Decamerone

Tästä alkaa Decameronen kymmenes ja viimeinen päivä. Sen kuluessa kerrotaan Panfilon johdolla ihmisistä, jotka ovat osoittaneet suurpiirteisyyttä tai jalomielisyyttä rakkaus- ja musissa asioissa.

Kymmenes päivä, ensimmäinen kertomus. Neifile. (91)

Firenzessä asui kauan sitten ritari Ruggieri de Fiogvanni, joka oli ehkä mainioin kaupungin monista erinomaisista ritareista. Hän arvioi, etteivät hänen kykynsä päässeet oikeuksiinsa Toscanassa. Siksi hän päätti ryhtyä joksikin aikaa Espanjan kuninkaan Alfonson palvelukseen, koska tätä pidettiin maineikkaimpana sen ajan hallitsijoista. Siellä hän teki ihmeteltäviä urotekoja, jotka saattoivat hänen urheutensa yleisesti tunnetuksi. Oleiltuaan siellä pitkähkön aikaa ja tarkkailtuaan kuninkaan esiintymistä hän oli huomaavinaan, että tämä lahjoitteli umpimähkään linnoja ja läänityksiä milloin millekin ja antoi niitä myös sellaisille, jotka eivät olisi niitä ansainneet. Sen sijaan kuningas ei antanut hänelle mitään, vaikka tiesi hyvin hänen arvonsa. Ruggieri katsoi maineensa kärsivän tästä ja päätti lähteä maasta. Kuningas antoi siihen luvan ja lahjoitti hänelle erinomaisen muulin, joka olikin pitkälle matkalle varustautuvalle ritarille tervetullut. Sen jälkeen kuningas käski erään valppaan palvelijansa liittymään matkaseurueeseen. Palvelijan piti kuunnella tarkoin Ruggierin puheet voidakseen myöhemmin kertoa ne kuninkaalle. Seuraavana päivänä palvelijan piti sitten käskeä Ruggieria palaamaan kuninkaan luo. Palvelija lyöttäytyi mukaan ritarin lähtiessä kaupungista sanoen olevansa muka matkalla Italiaan.

Ruggieri ratsasti kuninkaan lahjoittamalla muulilla ja jutteli kaikenlaisia. Muutaman ajan kuluttua hän määräsi lepotauon. Kaikki muut eläimet laskivat vetensä paitsi muuli. Matkaa jatkettuaan he saapuivat joelle. Heidän juottaessaan siinä eläimiään muuli laski vetensä jokeen. Nähdessään tämän Ruggieri tokaisi: “Kirottu elukka, olet samanlainen kuin isäntäsikin, joka sinut antoi!” Palvelija painoi tämän mieleensä. Hän keräsi muistiinsa monta muutakin huomautusta, mutta ei kuullut Ruggierin koko päivänä puhuvan kuninkaasta muuta kuin ylistävästi. Seuraavana aamuna hän ilmoitti kuninkaan määräyksen Ruggierille, joka lähti heti paluumatkalle.

Kuningas kutsui hänet luokseen, otti vastaan iloisen näköisenä ja kysyi, miksi Ruggieri verrannut häntä muuliin tai muulia häneen. Ruggieri vastasi vilpittömästi verranneensa kuningasta muuliin siksi, että tämä lahjoittelee silloin, kun ei tarvitsisi ja kitsastelee, kun sopisi lahjoittaa. Muulikin teki niin, kun se ei laskenut vettä siinä, missä olisi sopinut, vaan teki sen sopimattomassa paikassa. Kuningas sanoi silloin, että piti Ruggieria erinomaisena ritarina ja parhaiden lahjojen arvoisena, mutta ritarin huono onni oli este palkitsemiselle. Kuningas lupasi todistaa sen heti. Ruggieri sanoi, ettei hän kaivannut lahjoja rikastuakseen, vaan oli pahoillaan siksi, ettei kuningas ollut antanut hänelle tunnustusta kunnostaan. Hän pyysi anteeksi kuninkaalta sanojaan, mutta oli valmis katsomaan, miten kuningas todistaisi hänen huono-onnisuutensa.

Kuningas vei Ruggierin suureen saliin, mihin oli hänen käskystään tuotu kaksi suurta, lukittua arkkua. Kuningas sanoi hoviväen läsnä ollessa, että toisessa arkussa oli hänen kruununsa ja valtikkansa sekä paljon kauniita vöitä, solkia, sormuksia ja muita kalleuksia. Toinen arkku oli täynnä multaa. Ruggieri saisi ottaa valitsemansa arkun. Sitten nähtäisiin, onko ritarille tehnyt vääryyttä kuningas vaiko ritarin huono onni. Ruggieri valitsi arkuista toisen. Avattaessa se oli täynnä multaa. Kuningas sanoi osoittaneensa, että oli oikeassa vedotessaan Ruggierin huonoon onneen. Nyt hän sanoi kuitenkin puuttuvansa huonoon onneen. Hän tiesi, ettei Ruggieri aio jäädä lopuksi iäkseen Espanjaan. Siksi hän ei lahjoittanut tälle linnaa eikä kaupunkia. Sen sijaan kuningas lahjoitti Ruggierille arkun, jota onni ei hänelle suonut.

Ruggieri otti arkun, ilmaisi kuninkaalle kiitollisuutensa arvokkaasta lahjasta ja palasi tyytyväisenä Toscanaan.

Kymmenes päivä, toinen kertomus. Elisa. (92).

Julmuudestaan ja rosvouksistaan huonoon huutoon joutunut Ghino di Tacco oli nostattanut Radicofanin alueen Rooman paavia vastaan ja antoi joukkonsa ryöstää kaikki, jotka liikkuivat sillä alueella. Rooman paavina oli silloin Bonifacius VIII. Maailman rikkaimpiin kirkkoruhtinaisiin kuulunut Clunyn apotti turmeli vatsansa vieraillessaan paavin luona. Lääkärit neuvoivat häntä matkaamaan Sienan kylpylään, missä hän varmasti paranisi. Apotti ohjasi suuren seurueensa Ghinon hallitseman alueen läpi. Ghino pysäytti kulkueen ja määräsi apotin tuotavaksi linnaansa. 

Kiukkuinen apotti vietiin Ghinon määräyksestä eri rakennukseen pieneen ja pimeään huoneeseen, mutta kaikki muut majoitettiin arvonsa mukaisiin tiloihin linnaan. Ghino meni tapaamaan apottia palvelijana esiintyen ja kysyi tämän matkan tarkoitusta. Sen kuultuaan Ghino päätti parantaa apotin ilman kylpyjä. Seuraavana aamuna hän vei apotille kaksi viipaletta paahtoleipää ja ison lasin hyvää valkoviiniä. Hän sanoi, että Ghino on nuorempana opiskellut lääketiedettä ja tuntee parhaan tavan apotin vatsa parantamiseksi. Apotti söi ruuan, mutta kopeili ja vaati päästä Ghinon puheille. Ghino ei ollut kuulevinaan puheita, vaan jatkoi useita päiviä apotin niukkaa ruokavaliota: kaksi paahtoleivän palasta ja lasi viiniä. Kun näin jatkui, huomasi apotti vatsansa tervehtyneen.

Nyt Ghino antoi palvelijoiden sisustaa kauniin huoneen apotin tavaroilla ja järjesti suuret pidot, joihin apotin koko henkilökunta ja suuri joukko linnanväkeä otti osaa. Seuraava aamuna Ghino saapui apotin luo ja päästi tämän sairashuoneestaan komeasti sisustettuun huoneeseensa. Iloinen apotti kertoi väelleen hänet parantaneesta hoitokuurista, ja nämä puolestaan vakuuttivat Ghino kohdelleen heitä ihmeteltävän hyvin ja vieraanvaraisesti. Aterialla tarjottiin apotille ja muille hyviä ruokia, mutta Ghinoa ei näkynyt. 

Apotin vietettyä muutaman päivän näin saapui Ghino hänen luokseen. Sitä ennen hän oli käskenyt tuoda apotin tavarat erääseen saliin ja määrännyt apotin hevoset kehnointa konia myöten pihalle salin kohdalle. Ghino kysyi, oliko apotti tarpeeksi terve jatkamaan matkaansa. Apotin vastattua myöntävästi Ghino vei hänet siihen saliin, missä apotin seurue ja tavarat odottivat. Hän paljasti olevansa Ghino di Tacco, edelleen aatelismies eikä mikään paha ihminen, vaikka monet viholliset olivat pakottaneet hänet rosvoksi ja paavin viholliseksi. Ghino piti apottia kunnon miehenä ja parannettuaan tämän vatsavaivat hän päästäisi apotin menemään. Apotti voi itse päättää, mitä halusi omaisuudestaan Ghinolle luovuttaa, tai voi viedä kaiken mukanaan, jos niin tahtoisi.

Apotti oli hämmästynyt siitä, että rosvo saattoi puhua niin jalomielisesti. Hän mielistyi Ghinoon, riensi syleilemään tätä ja kirosi kohtalon, joka oli pakottanut tämän rosvon kehnoon ammattiin. Hän otti mukaansa vain välttämättömät hevoset ja tavarat palatakseen Roomaan. Siellä paavi oli jo saanut tietää apotin vangiksi joutumisesta. Apotti kertoi löytäneensä taitavan lääkärin nimeltä Ghino di Tacco, joka oli parantanut hänet taitavasti. Jalomielinen apotti vetosi nyt paaviin, että tämä ottaisi Ghinon taas suosioonsa. Ghino oli parhaita apotin tuntemia miehiä, ja oli enemmän kohtalon kuin hänen omaa syytään, että hän ajautui pahoille teille. 

Paavi oli itsekin suuripiirteinen mies ja antoi arvoa jalomielisyydelle. Hän vastasi, että jos Ghino oli niin jalo mies kuin apotti väitti, tämä saisi rauhassa palata Roomaan. Ghino saapuikin Roomaan, ja paavi totesi hänet pian kunnon mieheksi. Paavi sopi hänen kanssaan ja teki Ghinosta sairaalan johtajan. Siinä toimessa hän sitten oli ja pysyi kirkon ja Clunyn apotin ystävänä ja palvelijana niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (93).

Kiinassa asui muinoin rikas aatelismies, jonka nimi oli Nathan. Kun hän oli jalo ja vieraanvarainen mies, rakennutti hän suuren ja kauniin palatsin teiden risteykseen. Siellä hän majoitti ohi kulkevia ylellisesti palvelijoidensa avulla. Tämä vieraanvaraisuus teki hänestä kuuluisan kaikkialla. Nathanin ehdittyä jo vanhemmalle puolen ikää kantautui hänen maineensa naapurimaassa asuvan nuoren Mithridanes-nimisen miehen korviin. Hän oli yhtä rikas kuin Nathan ja päätti ylittää tämän vieraanvaraisuudessa. Hänkin rakennutti suuren palatsin matkustavaisia varten ja tuli hyvin kuuluksi vieraanvaraisuudestaan.

Kun nuori mies erään kerran oli aivan yksi palatsinsa pihassa, pyysi muuan portista pujahtanut nainen almua ja saikin. Vaimo palasi toisesta portista ja sai jälleen jotakin. Hän teki tämän kaksitoista kertaa. Hänen palatessaan kolmannentoista kerran sanoi Mithridanes naista kyltymättömäksi, mutta antoi naiselle almun tälläkin kertaa. Tuolloin nainen totesi, että Nathanin anteliaisuus oli toista luokkaa. Hän oli hakenut tämän palatsista almun kaikkien 32 portin kautta, eikä kukaan koskaan ilmaissut tuntevansa häntä. Nyt hänet tunnettiin ja moitittiin jo kolmannentoista käynnin jälkeen. Kuullessaan eukon sanat Mithridanes raivostui. Hän huomasi, ettei voi kilpailla Nathanin kanssa vieraanvaraisuudessa, joten hänen on raivattava tämä pois tieltä. Hän lähti matkaan kertomatta kenellekään aikeestaan. Kolmen päivän kuluttua hän saapui Nathanin palatsiin ja kysyi tavallisissa vaatteissa olevalta mieheltä, missä Nathan olisi. Mies vastasi tuntevansa Nathanin paremmin kuin kukaan, mutta ei kertonut olevansa itse Nathan. Mithridanes sanoi kuitenkin, ettei halua tavata Nathania nyt.

Nathan vei nyt Mithridanesin hienoon huoneeseen, jossa palvelijat kestitsivät heitä. Keskustelun lomassa Mithridanes kysyi, kuka Nathan oikein oli. Nathan vastasi olevansa vain Nathanin vähäpätöinen palvelija, joka on lapsuudestaan asti ollut työssään pääsemättä sen pitemmälle. Kaikki ylistivät Nathania, mutta hän oli tähän hiukan tyytymätön. Mithridanes arveli voivansa käyttää palvelijaa hyväkseen ja kertoi tälle lopulta suunnitelmansa. Nathan hätkähti kuullessaan suunnitelman, mutta ei paljastanut itseään. Hän antoi Mithridanesille tunnustuksen tämän Nathania kohtaan tuntemasta kateudesta. Jos sitä lajia kateutta olisi enemmän, niin maailma näyttäisi aivan toisenlaiselta. Sitten hän neuvoi metsikön, jossa Nathanilla oli tapana kävellä yksin lähes jokaisena aamuna. Siellä hänet olisi helppo tappaa.

Nathan lähti seuraavana aamuna henkensä uhalla metsään. Sinne suuntasi miekalla ja jousella varustautunut Mithridaneskin. Hän karautti Nathanin luo, tarttui tätä niskasta ja kohotti miekkansa tappaakseen. Viime hetkellä hän tunsi Nathanin mieheksi, joka oli kestinnyt hänet, kohdellut ystävällisesti ja vieläpä neuvonut murha-aikeen toteuttamisessa. Mithridanes heittäytyi anteeksi pyydellen ja itkien Nathanin jalkojen juureen ja selitti vasta nyt tajunneensa tämän jalomielisyyden suuruuden. Nathan nosti Mithridanesin pystyyn, syleili häntä hellästi ja sanoi, että tämän ei tarvitse pyytää anteeksi. Mithridanes oli nimittäin ryhtynyt tekonsa kunnianhimosta, ei vihasta. Hän ei saiturien tavoin halunnut koota rahaa, vaan käyttää sitä. Mithridanes oli halunnut tappaa tullakseen kuuluisaksi. Niin olivat tehneet lukuisat kuninkaat ja keisarit tappaessaan lukuisia ihmisiä, polttaessaan ja hävittäessään kaupunkeja. Mithridanes oli halunnut tappaa vain yhden ihmisen mainetta tavoitellessaan. Keskustelun jatkuessa Mithridanes ihmetteli, miksi Nathan oli neuvoillaan halunnut auttaa itsensä tappamisessa. Nathan sanoi aikanaan päättäessään aloittaa toimintansa, että auttaa jokaista talonsa tulevaa vierasta, eikä hän halunnut Mithridanesin olevan ainoa, jota hän ei auttaisi. Lisäksi hän sanoi olevansa jo 80-vuotias; hänellä ei olisi monta vuotta elinaikaa jäljellä. Ne vuodet voisivat olla arvottomia, joten Mithridanes voisi hyvin ottaa hänen henkensä.

Syvästi hävennyt Mithridanes kieltäytyi lyhentämästä Nathanin elinvuosia, vaan oli pikemmin valmis lisäämään niitä omillaan. Silloin Nathan ehdotti, että Mithridanes asettuisi hänen paikalleen ja Nathan puolestaan ottaisi Mithridanesin paikan ja menisi tämän kotiin. Mithridanes vastasi, ettei voinut niin menetellä. Hän ei ollut yhtä jalo kuin Mithridanes ja oli varma siitä, ettei pystyisi pitämään yllä Nathanin mainetta. Hän ei voisi turmella toiselta sitä, mitä ei voisi itse saavuttaa. Nathan piti Mithridanesia vieraanaan monta päivää ja rohkaisi häntä parhaansa mukaan hänen ylevissä aikeissaan. Viimein Mithridanes lähti kotimatkalle opittuaan ymmärtämään, ettei hän voitaisi koskaan Nathania anteliaisuudessa.

Kymmenes päivä, neljäs kertomus. Lauretta. (94).

Bolognan kaupungissa asui aikoinaan ylhäinen ja arvostettu ritari, Gentile Grisendi. Hän rakastui jo nuorena Catalina-nimiseen aatelisnaiseen, joka oli naimisissa Niccoluccio Caccianimicon kanssa. Nainen halusi pysyä uskollisena eikä vastannut Gentilen rakkauteen. Sitten raskaana oleva Catalina sattui miehensä poissa ollessa sairastumaan maatilallaan ja vaipui kuolemaa muistuttavaan horrokseen. Lääkäri totesi Catalinan kuolleeksi ja hänet haudattiin lähellä olevan kirkon holviin. Gentile halusi tästä tiedon saatuaan saada yhden suudelman Catalinalta. Hän meni yöllä hautaholviin ja kävi Catalinan viereen pitkäkseen. Suudeltuaan tätä hän vielä päätti hyväillä Catalinan povea. Silloin hän oli tuntevinaan naisen sydämen sykkivän. Hän kuljetti Catalinan kotiinsa, missä Gentilen äiti virvoitteli Catalinan henkiin lämmöllä ja sopivilla kylvyillä.

Toinnuttuaan täydelleen Catalina kysyi Gentileltä, missä oli. Gentile selitti asioiden laidan ja pyysi Catalinalta pientä suosionosoitusta palkintona siitä, että oli pelastanut tämän hengen. Gentile halusi nimittäin lahjoittaa rouvan takaisin aviomiehelleen Bolognassa kaupungin tärkeimpien ihmisten läsnä ollessa. Rouva suostui tähän, mutta samalla alkoivat synnytyspoltot. Gentilen äiti auttoi synnytyksessä ja Catalinaa ja lasta palveltiin kuin tämä olisi ollut hänen oma vaimonsa. 

Gentile järjesti Bolognassa suuret pidot kaupungin aatelisille. Niccoluccio Caccianimico oli vieraiden joukossa. Aterian lopussa Gentile kertoi haluavansa noudattaa kaunista persialaista tapaa. Kun joku haluaa osoittaa ystävälleen oikein suurta kunnioitusta, hän näyttää tälle sen, mikä hänelle on kalleinta, olipa se hänen vaimonsa, ystävättärensä, tyttärensä tai mitä tahansa. Nyt Gentile halusi näyttää vieraille, mikä oli hänelle kalleinta maailmassa. Mutta ensin hän halusi vieraiden mielipiteen eräästä vaikeasta kysymyksestä. Eräällä henkilöllä on talossaan hyvä ja uskollinen palvelija, joka sairastuu vakavasti. Odottamatta sairaan palvelijan loppua isäntä käskee viedä hänet pois eikä välitä hänestä enempää. Mutta sitten tulee toinen henkilö, joka myötätuntoisuuttaan ottaa palvelijan hoitoonsa ja saa hänet toipumaan hyvällä hoidolla, kustannuksia säästämättä. Gentile tahtoi nyt tietää, oliko palvelijan isännällä, jos tämä toinen henkilö pitää palvelijan ja alkaa käyttää tätä palveluksessaan, oikeutta harmitella ja valittaa, ellei tämä toinen hänen pyynnöistään huolimatta palauta palvelijaa. 

Pohdittuaan hyvän aikaa asiaa tulivat aatelismiehet yksimielisyyteen asiassa ja antoivat Niccoluccio Caccianimicon vastata, koska tämä oli hyvä puhuja. Niccoluccio ylisti persialaista tapaa ja selitti sitten vieraiden olevan yksimielisesti sitä mieltä, että entisellä isännällä ei ollut enää oikeutta palvelijaan, koska ei ollut ainoastaan hylännyt tätä, vaan suorastaan heittänyt ovesta ulos. Tyytyväisenä vastaukseen Gentile täytti lupauksensa ja lähetti palvelijansa hakemaan Catalinaa, joka saapui hienosti puettuna saliin pikku poikansa käsivarrellaan. Gentile esitteli nyt hänet rakkaimpana asianaan maailmassa. Ylistettyään Catalinan kauneutta alkoivat aatelismiehet katsella häntä tarkemmin, ja monet olisivat olleet valmiita vannomaan hänet Catalinaksi, elleivät olisi tienneet tämän kuolleen. Niccolo oli eniten ihmeissään häntä katsellessaan. Miehet koettivat kysellen saada selville Catalinan henkilöllisyyden, mutta tämä vaikeni Gentilen kanssa sopimallaan tavalla. Gentile lupasi kertoa naisen henkilöllisyyden, kun vieraat lupasivat kuunnella häntä keskeytyksettä. Gentile selitti, että tämä nainen oli juuri se rehellinen palvelija, josta hän oli äsken puhunut. Omaisensa eivät hänestä paljon piitanneet, vaan heittivät hänet hyödyttömänä menemään. Mutta Gentile otti hänet hoiviinsa ja tempasi hänet kuoleman käsistä. Sitten hän kertoi koko tarinan siitä alkaen, kun oli rakastunut Catalinaan. Lopuksi hän sanoi, että elleivät vieraat ja Niccolo ole muuttaneet mieltään, Catalina kuului hänelle.

Kaikki odottivat, mitä muuta Gentilellä oli sanottavanaan. Mutta hän otti lapsen syliinsä ja talutti Catalinan Niccolon luo ja sanoi, ettei nyt palauta tälle heitteille jätettyä vaimoa, vaan sisarensa sekä hänen pienen poikansa, jonka Niccolo on varmasti siittänyt. Poika on kastettu Gentileksi. Sitten Gentile kääntyi Catalinan puoleen ja vapautti hänet lupauksestaan laskien tämän ja lapsen Niccolon huomaan.  Niccolo, joka oli luullut menettäneensä vaimonsa ja tämän odottaman lapsen iäksi, oli tavattoman iloinen ja kiitteli Gentileä parhaansa mukaan. Muutkin ylistivät Gentileä silmät kyynelissä. Catalina otettiin kotonaan vastaan suunnattomalla riemulla. Gentilestä tuli Niccoluccion ja Catalinan sekä heidän sukulaistensa paras ystävä. 

Gentile oli nuori ja tulinen mies, ja hänellä oli mielestään täysi oikeus siihen aarteeseen, minkä muut olivat huolimattomuuttaan jättäneet heitteille. Rehellisenä miehenä hän ei kuitenkaan ainoastaan hillinnyt intohimoaan, vaan luopui vapaaehtoisesti siitä, mitä oli vuosikausia kaivannut ja tavoitellut. Niitä jalomielisyyden ilmenemyksiä, joista täällä on aiemmin puhuttu, ei varmastikaan voida verrata tähän. Näin päätti Lauretta tarinansa.

Kymmenes päivä, viides kertomus. Emilia. (95).

Udinen kaupungissa asui aikanaan kaunis aatelisnainen, Dianora. Hän oli naimisissa rikkaan, miellyttävän ja hyväntahtoisen Gilberton kanssa. Dianoran viehättävyys sai aatelismies Ansaldo Gradensen rakastumaan häneen. Ansaldo teki voitavansa saadakseen vastarakkautta, mutta kaikki oli turhaa. Ritarin lähentelyt kävivät kiusallisiksi rouvalle, ja hän päätti vaatia Ansaldolta jotain mielestään mahdotonta ja siten päästä tästä eroon. Niinpä hän sanoi usein Ansaldolta lahjoja tuovalle naiselle, että Ansaldon pitäisi hankki tulevassa tammikuussa kaupungin laidassa sijaitseva puutarha, jossa on vihreää hernettä, kukkia ja lehteviä puita aivan kuin toukokuussa. Ellei hän saa sitä aikaiseksi, hän voi lopettaa lemmensanomien lähettelyn. Ansaldo ymmärsi tehtävän mahdottomuuden, mutta löysikin etsiskeltyään miehen, joka lupasi taikakeinoin loihtia mainitun puutarhan.

Määräajan tultua oli kovat pakkaset ja maa oli lumen peitossa. Taikuri sai kuitenkin omilla keinoillaan loitsituksi vaaditun puutarhan. Ansaldo lähetti sieltä poimittuja kukkia ja hedelmiä Dianoralle ja kehotti tätä katsomaan puutarhaa. Katumapäälle tullut Dianora kävi ihailemassa puutarhaa. Hän palasi kotiinsa niin onnettoman, että hänen miehensä huomasi sen. Dianoraa hävetti, mutta lopulta hän kertoi miehelleen koko jutun. Gilberto vihastui ensin, mutta sanoi sitten, että sitten ymmärtävänsä rouvansa tehneen sopimuksen hyvässä tarkoituksessa. Hän sanoi, että sopimuksesta oli pidettävä kiinni. Jos Dianora pettää Ansaldon, voi tämä panna taikurin tekemään jotain pahaa heille. Dianoran piti siis koettaa selvitä lupauksesta siveellisyyttään menettämättä. Mutta ellei se onnistunut, rouvan piti suoda Ansaldolle ruumiinsa, mutta ei sieluaan. Dianoran vastusteluista huolimatta Gilberto vaati häntä tekemään niin.

Dianora lähti siis seuraavana aamuna herra Ansaldon luo mukanaan kaksi palvelijaa ja kamarineiti. Ansaldo oli ihmeissään siitä, että Dianora saapui. Hän kutsutti paikalle taikurin näyttääkseen, mitä tämä oli taikuudellaan Ansaldolle hankkinut. Seurueen istuttua Ansaldo halusi tietää todellisen syyn rouvan saapumiselle. Rouva vastasi häpeissään ja melkein kyyneleet silmissä, ettei saapunut rakkaudesta Ansaldoa kohtaan eikä sopimuksen takia, vaan miehensä käskystä. Ansaldo oli vielä enemmän ihmeissään: Gilberton jalomielisyyden takia hänen intohimonsa vaihtui myötätunnoksi. Hän sanoi, että Jumala varjelkoon häntä häpäisemästä sen miehen kunniaa, joka tällä tavoin sääli Ansaldon rakkautta. Dianora oli vapaa poistumaan sillä ehdolla, että vie miehelleen tämän ansaitsemat kiitokset ja pitää vastedes Ansaldoa veljenään ja ystävänään. Tämän kuultuaan Dianora ylisti Ansaldon jaloutta ja sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen. Siitä pitäen tulivat Gilberto ja Ansaldo uskollisiksi ystäviksi.

Taikuri oli myös nähnyt, miten jalomielisesti Gilberto ja Ansaldo suhtautuivat toisiinsa. Kun Ansaldo tahtoi maksaa taikurille palkan. hän sanoi: ”Kun Gilberto oli ollut valmis uhraamaan kunniansa ja te rakkautenne, en minäkään tahdo palkkaani. Pitäkää se, sillä olette sen ansainnut.” Häpeilevä Ansaldo koetti turhaan saada taikuria ottamaan vastaan palkan tai edes osan siitä. Taikuri hävitti kolmen päivän kuluttua puutarhansa ja jatkoi matkaansa. Ansaldo oli sammuttanut aistillisen rakkautensa rouva Dianoraan, mutta pysyi tämän moitteettomana palvelijana.

Kymmenes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (96).

Kuningas Kaarle I karkotti aikanaan rohkeilla sotatoimillaan ghibelliinit Firenzestä ja antoi guelfeille tilaisuuden palata sinne. Tästä syystä kaupungista poistui myös Neri degli Uberti -niminen ritari koko omaisuus mukanaan. Saadakseen viettää lopun ikäänsä yksinäisyydessä ja rauhassa hän matkusti Castello da Mare di Distabiaan ja osti rauhalliselta paikalta kauniin maatilan. Hän rakennutti hienon puutarhan, jonka keskelle tuli kaunis lammikko, johon tuli kirkas, juokseva vesi, ja istutti siihen paljon kaloja. Kuningas Kaarle sattui kuumana vuodenaikana Castello di Mareen lepäämään. Kuultuaan Nerin puutarhan kauneudesta hän halusi nähdä sen. Saatuaan selville, että Neri kuului vastapuolueeseen, päätti Kaarle tutustua tarkemmin häneen. Hän ilmoitti haluavansa syödä seuraavana iltana tämän puutarhassa. Suoritettuaan asianmukaiset valmistelut Neri otti iloisena kuninkaan vastaan puutarhassaan.

Pöytään tuotiin herkullisia ruokia, viinit olivat erinomaisia ja tarjoilu oli moitteetonta. Heidän hyväntuulisena syödessään saapui puutarhaan kaksi nuorta, noin 15-vuotiasta tyttöä, joiden vaaleat kiharat valuivat vapaasti olkapäille kultanauhoina ja joilla oli kevyt talvikkiseppel kulmillaan. Heillä oli yllään vain ohut, lumivalkea mekko. Edellä kulkevalla oli olallaan pari verkkoa ja pitkä keppi. Jälkimmäisellä oli olkapäällään paistinpannu ja kainalossa halkoja sekä toisessa kädessä kolmijalka ja toisessa öljyastia sekä pieni sytytetty soihtu. Tytöt astuivat ujosti esiin ja osoitettuaan kuninkaalle kunnioitusta menivät lammelle. Tytöt kahlasivat lammikkoon, jossa oli vettä heidän rintaansa saakka. Muuan Nerin palvelijoista teki kiireesti tulen, asetti pannun kolmijalalle, kaatoi siihen öljyä ja alkoi odottaa, että tytöt heittäisivät hänelle kaloja. Toinen tytöistä koetteli kepillään paikkoja, joissa tiesi kalojen piileskelevän ja toinen vangitsi niitä verkkoonsa. Heitettyään muutamia kaloja palvelijalle, joka pani ne melkein elävinä pannuunsa, he alkoivat pyydystää vielä kauniimpia kaloja ja heitellä niitä pöydälle ruokavieraiden eteen. Kuningasta huvitti kalojen hyppely suuresti. Palvelijan paistettua kalat tarjottiin ne kuninkaalle, pikemmin väliruuaksi kuin erikoisen maukkaaksi ruokalajiksi. Nähtyään kalojen tulleen paistetuiksi neidot tulivat pois lammikosta. Heidän valkoinen leninkinsä oli nyt liimautunut ihoon ja paljasti heidän notkean vartalonsa. Korjattuaan tavaransa tytöt kulkivat ujoina kuninkaan ohi ja lähtivät sisälle.

Koko seurue oli katsellut kauniita ja sopusuhtaisia tyttöjä ihaillen. Varsinkin kuningas oli ihastunut heihin, vaikka ei tiennytkään, keitä he olivat ja mihin säätyyn kuuluivat. Hän tunsi sydämessään heräävän hehkuvan intohimon ja huomasi olevansa rakastumaisillaan. Kuningas kääntyi Nerin puoleen ja kysyi, keitä neitoset olivat. Neri vastasi, että tytöt olivat hänen kaksostyttäriään, nimiltään Ginerva ja Isotta. Kuningas ylisti heitä suuresti ja kehotti Neriä toimittamaan heidät naimisiin, mutta Neri selitti, ettei hänelle ollut tarjoutunut siihen tilaisuuta. Aterian lopuksi tyttäret tulivat vielä tarjoamaan hedelmiä kauniissa silkkipuseroissa. Sitten he lauloivat vielä laulun, joka sai kuninkaan tuntemaan, että hän kuunteli enkelten ääntä. Lopuksi he polvistuivat kuninkaan eteen ja pyysivät lupaa poistua. Kuningas suostui siihen, vaikka olikin pahoillaan heidän lähdöstään. 

Kuningas salasi tietysti ihastuksensa tyttöihin, mutta hänen mieltään askarruttavat tärkeät valtiolliset asiat eivät saaneet häntä unohtamaan Ginervan kauneutta ja viehättävyyttä. Milloin milläkin tekosyyllä hän jatkoi vierailuja Nerin luona nähdäkseen Ginervan. Kun kaipaus kävi ylivoimaiseksi, hän tuli ajatelleeksi, että ryöstää molemmat tyttäret. Hän kertoi rakkaudestaan ja aikeestaan kreivi Guidolle. Tämä oli kunnon mies ja sanoi mielipiteensä rehellisesti. Hän ei ollut nähnyt kuninkaan nuorena rakastuvan noin intohimoisesti, siksi oli outoa, että kuningas nyt vanhuuden kynnyksellä rakastui. Kuningas oli vielä aseissa ja hallitsi juuri valloitettua valtakuntaa, vieraiden, petollisten ja kavalien ihmisten keskellä. Kuninkaalla oli suuria huolia ja tärkeitä asioita päätettävänä. Rakkauden valtaan antautuminen sopisi lyhytnäköiselle nuorelle miehelle, mutta ei ylevämieliselle kuninkaalle. Sitä paitsi kuningas aikoo ryöstää ritariparalta molemmat tyttäret, vaikka ritari on osoittanut vieraanvaraisuutta yli voimiensa ja näyttänyt tyttärensä melkein alastomina, osoittaen siten luotavansa Kaarleen ja pitävänsä tätä kuninkaana eikä ahneena sutena. 

Guido esitti vielä muita perusteluja kuninkaan aikeen kumoamiseksi. Niitä kuningas kuunteli entistä katkerammaksi muuttuen. Hän sanoi kreiville, että kokenut soturi voittaa vahvimmankin vihollisen helpommin kuin omat himonsa. Mutta Guidon sanojen takia hän lupasi näyttää tälle, ettei osannut voittaa vain muita, vaan itsensäkin. Tämän jälkeen kuningas, joka oli palannut Napoliin osittain välttyäkseen kiusaukseen antautua alhaisiin tekoihin, osaksi palkitakseen ritarin hänelle osoittaman huomion, päätti naittaa molemmat neitoset, ei Nerin mahdollisuuksien mukaan, vaan niin kuin he olisivat olleet hänen omia tyttäriään, vaikka hänestä olikin kovin katkeraa luovuttaa toiselle se, mitä hän itse palavasti kaipasi. Hän antoi heille Nerin luvalla kauniit kapiot ja lähetti Ginervan herra Maffeo de Palizzille sekä Isottan herra Guiglielmo della Magnalle, jotka molemmat olivat jaloja ritareita ja lääninherroja. Luovutettuaan tytöt heille hän lähti tuskaisin mielin Apuliaan, missä hän sai suurin vaivoin tukahdutetuksi kiivaan intohimonsa. Lemmen kahleista vapauduttuaan hän pysyikin vapaana tällaisista intohimoista niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (97).

Palermossa eli aikanaan Bernardo Puccini -niminen firenzeläinen apteekkari, jolla oli vaimonsa kanssa yksi ainoa, tavattoman kaunis tytär. Aragonian kuningas Pietro sattui ratsastamaan turnajaisiin niin, että Bernardon tytär Lisa näki muiden naisten kanssa hänet kotinsa ikkunasta. Hän rakastui kuninkaaseen silmittömästi ja pystyi ajattelemaan avioliittoa vain tämän kanssa. Häntä kiusasi alhainen asemansa, joka ei juuri antanut mahdollisuuksia kuninkaan puolisoksi. Lisa ei kuitenkaan voinut tukahduttaa rakkauttaan kuninkaaseen, vaikka hänellä ei ollut rohkeutta sitä ilmaista.

Rakkauden käydessä yhä kiihkeämmäksi ja alakuloisten ajatusten pyöriessä päässä nuori neito sairastui ja alkoi kuihtua aivan silmissä. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa auttaakseen häntä, kutsuivat parhaat lääkärit antamaan hoitoa ja hankkivat lääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Mutta kun isä alinomaa kyseli hänen toivomuksiaan, keksi tyttö keinoin, millä voisi kenties saattaa rakkautensa kuninkaan tietoon. Siksi hän eräänä päivänä pyysi isäänsä haettamaan luokseen Minuccion, jota pidettiin erinomaisena laulajana ja soittajana. Lisäksi hän oli kuningas Pietron suuosiossa. Minuccio soitti viulullaan muutamia kappaleita ja lauloi sitten pari laulua. Tämä kuitenkin vain kiihdytti tytön lemmenjanoa, vaikka Minuccio oli luullut rauhoittavansa tätä.

Sitten tyttö sanoi haluavansa puhua kahden Minuccion kanssa. Toiset poistuivat ja Lisa kertoi nyt laulajalle toivottomasta rakkaudestaan kuninkaaseen ja päätöksestään kuolla sen takia. Nyt Lisa halusi Minuccion kertovan päätöksestään kuninkaalle. Sen tehtyään laulajan pitäisi ilmoittaa asiasta Lisalle, jotta tämä tiedon saatuaan voisi kuolla rauhassa. Minuccio oli ihmeissään tytön ylevämielisyydestä ja kauheasta päätöksestä sekä tunsi syvää sääliä tätä kohtaan. Hän lupasi auttaa Lisaa ja pyysi tätä odottamaan kolme päivää. Sitten hän toisi viestin kuninkaalta.

Minuccio lähti Lisan luota ja haki käsiinsä Micon, sen ajan tunnetuimman runoilijan, ja sai tämän sepittämään laulun Lisan kohtalosta. Minuccio sepitti sanoihin niiden sisällystä vastaavan suloisen ja valittavan sävelen. Kolmea päivää myöhemmin hän pääsi esittämään laulun kuninkaalle. Erityisen tarkasti kuunnellut kuningas kysyi, miksi ei ole kuullut laulua aiemmin. Minuccio vastasi laulun olevan vain kolme päivää vanha. Kuningas kysyi, kenestä laulu on tehty. Minuccio vastasi voivansa kertoa sen vain kuninkaalle. Kahden kesken Minuccio kertoi koko tarinan kuninkaalle. Kuningas ylisti neidon ylevämielisyyttä ja käski Minuccion mennä rohkaisemaan tyttöä ja lupasi saapua illalla tapaamaan häntä. Iloisena Minuccio meni kertomaan terveiset Lisalle, joka tuli tyytyväiseksi ja piristyikin tuntuvasti.

Kuningas, joka oli jalo ja hyvänsuopa mies, saapui illalla lohduttamaan Lisaa. Hän piti tyttöä käsistä ja pyysi tätä tervehtymään, minkä Lisa lupasikin tehdä. Hän parani muutamassa päivässä ja kävi kauniimmaksi kuin koskaan. Kuningas ja kuningatar neuvottelivat siitä, miten noin suuri rakkaus olisi palkittava. Eräänä päivänä he saapuivat apteekkarin puutarhaan. Kuningas sanoi, että tytön tunteman suuren rakkauden takia hän halusi tämän ottavan aviomiehekseen kuninkaan valitseman miehen.  Siitä huolimatta kuningas aikoi aina olla Lisan ritari pyytämättä muuta kuin yhden ainoan suudelman tytön rakkauden todisteeksi. Purppuranpunaiseksi lehahtanut tyttö selitti, että hän kyllä tiesi rakkautensa kuninkaaseen mahdottomaksi. Mutta hän ei voinut mitään rakastumisellen ja tulisi aina rakastamaan kuningasta. Ja heti rakastuttuaan hän oli päättänyt noudattaa kaikessa kuninkaan tahtoa: siksi hän ottaisi mielellään miehekseen kuninkaan valitseman. Sen ainoan suudelman kuningas voisi saada armollisen rouva kuningattaren luvalla.

Todetessaan Lisan vanhempienkin olevan tyytyväisiä suunnitelmaan kutsutti kuningas paikalle Perdicone-nimisen aatelismiehen, joka oli köyhä. Hän antoi Perdiconelle kaksi sormusta, ja kun nuorukainen suostui, hän pani tämän kihlautumaan Lisan kanssa. Kuningas ja kuningatar antoivat neidolle monta arvokasta jalokiveä, ja kuningas antoi heti sulhaselle läänitykseksi kaksi kaunista ja kannattavaa tilaa myötäjäisinä. Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen haluten poimia hänelle kuuluvan hedelmän rakkaudesta. Hän otti tytön pään käsiensä väliin ja suuteli tätä otsalle. Kuninkaan vakuutetaan pitäneen uskollisesti neidolle antamansa lupauksen. Niin kauan kuin hän eli, hän sanoi itseään aina tämän ritariksi ja käytti aina aseleikeissä Lisan hänelle lähettämää merkkiä. 

Tällaisilla teoilla hallitsija voittaa puolelleen alamaistensa sydämet. Menettelemällä jalosti hän on toisille esimerkkinä ja saavuttaa kuolemattoman maineen. Mutta harva hallitsija pyrkii siihen meidän aikanamme. Useimmat heistä ovat julmia ja sortavat kansaa.

Kymmenes päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (98).

Octavianuksen hallitessa Roomassa eli Publicus Quintius Fulvus -niminen ylhäinen mies, joka lähetti lahjakkaan poikansa Titus Quintius Fulvuksen Ateenaan opiskelemaan filosofiaa. Hänen vanha ystävänsä Chremes otti Tituksen luokseen oman poikansa Gisippoksen seuraksi ja hankki filosofi Aristippoksen heidän opettajakseen. Erittäin lahjakkaat nuorukaiset edistyivät oivallisesti opinnoissaan ja luonteeltaan samanlaisina heissä virisi veljenrakkaus ja ystävyys, joka kesti kuolemaan saakka. Sitten kuoli Chremes, joka oli jo vanha mies. Nuorukaiset tunsivat suurta surua, aivan kuin hän olisi ollut heidän yhteinen isänsä.

Muutaman kuukauden kuluttua Chremeksen sukulaiset ja ystävät kehottivat Gisipposta ottamaan itselleen vaimon. He olivat jo valinneet hänelle vaimon, tavattoman kauniin jalosukuisen ateenalaisneidon nimeltä Sofronia. Hääpäivän lähestyessä Gisippos pyysi Titusta lähtemään katsomaan kanssaan morsianta, jota hän ei ollut vielä nähnyt. Sofronian nähdessään Titus hurmaantui täysin ja rakastui tyttöön intohimoisesti. Titus koetti parhaansa mukaan torjua tunteensa, mutta ei siihen kyennyt. Vietettyään päiviä ristiriitaisissa ajatuksissa hän menetti ruokahalunsa ja kävi unettomaksi joutuen heikontuneena asettumaan vuodelepoon. Gisippos yritti parhaansa mukaan lohduttaa Titusta ja kyseli syytä tämän alakuloisuuteen. Lopulta Titus tunnusti häveten ja silmät kyynelissä rakkautensa Sofroniaan. Hän sanoi nääntyvänsä rakkaudesta tähän, ymmärtävänsä ajatuksen sopimattomuuden ja halusi maksaa sen kuolemalla, jonka hän uskoi jo olevankin lähellä.

Gisippos oli hänkin kauniin Sofronian lumoissa, mutta ystävän henki oli hänelle Sofronian rakkautta tärkeämpi. Hän selitti, ettei ystävän pitänyt hävetä rakkauttaan Sofroniaa kohtaan. Koska Titus tavoitteli innokkaammin Sofronian kaltaista aarretta, ilmoitti Gisippos luovuttavansa tytön tämän vaimoksi. Titus oli sekä iloissaan että häpeissään, mutta ymmärsi, että mitä suurempaa Gisippoksen jalomielisyys oli, sitä mahdottomampi hänen oli käyttää hyväkseen sitä. Hän sanoi voittavansa murheensa, tai murhe voittaisi hänet, ja silloin hän vapautuisi tuskastaan. Gisippos sanoi toimittavansa Sofronian Tituksen vaimoksi vaikka väkisin, sillä se oli ainoa tapa pelastaa ystävän henki. Gisippos vastusteli häpeissään edelleen, mutta suostui lopulta Tituksen tahtoon. Asia järjestettiin niin, että Gisippos tosin meni naimisiin Sofronian kanssa, mutta hääyönä pimeyden turvin Titus asettui hänen tilalleen häävuoteeseen. Pitkät ajat Titus nautti lemmen iloista Sofronian kanssa tämän huomaamatta, ettei maannutkaan Gisippoksen kanssa.

Sitten Tituksen isä kuoli, ja pojan oli matkustettava Roomaan. Titus päätti ottaa Sofronian mukaansa, mutta nyt tälle oli kerrottava totuus siitä, että hän olikin oikeasti naimisissa Tituksen kanssa. Pettynyt Sofronia palasi vanhempiensa luo, ja kertoi, miten Gisippos oli häntä pettänyt. Tästä syntyi pitkä riita. Gisippos oli sekä omiensa että Sofronian sukulaisten vihoissa. Titus järjesti niin, että Gisippoksen ja Sofronian sukulaiset tapasivat toisensa eräässä temppelissä. Nyt Titus piti heille pitkän ja voimallisen puheen. Hän selitti, että Sofronia oli hänen jumalien tahdosta, inhimillisten lakien mukaan, Gisippoksen järkevyyden ja hänen oman kekseliäisyytensä ansiosta. Gisippos oli toimittanut Sofronian naimisiin itseään arvokkaamman miehen, ikivanhaa roomalaista sukua olevan Tituksen kanssa. Lopuksi hän vielä nousi julmistuneen näköisenä seisomaan ja uhkasi roomalaisten vihalla niitä, jotka hänen tahtoaan uhmaisivat. Temppeliin jääneet omaiset tulivat yksimielisesti siihen tulokseen, että oli parempi hyväksyä Titus sukulaiseksi, koska Gisippos ei tahtonut siksi tulla, kuin menettää Gisippos ja saada Titus vihollisekseen. Niin tehtiin sovinta, ja Sofronia järkevänä alistui välttämättömyyteen. Hänen Gisippokseen kohdistamansa rakkaus kääntyi pian Titukseen, ja hän matkusti tämän kanssa Roomaan.

Gisippos jäi Ateenaan, mutta kaikki halveksivat häntä, ja myöhemmin hänet karkotettiin kansalaissotien aikana Ateenasta köyhänä ja kurjana, ja hänet sekä koko sukunsa tuomittiin ainiaaksi maanpakoon. Kerjäläisen tavoin kulkien hän saapui Roomaan katsomaan, vieläkö Titus muistaisi hänet. Hän saapui Tituksen hienon talon edustalle odottamaan tämän tuloa. Kurjuutensa takia hän ei rohjennut sanoa Titukselle sanaakaan, niinpä tämä kulki ohi tuntematta häntä. Luullen tämän tahallaan kartelleen lähti Gisippos tiehensä ja joutui rahattomana nukkumaan autioon kaupunginosaan luolaan paljaalle maalle. Aamuyöstä paikalle saapui kaksi varasta, jotka ryhtyivät tappelemaan saalistaan. Vahvempi tappoi heikomman poistuen sitten paikalta. Silloin Gisippos arveli keksineensä keinon saavuttaa kuolema turvautumatta itsemurhaan. Kuulusteluissa hän tunnusti surmatyön ja preetori Marcus Varro tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi. 

Titus oli tullut sattumalta paikalle ja tunnisti nyt Gisippoksen. Hän tahtoi pelastaa tämän, mutta keksi keinoksi ainoastaan sen, että ilmoittautui suureen ääneen murhamieheksi. Varro oli ihmeissään, mutta kutsui Gisippoksen takaisin ja kysyi, miksi tämä oli tunnustanut rikoksen, vaikka oli syytön. Gisippos näki Tituksen ja ymmärsi, että tämä tunnusti rikoksen pelastaakseen hänet ja osoittaakseen kiitollisuuttaan. Hän väitti edelleen olevansa rikollinen, mutta niin Tituskin väitti olevansa. Varro oli hämmennyksissään heidän itsepäisyydestään ja alkoi jo epäillä, ettei kumpikaan heistä ollut syyllinen. Silloin paikalle saapui Publicus Ambustus, rappiolle joutunut kulkuri, joka todella oli syyllinen tappoon. Kun hän hyvin tiesi, ettei kumpikaan miehistä ollut syyllinen, liikuttui hän niin, että antoi itsensä ilmi Varrolle. Hän kertoi nähneensä Giseppon luolassa surmatyön tehdessään ja Tituksen puolesta hänen ei tarvinnut tämän maineen vuoksi puhua.

Octavianus oli tällä välin saanut kuulla tapahtumasta ja kutsutti kaikki kolme miestä luokseen kuullakseen, mistä syystä kukin tahtoi tulla tuomituksi. He kertoivatkin asian, ja Octavianus vapautti ystävykset syyttöminä sekä kolmannen miehen heidän takiaan. Titus otti Gisippoksen mukaansa ja vei hänet kotiinsa, missä Sofronia otti hänet vastaan kyyneleet silmissä kuin veljensä. Titus jakoi sittemmin omaisuutensa Gisippoksen kanssa ja antoi hänelle puolisoksi nuoren sisarensa Fulvian. Kotimaastaan karkotettuna ja Titusta kohtaan tuntemansa kiintymyksen vuoksi Gisippos päätti jäädä Roomaan. Hän ja Fulvia sekä Titus ja Sofronia elivät sitten kauan tyytyväisinä samassa talossa ja kiintyivät päivä päivältä enemmän toisiinsa. 

Kymmenes päivä, yhdeksäs kertomus. Panfilo. (99).

Keisari Fredrik I:n aikana kristityt panivat toimeen ristiretken valloittaakseen pyhän maan. Silloinen Babylonian sulttaani Saladin sai tietää asiasta ennalta ja lähti kauppiaaksi pukeutuneena tutustumaan kristittyjen ruhtinaiden sotavalmisteluihin. Käytyään pienen seurueensa kanssa jo monessa kristityssä maassa hän tapasi Lombardiassa matkustaessaan Torello d’Istria -nimisen aatelismiehen, joka oli seurueineen matkalla omistamalleen maatilalle. Saladin kysyi eräältä seurueen palvelijalta, kuinka pitkä matka oli Paviaan. Torello kiirehti sanomaan, etteivät matkalaiset ehtisi sinne ennen yötä. Hän antoi yhden palvelijoistaan näyttämään Saladinille tien hyvään yöpymispaikkaan. Sitten hän kiirehti maatilalleen valmistuttaakseen upean illallisen puutarhaansa. 

Keskustellen aatelismiesten kanssa milloin mistäkin palvelija johdatti heidät sivutielle ja vei heidät lopulta isäntänsä maatilalle. Saladin ymmärsi isännän pelänneen, että he olisivat kieltäytyneet kutsusta, jos se olisi esitetty suoraan. Torello tarjosi aatelismiehille loistavan illallisen. Miehet osasivat italiaa, joten keskustelu sujui vaivatta. Vieraat olivat ihastuneita isäntään ja Torello puolestaan piti vieraistaan niin paljon, että häntä harmitti, ettei voinut järjestää heille vielä parempaa vastaanottoa ja laajempia pitoja. Siksi hän lähettikin palvelijan puolisonsa luokse Paviaan ja pyysi tätä järjestämään vieraille vastaanoton. Rouva ryhtyikin järjestämään suorastaan kuninkaallisia pitoja.

Seuraavana aamuna vieraat kysyivät tietä Paviaan ja sen parhaaseen majataloon. Torello ilmoitti itse lähtevänsä oppaaksi, sillä hänellä oli muutenkin asiaa kaupunkiin. Hän johdatti matkamiehet kotiinsa, johon oli kerääntynyt viitisenkymmentä kaupungin huomattavinta asukasta vastaanottamaan vieraita. Loistavan aterian jälkeen Torello vei aatelismiehet tapaamaan vaimoaan, joka halusi antaa vieraille muka vaatimattoman lahjan. Kaikille kolmelle tuotiin kaksi takkia, joista toinen oli sisustettu kankaalla ja toinen turkiksella. Lisäksi hän antoi heille kolme silkkitakkia ja hienoja liinavaatteita. Torellon pyynnöstä vieraat viipyvät hänen luonaan monta päivää. Viimein matkamiehet lähtivät, mutta Torello ystävineen saattoi heitä pitkän matkaa. Saladin jatkoi matkaansa seurueineen päättäneenä osoittaa Torellolle yhtä suurta kunniaa kuin tämäkin oli osoittanut hänelle, ellei odotettu sota tulisi esteeksi.

Torello palasi kotiin miettien, keitä ylhäiset matkalaiset olivat, kauppiaiksi hän ei heitä uskonut. Ristiretken lähestyessä Torello päätti vaimonsa vastusteluista huolimatta lähteä mukaan. Lähtiessään hän pyysi vaimoltaan, ettei vaimo avioituisi ennen kuin yhden vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän päästä siitä, kun saisi mahdollisen kuolinviestin miehestään. Itkevä vaimo puolestaan antoi miehelleen sormuksen sormestaan muistolahjaksi. Heti pyhälle maalle päästyään ristiretkeläisjoukko sairastui ruttoon. Ruton kestäessä lähes kaikki elonjääneet kristityt joutuivat miekaniskuitta Saladinin vangeiksi. Torello vietiin Aleksandriaan, missä hän ryhtyi hädän pakottamana opettamaan haukkoja metsästämään. Siinä työssä hän olikin niin taitava, että Saladin otti hänet vankilasta haukkojensa opettajaksi. Saladin käytti Torellosta vain nimitystä kristitty, eivätkä miehet tunteneet toisiaan. Sitten Saladinin luokse saapui genovalaisia lunastamaan vapaaksi eräitä kansalaisiaan. Heidän mukanaan Torello lähetti kirjeen sedälleen ilmoittaen olevansa elossa.

Eräänä päivänä Saladinin jutellessa linnuistaan Torellon kanssa, tämä veti suunsa hymyyn. Saladin muisti nähneensä sellaisen hymyn ollessaan hänen luonaan Paviassa. Muutamin kysymyksin hän varmisti asian ja kohteli sen jälkeen Torelloa kuninkaallisesti vaatien jokaista hovissaan kohtelemaan tätä yhtä suurella kunnioituksella kuin itseään. Samoihin aikoihin Paviassa uskottiin Torellon kuolleen, kun eräs Torello di Dignes -niminen mies oli kuollut samana päivänä kun Torello oli jäänyt vangiksi. Nimien sekaannuksen takia Torellon kaunista ja älykästä vaimoa luultiin leskeksi, ja seudun vauraimmat aatelismiehet alkoivat kosiskella häntä. Veljet ja sukulaiset alkoivat patistella häntä avioon, joten hänen oli siihen suostuttava. Hän ilmoitti kuitenkin pitävänsä kiinni miehelleen lupaamastaan määräajasta. Vaimon naimisiin menoon oli aikaa enää kahdeksan päivää, kun Torello sattui tapaamaan Aleksandriassa miehen, joka kertoi Torellon kirjettä kuljettaneiden miesten haaksirikkoutuneen ja hukkuneen. Hän oli varma siitä, että hänen vaimonsa menisi uusiin naimisiin muutaman päivän kuluttua. Se suretti häntä niin, että hän menetti ruokahalunsa ja päätti kuolla.

Saladin sai tietää tästä ja tuli katsomaan Torelloa. Lopulta Torello kertoi syyn murheeseensa, jolloin Saladin lupasi auttaa häntä. Saladin käski taikurinsa huolehtimaan siitä, että Torello toimitettaisiin vuoteessaan maaten Paviaan yhdessä yössä. Saladin valmistutti mahdollisimman kauniin vuoteen, joka koristeltiin suurilla helmillä ja jalokivillä. Syleiltyään ja suudeltuaan Torelloa Saladin heitti hänelle jäähyväiset. Kyynelsilmäinen Torello joi lääkärin tuoman juoman, joka vaivutti hänet syvään uneen. Saladin asetti vielä hänen viereensä komean kruunun, jonka kirjoitus kertoi sen olevan lahja Torellon vaimolle. Hän pani myös Torellon sormeen sormuksen, jossa oli suunnattoman arvokas jalokivi. Vuoteeseen asetettiin lukuisia muitakin kallisarvoisia lahjoja. Tämän jälkeen taikuri lähetti Torellon vuoteineen matkaan.

Torello heräsi toivomuksensa mukaan kotikaupunkinsa kirkossa. Hämmästyneet kirkonmiehet kauhistuivat ja pakenivat Torellon herätessä unestaan ja noustessa vuoteestaan. Torello sai kuitenkin kutsutuksi takaisin apotin, joka oli hänen setänsä. Tämä kertoi, että Torellon vaimo Adalie oli menossa uusiin naimisiin juuri tänä päivänä. Torello lähti apotin seurassa häätaloon. Siellä kukaan ei tuntenut pitkäpartaista ja saraseenien tapaan puettua aviomiestä, kunnes hän antoi ilmi itsensä. Adalie syöksähti syleilemään häntä. Häävieraiden keskuudessa syntyi suuri hälinä, ja monet olivat onnellisia Torellon paluusta. Torello kehotti hääväkeä hiljenemään ja kertoi, mitä kaikkea oli kokenut. Adalie palautti sulhaselta saamansa arvotavarat, ja Torello antoi osan saamistaan aarteista sulhaselle hääkustannusten korvaukseksi. Hän lähetti Saladinille tiedon, että oli päässyt onnellisesti kotikaupunkinsa, ja pysyi tämän ystävänä ja palvelijana. Hän eli sitten kauan onnellisena erinomaisen vaimonsa kanssa ja oli entistäkin vieraanvaraisempi. Tähän päättyivät Torellon ja hänen rakkaan vaimonsa kokemat vastoinkäymiset ja tällä tavoin tuli heidän aulis vieraanvaraisuutensa palkituksi.

Decameronesta

Koronakeväänä alkanut Decameronen luenta ja referointi on nyt lopussa. Nämä jutut ilmestyivät Facebookissa satana peräkkäisenä päivänä ja lisäsin ne sitten myös blogiini. Pariin kertaan ajattelin lopettaa kesken, mutta alusta lähtien oli joukko aktiivisia peukuttajia, jotka yllyttivät jatkamaan. Itse teos paljon monimuotoisempi kuin nämä tapahtumia korostavat referaatit. Lainaanpa Herman Hessen suositusta: ”Käykää sisään, te kaikki, ja jokainen tulee löytämään sen mitä kaipasi… Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivätkä myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen tai jörö mielenlaatu. Mutta näitä lukuun ottamatta voivat kaikenkaltaiset nuoret ja vanhat ihmiset lukea niitä suureksi huvikseen ja varmasti jossain määrin hyödykseen.”

Kymmenes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (100).

Ajat sitten kuului Saluzzon rajakreiveihin mies, jonka nimi oli Gualtieri ja joka oli suvun päämies. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia eikä aikomustakaan mennä naimisiin. Mutta Gualtierin alamaisensa vaativat häntä ottamaan vaimon, ettei hän jäisi ilman perillisiä ja he ilman hallitsijaa. He lupasivat hankkia hänelle hyvän ja jalosukuisen vaimon, josta olisi paljon iloa miehelle. Gualtieri vastasi lopulta suostuvansa vastoin tahtoaan naimisiin, mutta ilmoitti valitsevansa itse puolisonsa. Alamaisiaan hän vaati kunnioittamaan puolisoaan, olipa tämä kuka tahansa. Gualtieri oli jo mieltynyt erääseen lähikylässä asuvaan köyhään tyttöön, joka oli hyvin kaunis. Hän päätti ottaa tämän puolisokseen ja sopi salaa asiasta tytön isän kanssa. Alamaisilleen hän ilmoitti valinneensa puolison ja käski näiden valmistaa komean hääjuhlan. Hän valmistutti mielitiettynsä kokoisen tytön mittojen mukaan morsiamelleen hienoja pukuja ja hankki vyöt, sormukset ja kauniin morsiuskruunun sekä muuta tarpeellista.

Hääpäivän tultua Gualtieri ratsasti sukulaisista ja aatelisista koostuneen saattojoukon kanssa tytön kotiin. Hän kysyi tytöltä, oliko tämä valmis alistumaan aina hänen tahtoonsa, tottelisiko aina tämä häntä aina varmasti ja muita sen kaltaisia asioita. Tyttö – Griselda nimeltään – vastasi myöntävästi. Gualtieri käski hänen riisuutua alastomaksi ja puetti hänet hankkimiinsa vaatteisiin sekä asetti kruunun hänen kampaamattomille hiuksilleen. Näin hän kihlasi tytön kaikkien nähden. Häät vietettiin komeasti, aivan kuin morsian olisi ollut Ranskan kuninkaan tytär. Griselda olikin uusissa vaatteissaan kaunis ja lisäksi niin ystävällinen ja miellyttävä, että häntä oli luullut vallasnaiseksi syntyjään. Griseldan erinomaisuus ja hänen kaunis käytöksensä olivat ennen pitkää puheen aiheena koko kreivikunnassa ja sen ulkopuolellakin.

Pian Griselda tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, josta Gualtieri oli hyvin iloinen. Sitten Gualtierin mieleen juolahti kummallinen ajatus. Hän päätti panna vaimonsa kärsivällisyyden pitkälle ja ankaralle koetukselle. Hän alkoi puhua vaimolleen ilkeästi ja väitti, että alaiset ovat tyytymättömiä Griseldaan tämän alhaisen syntyperän vuoksi. Gualtieri lähetti eräänä päivänä palvelijansa vaimonsa luo. Palvelija sanoi: ” Hyvä rouva, herrani pakottaa minut kuolemani uhalla ottamaan tyttärenne ja…” Enempää hän ei sanonut. Griselda käsitti palvelijan saaneen tehtäväkseen surmata lapsen. Griselda suuteli ja siunasi lapsen, ojensi sen palvelijalle ja toivoi vain, ettei tyttöä jätettäisi petojen raadeltavaksi. Gualtieri oli ihmeissään Griseldan lujuudesta ja lähetti lapsen erään sukulaisensa kasvatettavaksi.

Griselda tuli sitten jälleen raskaaksi ja synnytti pojan, joka oli erityisesti Gualtierin mieleen. Mutta hän halusi masentaa vaimoaan vieläkin suuremmalla surulla ja alkoi moittia tätä syntyperän takia. Hän ilmoitti ottavansa pojan pois ja sitten ehkä hylkäävänsä Griseldan ja ottavansa toisen vaimon. Muutaman päivän kuluttua Gualtieri oli tappavinaan pojan, mutta lähetti tämän Bolognaan tyttärensä kanssa kasvatettavaksi. Griselda ei nytkään ilmaissut suurta suruaan ilmeelläkään. Gualtieri oli siitä suuresti ihmeissään ja arveli, ettei kukaan toinen nainen olisi pystynyt siihen. Alamaiset, jotka luulivat Gualtierin tosiaankin surmanneen lapset, moittivat häntä ankarasti ja pitivät häntä julmana sekä säälivät suuresti hänen vaimoaan.

Tytön syntymästä oli kulunut jo monta vuotta, kun Gualtieri katsoi tulleen ajan koetella viimeisen kerran vaimonsa kärsivällisyyttä. Hän alkoi valitella väelleen, ettei tullut toimeen Griseldan kanssa. Siksi hän aikoi pyytää paavilta oikeutta hylätä Griselda ja ottaa toinen vaimo. Griselda oli tästä syvästi murheissaan, mutta rohkaisi mielensä kestämään tämänkin koettelemuksen. Vähän myöhemmin Gualtieri oli saavinaan kirjeen paavilta ja ilmoitti, että Griseldan oli palattava isänsä luo mukanaan tuomansa myötäjäiset. Gualtieri ottaisi uuden, hänelle paremmin sopivan aatelisnaisen vaimokseen. Vaikka Griseldan oli tämän kuullessaan melkein mahdotonta pidättää kyyneleitään, luovutti hän kihlasormuksensa takaisin ja ilmoitti tulleensa vaimoksi alastomana. Hän toivoi kuitenkin saavansa alusvaatteet mukaansa, koska oli tullut taloon neitsyenä eikä ollut enää neitsyt. Gualtierin olisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän pysyi ankaran näköisenä ja lupasi Griseldalle alusvaatteet. Läsnä olleet pyysivät häntä antamaan Griseldan lähteä täysissä pukimissa. Olihan tämä ollut kolmetoista vuotta hänen vaimonsa ja olisi häpeällistä lähettää hänet pois alusvaatteisillaan. Heidän pyynnöistään ei ollut apua. Griselda lähti miehensä luota, paljasjaloin ja päähineettä kaikkien valittaessa. Hänen isänsä oli säilyttänyt ne vaatteet, jotka Griselda oli riisunut yltään Gualtierin hakiessa hänet. Griselda puki vaatteet ylleen ja alkoi toimitella isänsä kanssa kotona pieniä askareita kestäen lujana kohtalon kovat kolhaisut. 

Tämän jälkeen Gualtieri ilmoitti valinneensa vaimokseen Panagon kreivin tyttären. Hän pani toimeen suuret häävalmistelut ja kutsui Griseldan luokseen. Hän käski tämän hoitamaan häävalmistelut, koska Griselda oli tottunut sellaisiin taloustoimiin. Griselda sai kutsua häihin tarpeellisen määrän naisia, joita hän voi ottaa vastaan kuin olisi talon emäntä. Griselda alkoi karkeissa maalaisvaatteissaan siistiä huoneita, asettaa verhoja, keittää ja paistaa touhuten kuin pikkupiika, kunnes kaikki oli valmista. Sitten hän kutsui Gualtierin puolesta taloon seudun naisia ja alkoi odottaa häiden alkamista. 

Gualtieri oli antanut Bolognassa olevan sukulaisensa kasvattaa lapset huolellisesti. Nyt sukulaiset toivat Gualtierin toiveen mukaisesti lapset hienossa saattueessa niin, että he esittelivät kaksitoistavuotiaan harvinaisen kauniin tyttären uutena morsiamena. Kaikki katselivat nuorta tyttöä ja vakuuttivat Gualtierin tehneen hyvän kaupan. Myös Griselda ylisti tyttöä ja tämän pikku veljeä. Gualtieri katsoi koetelleensa tarpeeksi vaimonsa kärsivällisyyttä tarpeeksi ja todenneensa, etteivät onnen vaihtelut saaneet tätä vähääkään muuttumaan. Hän kehotti Griseldaa istumaan viereensä ja kertoi tälle, että oli koetellut tätä opettaakseen hänet hyväksi vaimoksi, opettaakseen alaisensa kohtelemaan vaimoaan niin kuin pitääkin ja myös taatakseen itselleen rauhallisen elämän. Nyt hän pyysi vaimoaan ottamaan vastaan tytön, jota Griselda oli luullut morsiameksi, sekä hänen veljensä heidän yhteisinä lapsinaan. Sen sanottuaan hän syleili ja suuteli Griseldaa, joka itki ilosta. Naiset nousivat pöydästä ja lähtivät Griseldan kanssa toiseen huoneeseen. Siellä he pukivat hänet komeasti, jonka jälkeen Griselda palasi saliin ylhäisenä naisena, jollaiselta hän oli näyttänyt risoissakin ollessaan. Kaikki olivat oloissaan tapahtumasta, ja sitä juhlittiin monta päivää. Gualtierin todettiin olleen hyvin järkevä mies, joskin hänen vaimolleen asettamia koettelemuksia pidettiin liian raskaina ja sietämättöminä. Viisaampana pidettiin kuitenkin Griseldaa. Gualtieri otti appensa Giannucolen pois raskaasta työstä parempaan asemaan, niin että tämä saattoi viettää vanhuutensa päivät kunniallisesti ja viihtyisästi. Toimitettuaan tyttärensä naimisiin Gualtieri eli kauan ja tyytyväisenä Griseldan kanssa, jota hän parhaansa mukaan kunnioitti. 

Kuka muu kuin Griselda olisi jaksanut kyynelettömin silmin, jopa iloisin kasvoin kestää sellaiset ankarat, ennenkuulumattoman raskaat koettelemukset, jotka Gualtieri hänelle toimitti? Gualtierille olisikin ehkä ollut oikein, että hän karkottaessaan vaimonsa kotoa alusvaatteisillaan olisi joutunut sellaisen naisen käsiin, joka olisi antanut hänelle mitä kuuluu.