Arvo Poika Tuominen muisteli sukunsa taustaa - epäluotettavasti

 

Arvo Tuominen 1950-luvulla. Kuva Wikipediasta.

Arvo Poika Tuominen kuvaili sukunsa juuria teoksessa Sirpin ja vasaran tie (s. 17-18) seuraavasti:

"Isäni oli puuseppä. Hän työskenteli osaksi taloissa, mutta suurimmalta osalta omassa verstaassaan, joka oloi kotimökkimme yhteydessä. Hänen isänsä isä oli omistanut Hämeenkyrön takamailla keskisuuren Vänni-nimisen talon, joka oli menetetty suurina nälkävuosina mitättömän pienen lainan ulosmittauksen vuoksi. Laina oli saatu leipäviljana, ns. ryssä mattoina, joita oi otettu niin oman väen kuin alustalaistenkin elättämiseksi yli nälkävuosien siinä ukossa, että se oli valtion avustusta tai lainaa, jonka sai maksaa takaisin parempien aikojen palattua. Velkojaksi ilmestyi kuitenkin muuan pitäjän suurtilallisista, joka jätti saatavan uloshakuun, kun tilanne oli kaikkein kireimmillään. Suuretkin talot menivät silloin vasaran alle, tavallisesti velkojalle, muutaman kymmenen tai sadan taalarin saatavista, ja niin joutui sekin talo, jonka pojanpojanpoika minäkin olen, pois oikeilta omistajiltaan. Isoisäni oli talon vanhin poika, ja tavallisen käytännön mukaan talo olisi tullut hänelle. Nyt hän joutui siirtymään perheineen pieneen Sillanpää-nimiseen torppaan. Talon menetys tapahtui 1848, vuotta myöhemmin kuin isäni oli syntynyt." 

Tuominen onnistui vakuuttamaan tekstillään ja puheillaan. Näin Raimo Seppälä teoksessaan "Poika" Mies ja myytti (s. 17): "Tuominen on talollissukua. Arvon isän isä omisti Hämeenkyrön Vaiviassa Vännin tilan, jolla oli laajat metsämaat. Mutta metsällä ei ollut suurtakaan arvoa ankarina Hallavuosina 1847-1848. ..."

En tiedä, kuinka paljon Tuominen lisäili kirjassaan esittämäänsä tarinaan jutellessaan Seppälälle ja muille asiasta kiinnostuneille. Ilmeisesti melko runsaasti, sillä Panu Rajala kertoo, että Oskari Mikonpoika Tuominen "menetti Vännin tilan Vaivian suomaalla hallavuoden 1848 synnyttämästä velasta Raipalan mahtavalle pontsarille. Venäjän keisarin nimissä nälkätiloille jaettiin pitäjän makasiinista viljamattoa, josta Raipala meni takuisiin luovuttajille. Lyhyt velanmaksuaika pani Vännin Mikon polvilleen ja karkotti perheen talosta." Rajalan mukaan Tuominen vältti muistelmissaan mainitsemasta isoisänsä talon riistäneen suurtilallisen - siis Raipalan - nimeä. (Rajala - Rautkallio, s. 29)

Asiakirjat kertovat Pojan sukujuurista

Miltä näyttää Arvo Tuomisen isoisän tilanne kohtalokkaaksi luonnehdittuna vuonna 1848 asiakirjojen valossa? Lähdetään liikkeelle hieman kauempaa, noin vuodesta 1784. Silloin Untilan kylän Huikun talon yhteyteen perustettiin Vaiviovännin torppa. Ensimmäinen torppari oli 1754 syntynyt Heikki Heikinpoika, jonka hallussa torppa oli vuoteen 1814. Hänen vävynsä Juho Matinpoika oli seuraava torppari kuolemaansa saakka vuoteen 1831. Juhoa seurasi 1816 syntynyt  Efraim Juhonpoika, joka piti torppaa kuolemaansa saakka vuoteen 1854. 

Arvo Tuomisen isoisä Mikko Nikodemus Juhonpoika oli torppari Efraim Juhonpojan veli. Mikko Nikodemus oli syntynyt 2.10.1818. Syntymähetki on tosin merkitty pariin rippikirjaan väärin vuodeksi1828. Arvon isä Mikko Oskari Mikonpoika syntyi 20.9.1847. Tuolloin hänen isänsä oli renkinä Pappilan Köhkörön torpassa. Vuonna 1848 Mikko Nikodemus oli renkinä Uskelan kylän Koiviston torpassa yhdessä vaimonsa Eeva Tiina Juhontyttären kanssa. Lapsia oli Mikon lisäksi Eevalle aviottomana1842 syntynyt Wilhelmina.  Kaksi vuotta myöhemmin Mikko siirtyi vuodeksi rengiksi veljensä Efraim Juhonpojan torppaan. Siellä hän ei viihtynyt pitkään, vaan siirtyi 1852 Kaipion Ylijoelle itselliseksi (inhysning). Siellä perhe oleili vain vuoden verran ja siirtyi sitten Tuokkolan kylän Saarelundin taloon, jossa Mikko Nikodemus oli renkinä. Vuonna 1859 Mikosta tuli Saarelundin alaisen Sillanpään torppari. Sillanpää oli perustettu 1858, mutta ensimmäinen torppari Matti Matinpoika ei viihtynyt torpassa vuotta enempää.

Arvon isä Mikko Oskari siirtyi 1864 rengiksi Pappilan alaiseen Riutan torppaan. Sieltä hän nälkävuonna 1868 siirtyi kirkkoherran rengiksi. Arvo Tuomisen kertoman mukaan tämä pelasti hänen lavantaudin heikentämän isänsä hengen. Oskari vaihtoi kahden vuoden kuluttua pappilaa: hänestä tuli renki Knuutilaan kappalaiselle. Sieltä hän siirtyi 1871 pitäjännikkari David Gustav Astrenin oppipojaksi. Oskari meni sen jälkeen naimisiin 1873 kappalaispappilan Rantalan torpan tyttären Iita Taavetintyttären kanssa. Aviopari asettui asumaan kauppias Rantaselta vuokrattuun huoneistoon joen rannalle. Rippikirjoissa heidät merkittiin Tokosten kylän Putulaan 1875. Tuollon pappi lisäsi myös rippikirjaan Oskarille sukunimen "Tuominen".

Putulan talosta Oskari Tuominen osti kasan vanhoja hirsiä rakentaakseen oman pirtin. Kuukan talon isäntä - joka sattui olemaan Oskarin serkku - antoi vuokratontin, jolle Oskari sitten rakensi talonsa. Rippikirjan mukaan perhe asettui uuteen asuntoonsa Kyröspohjan kylään 1879. Pian seitsemännen lapsen syntymän jälkeen Iita kuoli 1887. Oskari avioitui vielä samana vuonna Eliina Esterintyttärn kanssa.

Uuden avioliiton viidentenä lapsena syntyi 5.9.1894 Arvo (kirkonkirjassa Arvid) Tuominen. Hän sai saman nimen kuin avioliiton ensimmäisenä lapsena syntynyt ja 1893 kuollut Arvid Johannes. 

Poika Tuomisen muistiin ei parane luottaa

Asiakirjojen valossa Arvo Tuomisen sukujuuret poikkeavat melkoisesti hänen  muistelmissaan esittämistä. Tuomisen mukaan hänen isänsä isän isä oli Vännin talon isäntä. Ei ollut. Kyseinen Juho Matinpoika Sirkka oli torppari Vaiviovännin torpassa. Edelleen Tuominen kertoi, että hänen isoisänsä Mikko Nikodemus oli talon vanhin poika, jolle talo olisi siirtynyt ilman vuoden 1848 kohtalokkaita tapahtumia. Tosiasiassa Mikko oli torpparin neljänneksi vanhin poika. Eikä Vännin talon omistus vaihtunut 1848, koska Vänni oli torppa. Eikä torpan isännyykään vaihtunut, vaan Mikon veli Efraim jatkoi torpparin kuolemaansa saakka vuoteen 1854. Sen jälkeen torppariksi tuli hänen vaimonsa uusi aviomies, Juho Kustaa Matinpoika. Rippikirjoissa hänellä ei ole sukunimeä, mutta henkikirjoissa sukunimi on Vänni. Juhon aikana Vaiviovänni erotettiin omaksi perintötalokseen Huikusta vuonna 1861. Juho jatkoi talonisäntänä vuoteen 1865, sen jälkeen isännäksi tuli hänen poikapuolensa Mikko Malakias Efraiminpoika Vänni. Sekä Mikko Malakias että hänen vaimonsa kuolivat 1867. Talo siirtyi sitten pois suvulta ja sitä viljeli lampuoti 1870-luvulla

Miksi Tuominen sepitti muistelmissa esittämänsä kuvan suvustaan entisinä talollisina? Siirryttyään vankilavuosiensa jälkeen Moskovaan hän joutui puoluetoiminnassa edetäkseen laatimaan elämänkertoja, joissa osoitti kommunistisen taustansa. Tuominen joutui muokkaamaan persoonallisuuttaan, menneisyyttään ja muistojaan odotuksia vastaaviksi. Katkeruus ja viha kapitalistista yhteiskuntaa vastaan ja kovan kommunistin maine todistettava. Muistelmissaan Tuominen ylistää Kuukan taloa, johon lähti 12-vuotiaana renkipojaksi. Moskovassa hän kuitenkin kuvasi asemaansa näin: "12-vuotiaana jouduin rengiksi kotini lähellä olevaan taloon. Työpäivä oli 12-14 -tuntinen. Minun oli tehtävä aikuisen miehen töitä. Rinnastin omaa asemaani talon isäntäven lasten elämään, joiden ei tarvinnut tehdä työtä, ja se katkeroitti minua.Tällöin heräsi minussa viha rikkaita ja heidän lapsiaan kohtaan. Halusin tapella niitä vastaan ja vaistomaisesti hain tukea muista renkipojista, joiden kanssa liityin kotipitäjäni työväenyhdistykseen ja sitä tietä sos.dem puolueeseen..." (Rajala - Rautkallio, s. 90-91).

Tiedossani ei ole, mitä Tuominen kertoi Moskovan elämänkerroissaan sukunsa vaiheista. Kaipa viekkaudella ja vääryydellä talon rehelliseltä mieheltä rosvoava suurtilallinen olisi ollut sopiva tarina vastaamaan Moskovan isäntien odotuksia? Jos Poika nimesi suurtilallisen Raipalaksi, käytti hän luovaa mielikuvitustaan. Asiakirjojen valossa Raipalan isännillä ei ollut yhtään mitään tekemistä Vaiviovännin torpan eikä sittemmin talon kanssa. Valtiopäivämieheksikin edennyt V.V. Raipala ei 1800-luvun lopulla toimiessaan toki keinoja kaihtanut taloa vaurastuttaessaan. Myös hänen isänsä Abraham osasi kartuttaa omaisuuttaan. 

Kuten Panu Rajala kertoo, mätki Tuominen F.E. Sillanpäätä perusteellisesti Kirjallisuuslehdessä 1933 (Rajala - Rautkallio, s. 82-88). Tuominen käytti salanimea Lauri Lastu. Jälkikäteen hän ei myöntänyt olleensa salanimen takana, mutta teksti tietoineen Hämeenkyrön sisällisotatapahtumista ja muista taustoista paljastavat tekijän. Lauri Lastu keskittyi hyökkäämään ensisijaisesti Hurskasta kurjuutta ja muutamia sisällissotanovelleja vastaa, Myös Nuorena nukkunut sai lyhyet, mutta ankaran nuhteet. Myöhemmin Tuominen kyllä tunnusti jo heti ihastuneensa Hurskaaseen kurjuuteen ja arvosti Sillanpään tuotannon kovinkin korkealle

Nuorena nukkuneesta voi kuitenkin löytyä syy siihen, miksi Tuominen valitsi Raipalan sukutarinansa konnaksi. Nuorena nukkuneessa päähenkilö Siljan isä Kustaa Salmelus menettää talonsa Roimalalle, jonka esikuva ilmiselvästi oli V.V. Raipala. Roimalan äijä oli toistasataa kiloa painava, pulisonkejaan sipaiseva keskipitäjän mahtimies. Heikkona hetkenään Kustaa ottaa ensimmäisen velkansa ja pian toisenkin. Toinen velka liittyi Roimalan valtiopäivillä junailemaan järvenkuivatushankkeeseen, johon Salmeluksenkin piti osallistua. Rahan puuttessa hän lainasi Roimalalta osuutensa. Tilaisuus päättyi juominkeihin. Aamulla herättyään Kustaa ei tiennyt, miten hän oli kotiin tullut. Pian oli otettava Roimalalta lisää velkaa korkojen maksuun. Lopuksi oli talo kaupattava Kustaasta kuristusotteen saaneelle Roimalalle.

Tuominen puhui muistelmissaan ns. ryssä mattoina saadusta lainasta. Jauhomatoiksi tai mattojauhoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja kuljetettiin Venäjältä Suomeen erityisesti 1867-68 nälänhädän aikana. Niitä myytiin monissa kaupungeissa tai maksettiin palkkana hätäaputyömailla. Saattaa olla, että jauhomattoja tuli Hämeenkyröönkin. Yhteisestä takuusta niiden saamiseksi ei ole tietoja.

Arvo Poika Tuominen kertojanlahjoja ei sovi epäillä. Hän kertoi elämänsä ja sukunsa tarinan sellaiseksi, mitä kunkin ajan olosuhteet vaativat.

Poika Tuomisen muistomerkki Hämeenkyrön Kyröspohjassa sijaitsee hänen kotitalonsa sijoilla. Valokuva kirjoittajan.

Lähteet

Kirkonkirjoihin vievät linkit vaativat Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenyyttä toimiakseen.

Kirsi Nevala: Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa.

Panu Rajala - Hannu Rautkallio: Petturin testamentti : Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY 1994.

Raimo Seppälä: "Poika". Mies ja myytti. Tammi 1979.

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut. Otava 1988.

Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Tammi 1956.