Tämä juttu on ilmestynyt Kyrön Joulussa 2018. Olen täydentänyt hieman artikkelia tähän nettiversioon.
Sisällissota
Hurskasta kurjuutta
Täällä pohjantähden alla
Äskettäin päättyneellä kansanvalistajan urallani opetin
sisällissodan noin 120 kertaa. Lukema voi kuulostaa suurelta, mutta itse
asiassa moni historianopettaja pääsee käymään läpi tapahtuman useamminkin.
Omalta kohdaltani hallintotehtävät ja filosofian sekä elämänkatsomustiedon
opettaminen pudottivat lukemaa muutamalla kymmenellä.
Miten sitten omasta mielestä meni? Aika on armelias, enpä
juuri muista miten joskus 35 vuotta sitten sisällissotaa oppitunneilla
käsittelin. Oppikirjoistakaan en kovin paljon muista. Uran alkuaikoina
arkistoin oppikirjoja ajatellen, että on mukava eläkepäivillä katsoa, kuinka
historian käsittely on muuttunut. Tilanpuute, toistuvat muutot ja iän mukanaan
tuoma järkiintyminen saivat onneksi luopumaan moisesta. Ja useimmat haastattamani
ihmiset myöntävät, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, miten koulussa
aikanaan sisällissotaa käsiteltiin. Mitään pysyviä vaurioita opetukseni tuskin on
siis aiheuttanut.
Oma näkemyskin
muuttuu
Keskikoulun sisällissodan käsittelystä en muista mitään.
Lukiovuosina Jaakko Paavolaisen klassiset tutkimukset punaisesta ja valkoisesta
terrorista sekä vankileireistä olivat jo ilmestyneet. Muistelen saaneeni niistä
asialliset selvitykset. Yliopistollisten historianopiskelujen yhteydessä
sisällissota käsiteltiin perusteellisesti. Ikäluokkani historiaa opiskelleista
on puhuttu Linnan ja Ylikankaan lapsina. Tunnustan omalta kohdaltani
määrittelyn osuvan. Useimmille opiskelukavereilleni Täällä pohjantähden alla
oli tuttu teos, moni meistä taisi lukea sen uudelleen opiskeluaikana. Linnan teos
ja siitä käyty keskustelu johtivat osaltaan siihen, että voittajapuolen
vapaussotakäsitteen rinnalle ja tilalle tuli termi kansalaissota. Kansalaissota
olikin termi, jota opiskeluaikanani 1970-luvulla yleisimmin käytettiin. Heikki
Ylikankaan Nuijasota ilmestyi 1977. Siinä hän pyrki osoittamaan nuijasodan
Suomen ensimmäiseksi sisällissodaksi; teoksesta käytin historiantutkijoiden ja
– opiskelijoiden keskuudessa innokasta polemiikkia. Ylikankaan Tie Tampereelle
herätti ilmestyttyään 1993 keskustelua sisällissodasta myös laajemman yleisön
parissa. Muistan itsekin alkaneeni viimeistään tuolloin pitää lopullisesti
sisällissotaa osuvimpana terminä vuoden 1918 tapahtumille. Jollain tavalla
Linna loi vuoden 1918 tapahtumien sisäistämiselle tunnepohjan, Ylikangas ja
muutama muu historiantutkija tieteellisen perustan.
Kotipitäjässäni Kerimäellä eivät vuoden 1918 tapahtumat
tuntuneet nuoressa mielessäni tärkeiltä. Joku kylän iäkkäimmistä talollisista
kertoi keväällä 1918 kulkeneensa kylätiellä vartiossa ”pommareiden” varalta. Me
murrosikäiset nuoret kapinalliset kuittasimme puheet vanhuksen horinaksi.
Kerimäen alueella ei juuri taisteltukaan sisällissodan aikana. Levottominta oli
tuolloin vielä Kerimäkeen kuuluneella Punkaharjulla, jossa teloitettiin yksi
punaisten johtomiehistä. Valkoisten puolella miehiä osallistui taisteluihin
Varkauden ja Viipurin suunnilla. Kaatuneista 16 valkoisesta yhdeksän asui
Punkaharjulla ja kaksi Savonlinnassa. Lisäksi kaksi haavoittunutta menehtyi
myöhemmin ja kaksi on merkitty murhatuiksi, nähtävästi punaisille vangeiksi
joutuneina. Kaatuneille pystytettiin vapaussodan muistopatsas 1924 Kerimäen
kirkon läheisyyteen. Punaisten tappioksi on merkitty kaksi mestattua, yksi
kaatunut, yksi vankileirillä menehtynyt, yksi sieltä vapauduttuaan kuollut ja
yksi kadoksiin jäänyt. Kerimäki oli sodan valkoisten puolelle jäänyt
talonpoikainen paikkakunta, jonka työväki ei sotimaan voinut lähteä, vaikka
haluja olisi luultavasti ollut. Sodan melskeissä menehtyi 0,2 prosenttia
väkiluvusta.
Muuttaessani Hämeenkyröön 1985 törmäsin ihan toisenlaiseen
sisällissodan näyttämöön. Se laajensi näkemystäni vuodesta 1918 ja opetti
ymmärtämään paikallisen kokemuksen ja muistojen merkityksen ihmisten
historiakäsitykselle.
Sisällissota
Hämeenkyrön maisemissa
Sotasurmatilaston mukaan Hämeenkyrössä kirjoilla olleita
menehtyi sisällissodassa 347 henkeä. Hämeenkyrö asuinkunnaksi merkittynä
kuolleita on saman tilaston mukaan 300. Hämeenkyrön historian mukaan 13 kuoli
punaisen terrorin uhreina, ainakin 72 valkoisen terrorin tappamina, 150
menehtyi vankileireillä ja 12 välittömästi sieltä vapauduttuaan. Punaisten
riveissä kaatui taisteluissa ainakin 76 miestä, kun taas valkoisten puolella ei
ole taisteluissa kaatuneita. Menehtyneitä on yli kolme prosenttia väkiluvusta.
Mainittakoon, että tappiot olivat suuremmat kuin talvisodassa, jatkosodassa ja
Lapin sodassa yhteensä.
Sisällisodan historiantutkimuksen kannalta ilahduttava uutinen 2018 oli ilmoitus, että netin Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -sivusto avataan uudelleen tarkennuksia varten. Sivustoa ei ole täydennetty vuoden 2004 jälkeen. Vuosien mittaan aktiiviset henkilöt ovat keränneet uutta materiaalia sisällisodan uhreista. Erikseen mainittakoon Tauno Tukkinen, joka on kerännyt hämmästyttävän määrän tietoa yksittäisistä sodassa menehtyneistä. Hänen täsmentämiensä tietojen mukaan sotatoimissa kaatui 88 hämeenkyröläistä punaista. Luku on kuudenneksi korkein koko maassa. Enemmän kaatuneita oli Helsingissä, Tampereella, Viipurin maalaiskunnassa, Turussa ja Viipurissa.
Verner Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen uhri Hämeenkyrössä. Punakaartilaiset ampuivat hänet talonsa kuistille 1.2.1918. Joutin kuva Matti Lähteenmäen teoksesta Hämeenkyrön suojeluskunta |
Hämeenkyrössä oli 1980-luvulla tapana pitää vuosittain yksi
kunnanvaltuuston kokous Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta seurasivat
lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Valtuustossa käytiin
ennen kokousta perinteinen kyröläinen kättelykierros. Siitä huolimatta olin
ulkopuolisena aistivinani kokouksessa melkoisen jännitteen eritoten oikeiston
ja SKDL:n välillä. Joskus SKDL näytti
äänestyttävän asioita ihan periaatteellisista syistä: mitään mahdollisuuksia ei
ollut saada omaa kantaa läpi.
Nämä jännitteet saivat paneutumaan paremmin paikkakunnan
historiaan, varsinkin kun huomasin jääväni pitäjään opettajaksi pitemmäksikin
aikaa. Yhdellä tuolloin vielä lukuisista historiankursseista annoin oppilaille
mahdollisuuden haastatella iäkästä ihmistä ja tehdä sitten raportti
haastattelusta. Tuolloin sain ensi kertaa kosketuksen punaisen puolen aidosti
katkeriin sukumuistoihin, punaiseen muisti- ja muistohistoriaan. Sisällisota
päättyi 1918, mutta jälkimainingit jatkuivat lapualaisvuosina ja tiivistyivät
jatkosodan aikaiseen metsäkaartilaisuuteen. Moni hämeenkyröläinen lukiolainen
oli vielä 1980-luvulla ”luokkatietoinen”. Tunnettiin oman suvun asema vuoden
1918 tapahtumissa, eikä ”toisen puolen” järjestämiin tilaisuuksiin
osallistuttu. Linnan Pohjantähden jotkut tunsivat niin tarkkaan, että sen
henkilöhahmoista voitiin huumoriakin vääntää.
Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen
näyttivät katkaisevan tämän nuorten selkeän samaistumispinnan.
Kunnallispolitiikastakin väistyivät ihmiset, joilla oli suora yhteys jatkosodan
vuosiin. Jako oikeistoon ja vasemmistoon (tai sosialisteihin ja
ei-sosialisteihin) kadotti sateenkaarihallitusten aikaan 1990-luvulla vanhan
merkityksensä. Yhteiskuntaopin opetuksessa sitä tulin edelleen toistaneeksi
vanhasta muistista, vaikka tiesin sen olevan vettä hanhen selkään: ei
opiskelijoilla ollut enää elävää kosketusta moiseen jakoon.
Samoihin aikoihin omat tiedot vuodesta 1918 Hämeenkyrössä
lisääntyivät, palasia sieltä, palasia täältä. Toimiessani Hämeenkyrön
historiatoimikunnan puheenjohtajana sain tutustua moniin minulle ennen
tuntemattomiin asioihin. Terhi Nallinmaa-Luodon ammattitaitoisesti ja
taitavasti toteuttama Hämeenkyrön historian kolmas osa antaa perusteellisen
yleiskuvan Hämeenkyrön vuodesta 1918. Jonkin verran olen kuullut puheita siitä,
että sisällissodasta on vaiettu, asioita on salattu. Joskus niin oli, mutta ei
nykyään. Suomessa on hyvä kirjastolaitos, ja Hämeenkyrössä oivallinen kirjasto.
Se on pitänyt esillä kiitettävästi vuoteen 1918 liittyvää kirjallisuutta.
Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni laskin esittelypöydältä 19
sisällissotaa sivuavaa teosta; siinäkin vain osa viimeaikaisesta
sisällisotakirjallisuudesta. Tällä hetkellä tiedon puutetta valittava henkilö
lähinnä mainostaa laiskuuttaan.
Sodan nimistä
Mutta mikä sodalle nimeksi? Historian oppikirjoissa
nimikysymykselle on yleensä omistettu erillinen sivu tai tietolaatikko.
Ylioppilaskirjoituksissa nimikysymystä on sivuttu useamman kerran, viimeksi syksyllä
2014. Jokerikysymys olikin mielestäni taitavasti laadittu, vastaaminen
edellytti monipuolisia taitoja, ja erotteli jyvät akanoista. Julkaistakoon
tehtävä tässä. Lukija voi pohtia, kuinka kysymykseen vastaisi.
Vuoden 1918 tapahtumia
Suomessa on kuvattu eri termeillä. Alla olevassa taulukossa on tietoja
suomalaisten omaksumista nimityksistä kevään 1918 sodalle Suomessa. Luvut perustuvat
2011 julkaistuun tutkimukseen ja kertovat, kuinka suuri osa prosentteina
kustakin ikäluokasta on valinnut ensisijaiseksi nimitykseksi vuoden 1918
tapahtumille kyseisen termin.
a) Miten sotaa koskevat nimitykset vaihtelevat
eri ikäluokissa? Pohdi syitä näihin eroihin.
b) (5 p.) b) Minkälaisia vaikutuksia sotaan
liittyvillä tulkintaeroilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa? (4 p.)
Eri ikäluokkien
käyttämät nimitykset vuoden 1918 sodalle (prosentti/ikäluokka)
Taulukko kuvaa sodan nimitysten muutoksia. Kansalaissota oli
suosituin nimitys yli 50-vuotiaiden keskuudessa, yli 70-vuotiaiden kohdalla
sodan voittaneen osapuolen käyttämä vapaussotanimike nousi lähelle kansalaissotaa.
Alle 50-vuotiaiden joukossa pidetään parhaana nimityksenä sisällissotaa,
nuorten keskuudessa se on vallitseva nimi. Tässä nimikysymyksessä
historiantutkimuksen ja kouluopetuksen rooli näkyy selkeästi.
Kaikkia käytettyjä nimityksiä voi perustella. Valkoisen
puolen propagoimassa termissä vapaussota korostettiin sitä, että kyseessä oli
nimenomaan taistelusta itsenäisyyden puolesta Venäjää vastaan. Paradoksaalista
oli se, että venäläisten jo alkuaan melko vähäisen osuuden pienentyessä
valkoisen propaganda korosti entistä enemmän Venäjän-vastaisuutta.
Vapaussota-näkemyksen leviämiseen sodan loppuvaiheessa eivät vaikuttaneet
niinkään Venäjän toimet kuin valkoisten omat teot ja toimet. Vapaussodasta tuli
joka tapauksessa virallinen termi, jonka koululaitos vakiinnutti sodan nimeksi
1920-30-luvulla.
Kansalaissota ja sisällisota ovat laajasti käytettyjä
termejä. Kumpikin nimitys sallii ulkopuolisten osallistumisen sotaan, sillä ei
1900-luvulla varmasti käyty yhtään sisäistä sotaa, johon muut osapuolet eivät olisi
sekaantuneet. Historiantutkijoista Juhani Paasivirta käytti ensimmäisenä pian
jatkosodan jälkeen termiä kansalaissota puhumatta lainkaan vapaussodasta. Kyse
oli myös luokkasodasta: tämän voi varmistaa vaikkapa katsomalla Hämeenkyrön
sodassa menehtyneiden luetteloa ammattien mukaan. Sodassa olivat vastakkain
omistavat ja ne, jotka eivät omistaneet. Jokaisesta Hämeenkyrön surmatusta on
olemassa valokuva, tuskin kovin monesta punaisten puolella menehtyneestä.
Kapina on myös vallan kelvollinen nimitys: punaiset nousivat kiistatta kaappaamaan
vallan lailliselta hallitukselta. Termiä kapina käytettiinkin yleisesti
Hämeenkyrössä vuoden 1918 jälkeen. Veljessota on jopa runollinen termi, mutta
senkään oikeutusta ei sovi kiistää. Eri puolilla maata sota käsitettiin
alkaessaan eri tavoin: Pohjanmaalla sitä pidettiin vapaussotana, Viipurin
suunnalla se alkoi heti sisällissotana, Helsingissä taas sopii hyvin puhua
vallankumouksesta tai kapinasta. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa Tampereen
taistelujen jälkeen porvarillinen Aamulehti puhui kansalaissodasta ja
sisäisestä sodasta. Sellaisena taistelu Tampereesta näyttäytyi varmasti
molemmille osapuolille. Moniarvoisessa vapaassa yhteiskunnassa
sopii kunkin käyttää sodasta haluamaansa termiä, ei ole mitään pakkoa tai
tarvetta päätyä samaan tulkintaan. Hyvä olisi tietysti hahmottaa käyttämänsä
nimityksen perusteet.
Kirjailijat näkijöinä
Kaksi romaania sisällissodasta on ylitse muiden: Sillanpään
Hurskas kurjuus ja Linnan Pohjantähti. Sillanpään heti sodan jälkeen kirjoittama
Hurskas kurjuus sijoittuu kokonaisuudessaan Hämeenkyröön. Sotatapaukset
siirtyivät romaaniin suoraan, henkilöhahmojen nimiä hiukan muutellen. Tuskinpa
hämeenkyröläiset pystyivät tuoreeltaan romaania kaunokirjallisuutena lukemaan,
niin selkeästi se ankkuroitui paikkakunnan tapahtumiin. Yhdessä mielessä teos
ilmestyi viime hetkellä: vapaussota- ja jääkärimyytin vahvistuessa sitä tuskin
olisi muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen saatettukaan. Jos ei Hurskas
kurjuus Hämeenkyrön talollisia miellyttänyt, ei teos äärivasemmallakaan
ylistystä kerännyt. Toivolan Juha oli kerta kaikkiaan liian passiivinen nahjus
taistelevan työväenluokan edustajaksi. Kun kommunisteillekin selvisi
kustantajan sensuroineen teosta, ajateltiin siinä kirjasta puuttuvan särmän
kadonneen. SKDL:n kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Pertti Rapio esitti vielä
1956 kunnanvaltuustossa, että Hämeenkyrön kunta kustantaisi sensuroimattoman
version Hurskaasta kurjuudesta. Rapio tiesi varmasti aloitteensa
mahdottomuuden, mutta katsoi kai sen poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi.
Väinö Linnakin sijoitti teoksensa ensimmäiset rintamatapahtumat
Hämeenkyröön. Akselin joukot marssivat Siurosta Kirkkojärven jäätä
kirkonkylään, josta sitten jatkettiin Kyröskosken kautta rintamalle yrittämään
Ikaalisten kauppalan valtaamista. Matkalla ehdittiin ihastella Eino Rahjan
ohjaamaa lentokonetta, joka todellisuudessakin kävi kertaalleen pudottamassa
pommeja Osaran pelloille. Ikaalinen jäi valloittamatta ja romaanissa punaiset
peräytyvät lopulta sekasortoisesti, niin kuin oikeastikin tapahtui. Linna asui
Pohjantähteä kirjoittaessaan Hämeenkyrössä, se saattoi ratkaista osaltaan
taistelujen sijoittamisen tänne. Linna sai kai tietoja rintamatapahtumista
paikallisiltakin, mutta tärkeimpänä tiedonantajana hänellä oli Yrjö Varpion
mukaan enonsa Paul Nyman. Nyman kertoi Ikaalisten, Viialan ja Toijalan rintamien
sotatapahtumista, joiden sisältö on romaanissa mukana pitkälti hänen kertomuksiinsa
pohjautuvassa muodossa.
Väinö Linna Käkisaaren tilallaan Hämeenkyrössä 1960. Kuva Finnasta https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK10000:952 |
Linnan teoksen merkitys on ollut valtaisa. Vielä nytkin kirjailijaa saatetaan syyttää siitä, että hän teoksensa kuvaa sisällissotaa – tavalla tai toisella – väärin. Viimeksi Lasse Lehtinen ja Risto Volanen murjoivat kirjassaan Linnaa ja sanovat hänen johtaneen vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven, käsittääkseni heidätkin. Tohtorismiehet tuntuvat unohtavan perusasian: Pohjantähti on romaani, ei historiantutkimus. Mutta hyvä on, että he viimein eläkeläisinä ovat löytäneet valon... Totuuden nimissä myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa Pohjantähteä lukiessani en varmasti ymmärtänyt sitä, miten Linna rakensi pappilan ja torpparin vastakkainasettelun. Pohjantähden pappilalla oli vain yksi torppa. Tosielämässä tilanne oli toisenlainen. Hämeenkyrön kirkkoherran pappilaan kuului 1900-luvun alkaessa 23 torppaa. Urjalan kirkkoherralla oli vuoden 1917 henkikirjan perusteella viisi torppaa.
Sodan muisto nyt ja
tulevaisuudessa
Sata vuotta on kulunut sisällissodasta. Mielestäni sitä on
julkisuudessa muistettu riittävästi. Vuoteen liittyviä teemoja ovat olleet mm.
ajatus sovinnosta tai anteeksipyynnöstä. Sovinnosta on puhuta valtiollisella
tasolla: presidentti Sauli Niinistä puhui Tampereella 4.4. sisällissodan
muistovuoden tapahtumassa otsikolla Sodasta sovintoon ja Nivalassa 5.5. Sovinnonpuheen
juhlassa. Kirkko on ollut aloitteellinen paikallisten sovintotilaisuuksien
järjestämisessä. Kirkkoherra J.H. Ilvonen siunasi aikanaan öisin Tuokkolan hiekkakuopalla teloitetut ja hautuumaalle haudatut, päiväsaikaan hän ei sitä
voinut tehdä. Entä muulle, joskus omaisilta tietämättömiin paikkoihin haudatut?
Olisiko aika palauttaa teloitettujen ihmisarvo hautaamalla heidät
kunniallisesti?
Myös anteeksipyytämisestä on puhuttu. En ole koskaan oikein
lämmennyt näille kollektiivisille anteeksipyynnöille. Nykylukiolaiset ovat
syntyneet 2000-luvulla. Heillä ei ole sisällissodan suhteen
anteeksipyynnettävää eikä -annettavaa. Jos joku anteeksipyyntöihin tarvetta
tuntee, hän toimikoon.
Entä jos sisällissota olisi päättynyt toisin? Jokaisella on
oikeus jossitella, mutta vaihtoehtoinen historia on pohjimmiltaan kolpakkostrategien
spekulointia. Esimerkiksi Suomen itsenäistymisestä on – mielestäni osuvasti –
sanottu, että se vaati kolmen asian toteutumista. Valkoisten piti voittaa
sisällisota, bolsevikkien Venäjän sisällissota ja Saksan oli hävittävä
ensimmäinen maailmansota. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta oikeasti emme tiedä,
mitä olisi tapahtunut, jos yksi noista olisi jäänyt tapahtumatta. Toteutumaton
historia ei ole jättänyt jälkeensä lähteitä tutkittavaksi. Kiusallisinta on
mielestäni toteutumattomia vaihtoehtoja punnittaessa tapa, jolla pyritään
oikeuttamaan vuoden 1918 veritekoja jollain, joka tapahtui tai jäi tapahtumatta
myöhemmin: 1939 tai 1989 tai kenties 2018. Mikään ei oikeuta sisällissodan
murhia, ei punaisten eikä valkoisten tekemiä. Terroria voidaan selittää, sitä
voidaan kenties ymmärtää. Mutta sitä ei saa hyväksyä. Yksi asia tästä
kansallisesta tragediasta on hyvä muistaa: sisällissotaa sanallistettiin ja
pohjustettiin vihapuheella puolin ja toisen jo vuoden 1906 suurlakosta lähtien.
Kieli oli ase, jolla vastapuolelta pyrittiin viemään ihmisarvo.
Vuosi 2018 on pian ohi. Vuosi 1918 ei tunnu olevan ohi vieläkään, ainakaan Hämeenkyrössä. Mutta ajan myötä tunteet haalistuvat. Sisällissodasta on vasta 100
vuotta, nuijasodasta yli 400. Nuijasodan tulkinnoista kiistelevät enää
historiantutkijat, ei niistä somemellakkaa tai kansalaiskeskustelua synny. Niin
käy sisällissodallekin, tuskin siihen edes 300 lisävuotta tarvitaan. Näyttää
siltä, että merkkivuonna moni etsii henkilökohtaista suhdetta sisällissotaan.
Luontevasti se tapahtuu tutustumalla asiaan suvun ja koti- tai
asuinpaikkakunnan vaiheiden kautta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla näkyy
etääntyminen: sisällissotaan voidaan paneutua ilman aiempien sukupolvien
rasitteita ja ennakkoasenteita.
Sisällissodan jälkiä näkyy vielä hieman maastossa. Punaisten taisteluhautaa Kyröskosken vesitornien pohjoispuolella |
Lähteet
Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kadonnut. Kaatunut. Teloitettu.
Lasse
Lehtinen – Risto Volanen: 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen.
Väinö Linna:
Täällä Pohjantähden alla 1 – 3.
Matti
Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930.
Turo
Manninen: Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten
sotapropagandassa vuonna 1918.
Terhi
Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III.
Panu Rajala:
F.E. Sillanpää vuosina 1888 – 1923.
F.E.
Sillanpää: Hurskas kurjuus.
Suomen
vapaussota kuvissa I
Suomen
sotasurmat 1914 – 1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main
Yrjö
Varpio: Väinö Linnan elämä.