Jääsilta yli Kyröskosken?

Italialainen aatelisnuorukainen Giuseppe Acerbi suunnisti Italiasta pohjoiseen 1798. Hän sai Tukholmasta seurakseen eversti A.F. Skjöldebradin.  Turussa oleiltuaan miehet suuntasivat kulkunsa pohjoiseen. H.G. Porthanin neuvoa noudattaen he koukkasivat sisämaahan nähdäkseen Kyröskosken putouksen. Maalis-huhtikuun vaihteessa 1799 miehet saapuivat Hämeenkyröön ja majoittuivat Järvenkylään. Tarkemmiin heidän matkastaan täällä. 

Talvinen Kyröskoski teki suuren vaikutuksen matkalaisiin. Miehet kuvasivat matkakertomuksissaan koskea mainiten myös sen yli kaartuvat jääsillat. Näin Acerbi:

"Vedet syöksyvät suunnattomien jäämassojen keskelle, jotka siellä täällä kaartuvat kuin synkiksi, ihmeellisten kristallikoristeiden reunustamiksi holveiksi. Ankarassa, jopa kuohut ja vesihöyrynkin jäätävässä pakkasessa oli vähitellen muodostunut putouksen poikki kaksi niin vahvaa jääsiltaa, että niitä myöten saattoi turvallisesti kulkea yli. Alla vaahtosivat raivopäiset aallot kumeasti jylisten ja olivat niin hurjassa liikkeessä, että ne silloin tällöin pärskyttivät vettä sillan harjalle asti; tästä syystä sen pintajää oli käynyt ylen määrin liukkaaksi, joten talonpoikien täytyi ryömiä käsillään ja polvillaan mennessään siitä ylitse."

Näin kuvasi puolestaan Skjöldebrand koskimaisemaa: 

"Etualalla peitti hangen pintaa tumma pöly, jonka tuuli oli kuljettanut keskipäivän auringon lämmittämältä hiekkaiselta ylänteeltä. Kosken kummallakin sivulla törrötti kolme pientä myllyä, jotka on rakennettu halvasti, koska ne ovat alituisessa vaarassa huuhtoutua virtaan... . Mäeltä näkyi myös kaksi ankarien talvipakkasten synnyttämää jääsiltaa, jotka yhdistivät toisiinsa joen rannat. Meitä vavisutti katsoa, kun kaksi talonpoikaa ylitti nämä hauraat ja liukkaat sillat veden ryöpytessä ärjyen heidän alitseen."

Skjöldebrand piirsi myös ensimmäiset luonnokset Kyröskoskesta. Yhdessä niistä näkyy kaksi talonpoikaa ylittämässä koskea jääsiltaa pitkin.

Skjöldebrandin matkakertomuksen kuva Kyröskoskesta.

Yksityiskohta edellisestä.

Acerbin ja Skjöldebrandin mukaan jääsillat olivat luonnonolosuhteiden muovaamia. Mutta olisiko ihminen ollut avustamassa? Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Silta lienee ollut vaatimaton, eikä se varmasti pitkään kestänyt kosken vesien voimallisia hyökkäyksiä. Yrjö Koskinen kertoi puolestaan 1852 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä seuraavasti: "Patakalliolla on ahtain paikka, 11 kyynärää, johonka usein rakennetaan hirsiportaat rannasta rantaan." Manninsaaressa asuneen omaperäinen kansanperinteen kerääjän E.N. Karhiston mukaan silta rakennettiin viiden hirren levyiseksi. Tällainen kohtuullisen helppotöistä rakennelmaa ei varmasti käyty talveksi purkamaan. Se sai olla paikallaan niin pitkään kuin koski sille aikaa antoi.

Acerbin ja Skjöldebandin mukaan jääsiltoja oli kaksi. Olisiko nähty sellainen vaiva, että tehtiin kaksi kulkua yli kosken? Voi olla, että jotkut myllylahkot halusivat sillan myllynsä kohdalle. Siksi siltoja saattoi olla kaksikin. Selvää on, että rakenteeltaan yksinkertainen hirsisilta sai talveksi paksun jääpeitteen. Hirret katosivat lumen ja jään alle, vaikutelma jääsillasta oli valmis.

Mestauspaikalla

Karkumatkalla ollut sotilas Simo Matinpoika Storm tappoi 1797 kirveellä uudistalokas Erkki Kankaanpään kymmenvuotiaan tyttären Pulkkilan pitäjän Launolan kylässä. Hänet tuomittiin kuolemaan.

Lääninpyöveli Heikki Louhuanmäki mestasi Stormin lokakuussa 1798 Siikajoella. Tuomiopäätöksen mukaisesti pyöveli hakkasi Stormin oikean käsen irti, katkaisi kaulan ja sijoitti ruumiinosat teilipyörien päälle. Mestauspaikka sijaitsi Oulusta etelään johtavan rantatien varrella.

Vajaata vuotta myöhemmin paikan ohi kulki englantilainen tutkimusmatkailija Edward Daniel Clarke. Hän kiinnostui näkemästään ja pysähtyi piirtämään luonnoksen teloituspaikasta. Kotimaassaan hän viimesteli piirroksen ja julkaisi sen matkakertomustensa kolmannessa osassa 1819. Se on ilmeisesti ainut piirros Suomen mestauspaikoista.

Mestauspaikka teki unohtumattoman vaikutuksen Clarkeen. Näin hän kuvasi näkemäänsä:

"Juuri ennen Olkijokea näkyi eräällä varta vasten metsään hakatulla aukealla kolme kärrynpyörää ja niiden päällä teilattu ruumis. Se kuului eräälle suomalaispoloiselle, joka juovuspäissään oli katkaissut erään naisen kaulan kirveellä. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle kärrynpyörälle, oikea käsi toiselle, ja loput ruumiista, puettuna säätynsä tapaan liinalla vyötettyyn valkeaan paitaan, lepäsi kolmannella pyörällä. Ruotsalaisessa kuolemantuomiossa määrätään, että oikea käsi hakataan irti ennen kaulan katkaisua. ... Keskellä synkän metsän yksinäisyyttä, missä äänettömyys tuntui kuoleman hiljaisuudelta, puhutteli näky meitä hirveällä tavalla. Ihmisruumis asetettuna sillä tavoin lintujen ruuaksi yleisen tien varteen ei voi olla sävähdyttämättä jokaista ohikulkijaa, ja sillä on epäilemättä ihmisiin myönteinen vaikutus, vaikka rikoksen suuruus sinänsä melkein hukkuukin pelottavan rangaistuksen synnyttämään sääliin."

Kuva Clarken teoksesta https://www.doria.fi/handle/10024/69441

Tämä mestauspaikka oli raivattu metsään, joten teilinpaalut saatiin kätevästi jättämällä kolme puuta pitkiksi kannoiksi. Muuten teilinpaalujen pystyttämissä olikin melkoinen vaiva. Pitäjäläisten tuli toimittaa tarvikkeet mestauspaikan rakentamiseen. Kyläsepältä haettiin parrunauloja, joilla ruumis ja irtihakatut ruumiinosat naulattiin teiliin. Ruumiin kiinnittämiseen tarvittiin pitkät naulat (70 - 80 cm), pään ja käden naulaamiseen riittivät lyhyemmät. Teilipyöräksi kelpasi vanha kärrynpyörä, tai erikseen nikkaroitu kärrynpyörää muistuttava tellinki. Mestauspaikat sijoitettiin kulkuteiden varrelle, usein tienristeyksiin tai pitäjien rajoilla. Tuskin kukaan ohikulkija saattoi kauhistumatta ohittaa teilinpuussa roikkuvat, haisevat ja mätänevät mestatun jäänteet. 

Siitä, miten pitkään mestatun ruumiinosien piti olla teilinpyörissä, ei ollut tarkkaa määräystä. Simo Stormin jäännökset roikkuivat haaskalintujen ravintona ja säiden armoilla neljättä vuotta. Vuonna 1802 levisi uutinen siitä, että kuningas Kustaa IV Aadolf on tulossa Suomeen. Majesteetti kulkisi samaista rantatietä pitkin. Kuninkaan kesäistä matkaa varten käytiin kunnostamaan tietä lähiympäristöineen. Maaherra Meinander arveli teloitetun jäännökset ympäristöhaitaksi, joka oli poistettava. Pyöveli Louhuanmäki sai määräyksen purkaa teilirakennelman ja haudata Stormin luut maahan majesteetin katseen ulottumattomiin.

Lähteet:

Edward Clarke: Napapiirin takaa alas Pohjanmaalle 1799.
Mikko Moilanen: Suomen pyövelit. Docendo 2019.

E.N. Karhiston runo Kyröskoskesta

Käsittelin E.N. Karhistoa aiemmin blogissani. Esittelen nyt muutamin kommentein lisäiltynä hänen runonsa Kyröskoskesta. Runon lähtökohtana on Karhiston kyröskoskelaiselta Konstu Salolta tallettama tarina Kyröskosken Alisesta myllystä:

Kyröskosken Alanen mylly

Konstu Salon osa

Kun nimeäni mainitaan,

mua Alaseksi usein sanotaan.

Olen satoja vuosia seisonut

ja kyröläisiä palvellut

kolkossa kallion kolossa, -

kosken kuohuissa kovissa.

Olen viljaa paljon jauhanut

josta Kyrö on leipää paistanut.

On vielä muitakin muistoja, -

miespolven aikana saatuja.

Halla usein viljat kadotti, -

petun silloin miehet myllytti.

Monet liedet sammui, kylmeni

ihmiset hautaan katosi.

Tavat oli yksinkertaiset, -

pettuineen, - koivunkuorinen.

Tanokkaat oli silloin jalassa, -

kaikki parhaat oli salassa.

Nyt käydään silkkisukissa, -

ja jauhaa myllyt nisua.

Ei kukaan muista entistä, -

aikaa jäyhää, visua.

Tämän jälkeen Karhisto alkoi runoilla itse. Olen säilyttänyt Karhiston omaperäisen välimerkkien käytön muuttamattomana. En ole myöskään puuttunut hänen nykyisestä poikkeavaan tapaansa käyttää yhdyssanoja. Aivan selvät lyöntivirheet olen korjannut:

Myllärillä kukko lauloi laskullensa aurinkoa helmikuista,

päivänkerän painuessa korpeen, - neljän aikaan.

Kirkas on pakkaspäivän iltarusko.

Kullankeltaiseksi kuvitti se

Kyröskosken jylhät rotkot.

Isopauhu kuohui maata järisyttäin.

Suuret luppokuuset, - rotko syrjäin,

talviusmaisessa puvussansa korottivat

latvojansa kohden korkeutta; -

Kuin varjoa synkkää kammoten, ja kalpea,

jonka heittää helmikuinen iltayö.

Koski Suomen kuulu, - maailman kuulu, -

Satakunnan suurin, -

väsymättä, pelkäämättä uursi

ikivanhaa kiviperustaansa

Vuohikoskin, Isopauhuin sekä Patakuohuin.

Kirkontornin korkeudesta se viersi

Kyrösselän tuulten myllertämät -,-

syvät -, rautapito vesiryöpyt.

Pyöritteli mennessänsä Kyröskosken

neljättoista myllynkivet; -

jauhain viljaa, pelua ja kertaa.

Ehkä usein jauhoi pettuakin silloin

koska kyröläiset sodasta sai palkaksi ja

arvomerkeiksensä autuuden ja arvet, -

virkamerkki- eli ”nappiherrain”

huoltaessa tarkoin siitä, että

heille sekä jälkeläisillensä riitti

olemista sekä valtaa.

Pelusta ja petustakin antoi mylly voimaa silloin, -

koska Kyrönakat kolmin kynti pellot; -

kaksi hevosena, yhden ohjatessa sahraa, -

Isonvihan kaadettua miehet Kyrönmaasta; -

Isonryssän tsaari Pietari, kun käski

tappaa sukupuuttoon kyröläiset, - -

jotka aina Satakunnassa ja Pohjanmaalla

oli harmina ja vastuksena silloin,

koska Höökariikin maata kurittaa ja lannistella

tahtoi Noukorodi, Moskova ja Isoryssä.

---------------------------------------------------

Ehtoin alkaa myllyvuorot, -

huomenehtooseen ne loppuu. –

Sellainen on ollut ikivanha myllylahkoin tapa.

------------------------------------------------

Runon alkuosassa Karhisto mukailee Malakias Kostianderin runoelmaa Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Kostianderin teokseen voi tutustua täällä. Runossa esiintyvä kansan käyttämä Höökariikki (usein myös Hooperiikki) tulee Karhiston mukaan ruotsin sanoista ”Höga Riket”, siis korkea valtiovalta vapaasti suomentaen.

Koskenkara, - Kyröskosken musta talvipääsky.

joukkoansa johti myllyjalkaan yöksi, -

samalla kun saapui myllyttäjä myllyvuorollensa.

Myllyttäjän tavat tiesi talvipääsky, -

- eivät ahdistele, eivät vainoo.

Paitsi kerran, - jolloin vonkanokka roomalainen saapui

Italiasta ja Englannista katsoon

Kyröskosken talviriehumista. Silloin

Acerbille näytti eräs myllyttäjä, -

kuinka talvipääskyn tapaa pieni kuula, -

kyrönmiesten pyssynkäynnistä kun tuleekin, -

Tappaa silloin, niin kuin peto, - eli tekisitkö

niin kuin tekee kotitöitään.

----------------------------------------------

Karhisto marssitti sitten näyttämölle ”vonkanokka roomalaisen”, Giuseppe Acerbin. Lähdeluettelossaan hän mainitsee Jooseph Acerbin teoksen Travels (London 1802). Acerbin teos ilmestyi suomeksi vasta 1953 (Matka halki Suomen v. 1799), tuolloinkin lyhenneltynä. Uusi suomennos julkaistiin 1983. Runoon on kuvattu Acerbin kokemukset kyröläisestä tarkkampujasta, joka järjesti lähes vahingoittumattoman koskikaran Acerbin tutkittavaksi. Näin Acerbi kertoi tilanteesta:

”Kohta näimmekin, miten eräs heistä haki pyssynsä, ampui laukauksen ja ryömi sitten sillan yli tuomaan meille yhtä tällaista lintua. Kiitin häntä, mutta huomattuani, että lintu oli päätön, koetin selittää hänelle, etten välittänyt sellaisesta, vaan halusin eheän linnun. Tarkastelin samalla hänen pyssyään; se oli vanha rihlapiippuinen, hyvin pienikaliiberinen ase, joten hän oli siis ampunut linnun luodilla. Näytin hänelle silloin pieniä hauleja ja tai merkkejä, että hän lataisi aseensa niillä. Kelpo mies hämmästyi aika tavalla nähdessään pienet lyijyhaulini, jommoisiin hän ei ollut ilmeisesti aiemmin tutustunut. Hän kieltäytyi tarjouksestani ja latasi pyssynsä tavalliseen tapaan luodilla, mutta ilmoitti aikovansa nyt tuoda minulle linnun eheänä. Niin ystäväni lähti, ampui laukauksen ja toi minulle toisen samaa lajia olevan linnun; hän oli halunnut saada sen niin eheänä kuin suinkin ja oli ampunut sillä tavoin, että kuula oli vain hiukan raapaissut sen kurkkua. Olin hyvin ihmeissäni hänen tarkasta ampumataidostaan, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että kaikki talonpojat käyttivät sellaisia rihlapyssyjä eivätkä juuri koskaan ampuneet harhaan; tällä tavoin ammuttuja viiriäisiä ja muita lintuja he lähettivät suuret määrät Tukholmaan.” 

Tarkemmin Acerbin ja kumppanien vierailusta Kyröskoskella voit lukea tästä.

Myllykuorman kanssa myllyttäjä laskee

huiman mäen puoliväliin, - helereellä

Koskeen menikin sekä juhta että kuorma, -

mutta hevonen on raju liinaharja, -

isäntänä sillä itse Lempi, --

luinen, pystypäinen, miehenmitta.

------------------------------------------------

Reestä kantaa viljan myllyyn, -  alas

ahteesta joka monen päätä huimaa.

Kantaa myöskin myllyyn lämmitys- ja tarvepuunsa, -

sekä ison eväskontin.

Hevosensa huollettuaan, laskee veden myllynsiipiin; -

alkaa mylly kolkkaan.

Veistellessä tekopuitaan, - kuunteleepi

myllyttäjä myllyn ääntä, -

ettei tyhjää pääse jauhaan, huhtoon

kipeniä, - myllyn polttaan.

-----------------------------------------------

Muistaa veistellessään eväskontin,

kaivaa siitä nauriit, -

peittää kuumaan kiukaan tuhkaan.

Odotellen naurishaudan kypsymistä

muistuu mieleen hiiliin katsellessa

monet tarut sekä muistot. Hymähtelee:

Itse kaivoin Kyröskosken uoman, -

Kun en vanhaan myllyyn Kirmonmaassa

saanut myllyvuoroani.

Kuivui vanha uoma Kyrösvetten. –

menettivät hiidet kulkutiensä

Siuroon ja Pohjanmaalle.

Suistui hiitten paasipurret haaksirikkoon

Virren vaarin laulaessa ristin Kristuksesta,

Nyt on minua vastaan hiidenkansa.

---------------------------------------

Tässä Karhisto ottaa runoon mukaan runoon Taavetti Heleniukselta ja ilmeisesti muiltakin kuulemansa tarinan miehestä nimeltä Lempi (tai Lempo), joka kaivoi Kyröskosken uoman. Kertomuksen mukaan Kyrösselän vedet purkautuivat Kirmonmaan (eli Kaitojärven tai Korpisillan) kautta Lavajärveen, ja sieltä edelleen Kirkkojärveen. Mennessään Kirmonmaahan myllyyn ei Lempi päässyt jauhattamaan, koska ei ollut hänen ”vooronsa”. ”Pyydelköön perkele teidän myllyjänne, saan minä myllyn itsellenikin”, tokaisi Lempi. Meni sitten ja kaivoi Kyröskosken uoman ja rakensi koskeen ensimmäisen myllyn, Viljakkalan Alasen myllyn.

Kyrösjärven pinta putosi rajusti, kun Lempi (toisten mukaan Sankari) oli avannut Kyröskosken. Hiidet eli pirut pelästyivät veden pakenemista ja sysäsivät suuret kallionlohkareet vesille purjehtiakseen niillä. Kesken matkan alkoivat upotettuna olleet Kyrön kirkonkellot soida, pappi saarnata ja Virren vaari laulaa virsiä. Hiisien kivipurret tekivät silloin haaksirikon.

Lempin Karhisto yhdistää Viljakkalan Lemmon taloon. Ja ehkä hieman humoristisesti Kalevalan Lemminkäiseenkin…

Yrjö Koskinen ja muutama muu tutkija oletti 1800-luvulla, että Kyrösjärvi olisi todella purkanut vetensä aikoinaan Lavajärven kautta. Kyröskoski olisi syntynyt myöhemmin. Maantieteilijät osoittivat kuitenkin 1900-luvulla kiistattomasti, että noin 8000 vuotta sitten maanpinnan kohotessa järveksi eriytyneen Kyrösjärven laskureitti on aina kulkenut Kyröskosken kautta.

Viimein rupes naurishauta kypsyyn, -

tuntuu niin kuin vaimenisi kosken pauhu.

Lakkaa mylly jauhamasta viljaa, -

hällättäen niin kuin jauhais männynkuorta.

Aukeneepi myllynovi kirahtaen, -

lentää vaajat myllynsammakosta, -

pidättäen mylly jauhamasta.

Kuulee turski myllyttäjä

äänen mäkisevän kuin vuohen, -

inisevän niin kuin yökön, --

kukan mielipuolisen hekotuksen:

”Myllytulta mä tulin ottaan.

Rokkaa kiehuvaa kun annat, eli

naurishautaa paistunutta, -

jatkaa saat sä jauhatustas”.

-----------------------------------------

Katsoi myllyn ovisuuhun myllyttäjä.

Näki myllyn ovenkamanassa ylähuulen

niin kuin kukon nokan.

Kynnyksellä lepäs alahuuli

niin kuin kontinkieli eli sian alaleuka.

Vastasipa turski myllyttäjä puhujalle:

”Minulle ne maksaa tullin, -

jotka eivät lahkoon kuulu.

Sinulla ei ole vuoroa eikä jauhamista”.

----------------------------------------------

Olet suurisuinen, - ähkyi peikko, -

katso sentään, - onko kukaan, - koskaan,

nähnyt suuta suurempaakaan?

----------------------------------------------

Hairas puisen myllylapionsa Lempi.

Työnsi asun tulisimpaan hiilustaan, -

jota heitti lapionsa täyden peikon kitaan, -

ärjähtäen: Oletkohan suurisuinen koskaan

syönyt kuumempaakaan naurishautaa?

---------------------------------------------

Ryntäs Horna myllynoventiestä, -

ryönähti kuin kulovalkee kuivaan ryteikköön. –

-- Vuoret lellui, - koski kuivui, -

Hataraharjun kangas kaikui.

Sieppas riena Manninharjun kalliosta

suuren paaden, -

myllyn kokohisen kivenkaikaleen.

Heittää sinkahutti kiven, -

myllyä tavoitti takansa, - ei tavannut. Ulvoi:

”Poltti Lemmenvilja suussa, -

tässä hiittenviljaa jauhaa polton myllyn”.

---------------------------------------------

Siitä asti Hiidenkivi, -

Poltinkivi, Pirunkivi, Kuohunkivi,

antoi taruaiheet monet.

Nimitettiin Poltinkiven mukaan

Poltin mylly sekä Poltin ahde.

Myllyssä kun jauhoi kostulaiset, -

kuuli vanhat tarut Costiander, -

yhdisteli niitä Poltin myllyyn,

pani Utera Jaakon mylläriksi, -

vaikka Rokkakoskelta on taru

saanut alkunsa sinämielessä kun

mitä kertoo Costiander, kuten

saamme tietää Yrjö Koskiselta, -

kun hän kertoo ”Kyröskosken syntyasiasta”.

--------------------------------------------------

Karhisto jatkoi runoelmaansa yhdistelemällä Costianderin teosta ja Yrjö Koskisen Kertomusta Hämeenkyrön pitäjässä, joka ilmestyi 1852. Näin Yrjö Koskinen Rokkakoskea koskevassa alaviitteessään:

”Tässä maininnen seuraavan kansan tarinan: Rokkakosken myllyssä kerta mies jauhatti, papupata kiehumassa. Tuli peikko myllyn oveen, pani alihuulensa kynnykselle, ylihuulensa päälykselle; »oletkos semmoista suuta nähnyt?» kysyi. Mies otti padan rokkanensa ja paiskoi peikon kitaan, kysyen: »Oletkos semmoista lientä maistanut?» Peikko uikuen parkuen mä'elle hyppäämään. Tästä saatiin nimeksi Rokkakoski.”

Karhisto pyrki siis kuulemiensa tarinoiden avulla osoittamaan, että Poltin mylly sai nimensä Yrjö Koskisen kertomasta tarinasta. Poltinkivi, Pirunkivi ja Kuohunkivi olivat siis toisintonimiä koskea jakavalle mahtavalle Patakalliolle. Costianderin kertoma tarina olisi alun perin viitannut Rokkakoskeen.

– Karhiston mainitsema ”Utera Jaakko” tarkoittaa uutteraa Jaakkoa.

Mitä kertoa olis voinut tietäjälle mylly, -

jonka ovi sekä seinät oli kriipusteltu täyteen

kuvioita, puumerkkejä eli ”tavaimia”?

Kaikki kokoontuivat sinne myöskin trullit, -

punnitessaan villojansa.

Mitä tunsivatkaan ihmisrukat, -

jotka taikuuteensa saattoi uskoon,

että paholaisen kanssa olivat he aviossa.

Uskoi moni, - ehkä löylynlyömä, - trulli, että

Pitkäperjantaita vasten yöllä, - Pääsiäisenäkin

sekä Pyhäänpäivän-, niinkuin muina juhlaöinä,

ajoivat he luudanvarrenpäällä ratsastaen

Karkun Pirunvuoreen, - taikka Väinänmaahan Inkulassa,

jossa Kööpeliksi nimitettiin vuorta

jonne trullit sekä noidat ennen kulki

seurustellessansa paholaisen kanssa, -

kuten myöskin vanhatpiiat.

Usein parhaat trullit saivat isännältään, -

Lusifeerukseslta, Peltsepuupilta ja Perkeleeltä

luvan mennä Turunmaahan, - luuta ratsunansa.

Siellä korkeen vuoren päällä näkyi Turuun linna, -

sekä arkkipiispan kirkko, - joissa

noituus oli mahtavampaa maassa, -

vaikkei siellä vallinnutkaan musta noituus, - -

Pirin väkitiedot siellä

taistelivat Lusiferin valtaa vastaan.

------------------------------------------

Tuskin Lempi, - pystypäinen myllynrakentaja tiesi

mitä viljaa joutuu jauhaan mylly; -

taikauskoa, tarua ja vanhaa tietoakin.

Muualla kun vaan Kyrönmaassa

täytynyt on käydä myllyttäjän joka myllyn oveen

kriipusteli viat, viat, viatinsa tähden alle.

Kerran tapahtunee, että nousee ”tähti”.

Katoavat silloin eksytykset, pimeys ja uskottelut.

Fiat! Fiat! Fiat! Tapahtukoon! Tapahtukoon! Tapahtukoon!

Runonsa loppusäkeissä Karhisto kertoo myllyjen oviin ja seiniin ”kriipustelluista” kuvista, puumerkeistä, runoista ja myllyttäjien nimistä, joista myös Costiander puhuu teoksessaan. Karhiston väittämän mukaan Alasen myllyn oven yläpulmassa oli ollut noidan ”tavain” ja sen yläpuolella tähden alla ”väkisanat”: ”viat. viat. viat”. Karhisto arveli muilla mailla käyneen myllyttäjän näin kirjoittaneen tarkoittaen latinan sanaa ”fiat”.  Mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun eksytykset, pimeys ja uskottelut kerran katoavat ”tähden” noustessa? Ehkä silloin nousisi Karhiston ajattelussaan suosima muinaisusko noituuksineen uudelleen esiin ja valtaan.

Lähteet:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa säilytettävästä Kyrön Kirjasta olen saanut lainaksi kopiot Mikko Rajalalta ja Pentti Lehtiniemeltä.

Malakias Kostiander: Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Helsinki 1845.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Näköispainos 1981.

Eevi Nikolai Karhisto – Manninsaaren yksinäinen

Eevi Nikolai Klingsten (myöhemmin Karhisto) syntyi Eräjärvellä 22.9.1890. Hänen isänsä, maakauppias Nikolai Klingsten, kuoli jo nelisen kuukautta ennen pojan syntymää. Äiti Ida Amanda Malakiaantytär oli kotoisin Viljakkalasta, Karhen kylän Nopalta. Eevi muutti 1902 kasvatiksi mummolaansa Viljakkalaan, josta siirtyi kansakoulun käytyään Helsinkiin Sörnäisiin. Helsingissä hän kävi kelloseppäkoulun ja siirtyi 1911 Hyvinkäälle. Hyvinkäältä hän muutti Amerikkaan ensimmäisen maailmansodan alkupäivinä 31.7.1914. Äiti Ida Klingsten oli muuttanut sinne jo 1908. Näihin aikoihin Eevi vaihtoi sukunimensä Klingstenistä Karhistoksi. Taustalla olivat hyvät muistot lapsuusvuosista Viljakkalasta, uusi sukunimi oli johdettu Karhen kylän nimestä.

Eevi Karhisto osallistui ensimmäiseen maailmansotaan yhdysvaltalaisjoukoissa. Armeijaan hän pestautui 5.6.1917, kuten oheinen kutsuntakortti osoittaa. Karhisto asui tuolloin Prince Bayn kaupungissa New Yorkin osavaltiossa.  

Karhiston kutsuntakortti, haettu My Heritage -sukututkimusohjelman kautta.

Karhisto avioitui New Yorkissa jouluaattona 1920. Vaimo oli Eevin kanssa samoihin aikoihin Yhdysvaltoihin muuttanut Aino Matilda Kallentytär Jokiruoho. Pariskunta palasi Viljakkalaan Hyvinkään kautta 1921. He muuttivat kuitenkin uudelleen Amerikkaan 1926. Matkustajaluettoiden mukaan he läksivät Helsingistä 30.8. ja ylittivät Atlantin Southamptonista lähteneellä s/s Majestic -laivalla. Ellis Islandille he saapuvat 8. syyskuuta. Eevin ammatiksi merkittiin kelloseppä. Hän palasi Yhdysvalloista 1932, ja vaimo vuotta myöhemmin. Aviopari asettui Viljakkalan Sonnun kylän Manninsaareen, josta Klingsten oli ostanut tontin Sonnun kylän Jutilan isännältä. Myös äiti Ida oli palannut Suomeen ja asettunut Viljakkalaan 1924.

Manninsaaressa asuessaan Karhisto ei palkkatöitä tehnyt. Hän sai kuulemma Yhdysvalloista säännöllistä sotaeläkettä tai jotain muita maksuja dollareissa. Sotaeläke edellytti pysyvää vammaa tai työkyvyttömyyttä. Joidenkin tietojen mukaa Karhistosta on olemassa kuva, jossa hän on sotasairaalassa Nizzassa 1919. Tämä viittaisi sotaeläkkeen mahdollisuuteen. Jotkut paikalliset epäilivät dollareiden vuoksi hieman lennokkaasti Karhistoa vakoojaksikin.

Karhistot asuivat Manninsaaressa aluksi vaatimattomassa torpassa. Varsinaiseksi päärakennukseksi saatiin Karhiston äidin kotitalostaan siirtämä kolmen huoneen ja keittiön asumus. Karhiston puoliso hoiti taloutta miehen keskittyessä tutkimuksiinsa ja kirjoitustöihinsä. Kirjoitustyöt katkesivat välillä ryypiskelyyn. Karhiston elämäntapa sai erakkomaisia piirteitä: hän saattoi – ehkä juovuspäissään – jopa uhkailla ja ammuskella haulikollaan liian lähelle Manninsaarta erehtyneitä veneilijöitä. Karhisto näyttää olleen riidoissa monien kanssa, mutta toisaalta hyväksyneen muutamia henkilöitä ystävikseen. Paikkakuntalaiset tunsivat Karhiston Mannin Keisarina tai Mannin Sutena. Myös nimeä Manninsaaren Lönruuti käytettiin, sillä Karhisto käytti suuren osan ajastaan perinnetiedon keräämiseen.

Karhistot asuvat Hämeenkyrössä vuoden 1939 alkuun saakka. Silloin he muuttivat Helsingin pitäjään (nykyiselle Vantaalle). Karhisto jätti jälkeensä Manninsaaren osan laajasta kirjastostaan. Pääasiassa englanninkieliset kirjat poltettiin sittemmin. Eevi Nikolai Karhisto kuoli pian muuton jälkeen vuonna 1940. Hän oli kuollessaan vain 49-vuotias.

Karhisto kansanperinteen kerääjänä

Karhisto oli todella aktiivinen kansanperinteen tallentaja. Laatimaansa Kyrön Kirjan lähdeluetteloon hän merkitsi yli 50 haastattelemaansa henkilöä. Muutamaa keskeistä informanttia Karhisto luonnehti lyhyesti. Kyröskoskelainen Konstu Salo oli yksi parhaista perinteen hallitsijoista. Hänellä oli luonnollisesti eniten Kyröskoskeen liittyviä muistitietoja. Ikaalisten Luhalahdesta tuli kaksikin merkittävää perinteen taitajaa: T. Särkikoskella oli muiden unohtamia tietoja ja 1847 syntynyt K.O. Sarkola oli vanhin Karhiston haastattelemista. Edelleen hän mainitsi Inkulan M. Hakalan ja Viljakkalan kylän N. Ristilän tärkeinä tiedonantajina. Vanhuuden päivinään paikkakunnalla kulkurina ja kerjäläisenä liikuskellut Taavetti Helenius oli ollut Karhiston mukaan varsinainen kertojamestari, oikea Kyrön Homeros. Hän oli mm. laatinut runon kaikista Kyrön taloista; sitä ei enää kukaan kuitenkaan osannut. Karhisto pahoitteli sitä, että suurin osa Heleniuksen runoista ja tarinoista oli jo kadonnut kansan muistista.

Karhisto vastasi ensimmäisen kerran Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinnekyselyyn vuonna 1936. Lähetekirjeessään hän totesi keräämistään tiedoista seuraavasti: ”Tietoni lienevät päteviä, - sillä jo pikkupoikana aijoin vastoin kaikkia hyviä tapoja, - n o i d a k s i, ollen se aikeeni elämäni ensimmäinen  -- epäonnistuminen.” Karhistolla oli varmasti humoristinen puolensa, se käy ilmi hänen teksteistäänkin. Mutta noituus ja kristinuskoa edeltäneet pakanalliset menot kiinnostivat häntä aidosti. Kun Jutilan isäntä kaatoi Manninsaaresta metsää, pyysi Karhisto säästämään isoja kuusia uhripuiksi. Lähellä Manninsaarta asunut Helmi Siren (os. Lind) muisteli leikkineensä usein lapsena Karhistolla. Yöksi hän ei tohtinut jäädä, koska isännällä oli tapana ”höpöttää” läpi yön. Helmi muisti myös isännän omistaman Mustan Raamatun. Karhisto lähetti myöhemminkin lähinnä Viljakkalasta kokoamaansa kansanperinnettä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.

Kyrön Kirja

Karhisto jätti kuollessaan noin 3400 sivun laajuisen kirjallisen perinnön. Ilmeisesti hänen vaimonsa toimitti sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon 1950-luvulla. Kyrön kirja on 13 päälukuun jaettu noin 300 konekirjoitusliuskan mittainen käsikirjoitus Kyrön historiasta. Se on viimeistelemätön ja sisältää melkoisen määrän toistoja. Karhisto tarjosi tätä ja muitakin kirjoituksiaan tuloksetta kustantajille. Näiden kielteinen suhtautuminen on ymmärrettävää. Esimerkiksi Kyrön Kirja oli Karhiston jättämässä muodossa julkaisukelvoton.

Karhisto rakensi Kyrön kirjan pääasiassa suullisen perimätiedon varaan. Lisäksi hän käytti lähteinä jonkin verran suomalaista historiankirjoitusta, eritoten Yrjö Koskisen 1852 ilmestynyttä Kertomusta Hämeenkyrön pitäjästä. Omanlaisensa lähdeaineksen muodosti englanninkielinen kirjallisuus. Karhisto käytti mm. irlantilaisia annaaleja –  Annals of The Four Masters – joita voi nykyään tutkistella netissä. Teoksista esim. Isaac Taylorin  The Origins of Aryans on nykyajan kannalta katsottuna kelvoton lähde. Vanhoja karttoja Karhisto tutkiskeli S. Butlerin teoksesta Ancient Geography sekä Karl Brunerin ja Theodor Mencken Hand-Atlaksesta. Karkeasti yksinkertaistaen Karhiston tutkimusmetodi näiden kirjojen suhteen oli sellainen, että tavatessaan teoksista Finn (tai Fen) -alkuisen sanan, hän yhdisti sen välittömästi Suomeen ja suomalaisiin. Vastaavasti Kyr (tai Kir tai Cyr) -alkuiset sanat yhdistyivät Kyröön. Ja olivatpa Kyrö-nimet jopa levinneet täältä niin Norjaan, Irlantiin kuin Baltiaankin.

Pohjanmaan Kyröjoen nimi kertoo osaltaan hämeenkyröläisten osuudesta Pohjanmaan asuttamiseen. Hyvin tiedetään sekin, että hämeenkyröläiset talonpojat olivat mukana kauppa- ja verotusretkillä Lapin porteilla saakka. Karhistolle tämä ei riittänyt, hänen mukaansa Kyrönmaa käsitti aikanaan koko Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin. Eräässä 1400-luvun kartassa löytyi Norjan Ruijasta nimi Kiyromeland, joka luonnollisesti tarkoitti Kyrönmaata. Karhiston mielestä lappalaiset tunsivat Kyrö-nimen muodossa ”Gjorro”. Nordkappin lappalaisnimi on aiemmin ollut ”Gjorrosnjaerk” eli Kyröläisniemi.

Eipä siinä kyllin: Suomesta käytettiin joissain vanhoissa kartoissa nimeä ”Ingia”. Sehän johtui Kyrössä Inkulassa sijainneesta Ingunlinnasta, joka tunnettiin myös nimellä Hornanlinna. Edelleen Karhisto arveli, että nimi ”Kyrö” on aikanaan tarkoittanut sarvea. Hänen mukaansa Tanskassa ja Norjassa on muinoin tunnettu Gorin eli Kyrön suku. Suku oli alkuaan nähtävästi ”Kyrön Pakkasten kuninkaita”, jonka suvuin miehet lähtivät viikinkiretkille ja valloittivat koko Skandinavian. Toisenkin kerran Pakkasen kuninkaat (Frost) kunnostautuivat, sillä eräs Pakkasen kuninkaan tytär surmasi ruotsalaisen kuninkaan ja sotajoukon nykyisen Tukholman kaupungin alueella, josta tapauksesta kaupunki sittemmin sai nimensä Stockholm eli Hirttosaari…

Karhiston mielikuvituksekkaita tekstejä lukiessa tulee väistämättä mieleen Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka kehitteli näennäistieteellisiä teorioitaan, joiden mukaan kaikki sivistys oli lähtöisin Suomesta. Hänen mukaansa muinaisen Egyptin kulttuurin olivat kehittäneet Jaavalta Intian kautta Egyptiin vaeltaneet suomalaiset. Kaikki indoeurooppalaiset kielet periytyisivät suomalais-egyptiläisestä alkukielestä. Wattenhovi-Aspa väitti, että sana pyramidi tulee sanasta ”pyhät raamit” ja Espanja eli Hispanja sanasta ”Hiisipainijaisenmaa”.

Kyrön Kirjaan Karhisto tallensi paljon kansanperinnettä kommentoimatta sitä. Nämä osuudet ovat käsikirjoituksen arvokkainta osaa. Paljon perinnettä olisi jäänyt pimentoon ilman hänen työtään. Osittain Karhisto piti perinnettä ”raaka-aineenaan”. Hän laati sen pohjalta lennokkaita teorioita Suomen ja eritoten Kyrön komeasta menneisyydestä Lisäksi hän laati kuulemansa pohjalta historiallisia runoelmia ja novelleja. Yksi teoksen pääluvuista on nimeltään ”Taitava mies talon tekee, tietävä mies talon asuu”. Se on peräti 65-sivuinen runomuotoinen tarina, jossa hän kuvaa sitä, miten uusi asuinpaikka valitaan, rakennukset tehdään, emäntä hankitaan ja miten kantatalon ympärille kasvaa kylä, pitäjä ja maakunta. Opettavaiseen sävyyn kuvataan isännän (äijän) ja muun talonväen tehtävät sekä juhlapäivien vietto. Kertomus ”Erän kävijät” on puolestaan 14-sivuinen hajanainen historiallinen novelli, jonka pohjana olivat Karhiston mukaan tarurippeet Pohjanmaan asuttamisesta. Kustu Salolta Karhisto sai muutaman säkeen Kyröskosken Alasen myllyä koskevaan runoon. Sen jatkoksi hän viritti kymmenkertaisen määrän omia säkeitä käyttäen apunaan Malakias Kostianderin teosta Jaako Kyröskosken Poltissa kerran.

Karhisto korosti voimakkaasti sitä, että kyröläisyys on kristinuskoa vanhempi asia. Hänen negatiivinen suhtautumisensa niin katoliseen kuin luterilaiseen kirkkoon pilkahtaa esiin useamman kerran. Myös Ruotsin valtakauteen Suomessa Karhisto suhtautui kielteisesti. Hänen mukaansa se taannutti kukoistavan suomalaisen kulttuurin ”tuohikulttuuriksi”. Talonpojat halusivat nimittäin jättää ruotsalaisille isännille mahdollisimman vähän verotettavaa eli ryöstettävää, siksi aineellinen kulttuuri taantui. Henkinen kulttuuri ei sekään kukoistanut, vaan kapeni kodin ahtaiden seinien sisällä ilmeneväksi runonlauluksi, sananlaskuksi ja arvoituksiksi. Vastakohtana ahtaalle elolle oli Karhiston kuvittelema pakana-aikainen, kalevalainen sankarien, noitien ja suurmiesten yhteiskunta. Jonkinlaisen käsityksen Karhiston kirjoitustyylistä saa Kotiseutu-lehdessä 1923 ilmestyneestä tarinasta Kyrösselän jättiläinen. Se kannattaa lukea viimeistä virkettä myöten.

Eevi Nikolai Karhisto oli hämmästyttävän lahjakas mies. Kansakoulussa hänen kerrottiin oppineen ja muistaneen kaiken kertakuulemalla. Hänellä ei ollut laajempaa muodollista koulutusta, joten häntä voi luonnehtia itseoppineeksi. Englannin kielen hän näyttää omaksuneen niin, että pystyi kirjoittamaan sillä vaivattomasti. Manninsaaressa hän näyttää erakoituneen. Ympäröivän yhteisön oli vaikea suhtautua muualta tulleeseen, omalaatuiseen ja ilmeisesti pahenevista juomisongelmista kärsineeseen mieheen. Karhisto tuntuu polttaneen kynttilää molemmista päistä. Hän kuolikin jo 49-vuotiaana.

Lisää Karhistosta blogissani.

Lähteet:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa säilytettävästä Kyrön Kirjasta olen saanut lainaksi kopiot Mikko Rajalalta ja Pentti Lehtiniemeltä. Samoilta henkilöiltä ole saanut lainaksi Kyröskosken sukututkimuspiirin Karhistosta hankkimia tietoja.

Hämeenkyrön Sanomat n:o 40 1965 ja 1.7.1999.

Orivirran saarto Savonrannalla

Viime kesänä pistäydyin pitkästä aikaa vilkaisemassa Orivirran saartoa. Edellisestä käynnistä taisi vierähtää aikaa noin kolme  vuosikymmentä. Vähän on näkyvää jäljellä tästä erämaalinnakkeesta. Kartalta löydät Orivirran saarron täältä. 

Linnakkeen rauniot jäisivät satunnaiselta ohikulkijalta todennäköisesti huomaamatta, ellei paikalla olisi infotaulua ja muistomerkkiä. Tässä selkein osa muurirakenteesta.

Savonrannan kunta pystytti arkkitehti H. Havaksen suunnitteleman saarron muistomerkin paikalle 1965. 

Muistomerkkissä on linnoituksen pohjapiirros.

Pähkinänsaaren rauhassa 1323 vedettiin epämääräinen rajalinja Ruotsin ja Novgorodin välille. Savolainen asutus alkoi varsin pian levitä rajan itäpuolelle. Asemiaan vahvistaakseen Ruotsi aloitti Olavinlinnan rakentamisen 1475. Novgorodin tilalle samoihin aikoihin itäiseksi mahdiksi Iivanana III:n johdolla noussut Moskovan suuriruhtinaskunta protestoi ja väitti Olavinlinnan nousevan väärälle puolelle rajaa.

Orivirran saarto rakennettiin Olavinlinnan etuvartioksi. Erämaalinnoituksen rakentamisajankohta on epäselvä. On arvioitu, että se rakennettiin jo 1400-luvun lopulla yhtaikaa Olavinlinnan kanssa. Historiallisista lähteistä tiedämme, että saartoa rakennettiin ainakin 1540-luvulla. Venäläiset nimittäin valittivat 1546, että ruotsalaiset ”hakkaavat metsää ja keräävät kiviä” Orivedellä ja Orivirrassa. Ruotsin aseman vahvistumista alueella kuvaa myös se, että Olavinlinnan päällikkö Kustaa Fincke alkoi jakaa Savonrannan maa-alueita talonpojille vuodesta 1547 lähtien. On tietysti mahdollista, että 1400-luvun lopussa Orivirralle rakennettiin vain vaatimaton vartiopaikka, jota alettiin 1540-luvulla vahvistaa kivilinnakkeeksi. Joka tapauksessa Orivirran saarto oli vielä 1540-luvullakin kaukana kiinteästä savolaisasutuksesta sijaitseva erämaalinnake, jonka huoltaminen aiheutti varmasti ongelmia. Linnoituksen pystyttäminen Orivirran Pyyveden puoleiseen päähän oli strategisesti tärkeä. Samalla se oli myös varsin arkaluonteinen toimi, koska sillä katkaistiin kulkureitti Orivedeltä Haukivedelle.

Orivirran linnake oli 1500-luvun puolivälissä noin 60 x 20 -metrinen, luonnonkivestä rakennettu suljettu kehämuuri, johon liittyi puuvarustus. Se sijaitsi saarella, jonne johti luultavasti puusilta. Päälinnan lounaisnurkassa oli neliönmuotoinen puolustus- tai tykkitorni, jota käytettiin tietysti myös tähystykseen. Päälinnan alueella oli yksi tai useampia varasto- ja miehistörakennuksia; oletettavasti myös kaivo. Päälinnan luoteisnurkasta lähti matala esilinna ympäröivä kehämuuri. Esilinna oli kooltaan 65 x 75 metriä. Linnaketta miehitti noin 300 – 400 sotilasta ja nostomiestä, joilla oli aseistuksena kevyitä tykkejä.

Linnake tuhotaan 1592

Pohjoismaisen 25-vuotsen sodan aikana (1570 – 1595) linnake koki karun kohtalon. Lokakuun lopussa 1592 läksi atamaani Maksima Rätsinin johtama 102 kasakan ratsuosasto Sumasta kohti linnaketta. Matkalla joukkoon yhtyi karjalaisia metsäsissejä. Edetessään kasakat onnistuivat yllättämään savolaisten rajavartion. Sateessa kastuneet miehet olivat alastomina nuotiolla kuivattelemassa vaatteitaan. Leirin ympärille ei ollut asetettu vartiota. Yksitoista sotilasta ja neljätoista talonpoikaa kaatui taistelussa. Harvat pakoon päässeet eivät ehtineet varoittaa linnaketta, vaan vihollinen pääsi yllättämään sen täydellisesti. Hälytystä yrittänyt ”hätäkellon soittaja” Lassi siepattiin vangiksi. Karjalaississit valtasivat satamasta laivan ja hälyn turvin kasakat ryntäsivät linnakkeeseen.

Puolustajat kärsivät täydellisen tappion: noin 200 miestä menetettiin kaatuneina ja vangittuina. Tämä lienee ollut hyvinkin puolet linnakkeen miehistöstä. Sotavankien kerrotaan päätyneen Moskovaan saakka. Orivirran saarto poltettiin. Venäläis-karjalainen osasto sai saaliikseen laivan lisäksi neljä kevyttä tykkiä, neljä laivatykkiä, tykinkuulia ja ruutia sekä muita aseita ja tarvikkeita. Laiva lienee ollut tyypiltään joko lauttavenettä muistuttava kavassi tai avoin lotja, joka voitiin varustaa myös purjeella. Venäläiset veivät laivatykit mennessään, mutta jättivät sotapurren karjalaisille. Orivirran tuhoaminen oli viimeinen merkittävä sotatoimi Savon ja Karjalan rajamailla tässä sodassa: välirauha solmittiin 1593 ja kaksi vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Täyssinän rauhansopimus. Ruotsalaiset käyttivät tuhotun linnakkeen paikkaa vartioasemana vielä 1610-luvulla.

Uusi linnake 

Stolbovan rauhassa 1617 itäraja siirtyi itään, nykyisen rajan paikkeille. Venäjä oli tuolloin heikkouden tilassa, ja Ruotsi käänsi katseensa kohti Keski-Eurooppa keskittyen suurvalta-asemansa rakentamiseen. Suomi jätettiin sotilaalliseksi tyhjiöksi; Venäjän ei kerta kaikkiaan uskottu kykenevän hyökkäämään Suomeen. Kun Venäjä kuitenkin aloitti sodan 1656, oli Savon puolustus laiminlyöty. Olavinlinnassa oli kuusi taistelukuntoista miestä, loppu pienestä sotajoukosta makasi kulkutaudin lannistamina. Venäläis-karjalainen osasto kävi linnanporteilla, ja ryösti samalla retkellä 146 kerimäkeläistä taloa, joista 92 poltettiin.

Syksyn mittaan Ruotsista saatiin apuvoimia ja puolustusta Kerimäen suunnalla alettiin vahvistaa. Orivirran linnake rakennettiin uudestaan. Vanhan linnakkeen kunnostamisesta luovuttiin ja uusi päälinna (17 x 53 metriä) rakennettiin pohjois-eteläsuuntaiseksi. Sen toisen pään alta jouduttiin purkamaan vanhan linnakkeen muureja.  Linnakkeen kivimuurin korkeus oli noin 1 metri ja sen päällä oli 3-5 metriä korkea puuvarustus. Linnakkeessa oli useita torneja, jotka ovat olleet tärkeitä sen puolustukselle. Taisteluita linnakkeesta ei käyty tämän sodan yhteydessä.

Ruptuurin nimen Itä-Suomessa saanut sota päättyi 1658. Lopullinen rauhansopimus tehtiin 1661 Kurdisissa rajamuutoksitta. Orivirran saarron miehitys purettiin jo 1658, eikä linnakken kunnostamisesta tuon jälkeen ole tietoja. Saarto menetti merkityksensä viimeistään 1743 Turun rauhan  jälkeen, kun Olavinlinna siirtyi Venäjän hallintaan. Vuodelta 1748 peräisin olevassa kartassa Orivirran saarto mainitaan rauniolinnana. Linnoituksen muurirakenteiden poikki rakennettiin 1880-luvulla maantie ja sen yhteyteen Linnosaaren kärkeen lossi. Töiden yhteydessä tuhoutui melkoinen osa linnakkeen raunioista.

Karttoja Orivirran saarrosta https://www.savonranta.fi/orivirran-saarto/

Tähän suuntaan sopi 1500-luvulla tähystää mahdollista vihollista. Kesällä 2019 ainoa vihollinen oli sade.

Lähteet tekstin linkkien lisäksi:
Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Jyväskylä 1993.
Piia Puntanen ym.: Savonrannan historia. Savonlinna 2001.