Constanza kertoi vanhalle naiselle tarinansa. Tämä ja Carapesa kuljettivat hänet Tunisiin, missä naisen sukulaiset majoittivat heidät. Vanha nainen järjesti sitten Martuccion tapaamaan Constanzaa, joka oli kuolla ilosta rakkaansa nähdessään. Martuccio, joka oli luullut Constanzan kuolleen, syleili ja suuteli tätä kyynelsilmin.

Martuccio lähti nyt kuninkaan puheille kertomaan oman ja Constanzan ihmeellisen tarinan. Mariabdela antoi heille luvan palata kotisaarelleen, palkitsi vielä kerran Martuccion ruhtinaallisesti ja kiitti tätä tehdyistä palveluista. Palkittuaan kaikkia, jotka olivat osoittaneet hyvyyttä Constanzalle, Martuccio ja hänen morsiamensa purjehtivat Liparille. Siellä heidät otettiin vastaa riemukkaasti, komeat häät pidettiin ennen pitkää, ja he elivät monet vuodet yhdessä onnellisina ja iloisina.

Viides päivä, kolmas kertomus. Elisa. (43)

Roomassa eli aikanaan nuori mies Pietro Boccamazza, joka rakastui hyvin viehättävään nuoreen tyttöön Agnolellaan, Giugliuzzo Saullon tyttäreen. Agnolellakin rakastui Pietroon, joka pyysi Giugliuzzolta tyttären kättä. Mutta koska Saullo ei ollut aatelinen, tulivat Pietron sukulaiset väliin ja estivät vaurasta ja arvossa pidettyä isää suostumasta pyyntöön. Epätoivoinen Pietro päätti karata yhdessä Agnolellan kanssa Alagnaan, jossa hänellä oli luotettavia ystäviä. Kun Pietro ei tuntenut tarkasti tietä, eksyivät he ratsastettuaan kahdeksan peninkulmaa Roomasta. Sitten toistakymmentä miestä hyökkäsi heidän kimppuunsa. Agnolella ennätti ratsastaa pakoon metsään, mutta Pietro jäi vangiksi. Miesjoukko tunnisti hänet vihollistensa ystäväksi ja päätti hirttää hänet. Silloin osui paikalle täyttä laukkaa kolmatta kymmentä ratsumiestä, jotka karauttivat kohti ja ajoivat Pietron ahdistelijat pakoon. Pietro pakeni nyt samaan metsään, johon oli nähnyt Agnolellan pakenevan. Poluttomassa metsässä ei näkynyt tämän ratsun jälkiä, eikä Agnolellaa löytynyt, vaikka hän etsi koko päivän. Yön tultua Pietro sitoi hevosensa isoon tammeen ja kiipesi itse puuhun turvaan. Hän istui siellä koko yön valveilla kiroten epäonneaan.

Agnolella etsi aikansa Pietro huutaen äänensä käheäksi, mutta ratsasti lopulta löytämäänsä polkua, kunnes osui illan hämärtyessä pienelle majalle. Siellä hän tapasi hyvin vanhan pariskunnan, joka suostui ystävällisesti majoittamaan hänet. He varoittivat kuitenkin, että seudulla liikkuu rosvojoukkoja, jotka kauniin nuoren naisen nähdessään voisivat häpäistä hänet. Agnolella kävi nukkumaan, mutta ei saanut unta itkiessään onnettomuuttaan ja kadonnutta Pietroa. Aamulla hän kuuli ulkoa useampien ihmisten lähestyvän. Agnolella piiloutui pikaisesti talon taakse isoon heinäsuovaan. Rosvot ottivat hänen hevosensa ja tutkivat vielä ennen lähtöään majan ympäristöineen. Tuolloin yksi miehistä sattui työntämään keihäänsä heinäsuovaan niin, että sen terä repäisi hänen vaatteensa rinnan kohdalta. Agnolella oli kirkaista kauhusta, mutta malttoi viime hetkellä mielensä. 

Rosvojoukon poistuttua Agnolella tuli ulos heinäsuovasta. Vanhukset lupasivat kuljettamaan tytön viiden peninkulman päässä olevaan linnaan, jossa tämä olisi turvassa. He lähtivät heti matkaan. Linnan omisti aatelismies Liello di Campo di Fiore, ja hänen vaimonsa sattui onneksi olemaan paikalla. Tyttö kertoi kohtalonsa vaimolle, joka otti hänet suojelukseensa. Rouva lupasi järjestää Agnolellan Roomaan, kunhan saisi järjestetyksi luotettavan saattueen tehtävään.

Piilopaikassaan puussa Pietro joutui yöllä näkemään, kuinka metsästä ilmestyi parikymmentä sutta, jotka saivat hänen hevosensa kaadetuksi, repivät sen kappaleiksi, söivät lihat luuta myöten ja juoksivat sitten pois. Aamun sarastaessa Pietro näki lähistöllä nuotion savun. Hän uskaltautui lopulta alas puusta ja löysi nuotiolta paimenia, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja antoivat hänelle ruokaa. Pari heistä suostui opastamaan Pietron Liello di Campo di Fioren linnaan turvaan.

Linnassa Pietro tapasi yllätyksekseen Agnolellan. Nuoret olivat ylen onnellisia toisensa nähdessään. Linnanemäntä kyseli Pietron kokemuksista. Hän moitti tätä päätöksestä mennä naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa. Mutta huomatessaan nuorten järkkymättömän tahdon rouva tuumasi asiaa uudelleen. Nuoret rakastivat toisiaan, olivat hänen miehensä ystäviä, heidän aikeensa oli säädyllinen ja kai Jumalakin oli hankkeelle suosiollinen, kun oli pelastanut toisen hirsipuusta ja toisen keihäänpistolta. Rouva päätti toimittaa nuoret avioon miehensä kustannuksella ja lupasi auttaa heitä sovintoon omaistensa kanssa. 

Linnassa vietettiin niin komeat häät kuin vuoristossa suinkin voitiin järjestää, ja rakastavaiset saattoivat sitten nauttia rauhassa lemmen iloista. Muutaman päivän kuluttua linnanrouva vei heidät suuressa saattueessa Roomaan. Pietron sukulaiset olivat melko käärmeissään pojan omavaltaisuuden vuoksi, mutta linnanrouva sai pian rauhan palautetuksi. Pietro eli sitten monta vuotta onnellisena ja tyytyväisenä Agnollellansa kanssa.

Viides päivä, neljäs kertomus. Filostrato. (44)

Romagnassa eli komea aatelimies Lizio de Valbona. Hänen vaimonsa Giacomina synnytti heidän ainoan lapsensa verraten iäkkäänä. Tyttärestä tuli verrattoman kaunis ja viehättävä, ja häntä rakastavat vanhemmat päättivät hankkia tytölle arvoisensa puolison. Lizion talossa oleili pitkiä aikoja myös komea nuori mies Ricciardo Manardi, jota pariskunta piti lähes omana poikanaan. Ricciardo rakastui pian tulisesti tyttöön, joka pian huomasi tämän ja vastasi yhtä voimallisesti pojan tunteisiin. Heidän oli vaikea toteuttaa rakkauttaan, sillä vanhemmat vartioivat tytärtään kuin silmäteräänsä. Ricciardo ehdotti, että Katarina siirtyisi nukkumaan yöksi parvekkeelle, ja sitten hän kiipeäisi uhkarohkeasti sinne.

Nyt Katarina ehdotti äidilleen, että saisi nukkua kuumuuden takia isänsä huoneen vieressä olevalla parvekkeella satakielen laulua kuunnellen vanhempien makuuhuoneen sijasta. Lopulta äiti suostui tähän, mutta hieman juro ja omaperäinen isä kielsi hankkeen. Hänen puolestaan tytär sai nukkua ilman satakielen laulua. Seuraavan yön Katarina valvoi, ei niinkään kuumuden kuin kiukun takia. Hän piti äitinsäkin hereillä valittaessaan ylen aikaa kuumuutta. Isä Lizio suostui lopulta kyllästyneenä: tytär saisi maata parvekkeella verhoin ympäröidyssä vuoteessa kuunnellen satakielen laulua niin paljon kuin huvittaisi.

Seuraavana yönä Ricciardo kiipesi ensin tikkaita pitkin muurille ja sitten toisesta muurista ulkonevista kivistä kiinni pitäen suurella vaivalla parvekkeelle. Suudeltuaan tuhannesti he asettuivat vuoteeseen ja nauttivat koko yön lemmeniloista laulattaen satakieltä useaan otteeseen. Aamunkoiton lähetessä he uupuivat uneen niin, että Katarinan oikea käsi oli Ricciardon kaulalla ja vasen piteli sitä kapinetta, minkä nimeä tytöt kainostelevat vallankin miesten läsnä ollessa mainita. 

Ritari Lizio heräsi ja päätti lähteä katsomaan, oliko satakieli antanut unenlahjoja tyttärelle. Hän löysi nuoret edellä kuvatussa asennossa ja lähti hakemaan vaimonsa, jolle sanoi: ”Nouse katsomaan, miten kovasti tyttäresi pitää satakielestä. Hän on ottanut sen kiinni ja pitää sitä kädessään.” Nähtyään nuoret vuoteessa aikoi rouva Giacomina nostaa asiasta melun ja haukkua Ricciardon pataluhaksi. Lizio esti häntä ja totesi, että kun tytär on moisen satakielen pyydystänyt, pitäköön sen. Ricciardo on aatelismies ja rikas, joten kelpaa vävypojaksi. Hän ei saa poistua, ennen kuin lupaa ottaa Katarinan puolisokseen. Sittenpähän ei voida sanoa hänen kuljettaneen satakieltään vieraaseen pesään. Giacomina rauhoittui sitten ja oli tyytyväinen, että hänen tyttärensä oli nukkunut hyvin yön ja jopa saanut kiinni satakielenkin. 

Pian Ricciardo heräsi ja kauhistui havaitessaan, että oli jo täysi päivä. Vielä enemmän hän pelästyi, kun näki Katarinan isän, joka raotti vuodeverhoa. Ricciardo myönsi heti ansainneensa kuolemantuomion, mutta rukoili Liziota säästämään henkensä. Ritari vastasi, että Ricciardo voisi pelastaa henkensä vain naimalla Katarinan. Tytär oli tällä välin luopunut satakielestään, itki katkerasti ja rukoili isäänsä antamaan Ricciardolle anteeksi sekä Ricciardoa suostumaan avioon, että he saisivat viettää vielä – kaikessa rauhassa – monta tällaista yötä. Ricciardo halusi säilyttää henkensä ja kaipasi palavasti Katarinaa omakseen. Niinpä hänen oli helppo suostua, ja kihlaus sinetöitiin rouva Giacominalta lainatulla sormuksella. Sen jälkeen vanha pariskunta poistui kehottaen nuoria lepäämään vielä hetken.

Tuskin he olivat lähteneet, kun nuoret lisäsivät siihen kuuden peninkulman päivämatkaan, minkä olivat yöllä tehneet, vielä pari ennen kuin nousivat. Muutaman päivän kuluttua vietettiin asianmukaisen komeat häät. Sen jälkeen molemmat saivatkin kaikessa rauhassa ja milloin vain halusivat harjoittaa satakielen jahtia.

Viides päivä, viides kertomus. Neifile. (45)

Fanossa asui aikanaan kaksi vanhaa soturia, Guidotto ja Giacomino. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän luovutti Guidotto koko omaisuutensa ja ainoan lapsensa, kymmenvuotiaan tytön, Giacominon hoiviin. Guidotton kuoltua asettui Giacomino Faenzan kaupunkiin. Siellä tytöstä kasvoi kunniallinen kaunotar, jota monet nuoret miehet kosiskelivat. Heidän joukossaan olivat tyttöön vilpittömästi rakastuneet Giannole di Severino ja Minghino de Mingole, jotka alkoivat mustasukkaisina vihata toisiinsa. Kasvatusvanhemmat eivät hyväksyneet kummankaan kosintaa, joten kumpikin tahollaan päätti käyttää epärehellisiä keinoja.

Giacominolla oli talossaan vanha palvelijatar ja lisäksi Crivello-niminen palvelija. Giannole tekeytyi hänen ystäväkseen ja pyysi tätä auttamaan aikeissaan tytön suhteen – palkkiota vastaan tietysti. Crivello sanoi, että voi auttaa vain järjestämällä pääsyn tytön huoneeseen. Minghino ei hänkään jäänyt toimettomaksi. Hän ystävystyi vanhan palvelijattaren kanssa, joka oli jo välittänyt lemmenviestejä tytölle. Palvelijatar oli jo luvannut Minghinolle järjestää nuorille tilaisuuden tapaamiseen, sillä tyttö oli vastannut Minghinon viesteihin.

Kumpikin puoli oli siis valmiudessa, kun Giacomino ilmoitti lähtevänsä ystävänsä luo illalliselle. Giannole ja Minghino piilottelivat molemmat talon lähettyvillä aseistettujen ystäviensä kanssa. Heti Giacominon lähdettyä Crivellolle ja palvelijattarelle tuli kiire toimittaa toisensa pois tieltä. Kumpikaan ei tietenkään päässyt eroon toisestaan. Lopulta Crivello päätti, ettei välitä palvelijattaresta, vaan antoi merkin Giannolelle. Tämä tunkeutui miehineen sisään ja kävivät käsiksi tyttöön viedäkseen hänet pois. Tyttö kirkui ja puolustautui kaikin voimin. Minghino miehineen riensi paikalle, ja syntyi ankara tappelu. Metelin havahduttamat naapurit saapuivat paikalle ja asettuivat Minghinon puolelle estämään tytön ryöstöä. Minghino onnistuikin lopulta riistämään neidon Giannolelta ja viemään tämän asuntoonsa, mutta käsikähmä päättyi vasta kaupunginpalvelijoiden saavuttua. He pidättivät pääpukarit ja veivät heidät vankilaan.

Seuraavana aamuna Giannolen ja Minghinon omaiset saapuivat Giacominon luo anomaan, että tämä ei kohtelisi ankarasti vangittuja, vaikka hänelle siihen olisikin oikeus. Giacomino vastasi, että tyttö olikin itse asiassa kotoisin Faenzasta, joten kaupunkilaiset saisivat päättää, kuinka asiassa menetellään. Loukkaushan oli itse asiassa suuntautunut faenzalaisiin, kun tyttö oli sieltä kotoisin. Kaupunkilaiset olivat ihmeissään tämän kuullessaan. Giacomino selitti, että hänen kuollut toverinsa oli aikanaan osallistunut Faenzan valloitukseen ja ryöstöön. Etsiessään eräästä talosta kallisarvoisia esineitä, oli hän kuullut lapsen huutavan: ”Isä!” Hämmästyksekseen hän oli löytänyt noin vuoden ikäisen lapsen. Pientä, viatonta olentoa säälien Giacomino otti lapsen mukaansa Fanoon ja huolehti hänestä kuolemaansa saakka. Sitten hän jätti tytön ja tämän perimän omaisuuden Giacominon huostaan. Nyt Giacomino halusi naittaa tytön myötäjäisineen, sillä hän oli nähnyt, kuinka vaikea oli suojella nuorta tyttöä.

Sattui niin, että paikalla oli myös Bernabuccio, jonka talo oli aikanaan ryöstetty ja joka oli menettänyt lapsen siinä yhteydessä. Toisten kysellessä Bernabuccio muisti, että lapsella oli ollut vasemman korvan takana ristinmuotoinen arpi. Sen hän oli saanut, kun siitä oli leikattu pieni kasvain. Tytöltä löytyikin korvan takaa tuo varma tuntomerkki. Giacominon luvalla Bernabuccio saattoi vaimonsa ja naissukulaistensa kanssa tytön kotiinsa. 

Hyväntahtoinen tuomari päätti jättää Giannolen – joka siis oli tytön veli – tällä kertaa rankaisematta. Hän puhui myös Bernabuccio ja Giacominon kanssa ja sai heidätkin antamaan anteeksi kummallekin nuorukaiselle. Minghino sai kaikkien tyydytykseksi tytön puolisokseen. Hän piti loistavat häät, vei morsiamen kotiinsa ja eli tämän kanssa monet vuodet iloisena ja onnellisena.

Viides päivä, kuudes kertomus. Pampinea. (46)

Ischian saarella asui aikanaan kaunis nuori tyttö nimeltä Restituta, jonka isä oli aatelismies Marino Bolgaro. Ihan Ischian lähellä on toinen pieni saari, Procida, ja siellä asui Restitutaan rakastunut Gianni-niminen nuori mies. Restituta vastasi Giannin tunteisiin, ja nuori mies kävi usein Ischialla nähdäkseen rakastettunsa. Eräänä päivänä Restituta oli yksin rannalla keräämässä näkinkuoria. Tuolloin joukko paikalle sattuneita sisilialaisia ryösti tytön ja vei hänet Calabriaan. Siellä he alkoivat kiistellä siitä, kuka saisi hänet omakseen. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen ja pelkäsivät sitä paitsi joutuvansa vaikeuksiin tytön takia, päättivät he lahjoittaa hänet Sisilian kuninkaalle Federigolle, joka piti paljon kauniista naisista. Kuningas ihastui kauniiseen lahjaan, mutta ei sattunut olemaan aivan terve. Siksi hän käski viedä tytön rakennuttamaansa puistossa sijaitsevaan ihastuttavaan linnaan, jota sanottiin Cubaksi. Restitutaa piti kohdella siellä mitä parhaiten.

Tytön ryöstö herätti Ischialla suurta huomiota. Gianni ei jäänyt odottamaan tarkempia tietoja, vaan lähti heti laivallaan etsimään rakastettuaan. Lopulta hän sai tietää, että kuningas Federigo oli saanut Restitutan lahjaksi ja piti häntä Cuban linnassa. Gianni lähetti laivansa kotiin ja jäi piileskelemään tuntemattomana linnan lähistölle. Eräänä päivänä hän sattui näkemään tytön ikkunassa kävellessään linnan ohi. He sopivat tapaavansa yöllä. Gianni onnistui kiipeämään puutarhan muurin yli, vaikka siinä ei ollut minkäänlaista jalansijaa. Puutarhasta hän löysi pitkän seipään, jota pitkin hän kiipesi kuin kissa Restitutan makuuhuoneeseen. Jouduttuaan Federigon valtaan tyttö katsoi kunniansa joka tapauksessa menetetyksi, joten hän halusi uhrata sen Giannille. Lisäksi tyttö halusi paeta Giannin kanssa vapauteen. Sen Gianni lupasikin, ja sen jälkeen he nauttivat lemmen ylimmistä iloista. Iloittuaan useaan kertaan he nukahtivat huomaamatta toistensa käsivarsille.

Kuningas Federigo tuli ajatelleeksi tyttöä, johon hän oli ensisilmäyksellä mieltynyt. Kun hän tunsi olonsa paremmaksi, hän päätti huvitella tytön kanssa, vaikka oli jo aamu. Palvelijoidensa saattamana hän meni Cubaan ja astui huoneeseen, jossa tiesi tytön nukkuvan. Heti vuoteeseen vilkaistuaan hän näki Restitutan nukkuvan alastomana Gianni sylissä. Federigo aikoi ensin surmata molemmat tikarillaan, mutta tajusi, että kahden alastoman nukkujan surmaaminen olisi häpeäksi kenelle tahansa, saatikka kuninkaalle. Julmistuneena kuningas määräsi rakastavan parin kahlehdittavaksi ja vietäväksi alastomina kaupungin torille. Siellä heidät piti sitoa seljittäin paaluun ja polttaa lopuksi roviolla. Palvelijat toteuttivat kuninkaan määräyksen.

Kaupungin väki tuli uteliaana torille katsomaan rakastavaisia. Miehet tietenkin näkivät vain nuoren tytön, jonka alastonta kauneutta he kilvan ylistivät. Naiset puolestaan ihailivat nuorta miestä, jota he pitivät harvinaisen kauniina ja hyvämuotoisena. Tieto tapahtumasta tuli myös kuninkaan amiraali Ruggeri dell`Orion korviin. Paikalle saapunut amiraali tunnisti Giannin ja pyysi tätä kertomaan, kuinka oli joutunut moiseen tilanteeseen. Kuultuaan Giannin kertomuksen amiraali käski lykkäämään kuolemantuomiota ja lähti tapaamaan kuningasta.

Ruggieri sanoi kuninkaalle, että nuoret epäilemättä ansaitsivat rangaistuksen pahoista teoistaan. Mutta hyvät työt pitää palkita myös eikä armeliaisuutta ja laupeutta saa unohtaa. Koska kuningas ei tuntenut nuoria, selitti amiraali, että Giannin setää Federigo sai kiittää valtaistuimestaan. Nuoren tytön isä on taas Marino Bolgaro, jonka ansiosta Ischian saari tunnustaa Federigon kuninkaakseen. Lisäksi nuoret rakastavat toisiaan, joten miksi heidät pitäisi lähettää kuolemaan?

Tämän kuultuaan kuningas oli varma, että Ruggieri puhui totta. Hän haetutti nuoret rakastavaiset paalusta, toimitti heille asianmukaiset vaatteet ja tietäen, miten suuresti he rakastivat toisiaan, hän antoi heidän viettää häitä. Annettuaan pariskunnalle vielä loistavia lahjoja hän lähetti heidät tyytyväisinä takaisin kotiseudulleen, missä heidät otettiin vastaa suurella riemulla ja he elivät sen jälkeen onnellisina.

Viides päivä, seitsemäs kertomus. Filostrato. (47)

Sisilian saarella asui aikanaan Amerigo Abate de Trapani -niminen aatelismies, jolla oli runsaasti lapsia. Siksi hän tarvitsi paljon palvelijoita ja osti merirosvoilta orjiksi joukon Armenian rannikolta ryöstettyjä lapsia. Näiden lasten joukoissa oli poika nimeltään Teodoro, joka oli kauniimpi ja esiintymistavaltaan ylhäisempi kuin muut. Lopulta Amerigo vapautti hänet ja – uskoen hänen olevan muslimi – kastatti hänet kristityksi, antoi hänelle nimen Pietro ja teki hänestä hovimestarinsa. 

Amerigolla oli monta tytärtä, joista nuori ja kaunis Violante rakastui uuteen hovimestariin. Lemmenjumala järjesti niin, että Pietrokin rakastui tyttöön.  Säätyeron takia eivät nuoret uskaltaneet ilmaista tunteitaan, kunnes kohtalo tuli avuksi. Rouva Amerigolla oli tapana käydä hellepäivinä virkistäytymässä tyttäriensä kanssa miehensä maatilalla. Tällä kertaa Pietro oli mukana, kun taivas äkkiä pimeni. Seurue lähti kiirehtimään kotiin rajuilman tieltä. Nuorina ihmisinä Pietro ja Violante kävelivät muita nopeammin. Raesateen iskiessä he hakivat suojaa asumattomasta hökkelistä hitaammin edenneiden päästyä suojaan maataloon. Hökkelissä nuoret tunnustivat rakkautensa ja nauttivat lemmen iloista. Samalla he sopivat jatkossakin tapaavansa samaisessa hökkelissä.

Äärimmäisen salaisesti he tapasivat toisiaan, mutta sitten Violante tuli molempien kauhistukseksi raskaaksi. Pietro arveli, että hänen on parasta paeta, sillä asian paljastuessa Violante saattaa selvitä nuhteilla, mutta Pietro menettää varmasti päänsä. Violante kielsi Pietroa pakenemasta ja vannoi, ettei paljasta vanhemmilleen lapsen isää. Violanten äiti vihastui saatuaan tietää tyttärensä raskaudesta, mutta toimitti hänet eräälle perheen maatiloista. Siellä hänen piti oleskella siksi, kunnes lapsi on syntynyt. Sattui kuitenkin niin onnettomasti, että Amerigo sattui metsästämään samalle maatilalle juuri synnytyksen aikaan. Violante huusi synnytyspoltoissaan, ja totuus selvisi Amerigolle. Hän raivostui ja vaati miekalla uhaten tytärtään kertomaan syntyneen poikalapsen isän. Isänsä uhkauksen edessä Violante joutui tunnustamaan suhteensa Pietroon. Vähältä piti, ettei Amerigo surmannut Violantea ja lasta, mutta ensin hän päätti kostaa Pietrolle. Pietro vangittiin ja hänet tuomittiin ajettavaksi raipoilla lyöden pitkin katuja hirttopaikalle. Edelleen raivon vallassa ollut Amerigo lähetti palvelijansa maatilalle mukanaan pikarillinen myrkytettyä viiniä ja tikari. Tyttären piti valita, kummalla tavalla hän kuolisi. Jos hän ei valitsisi, isä poltattaisi hänet roviolla koko kaupungin nähden. Lopuksi palvelijan piti ottaa vastasyntynyt lapsi, murskata sen pää seinää vasten ja heittää ruumis koirien syötäväksi.

Kun Pietroa vietiin mestauspaikalle, sattui kolme armenialaismiestä huomaamaan kulkueen majatalonsa kohdalla. Heidän kuninkaansa oli lähettänyt miehet neuvottelemaan paavin kanssa ristiretkelle osallistumisesta. Heille oli osoittanut suurta kunnioitusta ja vieraanvaraisuutta varsinkin herra Amerigo. Yksi näistä kolmesta vaikutusvaltaisesta miehestä, jonka nimi oli Fineo, sattui huomaamaan punaisen syntymämerkin vangin rinnassa. Hän muisti menettäneensä 15 vuotta aiemmin pojan, jolla oli samanlainen syntymämerkki. Siksi hän huusi: ”Teodoro!” Kun nuori mies käänsi päänsä, kysyi Fineo armeniaksi, mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä. ”Olen Armeniasta ja isäni nimi on Fineo”, vastasi vangittu. Nyt Fineo sulki pojan syliinsä, keskeytti mestauskulkueen ja selitti tuomarille, että pojalle olisi annettava mahdollisuus mennä naimisiin tytön kanssa, jos tämä olisi siihen suostuvainen. Tuomari ilmoitti tapahtuneesta Amerigolle, joka oli jo epätoivoinen, koska pelkäsi Violanten ja lapsen kuolleen. Amerigon toinen palvelija ehti kuitenkin ajoissa estämään Violanten ja lapsen surman. 

Nyt asia saatiin sovituksi. Teodoro ja Violante kihlattiin ja sen kunniaksi järjestettiin suuret juhlat. Violante jätti lapsensa imettäjän huomaan, eikä kestänyt kauan, kun hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Fineo järjesti heille riemukkaat ja juhlavat häät. Muutamaa päivää myöhemmin hän nousi kaleeriin poikansa, Violanten ja pojanpoikansa kanssa. He purjehtivat kotimaahansa, missä rakastavaiset elivät rauhassa ja onnellisina kuolemaansa saakka.

Viides päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (48)

Ravennassa asui nuori aatelismies Nastagio degli Onesti, joka oli saanut isänsä ja setänsä kuoltua käsiinsä suunnattomia omaisuuksia. Hän rakastui herra Paolo Traversaron tyttäreen, joka oli paljon vanhempaa ja parempaa sukua. Nastagion rakkaus jäi yksipuoliseksi: tyttö osoitti hänelle avointa halveksuntaa. Lopulta ystävät ja sukulaiset kehottivat häntä poistumaan Ravennasta, ettei hän joutuisi turmioon yksipuolisen rakkauden aiheuttaman hillittömän tuhlaamisen vuoksi. Lopulta Nastagio lähtikin, mutta matkusti vain peninkulman päässä sijaitsevaan Chiassiin. Siellä hän jatkoi loisteliasta elämäänsä.

Eräänä toukokuun päivänä Nastagio lähti yksin kävelylle pinjametsään. Katsellessaan ympärilleen hän näki ihmeen kauniin, alastoman neitosen juoksevan häntä kohti okapensaiden läpi. Tytön kintereillä juoksi kaksi ajokoiraa, jotka tilaisuuden tullen puraisivat häntä. Koiria seurasi mustiin puettu ritari, joka sätti naista ja uhkasi surmata hänet. Aseen puuttuessa Nostagio tempaisi oksan ja astui kohti ritaria puolustaakseen itkevää ja valittavaa naista. Ritari käski Nostagion väistyä ja selitti, että hän oli aikanaan rakastunut naiseen tavalla, jonka rinnalla Nostagion rakastuminen Traversaron tyttäreen ei ollut yhtään mitään. Nainen ei vastannut ritarin tunteisiin, joten tämä teki itsemurhan miekallaan, jonka vuoksi hänet tuomittiin ikuiseen piinaan. Ritarin rakastama nainen iloitsi suuresti miehen kuolemasta, mutta kuoli sitten itsekin pian joutuen helvettiin leppymättömyytensä ja kovasydämisyytensä vuoksi. Helvetissä heille määrättiin sellainen rangaistus, että naisen piti paeta ritaria, joka sitten tappoi naisen samalla miekalla, jolla oli itsensä surmannut. Sitten hän leikkasi sydämen naisen rinnasta ja syötti sen koirille. Tämän jälkeen nainen kuitenkin heräsi henkiin, ja takaa-ajo käynnistyi uudelleen.

Ritari selitti, ettei Nastagio voinut mitään tälle Jumalan määräämälle rangaistukselle. Joka perjantai sama näytelmä toistui tässä metsässä, muina viikonpäivinä toisissa paikoissa. Niin Nastagio joutui vain katselemaan, kuinka ritari tappoi naisen, leikkasi veitsellä irti tämän sydämen ja sisukset sekä syötti ne koirille. Seuraavana hetkenä tyttö nousi jälleen kuin olisi ollut ilmielävä, ja hurja ajo alkoi uudelleen. Nostagio jäi seisomaan paikalleen kauhun lamauttamana, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että hän voisi käyttää tapausta hyväkseen.

Muutamaa päivää myöhemmin hän lähetti sukulaisilleen ja ystävilleen viestin, että lupaa näiden neuvoa noudattaen luopua rakkaudestaan kovasydämiseen Traversaron tyttäreen, jos perhe sukulaisineen saapuu seuraavana perjantaina syömään päivällistä hänen luokseen. Nastagio järjesti suurenmoiset pidot metsään juuri sille paikalle, jossa oli nähnyt alastoman naisen. Juuri kun viimeistä ruokalajia tuotiin pöytään, saapui näkyville verta vuotava takaa-ajettu nuori alaston nainen kintereillään kaksi koiraa ja ritari. Rohkeimmat miehet aikoivat naisen avuksi, mutta ritari piti heille saman puheen kuin Nastagiolle. Verinen näytelmä toistui ja teki hirmuisen vaikutuksen vieraisiin, joista monet olivat tämän onnettoman naisen ja surullisesti kuolleen ritarin sukulaisia. 

Eniten kauhuissaan oli Nastagion kovasydäminen rakastettu, joka oli suorastaan tuntevinaan koirien puremat ruumiissaan. Hän alkoikin jo samana iltana rakastaa Nastagiota, vaikka oli siihen asti häntä vihannut. Hän lähetti miehelle sanan, että suostuisi mielellään kaikkiin tämän toivomuksiin. Nastagio vastasi, ettei tahtonut käyttää neitoa hyväkseen ennen kuin olisi saanut tämän vaimokseen. Neito ilmoitti suostuvansa avioon oikein mielellään. Seuraavana sunnuntaina vietettiin häät, ja Nastagio eli sitten kauan onnellisena rakastettunsa kanssa. Ravennan naisten kokemasta järkytyksestä oli se seuraus, että he olivat tästä päivästä lähtien yleensäkin taipuvaisempia täyttämään miesten toiveet kuin aikaisemmin. 

Viides päivä, yhdeksäs kertomus. Fiammetta. (49)

Firenzeläinen nuori ja vauras aatelismies Federigo degli Alberighi rakastui Monna Giovannaan, joka oli kaupungin kauneimpia ja hurmaavimpia naisia. Federigo tuhlasi valtavia summia saavuttaakseen naisen suosion, mutta Monna Giovanna oli yhtä kunniallinen kuin kauniskin, eikä välittänyt kunniakseen järjestetyistä juhlista enempää kuin niiden järjestäjästä. Lopulta Federigo oli tuhlannut lähes koko omaisuutensa: hänelle jäi vain pieni maatila sekä haukka, jonka veroista tuskin oli missään.

Monna Giovannan mies sairastui ja teki testamentin, jonka mukaan hänen ainoa poikansa saisi koko hänen omaisuutensa, mutta jos poika kuolisi jättämättä laillisia perillisiä, saisi Monna Giovanna omaisuuden. Pian tämän jälkeen mies kuoli. Kesän koittaessa leski muutti maalle poikansa kanssa. Maatila sattui sijaitsemaan Federigon talon lähettyvillä, joten vilkas nuorukainen leikki usein Federigon linnuilla ja koirilla. Erityisesti hän ihaili Federigon merkillistä haukkaa. Sydänkesällä poika kuitenkin sairastui vaarallisesti. Äiti istui päivät ainoan lapsensa vuoteen ääressä ja koetti kaikin keinoin ilahduttaa ja lohduttaa häntä. Monna kyseli jatkuvasti pojan toivomuksia ja lupasi täyttää ne. Lopulta poika pyysi Federigon haukkaa ja arveli sen saamisen voivan parantaa hänet. Äiti epäröi muistaessaan Federigon rakastaneen häntä ja hänen taas torjuneen miehen. Äidinrakkaus voitti epäröinnin, ja hän lupasi hankkia haukan pojalle. Nuorukaisen vointi paranikin heti tästä lupauksesta.

Seuraavana aamuna Monna Giovanna lähti erään toisen naisen kanssa kävelylle. He poikkesivat Federigon taloon tämän nähdessään. Giovanna kertoi Federigolle, että halusi nyt hyvittää sen vahingon, minkä tämä aikanaan kärsi rakastaessaan Monnaa liikaakin. Palkinto oli se, että Giovanna nauttisi seuralaisensa kanssa päivällisen Federigon luona. Federigo vastasi iloitsevansa Giovannan päivällisseurasta valitellen samalla sitä, ettei kyennyt ottamaan naisia vastaan niin komeasti kuin olisi halunnut. Vasta poistuessaan järjestämään päivällistä tajusi Federigo, kuinka köyhä hän itse asiassa oli. Hän juoksenteli edestakaisin, mutta ei löytänyt rahaa eikä arvoesineitä pantattavaksi. Viimein hänen katseensa osui kallisarvoiseen haukkaan. Hän voitti vastenmielisyytensä, väänsi haukan niskat nurin ja käski paistaa sen vartaassa. Sitten hän palasi puutarhaan ja ilmoitti vierailleen, että yksinkertainen päivällinen oli valmis.

Aterian päätyttyä Monna Giovanna otti esille varsinaisen asiansa. Kaunissanaisesti ja Federigon ritarillisuuteen vedoten hän pyysi tätä luovuttamaan rakkaan haukkansa, että Giovannan poika pelastuisi sairaudestaan. Kuullessaan Monna Giovannan pyynnön Federigo mykistyi surusta, sillä hän ymmärsi menettäneensä ainoan tilaisuutensa tehdä rakastetulleen korvaamaton palvelus. Sitten hän kertoi naisille, että oli halunnut tarjota heille arvokkaammat ruuat kuin tavallisille ihmisille. Siihen tarkoitukseen sopi parhaiten haukka, koska se oli rakkainta, mitä Federigo omisti. Federigo haki nyt haukan nokan ja kynnet ja pani ne katkerasti murehtien Monna Giovannan jalkojen juureen.

Olipa syy pojan kokemassa pettymyksessä, tai oliko tauti muutenkin sen laatuinen, että se olisi muutenkin johtanut kuolemaan, niin joka tapauksessa poika kuoli muutaman päivän kuluessa. Monna Giovanna itki ja suri pitkän aikaa, mutta kun hän vielä oli nuori, patistivat hänen veljensä häntä uuteen avioon. Aluksi hän vastusteli, mutta miettiessään, kuinka Federico oli rakkautensa ja hänen kunniakseen uhrannut mainion haukkansa, sanoi hän veljilleen tahtovansa naimisiin tämän kanssa. Veljet pilkkasivat hänen valintaansa, olihan Federigo rutiköyhä mies. Kun veljet käsittivät Minna Giovannan harkinneen asian vakavasti, myöntyivät he ja antoivat sisarensa Federigolle ja myötäjäisiksi koko tämän suuren omaisuuden. Päästyään naimisiin niin kauan tavoittelemansa naisen kanssa Federigosta tuli aivan toinen mies.  Hän piti huolta omaisuudestaan ja eli kunniallisen, uskollisen vaimonsa kanssa onnellisena monen monta vuotta.

Viides päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (50)

Perugiassa asui muutama vuosi sitten Pietro de Vinciolo -niminen rikas mies, joka meni naimisiin – pikemmin harhauttaakseen ihmisiä kuin halutakseen olla naisten kanssa tekemisissä. Hänen punatukkainen ja kuumaverinen vaimonsa pääsi pian selville miehensä paheesta. Rouva tuumasi, ettei aikonut jättäytyä nunnan asemaan, vaan päätti etsiä itselleen purjehdustoverin. Hän teki tuttavuutta erään hurskaana pidetyn vanhan naisen kanssa, joka yllytti rouvaa. Hän sanoi, ettei ihmisen kannata heittää hukkaan nuoruuttaan. Vanhat akat karkotettiin keittiöön seurustelemaan kissan kanssa ja hoitamaan ruukkuja ja kauhoja. Sitä paitsi yksi nuori nainen voi väsyttää monta miestä, mutta montakaan miestä ei riitä väsyttämään yhtä naista. Vanha nainen lupautui rouvan apuriksi ja kehaisi hankkivansa tälle koko liudan miehiä.

Vanha nainen järjestikin lemmenjanoiselle rouvalle miehiä tämän tarpeiden mukaan. Eräänä iltana hänen miehensä lähti Ercolano-nimisen ystävänsä luo. Rouvan toiveesta vanha nainen toimitti taloon nuoren miehen, joka oli Perugian hilpeimpiä ja komeimpia nuorukaisia. Mutta silloin Pietro palasikin yllättäen kotiin kesken rakastavaisten illallisen. Rouva piilotti rakastajansa viereiseen huoneeseen kanahäkkiin ja heitti risaisen säkin häkin peitoksi. Pietro selitti paluunsa syyn: mentyään ystävänsä kanssa tämän taloon, kuulivat he lukuisia aivastuksia portaiden juuressa olevasta komerosta. Ercolanon avatessa komeron oven tulvi sieltä pahanhajuista rikinsavua. Ystävän vaimo selitti valkaisevansa komerossa huntujaan rikin avulla. Ercolano jätti komeron oven auki, että savu haihtuisi. Paksun pilven haihduttua komerossa näkyi aivastelija: nuori mies, joka oli pökerryksissä rikinsavusta.

Havaitessaan hairahduksensa paljastuneen pakeni vaimo ulos kuin myrskytuuli. Ercolano kiskoi pyörtyneen miehen komerosta ja lähti etsimään tikaria katkaistakseen tämän kaulan. Pietro pelasti miehen hengen huutamalla naapurit apuun. Nämä raahasivat nuorukaisen turvaan aviomiehen vihalta. Pietron vaimo katsoi nyt parhaaksi käydä haukkumaan Ercolanon vaimoa. Monisanaisesti hän tuomitsi häpeämättömän avionrikkojan, joka pitäisi heittää elävältä tuleen ja polttaa tuhkaksi. Rakastajansa muistaen hän kehotti Pietroa käymään levolle. Mies halusi kuitenkin syötävää, koska illallinen Ercolanon kanssa oli jäänyt nauttimatta. Sattui kuitenkin niin, että yksi Pietron aaseista pääsi irti riimusta ja lähti janoissaan etsimään vettä. Aasi tuli takaoven kautta siihen huoneeseen, missä kanahäkki oli. Tallustellessaan sisään aasi sattui polkaisemaan nuorta miestä sormille. Tämä teki niin kipeää, että nuori mies kiljaisi. Pietro lähti tutkimaan asiaa ja löysi kanahäkistä nuoren miehen, joka tietysti kauhistui. Pietro tunsi kuitenkin nuoren miehen yhdeksi niistä, joita hän oli ahdistellut häpeällisillä tarjouksillaan. Pietron vaatimuksesta nuori mies kertoi, millä asialla oli talossa. 

Pietro olikin löydöstään yhtä suuresti iloissaan kuin vaimonsa oli epätoivoinen. Vaimonsa hän haukkui, koska tämä oli isoon ääneen moittinut Ercolanon vaimoa ja osoittautunut nyt samanlaiseksi. Vaimo havaitsi, ettei mies aikonut tehdä hänelle pahaa, vaan tyytyi herjaamaan. Silloin vaimo puolestaan moitti ankarasti miestään, joka piti naisista yhtä paljon kuin koira ruoskaniskuista. Vaimolla oli samat halut kuin muillakin naisilla, eikä Pietro niitä kyennyt tyydyttämään. Niinpä rouva haki tyydytyksensä muualta, olipa vielä sen verran kohtelias miehelleen, ettei hakeutunut suhteisiin tallirenkien tai hulttioiden kanssa. 

Pietro ei halunnut vaimonsa jatkavan koko yön moitteita, vaan pyysi tältä illallista. Vaimon oli se helppo järjestää, sillä mieshän oli keskeyttänyt rouvan ja nuoren miehen ruokailun. Illallinen nautittiinkin kolmisin hyvän sovun vallitessa. Sen jälkeen iloinen elämä jatkui. Aamulla kotiin lähtiessään nuori mies ei itsekkään tiennyt, kumpi oli hänelle yöllä pitänyt enemmän seuraa, mies vai vaimo. Nyt lopetankin sanomalla teille, arvoisat naiset: ”Maksakaa kaikki samalla mitalla. Ellette voi tehdä sitä heti, painakaa asia mieleenne siksi, kunnes tilaisuus tarjoutuu, sillä niin kuin metsään huutaa, niin se vastaa.”