Decamerone

Decameronen kahdeksannen päivän päätyttyä alkaa yhdeksäs, jonka aikana Emilian johdatuksella kukin kertoo tarinan mieleisestään aiheesta.

Yhdeksäs päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (81)

Pistoiassa eli aikoinaan kaunis leski, johon siellä maanpaossa olleet firenzeläiset Rinuccio Palmermini ja Alessandro Chiarmontesi rakastuivat toisistaan tietämättä. He olivat ilmaisseet ihastuksensa tälle Francesca di Lazzarille sekä suullisesti että kirjallisesti. Hän oli harkitsemattomasti kuunnellutkin heitä. Nyt hän halusi kuitenkin päästä eroon kosiskelijoista ja päätti tehdä sen vaatimalla miehiltä jotain palvelusta, jota nämä eivät haluaisi suorittaa. Eräänä päivänä sattui kaupungissa kuolemaan aatelismies nimeltään Scannadio, joka oli epämuodostunut, inhottavan näköinen ja muutenkin kelvottomana pidetty. Francesca päätti käyttää tätä hyväkseen ja lähetti palvelijattarensa kertomaan Alessandrolle, että saadakseen rouvan rakkauden tämän piti mennä keskiyöllä kirkkoon, johon Scannadio oli aamulla haudattu. Joku tämän sukulainen halusi myöhemmin paljastettavasta syystä hakea ruumiin yöllä kotiinsa, mutta pelkäsi tämän ruumistakin niin, ettei tohtinut sitä viedä kotiinsa. Niinpä Alessandron piti pukeutua vainajan vaatteisiin ja asettua arkkuun hänen tilalleen. Alessandro kannettaisiin taloon ja palkkioksi hän pääsisi loppuyöksi rouvan huoneeseen. Jos Alessandro ei suostuisi, voisi hän unohtaa rouvan lähentelemisen lopullisesti. Sitten palvelijattaren tuli mennä Rinuccio Palmerminin luo ja kertoa, että saavuttaakseen rouvan suosion hänen piti myöhemmin kerrottavasta syystä mennä keskiyöllä Scannadion haudalle ja kantaa ruumis rouvan taloon. Sitten Rinuccio pääsisi toiveittensa perille, mutta ellei hän tähän suostu, on hänen turha lähetellä lemmensanomia. Palvelijatar teki työtä käskettyä. Rouva jäi palvelijattaren kanssa odottamaan, olisivat miehet todella niin hulluja, että pyrkisivät täyttämään lupauksensa.

Alessandro Chiarmontesi lähti keskiyön lähetessä Scannadion haudalle. Matkalla sinne hän alkoi kammoksua edessään olevaa ja kauhisteli päätöstään lähteä. Entä jos hänen vihamiehensä olivat virittäneet hänelle ansan? Tai jos Scannadion sukulaiset halusivat ruumiin kotiinsa vain silpoakseen vihaamansa miehen? Muitakin kauhistuksia hän ehti pohtia, mutta rakasti Francescaa niin paljon, että pakottautui menemään haudalle. Hän avasi hautaholvin, riisui Scannadion, otti ylleen tämän vaatteet, sulki oven ja asettui vainajan tilalle. Alessandroa kauhisti olo hautaholvissa, mutta hehkuvan rakkautensa voimalla hän pysyi paikoillaan.

Rinuccio lähti samoin puoliyön tietämissä suorittamaan hänelle annettua tehtävää. Matkalla hän alkoi pohdiskella, mitä kaikkea hänelle saattoi tapahtua. Vartiosto voisi pidättää hänet, jolloin hänet tuomittaisiin noituudesta poltettavaksi. Tai jos asia tulisi tiedoksi, hän joutuisi vainajan sukulaisten vihoihin ja muuta sellaista. Mutta rakkaus rouva Francescaa kohtaa voitti pelot ja hän tuli haudalle, jonka sai helposti auki. Rinuccio astui sisään ja luullen Scannadion ruumiin olevan siinä, nosti tämän olkapäilleen ja alkoi kantaa kohti Francescan taloa. Mutta Rinuccion ehdittyä jo talon portaille kuuli vartiosto hänen raskaat askeleensa ja tuli lyhdyllä valoa näyttäen tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Rinucciolla, joka tunsi vartiomiehet, ei ollut miettimisaikaa. Hän heitti Alessandron selästään ja säntäsi pakoon. Alessandro nousi ja alkoi hänkin paeta, vaikka vainajan pitkä paita haittasikin hänen menoaan. Rouva Francesca näki näytelmän ikkunastaan. Hän ihmetteli miesten rohkeutta, mutta nauroi nähdessään heidän pakomatkansa. Hän oli kovasti iloinen päästessään eroon miesten lähentelyistä. Harmistunut Rinuccio palasi vielä etsimään ruumista suorittaakseen tehtävän loppuun. Kun ruumista ei löytynyt, hän arveli vartioston vieneen sen ja palasi murheissaan kotiin. Myös Alessandro, joka ei tiennyt, kuka häntä oli kantanut, palasi kotiinsa epäonneaan harmitellen.

Kun aamulla havaittiin Scannadion haudan olevan auki eikä ruumista näkynyt siellä, koska Alessandro oli vierittänyt sen haudan pohjalle, levisi kaupungissa tapahtumasta mitä erilaisimpia huhuja. Yksinkertaiset ihmiset selittivät paholaisen vieneen Scannadion. Kumpikin rakastaja ilmoitti rouva Francescalle, mitä oli tehnyt ja minkä selkkauksen takia he eivät kyenneet toteuttamaan tehtävää. Rakastajat toivoivat kuitenkin edelleen rouvan suosiota ja rakkautta. Rouva ei ollut uskovinaan kumpaistakaan. Hän vastasi lyhyesti, ettei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan, koska he eivät olleet täyttäneet hänen pyyntöään. Niin hän pääsi heistä eroon.

Yhdeksäs päivä, toinen kertomus. Elisa. (82)

Lombardiassa oli hurskaudestaan hyvin kuulu luostari, jonka nunniin kuului myös jalosukuinen ja ihmeen kaunis tyttö, Isabetta. Keskustellessaan eräänä päivänä ristikon takaa sukulaisensa kanssa, sattui hän rakastumaan sukulaisen seurassa olleeseen komeaan nuorukaiseen. Nuorukainen näki puolestaan Isabettan kauneuden ja luki silmistä hänen kaipauksensa. Rakastunut nuorukainen onnistui pääsemään viimein salaa tytön luo ja sittemmin he tapasivat uudelleen useasti. Mutta eräänä yönä yksi nunnista näki rakastajan poistuvan Isabettan luota. Hän ilmoitti siitä tovereilleen, jotka päättivät ilmoittaa asiasta abbedissalle, rouva Usimbaldalle, jota yleisesti pidettiin hyvänä ja hurskaana ihmisenä. Ettei Isabetta voisi kieltää syyllisyyttään, päättivät he pitää öisin vahtia, ja ilmiantaa tämän itse teosta.

Isabetta ei osannut olla varuillaan, joten antoi eräänä yönä rakastajan tulla luokseen. Vartiota pitäneet jakautuivat kahteen ryhmään. Osa jäi vahtiin Isabettan oven ulkopuolelle ja toiset menivät herättämään abbedissaa. Abbedissalla sattui olemaan kammiossaan pappi, jonka hän usein kuljetti luokseen arkussa. Nyt abbedissa pukeutui pimeässä niin nopeasti kuin mahdollista. Hän pani päähänsä poimutetun hunnun, jollaista nunnat käyttävät, mutta sattuikin sen sijaan saamaan käsiinsä papin housut. Sitten hän kiirehti ovesta ulos ja kysyi: ”Missä se kirottu nainen on?” Nunnat olivat niin innokkaita saamaan Isabettan satimeen, etteivät huomanneet, mitä abbedissalla oli päässään. Rakastavaiset yllätettiin ja Isabetta kuljetettiin abbedissan käskystä kapitulisaliin.

Abbedissa istuutui kapitulisaliin kaikkien nunnien ollessa jo läsnä. Hän alkoi moittia ja sättiä Isabettaa, jonka käytös julki tullessaan häpäisisi luostarin maineen. Häpeilevä ja vapiseva nuori tyttö ei osannut vastata abbedissan moitteisiin ja uhkailuihin, kunnes sattui huomaamaan, mitä abbedissalla oli päässään – housunkannattimet olivat näet jääneet riippumaan tähän vaatekappaleeseen. Tyttö arvasi, mistä oli kysymys ja pyysi rohkeasti abbedissaa kiinnittämään ensin huntunsa kunnolla, ja vasta sitten jatkamaan. Monet nunnista vilkaisivat tämän kuullessaan abbedissan päähän, ja hänen itsensäkin sitä koskettaessa kaikki käsittivät, miksi Isabetta oli sanonut niin.

Abbedissa huomasi olevansa heikommalla puolella. Kun hän ei voinut selittää asiaa parhain päin, hän alkoi puhua toisella tapaa ja totesi lopuksi, miten mahdotonta on vastustaa lihan kiusauksia. Hän lisäsi, että nunnat saisivat kuten tähänkin saakka hankkia itselleen huvia silloin kun vain voivat. Päästettyään tytön vapaaksi hän palasi pappinsa viereen ja Isabetta samoin rakastajansa luo, jonka hän antoikin tulla luokseen monta kertaa kateellisten kiusaksi. Niille, joilla ei ollut rakastajaa, ei jäänyt muuta neuvoa kuin koettaa kaikessa hiljaisuudessa hankkia sellainen. 

Yhdeksäs päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (83)

Calandrinon – josta on puhuttu jo aiemmin – täti kuoli ja jätti hänelle perinnöksi kaksisataa liiraa puhdasta rahaa. Calandrino kehuskeli ostavansa rahoilla maatilan, vaikkei moisella summalla ollut helppo sitä saada. Bruno ja Buffalmacco sanoivat, että Calandrinon tulisi käyttää rahat huvittelemalla heidän kanssaan. Calendrino ei kallistanut korviaan heidän puheilleen. Heidän valitellessaan tätä erään päivänä osui paikalle Nello, maalari hänkin. Kolmisin he päättivät keksiä keinon päästäkseen hyötymään Calandrinon rahoista. He sopivat, mitä oli tehtävä. Kun Calandrino seuraavana päivänä lähti asunnostaan, Nello tuli häntä vastaan ja ihmetteli Calandrinon kuntoa. Hän näytti Nellon mukaan huonovointiselta.

Calandrino jatkoi matkaansa suuresti huolestuneena. Sitten vahdissa ollut Buffalmacco tuli häntä vastaan ja väitti hänen näyttävän kovin sairaalta ja puolikuolleelta. Silloin Calandrino tunsi jo olonsa kuumeiseksi. Samassa saapui paikalle Bruno, joka hänkin vakuutti Calandrinon näyttävän vähintään puolikuolleelta. Calandrino kyseli nyt ymmällään, mitä hänen pitäisi tehdä. Bruno opasti miehen menemään kotiin sänkyyn peittojen alle. Sitten hänen pitäisi lähettää virtsanäyte tohtori Simonelle, joka oli miesten hyvä ystävä.

Nello liittyi heidän seuraansa, ja he saattelivat Calandrinon kotiinsa. Käytyään vuoteeseen Calandrino lähetti pikkupiian viemään virtsanäytettä tohtori Simonelle. Bruno ilmoitti lähtevänsä mukaan, ja hän ehtikin ennen piikaa tohtorin luo ja selitti asian mestari Simonelle. Tohtori käski virtsanäytteen tutkittuaan palvelijattaren viedä sanan Calandrinolle: tämän piti pysytellä lämpimässä. Tohtori lupasi tulla myöhemmin antamaan hoito-ohjeet. 

Tohtori saapui ja koetteli potilaan valtimoa. Sitten hän sanoi Calandrinolle vaimon kuullen: ”Kuulehan Calendrino! Sinussa ei ole muuta vikaa, kuin että olet raskaana.” Calandrino alkoi valittaa suureen äänen vaimolleen, että tämä siitä seurasi, kun vaimo tahtoi aina maata päällä päin. Vaimo, joka oli hyvin kunniallinen nainen, poistui punastuneena huoneesta. Calandrino jatkoi valitteluaan ihmetellen, miten hän saattaisi synnyttää ja mistä reiästä lapsi tulisi ulos. Hän arveli menettävänsä henkensä, kun hänen vaimonsa oli niin hullu, Jumala tosin vaimoa siitä rankaisisi. 

Bruno, Buffalmacco ja Nello olivat Calandrinon vätystelyä kuunnellessaan pakahtua nauruun, mutta hillitsivät itsensä. Kun Calandrino lopulta kääntyi lääkärin puoleen ja kysyi tältä neuvoa, lupasi tohtori vapauttaa miehen vaivastaan. Tosin se maksaisi jonkin verran. Calandrino vastasi, että hänellä oli kaksisataa liiraa, jotka voisi käyttää kokonaan. Naisethan pitävät synnyttäessään kauheaa melua, vaikka heillä on niin mukavat ulostulotiet. Calandrino arveli mieluummin kuolevansa kuin kärsivänsä synnytyksen kivut. Lääkäri lupasi valmistaa juoman, joka kolmessa päivässä lopettaa raskauden ja saa Calandrinosta entistä terveemmän. Juomaa varten tarvittiin kolme paria lihavia salvukukkoja ja muita aineita varten viisi liiraa rahaa. Calendrino antoi Brunolle rahat salvukukkojen ja tykötarpeiden ostamiseen.

Tohtori Simone lähti kotiinsa, laittoi pullon maustettua vettä ja lähetti sen Calandrinolle. Bruno puolestaan hankki salvukukot ja muut herkut sekä pisteli ne suihinsa tohtorin ja toveriensa kanssa. Calandrino joi vettä kolmena aamuna, minkä jälkeen tohtori saapui katsomaan häntä. Lääkäri totesi miehen täysin parantuneeksi. Calandrino nousi iloisena ja lähti hoitamaan asioitaan. Aina jonkun tavatessaan hän kehui, miten vaivattomasti mestari Simone oli parantanut hänet kolmessa päivässä raskaudesta. Brunolla, Buffalmaccolla ja Nellolla oli hauskaa, kun he olivat päässeet puijaamaan salaa Calandrinoa. Rouva Tessa kuitenkin huomasi asian ja nurisi siitä miehelleen kauan.

--

Uskomattoman typerä Calandrino on esiintynyt jo tarinoissa 73 ja 79. Calandrinon lisäksi myös Bruno ja Buffalmacco di Giovanni sekä Nello di Fino ovat historiallisia henkilöitä. 

Yhdeksäs päivä, neljäs kertomus. Neifile. (84).

Joitakin vuosia sitten Sienassa eleli kaksi miehen ikään ehtinyttä, joiden molempien nimi oli Cecco, mutta toinen oli sukunimeltään Angiulieri ja toinen Fortarrigo. Muuten erilaisia miehiä yhdisti se, että molemmat vihasivat isäänsä. Angliulieri, joka oli komea ja miellyttävä mies, päätti lähteä kokeilemaan onneaan erään suosijansa luona. Hän sopi isänsä kanssa, että saisi kerralla kuuden kuukauden erorahan, jotta voisi hankkia vaatteita, varustaa ratsuhevosen ja muutenkin matkustaa säätynsä mukaisesti. Hänen etsiessään palvelijaa sai Fortarrigo kuulla asiasta. Hän pyysi hartaasti päästä matkaan palvelijana. Angliulieri oli haluton ottamaan mukaan Fortarrigoa, koska tämä harrasti uhkapeliä ja joi väliin itsensä humalaan. Fortarrigo vannoi pyhästi pysyvänsä erossa kumpaisestakin paheesta. Viimein Angliulieri uskoi vakuuttelut ja suostui.

He lähtivät siis matkaan ja saapuivat päivällisajaksi Buonconventoon. Syötyään Angliulieri käski laittaa itselleen vuoteen majataloon, riisuutui Fortaggion avustamana ja käski tätä herättämään hänet yhdeksännellä tunnilla. Angliulierin nukkuessa Fortarrigo lähti ravintolaan. Tovin ryypiskeltyään hän alkoi pelata eräiden miesten kanssa, jotka ennen pitkää voittivat hänen vähäiset rahansa ja sitten hänen yllään olleet vaatteetkin. Fortarrigo hiipi nyt paitasillaan Angliulierin huoneeseen ja varasti nukkuvan miehen rahat. Pian hän menetti nämäkin rahat pelissä. Herättyään Angliulieri kyseli palvelijaansa, mutta tätä ei kuulunut. Angliulieri arveli Fortaggion tapansa mukaan sortuneen juopottelemaan ja nyt nukkuvan pois humalaansa. Hän päätti jatkaa matkaa, jättää Fortarrigon ja pestata myöhemmin uuden palvelijan. Lähtiessään hän havaitsi olevansa rahaton mies. Juuri silloin Fortarrigo saapui paikalle - viedäkseen isäntänsä vaatteet. Paikalle saapui myös mies, joka ilmaisi Fortaggion varastaneen Angliulierin rahat, koska oli hävinnyt pelissä. Raivostunut Angliulieri nousi ratsaille ja uhkasi hirtättää Fortarrigon tai toimittaa tämän maanpakoon Sienasta.

Sekavilla puheillaan Fortarrigo viivytti Angliulierin lähtöä, mutta lopulta hän pääsi matkaan. Hienon juonen keksinyt Fortarrigo juoksi paitasillaan hänen perässään. Laputettuaan puolen peninkulmaa Fortarrigo näki edessä päin pellolla maalaisia ja huusi isoon ääneen: “Ottakaa mies kiinni, ottakaa mies kiinni!” Nämä luulivat Angliulierin ryöstäneen miehen, joka paitasillaan juoksi hänen jäljessään, sulkivat tien lapioineen ja kuokkineen ja pidättivät Angliulierin. Angliulieri koetti selittää asioiden laidan, mutta Fortarrigo kirosi hänet varkaaksi ja selitti maalaisille: “Katsokaa nyt, millaisessa tilassa hän jätti minut majataloon menetettyään siellä pelissä rahansa ja tavaransa. Vain Jumalan ja teidän avullanne sain omani takaisin, ja olen teille siitä ikuisesti kiitollinen.” Fortarrigo nykäisi Angliulierin satulasta talonpoikien avulla, riisui häneltä vaatteet ja puki ne ylleen, nousi ratsaille, jätti Angliulierin tielle avojaloin ja paitasillaan sekä palasi Sienaan. Siellä hän levitti tietoa, että oli voittanut vaatteet ja hevosen Angliulierilta. Tämä taas häpesi kohtaloaan niin, ettei tohtinut palata suoraan Sienaan. Saatuaan lainaksi vaatteet hän ratsasti Fortarrigon surkealla konilla sukulaistensa luo maalle, kunnes hänen isänsä lähetti hänelle jälleen rahaa. 

Sillä tavoin Fortarrigo turmeli kavaluudellaan Angliulierin hyvät aikeet. Jälkimmäinen ei tietenkään jättänyt sitä kostamatta heti sopivan tilaisuuden tullen.

Yhdeksäs päivä, viides kertomus. Fiammetta. (85).

Tapaamme taas vanhan tuttavamme Calandrinon. Rikas Niccolo Cornacchini päätti koristuttaa maalauksin maatilansa komean asuinrakennuksen. Hän pestasi tehtävään Brunon ja Buffalmaccon, mutta kun työ oli niin suuri, nämä ottivat osille Nellon ja Calandrino. Niccolon poika Filippo, joka oli poikamies, tapasi tuoda taloon joskus naisia päiväksi, koska maalausurakan vuoksi siellä ei ollut juuri muuta väkeä maalareiden lisäksi. Kerran hän toi sinne Niccolosa-nimisen maksullisen naisen. Tyttö oli kaunis ja hyvin pukeutunut. Hän sattui pihakaivolle pesemään kasvojaan yhtä aika Calandrinon kanssa. Tyttö katseli tätä lähinnä miehen omalaatuisuuden vuoksi. Calandrino puolestaan rakastui tyttöön, joka tämän huomatessaan loi kujeellisia silmäyksiä ja huokailikin. Calandrino ei saanut sanaakaan suustaan edes kysyäkseen tytön nimeä. Brunolle hän kertoi ihastuksestaan, mutta arveli tytön olevan Filippon vaimo, koska Filippo oli kutsunut hänet sisään pihalta.

Bruno tiesi hyvin, kuka nainen oli. Hän sopi Buffalmaccon, Nellon, Filippon ja tytön kanssa, että he tekisivät kepposen rakastuneelle Calandrinolle. Illalla he kokoontuivat pihamaalle, jolloin Calandrino töllisteli Niccolosaa niin hassunkurisen näköisenä, että sokeakin olisi sen huomannut. Tyttö puolestaan rohkaisi häntä parhaansa mukaan. Filippo nauroi itsekseen eikä ollut huomaavinaan asiaa. Calandrinon suureksi suruksi he lähtivät, mutta Bruno lohdutteli häntä. Brunon mielestä Calandrinon pitäisi ottaa kitaransa ja laulaa Niccolosalle lemmenlaulu. Seuraavana päivänä Calandrino otti kitaran mukaansa ja sillä säestäen lauloi useita lauluja kaikkien hauskuudeksi. Calandrino oli aivan hullaantunut tyttöön, joka puolestaan yllytti häntä Brunon ohjeiden mukaisesti. Bruno välitti lemmenkirjeitä Calandrinon ja tytön välillä, kyhäten kirjeitä tytön puolesta. Calandrino tarjoili mainioita illallisia Brunolle ja Buffalmaccolle, jotta nämä ajaisivat hänen asiaansa tytön suhteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pariin kuukauteen.

Työn alkaessa lähetä loppuaan Calandrino pelkäsi, ettei saavuttaisi lempensä päämäärää lainkaan. Siksi hän alkoi ahdistella Brunoa ankarasti. Lopulta Bruno sopi asiasta tytön ja Filippon kanssa. Calandrinolle Bruno sanoi, että nähtävästi tyttö ei aikonut lunastaa lupauksiaan, joten hänet piti pakottaa siihen taikakonstien avulla. Sitä varten Calandrinon piti hankkia käyttämätöntä pergamenttia, elävä lepakko, kolme murusta suitsutusainetta ja siunattu vahakynttilä. Calandrinolta meni koko seuraava ilta lepakon pyydystämiseen. Lopulta hän vei vaadittavat tavarat Brunolle, joka piirsi pergamentille kaikenlaisia hupsutuksia ja taikamerkkejä. Calandrinon piti nyt koskettaa pergamentilla tyttöä ja mennä läheiseen latoon odottamaan. Tyttö saapuisi sitten latoon.

Nello puolestaan lähti Firenzeen tapaamaan Calandrinon vaimoa, Tessaa, joka oli hänen sukulaisensa. Hän muistutti siitä, miten Calandrino oli pahoinpidellyt Tessa kivijutun yhteydessä. Nyt Tessalla olisi tilaisuus kostaa, sillä Calandrino oli rakastanut naikkoseen, jonka aikoi taas tavata. Raivostunut Tessa kiirehti matkaan. Bruno antoi Filippolle merkin nähdessään kaukaa Tessan tulevan. Filippo teeskenteli rientävänsä Firenzeen asioille, mutta jäi piilopaikasta katselemaan tapahtumien kulkua. Arvellessaan Filippon ehtineen jonkin matkan päähän Calandrino lähti jututtamaan Niccolosaa. Calandrino kosketti tyttöä amuletillaan ja riensi sitten latoon odottamaan. Niccolosa seurasi Calandrinoa, syleili häntä ja heitti miehen selälleen oljille asettuen sitten hänen päälleen istumaan hajareisin. Sitten tyttö leperteli joutavia ihastuksen tunnustuksia miehelle. Juuri silloin Tessa saapui Nellon kanssa paikalle. Niccolosa pakeni Filippon luo, mutta Tessa kävi lattialla makaavan miehensä kimppuun, kynsi tämän kasvot verille, tarttui hänen tukkaansa, riepotti häntä ja haukkui tämän pataluhaksi. Tessa muistutti vielä, että nyt ei ollut ainakaan hänen vikansa, jos Calandrino tulisi raskaaksi. Calandrino oli vaimonsa nähdessään ihan ymmällään, eikä osannut sanoa sanaakaan puolustuksekseen.

Bruno ja Buffalmacco olivat Filippon ja Niccolosan kanssa nauraneet näytelmälle pakahtuakseen. Ensinnä mainitut tulivat nyt paikalle muka metelin hälyttäminä, saivat suurella vaivalla rouvan rauhoittumaan ja kehottivat Calandrinoa palaamaan Firenzeen. Calandrino palasikin kotiinsa revittynä ja runneltuna. Vaimonsa sättiessä häntä yötä päivää hän hylkäsi hehkuvan rakkautensa, joka niin kauan oli antanut hänen ammattitovereilleen sekö Niccolosalle ja Filippolle naurun aihetta.

--------- 

Calandrinon raskaustapaus tarinassa 83 ja kivitapaus tarinassa 73.

Yhdeksäs päivä, kuudes kertomus. Panfilo. (86).

Mugnonen tasangolla eli jokin aika sitten muuan kelpo mies, joka antoi matkustajille ruokaa ja juomaa maksusta. Joskus hän majoittikin matkaajia, mutta vain hänelle tuttuja Hänellä oli hyvin kaunis vaimo, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, kuudentoista ikäinen kaunis tytär ja vajaan vuoden ikäinen, vielä äitiään imevä poika. Firenzeläinen aatelisnuorukainen Pinuccio oli rakastunut kiihkeästi Niccolosa-nimiseen tyttäreen, joka vastasi tunteisiin ja koetti pitää silmäpelillä yllä nuorukaisen rakkautta. Pinuccio päätti yrittää saada yösijan tytön isältä päästäkseen sillä tavalla lähemmin tytön seuraan. Hän matkasi uskollisen kumppaninsa Adrianon kanssa ja he onnistuivatkin pääsemään yöksi pikku majataloon.

Isännällä oli vain pieni makuuhuone, jossa oli kolme sänkyä. Toisella seinustalla oli vieraille varattu vuode, toisella seinustalla nukkuivat isäntä ja emäntä yhdessä vuoteessa ja tytär toisessa. Arveltuaan kaikkien nukkuvan Pinuccio hiipi tytön vuoteeseen ja alkoivat sitten yhdessä nauttia kovasti kaipaamistaan iloista. Kesken kaiken kissa sattui pudottamaan joitain esineitä, ja emäntä lähti katsomaan mahdollisia tuhoja. Adriano ei tätä huomannut, mutta hänkin nousi vuoteestaan luonnollisille tarpeilleen. Liikuskellessaan hän törmäsi emännän vuoteensa viereen asettamaan kehtoon. Kun hän ei päässyt sen ohi, siirsi hän sen oman vuoteensa viereen. Emäntä oli tällä välin havainnut, ettei kissa ollut aiheuttanut vahinkoa. Hapuillessaan pimeässä sänkyynsä hän kehtoa tunnusteltuaan asettui Adrianon vuoteeseen luullen miehensä nukkuvan siinä kehdon vieressä. Adriano, joka ei vielä nukkunut, otti hänet vastan hyvin ja iloisesti sekä nostatti purjeet useaan kertaan emännän suureksi tyydytykseksi.

Saatuaan tytöltä kaipaamansa nautinnon Pinuccio nousi palatakseen vuoteeseensa. Tullessaan sen luo hän törmäsi kehtoon ja luuli sitä isännän vuoteeksi. Niinpä hän siirtyi toiseen vuoteeseen ja asettui juuri heränneen isännän viereen. Luullen tätä Adrianoksi hän kehui Niccolosaa verrattoman ihanaksi nautinnon antajaksi, olihan hän käynyt ainakin kuudesti yrttitarhassa. Isäntä kirosi kovaan ääneen Adrianon ja vannoi maksavan vielä tekemisistään. Pinuccio, joka ei erityisesti loistanut älykkyydellään, ei osannut selittää asiaa parhain päin, vaan änkytti joutavia. Emäntä, joka luuli nukkuvansa miehensä vieressä, ihmetteli Adrianolle vieraiden riitelyä. Adriano vastasi hymyillen: ”Antaa heidän riidellä. Joivat liikaa illalla.” Älykkäänä ihmisenä emäntä nousi sanaakaan sanomatta, otti pikkupoikansa kehdon, siirsi sen tyttärensä vuoteen luo ja asettui tyttären viereen. Hän huusi sieltä miestään kysyen, mistä tämä riiteli Pinuccion kanssa. Mies vastasi: ”Etkö kuule, mitä hän sanoo tehneensä Niccolosan kanssa?” Mutta emäntä sanoi, ettei Pinuccio ole voinut maata Niccolosan kanssa, sillä emäntä on maannut tytön vieressä koko yön saamatta unta silmäystäkään. Emäntä moitti miesten juovan likaa viiniä iltaisin, hourivan joutavia öisin ja kävelevän unissaan. Adriano oivalsi nopeasti, miten taitavasti emäntä salasi tyttären ja oman häpeänsä. Adriano sanoi puolestaan, että Pinuccion pitäisi lopettaa ainainen unissakävely, varsinkin tämä puhui unissaan kaikenlaisia hullutuksia. Sitten hän käski Pinuccion palaamaan viereensä.

Isäntä alkoi nyt uskoa Pinuccion nähneen unta. Hän alkoi ravistella tätä ja huudella, että Pinuccion pitäisi mennä omaan vuoteeseensa. Pinuccio ymmärsi alkaa puhella kaikenlaisia sekavuuksia unta näkevän ihmisen tavoin, niin että isäntä räjähti nauramaan. Lopulta Pinuccio siirtyi omaan vuoteeseensa unista näytellen. Aamulla isäntä alkoi naureskella ja laskea leikkiä Pinucciosta ja tämän unista. Myöhemmin Pinuccio keksi muita keinoja tavatakseen Niccolosaa, joka vakuutti äidilleen olleensa unessa yöllä. Emäntä, joka hyvin muisti Adrianon syleilyt, ajatteli itsekseen, että kaikesta päättäen vain hän itse oli ollut valveilla.

Yhdeksäs päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (87).

Arvossa pidetyn firenzeläisen Talano do Molesea oli ottanut vaimokseen Margarita-nimisen nuoren tytön, joka oli harvinaisen kaunis, mutta samalla hyvin oikukas, ilkeä ja itsepäinen. Hän ei koskaan tehnyt niin kuin toinen olisi tahtonut, eikä kukaan osannut olla hänen mielikseen. Tämä oli Talanolle tietenkin raskasta, mutta hän alistui, koska muutakaan neuvoa ei ollut.

Eräänä yönä heidän ollessaan maalla, näki Talano unta, jossa hänen vaimonsa joutui läheisessä metsässä suuren suden uhriksi. Kun Margarita vihdoin pääsi irti, olivat hänen kasvonsa ja kaulansa pahasti raadellut. Herättyään aamulla Talano unesta pelästyneenä kehotti vaimoaan olemaan kotona koko päivän, varsinkin pysymään pois metsästä. Vaimon kysyessä syytä moiseen kertoi aviomies näkemästään unesta. Vaimo kieltäytyi ilkein sanankääntein noudattamasta neuvoa. Itsekseen Margarita arveli, että Talano aikoi tavata jonkun naisen metsässä, ja halusi siksi vaimon pysyvän kotona. Niinpä hän luonteensa mukaisesti päätti lähteä metsään vakoilemaan miestään.

Heti miehensä mentyä ovesta tuli Margaritallekin kiire rientää metsään. Susi ei muistunut tässä vahdinpidossa hänen mieleensäkään, mutta äkkiä ilmaantui tiheiköstä hänen viereensä iso, kauhea hukka. Susi karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi raahata häntä hampaissaan kuin karitsaa. Susi olisi epäilemättä tappanut hänet, ellei vastaan olisi tullut muutamia paimenia, jotka huutamalla saivat suden päästämään hänet irti. Paimenet tunsivat uhrin ja kantoivat hänet kotiinsa. Lääkärit saivat hänet suurella vaivalla paranemaan, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat niin raadellut, että hän oli muuttunut vastenmielisen ja ruman näköiseksi. Häntä hävetti näyttäytyä ihmisille, ja hän katui usein katkerasti sitä, että oli ollut itsepäinen eikä ollut uskonut miehensä varoittavaan uneen.

Yhdeksäs päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta. (88).

Firenzessä asui aikanaan muuan Ciacco, joka oli suuri herkkusuu. Mutta kun hänen rahansa eivät riittäneet hänen mässäilyihinsä, antautui hän nokkelana miehenä rikkaiden ja herkutteluista pitävien ihmisten seuralaiseksi, pilkkakirveeksi. Näiden luona hän kävi usein kutsuttuna tai kuokkavieraana päivällisellä ja illallisella. Samaa ammattia harrasti muuan Biondello, lyhyttukkainen ja pienikokoinen miekkonen. 

Biondello oli eräänä aamuna paastoaikaan lähtenyt kalatorille ostaakseen herra Vieri de Cerchille pari oikein isoa merinahkiaista. Ciacco huomasi hänet ja kysyi, kenelle Biondello kaloja osteli. Tämä vastasi vievänsä kalat herra Corso Donatille, joka oli jo eilen hankkinut kolme merinahkiaista ja ison sammen, koska aikoi tarjota ateria muutamalle aatelismiehelle. Biondello kehotti Ciaccoakin tulemaan Corson luo illalliselle. Ciacco noudatti kehotusta, mutta aterialla tarjottiin vain vihreitä herneitä ja halpaa suolattua tonnikalaa sekä paistettua Arno-joen kalaa, mitään muuta ei tuotu.

Ciacco huomasi Biondellon pettäneen hänet ja päätti maksaa samalla mitalla. Kun he tapasivat muutamaa päivää myöhemmin, kysyi Biondello nauraen, miltä Corso Donatin nahkiaiset olivat maistuneet. “Ennen kuin kahdeksan päivää on kulunut, tiedät sen paremmin kuin minä”, vastasi Ciacco. Erottuaan Biondellosta hän lähti erään romukauppiaan luo ja maksettuaan sopi tämän kanssa asiasta. Hän antoi kauppiaalle tyhjän pullon ja meni tämän kanssa erääseen pylväshalliin. Siellä hän osoitti kauppiaalle Filippo Argenti -nimistä ritaria, joka oli iso, roteva ja väkivaltainen sekä kiivasluontoinen mies. Ciacco kehotti kauppiasta viemään pullon ritarille ja sanoa, että Biondello pyytää häntä värjäämään pullon rubiininväriseksi hyvällä punaviinillä saadakseen huvitella illalla muutamien heppulien kanssa. Lisäksi Ciacco kehotti kauppiasta varomaan, ettei ritari pääse käsiksi häneen. Ritarin käsittelyyn joutunut voisi ruhjoutua pahoin. Romukauppias lähti ja esitti asiansa. Helposti ärtyvä herra Filippo arveli, että hänestä tehdään pilaa, ja yritti käydä käsiksi kauppiaaseen. Varovainen kauppias ennätti pakoon. Ciacco oli tyytyväinen ja maksoi romukauppiaalle. Sitten hän etsi käsiinsä Biondellon ja kertoi, että Filippo odottaa tätä pylväshallissa. Biondello lähti tapaamaan Filippoa.

Filippo oli raivoissaan, kun ei ollut saanut romukauppiasta kovisteltavakseen. Hän tiesi vain Biondellon tahtoneen ilveillä kanssaan. Niinpä hän Biondellon nähdessään läimäytti miestä kasvoihin, tarttui tukasta ja alkoi löylyttää tätä pahanpäiväisesti. Samalla hän huusi ankarasti ja lupasi Biondellolle ja heppuleille rubiininväriä tarpeeksi, mukiloi rautaisilla nyrkeillään Biondellon kasvot pahanpäiväisiksi ja repi tältä tukan sekä vaatteet. Biondello ei tietysti ymmärtänyt, mitä puhe rubiininväristä ja heppuleista tarkoitti. Lopulta muutama mies tuli väliin ja sai pelastetuksi pahasti runnellun Biondellon hengen. He kertoivat, miksi Filippo oli hänet hakannut ja toruivat häntä: pitihän hänen tietää, ettei Filippon kanssa ollut leikkimistä. Biondello puolusteli itkien ja sanoi, ettei ollut lähettänyt ketään pyytämään Filippolta viiniä. Kotiin masentuneena palattuaan hän arvasi Ciaccon olleen tempun takana. 

Kun Ciacco tapasi viimein Biondellon, kysyi hän tältä, miltä herra Filippon viini oli maistunut. Biondello vastasi toivovansa, että herra Corson nahkiaiset olivat maistuneet yhtä hyviltä. Ciacco vastasi: “Itsestäsihän riippuu, järjestätkö minulle toisen yhtä hyvän aterian. Jos niin teet, järjestän sinulle yhtä hyvät juomat kuin nytkin sait.” Biondello huomasi, ettei Ciaccon kanssa kannattanut koukkuilla. Hän rukoili Jumalaa, että saisi olla rauhassa, ja varoi tästä lähtien tekemästä kepposta Ciaccolle.

Yhdeksäs päivä, yhdeksäs kertomus. Emilia. (89).

Kun tieto Raamatun Salomon ihmeellisestä viisaudesta levisi melkein koko maailmaan, saapui hänen puheilleen ihmisiä joka puolelta kysymään neuvoa kaikenlaisiin pulmiinsa. Näissä asioissa saapui hänen puheilleen Melisso, jalosukuinen ja rikas mies. Matkalla hän tapasi toisen nuoren miehen, Josefin, joka oli myös matkalla Salomon luo. Josef oli matkalla kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä vaimolleen, joka oli tavallista omapäisempi ja mahdottomampi nainen. Melisso taas kertoi olevansa rikas nuori mies, joka järjesti omaisuudellaan komeita pitoja ja kestityksiä. Kuitenkin hänestä tuntui, ettei kukaan pidä hänestä. Melisso halusi tietää, miten hänen olisi meneteltävä, että häntä rakastettaisiin.

Kumppanukset pääsivät Salomon puheille. Melisso esitti asiansa ja Salomo vastasi hänelle: “Rakasta!” Josef kertoi vuorostaan ongelmansa Salomolle, jolla ei ollut muuta sanottavaa kuin: “Mene Hanhisillalle!” Miehet vertailivat jälkikäteen saamiaan vastauksia, mutta eivät ymmärtäneet, mitä niillä tarkoitettiin. Heistä tuntui, että heitä oli melkein pidetty pilkkana, ja he lähtivät paluumatkalle.

Muutaman päivän kuluttua he saapuivat pienelle joelle, jonka yli johti kaunis silta. Vastaan tuli karavaani, joten heidän täytyi odottaa, kunnes se ehtisi ohi. Kun melkein koko karavaani oli ylittänyt sillan, pillastui muuan muuli, eikä tahtonut jatkaa matkaa. Silloin muulinajaja otti kepin ja läimäytti eläintä saadakseen sen jatkamaan matkaa. Mutta muuli törmäili edestakaisin eikä suostunut jatkamaan matkaa sillan yli. Kiukustunut ajaja alkoi hakata eläintä päähän ja lautasille, mutta siitä ei ollut apua. Melisso ja Josef katselivat tätä ja sanoivat ajajalle useita kertoja: “Hyvä mies, älä tee noin! Aiotko tappaa sen? Mikset koeta saada sitä hyvällä lähtemään liikkeelle?” Mutta muulinajaja vastasi: “Te kai tunnette hevosenne, mutta minä tunnen muulini: älkää puuttuko tähän asiaan!” Hän alkoi jälleen lyödä muulia ja hakkasi sitä niin kauan, että muuli vihdoin lähti kulkemaan sillan yli. Josef sattui sitten kysymään sillan korvassa istuvalta mieheltä, miksi siltaa kutsuttiin. Mies vastasi sillan nimen olevan Hanhisilta. Josef muisti nyt Salomon neuvon ja sanoi ymmärtävänsä sen. Muulinajaja oli osoittanut, että hänen täytyy kurittaa vaimoaan ratkaistakseen pulmansa.

Saavuttuaan kotikaupunkiinsa Josef kutsui Melisson luokseen muutamaksi päiväksi lepäämään. Josef käski vaimonsa valmistaa illallisen Melisson ohjeiden mukaisesti. Melisso antoikin lyhyesti ohjeet, mutta vaimo teki kaiken melkein päinvastoin. Melisso oli ihmeissään vaimon käytöksestä, mutta Josef sanoi nyt noudattavansa Salomon neuvoa ja menettelevänsä muulinajajan osittamalla tavalla. Josef otti esiin tammikepin ja meni makuuhuoneeseen, johon hänen vaimonsa oli pikapäissään vetäytynyt. Hän tarttui siellä vaimoaan tukasta ja alkoi huidella kepillä. Vaimo alkoi huutaa ja uhkailla, mutta nähdessään, ettei Josef piitannut siitä, hänen täytyi jo pahasti pehmitettynä rukoilla armoa, ettei mies tappaisi häntä. Mutta Josef ei lopettanut, vaan löi häntä entistä raivokkaammin eikä lopettanut ennen kuin väsyi. Vaimossa ei ollut silloin enää juuri eheää paikkaa. Vaimoraiska heittäytyi vuoteeseensa lepäämään, mutta heräsi seuraavana aamuna hyvin aikaisin ja kysyi mieheltään, mitä tämä tahtoi aamiaiseksi. Josef ilmoitti tahtonsa, ja aamiaiselle tullessaan ystävykset totesivat, että se oli valmistettu mainiosti ja täsmälleen ohjeen mukaisesti. He olivat sangen tyytyväisiä ja kehuivat kovasti saamaansa neuvoa.

Muutaman päivän kuluttua Melisso palasi kotiinsa ja kertoi siellä eräälle viisaalle miehelle saamansa neuvon. Tämä sanoi hänelle: ”Parempaa neuvoa hän ei olisi voinut antaa sinulle. Tiedät kyllä itse, ettet rakasta ketään. Et osoita muille vieraanvaraisuutta rakkaudesta heitä kohtaan, vaan turhamaisuudesta. Rakasta lähimmäisiäsi, niin sinuakin rakastetaan.”

Sillä tavoin siis kiukkuista vaimoa ojennettiin ja nuori mies sai osakseen rakkautta oppimalla ensin itse rakastamaan.

Yhdeksäs päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (90).

Barlettassa asui muutama vuosi sitten pappi, jonka nimi oli Gianni di Barolo. Hänellä oli niin köyhä seurakunta, että hän joutui toimeen tullakseen kulkemaan tammallaan Apulian markkinoilla kauppaa käymässä. Matkoillaan Gianni tutustui Tresantista kotoisin olleeseen Pietro-nimiseen köyhään mieheen, joka liikkui markkinoilla aasillaan. Aina kun Pietro tuli Barlettaan, majoitti pappi hänet luokseen osoittaen suurta vieraanvaraisuutta. Kun Don Gianni vastaavasti saapui Tresantiin, kutsui Pietro hänet kotiinsa. Pietro asui pienessä hökkelissä kauniin vaimonsa Gemmatan kanssa. Sisällä ei ollut tilaa Giannille, joka joutui nukkumaan tammansa vieressä oljilla samassa tallissa kuin Pietron aasikin. Vaimo, joka tiesi kuinka hyvin pappi majoitti hänen miehensä Barlettassa, oli usein papin tultua halunnut mennä naapuriin nukkumaan, että pappi saisi maata hänen miehensä vieressä sängyssä. Pappi oli tämän kieltänyt ja vastannut kerran, että hän halutessaan muutti tammansa kauniiksi tytöksi, makaa tämän kanssa ja tekee hänestä sitten jälleen tamman. Siksi hän ei tahdo tammastaan erotakaan.

Nuori vaimo oli puheesta hämmennyksissään, mutta uskoi sen todeksi. Hän kertoi asiasta miehelleen ja sanoi, että tämän pitäisi pyytää pappia opettamaan taika. Silloin mies voisi tehdä vaimostaan tamman ja käydä markkinoilla sekä tammalla että aasilla. Ansiot kaksinkertaistuisivat, ja kotiin palattuaan mies voisi muuttaa taas tamman vaimokseen. Pietro, joka oli tyhmänsekainen mies, pyysi pappia opettamaan hänelle taian. Don Gianni koetti turhaan saada hänet järkiinsä, joten lopulta hän lupasi näyttää taian seuraavana aamuna. 

Pietro ja Gemmata tuskin malttoivat nukkua odottaessaan aamua. Jo ennen päivännousua he herättivät papin, joka korosti, että heidän tuli toimia täsmälleen hänen määräämällään tavalla. Don Gianni lykkäsi kynttilän Pietron kouraan, käski tämän seurata tarkasti papin tekemisiä ja vaieta visusti, näkipä mitä tahansa. Ja Jumalaa kannatti rukoilla, että häntä tarttuisi kunnolla kiinni. Don Gianni käski sitten Gemmatan riisuuntumaan ja asettumaan alastoman lattialle nelinkontin kuin hevonen ikään sekä vaikenemaan, tapahtui mitä tahansa. Sitten hän alkoi sivellä käsillään Gemmatan kasvoja ja päätä ja sanoi: ”Tulkoon tästä kaunis hevosen pää!” Saman tapaa hän siveli vaimon tukkaa tamman harjaksi ja käsivarsia koiviksi ja kavioiksi. Mutta kun hän kosketti Gemmatan rintoja, heräsi muuan asiaankuulumaton ja karkasi pystyyn. Hän lausui samat muutossanat selälle, vatsalle, lanteille, reisille ja säärille. Nyt oli tekemättä vain häntä. Hän kohotti paitansa ja otti sen istutustikun, millä ihmisiä istutetaan, tyrkkäsi sen nopeasti sille kuuluvaan vakoon ja sanoi: ”Ja tässä tammalle kaunis häntä!”

Pietro oli tähän asti katsellut tarkkaavasti, mutta nyt hän huudahti: ”Don Giovanni, ei laiteta häntää sinne!” Se juurimehu, josta kaikki kasvit kasvavat, oli jo kihonnut, kun Don Giovanni vetäytyi pois ja sanoi Pietron turmelleen taian puhjetessaan puhumaan. Pietro sanoi, ettei halunnut laitettavan tuollaista häntää. Tai pappi olisi voinut käskeä Pietron kiinnittämään hännän. Don Giovanni taas selitti, ettei Pietro olisi osannut sitä tehdä, ennen kuin hän näytti mallia.

Kuullessaan heidän kiistelevän nousi vaimo lattialta ja sanoi ihan vakavissaan Pietrolle, että tämä oli tyhmyyttään pilannut heidän molempien asiat. Missä muka on nähty hännättömiä tammoja? Pietro on köyhä, mutta sietäisi olla vieläkin köyhempi. Kun nuoresta vaimosta ei Pietron lausumien sanojen takia enää voinut tehdä tammaa, pukeutui tämä nyrpeänä vaatteisiinsa. Pietro jatkoi ammattinsa harjoittamista entiseen tapaan aasilla ja lähti Bitonan markkinoille. Mutta hän ei pyytänyt enää Don Giovannia toista kertaa tekemään samaa palvelusta.