Kunnallisvaalitaistelua Hämeenkyrössä 1930-luvulla

Kunnalliselämä muuttui itsenäistyneessä Suomessa perusteellisesti, kun 1919 valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella ensimmäiset kunnanvaltuustot. Aiemmin kunnalliseen päätöksentekoon pääsivät osallistumaan vain veroa maksavat kuntalaiset. Hämeenkyrön ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin kolmeksi vuodeksi 7.1.1919 pidetyissä vaaleissa. Siinä äänestämisellä ei tosin ollut merkitystä, sillä kauppias T.V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo olivat laatineet ainoan ehdokaslistan, johon oli koottu ehdokkaita eri puolilta pitäjää valtuuston jäsenmäärän verran eli 27 miestä.

Sisällisodan jälkeen vasemmisto pystyi asettamaan ehdokkaita Hämeenkyrössä toisiin kunnallisvaaleihin, jotka pidettiin jo 1920. Tuolloisen lainsäädännön mukaan kolmasosa kunnanvaltuuston jäsenistä oli vuosittain erivuoroisia. Täytevaaleja piti siis järjestää joka vuosi. Tämä aiheutti vaaliväsymystä, joten 1926 lähtien lakia muutettiin niin, että valtuusto valittiin aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Hämeenkyrön valtuustossa oli melko selvä oikeistoenemmistö vuoteen 1929 asti: tuolloin sosialidemokraatit onnistivat saamaan 12 valtuutettu oikeiston 11 vastaan. Näissä joulukuussa 1928 järjestetyissä vaaleissa äänestysaktiivisuus pitäjässä jäi alhaiseksi, vain 30,8 % äänesti. Paljoa sen parempia lukemia ei saavutettu aiemmissakaan vaaleissa.

Kommunistien toimintaa laittomin keinoin vastustava lapuanliike aloitti toimintansa 1929 ja alkoi pian vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. Valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakeihin tehtiin muutoksia, joiden tarkoituksena oli estää kommunistien osallistuminen vaaleihin. Kunnallislakeihin tehdyillä muutoksilla rajoitettiin vaalikelpoisuutta siten, että ehdokkaiksi ei voitu hyväksyä henkilöä, joka "kuuluu sellaiseen yhdistykseen, järjestöön tai muuhun yhteenliittymään, joka toimii Suomen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi tahi tarkoittaa tällaisen toiminnan edistämistä tai tukemista välillisesti tai välittömästi, taikka joka kolmen lähinnä edellisen vuoden kuluessa on työskennellyt sellaisen yhteenliittymän hyväksi tai muulla tavoin edistänyt mainittuun tarkoitukseen tähtäävää toimintaa". Vuoden 1928 kunnallisvaaleissa valtuustoihin oli tullut valituiksi useita valtuutettuja, joiden lainmuutoksen jälkeen katsottiin olevan vailla vaalikelpoisuutta. Jotta nämä edustajat saataisiin vaalikelvottomiksi ja valtuustoista pois, vaalit järjestettiin ennenaikaisina jo kahden vuoden valtuustokauden jälkeen joulukuussa 1930.

Lapuanliikkeen toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser vaati 11.8.1930 valtuuston kokouksen aluksi valtuuston kommunistisia jäseniä poistumaan ”valtuuston säännöllisen toiminnan turvaamiseksi”. Nähtävästi odotettiin lapualaisten aikovan muuten poistaa kokouksesta koko sosialidemokraattisen ryhmän. Matti Hakala, Kustaa Koivula-Kotakorpi, Pertti Rapio ja Vilho Koskinen poistuivat kokouksesta sosialidemokraattisen ryhmän enemmistöpäätöksen velvoittamana. Ennen lähtöään miehet vielä kielsivät olevansa kommunisteja.

Vaalit 1930 ja 1933

Joulukuussa 1930 pidetyissä vaaleissa oikeisto sai selvän enemmistön valtuustoon. Varsinaiselta porvariston yhteislistalta valittiin 13 valtuutettua, kun SDP:n paikkamääräksi tuli 8. Lisäksi vähäosaisten talonpoikien edunajajaksi perustettu Suomen pienviljelijäin puolue sai 2 edustajaa valtuustoon. Pienvuljelijäin puolue oli talousohjelmaltaan melko vasemmistolainen, populistinen ja "herravihainen". Useimmat sen kannattajat olivat kuitenkin arvoiltaan varsin konservatiivisia. Populistipuoletta on hankala sijoittaa oikeisto-vasemmisto -akselille. Puolueen voi katsoa kuuluneen oikeistoon, joten voimasuhteet valtuustossa olivat sen hyväksi 15 - 8. Tosin esim. Aamulehti laski puolueen kuuluvan vasemmistoon. Äänestysprosentti nousi selvästi edellisistä vaaleista, se oli 38,8%. Oikeiston äänimäärä kasvoi, mutta ahtaalle joutunut vasemmisto menetti lähes 200 ääntä. Sosialidemokraateilla oli silti määrävähemmistö valtuustossa.

Seuraavat vaalit pidettiin normaalin aikataulun mukaan joulukuussa 1933. SDP sai yhden lisäpaikan (9) ja vastaavasti porvarien yhteislista menetti yhden (14). Pienviljelijäpuolue säilytti 2 paikkaansa. Äänestysprosentista ei ollut mainintoja sanomalehdissä eikä virallisisa tilastoissakaan.

Oikeiston yhteislistan nimenä 1933 oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Myös pienviljelipuolueella oli vaalimainos paikallislehdessä ennen vaaleja. SDP:n mainosta ei olut lehdessä.

Kunnanvaltuutetut 1934-36.

Vaalitaistelua 1936

Juliste Työväen Arkiston kokoelmissa. Verkossa täällä.

Näin repäisevällä julisteellä läksi SDP Hämeenkyrön kuntavaalitaisteluun 1936. Yksi vaalijulisteen ideoijista oli varmasti Pertti Rapio, joka oli yksi 1930 valtuustosta poistetuista. Sosialistiset ajatukset tulivat 1902 syntyneelle  Rapiolle isänperintönä. Iivari Juho Rapio oli Hämeenkyrön punakaartin johtomiehiä. Hänet tuomittiin Valtiorikosylioikeudessa elinkautiseen vankeuteen, josta hän vapautui armahduslakien ansiosta 1922. Samana vuonna torpparivapautus ulotettiin koskemaan myös pappiloiden torppia. Näin Rapiosta tuli itsenäinen maatila.

Pertti Rapio oli sisällissodan aikoihin 16-vuotias. Koska torppa oli lähellä rintamalinjaa, joutui perhe pakenemaan nahkuri Tuomiselle Prenttiin. Pertti Rapio joutui kuitenkin käymään päivittäin kotona ruokimassa ja hoitamassa karjaa. Valkoisten edetessä Mannanmäellä pakeni perhe Maarianpäivän aattona 22.3. äidin veljen luokse Mustaankylään Rajalan torppaan. Kauemmaksi ei voitu lähteä, kun karja piti käydä päivittäin hoitamassa. Parisen viikkoa perhe piilotteli Rajalassa, sitten rohjettiin palata takaisin. Isä Iivari oli lähtenyt pakomatkalle muiden Hämeenkyrön punaisten lailla kohti Etelä-Suomea. 

Pertti Rapio tuli valituksi Hämeenkyrön kunnanvaltuustoon 23-vuotiaana jo 1925. Vuosina 1926-27 hän opiskeli Työväen Aktemiassa. Rapio edusti sosialidemokraattisessa Kyröskosken Työväenyhdistyksessä vasemmistososialistista tai  kommunistista ajattelutapaa. Pienessä yhdistyksessä ei varsinaisia suuntataisteluja käyty; pikemmin ristiriitoja ja valtataistelua koetettiin välttää. SDP:n puoluetoimikunnan määräyksestä Rapio kuitenkin erotettiin yhdistyksestä 1929. Syynä oli varmaankin se, että Rapio oli 1929 eduskuntavaaleissa ehdokkaana Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliiton listoilla. Vuotta myöhemmin hänet erotettiin puoluekokouksen päätöksellä SDP:stä. Rapio oli jo tuolloin Etsivän keskuspoliisin (nykyisin Suojelupoliisi) listoilla; Työväenjärjestöjen Tiedonantajan mukaan Rapio joutui "ohranakuulustelujen" kohteeksi maaliskuussa 1930.

Pertti Rapion paluu valtuustoon mahdollistui 1936, kun SDP otti hänet puolueen jäseneksi puoluekokouksessaan. Rapio osallistuikin aktiivisesti kunnallisvaalikampanjaan. Aiemmin ei sanomalehtiä käytetty Hämeenkyrön sosialidemokraattien vaalikampanjaoisa, mutta nyt Rapio kirjoitti Kansan Lehteen 7.11.1936 nimimerkillä P.R. vetoomuksen Hämeenkyrön palkkatyöläisiin ja pienviljelijöihin. Alaotsikkona oli "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!" Siinä hän korosti palkkatyöläisten ja pienviljelijöisen etujen yhtäläisyyttä. Kunnanvaltuustoon tuli saada vasemmistoenemmistö, että johtoelimiin ja mm. verolautakuntaan saataisiin työväestön edustus takaamaan, että verotus tapahtuisi tasasuhtaisesti veronmaksajain tuloihin nähden. 

Vasemmiston ongelmana oli saada kannattajansa äänestämään kuntavaaleissa. Pertti Rapion mukaan SDP oli saanut Hämeenkyrössä saman vuoden eduskuntavaaleissa 1474 ääntä ja yhtyneet porvarit 918 ääntä. Tällä perusteella sosialistien pitäisi kyetä voittamaan kuntavaalitkin. Tässä Rapio kyllä oikoi tuloksia, kuten vaalipropagandassa tavallista onkin. Hän näkyy käyttäneen porvareiden äänimääränä maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen yhteenlaskettuja lukemia. Pois jäivät IKL:n ja Suomen pienviljelijäin puolueen äänet. Kumpikin ryhmä sai sattumalta yhtä paljon ääniä, 177. Yhteensä puolueiden äänimäärä oli 354. Joka tapauksessa SDP sai vaalissa enemmän ääniä (53,5%) kuin koko oikeisto. Rapio näyttää käyttäneen sanomalehdissä heti vaalin jälkeen esitettyjä äänimääriä. Lopulliset viralliset tulokset ovat nähtävissä täällä.

Kirjoituksessaan Rapio muistutti, kuinka silloinen ja nykyinen valtuutettu Fraser oli lapuanliikkeen nimissä "puhdistanut" valtuustoa viisi vuotta aiemmin. Nyt olisi aika murtaa lapualaisten yliote ja saada valtuustoon sosialistien enemmistö. Koska porvarien listoilla oli myös pienviljelijöitä, piti heidän äänestämistään varoa. Lopuksi Rapio vaati kaikkia lehden lukijoita levittämään tietoa vaaleista työväenlehtiä lukemattomien keskuuteen. Nukkuvien puolue oli herätettävä. Kyröskosken tehtaan työläisille Rapiolla oli erikseen asiaa: moni heistä ei potkujen pelossa uskaltanut kirjoittaa nimeään valtsijayhdistyksen papereihin. "Uskaltanette kai käydä äänestämässä, kun se toimitus on salainen?" "Työhön vaalivoittomme hyväksi tunnuksella: Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi!", päätti Rapio kirjoituksensa.

Pertti Rapio. Kuvan lähde Vasen Kaista

Nähtävästi Rapio oli uudestaan asialla Kansan Lehdessä 28.11. julkaistussa jutussa. Siinä toistettiin samoja teemoja kuin aiemmassa vetoomuksessa palkkatyöläisille ja pienviljelijöille. Kirjoittaja valitti myös vastapuolen ryhtyneen käyttämään "kakaramaisia keinoja" vaalitaistelussa: SDP:n vaalijulisteita oli revitty jopa päiväsaikaan, kun muiden julisteet olivat saaneet olla rauhassa. Kyseinen lehden  numero oli tavallista laajempi, se oli omistettu kunnallisvaalelle. Lehden levikkialueen jokaisesta kunnasta oli ilmeisesti juttu vaalivalmisteluista. 

Hämeenkyröstä oli toinenkin, oletettavasti Rapion kirjoittama juttu. Nimimerkki "Mukana ollut" käytti otsikkoa "Hämeenkyrön vaalivalmistelurintaman tiedot myönteisiä". Arvostelun kohteena oli erityisesti IKL, jonka edustaja oli vaalitilaisuudessa väittänyt, että köyhyys on ihmisen oma asia; "joka ei osaa menojaan järjestää tulojensa mukaan, on köyhä ja laiskuuden takia ihmisiä työttömänä on". Köyhyyden ja työttömyyden poistamista varten lienee liikkeen hengenmiehen Simojoen suunnitelmissa varattu Heinäsaari, huomautti kirjoittaja. - Tällä hän viittasi IKL:n kansanedustajan ja nuorisojärjestö Sinimustien johtajan Elias Simojoen aiheuttamaan skandaaliin. Simojoen kirjeitä oli rikostutkinnan kautta päässyt julkisuuteen. Niin sanotussa Heinäsaari-kirjeessään hän uhosi, että hänen poliittiset vastustajansa päätyisivät Petsamon edustalle Jäämeren Heinäsaarille perustettavaan keskitysleiriin. Nämä Simojokeen kyseenalaistajat saisivat ”viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnella Sinimustien tahdikkaita askeleita vartiotulien ääreltä”. Simojoen yhteydet Viron epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen tulivat ilmi ja Sinimustat-järjestö lakkautettiin. Puheenvuoroissaan korkeaa moraaliaan julistanut pastori puheli poliisikuulusteluissa puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Simojoki joutuikin poliittisten vastustajien ankaraan ryöpytykseen. Hänestä tehtiin valtakunnan suurin kaksinaismoralisti ja valehtelijoiden ennätysmies.

Kansakouluja on liikaa ja kunnalliskotimme on liian hyvä, näin väitti kirjoittaja porvaripuolueisiin kuuluneen Suomen pienviljelijäpuolueen edustajien sanoneen vaalitilaisuudessa. Kirjoittaja totesi, että juuri vähävaraisten lapsille kansakoulu ovat tärkeitä, sillä "rikkaat voivat kustantaa lapsensa vaikka Hitlerin koulutettavaksi". Hämeenkyrön porvarillisen vaaliliiton tunnuksena oli "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien mielestä köyhäin- ja lastenhoitoon kohdistettu säästäväisyys ei ollut oikeaa säästäväisyyttä. Säästäväisyydeksi sanottiin kuulemma porvarien keskuudessa sitäkin, että he "saavat käyttää kunnan varoja ampumaurheilua harrastavan järjestönsä hyväksi". - Tällä viitettiin tietysti kunnan suojeluskunnalle maksamaan määrärahaan. Sehän oli oikeastaan "ainoa puoluekysymys koko kunnallisessa elämässä", kuten SDP:n valtuustoryhmä 1927 totesi. Määräraha hyväksyttiin valtuustossa vuosittain SDP vastustuksesta huolimatta. Vuosina 1929-30 se korvattiin vasemmistoenemmistöisen valtuuston aikana työttömyyden lieventämiseen käytettävällä määrärahalla. 

SDP:n vaalijulisteiden repimisen "Mukana ollut" käänsi puolueensa eduksi: niiden repimisestä seurannut puhe levisi nopeammin kuin julisteiden rauhaan jättäminen. Vielä kirjoittaja kehotti jättämään vastustajien julisteet rauhaan, vaikka ne olisivat "iikollin kuolinkellojen tai muiden kauhua herättävien kuvien täyttämiä". "Taistelu kutsukoon jokaista käyttämään asettaan, vaalilippua!", päätti "Mukana ollut" juttunsa. Kirjoituksesta ilmeni, että SDP:llä oli toinenkin vaalijuliste. Samoin porvarillisella puolella oli omat vaalimainoksensa. Niistä en ole kuvia löytänyt. Mahtaisiko jollain lukijalla olla?

Porvarilliselta puolelta vastinetta kirjoituksiin tuli Aamulehdessä 1.12.1936. Hämeenkyrön ja sen veronmaksajien "punastuttamiseeen" tähtäävät julisteet saivat kyytiä. Hämeenkyrön kuntatalous todistettiin hyvin hoidetuksi, varsinkin jos sitä verrataan monen sosialistien hallitseman kunnan talouteen. Taloutta oli hoidettu edellisen kuuden vuoden aikana asiantuntevasti, vastuullisesti ja tasapuolisesti. Kunnan uudelleen punaiseksi maalaamisesta oli kirjoittajan helppo viitata vuosien 1917-18 tapahtumiin. Hän uskoi, että äänestäjät muistivat vielä hyvin, kuinka punaisten johtajat valtaansa käyttivät silloin: kauheata kaikkia kohtaan, mutta eniten omiensa vahingoksi.  Veromaksajien varoja kykenevät vastuullisesti käyttämään vain kunnallisasioita tuntevat ja niihin epäitsekkäästi suhtautuvat miehet. Tällaiset miehet löytyvät yksinomaan listalta, jonka tunnuksena on "Säästäväisyyttä kunnan menoissa". Sosialistien vaaliliitosta taas löytyisi miehiä, jotka hoitaisivat asioita omien ja puolue-etujensa mukaisesti. Eikä heillä ole koeteltua kuntoa eikä edes kykyä perehtyä kunnallisiin tehtäviin, saati sitten niitä hoitaa. Kirjoittaja käytti nimimerkki "Veronmaksaja". Se olikin suosittu nimerkki oikeiston keskuudessa. Nimimerkkiä käyttivät samassa lehdessä myös Virtain ja Kuhmoisten oikeiston listoja suositelleet kirjoittajat. 

Tuohon aikaan paikallislehti ei ottanut kantaa kunnallisvaaleihin. Tietysti Hämeenkyrön Sanomat oli perin juurin porvarillinen lehti, mutta päivänpoliittista keskustelua siinä ei käyty. Marraskuussa lehdessä julkaistiin keskusvaalilautakunnan kustantama vaalilippu, josta selvisivät ehdokkaat, Tuolloin äänestäminen vaalissa tapahtui nimenomaan tämän vaalilipun avulla, siihen vedettiin kuuluisa punainen viiva valitun ehdokaslistan kohdalle. Hämeenkyrössä oli viisi äänestysaluetta, joiden vaalilautakunnat ilmoittelivat lehdessä äänestyspaikkansa  ja -aikansa. Tältä näytti vaalilippu:

Viikkoa ennen vaali oli paikallislehdessä SDP:n ja porvarilistan vaalimainos. Pienviljelijöiden vaaliliiton rahat eivät ilmeisesti riittäneet lehtimainokseen.

Vaalitulos julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa 11.12.1936. Valtuustoon valittiin 12 oikeiston edustajaa (1451 ääntä), 10 SDP:n edustajaa (1239 ääntä) ja 1 Pienviljelijöiden listan edustaja (168) ääntä. Äänestysaktiivisuus oli 59,44%. Vaalien ääniharava oli Pertti Rapio.

Vaalien jälkeen

Tyylistä päätellen Rapio oli asialla, kun Kansan Lehdessä ilmestyi 15.12.1936 Kirje Hämeenkyröstä, alaotsikkona Vaalitaistelun jälkeen. Siinä kirjoittaja todisteli sosialidemokraattien käyneen vaalitaistelua rehellisiä menettelytapoja käyttäen. Porvarien vaaliagitaatio taas oli ollut yhtä räävitöntä kuin surkuteltavaakin: he jakoivat sosialidemokrattien ehdokkaita solvaavia lentolehtisiä pitkin pitäjää. Eräässä "tekeleessä" oli mm. tällainen teksti: "Oletteko kuulleet julistuksen, että Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi. Milloinka Hämeenkyrö on ollut ennen punainen? Vuosina 17 - 18." Sitten seurasi kauhukuvauksia punaisten vallasta, leimattiin ehdokkaat ryssän kätyreiksi ja pidettiin heitä kykenemättöminä hoitamaan kunnan asioita. Kirjoittaja huomautti, että Hämeenkyrö oli punainen viimeksi 1930, kun työväestöllä oli enemmistö valtuustossa. Se enemmistö päättyi, kun porvaristo tuona muilutusvuonna teki valtuustosta tyngän karkottamalla osan SDP:n valtuutetuista. Vaalijulisteessa siis vain kehotettiin äänestämään sosialidemokraatteja, että valtuustoon tulisi vasemmistoenemmistö. Lisäksi porvarit lausuivat "vaalitöherryksessään", että olisivat antaneet vanhojen haavojen parantua umpeen, ellei työläisten vaalijulistuksessa olisi revitty niitä auki. Kumpi on haavojen aukirepimistä: kehotus äänestää sosialidemokraatteja lain suojaamalla tavalla vai se, että "Mäntsälän malliin uhataan hävittää marxilaisuus kansasta ja julistetaan vieraan vallan apureiksi niitä, jotka on asetettu työtätekevän kansanluokan ehdokkaiksi valtuustoon?"

Vaikka Rapio otettiin uudestaan SDP:n jäseneksi, säilytti hän varmasti yhteytensä komunistipiireihin. Kommunistien toiminta oli virallisesti kiellettyä, mutta jatkui "maan alla". Yksi kommunistisolu toimi Kyröskoskellakin, jossa sen jäsenet levittivät salaa poliittista kirjallisuutta. Vielä 1920-luvun lopussa Neuvostoliitto ohjasi kommunistisia puolueita kompromissittomaan vallankumoukseen. Hitlerin noustua valtaan 1933 muuttui ohjeistus. Saksan muuttuessa uhaksi Neuvostoliitolle ja kommunismille oli kommunistipuolueiden toimintaa ohjaavan Kominternin muutettava politiikkansa läntisille demokratioille myönteiseksi. Kommunistipuolueet alkoivat liittoutua sosialidemokraattien ja keskustan puolueiden kanssa vastustamaan voimistuvia fasistisia ja kansallissosialistisia virtauksia. Kansanrintamapolitiikaksi nimetty yhteistyömuoto sai ensimmäisen merkittävän voiton Ranskassa 1936 vasemmiston ja keskustan muodostaman liittouman voittaessa parlamenttivaalit.

Suomessa kansanrintamapolitiikka johti siihen, että kommunistien kannattajia kehotettiin äänestämään vaaleissa SDP:n vasemman laidan ehdokkaita. SDP:n Hämeenkyrön kunnallisvaalikampanjaan liittyvät jutut Kansan Lehdessä olivat kansanrintamapolitiikan mukaista. Artikkeleiden terävin kärki oli suunnattu lapuanliikkeen ja IKL:n suuntaan. Lukijoita muistutettiin kunnanvaltuuston "puhdistamisesta" 1930, lapuanliikkeen toimeenpanemista kyydityksistä, Mäntsälän kapinasta ja Simojoen toilailuista. Hitlerkin muistettiin mainita. "Vaalijulisteen "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" selitettiin viittaavan vuosien 1929-30 sosialistienemmistöiseen valtuustoon. Toki julisteen laatijat tiesivät, että lukijat yhdistäisivät sen vuoteen 1918. Mutta luultavasti arvioitiin, että tällä tavalla vedottaisiin työväestön tunteisiin ja aktivoitaisiin heitä vaaliuurnille. Samalla kyllä aktivoitiin varmasti myös porvariäänestäjiä liikkeelle. Äänestäjät olivatkin liikkeellä aiempaa aktiivisemmin, 59.44 % heistä kävi uurnilla. Koko maan äänestysaktiivisuus oli selvästi alempi, vain 48 %.

SDP:n kannalta Pienviljelijöiden puolue vei potentiaalisia äänestäjiä. Siksi vaalipropagandassa varoiteltiin äänestämästä puoluetta: ääni sille olisi ääni porvareille. Pienviljelijäpuolue sai kannatusta Hämeenkyrössäkin, vaikka pitäjässä oli vahva sosiaalidemokraattinen pienviljelijöiden edusmies: Frans Mustasilta toimi kansanedustajana  kolmeen otteeseen vuosina 1914–1917, 1924–1927 ja 1933–1945. 

Frans Mustasilta. Kuvan lähde Wikipedia

Vielä kunnanvaltuuston puheenjohtajaa valittaessa pyrki SDP hajottamaan porvarileiriä, joka oli keskenään jo sopinut puhenjohtajaksi kokoomuksen Matti Lähteenmäen. Pienviljelijöiden valtuutettu esitti puheenjohtajaksi Kalle A. Alasta, jota SDP myös kannatti "pienempänä pahana". Lähteenmäki valittiin puheenjohtajaksi äänin 12-11. Kunnallisvaalit käytiin Hämeenkyrössä - kuten monessa muussakin kunnassa - oikeiston yhteislistan ja vasemmiston yhteislistan välisenä kilpana. Vasta 1950-luvulla puolueet asettuivat vaaleihin omin tunnuksin. Ensin SDP erkani vaaleissa omaksi ryhmäkseen 1950 ja kolme vuotta myöhemmin Maalaisliitto ja kokoomus ryhmittyivät omien tunnustensa alle. Maalaisliiton menestys Hämeenkyrössä oli vaatimatonta kokoomukseen verrattuna sotia edeltävänä aikana. Maalaisliitto sai kuitenkin puoluekoneistonsa viritetyksi 1950-luvulla ja ohitti kokoomuksen kunnanvaltuutettujen määrässä. Vasta tuolloin mahdollistui sosialistien ja porvarien välisen rajan ylittäminen puolueiden sopimuksilla.

Talvisodan ajan Pertti Rapio oli Ryttylässä rakentamassa tähystystorneja. Välirauhan aikana hän toimi aktiivisesti SN-seuran paikallisosastossa. Valtiollinen poliisi lienee seurannut Rapion toimia jo aiemmin, ja hänet otettiin kuulusteltavaksi Tampereelle. Jatkosodan alettua Rapio otettiin ilman oikeudenkäyntiä turvasäilöön ensin Hämeenlinnaan, sitten Köyliöön ja lopulta Karvian varavankilaan.

Sotien jälkeen

Sotien vuoksi kunnallisvaalit jäivät pitämättä 1939 ja 1942, joten 1936 valittu valtuusto toimi peräti vuoteen 1945 saakka. "Hämeenkyrö uudestaan punaiseksi" toteutui kunnallisvaaleissa 1945. Tuolloin sosialistit saivat 14 ja porvarit 9 paikkaa valtuustoon. Vasemmistoenemmistö jatkui vuoteen 1960. Sen jälkeen enemmisto oli neljän vuoden ajan oikeistolla. Viimeisen kerran valtuustossa oli vasemmistoenemmistö 1965-68, sen jälkeen on ollut oikeistoenemmistö. 

Pertti Rapio oli kunnanvaltuuston puheenjohtajana1945-51 ja 1965-1968. Kunnanvaltuuston jäsen hän oli vuoteen 1984 saakka. Hämeenkyrön kunnanvaltuustossa hän vaikutti siis seitsemällä vuosikymmenellä, 1925 -1984. Yhtäjaksoinen rupeama ei ollut, koska 1931 - 1936 hän ei voinut asettua ehdokkaaksi vaaleihin. Rapio vaikutti myös valtakunnallisella tasolla: hän oli SKDL:n kansanedustaja 1951- 1966 ja presidentin valitsijamiehenä 1950, 1956, 1962 sekä 1968.

Sotien jälkeisestä kunnallispolitiikasta yhteenvetoa blogissani otsikolla Kunnalliselämää ennen konsensusta.

 

Lähteet:

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistyksen vaiheita vuosilta 1904 - 1974. Ei painopaikkaa, 1974.

Raimo Ijäs: Kuuluisia kyröläisiä Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniltä. Moniste.

Ville Nordlund: Pohjoisen viinitarhan poliittinen profeetta. Elias Simojoen poliittisluontoinen raamatunkäyttö vuosina 1922–1940.  Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Verkossa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305056/Nordlund_Ville_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y Luettu 10.1.2023.

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017.

Punapäällikön kuolema

Anshelm Aaltonen. Kuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Anshelm Miinanpoika Aaltonen  syntyi 15.6.1887 Parkanossa aviottomana lapsena. Hänen isäänsä ei merkitty kirkonkirjoihin. Mutta hyvin tunnettua oli, että isä oli Parkanon paroonina tunnettu persoonallinen aatelismies,  metsänhoitaja Gustaf Wrede af Elimä. Työpaikka Hammarenin paperitehtaalla houkutti Ansuksi kutsutun Aaltosen muuttamaan Kyröskoskelle  elokuussa 1910. Hän asettui asumaan Viktor Leppäsen torppaan tehtaan lähettyville. 

Anshelm Aaltonen syntyneiden luettelossa. Ajan tavan mukaa aviottoman lapsen kohdalle merkittiin "äpärä". Tässä etunimi on kirjoitettu Anshelm. Myöhemmin kirkonkirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Anshelm/Anselm.

Ansu mieltyi saman tien kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhimpaan tyttäreen, Martta Johannaan. Martta muisteli myöhemmin, että Ansu ajoi pois muut saatolle pyrkijät. Kuulutukset otettiin jo lokakuussa, ja avioliitto solmittiin 27.1.1910.

Martta Leppänen oli syntynyt 1888. Perheen toiseksi vanhimpana hänen piti hoitaa paljon nuorempia lapsia. Tehtaan yläpitämää kansakoulua Martta sai kuitenkin käydä neljännelle luokalle. Opettajina olivat neiti Hilma Reina ja Kustaa Paavola. Sitten oli lähdettävä 14-vuotiaana tehtaalle saksikoneelle töihin. Työpäivä oli 12-tuntinen, palkkaa maksettiin markka päivässä ja tilipäivä oli kerran viikossa. Paperiteollisuudessa siirryttiin 1908 kahdeksantuntiseen työpäivään. Kyröskosken tehdas oli yksi niistä neljästä, joilla työjan muutos jäi lyhyaikaiseksi. Marraskuussa1908 tehdas siirtyi takaisin 12-tuntiseen työpäivään. Työntekijöistä suuri osa meni  lakkoon. Tehdas pantiin kuitenkin pyörimään paikallisen ja myös muualta hankitun rikkurityövoiman avulla. Kotona syntyi kireä tilanne, kun Martta oli lakossa, mutta isä jatkoi tehtaalla työssä. Vanhemmat olivat vihaisia tyttärelle, joka vältteli puhumista heidän kanssaan. Lakkolaiset saivat pientä lakkoavustusta, mutta työtaistelu päättyi toukokuussa 1909 työntekijöiden täydelliseen tappioon. Martan muistikuvien mukaan lakossa oli 30 naista, joista yhdeksän pääsi takaisin tehtaalle. Martta oli yksi heistä.

Martta sai lopputilin tehtaalta heti avioiduttuaan, tämä oli tuon ajan normaali käytäntö. Marraskuusta kevääseen nuoripari asui Martan kotona. Tämän jälkeen Ansu osti Korholta talon. Seuraavat vuodet Martta oli kotona hoitamassa neljää lasta. Ansu työskenteli tehtaalla ja kunnosteli asuntoa vähitellen parempaan kuntoon.

Sisällissodan pyörteisiin 

"Kiire oli pomomiehillä, paljon kokouksia ennen kapinaa. Sota aljettiin ja hävittiin." Näin muisteli Martta kapinaa. Ansu oli epäilemättä yksi pomomiehistä, hänet valittiin punaisten Hämeenkyrön rykmentin I komppanian päälliköksi. Kaikkiaan Kyrön punaiset perustivat yhdeksän komppaniaa. Ensimmäisen komppanian miehiä oli taisteluissa Kalliolevon suunnalla 23.2. Sittemmin he osallistuivat Mannanmäen taisteluihin. Punaisten rintaman romahtaessa Kyröskoskella 23.3.1918 pakeni suurin osa punaisista Kirkkojärveä pitkin Siuroon. Moni otti myös perheen mukaansa. Niin menetteli Ansukin. Hän vei mahdollisesti perheensä jo aiemmin Mahnalaan turvaan, sillä Martta muisteli olleensa lasten kanssa viikon siellä jossain talossa. Talosta pakko-otettiin sitten hevonen ja matka jatkui Masonmaahan Karkkuun kolmeksi viikoksi. Ansu saapui taloon ratsulla ja pyysi isäntää viemään Martan ja neljä lasta takaisin Kyröskoskelle. Isäntä lupasikin, mutta Martta ei totellut, vaan jatkoi Mannerin perhekunnan kanssa pakomatkaa.

Pakolaiset suuntasivat kohti Punkalaidunta ja pysähtyivät siellä Illon kylään, missä punaisten esikunta majaili Viikarin (?) talossa. Talossa Martta oleili lapsineen viikon verran. Heitä kohdeltiin hyvin, sillä Ansu oli kieltänyt punaisilta hevosten ja lehmien otttamisen talosta. Ansu oli jo jatkanut matkaa, ja tässä vaiheessa Martta suostui paluumatkalle. Hän sai jonkun vanhan äijän saattomieheksi. Vammalassa Martta pidätettiin ja vietiin esikuntaan. Hevosen hän kertoi  Mahnalasta otettuksi. Sattuipa vielä niin, että hevosen omistaja osui paikalle ja elikkonsa heti takaisin.

Martta lähetettiin Siuron työväentalolle, saattajaksi pantiin asemies. Hän pelkäsi joutuvansa teloitettuksi, kun muita vankeja vietiin. Siuro olikin valkoinen teloituskeskus. Mutta illankoitteessa Martta vietiin lapsineen laivaan ja lähetettiin Hämeenkyröön. Asemies seurasi mukana. Martta jäi kirkonkylään satamaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa. Vanhemmat kolme osaisivat kävellä Kyröskosken satamasta kotiin seitsenvuotiaan Toinin johdolla.

Satamasta käveltiin Raipalaan suojeluskunnan esikuntaan. Jalmari Raipala oli saunassa, joten Martta käskettiin istumaan ja odottamaan. "Jaaha, päällikön rouva onkin saapunut jo matkoilta", totesi Raipala saunasta palattuaan. Hän käski valjastaa hevosen ja viemään Martan kotiin. Siihen Miisu (Jeremias) Tuokkola sanoi, että kyllä se yhden lapsen kantaakin. Raipala piti päänsä. Koska heillä oli vapaita hevosia, pantiin "hevonen aseisiin", kuten Martta asian ilmaisi. Hän sai määräyksen tulla seuraavana päivänä kuulusteltavaksi Lintolaan, ilman lapsia. Lintolassa oli vankileiri.

Martta vietti levottoman yön. Hän pelkäsi joutuvansa ammutuksi, kun ei lapsia saanut ottaa mukaan. Kuulustelussa lähinnä tiukattiin Ansun olinpaikkaa. Martta vastasi, ettei tiennyt, lie vaikka kuollut. "Ei se  vielä ole kuollut", kuului vastaus. Martta käskettiin kotiinsa lapsia hoitamaan. Liikkuminen kauempana kiellettiin.

Anshelm Aaltosen teloitus

Anshelm Aaltonen oli jäänyt jossain vaiheessa valkoisten vangiksi ja joutunut Toijalan vankileirille. Se oli suhteellisen pieni leiri, enimmillään arviolta 556 vankia. Hämeenkyrön valkoisia kierteli vankileireillä. Tarkoituksena oli vapauttaa tuttuja, ja toisaalta varmistaa pääsyyllisiksi katsottujen teloitukset tai ainakin estää heidän vapauttamisensa. Joku Hämeenkyrön valkoisista tunnisti Aaltosen: "Ansu, mitä sinä täällä teet?" Aaltonen vapautettiin saman tien torstaina 10.5. Hän lähti kohti Kyröskoskea. Viimeistään laivalla hänet tunnistettiin ja Kyröskosken satamassa olivat vastaanottajat valmiina, mm. Östermannit ja Sireliuksen poika. Aaltonen vietiin tehtaan konttoriin, jossa hän pyysi lupaa käydä kotona tapaamassa Marttaa ja lapsia. Lupaa ei hellinnyt, vaan mies vietiin Lintolaan. 

Joku valkokaartilainen toi Martalle viestin Lintolasta, Ansu pyysi käymään. Martta meni sinne sunnuntaina 13. toukokuuta tapaamaan miestään. Evääksi hän vei pullollisen maitoa ja sillin, muuta ruokaa ei ollut. Ansu joi maidon ja käski viemään sillinroikaleen kotio. Ansu oli jo aiemmin kirjoittanut Martalle ohjeet: Käytä lapset kansakoulussa, anna Pentille (vanhin pojista) sormus äläkä myy venettä, se on köyhälle kuin hevonen. Pääset jonkun puunkalikan hakemaan järvien rannoista.

Martan mukaan Anshelm vietiin maanantaiaamuna (14.5.) tapettavaksi, Hänen kaverinsa oli näkemässä, kuinka Ansu ja muutama muu vietiin proomuun. Ansu oli proomuun vietäessä paljain jaloin. 

Anshelm Aaltosen tuomitsi kuolemaan Satakunnan rintamaoikeuden osasto, jonka toimialueeseen kuuluivat Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen. Osaston  lainoppineet jäsenet olivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlar ja lainopin ylioppilas Herman Hautanen. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä Jeremias V.  Tuokkola. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Heidän nimensä eivät ole Hämeenkyrön osalta tiedossa. Rintamaoikeus toimi Hämeenkyrössä 1. - 13.5.1918. Se langetti nähtävästi 18 kuolemantuomiota. Luettelo tuomituista täällä (tapaukset 69-86). Rintamaoikeuden toiminnasta tarkemmin täällä. 

Anshelm Aaltonen on merkitty seurakunnan kuolleiden luettelossa ammutuksi punakaartilaispäällikkönä 20.5. SDP:n laatimassa ns. terroritilastossa on merkintä "Murhattu Porissa paikallisen esikunnan toimesta". Seitsemän muun hämeenkyröläisen Satakunnan rintamaoikeuden kuolemaantuomitseman kohdalla terroritilastossa on merkintä "Wiety Hämeenkyrön vankilasta 13.5. – 18 Siuro-Porin radalle. Murhattu Radan varrella tai Porissa". Kaksi hämeenkyröläistä vietiin muistitietojen mukaan ammuttavaksi Kiikkaan. Kahdeksan ikaalislaista tuomittua taas ammuttiin kuolinilmoitusten ja muiden tietojen mukaan matkalla Ikaalisista Poriin. Muistikuviaan kapinasta 1919 kirjoittaneen, Lintolassakin vankina olleen Emil Jokisen mukaan Aaltonen ammuttiin Tyrväällä täältä sinne sitä varten kuljetettuna. Kansanedustajana useampaan otteeseen toiminut Frans Mustasilta osallistui terroritilaston laatimiseen Hämeenkyrössä. Myös hän vahvisti kertomuksessaan, että teloitettavia vietiin pitäjän ulkopuolelle ammuttaviksi. Anshelm Aaltonen ja joukko muita teloitettavia kuljetettiin siis vesiteitse Siuroon. Heidät ammuttiin luultavasti lähellä Siuroa, ei olisi ollut järkevää kuljettaa heitä Poriin.

Martta kyseli miehensä kohtaloa. Suullisen perimätiedon mukaan Jalmari Raipala vastasi: ”Se on Siurossa tervaamassa sillanpalkkeja”. Martta kertoi myös käyneensä toisen punakaartilaisvaimon kanssa kysymässä kunnallislautakunnalta avustusta lasten elatukseen. Samalla he koettivat saada selville miestensä kohtaloita: "Sanokaa misä miehet ovat, että tulisivat töihin." Yksi miehistä oli vastannut: "Jaanii, se Aaltonen, sehän pitää Pahaojan siltaa kii, kun se oli niin hyvä tukipuu." Siltapuuna oleminen tai sillan tervaaminen oli vuoden 1918 valkoista huumoria. Viitattiin kuolemantuomioon. Samantyyppinen tokaisu punavangeille oli: "Lähretääs Oulun linnaan". Siis teloitettavaksi.

Anshelmin kuolemasta Martta sai tiedon kirkossa: saarnatuolista lueteltiin aviomiehen nimi kuolleiden joukossa. Martta meni sitten Lintolaan kyselemään Anshelmin kelloa. Eteen lyötiin laatikollinen kelloja. Martta ei löytänyt sieltä miehensä kelloa. Häntä kehotettiin ottamaan joku kelloista. Martta ei muiden kelloja huolinut. - Kai sen tappaja sai, totesi hän myöhemmin kellosta. 

Olisiko Anshelm Aaltonen voinut välttää teloituksen, jos ei olisi palannut Kyröskoskelle, vaan piiloutunut jonnekin? Muutamaa päivää myöhemmin palatessaan hän olisi välttänyt kuolemantuomion Hämeenkyrössä, sillä rintamaoikeus oli siirtynyt jo muualle. Todennäköisesti hänet olisi lähetetty johonkin vankileiriin sillä saatteella, että toivotaan pikaista "nappituomiota". Jos Aaltonen olisi viety vankileirille kesäkuussa, hän olisi joutunut valtiorikosoikeuden ensin tuomittavaksi ja sitten vielä armonanomuksen kautta valtiorikosylioikeuden käsittelyyn. Seurauksena olisi ollut varmastikin pitkä vankeustuomio, joka olisi lyhentynyt armahduslakien perusteella. Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että terveys olisi kestänyt vankileirin koettelemukset.

SKDL:n kansanedustajana 1951 - 66 toiminut Pertti Rapio pyrki selvittämään Anshelm Aaltosen kuolemaa laihoin tuloksin. Aaltosen hautapaikkaa ei tiedetä.

Perheenpään kuoleman jälkeen

Martta Aaltonen elätti perhettään aluksi kerjäämällä. Kunnasta hän sai kerran 20 markan avustuksen. Kuultuaan, että punaleskiä otettiin jo tehtaalle, meni hänkin työhakuun. Insinööri Fraser oli todennut, että Anselmi oli mukava mies, mutta kun se meni siihen roistosakkiin. Tämä oli Martalle liikaa: "Siihen sakkiin meni paljon viisaita miehiä", sanoi hän. Sulki oven, sanoi näkemiin ja arveli, ettei toiste enää ovea avaa.

Nuutilalla oli kesällä pieni halkosouvi, ja sinne Martta pääsi töihin. Urakka loppui kuitenkin syksyllä. Martta pääsi sitten sahalle lankkuja kantamaan. Siellä liiterin lattia oli rikki, jalka luiskahti pahasti. Verta tuli rajusti. Martta meni tehtaalle, siellä  mestari Pättiniemi tutki jalan. Pättiniemi passitti Martan tehtaan konttoriin. Siellä hänelle annettiin kengät,  kun oli paljain jaloin ollut töissä. Martan mukaan kenkiä sanottiin "polseviikkikengiksi". Martta lähettettiin kotiinsa parantelemaan jalkaa, sen jälkeen tehtaalle töihin. Töitä riitti muutaman vuoden ajan, mutta sitten kysynnän vähetessä osa punaleskistä irtisanottiin. Se tapahtui uudenvuodenaatona. Lopputili oli 36 markkaa, ja sillä perhe eli kaksi viikkoa. Sitten muuan tehtaan punaleskistä, värikkäänä persoonana tunnettu Rontto-Milja, meni naimisiin. Hän sai tietysti lopputilin ja Martta pääsi hänen tilalleen. Työ oli raskasta puiden pinoamista vaunuihin, muut samassa työssä olivatkin miehiä. Tätä työtä kesti kahdeksan vuotta, kunnes se loppui uusiin järjestelyihin. Insinööri Fraser ilmoitti sitten, että Martasta tehdään hiomon siivooja.

Martan elämä oli taloudellisesti hankalaa. Hän joutui myymään ompelukoneensa ja sormuksensa. Veneen hän myi isälleen. Mökistä oli velkaa Ansun nimissä. Martta sai kuitenkin velan omiin nimiinsä, entiset takuumiehet suostuivat uuteen takaukseen. Tontista oli velkaa myös Poussalle, mutta siitäkin selvittiin. Poussan isäntää Aleksia ja hänen vaimoaan Martta muisteli lämmöllä.

Lastenhoidon järjestäminen oli vaikeaa. Eero, nuorin lapsista, oli vain vuoden ikäinen Martan aloittaessa työn. Seitsenvuotias Aino osasi jonkin verran katsoa nuorempien perään. Sittemmin Eero tahtoi karkailla ja käveli äitiään etsien tehtaalle. Eeron ollessa nelivuotis Martta vei hänet lastenkotiin Lintolaan. Poika ei sinne kotiutunut, Martta haki hänet kotiin muutaman päivän päästä. 

Martta Aaltonen kuvassa vasemmalla. Muut Hilja Poussa, Esteri Leppänen, Sanni Jokinen ja Anni Jokinen. Kuva lienee 1930-luvulta. Valokuva Tapani Ekstamin kokoelmista.

Martta Aaltonen jatkoi hiomon siivoojana lopun työuraansa. Hän irtisanoutui 72-vuotiaana oltuaan tehtaalla töissä yhtäjaksoisesti 45 vuotta. Lisäksi hän oli ennen avioitumistaan ennättynyt olla tehtaalla töissä noin 7 vuotta. Työuraa kertyi yli 50 vuotta.

Martta Aaltonen kuoli yli satavuotiaana vuonna 1989.

Lähteet

Työväen arkisto, ns. Terroritilasto. Verkossa täällä.

Sotasurmasampo 

Aune Mäkynen-Schouwvlieger: Parkanon Parooni. Ihminen roolin ja tarinoiden takana. Parkanon kirjapaino 1994.

Martta Aaltosen haastattelu 24.11.1975. Haastattelijana Vesa Suikka.