Kuopion rytyjoulu ja muita onnettomia joulukirkkotapauksia

Sanomia Turusta kertoi monen muun sanomalehden tavoin Kokemäen kirkossa jouluna 1882 tapahtuneesta katastrofista. Kolme juopunutta miestä saapui täpötäyteen kirkkoon ja huusi huvikseen kirkon palavan. Syntyneessä paniikissa kuoli kolme ihmistä. Kokemäen jouluinen pakokauhu oli viimeinen joulukirkkokatastrofeista. Ajallisesti ensimmäinen oli Kuopion rytyjoulu.

Katso koko uutinen täältä

Kuopion rytyjoulu 1760

Kuopion joulukirkossa 1760 kuultiin huuto, että kirkko palaa. Saarnatuolissa ollut apulainen Clemens Sirelius huusi kaksi kertaa hiljaisuutta, koska mitään vaaraa ei ollut. Myös kirkkoherra H. Porthan vaati penkistään kansaa rauhoittumaan.  Silti syntyi paniikki, kirkkorahvas alkoi tunkeutua ulos ovista ja ikkunoista. Paniikki ja mellakka kesti puoli tuntia päättyen yhdeksän aikaan. Kuolonuhreja joulutapahtumassa kertyi 14. Yksi heistä oli 55-vuotias torpparin leski, muut olivat enintään 20-vuotiaita lapsia tai nuoria. Erityisen vaarallinen paikka oli lehteri, jolle pojat ja nuoret miehet tapasivat kokoontua Kuopion kirkossa, kuten monissa muissakin kirkoissa. Moni tallautui kuoliaaksi lehterin portailla tai putosi lehteriltä.

Tapausta tutkittiin ylimääräisillä käräjillä. Kappalainen Sirelius kertoi, että paniikin alkusyynä oli ollut naisen huuto eteläiseltä ovelta: "Joko tapetan" tai "Joko tapellan". Osoittautui, että nainen oli Paavo Kasurisen vaimo Riita Hyväritär. Hän istui tungoksessa jakkaralla ja alkoi imettää poikaansa Henrikiä. Kolmivuotias vanhempi poika Paavali oli anopin helmoissa. Tungoksessa lähimmät miehet ja naiset kaatuivat hänen päälleen ja murskasivat siten hänen lapsensa kuoliaiksi. Silloin Riitta oli huutanut mm.: "Elkät tappako, Jo tapetan" ja lopuksi "Ai, murhamiehet jo tappavat". Riitan havaittiin huutaneen hätävarjelutilanteessa vasta, kun hänen lapsensa olivat tallautuneet kuoliaaksi, joten hänet vapautettiin vastuusta. Henkilöä, joka oli huutanut kirkon olevan tulessa, ei tutkinnassa kyetty nimeämään. Hovioikeuskin käsitteli asian, eikä ketään tuomittu rangaistukseen.

Yksi onnettomuuden syistä oli se, että joulukirkkoon oli kertynyt tavattomasti väkeä. Sitä kertyi myös muista pitäjistä. Rahvaan mukaan Kuopion kirkossa oli ollut tapana uhrata tiettyinä juhlapäivina, kuten jouluna ja juhannuksena. Vuoden 1738 piispantarkastuksessa oli kielletty ottamasta vastaan uhreja tai sijoittamasta niitä alttarille. Kansa saattoi kuitenkin edelleen heittää salaa rahoja kirkossa ja hautuumalla. Olipa kirkon alttarin takaa löydetty kolme oravannahkaa muistutuksena katolisesta ajasta, jolloin karhuntaljoja oli lahjoitettu kirkolle. Varhaisimpana Pohjois-Savon kirkoista Kuopion temppelillä oli erityismaine pyhänä paikkana, koska joulukirkkoon sinne kertyi pitkämatkalaisia seuduilta, joilla oli ollut oma kirkko jo lähes parisataa vuotta. Kirkossa oli tavallisina sunnuntaipäivinäkin sellainen tungos, että 1764 seurakuntalaiset kieltäytyivät penkkijärjestyksen laatimisesta perusteena pitäjäläisten paljous. Jos Maaninka ja Karttula saisivat oman kappelin, voitaisiin asiaan palata.

Käräjillä ilmeni, että rytyjoulun tapahtumien aikana oli kirkon ulkopuolellakin ollut runsaasti väkeä. Kersantti J.H. von Fiandt todisti, että rahvas pysäytti jouluna hevosensa kellotapulin luo. Siellä he antoivat rahaa kokoontuneille köyhille niin, että köyhä lankesi polvilleen hevosenkaulan luo ja talonpoika ojensi hänelle rahaa kaulan toiselta puolen. Väkeä oli siis temppelin ulkopuolella muustakin syystä kuin kirkon ahtauden takia. Lisäksi von Fiandt arvioi, että kirkossa väestä neljäsosa oli humalassa. Kirkon ulkopuolella olleiden humalatilasta kersantti ei maininnut, mutta olettaisi siellä olleen vielä enemmän päihtyneitä. Kirkkolaki nimttäin kriminalisoi kirkossa humalaisena esiintymisen jo 1686, joten pahiten humaltuneet pysyivät ehkä mieluummin ulkona. Kersantti ei kuitenkaan kyennyt tai halunnut nimetä yhtään humalaista. Kustaa H.J. Vilkunan "kirkkokänniksi" kutsuma tapa juopotella kirkonmenojen yhteydessä varsinkin juhlapyhinä tunnettiin kaikkialla Suomessa. Tuomiokapitulin valtuutettuna karäjillä ollut rovasti A. Poppius oli varsin vakuuttunut siitä, että kirkkorahvaan humalatila oli tärkein syy pakokauhun silmittömyyteen.

Jos uskomme neljäsosan kirkkokansasta olleen juovuksissa, osoittaa se vuosina 1756-60 voimassa olleen kieltolain tehottomuuden. Kyseinen laki kielsi viinanpolton, myynnin ja kuljetuksen, mutta ei nauttimista. Viinapannut piti takavarikoida julkisiin tiloihin säilytettäviksi. Rahvas kuitenkin hyväksyi tuona aikana yleisesti viinapannujen kätkemisen ja salapolton. Kansa katsoi viinan kuuluvan ainakin joulun viettoon.

Joulukirkon pakokauhun syynä voidaan pitää tavatonta ahtautta sisätiloissa. Tilannetta pahensi ilmeisesti se, että väkeä kulki edestakaisin sisään ja ulos. Kirkkoa valaistiin kynttilöin, mikä lisäsi ihmisten mielessä tulipalon todennäköisyyttä. Aamu oli kylmä, joten ehkä ihmisten hengityksestä noussut huuru loi mielikuvan savusta lämmittämättömässä kirkossa. Jokin osa kirkkoväestä oli varmasti humalassa tai kohmelossa, tämä pahensi osaltaan paniikkia. 

Muita rytyjouluja

Kuopion tapaus ei valitettavasti jäänyt ainoaksi. Vuonna 1813 Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa aamujumalanpalveluksessa läntiseltä lehteriltä huudettiin tulen olevan irti. Tapahtuma sai alkunsa siitä, että kirkkokansalla oli mukana omia kynttilöitä, lisäksi kirkkoon oli levitelty jouluolkia. Eräällä 18-vuotiaalla piialla oli kynttilä kiinnitettynä edelliseen penkkiin. Palava kynttilä sattui putoamaan lehterin lattian raosta. Se jäi kuitenkin pystyyn tukkia vasten eikä aiheuttanut vaaraa. Asiasta syntyi silti supinaa lehterillä. Pian kuuluivat huudot tulipalosta, ja kansa alkoi rynnätä alas lehteriltä. Alttarikaide ja penkkejä murskautui tungoksessa. Lopulta kirkkoherra onnistui rauhoittamaan metelin. Paniikin aikana sai surmansa 10 henkeä, heistä seitsemän oli alle 20-vuotiaita. Kansa tunsi tapauksen myöhemmin "Lammin häsyjoulun" nimellä. Käräjillä asia tutkittiin. Vieraspaikkakuntalaisia oli kirkossa vain muutama eikä humalaisia havaittu. Ketään ei tuomittu onnettomuuden johdosta.

Seuraavan kerran synkät tapahtumat joulukirkossa toistuivat Juvan puukirkossa 1829. Kun jumalanpalveluksessa oli aloitettu virsi, kuului miesten lehteriltä kolinaa ja natinaa. Lehterin alapuolella istunut väki huolestui tästä. Pian joku nainen huusi kirkon olevan tulessa. Syntyi paniikki, jonka aikana kaikki ikkunatkin lyötiin rikki, ja väki pyrki ulos niiden kautta. Paniikki oli hillittömin naisten puolen ulko-ovella. Välittömästi kuoili 15 henkeä, yksi myöhemmin. Kuolleet olivat 12 - 23 -vuotiaita nuoria tyttöjä. Perimätieto tunsi tapahtuman "Juvan jyryjouluna" tai "Juvan myryjouluna".

Onnettomuuden johdosta kenraalikuvernööri A. Zakrevski ohjeisti tuomiokapitulit toimimaan niin, että kaikkien kirkkojen ovet muutetaan ulospäin avautuviksi. Tuomiokapitulit määrättiin myös pohtimaan, kuinka kirkkojen valaistus saataisiin vähemmän vaaralliseksi. 

Näistä keinoista ei ollut mitään apua, sillä tuhoisin joulukirkon paniikki tapahtui 1843. Sortavalan kirkossa syntyi pakokauhu, jossa kaikkiaan 54 ihmistä tallautui kuoliaaksi. Huonokuntoista puukirkkoa korjattiin paraikaa, ja sydäntalven aiheuttaman rakennuskeskeytyksen ajaksi rakennustelineet ja -tarvikkeet oli jätetty paikalleen. Kirkossa ei ollut edes penkkejä. Kirkko oli jouluksi valaistu vain ikkunoihin sijoitettuihin kolmiomaisin telineisiin pistetyillä kynttilöillä. Seurakunta lauloi virren 109 kolmatta säettä, kun muua nuori tyttö otti kynttilän telineestä nähdäkseen paremmin  laulaa virsikirjasta. Jostain syystä hä pudotti kynttilän, joka vieri seinän viereen kasatun lankkupinon ja seinän väliin. Lattialla oli höylänlastuja ja kauempana olevat ihmiset alkoivat hutaa kirkon olevan tulessa. Väki ryntäsi silmittömästi oville kauhein seurauksin. Saarnastuolissa ollut kuuluisa herännäisjohtaja, vt. pastori Henrik Renqvist, ei voinut valtavassa metelissä mitään tilanteelle. Surmansa sai 50 Sortavalan seurakunnan jäsentä, joista yli puolet oli 10 - 20 -vuotiaita. Ketään ei voitu osoittaa syylliseksi tähänkään tapahtumaan. Kirkossa ei olut tulipaloa, kuten ei muissakaan joulukatastrofeissa. Ja jälleen suuri osa uhreista oli aikuisten jalkoihin jääneitä lapsia.

Finlans Allmänna Tidning 9.1.1845

Sortavalan kuolleiden luetteloa 25.12.1843

Viimeinen "rytyjoulu" oli aluksi mainittu Kokemäen tapaus. Joulukatastrofeja yhdistää kirkkojen ahtaus, hämäryys, kynttilävalaistus (Lammilla ja Kokemäellä myös kirkkoväellä oli omat kynttilät) ja Kuopion sekä ilmeisesti myös Lammin tapauksessa kirkkoväen humalaisuus. Ilkka Mäntylä on huomauttanut myös jouluaamun jumalanpalvelukseen liittyneistä kansanuskomuksista. Laajalle levinnyt perimätieto kertoo, että vainajat pitävät edellisenä yönä jumalanpalvelusta kirkossa. Uskomus on kansainvälinen ja hyvin vanha. Joulupakokauhujen taustalla saattaa myös olla kirkkokansan jännittynyt tunnelma: alitajuisesti odotettiin jotain pahaa tapahtuvaksi. Paniikiksi purkautuva hysteria syntyy helposti tuollaisessa mielentilassa.

Lähteet:

Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys Kuvatietokanta

Ilkka Mäntylä: Kuopion rytyjoulu vuonna 1760. Snellman-instituutin julkaisuja 1.Kustannuskiila OY 1983.

Kustaa H.J. Vilkuna: Juomareiden valtakunta: suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Teos 2015.

Kahdeksan kallista haukkumaa

Kapteeni Johan Albrecht Gripenberg saapui Hämeenkyröön 1721. Hän pyysi lääninhallitukselta luvan  saada ottaa autioituneen Frantsilan tilan haltuunsa, rakennutti sinne aluksi saunan ja antoi kyntää ja aidata osan nurmettuneista pelloista. Gripenberg oli arvonsa tunteva aatelismies. Kun rykmentin yhdellä kapteenilla oli puheoikeus valtiopäivillä, valittiin Gripenberg  edustamaan rykmenttiään valtiopäiville pariinkin otteeseen. Valtiopäivillä 1740 hänet valittiin jopa poliittisesti tärkeimpään salaiseen valiokuntaan, johon talonpojila ei ollut lainkaan pääsyä. Gripenberg koulutti poikiaan Turun Akatemiassa. Kaksi heistä antautui upseerin uralle.

Kansallimuseossa säilytetään kuvassa näkyvää Hämeenkyröstä peräisin olevaa Porin rykmentin vuosina 1758-65 käyttämän univormun takkia. Se on väriltään sininen, pystykaulus ja hihansuut ovat keltaiset. Takin on alunperin omistanut joko majuri Johan Albrecht Gripenberg tai hänen poikansa Jacob Carl Gripenberg. 

Porin rykmentin univormun takki. Kuva Nallinmaa-Luoto, s. 252.

Kyröspohjan Sipilän talo oli sekin autiona peräti vuodesta 1698 alkaen. Yrjö Martinpoika otti sen viljeltäväkseen 1734. Pian hän riitautui riitautui naapurinsa  Gripenbergin kanssa. Syyskäräjillä 1735 käsiteltiin juttua, jossa Gripenberg syytti Yrjöä lukuisista solvauksista. Käräjillä tehtyyn päätökseen kirjattiin suomeksi useilta todistajilta kootut haukkumasanat:
"Qwarttermästäri Paska, Isowalhettelija, Crunun pettäjä, Nälkäinen, Wäifwanen, Röfwäri, sinä olet talois myynyt ja syönyt Puoses". Osa todistajista muisteli puo-sanan sijaan Yrjön käyttäneen termiä "Perse". Lisäksi pöytäkirjassa todettiin ruotsiksi Yrjön sanoneen, että Gripenberg ajoi kuttuja ja karitsoita, kun ensin maahan tuli. Myös kuttujen ja karitsojen ajaminen katsottiin kunnianloukkaukseksi, tällaista rahvaalle kuuluvaa työtähän pidettiin aatelismiehelle sopimattomana. Näin saatiin kokoon kahdeksan loukkausta.

"Qwarttermästäri Paska, Isowalhettelija, Crunun pettäjä, Nälkäinen, Wäifwanen, Röfwäri, sinä olet talois myynyt ja syönyt Puoses".

Gripenbergillä oli rykmentin majoitusmestarin (qwartermästäre) virka. Hän oli äskettäin myynyt Frantsilan kruununtilan asukasoikeuden Erik Litanderille, siksi Yrjö ivasi häntä talonsa myyneeksi. Epäilemättä Gripenberg on saattunut saapua Hämeenkyröön isonvihan jälkeen kuttuja ja karitsoita paimentaen, niin puilla paljailla moni aatelismies oli pitkän sodan jälkeen. Mutta laki suojasi tuohon aikaan aatelismiehen kunniaa enemmän kuin muiden. Yrjö sai ensinnäkin maksaa 24 hopeamarkan sakot loukkauksistaan (kolme hopeamarkkaa loukkausta kohti). Lisäksi mäjähti 40 hopeamarkan sakko siitä, että hän oli loukannut aatelismiestä.

Lähteet
Hämeenkyrön syyskääräjät 1735. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=27136386
Terhi Nallinmaa-Luoto. Hämeenkyrön historia II. Vammala 1990.

Kuolinilmoituksia

Sisällissodan aikana ja sen jälkeen kuolinilmoitusten julkiseminen Hämeenkyrössä estyi monesta syystä. Paikallislehti Kyrön Sanomat ilmestyi viimeisen kerran ennen sotaa 25.1.1918. Sen jälkeen punaiset ottivat vallan käsiinsä. Kyrön Sanomien - kuten muidenkin eteläsuomalaisten porvarillisten lehtien - ilmestyminen päättyi. Varsinaiset taistelut Hämeenkyrössä päättyivät jo ennen maaliskuun loppua, mutta seuraavan kerran lehti julkaistiin vasta 3.5. Punaisen terrorin uhreista useimmat oli jo haudattu, joten heidän kuolinilmoituksiaan ei lehdessä ollut. Poikkeuksena oli Uudenkaupungin metsänvartijana toiminut Väinö Eevert Jaakkola (s. 6.9.1886). Hänet murhattiin 11. 2.1918 Uudenkaupungin. Punakaartilaiset vangitsivat Jaakkolan illalla Lounais-Suomen piirimielisairaalassa, jossa hän oli tapaamassa morsiantaan, sairaalan ylihoitajatarta. Jaakkolaa lähdettiin viemään Uuteenkaupunkiin, mutta puolimatkassa vartijat ampuivat hänet ja ryöstivät ruumiin. Hänet haudattiin kotipitäjänsä multiin 12.5.1918

Kyrön Sanomat 10.5.1918

Punaisen terrorin uhrien kuolinilmoituksia julkaistiin Aamulehdessä sen aloitettua ilmestymisensä 11.4.1918. Untilan Joutin talo isäntä, maanviljelijä Verner Aleksi Jouti ammuttiin 1. 2. 1918 kotitalossaan. Suojeluskuntaan kulunut Jouti oli punaisen terrorin ensimmäinen tietoon tullut uhri Hämeenkyrössä. Paikkakuntalaisista koostunut parinkymmenen miehen punaisten joukko tuli etsimään aseita talosta. Karjarakennuksesta löydetty isäntä talutettiin asuintalon rappusille ja ammuttiin takaapäin siihen. Murhasta tuomittiin sodan jälkeen työmies Viljam Virtanen kuolemanrangaistukseen valtiorikosoikeudessa. Syksyllä 1918 kuolemanrangaistukset muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi.

Aamulehti 27.4.1918

Talollisen poika Veini Valfrid Linnainmaa (s. 14.8.1899) ammuttiin 3.3.1918. Suojeluskuntaan kuulunut Linnainmaa pakotettiin kyyditsemään punakaartilaisia Ikaalisten taisteluihin. Hän sai luvan palata kotiin, mutta joutui matkalla vahtimiesten pidättämäksi. Kun kävi ilmi, että hänen veljensä Martti oli Kankaanpäässä valkoisten puolella, vietiin Veini Viljalassa metsään ja ammuttiin siellä.

Aamulehti 18.4.1918

”Laitilan maisteri”, maanviljelijä Juho Eero Lemmitty Koskimies (s. 20.1.1880) murhattiin kotinsa läheisyydessä 23.3.1918. Koskimies viljeli vuokraamaansa Laitilan sotilasvirkataloa, toimi Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajana ja oli Hämeenkyrön suojeluskunnan perustajia syksyllä 1917. Illalla 23.3. punaisten rintaman murtuessa Kyröskoskella tuli Laitilan virkataloon tuntemattomia punakaartilaisia, jotka veivät mennessään Eero Koskimiehen, murhasivat hänet rannassa parinsadan metrin päässä kotitalostaan ja ryöstivät ruumiin. Suullisen perimätiedon mukaan murhaaja oli Forssan tykkiväen päällikkö. Kuolinilmoitus oli sekä Aamulehdessä että Uudessa Suomettaressa.

Aamulehti 23.4.1918

Vesajärven Jokiniemen talon isäntä, maanviljelijä Vilhelm Jokiniemi (s. 29.4.1872) ammuttiin 21.3.1918 kotitalonsa läheisyydessä. Jokiniemen taloon saapui illalla kolme tuntematonta punakaartilaista hakemaan isäntää esikuntaan. He sanoivat, etteivät tiedä syytä hakemiselle. Mahdollisesti oli tarkoitus pidättää suojeluskuntaan kuulunut Jokiniemi ja estää häntä antamasta tietoja valkoisille. Esikuntaan isäntää ei viety, vaan hakijat ampuivat hänet jo puolen kilometrin päässä talosta, ryöstivät rahat ja jättivät ruumiin tien varteen.

Aamulehti 16.5.1918

Nimismies Aleksander Väinö Nyström (s. 12.9.1857) ja hänen poikansa metsänhoitaja Lauri Nyström (s. 4.8.1894) murhattiin ja ruumiit heitettiin Siuron koskeen 31.1.1918. Väinö Nyström läksi Viljakkalaan selvittelemään sikäläisen poliisikonstaapelin vangitsemistapausta. Lauri lähti mukaan hänen turvakseen vaaralliseksi arvatulle matkalle. Matkalla Nyströmit kohtasivat punakaartilaisia, jotka käännyttivät heidät Kyröskoskelle. Sieltä heidät ohjattiin Siuroon punaisten esikuntaan. Nimismies aiottiin lähettää sieltä edelleen Tampereelle, mutta jotkut Siuron punakaartin yleisen kokouksen osanottajista alkoivat vaatia hänen tappamistaan, ja puolenyön aikaan kaksi miestä – myöhemmän todistajakertomuksen mukaan työmies Viki eli Vihtori Peltonen ja ajuri Nestori Mattila – saattoivat Väinö ja Lauri Nyströmin Siuron rautatiesillalle, ampuivat heidät ja heittivät ruumiit koskeen. Hämeenkyrössä oletettiin Nyströmien olevan Tampereella vangittuina. Ruumiit löydettiin Siuron koskesta vasta kun valkoiset saivat Siuron haltuunsa. Vihtori Peltonen ja hänen veljensä Frans jäivät vangeiksi Tampereella ja heidät teloitettiin 12.4.1918 syytettynä Nyströmien murhasta. Nyströmit haudattiin Hämeenkyrössä 11.4. Heidän kuolinilmoituksensa julkaistiin toukokuussa Uudessa Suomettaressa.

Uusi Suometar 15.5.1918

Sisällissodan päätyttyä paikallislehdessä oli myös jokunen punaisten puolen kuolinilmoitus. Ajallisesti ensimmäinen oli torppari Juho Köhkörön kuolinilmoitus. Köhkörö oli vangittu 

Hämeenkyrössä 2.4. Sittemmin hänet oli siirretty pahamaineiselle Tammisaaren vankileirille. Sieltä vapauduttuaan hän uupui kotimatkallaan elokuun puolivälissä. Köhkörö haudattiin jo normaalein menoin. Maalis-huhtikuussa valkoisen terrorin uhrit heitettiin joukkohautaan ilman hautausmenoja.

Kyrön Sanomat 30.8.1918

Juho Köhkörön hautakivi

Armas Vilho Salmi oli yksi nuorimmista kyröläisistä sisällisodan uhreista. Vuonna 1902 syntyneitä punaisia menehtyi 1918 viisi. Salmi kaatui Janakkalassa 26.4.1918 taistelussa saksalaisia vastaan. Päivä oli sodan kohtalokkain Hämeenkyrön punakaartilaisille. Taistelussa kaatui ainakin 23 miestä. Lisäksi saksalaiset teloittivat vangiksi jääneitä punaisia. Salmi ja muut kaatuneet haudattiin joukkohautaan.

Kyrön Sanomat 11.10.1918

Vesajärveläinen talollinen Kalle Koskela vangittiin Lahdessa vapunpäivänä. Hän kuoli nälkään Lappeenrannan vankileirillä 4.6.1918. Sinne hänet myös haudattiin.

Kyrön Sanomat 27.12.1918

Torppari Taavetti Lehtiniemi vangittiin Hämeenkyrössä 27.3.1918. Hän kuoli Tammisaaren vankileirissä kesäkuussa, sinne hänet haudattiinkin. Seurakunnan kuolleiden luettelossa ei ole tarkempaa päivämäärää.

Kyrön Sanomat 17.1.1919

Kuolinilmoituksia työväenlehdissä

Kyrön Sanomat julkaisi punaisen puolen kuolinilmoituksia, jos ne olivat sävyltään jokseenkin neutraaleja. Jotkut omaisista halusivat kuolinilmoituksen työväenlehteen. Torppari Hugo Anselm Mäkelä menehtyi Tammisaaren vankileirissä. Kuolinsyyksi oli merkitty "heikkous".

Suomen Sosialidemokraatti 15.2.1919.

Monet työväenyhdistykset ja ammattiyhdistykset julkaisivat sisällissodassa kuolleista jäsenistään ryhmäkuolinilmoituksia. Lavajärven Työväenyhdistyksen ilmoitus on kesäkuulta 1919.

Suomen Sosialidemokraatti 13.6.1919

Kuollesta Eino Mattila ja David Iivari Mäensivu olivat viljakkalaisia, Taave Kulmala taas ylöjärveläinen. Kadonneiksi mainitut Kaarle Henriksson ja Matti Myllymäki kaatuivat Janakkalassa. Veljekset Matti ja Vihtori Rikala on kuolinilmoituksen perusteella tuomittu kuolemaan Hämeenkyrössä toimineessa Satakunnan kenttäoikeuden istunnossa. Sotasurmissa heidän tappopaikakseen on merkitty Karkku, mutta varmuutta ampumapaikasta ei ole. Kalle Keskistä ja Antti Ristilä en ole toistaiseksi löytänyt muista lähteistä. Sotasurmissa on mainittu Lahdessa vankileirillä kuollut Oskar Erland Ristilä, mutta hän oli vesilahtelainen. Ikaalisissa kirjoilla olleista löytyy 23-vuotias Kaarle Oskar Ristilä, jonka kutsumanimi näkyy olleen Oskari. Tämä Oskari Ristilä kuoli Tampereen vankileirillä.

Siurossa Väinö Nyströmin murhasta teloitetut Viktor ja Frans Peltosen olivat mukana viiden teloitetun kuolinilmoituksessa runsaan vuoden kuluttua tapahtumaista.

Suomen Sosialidemokraatti 12.4.1919.

Haukijärven Työväenyhdistyksen kustantamassa kuolinilmoituksessa oli tiedot 20 vainajasta. Heistä Arttur Petterson oli kirjoilla Mouhijärvellä, mutta asui Hämeenkyrössä. Kahta miestä ei löytynyt Sotasurmista eikä seurakunnan kuolleiden luettelosta: Vihtori Palonmaa ja Juho Välimäki. Heistä Välimäen on Tauno Tukkinen lisännyt omaan matrikkeliinsa kaatuneista punaisista (kirjassa Hoppu – Nieminen – Tukkinen: Sisällissodan taistelut, s. 248). Vihtori Palonmaasta en ole toistaiseksi löytänyt täydentävää tietoa.

Uusi Aika 6.9.1919

Kuolinilmoitukset luovat ajankuvaa sisällissodasta ja sen jälkeisestä ajasta. Ne auttavat osaltaan selvittämään joidenkin yksilöiden kohtaloa. Toisaalta kuolinilmoituksetkaan eivät ole tietojensa suhteen virheettömiä.

Lähteitä:
Kuolleiden luettelo Hämeenkyrö 1918 (SSS:n kokoelmat).
Sotasurmasampo https://sotasurmat.narc.fi/

Tuomas Hoppu - Jarmo Nieminen - Tauno Tukkinen: Sisällisodan taistelut. Kaatunut. Kadonnut. Teloitettu. Gummerus 2018.
Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.

Punainen vai valkoinen?

Huhtikuun alussa 102 vuotta sitten sisällisodan taistelut olivat ohi Kyröskoskella. Sotatoimet päättyivät punaisten pakoon yöllä 23.3. - 24.3.1918. Väkivalta Hämeenkyrössä ei suinkaan ollut ohi, itse asiassa suurimmat väestötappiot koettiin taistelutoimien laannuttua. Vuonnna 2019 julkaistun Sotasurmasammon mukaan Hämeenkyrössä kirjoillaolleita kuoli sisällisodassa 351. Heistä 14 oli punaisen terrorin surmaamia valkoisia. Punaisia taas menehtyi 336. Heistä 73 kuoli taisteluissa ja valkoinen terrori surmasi 78 punaista eri puolilla Suomea. Vankileireillä menehtyi 156 kyröläistä punaista ja välittömästi venkileireiltä vapauduttaan 12. Punaisia katosi 13, lisäksi joukkoon mahtuu mahtuu muutama sairauksiin menehtynyt ja yksi itsemurhan tehnyt. Yhdestä henkilöstä voi sanoa varmasti, että hän oli viaton sivullinen. Järvenkylän taisteluissa tämä papiston hieman mielenvikaiseksi luonnehtima mies jäi tulilinjojen väliin ja sai surmansa. Valkoisten kärsimät tappiot ovat täsmällisesti tiedossa. Sen sijaan punaisten kohdalla sotasurmatilastossa on varmasti epätarkkuuksia. Voi olla, että punaisia uhreja saattaa löytyä lisää.

Iisakki Kitin tapaus

Kaikkien kohdalla jako punaiseen ja valkoiseen terroriin ei ole yksioikoista. Järvenkylässä asunut sekatyömies ja myös karjakauppiaaksi mainittu Iisakki Kitti (s. 3.2.1891) haettiin kotoaan ja murhattiin Nuutin talon lähistöllä 18.2.1918. Hän ei osallistunut poliittiseen toimintaan, mutta tunnettiin porvarillisten lehtien tilaajana. Muodollisesti häntä epäiltiin yhteydenpidosta rintaman yli valkoisiin. Kysessä näyttää kuitenkin olleen pelkästään yksityistä vihanpidosta Kitin ja punaisten komppanianpäällikkö Viljam Virtasen välillä. Suojeluskunnan esikunnan jäsen J.W. Tuokkola piti Kittiä "jako-sosialistina", hänen mielestään kyse oli kostomurhasta. Virtanen oli todistanut käräjillä Kittiä vastaan jossain mullivarkausjutussa. Siitä oli alkanut miesten vihanpito. Lisäksi Kitti säilytti karjakauppojensa vuoksi kotonaan huomattavia rahasummia, ja oli ilmaisuut pelkonsa Virtasen aikeita kohtaan.

Virtanen tuomittiin valtiorikosoikeudessa kuolemaan ainoana hämeenkyröläisenä. Valtiorikosoikeus teki päätöksensä 5.9.1918.

Osa valtiorikosoikeuden Viljam Virtasta koskevasta päätöksestä.

Virtasen katsottiin mm. murhanneen maanviljelijä Aleksi Joutin, osallistuneen Osaran kartanon isännän Artur Gideon Hildenin murhaan, osallistuneen lakititeen kandidaatti Jaakko Rekolan murhaan ja määränneen komppaniaansa kuuluneet ikaalislaiset punakaartilaiset Frans Lampisen ja Väinö Halmeen murhaamaan Iisakki Kitin. Virtanen kiisti syytteet ja valitti valtiorikosylioikeuteen, jonne koottiin juttua koskevat asiakirjat.

Valtiorikosylioikeus vahvisti alemman tuomioistuimen päätöksen. Tuossa vaiheessa kuolemantuomioita ei enää pantu toimeen, joten Virtasen tuomio muunnettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Siitä hän vapautui armahduslakien ansiosta1926. Kitin murhaajiksi arvelluista ikaalislaisista Väinö Halmela kaatui Tampereen taisteluissa ja Frans Lampinen teloitettiin valtiorikosoikeuden päätöksellä 5.10.1918. Sotasurmatilastossa Iisakki Kitti lasketaan punaiseksi, hän oli siis hieman paradoksaalisesti punaisen terrorin punainen uhri.

Iisakki Kitin nimi on Mannanmäen tornin seinätaulussa punaisen terrorin uhrina.

Puhdistustoimia ja kuolemantuomiota

Viljam Virtanen oli siis ainoa valtiorikosoikeuksissa kuolemaantuomittu hämeenkyröläinen, mutta hän onnistui säilyttämään henkensä. Ilman mitään oikeudenkäyntiä tai jonkinlaisen kenttäoikeuden päätöksellä ammuttiin ilmeisesti 78 hämeenkyröläistä punaiseksi laskettua. Heti taistelujen päätyttyä ammuttiin  "puhdistustoimena" ainakin 13 hämeenkyröläistä punakaartilaista. Raipalan taloon perustettiin jonkinlainen ”kenttäoikeus”, joka jakoi kuolemantuomioita ilmeisesti 29.3. alkaen ja lopetti toimintansa Satakunnan rintamaoikeuden saavuttua paikkakunnalle, viimeiståån 30.4. Tämän tuomioistuimen jäseniksi on perimätiedossa väitetty usein Jalmari Raipala, Jeremias Tuokkola ja Hämeenkyrön komendanttina toiminut eläinlääkäri Gotthelm Klenberg. Juhani Piilosen mukaan (s. 623, lähdeviite 235) huhtikuun alussa Hämeenkyrössä kenttäoikeuden tuomarina mainitaan Brynolf Kyrklund ja jäseninä Johannes Heinemann, Jeremias Tuokkola ja Klenberg. Tässä kokoonpanossa oikeus olisi toiminut ainakin 11.4.1918. Toisaalta tiedetään, että Heinemann ei ole voinut olla tuolloin läsnä Hämeenkyrössä, sillä hänet oli määrätty samaan aikaan Poriin perustamaan vankileiriä. Varatuomari Brynolf Kyrklund oli Paimion piirin nimismies, mutta tähän siviilivirkaansa hän ei enää palannut. Hämeenkyrön eläinlääkärinä ja komendanttina toiminut Klenberg antautui sotilasuralle sisällisodan jälkeen. Hänet ylennettiin eläinlääkintäkenraalimajuriksi 1952, jolloin hänestä tuli maamme ensimmäinen eläinlääkintäkenraalimajuri. Klenbergin pojat Bo ja Jan seurasivat menestyksekkäästi isänsä jälkiä sotilasuralle: Bo Klenberg oli merivoimien komentajana 1977-1978 ja amiraali Jan Klenberg puolustusvoimain komentajana 1990 - 1994.

Punavankeja säilytettiin tuolloin tyhjänä olleen Lintolan punaisessa ulkorakennuksessa. Sieltä heitä kuljetettiin Raipalaan kuulusteltaviksi. Kuolemantuomio uhkasi myös niitä punaisia, jotka eivät olleet osallistuneet sotimiseen. Esimerkkinä mainittakoon puhelinkeskuksen hoitajana toimineen Wilhelmiina Järven teloitus huhtikuun kahdeksatta päivää edeltäneen yönä. Järven ja hänen perheensä kohtaloa olen selvitellyt tarkemmin täällä. Raipalan kenttäoikeus tuomitsi hämeenkyröläisten lisäksi koko joukon ikaalislaisia. Joukossa oli 60-vuotias seppä Taavetti Leppänen, joka ei kuulunut punakaartiin eikä osallistunut sotatoimiin. Hänet teloitettiin nähtävästi siksi, että hänen poikansa Väinö Leppänen oli osallistunut Osaran isännän A. G. Hildenin murhaan. Muistitiedon mukaan myös edellä mainitun Viljam Virtasen vaimo Hilda oli jossain vaiheessa viety teloitettavaksi. Juuri ennen teloitusta huomattiin, että hän on  viimeisillään raskaana. Silloin hänet poistettiin telotettavien rivistä. Tarinan todenperäisyyttä vahvistaa se, että asiakirjatietojen mukaan Hilda Virtanen synnytti pojan joskus huhti-toukokuussa 1918.

Satakunnan rintamaoikeus jakaa kuolemantuomioita

Eversti Ernst Linder perusti 26.4.1918 antamallaan päiväkäskyllä Satakunnan rintamaoikeuden. Se toimi kolmena osastona, jotka kiersivät paikkakunnalta toiselle pitämässä istuntoja. Karkku, Siuro, Mouhijärvi, Hämeenkyrö ja Ikaalinen kuuluivat hovioikeuden auskultantti Oskar Mattlarin ja lainopin ylioppilas Herman Hautasen toimialueeseen. Rintamaoikeuden maallikkojäsenenä toimi Hämeenkyrössä J.V.  Tuokkola. Lisäksi tuomioistuimeen kuului kullallakin paikkakunnalla viisi maallikkojäsentä. Hämeenkyrön maallikkojäsenet eivät ole tiedossani.

Satakunnan rintamaoikeus toimi Hämeenkyrössä nähtävästi noin 1.5. - 12.5. ja tuomitsi kuolemaan ilmeisesti seitsemän hämeenkyröläistä ja kaksi ikaalislaista. Ikaalislaisen Konstantin Salosen aviopuoliso Sandra julkaisi 6.6.1919 miehensä kuolinilmoituksen Suomen Sosialidemokraatissa.

Muistitietojen mukaan osaa tuomituista lähdettiin viemään Porin suuntaan ja ammuttiin matkan varrella. Eräiden tietojen mukaan ammutut haudattiin Lintolan taakse metsään, koska hautausmaan joukkohaudat oli jo luotu umpeen.

Hämeenkyrössä kokoontuneiden kenttäoikeuksien pöytäkirjat lienee hävitetty jo ajat sitten. Siksi niiden toiminnasta on hankala luoda tarkempaa kuvaa. Suurena ihmeenä pitäisin sitä, että pöytäkirjat vielä ilmestyisivät näkyville.

Vuoden 1918 tapahtumissa ja ihmiskohtaloissa näkyy sattumanvaraisuus. Punaisen terrorin uhrit olivat Hämeenkyrössä pääasiassa pitäjän suurtilallisia tai virka-asemansa perusteella pulaan joutuneita, kuten nimismies Väinö Nyström. Osassa punaista terroria näkyy myös henkilökohtaisia motiiveja. Valkoinen terrori taas oli aluksi niin massiivista, että yksi sen tarkoituksista oli selvästi murskata kaikki vastarinta-ajatukset ja aiheuttaa pitkäaikainen pelko- ja kauhutila työväestön keskuuteen. Valkoisen terrorissa näkyy myös henkilökohtaisia motiiveja ja puhdasta kostonhalua. Nahkansa säilyttivät ne punaiset, jotka onnistuivat välttämään huhti-toukokuun valkoisen terrorin ja selvisivät hengissä vankileireistä. Laittomuuksiin syyllistyneiden valkoisten ei tarvinnut pelätä tuomioita. Valtionhoitaja Svinhufvud armahti heidät asetuksellaan 7.12.1918.

Lähteitä:
Kuolleiden luettelo Hämeenkyrö 1918 (SSS:n kokoelmat)
Sotasurmasampo https://sotasurmat.narc.fi/

Kyröskosken kanslaisopiston perinnepiiri:...meiltä kivenheitto Kolleroon. Hämeenkyrö 2002.
Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853 – 2000 – Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Gummerus 2007.
Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.
Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3. Vammala 1997.