Tämä juttu on ilmestynyt Kyrön Joulussa 2018. Olen täydentänyt hieman artikkelia tähän nettiversioon.

Sisällissota

Hurskasta kurjuutta Täällä pohjantähden alla

Äskettäin päättyneellä kansanvalistajan urallani opetin sisällissodan noin 120 kertaa. Lukema voi kuulostaa suurelta, mutta itse asiassa moni historianopettaja pääsee käymään läpi tapahtuman useamminkin. Omalta kohdaltani hallintotehtävät ja filosofian sekä elämänkatsomustiedon opettaminen pudottivat lukemaa muutamalla kymmenellä.

Miten sitten omasta mielestä meni? Aika on armelias, enpä juuri muista miten joskus 35 vuotta sitten sisällissotaa oppitunneilla käsittelin. Oppikirjoistakaan en kovin paljon muista. Uran alkuaikoina arkistoin oppikirjoja ajatellen, että on mukava eläkepäivillä katsoa, kuinka historian käsittely on muuttunut. Tilanpuute, toistuvat muutot ja iän mukanaan tuoma järkiintyminen saivat onneksi luopumaan moisesta. Ja useimmat haastattamani ihmiset myöntävät, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, miten koulussa aikanaan sisällissotaa käsiteltiin. Mitään pysyviä vaurioita opetukseni tuskin on siis aiheuttanut.

Oma näkemyskin muuttuu

Keskikoulun sisällissodan käsittelystä en muista mitään. Lukiovuosina Jaakko Paavolaisen klassiset tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista sekä vankileireistä olivat jo ilmestyneet. Muistelen saaneeni niistä asialliset selvitykset. Yliopistollisten historianopiskelujen yhteydessä sisällissota käsiteltiin perusteellisesti. Ikäluokkani historiaa opiskelleista on puhuttu Linnan ja Ylikankaan lapsina. Tunnustan omalta kohdaltani määrittelyn osuvan. Useimmille opiskelukavereilleni Täällä pohjantähden alla oli tuttu teos, moni meistä taisi lukea sen uudelleen opiskeluaikana. Linnan teos ja siitä käyty keskustelu johtivat osaltaan siihen, että voittajapuolen vapaussotakäsitteen rinnalle ja tilalle tuli termi kansalaissota. Kansalaissota olikin termi, jota opiskeluaikanani 1970-luvulla yleisimmin käytettiin. Heikki Ylikankaan Nuijasota ilmestyi 1977. Siinä hän pyrki osoittamaan nuijasodan Suomen ensimmäiseksi sisällissodaksi; teoksesta käytin historiantutkijoiden ja – opiskelijoiden keskuudessa innokasta polemiikkia. Ylikankaan Tie Tampereelle herätti ilmestyttyään 1993 keskustelua sisällissodasta myös laajemman yleisön parissa. Muistan itsekin alkaneeni viimeistään tuolloin pitää lopullisesti sisällissotaa osuvimpana terminä vuoden 1918 tapahtumille. Jollain tavalla Linna loi vuoden 1918 tapahtumien sisäistämiselle tunnepohjan, Ylikangas ja muutama muu historiantutkija tieteellisen perustan.

Kotipitäjässäni Kerimäellä eivät vuoden 1918 tapahtumat tuntuneet nuoressa mielessäni tärkeiltä. Joku kylän iäkkäimmistä talollisista kertoi keväällä 1918 kulkeneensa kylätiellä vartiossa ”pommareiden” varalta. Me murrosikäiset nuoret kapinalliset kuittasimme puheet vanhuksen horinaksi. Kerimäen alueella ei juuri taisteltukaan sisällissodan aikana. Levottominta oli tuolloin vielä Kerimäkeen kuuluneella Punkaharjulla, jossa teloitettiin yksi punaisten johtomiehistä. Valkoisten puolella miehiä osallistui taisteluihin Varkauden ja Viipurin suunnilla. Kaatuneista 16 valkoisesta yhdeksän asui Punkaharjulla ja kaksi Savonlinnassa. Lisäksi kaksi haavoittunutta menehtyi myöhemmin ja kaksi on merkitty murhatuiksi, nähtävästi punaisille vangeiksi joutuneina. Kaatuneille pystytettiin vapaussodan muistopatsas 1924 Kerimäen kirkon läheisyyteen. Punaisten tappioksi on merkitty kaksi mestattua, yksi kaatunut, yksi vankileirillä menehtynyt, yksi sieltä vapauduttuaan kuollut ja yksi kadoksiin jäänyt. Kerimäki oli sodan valkoisten puolelle jäänyt talonpoikainen paikkakunta, jonka työväki ei sotimaan voinut lähteä, vaikka haluja olisi luultavasti ollut. Sodan melskeissä menehtyi 0,2 prosenttia väkiluvusta.

Muuttaessani Hämeenkyröön 1985 törmäsin ihan toisenlaiseen sisällissodan näyttämöön. Se laajensi näkemystäni vuodesta 1918 ja opetti ymmärtämään paikallisen kokemuksen ja muistojen merkityksen ihmisten historiakäsitykselle.

Sisällissota Hämeenkyrön maisemissa

Sotasurmatilaston mukaan Hämeenkyrössä kirjoilla olleita menehtyi sisällissodassa 347 henkeä. Hämeenkyrö asuinkunnaksi merkittynä kuolleita on saman tilaston mukaan 300. Hämeenkyrön historian mukaan 13 kuoli punaisen terrorin uhreina, ainakin 72 valkoisen terrorin tappamina, 150 menehtyi vankileireillä ja 12 välittömästi sieltä vapauduttuaan. Punaisten riveissä kaatui taisteluissa ainakin 76 miestä, kun taas valkoisten puolella ei ole taisteluissa kaatuneita. Menehtyneitä on yli kolme prosenttia väkiluvusta. Mainittakoon, että tappiot olivat suuremmat kuin talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä. 

Sisällisodan historiantutkimuksen kannalta ilahduttava uutinen 2018 oli ilmoitus, että netin Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -sivusto avataan uudelleen tarkennuksia varten. Sivustoa ei ole täydennetty vuoden 2004 jälkeen. Vuosien mittaan aktiiviset henkilöt ovat keränneet uutta materiaalia sisällisodan uhreista. Erikseen mainittakoon Tauno Tukkinen, joka on kerännyt hämmästyttävän määrän tietoa yksittäisistä sodassa menehtyneistä. Hänen täsmentämiensä tietojen mukaan sotatoimissa kaatui 88 hämeenkyröläistä punaista. Luku on kuudenneksi korkein koko maassa. Enemmän kaatuneita oli Helsingissä, Tampereella, Viipurin maalaiskunnassa, Turussa ja Viipurissa.

Verner Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen uhri Hämeenkyrössä. Punakaartilaiset ampuivat hänet talonsa kuistille 1.2.1918. Joutin kuva Matti Lähteenmäen teoksesta Hämeenkyrön suojeluskunta

Hämeenkyrössä oli 1980-luvulla tapana pitää vuosittain yksi kunnanvaltuuston kokous Yhteiskoulun juhlasalissa. Kokousta seurasivat lukiolaiset ja peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaat. Valtuustossa käytiin ennen kokousta perinteinen kyröläinen kättelykierros. Siitä huolimatta olin ulkopuolisena aistivinani kokouksessa melkoisen jännitteen eritoten oikeiston ja SKDL:n välillä.  Joskus SKDL näytti äänestyttävän asioita ihan periaatteellisista syistä: mitään mahdollisuuksia ei ollut saada omaa kantaa läpi.

Nämä jännitteet saivat paneutumaan paremmin paikkakunnan historiaan, varsinkin kun huomasin jääväni pitäjään opettajaksi pitemmäksikin aikaa. Yhdellä tuolloin vielä lukuisista historiankursseista annoin oppilaille mahdollisuuden haastatella iäkästä ihmistä ja tehdä sitten raportti haastattelusta. Tuolloin sain ensi kertaa kosketuksen punaisen puolen aidosti katkeriin sukumuistoihin, punaiseen muisti- ja muistohistoriaan. Sisällisota päättyi 1918, mutta jälkimainingit jatkuivat lapualaisvuosina ja tiivistyivät jatkosodan aikaiseen metsäkaartilaisuuteen. Moni hämeenkyröläinen lukiolainen oli vielä 1980-luvulla ”luokkatietoinen”. Tunnettiin oman suvun asema vuoden 1918 tapahtumissa, eikä ”toisen puolen” järjestämiin tilaisuuksiin osallistuttu. Linnan Pohjantähden jotkut tunsivat niin tarkkaan, että sen henkilöhahmoista voitiin huumoriakin vääntää.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen näyttivät katkaisevan tämän nuorten selkeän samaistumispinnan. Kunnallispolitiikastakin väistyivät ihmiset, joilla oli suora yhteys jatkosodan vuosiin. Jako oikeistoon ja vasemmistoon (tai sosialisteihin ja ei-sosialisteihin) kadotti sateenkaarihallitusten aikaan 1990-luvulla vanhan merkityksensä. Yhteiskuntaopin opetuksessa sitä tulin edelleen toistaneeksi vanhasta muistista, vaikka tiesin sen olevan vettä hanhen selkään: ei opiskelijoilla ollut enää elävää kosketusta moiseen jakoon.

Samoihin aikoihin omat tiedot vuodesta 1918 Hämeenkyrössä lisääntyivät, palasia sieltä, palasia täältä. Toimiessani Hämeenkyrön historiatoimikunnan puheenjohtajana sain tutustua moniin minulle ennen tuntemattomiin asioihin. Terhi Nallinmaa-Luodon ammattitaitoisesti ja taitavasti toteuttama Hämeenkyrön historian kolmas osa antaa perusteellisen yleiskuvan Hämeenkyrön vuodesta 1918. Jonkin verran olen kuullut puheita siitä, että sisällissodasta on vaiettu, asioita on salattu. Joskus niin oli, mutta ei nykyään. Suomessa on hyvä kirjastolaitos, ja Hämeenkyrössä oivallinen kirjasto. Se on pitänyt esillä kiitettävästi vuoteen 1918 liittyvää kirjallisuutta. Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni laskin esittelypöydältä 19 sisällissotaa sivuavaa teosta; siinäkin vain osa viimeaikaisesta sisällisotakirjallisuudesta. Tällä hetkellä tiedon puutetta valittava henkilö lähinnä mainostaa laiskuuttaan.

Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I. Teoksen mukaan kuvassa on Kyröskosken taistelussa kaatuneita punaisia. Paikallishistorian tuntijoiden mukaan kuva on otettu Tuokkolan talon jo puretun riihen nurkalta. Taustalla näkyy Raipala. Kyröskoskella kaatui runsaasti punaisia, ja lisäksi antautuneita ammuttiin välittömästi tehdaskylän valtauksen jälkeen.

Sodan nimistä

Mutta mikä sodalle nimeksi? Historian oppikirjoissa nimikysymykselle on yleensä omistettu erillinen sivu tai tietolaatikko. Ylioppilaskirjoituksissa nimikysymystä on sivuttu useamman kerran, viimeksi syksyllä 2014. Jokerikysymys olikin mielestäni taitavasti laadittu, vastaaminen edellytti monipuolisia taitoja, ja erotteli jyvät akanoista. Julkaistakoon tehtävä tässä. Lukija voi pohtia, kuinka kysymykseen vastaisi.

Vuoden 1918 tapahtumia Suomessa on kuvattu eri termeillä. Alla olevassa taulukossa on tietoja suomalaisten omaksumista nimityksistä kevään 1918 sodalle Suomessa. Luvut perustuvat 2011 julkaistuun tutkimukseen ja kertovat, kuinka suuri osa prosentteina kustakin ikäluokasta on valinnut ensisijaiseksi nimitykseksi vuoden 1918 tapahtumille kyseisen termin.

a)      Miten sotaa koskevat nimitykset vaihtelevat eri ikäluokissa? Pohdi syitä näihin eroihin.

b)      (5 p.) b) Minkälaisia vaikutuksia sotaan liittyvillä tulkintaeroilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa? (4 p.)

Eri ikäluokkien käyttämät nimitykset vuoden 1918 sodalle (prosentti/ikäluokka)

Taulukko kuvaa sodan nimitysten muutoksia. Kansalaissota oli suosituin nimitys yli 50-vuotiaiden keskuudessa, yli 70-vuotiaiden kohdalla sodan voittaneen osapuolen käyttämä vapaussotanimike nousi lähelle kansalaissotaa. Alle 50-vuotiaiden joukossa pidetään parhaana nimityksenä sisällissotaa, nuorten keskuudessa se on vallitseva nimi. Tässä nimikysymyksessä historiantutkimuksen ja kouluopetuksen rooli näkyy selkeästi.

Kaikkia käytettyjä nimityksiä voi perustella. Valkoisen puolen propagoimassa termissä vapaussota korostettiin sitä, että kyseessä oli nimenomaan taistelusta itsenäisyyden puolesta Venäjää vastaan. Paradoksaalista oli se, että venäläisten jo alkuaan melko vähäisen osuuden pienentyessä valkoisen propaganda korosti entistä enemmän Venäjän-vastaisuutta. Vapaussota-näkemyksen leviämiseen sodan loppuvaiheessa eivät vaikuttaneet niinkään Venäjän toimet kuin valkoisten omat teot ja toimet. Vapaussodasta tuli joka tapauksessa virallinen termi, jonka koululaitos vakiinnutti sodan nimeksi 1920-30-luvulla.  

Kansalaissota ja sisällisota ovat laajasti käytettyjä termejä. Kumpikin nimitys sallii ulkopuolisten osallistumisen sotaan, sillä ei 1900-luvulla varmasti käyty yhtään sisäistä sotaa, johon muut osapuolet eivät olisi sekaantuneet. Historiantutkijoista Juhani Paasivirta käytti ensimmäisenä pian jatkosodan jälkeen termiä kansalaissota puhumatta lainkaan vapaussodasta. Kyse oli myös luokkasodasta: tämän voi varmistaa vaikkapa katsomalla Hämeenkyrön sodassa menehtyneiden luetteloa ammattien mukaan. Sodassa olivat vastakkain omistavat ja ne, jotka eivät omistaneet. Jokaisesta Hämeenkyrön surmatusta on olemassa valokuva, tuskin kovin monesta punaisten puolella menehtyneestä. Kapina on myös vallan kelvollinen nimitys: punaiset nousivat kiistatta kaappaamaan vallan lailliselta hallitukselta. Termiä kapina käytettiinkin yleisesti Hämeenkyrössä vuoden 1918 jälkeen. Veljessota on jopa runollinen termi, mutta senkään oikeutusta ei sovi kiistää. Eri puolilla maata sota käsitettiin alkaessaan eri tavoin: Pohjanmaalla sitä pidettiin vapaussotana, Viipurin suunnalla se alkoi heti sisällissotana, Helsingissä taas sopii hyvin puhua vallankumouksesta tai kapinasta. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa Tampereen taistelujen jälkeen porvarillinen Aamulehti puhui kansalaissodasta ja sisäisestä sodasta. Sellaisena taistelu Tampereesta näyttäytyi varmasti molemmille osapuolille. Moniarvoisessa vapaassa yhteiskunnassa sopii kunkin käyttää sodasta haluamaansa termiä, ei ole mitään pakkoa tai tarvetta päätyä samaan tulkintaan. Hyvä olisi tietysti hahmottaa käyttämänsä nimityksen perusteet.

Kun Tampereen taistelut olivat ohi, ilmestyi Aamulehti 7.4.1918 ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen. Lehdessä puhuttiin sisällisestä sodasta ja kansalaissodasta. Termi vapaussota ilmestyi lehteen viikkoa myöhemmin.

Kirjailijat näkijöinä

Kaksi romaania sisällissodasta on ylitse muiden: Sillanpään Hurskas kurjuus ja Linnan Pohjantähti. Sillanpään heti sodan jälkeen kirjoittama Hurskas kurjuus sijoittuu kokonaisuudessaan Hämeenkyröön. Sotatapaukset siirtyivät romaaniin suoraan, henkilöhahmojen nimiä hiukan muutellen. Tuskinpa hämeenkyröläiset pystyivät tuoreeltaan romaania kaunokirjallisuutena lukemaan, niin selkeästi se ankkuroitui paikkakunnan tapahtumiin. Yhdessä mielessä teos ilmestyi viime hetkellä: vapaussota- ja jääkärimyytin vahvistuessa sitä tuskin olisi muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen saatettukaan. Jos ei Hurskas kurjuus Hämeenkyrön talollisia miellyttänyt, ei teos äärivasemmallakaan ylistystä kerännyt. Toivolan Juha oli kerta kaikkiaan liian passiivinen nahjus taistelevan työväenluokan edustajaksi. Kun kommunisteillekin selvisi kustantajan sensuroineen teosta, ajateltiin siinä kirjasta puuttuvan särmän kadonneen. SKDL:n kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Pertti Rapio esitti vielä 1956 kunnanvaltuustossa, että Hämeenkyrön kunta kustantaisi sensuroimattoman version Hurskaasta kurjuudesta. Rapio tiesi varmasti aloitteensa mahdottomuuden, mutta katsoi kai sen poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi.

Väinö Linnakin sijoitti teoksensa ensimmäiset rintamatapahtumat Hämeenkyröön. Akselin joukot marssivat Siurosta Kirkkojärven jäätä kirkonkylään, josta sitten jatkettiin Kyröskosken kautta rintamalle yrittämään Ikaalisten kauppalan valtaamista. Matkalla ehdittiin ihastella Eino Rahjan ohjaamaa lentokonetta, joka todellisuudessakin kävi kertaalleen pudottamassa pommeja Osaran pelloille. Ikaalinen jäi valloittamatta ja romaanissa punaiset peräytyvät lopulta sekasortoisesti, niin kuin oikeastikin tapahtui. Linna asui Pohjantähteä kirjoittaessaan Hämeenkyrössä, se saattoi ratkaista osaltaan taistelujen sijoittamisen tänne. Linna sai kai tietoja rintamatapahtumista paikallisiltakin, mutta tärkeimpänä tiedonantajana hänellä oli Yrjö Varpion mukaan enonsa Paul Nyman. Nyman kertoi Ikaalisten, Viialan ja Toijalan rintamien sotatapahtumista, joiden sisältö on romaanissa mukana pitkälti hänen kertomuksiinsa pohjautuvassa muodossa.

Väinö Linna Käkisaaren tilallaan Hämeenkyrössä 1960. Kuva Finnasta https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK10000:952

Juha Toivola tarina edustaa loppujen lopuksi realistisemmin sisällissodan kuvaa kuin Akseli Koskela. Akseli on selvästi romaanihenkilö, oikeasti punaisten komppanianpäällikkö olisi teloitettu. Mutta Akseli piti romaanin rakenteen vuoksi pitää hengissä yli vankileirin koettelemusten. Linna surmaa hänet lopulta vasta 1947, kun Isä-Jussin raivaama suon viimeinen osa lopulta palautuu pappilalta Koskelan haltuun. Uusia maita katseleva Akseli tuumaa, että Salpakarin aikanaan laittama raja-aita pitäisi hävittää. Ojan yli hypätessään Akseli saa sydänkohtauksen, tarttuu aidanseipääseen tukea saadakseen. Siihen Linna hänet tappaa, kangistunut käsi aidanseivästä puristamassa.

Linnan teoksen merkitys on ollut valtaisa. Vielä nytkin kirjailijaa saatetaan syyttää siitä, että hän teoksensa kuvaa sisällissotaa – tavalla tai toisella – väärin. Viimeksi Lasse Lehtinen ja Risto Volanen murjoivat kirjassaan Linnaa ja sanovat hänen johtaneen vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven, käsittääkseni heidätkin. Tohtorismiehet tuntuvat unohtavan perusasian: Pohjantähti on romaani, ei historiantutkimus. Mutta hyvä on, että he viimein eläkeläisinä ovat löytäneet valon... Totuuden nimissä myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa Pohjantähteä lukiessani en varmasti ymmärtänyt sitä, miten Linna rakensi pappilan ja torpparin vastakkainasettelun. Pohjantähden pappilalla oli vain yksi torppa. Tosielämässä tilanne oli toisenlainen. Hämeenkyrön kirkkoherran pappilaan kuului 1900-luvun alkaessa 23 torppaa. Urjalan kirkkoherralla oli vuoden 1917 henkikirjan perusteella viisi torppaa.

Sodan muisto nyt ja tulevaisuudessa

Sata vuotta on kulunut sisällissodasta. Mielestäni sitä on julkisuudessa muistettu riittävästi. Vuoteen liittyviä teemoja ovat olleet mm. ajatus sovinnosta tai anteeksipyynnöstä. Sovinnosta on puhuta valtiollisella tasolla: presidentti Sauli Niinistä puhui Tampereella 4.4. sisällissodan muistovuoden tapahtumassa otsikolla Sodasta sovintoon ja Nivalassa 5.5. Sovinnonpuheen juhlassa. Kirkko on ollut aloitteellinen paikallisten sovintotilaisuuksien järjestämisessä. Kirkkoherra J.H. Ilvonen siunasi aikanaan öisin Tuokkolan hiekkakuopalla teloitetut ja hautuumaalle haudatut, päiväsaikaan hän ei sitä voinut tehdä. Entä muulle, joskus omaisilta tietämättömiin paikkoihin haudatut? Olisiko aika palauttaa teloitettujen ihmisarvo hautaamalla heidät kunniallisesti?

Myös anteeksipyytämisestä on puhuttu. En ole koskaan oikein lämmennyt näille kollektiivisille anteeksipyynnöille. Nykylukiolaiset ovat syntyneet 2000-luvulla. Heillä ei ole sisällissodan suhteen anteeksipyynnettävää eikä -annettavaa. Jos joku anteeksipyyntöihin tarvetta tuntee, hän toimikoon.

Entä jos sisällissota olisi päättynyt toisin? Jokaisella on oikeus jossitella, mutta vaihtoehtoinen historia on pohjimmiltaan kolpakkostrategien spekulointia. Esimerkiksi Suomen itsenäistymisestä on – mielestäni osuvasti – sanottu, että se vaati kolmen asian toteutumista. Valkoisten piti voittaa sisällisota, bolsevikkien Venäjän sisällissota ja Saksan oli hävittävä ensimmäinen maailmansota. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta oikeasti emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos yksi noista olisi jäänyt tapahtumatta. Toteutumaton historia ei ole jättänyt jälkeensä lähteitä tutkittavaksi. Kiusallisinta on mielestäni toteutumattomia vaihtoehtoja punnittaessa tapa, jolla pyritään oikeuttamaan vuoden 1918 veritekoja jollain, joka tapahtui tai jäi tapahtumatta myöhemmin: 1939 tai 1989 tai kenties 2018. Mikään ei oikeuta sisällissodan murhia, ei punaisten eikä valkoisten tekemiä. Terroria voidaan selittää, sitä voidaan kenties ymmärtää. Mutta sitä ei saa hyväksyä. Yksi asia tästä kansallisesta tragediasta on hyvä muistaa: sisällissotaa sanallistettiin ja pohjustettiin vihapuheella puolin ja toisen jo vuoden 1906 suurlakosta lähtien. Kieli oli ase, jolla vastapuolelta pyrittiin viemään ihmisarvo.

Vuosi 2018 on pian ohi. Vuosi 1918 ei tunnu olevan ohi vieläkään, ainakaan Hämeenkyrössä. Mutta ajan myötä tunteet haalistuvat. Sisällissodasta on vasta 100 vuotta, nuijasodasta yli 400. Nuijasodan tulkinnoista kiistelevät enää historiantutkijat, ei niistä somemellakkaa tai kansalaiskeskustelua synny. Niin käy sisällissodallekin, tuskin siihen edes 300 lisävuotta tarvitaan. Näyttää siltä, että merkkivuonna moni etsii henkilökohtaista suhdetta sisällissotaan. Luontevasti se tapahtuu tutustumalla asiaan suvun ja koti- tai asuinpaikkakunnan vaiheiden kautta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla näkyy etääntyminen: sisällissotaan voidaan paneutua ilman aiempien sukupolvien rasitteita ja ennakkoasenteita.

Sisällissodan jälkiä näkyy vielä hieman maastossa. Punaisten taisteluhautaa Kyröskosken vesitornien pohjoispuolella

 

Lähteet

Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kadonnut. Kaatunut. Teloitettu.

Lasse Lehtinen – Risto Volanen: 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1 – 3.

Matti Lähteenmäki: Hämeenkyrön suojeluskunta 15.9.1917 – 31.12.1930.

Turo Manninen: Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää vuosina 1888 – 1923.

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus.

Suomen vapaussota kuvissa I

Suomen sotasurmat 1914 – 1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä.

Julkaisen Hämeenkyrön kansalaiskoulun rehtorin Kauko Mäkelän jutun kansalaiskoulun perustamisesta ja toiminnasta. Artikkeli on lyhennelmä Kauko Mäkelän 15.3.1978 päiväämästä 22 konekirjoitusliuskan mittaisesta kirjoituksesta. Tekstin lisäksi kirjoitukseen liittyy vielä 6 liitettä kansalaiskoulun johtokunnan jäsenistä, oppilasmäärien kehityksestä ja matrikkelitietoja opettajista. Teksti on lyhennetty noin neljäsosaan alkuperäisestä. Paljon yksityiskohtaisia tietoja oli jätettävä pois tilanpuutteen vuoksi, sillä juttu on julkaistu alun perin Kyrön Joulussa vuonna 2001. Lehdessä ei ollut tilaa laajemmalle esitykselle. Kieliasua olen joutunut lyhentämään. Lisäksi ole korjannut yksittäisiä kirjoitusvirheitä.

Jälkimaailma on taipuvainen näkemään kansalaiskoulun vain välivaiheena peruskoulujärjestelmän luomisessa. Kansalaiskoulun oppilaat ja opettajat eivät ainakaan työnsä alkuvaiheessa mieltäneet kouluaan väliaikaisratkaisuksi. Kansalaiskoulua kannattaa muistella omana oppilaitoksenaan, jolla on kertaamisen arvoinen historia. Toivottavasti kansalaiskoulun entiset oppilaat kokoontuvat muistelemaan kouluaikojaan samaan tapaan kuin oppikoulujen ja kansakoulujen luokkakokouksissa tehdään.

Kuva Kyrön Joulusta 2001.

KAUKO MÄKELÄ


ILTAJATKOKURSSEISTA KANSALAISKOULUN KAUTTA PERUSKOULUN YLÄASTEESEEN

Hämeenkyrön kehityskulku 1958–1978

Historiallinen tausta

Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus. Jo sen perustella voitiin antaa kansakoulun käyneille jatko-opetusta 1-2 iltapäivänä viikossa. Aluksi kurssin pituus määrättiin vähintään 150 tunniksi vuodessa, mutta myöhemmin voitiin järjestää lyhyempiäkin 75–100 tunnin oppikursseja. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määräsi kansakoulun oppimäärän suorittaneen lapsen, joka ei muulla tavalla jatkanut opiskeluaan, osallistumaan jatko-opetukseen iltakursseilla kahden vuoden aikana. Maalaiskunnissa jatko-opetus annettiin 100–150 tunnin iltakursseina, jos oppilaita oli vähintään kahdeksan. Viidelle oppilaalle riitti 75 tunnin jatkokurssi. Pakollisina oppiaineina olivat kirjallisuus, yhteiskuntaoppi sekä maa- ja kotitalous tai käsityö. Vuodesta 1948 lähtien kansakoulusta tuli seitsenluokkainen ja jatkokoulusta yksivuotinen.

Kohti kansalaiskoulua Hämeenkyrössä

Täällä iltaopetuksen käytännön kurssiaineena oli koulusta riippuen maatalousoppi tai käsityöt. Talousopetus alkoi, kun 1949 perustettiin ns. kiertävän kotitalousopettajan virka. opettaja kiersi koululta toiselle ja piti elo-syyskuussa lyhyen säilöntäkurssin. Keväällä olivat vuorossa ns. pitkät kurssit, talouskurssit, jotka kestivät kolmisen viikkoa kullakin koululla. Havaintovälineet ja ruokailuastiastot kulkivat kahdessa suuressa puukirstussa opettajan mukana koululta toiselle.

Syksystä 1955 lähtien vain tytöille tarkoitetut pitkät kurssit keskitettiin Kyröskosken koulun talousluokkaan.  Poikien maa- ja metsätalouden opetusta kohennettiin keskittämällä se Kyröskosken koulun pajaan. Teorian lisäksi metsäopetukseen sisältyi myös käytännön metsätietoutta, istutusta, leimausta yms. Kyröskosken kurssi kesti 2-3 viikkoa ja sinne kerättiin vuorollaan eri koulujen kahdeksansien luokkien poikaoppilaat. Kotitalous- ja metsäopetuksen keskittäminen olivat Hämeenkyrössä ensiaskeleita kohti kansalaiskoulua. Metsäopetuksesta huolehti koko ajan metsäteknikko Väinö Kivelä. Kotitalousopettajina olivat 1949–52 Lea Paavilainen ja 1952–1953 Liisa Roikkala. Vuonna 1953 viran otti hoitaakseen talousopettaja Kerttu Tuorila. Hän jatkoi sittemmin kansalaiskoulussa ja ehti toimia myös yläasteen opettajana.

Sivujuonteena kansalaiskoulun esihistoriaan Hämeenkyrössä kuului myös ajatus ammatillisen päiväjatkokoulun perustamisesta. Päiväjatkokouluja perustettiin Tampereen ympäristöpitäjiin, mm. Ylöjärvelle, Pirkkalaan ja Kangasalle. Hämeenkyrössäkin perustettiin Kalle J. Viljasen johtama päiväjatkokoulutoimikunta, joka tutustui lähipitäjien kokeiluihin ja alkoi etsiä yhteistä tonttia Kirkonkylän koululle ja ammatilliselle päiväkoululle. Esillä olivat mm. vanhan koulun vastapäinen rinne, nykyinen Papintien asutusalue. Samoin Pappilanjoen itäpuolta tutkittiin Mattilan ja Käkelän tiloilta mahdolliset tontinpaikat. Eduskunta lopetti kaavailut ammatillisesta päiväjatkokoulusta 1958: silloin valmistavat ammattikoulut sulautettiin yleisiin ammattikouluihin. Päiväjatkokoulu-toimikunnan työ ei siten tuottanut mitään konkreettista tulosta, mutta muokkasi yleistä mielipidettä tulevan koulu-uudistuksen tueksi.

Kansalaiskoulu tulee

Kansalaiskoululaki säädettiin 1957. Se tuli voimaan 1.8.1958, mutta siirtymävaiheen takaraja oli peräti vuodessa 1975. Koulusta tuli kaksivuotinen, mutta siihen sisältyi myös mahdollisuus vapaaehtoiseen kolmanteen vuoteen. Hämeenkyrössä päämääräksi tuli aloittaa kansalaiskoulu yksivuotisena 1.8.1958. Nopeaa aloitusta pohjusti osaltaan Tampereen läntisen piirin uusi ja tarmokas kansakouluntarkastaja Toivo J. Karttunen. Kunnanvaltuusto perusti keväällä 1958 talousopettaja Tuorilan viran lisäksi neljä uutta virkaa: poikien puutyönopettajan, tyttöjen käsityönopettajan, kaupallisten aineiden opettajan sekä poikien metallityön- ja teknisten aineiden opettajan virat. Samalla valtuusto siunasi kunnanhallituksen esitykset koulun sijoituspaikoiksi. Kyröskosken koulun kirjastosta saatiin yksi luokka ja sen ruokasali jaettiin väliseinin teorialuokaksi sekä ompelu- ja kodinhoitoluokiksi. Koulun veistosali ja paja tulivat myös kansalaiskoulun käyttöön. Liikelinja sijoitettiin Kyrölän seuratalon yläkertaan ja maatalouslinja Osaran maamieskoululle. Kyröskoskella opetus toteutettiin ristikkäin siten, että ammattiopettajat hoitivat myös kansakoulun poikien ja tyttöjen käsityön opetuksen kansakoulunopettajien hoitaessa puolestaan kansalaiskoulun yleisaineiden opetuksen.

Oppilaat, joilla oli yli viiden kilometrin koulumatka, saivat lippukirjoja matkustamiseen linja-autossa. Muutama oppilas jouduttiin majoittamaan koulun läheisyyteen, onneksi kaikki kuitenkin sukulaispaikkoihin. Keto-Seppälän linja-auto kyyditsi päivittäin oppilaat Osaralle ja sieltä takaisin Kyröskoskelle.

Kansalaiskoulussa opetettavien aineiden osalta säännökset olivat melko väljät. Kansakoululain mukaan kansalaiskoulun opetussuunnitelmaan tuli kuulua ”asujaimiston elinkeinoelämään keskeisesti liittyviä oppiaineita ja käytännön harjoituksia sekä uskonto ja uskontojen historiaa, yhteiskuntaoppia, äidinkieltä ja kirjallisuutta, kansalaistaitoa ynnä kotitaloutta ja lastenhoitoa…”. Hämeenkyrössä otettiin myös työpaikkaharjoittelu heti käyttöön, tosin aluksi vain liikelinjalla. Viikon 34 tunnista parhaimmillaan jopa 16 saattoi olla työharjoituksia.

Kansakoululautakunta nimesi kansalaiskoulun johtajaksi kesällä 1958 Kyröskosken kansakoulun johtajan Kauko Mäkelän. Hän johti aluksi kahta koulua. Kauko Mäkelä opiskeli kansalaiskoulun opettajaksi lukuvuoden 1960–61 aikana. Tuolloin johtajan tehtäviä hoiti Kerttu Tuorila.

Osaralla hoitivat kaiken opetuksen tuntiopettajina maamieskoulun opettajat. Yleisaineet opetti ensimmäisenä vuonna johtaja Tuomo Linnainmaa ja sen jälkeen opettaja Sirkku Linnainmaa. Kotitalouden opetuksen hoiti alusta alkaen Hillevi Hildén ja puutyöt Kalevi Naskali. Maatilatalouden teorian opetti johtaja Linnainmaa. Muissa aineissa olivat sitten metalli- ja konetalouden opettaja, tilanhoitaja ja muut Osaran opettajat. Maamieskoululta saadun tuntiopettaja-avun voimin hoidettiin kansalaiskoulun maatilatalouslinjan opetus vuoteen 1966, jolloin oma koulutalo valmistui.

Kansalaiskoulun alkuajat olivat puutteellisista tiloista ja hajasijoituksesta huolimatta innostuksen aikaa. Sekä oppilaat että opettajat yrittivät parastaan, elettiin mitä parhaimmassa me-hengessä. Keväisin pystytetty oppilastöiden näyttely oli lukuvuoden kohokohtia. Se sai joka kevät yhtä innostuneen vastaanoton vanhemmilta. Parhaimpina vuosina näyttelyssä kävi 400–500 henkeä. Monena keväänä tytöt esiintyivät lukuvuoden päätösjuhlassa itse valmistamissaan leningeissä. Myös pojat tekivät vaativia töitä: huonekaluja, maitokärryjä, kottureita, puutarhakeinuja ym.

Koulu laajenee kaksivuotiseksi

Kansalaiskoulu johtokunta ja kansakoululautakunta esittivät koulun muuttamista kaksivuotiseksi 1.8.1961 alkaen. Lisätiloiksi esitettiin Heinijärven vanhaa kansakoulurakennusta, johon pienin muutoksin opettaja-asunnossa saataisiin tyttöjen teorialuokka ja kotitalouden opetustilat. Oppilaat Heinijärvelle tulisivat Länsi-Hämeenkyrön 7-luokkalaisista. Kyrölän ravintolasalista saataisiin liikeluokka ja Kyröskoskella tarvittaisiin yksi teorialuokka lisää. Vastaavasti opettajainhuoneeseen siirrettäisiin yksi pieni kansakoululuokka. Kunnanhallitus esitti, että kansalaiskoulua ei laajennettaisi. Kunnanvaltuusto oli toista mieltä, ja päätti 30.6.1961 selvällä ääntenenemmistöllä muuttaa kansalaiskoulun kaksivuotiseksi syyskuun alusta lähtien.

Päätös aiheutti melkoisen kiireen. Samassa valtuuston kokouksessa perustettiin neljä virkaa. Poikien puutyönopettajan virka sekä tyttöjen käsityön ja kotitalouden opettajan viat sijoitettiin Heinijärvelle, kaupallisten aineiden opettajan virka Kyrölään ja yleisaineiden opettajan virka Kyröskoskelle. Seitsemännet luokat siirtyivätkin kansakouluilta kansalaiskouluun. Kaikki heidän koulutarpeensa oli tilattu keväällä omille kouluille. Kirjoja, vihkoja, kumeja, kyniä ym. tarvikkeita keräiltiin sitten kunnan eri kouluilta. Keräystulos ei välttämättä vastannut kyseisestä koulusta kansalaiskouluun siirtyvien määrää…

Syyskuun alussa 1961 kuitenkin aloitettiin. Oppilaita oli 350, heistä kuljetettavia 232. Heinijärvellä opiskelivat Vesajärven, Kaipion, Kuustenlatvan, Haukijärven, Heinijärven ja osittain myös Kirkonkylän seitsemäsluokkalaiset, jotka olivat ns. yleislinjalla. Mukana oli myös maatilatalous, opettajana agronomi Helena Hillu. Heinijärven yleisaineiden opetukseen saatiin erinomainen apu sikäläisiltä kansakoulunopettajilta, Tellervo ja Matti Alangolta. Kansalaiskoulun opettajista Heinijärvellä työskentelivät päätoimisesti Marja-Terttu Reilin ja Pentti Virtanen.

Kaupallinen opetus, ns. liikeluokat, olivat sijoitettuna kirkonkylän Kyrölään 1958–66. Tämä ”vanha Kyrölä” paloi sittemmin 1960-luvun lopussa. Hilkka Mäkinen (nyk. Holm) oli opettaja koko tuon ajan. Hänen parinaan oli 1961–63 Ritva Saarinen (nyk. Pessi) ja vuodesta 1963 alkaen Eila Vorne. Kun Kyrölässä pidettiin viikonloppuisin iltamia ja tansseja, oli lauantain viimeisen tunnin loppuhetket käytettävä pulpettien ja tuolien kasaamiseen määrättyyn paikkaan puffetin nurkassa.

Kokonaisuudessaan kalusto kansalaiskoulun vuokratila-aikoina oli kirjavaa. Muilta kouluilta poistettu kalusto kerättiin Käkelän varastolta ja käytettiin uudelleen. Kyröskosken koulun alakerran kahdessa teorialuokassa istuttiin ensimmäisenä kansalaiskouluvuonna pitkälle kevättalvea keittolan vanhojen pöytien ääressä. Mutta puutteelliset olosuhteet eivät suinkaan intoa laimentaneet.

Myös kevätretket liittyivät kansalaiskoulun opetusohjelmaan. Alkuun tehtiin kolmenkin päivän retkiä. Ahvenenmaa oli usein retkikohteena. Retket olivat lukuvuoden kohokohtia yhdessä työnäyttelyiden kanssa. Monet oppilaspolvet ovat ne varmaan rekisteröineet sinne hauskimmalle puolelle kouluaikaisten muistojen kirjavassa kokoelmassa.

Hämeenkyrön kunnanvaltuusto perusti syyslukukauden alusta 1965 kansalaiskouluun vapaaehtoisen yhdeksännen luokan. Se käsitti aluksi vain liikelinjan, joka oppilaat olivat kolme päivää viikossa koulussa ja kolme päivää työharjoittelussa. Työnantaja maksoivat harjoittelijoille pientä palkkaa. Seuraavan syksynä yhdeksäs luokka laajeni ns. kodintaitolinjalle. Vapaaehtoisena yhdeksäs luokka toimi vuoteen 1974, jolloin se tuli peruskoulun myötä pakolliseksi.

Oman koulurakennuksen suunnittelu

Jo päiväkoulutoimikunta tutki aikanaan tonttivaihtoehtoja uudelle koululle. Vuosien mittaan päättäjät tulivat siihen tulokseen, että kirkonkylän kansakoulun, kansalaiskoulun ja pääkirjaston tilatarpeet ratkaistaan yhteisellä uudisrakennuksella. Koulurakennus päihitti kiireysjärjestyksessä sairaalan laajennuksen yhden äänen turvin. Nykyinen tontti hankittiin 1962 ja saman vuoden joulukuussa kunnanhallitus anoi uuden koulun rakennuslupaa opetusministeriöltä. Rakennuksen suunnittelukilpailuun oli kutsuttu jo syyskuussa neljä arkkitehtia. Suunnittelukilpailu ratkaistiin 15.4.1963. Voittaneen nimimerkin ”Poika eli elämäänsä” takaa paljastui arkkitehti Into Pyykkö avustajineen. Opettajakunta ja kunnanhallitus evästivät vielä arkkitehtia muutamin parannusehdotuksin. Julkisten rakennusten tuonaikaisesta hankalasta rakentamisesta pienenä esimerkkinä mainittakoon, että kouluhallituksen yliarkkitehti M. Enkovaara ilmoitti aluksi, ettei tule hyväksymään suunnitelmaa lähinnä sen yksikerroksisuuden takia. Arkkitehdin ja kunnan edustajien selityskäynti muutti kuitenkin kunnanhallituksen kannan. Hallitilojen ja ruokasalin ahtaus ja yleisökäymälien puute oli tiedossa jo rakennusta tehtäessä. Syynä olivat silloiset huonetilaohjelmat ja pakko soveltaa niitä siten, että neliömetrien ylärajassa pysyttiin.

Koulun rakentaminen ja kalustaminen

Koulun rakennuslupaa ei satu vielä 1963 – valtiovarainministeriön ”välistävedon” vuoksi. Hämeenkyrö pudotettiin alemmas lupajonossa.  Seuraavan vuoden anomusta pohjustettiin ”karvahattulähetystöllä” sekä kouluhallitukseen että opetusministeriöön. Tällä kertaa lupa saatiinkin. Loppuvuodesta järjestetyssä urakkakilpailussa rakennustekniset työ sai tehdäkseen Aaro Havia Oy, sähkötyöt Insinööritoimisto Sähkötyö ja putkityöt Hankkija. Rakennustyöt alkoivat myöhäissyksyllä 1964.

Koulun kalustaminen oli vaativa ja aikaa viepä työ. Kunnanhallituksen täydentämä kalustamistoimikunta aloitti työnsä jo talvella 1965. Siihen kuuluivat Kalle Lehtiniemi (pj), Hilkka Kulmala, Veikko Kynnös, Onni Salonen ja Kauko Mäkelä (sihteeri). Kunnanhallituksen nimeämät asiantuntijajäsenet olivat rakennustarkastaja Keijo Suomi ja ylimestari Arvo Pitkäniemi. Varsinaiset huonekalusteet hankittiin Iskulta ja koneita toimitti eniten Grönblom Oy. Heinäkuun 1966 hoitelivat koulunjohtajat Jaakko Huutoniemi ja Kauko Mäkelä sekä talonmies Jaakko Setälä kaluston vastaanottoa ja sijoitusta uuteen taloon.

Viljakkala tulee mukaan

Neuvottelut Viljakkalan liittymisestä Hämeenkyrön kansalaiskoulupiiriin aloitettiin jo 1965. Tulevaisuutta ajatellen Viljakkalan kunta oli väestöpohjaltaan liian pieni yksikkö ylläpitämään kansalaiskoulua. Sitkeiden neuvottelujen jälkeen päästiin myönteiseen lopputulokseen. Yhteistä kansalaiskoulupiiriä koskeva päätös tehtiin Hämeenkyrön kunnanvaltuuston kokouksessa 31.5.1966. Samoihin aikoihin Viljakkalan päättäjät antoivat siunauksensa asialle. Sopimuksen mukaan kansalaiskoulun johtokuntaan kuului kuusi jäsentä, joista Hämeenkyrö valitsi viisi ja Viljakkala yhden. Viljakkalaa edusti johtokunnassa pitkään kunnanvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Antti Hietaniemi.

Viljakkala maksoi osuuden koulun rakentamiskustannuksista (110 000 markkaa). Käyttökustannukset jaettiin oppilaslukujen mukaisessa suhteessa. Viljakkalan oppilaiden osuus oli keskimäärin viidesosa tai kuudesosa koko oppilasmäärästä.

Myös Mouhijärven mukaantulosta keskusteltiin erityisesti 1969–70. Sekä kouluhallitus että lääninhallitus patistelivat Mouhijärveä yhteistyöhön Hämeenkyrön ja Viljakkalan kanssa peruskoulu-uudistusta suunniteltaessa. Mouhijärvi sai kuitenkin itselleen lopulta oikeuden sekä oman yläasteen että lukion ylläpitoon. Aikuiskasvatuksen puolella sen sijaan saatiin aikaiseksi Hämeenkyrön, Mouhijärven ja Viljakkalan yhteistyö, kun yhteinen kansalaisopisto aloitti toimintansa 1968. Sen toimisto ja suurin osa kirkonkylä harrastuspiireistä löysivät paikkansa keskuskoululta.

Kunnanvaltuusto perusti Hämeenkyröön 1968 kaksiopettajaisen apukoulun. Apukoulu sijoitettiin keskuskoululle ja se nimettiin Veljesmaan kouluksi. Nimi saatiin Loimusaloilta ostetusta Keskuskoulun tontin osasta. Viljakkala tuli mukaan apukoulun piiriin 1970. Kansalaisopiston, apukoulun ja kirjaston lisäksi myös Tampereen NMKY:n musiikkiopisto avasi Hämeenkyrön työpisteen keskuskoululla. Kun koulun voimistelusali oli joka ilta urheiluseurojen käytössä ja koulun muita tiloja vuokrattiin kokoustiloiksi, voidaan kai yhtyä siihen mielipiteeseen, että keskuskoulusta tuli monitoimitalo, jota ei turhaan ja tyhjän pantiksi ole rakennettu.

Maatilatalouden opetus

Koulutyön keskittäminen yhteen paikkaan lopetti paljon tuntiopettajan tilapäistoimia. Niiden tilalle perustettiin kesällä 1966 kaikkiaan kuusi uutta virkaa. Näin koulun virkasuhteessa olevien opettajien määrä nousi 16:een.

Maatalouden linja opiskeli Osaralla vuodet 1958–66. Toiminnan keskittyessä tuli maatilatalouden opettajaksi Simo Kulhua. Koska juuri maatilatalous oppiaineena on kokenut kipeimmät muutokset, on syytä tarkastella sitä tarkemmin. Keskuskoulun yhteyteen rakennettiin kasvihuone. Se oli verraton paikka havainto-opetusta varten. Lisää tilaa saatiin 1967, kun koulu sai myös muovihuoneen. Kyrön puutarha lopettaessa toimintansa syksyllä 1966 ostettiin kaikki sieltä kuljetettava kasvisto koulun kasvihuoneeseen 500 markan hintaan. Kauppaan kuului mm. viiniköynnös, joka tuotti satoa uudessa paikassa monena vuonna.

Kasvihuoneessa viljeltiin syksyllä ja talvella pääasiassa kukkia: krysanteemeja, hyasintteja, narsissia ja tulppaania. Joulun aikaan ylimääräiset kukat myytiin yleisölle. Keväällä ja kesällä viljeltiin tomaattia, kurkkua, tilliä, persiljaa ja kukkia. Koulun keittola sai syksyisin paljon ilmaisia vihanneksia. osa esim. tomaateista myytiin jo ennen koulun alkua kauppoihin ja kunnan laitoksiin, mm. kunnalliskotiin. Kasvihuoneen lisäksi oli puutarhapalsta juurikasveja varten, viinimarja- ja karviaispensaita sekä omenapuitakin.

Vuonna 1969 koulu sai Valmet 500 -traktorin opetustarkoituksiin. Monena keväänä suorittivat 16 vuotta täyttäneet yhdeksäsluokkalaiset traktorikorttinsa koululle varta vasten kutsutulle katsastusmiehelle.

Maatilatalouden opettajan virka oli lakkautettava 1972. Sen jälkeen ainetta hoidettiin taas tuntiopettajavoimin. Maatilatalouden opetus kuihtui lähes kokonaan peruskoulu-uudistuksen yhteydessä. Koulun muovihuone myytiinkin 1974 Osaran maatalousoppilaitokselle. Sama kohtalo tuli koulun lasihuoneelle 1976. Se myytiin huutokaupassa maanviljelijä Klaus Pentille.

Muutos seuraa muutosta

Peruskoulun valmistelutoimet vaativat kuntaa asettamaan koulusuunnittelutoimikunnan ja laatimaan koulusuunnitelman kouluhallituksen tarkastettavaksi. Aluksi toimikuntaan kuuluivat pankinjohtaja Kalle Lehtiniemi (pj), rehtori Väinö Hietikko, kunnanjohtaja Toivo Kemppainen, pienviljelijä Uuno Kuutti, opettaja Jorma Mikkonen ja rehtori Erkki Torkkola ja kansalaiskoulun johtaja Kauko Mäkelä (sihteeri). Vuodesta 1971 sihteerinä toimi Raimo Kallioinen, aluksi kansakoululautakunnan sihteerin ja sittemmin koulutoimenjohtajan ominaisuudessa.

Suunnitelmien ensimmäisenä näkyvänä tuloksena Hämeenkyrön Yhteiskoulu siirtyi kunnalle 1.7.1972 alkaen. Valtioneuvosto määräsi Hämeenkyrön siirtymään hallinnollisesti peruskoulujärjestelmään 1.8.1974 alkaen. Pedagogisesti uudistus oli aloitettu jo aiemmin – matematiikan opetussuunnitelmat uudistettiin 1970 ja englanti tuli pakolliseksi kieleksi 1972. Uuden järjestelmän mukaan kansalaiskoulu ja keskikoulu muodostivat peruskoulun yläasteen ”latvaluokat”, jotka vuosi vuodelta vähenivät niin, että keväällä 1978 sekä viimeinen kansalaiskoulu- että keskikoululuokka pääsee pois yläasteelta. Ensimmäiset peruskoulun suorittaneet oppilaat saivat päästökirjansa keväällä 1979.

Yläasteen rehtorina toimilukuvuodet 1974–77 Kauko Mäkelä ja vararehtorina oli Marja Hakaniemi. Marja Hakaniemi aloitti rehtorina 1.8.1977 ja vararehtoriksi tuli samalla Matti Yrjölä. Yläasteen sijoitus jouduttiin ratkaisemaan niin, että se työskenteli sekä yhteiskoululla että keskuskoululla.

Lopuksi

Kansalaiskoulu oli vain välivaihe oppivelvollisuuskoulu kehityksessä. Sitä tarvittiin – tekisi jossain tapauksissa vieläkin mieli sanoa, että sitä tarvittaisiin edelleen. Mutta se aika on nyt auttamattomasti ohi.

Luulen että opettajatoverini ja tuhannet – lähes kolme tuhatta – entiset kansalaiskoulun oppilaat Hämeenkyrössä yhtyvät ajatukseeni, että kansalaiskoulu puutteistaan huolimatta oli hyvä koulu.

Luulenpa, että joittenkin entisten oppilaiden mielessä väikkyy ”kaipuun sininen kukka” kouluaikoja muistellessa. Niin kai ainakin minulla joskus, kun muistelen viimeistä kahtakymmentä vuottani opettajana.

Kuva Kyrön Joulusta 2001.

Kirjailija Sillanpään nauta

Suomen Kirjailijaliitto päätti 1944 kerätä jäseniltään tekstejä yhteisjulkaisuun. Pakinoitsijana Valentinin nimeä käyttäneen Ensio Rislakin toimittama teos Me kerromme itsestämme pääsi painoteknisten syiden vuoksi ilmestymään vasta 1946. Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U.W. Walakorpi kirjoitti teokseen tarinan nimeltä ”Hurskaan kurjuuden” syntymäsijoilta. Walakorpi oli viettänyt aikaa Hämeenkyrössä kirjailija Eero Alpin vieraana jo 1916 ja palasi kesällä 1918 sisällissodan jälkeen tapaamaan F.E. Sillanpäätä, johon oli tutustunut jo oppikouluaikoinaan. Walakorpi asettui Ala-Vakerille kirjoittamaan vapaussotateoksiaan. Tästä olen kirjoittanut toisaalla blogissani. 

Samaan aikaa Sillanpää kirjoitti Hurskasta kurjuutta. Walakorpi seurasi sen syntyä alusta alkaen:

”Luimme monesti toisillemme iltaisin, mitä päivän kuluessa olimme kirjoittaneet, ja minä muistan elävästi iltahetken, jolloin sain kuulla ”Hurskaan kurjuuden” ensimmäiset liuskat. Aluksi en ehkä täysin ymmärtänyt kuulemaani, sen kansankuvaus oli siksi uutta, niin loitos totutuilta laduilta poikkeavaa. Mutta otteen kipeän persoonallinen sävy vangitsi kuuntelijan oudon lumoavana ja kirpeän satuttavana.”

Walakorpi kertoo, että Sillanpää kirjoitti näennäisen hitaasti, mutta heti valmista. Hänen ei tarvinnut juuri korjata tekstiään. Hän kirjoitti ensin Hurskaan kurjuuden alun ja lopun ja ryhtyi sitten vähitellen täyttämään ”aukkoa”. Teos valmistui neljässä kuukaudessa. Se olisi ehtinyt joulumarkkinoille, mutta kustantaja siirsi sen ilmestymisen helmikuuhun 1919.

Kirjoitustöiden ohessa Walakorpi ja Sillanpää piristivät eloaan mm. maastoretkillä ja uinneilla. Sisällä miehet mittelivät taitojaan sakinpeluussa. Välillä käytiin osuusmeijerin isännöitsijä luona pelaamassa bismarckia. Iltaisin syksymmällä poltettiin ”pirtti-istunnoissa” talon isännän Taavetti Vuorisen presuja, joiden hajunkin olisi pitänyt karkottaa väki kilometrien päähän. Ankaran tupakkapulan takia ei ollut varaa hempeilyyn, Taavetin tuotteet tupruteltiin kiitollisina. Välillä pistäydyttiin katsomassa Sillanpään vanhempia, jotka asuivat Töllinmäessä.

Lehmänhaku

Hämeenkyrön mahti-isäntä Jalmari Raipala seurasi kummityttönsä Sigrid Salomäen ja Sillanpään seurustelua. Aikanaan antoi Jalmari suoran ukaasin aloittelevalle kirjailijalle: – Jos sinä sen tytön nait, niin te saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän yksin ja Sinä saat selkääsi!

Siikri ja Frans Emil avioituivat syksyllä 1916, mutta lehmänkauppa lykkäytyi. Seuraavana kesänä olosuhteet ja tilanteet maassa ja Hämeenkyrössä olivat niin sekaisin, että lehmää tärkeämpääkin ajateltavaa ja tehtävää taisi riittää. Jalmari Raipala muisti lupauksensa ja sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Sillanpää läksi Raipalaan hakemaan lehmää. Walakorpi lähti mukaan. Raipalassa syötiin ja juotiin ja isäntäväen kanssa valikoitiin lehmä. Walakorpi kuvaa suurikokoisen, ruskean, erittäin pitkäsarvisen ja temperamenttirikkaan elikon kuljetusta Ala-Vakerille:

”Tämän 6 – 7 kilometriä käsittävän maantiematkan yksityiskohtia en tarkalleen enää muista, mutta Sillanpää masinistinlakissaan talutti lehmää ja minä ruotama kädessä tallustin sen häntäpuolella. Ilta oli myöhäinen, suvista lämpöä ja tuoksua henkivä, lehmä toisinaan möräsi ääneen, sen häntä huiskui hauskasti, vaellus lenseässä ehtoossa sujui ilmeisesti enemmittä hankaluuksitta, koskapa lehmä niin kuin sen kyyditsijätkin tulivat onnellisesti perille.”  

    

Temperamentikas nauta

Walakorpi oli poissa Hämeenkyröstä seuraavan sydäntalven muutamat kuukaudet, mutta palaili Ala-Vakerille seuraavana keväänä. Kesällä 1919 pidettiin Hämeenkyrössä Pohjois-Hämeen Nuorisoseurain Liiton kesäjuhlat. Kun Walakorvella oli kokemusta niin puhujana, lausujana, seuranäyttelijänä kuin runoilijanakin, pyydettiin häntä laatimaan ja esittämään juhlaruno tilaisuudessa. Walakorpi päätti kokeilla runon lausumista vapaassa luonnossa testatakseen äänensä kantavuutta ja kestävyyttä. Hän hakeutui Ala-Vakerin liepeillä sijainneen hakametsän korkealle kivikkomäellä ja paukutteli sieltä tulemaan runoaan. Sillanpään lehmä sattui olemaan laitumella samoilla sijoilla. Herkkätuntoinen nauta peljästyi suuresti Walakorven vaikuttavaa huutoa metsässä ja säntäsi pakoon veräjät kaataen Ala-Vakerin pihaan. Pako jatkui vielä talon pellolle, eikä kauhistunut nauta tahtonut talttua millään. Tapauksesta juoruiltiin sitten kirkonkylää myöten…

Kesäjuhlien ohjelma. Kyrön Sanomat 18.6.1918

Walakorpi esitti runonsa kello 15 alkaneessa kansanjuhlassa Kyröskosken urheilukentällä. Runon äänekkäästä harjoitussessiosta oli varmasti hyötyä, sillä  lehtijutun mukaa hän joutui pitämään puheensa sadesäässä. Walakorpi itse arveli runonsa saaneen kohtuullisen menestyksen epäedullisista enteistä huolimatta. Juhliin osallistui arviolta parituhatta henkeä.

Walakorven ja Sillanpään lehmän tiet leikkasivat jatkossakin. Walakorpi asettui Hämeenkyröön pysyvästi 1919. Hän osti pienen palstatilan ja avioitui Ala-Vakerin tyttären kanssa vuotta myöhemmin. Sillanpää rakennutti oman Saavutuksensa, ja toverukset asuivat muutaman sadan metrin päässä toistaan. Sillanpään lehmä kävi kesäisin laitumella omassa rannassaan, mutta lähti vähän väliä vierailemaan Walakorville. Elukka ui syvällä laivareitissä kuin Kyröskoski-laiva. Walakorven tontin kohdalla lehmä rantautui säännöllisesti, ehkä hänen lehmänsä houkuttelemana. Sillanpään kanttura ei kuitenkaan jäänyt seurustelemaan Walakorven lehmän kanssa, vaan rynnisti minkä kintuista kerkesi verottamaan kaali- ja porkkanapenkkejä. Walakorpi joutui vahtimaan temperamentikkaan nelijalkaisen edesottamuksia pelastaakseen puutarhansa täystuholta.

Vuoden pari lehmää Saavutuksessa pidettyään Sillanpää myi ruskean sarvipäänsä. Walakorven puutarha oli turvassa.

Lähteet

F.E. Sillanpää. Poika eli elämäänsä. Otava, Helsinki 1953.

U.W. Valakorpi: "Hurskaan kurjuuden" syntysijoilta. Teoksessa Me kerromme itsestämme  (toim. Ensio Rislakki). Suomen Kirjailijaliiton julkaisuja XXVI. Otava, Helsinki1953.

Svinhufvud armahtajana

Valtionhoitajana sisällissodan jälkeen korkeinta valtaa käyttänyt P.E. Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punavangit. Hieman yli kuukautta myöhemmin, 7.12.1918, Svinhufvud armahti lisää punaisia, mm. kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Tämä päätös kosketti noin 17 000 punavankia. Tähän päätökseen oli leivottu sisään myös kaikkien valkoisten puolella toimineiden täydellinen armahtaminen (§ 5). Sanamuoto ”yli sen” osoitti, että myönnettiin laittomuuksia tapahtuneen. Armahdus oli taannehtiva. Päätös tarkoitti käytännössä sitä, ettei murhiin tai pienempiin rikoksiin syyllistyneitä valkoisia ei tuomittu koskaan oikeusistuimissa. Armahdus koski tuhansia, kenties kymmeniätuhansia henkilöitä. Tämä oli Svinhufvudin viimeisiä päätöksi valtionhoitajana. Hän erosi valtionhoitajan tehtävästä 12.12.1918, kun oli päästävä eroon saksalaissuuntauksesta – jota muuten moni tasavaltalainenkin oli kannattanut.

Svinhufvudin päätös on tässä:

Korkeimman vallan haltijan päätös

valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta.

Annettu Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

Tämän vuoden lokakuun 30 päivänä antamallani päätöksellä myönnettiin osanotostaan rikolliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli maan laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen, ehdottomaan vapausrangaistukseen enintään neljäksi vuodeksi tuomituille oikeus päästä ehdonalaiseen vapauteen. Jotta vieläkin osa tuomittuja saisi tilaisuuden palata hyödylliseen ja rauhalliseen toimintaan yhteiskunnassa ja koskei valtion turvallisuus enää vaadi kaikkien niiden rankaisemista, joilla ei ole ollut johtavaa asemaa kapinaliikkeessä, määrään minä, Valtioneuvoston esityksestä ja sen vallan nojalla minkä maan perustuslait korkeimman vallan haltialle myöntävät, seuraavaa:

1) Se erinäisin rajoituksin ja edellytyksin myönnetty rangaistuksen lieventäminen mahdollisimman nopean ehdonalaiseen vapauteen laskemisen kautta, joka korkeimman vallan haltian lokakuun 30 päivänä 1918 antamalla päätöksellä on suotu valtiorikosoikeuksien enintään neljän vuoden vapausrangaistukseen tuomitsemille henkilöille, on samanlaisin rajoituksin ja edellytyksin tuleva niidenkin hyväksi, jotka mainitut tuomioistuimet lainvoimaisilla päätöksillä ovat tuominneet tahi vastedes tuomitsevat taikka joiden rangaistukset Valtiorikosylioikeus alistamisen jälkeen tahi armahtamalla on vahvistanut tahi vastedes vahvistaa enintään kuuden vuoden ehdottomaksi vapausrangaistukseksi.

Sanotussa päätöksessä määrätty kymmenen vuoden aika on nyt puheena olevissa tapauksissa laskettava tästä päivästä.

2) Niiden rangaistusvankien vapausrangaistus, jotka lokakuun 30 päivänä 1918 annetun päätöksen viimeistä edellisessä kappaleessa mainituista syistä jäävät osattomiksi siinä tahi edellä olevan 1 kohdan suomasta ehdonalaisesta vapaudesta, on alennettava kolmannella osalla.

3) Valtiorikosoikeuden päätöksellään ankarampaan kuin edellä 1 kohdassa mainittuun rangaistukseen tuomitseman henkilön rangaistus on alennettava siten, että kuolemanrangaistus vaihdetaan elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi; elinkautinen kuritushuonerangaistus muunnetaan kuritushuoneeksi kahdeksitoista vuodeksi, sekä määräajaksi, yli kuuden vuoden, määrätty vapausrangaistus alennetaan kolmannella osalla.

4) Tänä vuonna puhjenneeseen kapinaan liittyneiden henkilöiden syyttäminen valtiopetoksesta tahi maanpetoksesta taikka rikoksesta julkista viranomaista tai yleistä järjestystä vastaan tahi yleistä vaaraa tuottavasta rikoksesta tahi sellaisesta rikoksesta toisen vapautta vastaan, kuin Rikoslain 25 luvun 1, 9 tai 10 §:ssä sanotaan, kotirauhan rikkomisesta tai laittomasta kotietsinnästä taikka rikoksesta toisen omaisuutta vastaan on raukeava, ellei heitä ole vielä pantu syytteeseen sanotuista rikoksista. Tästä yleisestä armahduksesta jäävät kuitenkin osattomiksi ne, jotka ovat olleet edellä mainittujen rikoksien yllyttäjinä taikka joilla kapinaliikkeessä on ollut johtava asema tahi jotka ovat tekeytyneet syypäiksi murhapolttoon tahi avunantoon sellaiseen rikokseen tai sen yritykseen, niin myös ne, jotka ovat paenneet maan ulkopuolelle eivätkä vielä ole palanneet.

5) Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.

6) Jos joku ennen maaliskuuta 1917 on tehnyt joko valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä, olkoon syyte sellaisesta rikoksesta sekä siitä tuomittu rangaistus rauennut.

7) Edellä määrätty syytteestä vapauttaminen ei estä asianomistajaa eikä hänen oikeudenomistajaansa ajamasta vahingonkorvauskannetta lain mukaan.

Valtioneuvostolla on valta tarpeen tullen antaa tätä päätöstä koskevia selityksiä.

Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.

P.E. Svinhufvud käytti armahdusoikeutta jälleen toimiessaan tasavallan presidenttinä 1931 – 37. Mäntsälän kapinan aikana hän lupasi radiopuheessaan armahduksen kapinoiville rivimiehille. Eduskunta vahvisti presidentin lupauksen säätämällä erillisen armahduslain toukokuussa 1932. Viranomaisten ja oikeuslaitoksen oli kovin hankala saada tuomituksi kapinan johtomiehiäkään. Korkeimman Oikeuden päätöksellä mm. Vihtori Kosola ja K.M. Wallenius selvisivät vuoden ehdollisella tuomiolla.

Walakorven Kapina

U.W. Valakorpi vapaussotakirjailijana

U. W. Walakorpi syntyi 14.8.1886 Alavudella kauppias Haapasen perheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Urho Wiljo Haapanen. Pojan ollessa kahdeksanvuotias muutti perhe Alavudelta Tampereelle. Isä oli toiminut kauppiaana, mutta päätyi Tampereella Lopulta Messukylässä tiilitehtaan johtajaksi. Syksyllä 1899 Urho pyrki ja pääsi oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon, jossa oli oppilaina hämeenkyröläisiä, mm. samalla luokalla muuan häntä pari vuotta nuorempi, lahjakas tölliläisen poika Frans Emil Sillanpää. Lapsuutta näyttää varjostaneen taloudellinen epävarmuus: vanhana Walakorpi totesi isänsä olleen enemmän lukumiehiä kuin kauppias. Walakorpi erosi reaalilyseosta 1903 ollessaan neljännellä luokalla. Taloudellisten syiden lisäksi eroamiseen saattoi vaikuttaa nuoren miehen kasvava kiinnostus kirjallisiin harrastuksiin. Kirjalliset taipumuksensa nuorukainen oli perinyt vanhemmiltaan: lapsuudenkodissa luettiin erittäin paljon. Koulutustaan Walakorpi täydensi vielä yksityisopinnoilla.

Säännöllisen koulunkäynnin jätettyään Walakorpi siirtyi lehtialalle. Tampereen Sanomien toimitussihteeri Erkki Kivijärvi palkkasi hänet lehteen harjoittelijaksi. Vielä samana vuonna Walakorpi siirtyi Hämeenlinnaan sanomalehti Hämettären toimitukseen. Siellä hän tarjoili lyyrisiä runojaan lehteen sellaisia määriä, että päätoimittaja ennätti jo hermostua perusteellisesti. Hämeenlinnassa asuessaan hän tutustui runoilija Larin-Kyöstiin, joka teki suuren vaikutuksen aloittelevaan lehtimieheen ja kirjailijaan. Walakorpi oli jo ennättänyt aloittaa kirjailijanuransa 1904 näytelmällä Juhannusiltana. Vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Syksyisiä säveliä. Ensimmäinen romaani, Marianne, oli vuorossa 1909. Walakorpi mainitsi myöhemmin Larin-Kyöstin vaikutuksen näkyneen selvästi Mariannessa.

Walakorpi kirjoitti ensimmäiset kirjansa omalla nimellään Urho Haapanen. Tuolloin hän oli vielä vakaumukseltaan sosialisti. Uuden Suomettaren kriitikko aloitti 1908 kolme vuotta aiemmin ilmestyneen näytelmän Torpparit arvion  suorasukaisesti: ”Urho Haapanen on sosialisti.” Tosiasiassa Walakorven sosialistinen kausi näyttää päättyneen vuoden 1906 tienoilla. Hän otti kirjailijanimekseen U.W. Valakorpi ja keskittyi toisenlaiseen kirjallisuuteen. Mainostaessaan Walakorven ensimmäistä romaania 1909 käytti kustantaja vielä suluissa myös nimeä Urho Haapanen. Haapasen nuoruusajan tuotannosta hieman lisää toisaalla blogissani.

Saatuaan kohtalaista menestystä päätti Walakorpi heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Panu Rajala on luonnehtinut osuvasti Walakorpea mieheksi, joka kirjoitti ”kottikärryllisen romaaneja”. Vapaana kirjailijana oli pakkokin olla tuottelias. Kiivas tuotantovauhti ei vapauttanut Walakorpea taloushuolista. Usein hän joutui kirjoittamaan kustantajalleen Karistolle rahahuoliensa vuoksi. Liikkeissään Walakorpi oli nopeatempoinen, vaeltava elämäntapa sopi hänelle. Sillanpään mukaan hän ”latasi matkalaukkunsa” ja oli koska tahansa valmis siirtymään uuteen paikkaan romaanejaan kirjoittamaan. Walakorpi kävi Berliinissäkin, vaikka ei ole selvää, mitä hän siellä oikein teki.

Esikuvinaan Walakorpi piti mm. Topeliusta ja Leinoa. Ulkomaisista tärkeimpiä vaikuttajia olivat mm. Hjalmar Söderberg, Knut Hamsun, Heinrich Heine ja Alphonse Daudet. Tärkeimmät kaikista olivat Runeberg ja Kivi: heidän ”kirkas, väkevä ja terve luonnontunteensa ja valoisa maailmankatsomuksensa ovat minua innoittaneet”. Walakorven nuoruudenromaaneissa oli lyyrinen vire, ”jota turhaan koetin voittaa”. Kirjailija itsekin myönsi myöhemmin, että kirjat ilmestyivät liian nopeassa tahdissa. Jotkut romaaneista olivat sangen suosittuja: Sillanpää mainitsi joidenkin painosmäärän nousseen pariinkymmeneen tuhanteen. Menestyksistä huolimatta vapaan kirjailijan elämä ei lyönyt leiville: taloutensa vakauttamiseksi Walakorpi pestautui 1915 Aamulehteen teatteri- ja kirjallisuusarvostelijaksi.

Alkukesästä 1916 Hämeenkyrön kirkonkylän koulun opettajapariskunnan poika Eero Alpi kutsui Walakorven Hämeenkyröön kesäviettoon. Alpi oli itsekin tuolloin kohtalaisen tunnettu kirjailija. Walakorpi viettikin kesän Alpin vieraana asuen tämän kanssa lähellä Laitilan salmea sijaitsevassa Ahtolan talossa. Toverukset kävivät useamman kerran Töllinmäessä Sillanpäätä tapaamassa. Tämä teki sitten vastavierailuja Ahtolaan. Kesä 1916 jäi Walakorven mieleen ”hohtavana väriläikkänä”, ja ilmeisesti jo tuolloin mieleen jäi ajatus paluusta Hämeenkyröön.

Walakorpi saapui seuraavan kerran kesällä 1918. Alun perin ajatus oli vain käydä tervehtimässä Sillanpäätä. Mutta jo matkalla laivarannasta Ala-Vakerille, jossa avioon ennättänyt Sillanpää perheineen asui, kypsyi päätös jäädä Hämeenkyröön pariksi viikoksi. Kun Ala-Vakerilta löytyi tilaa, asettui Walakorpi sinne vuokralle kuten Sillanpääkin. Samassa pihapiirissä asuneet miehet pitivät yhteyttä kiinteästi. Pian viikot muuttuivat kuukausiksi, ja Walakorpi huomasi asettuneensa Hämeenkyröön.

Pohjalaiset nousevat

Sisällissodan alkaessa Walakorpi asui Tampereella. Suojeluskuntalaisen Lehdessä hän kertoi vuoden 1918 lopulla kokemuksiaan otsikolla  Muistelmia hirmupäivien ajalta Tampereella. Walakorpi oleili punavallan alkuaikoina matkustajakoti Hälläpyörässä seuranaan mm. Tampereen teatterin näyttelijöitä ja kirjailija Arvi A. Seppälä. Näyttelijä Jalmari Rinne ilahdutti Walakorpea tuomalla tälle tuliaisiksi kokonaisen leivän. Valkoisten piirittäessä Tamperetta miehet vangittiin. Heidät marssitettiin ensin VPK:n talolle ja sitten Teknillisen Opiston ylimpään kerrokseen. Lopuksi vangit kuljetettiin Yhteiskoulun kellariin. Siellä he olivat vangittuina Tampereen taistelun päättymiseen saakka. Walakorpi kiitti muistelossaan vartiopäällikkönä toiminutta Möller-nimistä miestä, jonka arveli toimillaan pelastaneen vangittujen hengen. Jalmari Rinne kertoi muistelmissaan vankien vaiheista yhtäpitävästi Walakorven kanssa.

Walakorven kynä kulki edelleen joutuisasti. Pohjalaiset nousevat oli runoteos, jonka Walakorpi omisti synnyinseudulleen Etelä-Pohjanmaalle ja sen vapaussankareille kiitollisuudella ja hartaudella. Karisto merkitsi tuohon aikaan teoksiinsa painopäivänkin: 165-sivuiseksi paisunut Pohjalaiset nousevat painettiin elokuun 10 päivänä 1918.

Teos alkaa pohjalaisen isännän Juho Markkilan talossa. Paikalla ovat lauantaisena iltana isän lisäksi viisi vankkaa poikaa: Jussi, Heikki, Aatto, Kalle ja Pentti. Paikalla on heidän lisäkseen emäntä ja talon ottotytär, Anna, josta Walakorpi tekee runoteoksensa keskushenkilön:

”Veri kuuma suonissansa kiertää;

vaikka vain hän onkin ottotytär,

on kuin häness’ ois perheen sielu.”

Kaikki pojat tuntuvat ihastuneen Annan, eniten kuitenkin nuori Pentti, joka on vasta 17-vuotias. Pöydän ääreen keräytyneet perheen miehet tekevät päätöksen lähteä sotimaan venäläisiä ja kapinallisia vastaan. Sunnuntaina lähdettäisiin kirkkoon ehtoolliselle ja maanantaina matkaan. ”Lapsosta ei sotaan”, lausui emäntä Penttiä tarkoittaen. Isä ja muut pojat ovat samaa mieltä, Pentin on jäätävä taloon mieheksi äitinsä ja Annan avuksi. Anna taas moittii katsein ja sanoin Penttiä pelkuriksi, jos tämä kotimieheksi jää. Yöllä Pentti vieraileekin Annan makuukamarissa ja yhteisesti puhutaan tunteista ja sovitaan Pentin lähdöstä: ”On tahto Annan pyhä, ja ma sotahan jo tänä yönä lähden, piittaamatta kielloist’ isän, äidin estelyistä…”. Annan ja Pentin suhteesta tulee näin keskeinen osa teosta. Jo samana yönä Pentti lähtee hiihtämään asemalle liittyäkseen rintamalle matkaaviin joukkoihin:

”Sinne, missä sodan äänet soivat!

Vuoksi Annan, kodin, vuoksi Suomen!”

Isä Juho ja muut veljet lähtevät hekin rintamalle. Runoelma seuraa sitten Annaa, joka joutuu miesten poissa ollessa tekemään rajusti töitä: 15 lantakuormaa päivässä on tinki. Markkilan emäntä on miestään vanhempi ja sairaalloinen, hänestä ei ole apua raskaissa töissä. Lohtua tuo Pentin kirje, jossa hän kertoo perheen miesten olevan elossa.

Teoksen viimeisessä osassa kevät tekee tuloaan. Juho Markkila on kuollut jo aiemmin taisteluissa, samoin pojista Jussi ja Heikki. Sitten kaatuu myös Aatto, joka on Pentin jälkeen Annalle läheisin veljeksistä. Rintamalta tulee tieto, että Pentti on elossa ja korotettu vääpeliksi. Äitipuolelleen Anna tunnustaa katuvansa sitä, että oli lähettämässä Penttiä sotaan. Äitipuoli lohduttaa Annaa:

”Kuka kalleimpansa antaa, hältä

enempää ei voi vaatia kukaan.”

Lopuksi Pentti palaa rintamalta. Käy kuitenkin ilmi, että hän on pahasti haavoittunut ja lähtenyt sairastuvalta koska: ”Tahdoin nähdä sinut, Anna, vielä viimeisen kerran”. Sitten veri syöksyy rinnasta ja Pentti kuolee. Annan alistuva repliikki päättää runoelman:

”Sankariksi tahdoin sinut, Pentti

ja sankariksi tulit! Äiti,

miksi itkisinkään?”

Teoksen vastaanotto

Ensiksi runoelman ehti arvostelemaan Eino Palola Tampereen Sanomissa syyskuun alussa. Hän kuvaili aluksi melko laajasti Walakorven kirjailijanluonnetta ja toteaa tämän päässeen hyvin tuloksiin mm. teoksissa Marianne ja Kesäinen tarina. Näissä hän nimittäin malttanut jättää luonnonkuvailun vähemmälle ja keskittynyt ihmisten sielunelämään, jota Palola piti Walakorven vahvuutena. Pohjalaiset tulevat edusti Palolan mielestä tuttua Walakorpea; lyyrisyys vei ja hautasi alleen toiminnan. Kieli oli tuttua, se viehätti ensikertaista lukijaa, mutta Walakorpi ei pystynyt uudistumaan. Runoelma edusti sitä tasoa, mihin tekijä on noussut, mutta jäi maneeriseksi. Lopuksi Palola esitti selvän vaatimuksen: ”…sellaiselta kirjailijalta kuin Walakorpi, jolla on taattu nimi ja vakiintunut maine, voisi odottaa jo jotain uuttakin: - Sen hän on itselleen ja lukijoilleen velkaa.”

Viljo Tarkiainen arvioi Helsingin Sanomissa Pohjalaisten nousun viikkoa myöhemmin. Hän kiinnitti huomion runoelman Runeberg-vaikutteisiin, erityisesti runoon Pilven veikko. ”Walakorvella on harvinainen sanonnanhelppous ja siitä johtuva sanawuolaus”, todisti Tarkiainen. Runoilija maalasi leveällä siveltimellä, mutta jälki tuli hieman höllää ja ylimalkaista. Aiheen nykyaikaisuudessa ja runojen lyyrisyydessä ei ollut moittimista, mutta sommittelusta puuttuva kiinteys ja aatteellisen alkuperäisyyden puuttuminen riisti runoilta osan viehätystä.

Arvovaltaisia kriitikoita riitti Pohjalaisten nousua arvostelemaan. V.A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä otsikolla Vapaussodan kirjallista jälkisatoa kolme teosta. Walakorven kertova runo oli kirjoitettu viisitahtiseen loppusoinnuttomaan trokeemittaan, samaan kuin Runebergin Pilven veikko. Samaa mitta oli Koskenniemi itsekin käyttänyt kertovissa runoissaan. Hän piti Walakorven 1914 ilmestynyttä kertovaa runoelmaa Tähtiä kohti vapaussotarunoelmaa eheämpänä suorituksena. Koskenniemestä luonnonkuvausten osuus oli liiallinen. Esimerkin hän löysi kevään tulon kuvauksesta: siinä syntyi luonnonkuvauksen sijaan lauseen miitainen luettelo, jossa mainittiin kukat, nurmet, kiurut pääskyt, purot, ladot, näreiköt, vasikat, lampaat, tuulimyllyt jne. Melko penseän arvionsa Koskenniemi päättää toteamukseen, jonka mukaan muutamat kauniit lyyriset yksityiskohdat jäivät kirjan suurimmiksi ansioiksi. Yllättäen ei Koskenniemi puuttunut arviossaan sen enempää teoksen vapaussotateemaan. Ehkä hän piti tässä suhteessa Walakorpea kilpailijana omille vapaussotarunoilleen.

Aamulehdessä pääarvostelija O.A. Kallio arvioi Walakorven teoksen lokakuun alussa. Hän totesi, että aina valpas ja ajankohtainen Walakorpi on ehtinyt tarttua nopeasti vapaussodan tarjoamaan aihepiiriin. Aiheeseen sopi hyvin hänelle tyypillinen aatteellinen paatos, tunteikas romanttisuus ja lyyrillisesti vuolas, herkkä ja kuvarikas kieli. Kallion mukaan Walakorpi hurmioitui liikaa luontokuvauksissaan ja sortui liian laajaan kuvailuun; tämä hidasti juonen ja tapahtumien edistymistä. Toinen hidastaja oli mielialojen ja järkeilyjen tarpeeton kuvailu. Runoelma olisi mielenkiintoisempi, jos Walakorpi olisi hillinnyt lyyrillistä maalailun- ja kuvailunhaluaan. Mutta sellaisenaankin Pohjalaiset nousevat oli Kallion mielestä oivallinen todistus Walakorven runsaista ja herkistä runolahjoista.

Ilmari Kianto – tuo vapaussotakirjailijoista verenhimoisin – puhkesi kritiikittömään ylistysvirteen ”maalaisrunoilijan” teoksesta. Kianto ei tuntenut kirjailijaa henkilökohtaisesti, mutta Vaasa-lehdessä  marraskuun alussa julkaistu arvio nostatti Walakorven ”pyhän tunnustuskirjan” ja ”rintaa repivän muistokirjan” arvoon arvaamattomaan:

”Se on suomalainen runoelma, niin sulosointuinen ja elämän punaisiin verisoluihin kiinni kietoutunut, että jos rupeaisin tekemään vertauksia, suuret runoepäjumalamme kalpenisivat. Ei lähde keneltäkään meistä muista, ei edes… tällaista teosta, sillä Walakorpi näkyy olevan korkeaveisaaja Jumalan armosta ja minä olen taipuvainen uskomaan, että hänen laulussaan Suomen vapaussota on saavuttanut ”korkeimman kaijun”…. Suomi seppelöiköön runoilijansa…”

Kianto ei nimennyt, kuka oli tuo "ei edes", mutta ehkä hän viittasi Leinoon. Jota niin vilpittömästi kadehti, kuten Sillanpäätäkin.

Kapina

Walakorven Kapinaan sisältyy kaksi kapinaa. Kariston 23.10.1918 painetuksi merkitsemä romaani on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Päiväkirjaa pitää Alma Bergman, 21-vuotias joutilas, elämäänsä ja avioliittonsa pettynyt ja kyllästynyt nainen. Hän on avioitunut hetken mielijohteesta maalaiskartanon isännän, Aksel Porraslahden, kanssa kolme vuotta aiemmin. Aviomiestään Alma kuvaa hitaaksi ja kömpelöksi, harvasanaiseksi ja juroksi. Ulkonäkökin on jokseenkin vaatimaton, vaatetus huolittelematon, tanssiminenkin oli työlästä eikä mies osannut oikein hymyilläkään. Kartanonomistajuuden voi sentään laskea positiiviseksi puoleksi. Nuori pankinjohtaja L oli mies, jonka Alma olisi kai kelpuuttanut armaakseen. Eräissä tanssiaisissa pari käy riidaksi yltyvän keskustelun, jossa L myöntää rakastuneensa Almaan intohimoisesti. Rakkaus kuitenkin loppui, kun pankinjohtaja havaitsi Alman keimailunhaluiseksi, turhamaiseksi ja itsekkääksi ihmiseksi, jota liehittelijöiden lauma piiritti. Riidan päätyttyä kostonhaluinen Alma hakeutuu Aksel Porraslahden seuraan ja myöntyy samana iltana tämän kosintaan.

Punakapina tulee mukaan kirjaan, kun pitäjän maamieskoulu ryöstetään ja sen johtaja ammutaan. Tämän jälkeen Aksel alkaa suunnitella vaimonsa lähettämistä turvaan kaupunkiin. Itse hän aikoo kumppaneineen yrittää rintaman läpi valkoisten puolelle. Alma kieltäytyy lähtemästä, syistä, joista ei itsekään tunnu selkoa saavan. Tässä vaiheessa talon vanha pehtori Santti ilmoittaa liittyneensä punakaartiin. Santti perustelee isännälle sosialismiaan sanoen olevansa sisäisetä vakaumuksesta sitä, mitä on. Aksel erottaa kiivaan keskustelun jälkeen Santin.

Kapinallisten ote tiivistyy, kun punakaartilaiset tulevat Porraslahteen etsimään aseita. Joukossa on tehtaan, ”seudun ruttopaiseen”, työläisiä ja venäläisiä, jotka Alman mielestä johtavat joukkoa. Punakaartilaisia Alma kuvaa näin:

”Heidän mukanaan on saliin tunkeutunut jotain mädännyttä, heidän kasvonsa ovat pesemättömät ja heidän vaatteistaan leviää inhoittava löyhkä; katseissa on verestävä loiste, silmät kiiluvat kuin kekäleet, huulet ovat riipuksissa; öljyn, nahan, lian ja rasvan haju ympäröi heitä kuin sakea pilvi; ja jokainoa on aseistettu kiireestä kantapäähän: kiväärejä pistimineen, revolvereja, sotilasmiekkoja; ja jollakulla riippuu vyössään kirves tai tikari, jollakulla veitsi, jonka tuppi on kiireessä unohtunut kotiin.”

Alma aiheuttaa puheillaan tilanteen, jonka surauksena hänen miestään viedään ammuttavaksi. Tuolloin pehtori Santti asettuu vastustamaan teloittajia ja pelastaa Akselin hengen.

Tapauksen jälkeen Aksel seuralaisineen lähtee yrittämään rintaman läpi valkoisten puolelle. Kartanoon jäänyt Alma tarkastelee menneisyyttään ja myöntää pankinjohtaja L:n olleen oikeassa: Alma on ollut itserakas ja kypsymätön huitukka. Seuranaan Almalla on uskollinen palvelija Sanni, joka kertoo Santin käymästä omantunnontaistelusta: velvollisuudentunnosta tämä oli lopulta lähtenyt punakaartiin, jossa oli puhelahjojensa ansiosta kohonnut komppanianpäälliköksi. Pitäjän kirkkoherra vierailee Porraslahdessa ja kertoo punaisten veturinkuljettajana toimivan valkoisten vakooja tuoneen sanan: Porraslahti kumppaneineen on päässyt valkoisten puolelle. Pian veturinkuljettaja löytyy kuitenkin jäältä murhattuna ja kirkkoherran poikakin tuodaan kuolleena pappilaan. Sitten murhataan kirkkoherra ja pappila poltetaan.

Punaisten tappio alkaa olla selvä. Kaartista eronnut Santti saapuu Porraslahteen ja onnistuu puoliväkisin pelastamaan Alman. Uskollinen Sanni surmataan ja kartano poltetaan. Santti kantaa Alman torppaan, johon on kokoontunut suuri joukko sotapakolaisia. Tupaan saapuu Santtia ja Almaa etsiskeleviä punakaartilaisia. Santti paljastaa itsensä ja pelastaa näin Alman. Santti ryöstetään ja ammutaan. Alma on torpassa saanut kuulla huhun, jonka mukaan hänen miehensä on kaatunut. Sekavana Alma hoipertelee maantielle, josta hänet pelastavat. Aksel löytyy elävänä, ja Alma tunnustaa nyt virheensä muistuttaen myös, että Santti on haudattava kunniallisin menoin.

Romaanin päättää 30.5. päivätty Alman kirje Helenalle, Santin uskovaiselle tyttärelle. Kirjeessä Alma hakee papillisin sanakääntein kansallista sovintoa:

”Koettakaamme tehdä terveiksi kaikki nuo särkyneet sydämet. Koettakaamme arpeuttaa haavat umpeen ja vihan ja katkeruuden sijasta kylväkäämme siemeniä rakkauden peltoon… Soikoon sovinnon ja ymmärryksen sävel yli Suomen. Soikoon se sytyttävänä kaikkialla ja kaikkien keskuudessa.”

Kapinan vastaanotto

Eino Palola riensi arviomaan Kapinan Tampereen Sanomissa 12.11. Kuten aina Walakorvella, oli henkilöiden sielunelämän kuvaus pääasia. Kansalaissota kauhuineen oli sivuseikka, vaikkakin oleellinen osa kertomusta. Taiteellisesti ja ajatuksellisesti kyseessä oli Walakorven painavin teos, kun tekijä oli saanut lyyrillisyytensä kuriin. Palolan mielestä Walakorpi vältti sensaatiomaisen mässäilyn väkivallalla, mutta kuvasi silti paikoitellen kuin olisi itse mukana ollut. Kokonaisuutena kirja oli kohottava, toiveita herättävä ja siten paras tähän asti ilmestyneistä kansalaissotaa kuvaavista teoksista.

Muutamaa päivää myöhemmin turkulaisen Uuden Auran Uuden kriitikko J. H-u   totesi Walakorven välttäneen ne karikot, joihin oli aiemmin toistuvasti törmännyt: mm. esityksen vuolauden ja kuvausten epätodellisuuden.  Alman vaikeasti kuvattava luonne oli saatu esiin. Santti oli esillä liikaakin, kirjailija on kriitikon mielestä tämän henkilökuvan kautta koettanut jakaa osapuolten vikoja edes jokseenkin tasan. Sanni sen sijaan uskottava sivuhenkilö. Isäntä Aksel jää sivuun, mutta hänen hieman kömpelö olemuksensa tulee perustelluksi. Walakorven tyylin tuntee, vaikka hän on paljon peittänyt vanhaa pientä romantiikkaa ja lievää liioittelua. Kirjailijalla on vanha taattu lukijakunta, jota arvostelija arvioi Kapinan olevan omiaan laajentamaan.

Seuraavaksi Kapinaan tarttui I. Havu Forssan Lehdessä 20.11. Hänestä Walakorven vanha vika, liiallinen laveus ja eri aineosien suhdattomuus oli siinä määrin kadonnut, että romaani oli epäilemättä hänen parhaansa. Kirjailija oli kyennyt edistymään. Santilla oli teoksessa ehkä liian suuri osa, mutta tekijä oli halunnut tehdä oikeutta myös toiselle puolelle, vaikka muuten kuvaakin hyvin punaista anarkiaa. Havu arvioi kirjan epäilemättä saava laajan lukijakunnan, minkä se ansaitseekin.

Savon Jääkärin nimimerkki W.R. arvioi Walakorven kirjan 24.11. Kriitikon mielestä Walakorpi on ehtymätön ja notkea naisten sielunelämän kuvaaja. Lukuisten naisten päiväkirjojen ja muiden itsepaljastusten sielunelämän kuvaukset taisivat arvostelijan mielestä kuvata tosi asiassa Walakorpea itseään. Kapinaa kriitikko piti avioliittoromaanina. Nainen oli naurettava, mies taas liian hyvä ja jalo. Kahdesta kapinasta oli punakapinaa käsitelty uskottavammin. Tekijä sai esiin monta oivallista piirrettä maalaispunaisista ja puna-aatteen rehellisistä ajajista, jotka eivät horjahtaneet kostoon tai murhaan. Teos oli sujuvasti ja paikoitellen vilkkaasti ja jännittävästi kirjoitettu.

Samana päivänä O.A. Kallio arvioi Kapinan Aamulehdessä. Vapaussodasta oli jo ehtinyt ilmestyä runsaasti kirjallisuutta. Kallio piti Valakorven tapaa käsitellä teemaa onnistuneena. Teoksessa oli kaksi kapinaa rinnakkain. Päähenkilöistä Alma ansaitsisi selkäsaunan, mutta oppii rakastamaan kelpo miestänsä. Kallion mielestä aikaa kului liikaakin Alman mielentilojen esittelyyn. Toinen kapina, punaisten kapina, oli esitetty paljon ripeämmin ja elävämmin vedoin. Kotitarkastukset, raakalaistyöt, murhat ja isännän murhan uhka nousivat esiin uskottavina: olihan kirjoitetussa tamperelaisten kannalta tuttua ja ympäristössä tapahtunutta. Santti henkilönä oli kelvollinen, mutta vielä syvällisemmin olisi voinut käsitellä ”tuon omituisen ruttotaudin alkuaiheita ja sen valtavaa tartuntatehoa”, jotta voitaisiin ymmärtää monien rehellisten ja kunniallisten ihmisten mukaanmeno. Luistavasti ja mielenkiintoisesti sepitetty nais- ja sotaromaani kertoo osaltaan Walakorven joustavuudesta kirjailijana.

Kokkola-lehdessä J. N-i selosti ensin teoksen juonen keskittyen enemmän Alman sielunliikkeiden tarkasteluun kuin kapinaan. Käsillä oli nyt Valakorven paras teos. Aiemmin hänen henkilönsä ovat olleet enimmäkseen verettömiä uneksijoita, jotka ovat eläneet jonkinlaisessa ohennetussa ilmakehässä. Kun on lukenut yhden, on lukenut kaikki. Nyt ei ollut kyseessä lemmenromaani, joita Walakorvella on niin monta omallatunnollaan. Teos päättyy Alman sielulliseen kirkastumiseen, ja se on parhaimpia romaaneja mitä meillä on aikoihin ilmestynyt.

Juuri ennen joulu arvioi nimimerkki L.S. edistyspuolueen vasemmistoa edustavassa Karjalan Aamulehdessä Kapinan. Arvioitsija oli tottunut pitämään Walakorpea keikoilevana tai kiemailevan kirjailijana. Massapsykologian kannalta teos oli ennalta-arvattava: valkoiset olivat valkoisia ilman ainuttakaan varjoa ja punaiset liikkuvat niin pimeässä yössä, ettei siellä erota edes heidän punaisuuttaan. Punaisia aluksi edustanut Santti kirkastui lopussa ”enkelin valkoiseksi”; hän jäi romaanikoristukseksi. Arvostelijan mielestä Walakorpi ei ollutkaan kirjoittanut yhteiskunnallista romaania, vaan avioliittoromaanin. Perinteisesti kirjailija oli ollut enemmän naisten rakastaja kuin ymmärtäjä, mutta nyt hän osoitti varsin suurta ymmärrystäkin. Teos oli Walakorven paras; kapinan puitteissa kuvattu naissielunhistorian tempasi lukijan mukaansa.

Maaseutulehdissä Kapina sai varsin ymmärtäväisen, jopa ylistävän vastaanoton. Pääkaupungissa oli toisin. Helsingin Sanomat ei arvostellut teosta. Uuden Suomen Hugo Jalkanen runttasi tammikuussa Kapinan perusteellisesti. Hänen mukaansa Walakorpi oli tavoittanut jotain ajalle tyypillisen sieluttoman naistyypin olemuksesta, joka on tyypillistä degeneroitujen yläluokkaissukujen edustajille. Alma Bergman oli kuitenkin liian löysästi kokoon hahmoteltu. Juonen jännittely ja esityksen sanavuolaus eivät kyenneet peittämään sielullisen sisällön onttoutta. Teoksen suurimmasta ansiosta Jalkanen antoi tylyn tuomion: ”Se todellakin tuntuu tuollaisen tyhjänpäiväisen, valesielukkaan tyhjäntoimittaja-rouvan kirjoittamalta muistelukirjalta.”

Rafael Koskimies oli Aika-lehdessä armollisempi. Moitteiden ohella hän laski Kapinan ansioiksi herkän eläytymisen Alman mielentiloihin ja arvioi Walakorven tallentaneen vapaussotatalven tunnelman niin, että se palautti asiat mieleen omakohtaisesti sodan kokeneille ja talletti tunnelman kenties tuleville sukupolvillekin. Mutta Koskimies antoi Walakorven molemmista vapaussotateoksista saman muistutuksen kuin aiemmastakin tuotannosta: ”Sanavalmiuden, vuolauden ja helppouden alla kaipaa hänen teoksissaan enemmän intensiivistä, miehisesti elettyä ja punnittua elämää. Tämän synnynnäisen kynänkäyttäjän naisellinen ja epämäärinen mielikuvavarasto ja kirjallinen muoto alkaa jo olla hänen ystävilleenkin luullakseni liian tuttua.”

Sisällissotaa 1920 – 30 -luvuilla käsitellyt kirjallisuus oli valtaosiltaan vapaussotakirjallisuutta. Se koostui muistelmista, dokumenteista tai puolidokumenteista, romaaneista ja runoista. Kirjallisuus käsitteli sotaa voittaneen puolen näkökulmasta. Se oli pateettisen isänmaallista, hengeltään vapaussotureita yksipuolisesti ihannoivaa ja vastapuolta mustamaalaavaa. Hämmästyttävän kirjoitusnopeutensa vuoksi Walakorpi oli kahdella teoksellaan ensimmäisiä vapaussotakirjailijoita. Sillanpää kuvasi 1918 joulupakinassaan Walakorven työvauhtia. Tämä saattoi ulkosalla kysellä Hurskasta kurjuutta paraikaa kirjoittaneelta Sillanpäältä:

”Kuinka monta sivua Sir on tänään kirjoittanut? Minä olen kirjoittanut tänään kaksitoista. Kapinalliset ovat polttaneet kartanon, mutta rouva on pelastunut.”

Eino Palola kertoi arvostelusaan Walakorven kirjoittaneen aiemmin novellin, jossa maalaisasemalla junaa odottanut nainen pohtii kylmennyttä avioliittoaan. Juna on myöhässä, ja äkkiä leviää huhu junaonnettomuudesta. Onnettomuusuutisen synnyttämän kiihkon vallassa nainen tarkastelee aviotaan uudessa valossa, huomaa avioliiton rikkonaisuuden ainakin osaksi omaksi viakseen ja juoksee lopuksi onnettomuudesta pelastuneen miehensä syliin. Nyt Walakorpi on laajentanut tarinaansa ja sijoittaa kansalaissodan kauhut junaonnettomuuden tilalle taustaksi. Palolan huomio tuntuu uskottavalta: se selittää osaltaan teoksen nopean synnyn. Walakorpi kykeni ymppäämään ajankohtaisen sotakuvauksen suosimaansa naisen sielunelämän tarkasteluun.

Kapinassa käytetään väliin melko jyrkkää kieltä punaisista ja siihen on koottu joukko punaisten tuomituimpia toimia: kirkkoherran murha, pappilan ja kartanon polttaminen ja joukko murhatekoja. Santin hahmo edustaa kuitenkin pyrkimystä nähdä kapinan syitä edes jotenkin myös punaisten puolelta. Täydellisiin perättömyyksiin Walakorpi ei sortunut Maila Talvion tapaan. Talvion dokumentaariseksi tarkoitettu teos Kurjet ilmestyi 1919 ja oli arvostelumenestys. Talvion teos huipentui siihen, että punaiset ristiinnaulitsivat kirkkoherran kirkkoonsa ja hänen irti revitty sydämensä naulattiin kirkon ovipieleen. Talvio toisti tässä valkoisten valheellista sotapropagandaa. Vastaavasti tietysti punaisten propaganda levitti yhtä isoja valheita valkoisten toimista. Myöhemmin Talvion kirja on jäänyt vähäiselle arvostuksella hänen parhaisiin teoksiinsa verrattuna. Walakorven teos pyrki loppusanoissaan sovintoon, joka tosin oli voittajan käsitys sovinnon luonteesta. Mm. Ylioppilaslehden arvostelussa tärkein paino asetettiin tälle sovintoajatukselle.

Walakorven kanssa Ala-Vakerilla asuneen Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919. On epäreilua käydä vertaamaan Kapinaa Hurskaaseen kurjuuteen, joka mainitaan Ruotsin Akatemian Nobel-palkintoperusteluissa Sillanpään kirjoista ainoana Nuorena nukkuneen ohella. Uudessa Suomessa Kapinan teilannut Huugo Jalkanen tosin mainitsi Hurskasta kurjuutta arvioidessaan Walakorvenkin. Jalkanen havaitsi kummankin mieltymyksen Hamsuniin ja totesi Sillanpään ottaneen Walakorpea syvällisemmin oppia tästä ”luonnonraikkaasta animaalisuuden runoilijasta”. Jalkasen oli selvästi vaikeuksia tavoittaa Hurskaan kurjuuden merkitystä, arvostelu jäi jotenkin sekavaksi vuodatukseksi. Hurskasta kurjuutta ja Kapinaa rinnakkain lukien on helppo hahmottaa klassikon ja kertakäyttökirjan välinen ero.

Useimmat arvostelijat pitivät Kapinaa Walakorven parhaana teoksena. Walakorpi oli onnistunut kohtuullisesti hillitsemään päävikoinaan pidettyä lyyrisyyttä ja liiallista tunnelmointia. Muutama kriitikko arveli teoksella olevan pysyvääkin arvoa. Näin ei käynyt, mutta toisaalta valtaosa vapaussotakirjallisuudesta on jäänyt vaille kirjallista merkitystä ja vaipunut unhon yöhön. Sillanpää kertoi joulupakinassaan Walakorven suunnittelevan teosta Tampereen valtauksesta, mutta se jäi kirjoittamatta. Walakorpi ei jatkanut vapaussotakirjailijana. Nykylukijan kannalta Huugo Jalkasen tiukka arvostelu Kapinasta osoittaa selvästi teoksen heikkoudet: ihmiskuvat jäävät pinnallisiksi ja sotatapahtumatkin on kuvattu luettelomaisesti.

Walakorpi asettuu Hämeenkyröön

Ala-Vakerilla asustellut jo 30 vuoden ikäpyykin ohittanut Walakorpi osti 1919 Laitilan salmen rannalta Kaarle Linnen perikunnan talon. Linnen talo oli toiminut kapinan aikana toiminut punaisten esikunta – Hurskaassa kurjuudessa se oli esiintynyt Rinnen talona. Samana vuonna hän otti kirjailijanimensä viralliseksi nimekseen. Vuotta myöhemmin Walakorpi solmi avioliiton Ala-Vakerin talon tyttären, Elli Esteri Vuorisen kanssa. Perhe alkoi kasvaa, ja Walakorven vaellusvuodet olivat ohi.

Walakorpi valittiin vuoden 1922 alussa lakkautetun Kyrön Sanomien jatkajaksi perustetun Hämeenkyrön Sanomien päätoimittajaksi. Hänellä oli kosolti kokemusta käytännön lehtityöstä, ja Walakorven johdoilla lehti vakiinnutti asemansa myös taloudellisesti. Walakorpi päätoimitti Hämeenkyrön Sanomia kodissaan kuolemaansa vuoteen 1957 asti. Lehtityön ja pientilan hoidon ohella hän osallistui paikallisiin kulttuuririentoihin: hän toimi nuorisoseurassa näytelmien ohjajana, näyttelijänä, juhlapuhujana ja lausujana. Walakorpi oli mukana mm. suojeluskuntatoiminnassa, urheilu- ja liikuntakasvatustoiminnassa sekä käynnistämässä Hämeenkyrön Museo- ja kotiseutuyhdistystä (nykyistä Hämeenkyrö-Seuraa). Lisäksi hän kirjoitti teatteri- ja kirja-arvosteluja Tampereen Sanomiin.

Lehtityö ja lukuisat luottamustehtävät hidastivat tuotteliaisuutta kirjallisella rintamalla. Dramaattisten rakkaus- ja romahdustarinoiden sijaan Walakorpi kirjoitteli entiseen verrattuna verkkaiseen tahtiin opettavaisia seuranäytelmiä. ”Edistysseurojemme näytelmäharrastus on niin suuri, että polttoaineeksi kelpaavat heikotkin tuotteet”, kommentoi tekijä itse tuotteitaan hieman vähättelevään sävyyn. Totta olikin, että osa näistä näytelmistä oli yksinäytöksisiä, lyhyitä kuvaelmia, joiden esittämiseen tarvittiin vain muutama näyttelijä. Ne sopivat keveydessään hyvin maaseudun vaatimattimille seuranäyttämöille.

Vuonna 1944 Walakorpi sai eräässä romaanikilpailussa kolmannen palkinnon romaanillaan Huhtikuun yö. Tämä käynnisti hänen kirjailijanurallaan myöhäisen, mutta varsin tuotteliaan vaiheen. Hän kirjoitti pari näytelmää ja puolentusinaa romaania. Niistä viimeinen, Opettaja Piitan uusi vaimo, ilmestyi 1951. Viimeisessä romaanissaan Walakorpi osoitti myös keljuilijanlahjansa. Aikalaisten oli helppo tunnistaa opettaja Piitan esikuva, eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, joka oli kunnallisten ja kirkollisten toimien lisäksi osallistunut kaikkeen mahdolliseen yhdistystoimintaan pitäjässä. Yhtenä erikoisuutena mainittiin, että Piitalla oli ollut taipumus jättää kansakoulun viimeisillä luokilla hiihtokisoissa menestyneitä oppilaita luokalleen varmistaakseen opinahjonsa menestyksen seuraavan talven koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Tähänkin tarinaan Walakorpi sommitteli sentään auvoisan lopun. Myöhäiskauden tuotoksensa kirjoittaja määritteli kyläromaaniksi. Ne olivat vaivatonta ajanvietekirjallisuutta. Kuten kirjailija itse viimeisistä teoksista sanoi: ”… ne ovat synnynnäisen, iän ja kokemusten vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän kirkastaneen elämänmyönteisyyteni tulosta.”

Walakorven seuranäytelmät ovat jääneet pölyttymään nuoriso- ja näytelmäseurojen arkistoon, mutta kertaalleen hän pääsi parrasvaloihin nuoruudenystävänsä Sillanpään lapsuuden pihapiiriin. Maire Martikainen dramatisoi Huhtikuun yön Myllykolun kesäteatteriin näytelmäksi1991.

Walakorpi myönsi vielä aikuisiällä kaivanneensa Pohjanmaalle, vaikka oli lähtenyt sieltä jo kahdeksanvuotiaana. Waldemar Rantoja otti hänet syntyperänsä takia mukaan 1935 ilmestyneeseen teokseensa Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Rantoja  totesi Walakorven synnyinheimonsa sisulla, tarmolla ja itsepäisyydellä toimineen pitkiä aikoja vapaana kirjailijana. Tämä kuitenkin pakotti hänet tuotteliaisuuteen, joka ylitti hänen henkisen kantovoimansa. Siksi laaja tuotanto ei noussut taiteellisesti kestäväksi lukuunottamatta yksittäisiä runoja ja novelleja.

Hämeenkyrön luontoon Walakorpi hurmaantui, mutta ihmiset ja kieli näyttävät jääneen hänelle vieraiksi. Walakorpi itse totesi muuttuneensa vuosien mittaan yhä enemmän maalaiseksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Maaseudun leppoisan tyyni ja rauhallinen ilmapiiri oli silti sisäisesti rikasta ja vaihtelevaa. Walakorpi ei kirjailijana yltänyt sillanpääläisiin sfääreihin, mutta näyttää saavuttaneen henkisen tasapainon ja elämänonnen.

Panu Rajala toimitti 1986 Walakorven Hämeenkyröön Sanomista kirjoittamista pakinoista kokoelman Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Teos antaa oivallisen yhteenvedon Walakorven tavasta kuvata maalaispitäjän maisemia, ajankohtaisia ilmiöitä ja tapauksia. Sieltä löytyy myös Walakorven rakkaudentunnustus uudelle kotiseudulleen:

”Vuosien kuluessa minulle on käynyt yhä varmemmaksi tietoisuus, että taivas ei kaarru missään niin korkealle kuin täällä, että vesi ei kimmellä missään niin kirkkaana ja että kuhilas ei ole missään niin kaunis kuin se on Kyrön vainioilla.”

Lähteet:

Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: U. W. Walakorpi, s. 536-542. WSOY 1954.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste, Hämeenkyrö 1992.

Panu Rajala: U.W. Walakorpi nuoruudenkirjeittensä valossa. Kyrön Joulu, 1986

Waldemar Rantoja: Eteläpohjalaisia kirjailijoita. Porvoo, 1935.

Jalmari Rinne: Muistelija. Otava 1985.

U.W. Walakorpi: Kapina. Karisto, 1918.

U.W. Walakorpi: Opettaja Piitan uusi vaimo. Karisto, 1951.

U.W. Walakorpi: Pilkistyksiä Hämeenkyröön ja lähiseudulle. Koonnut ja esipuheen kirjoittanut Panu Rajala. Oy Hämeenkyrön Sanomat, 1986.

U.W. Walakorpi: Pohjalaiset nousevat. Karisto, 1918.

Viittaukset digitoituihin sanomalehtiin olen merkinnyt linkkeinä tekstiin.

Karisto alkoi julkaista 1919 uusintapainoksina Walakorven vanhoja teoksia. Esikoisromaani Mariannesta ilmestyi Walakorven kuvalla varustettuna kolmas painos.

Kuva Walakorvesta ilmestyi Joulutunnelmia-lehdessä 1.12.1918. Kuva liittyy Sillanpään juttuun Walakorvesta.

Ala-Vakerin pihassa kirjailijat Sillanpää ja Walakorpi sekä talon isäntä ja emäntä. Myös tämä kuva Joulutunnelmia-lehdestä.