MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

    Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Arvo Poika Tuominen muisteli sukunsa taustaa - epäluotettavasti

 

Arvo Tuominen 1950-luvulla. Kuva Wikipediasta.

Arvo Poika Tuominen kuvaili sukunsa juuria teoksessa Sirpin ja vasaran tie (s. 17-18) seuraavasti:

"Isäni oli puuseppä. Hän työskenteli osaksi taloissa, mutta suurimmalta osalta omassa verstaassaan, joka oloi kotimökkimme yhteydessä. Hänen isänsä isä oli omistanut Hämeenkyrön takamailla keskisuuren Vänni-nimisen talon, joka oli menetetty suurina nälkävuosina mitättömän pienen lainan ulosmittauksen vuoksi. Laina oli saatu leipäviljana, ns. ryssä mattoina, joita oi otettu niin oman väen kuin alustalaistenkin elättämiseksi yli nälkävuosien siinä ukossa, että se oli valtion avustusta tai lainaa, jonka sai maksaa takaisin parempien aikojen palattua. Velkojaksi ilmestyi kuitenkin muuan pitäjän suurtilallisista, joka jätti saatavan uloshakuun, kun tilanne oli kaikkein kireimmillään. Suuretkin talot menivät silloin vasaran alle, tavallisesti velkojalle, muutaman kymmenen tai sadan taalarin saatavista, ja niin joutui sekin talo, jonka pojanpojanpoika minäkin olen, pois oikeilta omistajiltaan. Isoisäni oli talon vanhin poika, ja tavallisen käytännön mukaan talo olisi tullut hänelle. Nyt hän joutui siirtymään perheineen pieneen Sillanpää-nimiseen torppaan. Talon menetys tapahtui 1848, vuotta myöhemmin kuin isäni oli syntynyt." 

Tuominen onnistui vakuuttamaan tekstillään ja puheillaan. Näin Raimo Seppälä teoksessaan "Poika" Mies ja myytti (s. 17): "Tuominen on talollissukua. Arvon isän isä omisti Hämeenkyrön Vaiviassa Vännin tilan, jolla oli laajat metsämaat. Mutta metsällä ei ollut suurtakaan arvoa ankarina Hallavuosina 1847-1848. ..."

En tiedä, kuinka paljon Tuominen lisäili kirjassaan esittämäänsä tarinaan jutellessaan Seppälälle ja muille asiasta kiinnostuneille. Ilmeisesti melko runsaasti, sillä Panu Rajala kertoo, että Oskari Mikonpoika Tuominen "menetti Vännin tilan Vaivian suomaalla hallavuoden 1848 synnyttämästä velasta Raipalan mahtavalle pontsarille. Venäjän keisarin nimissä nälkätiloille jaettiin pitäjän makasiinista viljamattoa, josta Raipala meni takuisiin luovuttajille. Lyhyt velanmaksuaika pani Vännin Mikon polvilleen ja karkotti perheen talosta." Rajalan mukaan Tuominen vältti muistelmissaan mainitsemasta isoisänsä talon riistäneen suurtilallisen - siis Raipalan - nimeä. (Rajala - Rautkallio, s. 29)

Asiakirjat kertovat Pojan sukujuurista

Miltä näyttää Arvo Tuomisen isoisän tilanne kohtalokkaaksi luonnehdittuna vuonna 1848 asiakirjojen valossa? Lähdetään liikkeelle hieman kauempaa, noin vuodesta 1784. Silloin Untilan kylän Huikun talon yhteyteen perustettiin Vaiviovännin torppa. Ensimmäinen torppari oli 1754 syntynyt Heikki Heikinpoika, jonka hallussa torppa oli vuoteen 1814. Hänen vävynsä Juho Matinpoika oli seuraava torppari kuolemaansa saakka vuoteen 1831. Juhoa seurasi 1816 syntynyt  Efraim Juhonpoika, joka piti torppaa kuolemaansa saakka vuoteen 1854. 

Arvo Tuomisen isoisä Mikko Nikodemus Juhonpoika oli torppari Efraim Juhonpojan veli. Mikko Nikodemus oli syntynyt 2.10.1818. Syntymähetki on tosin merkitty pariin rippikirjaan väärin vuodeksi1828. Arvon isä Mikko Oskari Mikonpoika syntyi 20.9.1847. Tuolloin hänen isänsä oli renkinä Pappilan Köhkörön torpassa. Vuonna 1848 Mikko Nikodemus oli renkinä Uskelan kylän Koiviston torpassa yhdessä vaimonsa Eeva Tiina Juhontyttären kanssa. Lapsia oli Mikon lisäksi Eevalle aviottomana1842 syntynyt Wilhelmina.  Kaksi vuotta myöhemmin Mikko siirtyi vuodeksi rengiksi veljensä Efraim Juhonpojan torppaan. Siellä hän ei viihtynyt pitkään, vaan siirtyi 1852 Kaipion Ylijoelle itselliseksi (inhysning). Siellä perhe oleili vain vuoden verran ja siirtyi sitten Tuokkolan kylän Saarelundin taloon, jossa Mikko Nikodemus oli renkinä. Vuonna 1859 Mikosta tuli Saarelundin alaisen Sillanpään torppari. Sillanpää oli perustettu 1858, mutta ensimmäinen torppari Matti Matinpoika ei viihtynyt torpassa vuotta enempää.

Arvon isä Mikko Oskari siirtyi 1864 rengiksi Pappilan alaiseen Riutan torppaan. Sieltä hän nälkävuonna 1868 siirtyi kirkkoherran rengiksi. Arvo Tuomisen kertoman mukaan tämä pelasti hänen lavantaudin heikentämän isänsä hengen. Oskari vaihtoi kahden vuoden kuluttua pappilaa: hänestä tuli renki Knuutilaan kappalaiselle. Sieltä hän siirtyi 1871 pitäjännikkari David Gustav Astrenin oppipojaksi. Oskari meni sen jälkeen naimisiin 1873 kappalaispappilan Rantalan torpan tyttären Iita Taavetintyttären kanssa. Aviopari asettui asumaan kauppias Rantaselta vuokrattuun huoneistoon joen rannalle. Rippikirjoissa heidät merkittiin Tokosten kylän Putulaan 1875. Tuollon pappi lisäsi myös rippikirjaan Oskarille sukunimen "Tuominen".

Putulan talosta Oskari Tuominen osti kasan vanhoja hirsiä rakentaakseen oman pirtin. Kuukan talon isäntä - joka sattui olemaan Oskarin serkku - antoi vuokratontin, jolle Oskari sitten rakensi talonsa. Rippikirjan mukaan perhe asettui uuteen asuntoonsa Kyröspohjan kylään 1879. Pian seitsemännen lapsen syntymän jälkeen Iita kuoli 1887. Oskari avioitui vielä samana vuonna Eliina Esterintyttärn kanssa.

Uuden avioliiton viidentenä lapsena syntyi 5.9.1894 Arvo (kirkonkirjassa Arvid) Tuominen. Hän sai saman nimen kuin avioliiton ensimmäisenä lapsena syntynyt ja 1893 kuollut Arvid Johannes. 

Poika Tuomisen muistiin ei parane luottaa

Asiakirjojen valossa Arvo Tuomisen sukujuuret poikkeavat melkoisesti hänen  muistelmissaan esittämistä. Tuomisen mukaan hänen isänsä isän isä oli Vännin talon isäntä. Ei ollut. Kyseinen Juho Matinpoika Sirkka oli torppari Vaiviovännin torpassa. Edelleen Tuominen kertoi, että hänen isoisänsä Mikko Nikodemus oli talon vanhin poika, jolle talo olisi siirtynyt ilman vuoden 1848 kohtalokkaita tapahtumia. Tosiasiassa Mikko oli torpparin neljänneksi vanhin poika. Eikä Vännin talon omistus vaihtunut 1848, koska Vänni oli torppa. Eikä torpan isännyykään vaihtunut, vaan Mikon veli Efraim jatkoi torpparin kuolemaansa saakka vuoteen 1854. Sen jälkeen torppariksi tuli hänen vaimonsa uusi aviomies, Juho Kustaa Matinpoika. Rippikirjoissa hänellä ei ole sukunimeä, mutta henkikirjoissa sukunimi on Vänni. Juhon aikana Vaiviovänni erotettiin omaksi perintötalokseen Huikusta vuonna 1861. Juho jatkoi talonisäntänä vuoteen 1865, sen jälkeen isännäksi tuli hänen poikapuolensa Mikko Malakias Efraiminpoika Vänni. Sekä Mikko Malakias että hänen vaimonsa kuolivat 1867. Talo siirtyi sitten pois suvulta ja sitä viljeli lampuoti 1870-luvulla

Miksi Tuominen sepitti muistelmissa esittämänsä kuvan suvustaan entisinä talollisina? Siirryttyään vankilavuosiensa jälkeen Moskovaan hän joutui puoluetoiminnassa edetäkseen laatimaan elämänkertoja, joissa osoitti kommunistisen taustansa. Tuominen joutui muokkaamaan persoonallisuuttaan, menneisyyttään ja muistojaan odotuksia vastaaviksi. Katkeruus ja viha kapitalistista yhteiskuntaa vastaan ja kovan kommunistin maine todistettava. Muistelmissaan Tuominen ylistää Kuukan taloa, johon lähti 12-vuotiaana renkipojaksi. Moskovassa hän kuitenkin kuvasi asemaansa näin: "12-vuotiaana jouduin rengiksi kotini lähellä olevaan taloon. Työpäivä oli 12-14 -tuntinen. Minun oli tehtävä aikuisen miehen töitä. Rinnastin omaa asemaani talon isäntäven lasten elämään, joiden ei tarvinnut tehdä työtä, ja se katkeroitti minua.Tällöin heräsi minussa viha rikkaita ja heidän lapsiaan kohtaan. Halusin tapella niitä vastaan ja vaistomaisesti hain tukea muista renkipojista, joiden kanssa liityin kotipitäjäni työväenyhdistykseen ja sitä tietä sos.dem puolueeseen..." (Rajala - Rautkallio, s. 90-91).

Tiedossani ei ole, mitä Tuominen kertoi Moskovan elämänkerroissaan sukunsa vaiheista. Kaipa viekkaudella ja vääryydellä talon rehelliseltä mieheltä rosvoava suurtilallinen olisi ollut sopiva tarina vastaamaan Moskovan isäntien odotuksia? Jos Poika nimesi suurtilallisen Raipalaksi, käytti hän luovaa mielikuvitustaan. Asiakirjojen valossa Raipalan isännillä ei ollut yhtään mitään tekemistä Vaiviovännin torpan eikä sittemmin talon kanssa. Valtiopäivämieheksikin edennyt V.V. Raipala ei 1800-luvun lopulla toimiessaan toki keinoja kaihtanut taloa vaurastuttaessaan. Myös hänen isänsä Abraham osasi kartuttaa omaisuuttaan. 

Kuten Panu Rajala kertoo, mätki Tuominen F.E. Sillanpäätä perusteellisesti Kirjallisuuslehdessä 1933 (Rajala - Rautkallio, s. 82-88). Tuominen käytti salanimea Lauri Lastu. Jälkikäteen hän ei myöntänyt olleensa salanimen takana, mutta teksti tietoineen Hämeenkyrön sisällisotatapahtumista ja muista taustoista paljastavat tekijän. Lauri Lastu keskittyi hyökkäämään ensisijaisesti Hurskasta kurjuutta ja muutamia sisällissotanovelleja vastaa, Myös Nuorena nukkunut sai lyhyet, mutta ankaran nuhteet. Myöhemmin Tuominen kyllä tunnusti jo heti ihastuneensa Hurskaaseen kurjuuteen ja arvosti Sillanpään tuotannon kovinkin korkealle

Nuorena nukkuneesta voi kuitenkin löytyä syy siihen, miksi Tuominen valitsi Raipalan sukutarinansa konnaksi. Nuorena nukkuneessa päähenkilö Siljan isä Kustaa Salmelus menettää talonsa Roimalalle, jonka esikuva ilmiselvästi oli V.V. Raipala. Roimalan äijä oli toistasataa kiloa painava, pulisonkejaan sipaiseva keskipitäjän mahtimies. Heikkona hetkenään Kustaa ottaa ensimmäisen velkansa ja pian toisenkin. Toinen velka liittyi Roimalan valtiopäivillä junailemaan järvenkuivatushankkeeseen, johon Salmeluksenkin piti osallistua. Rahan puuttessa hän lainasi Roimalalta osuutensa. Tilaisuus päättyi juominkeihin. Aamulla herättyään Kustaa ei tiennyt, miten hän oli kotiin tullut. Pian oli otettava Roimalalta lisää velkaa korkojen maksuun. Lopuksi oli talo kaupattava Kustaasta kuristusotteen saaneelle Roimalalle.

Tuominen puhui muistelmissaan ns. ryssä mattoina saadusta lainasta. Jauhomatoiksi tai mattojauhoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja kuljetettiin Venäjältä Suomeen erityisesti 1867-68 nälänhädän aikana. Niitä myytiin monissa kaupungeissa tai maksettiin palkkana hätäaputyömailla. Saattaa olla, että jauhomattoja tuli Hämeenkyröönkin. Yhteisestä takuusta niiden saamiseksi ei ole tietoja.

Arvo Poika Tuominen kertojanlahjoja ei sovi epäillä. Hän kertoi elämänsä ja sukunsa tarinan sellaiseksi, mitä kunkin ajan olosuhteet vaativat.

Poika Tuomisen muistomerkki Hämeenkyrön Kyröspohjassa sijaitsee hänen kotitalonsa sijoilla. Valokuva kirjoittajan.

Lähteet

Kirkonkirjoihin vievät linkit vaativat Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenyyttä toimiakseen.

Kirsi Nevala: Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa.

Panu Rajala - Hannu Rautkallio: Petturin testamentti : Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY 1994.

Raimo Seppälä: "Poika". Mies ja myytti. Tammi 1979.

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut. Otava 1988.

Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Tammi 1956.

 

Pitkoton Hollitie

 

Vapaa toimittaja Matti Pitko.

Arvovaltainen joukko Suomen kansalaisia ehdotti 2021, että Hämeenkyrön kunta muistaisi kotiseutuaan myönteisesti monin tavoin esille tuonutta Matti Pitkoa. Kunnalle osoittamassaan viestissä allekirjoittajat perustelivat ehdotuksensa varsin osuvasti:

”Me allekirjoittaneet ehdotamme, että Hämeenkyrön kunta huomioisi sopivaksi katsomallaan tavalla yli 30 vuotta kunnassa vaikuttanutta toimittaja Matti Pitkoa.

Matti Pitko (s. 18.9.1942) on valtakunnallisesti tunnettu toimittaja, kolumnisti ja maajoukkuejalkapalloilija, joka on kymmenien vuosien ajan pääasiassa Aamulehdessä julkaistuissa uutisissaan ja pakinoissaan tuonut myönteisellä tavalla esiin kotikuntaansa Hämeenkyröä.

Pitkon pakinoista ovat laajalle lukijakunnalle tulleet tutuiksi niin Vepan baari, Sekunda-Sillanpää, laivuri Järvensivu, Kauhtuan avantosauna, kirkkoisä Sakari kuin isäntäpariskuntansa kotitalon Unholan ympäristössä tassutelleet kollikissat Pekko ja Kaunokin.

Ehdotuksemme on, että Matti Pitkon nimi jäisi elämään Hämeenkyröön esimerkiksi kadun, tien, aukion tai puiston nimessä. Jätämme lopullisen harkintavallan asiassa Hämeenkyrön kunnanhallitukselle sekä muille kunnan toimielimille, mutta rohkenemme ehdottaa Matti Pitkon huomioimista esimerkiksi kaavamerkinnällä valmisteilla olevan Hollitien ja kunnanviraston alueen asemakaavojen valmistelussa.

Tampereella 20.5.2021

Matti Apunen, työelämäprofessori, Tampere

Seppo Heiskari, Aamulehden emeritustoimittaja, Pori

Harri Holli, entinen maajoukkuejalkapalloilija, seurakaveri, Ylöjärvi

Jorma Huovinen, Aamulehden toimittaja, Tampere

Olli Kemmo, Aamulehden/Moron emeritustoimittaja, Tampere

Paavo Lipponen, entinen eduskunnan puhemies ja pääministeri emeritus

Matti Mörttinen, tietokirjailija, journalisti, Pirkkala

Päivi Vasara, Aamulehden/Moron toimittaja, Tampere

Lähes pikaisesti kunnanhallitus päättikin 22.3.2022 nimetä jonkin kohteen Hollitien – kunnanviraston alueelta Matti Pitkon mukaan:

Hallitus kiittää aloitteesta ja katsoo sen perustelut hyvin oikeuttavan siihen, että Hollitien – kunnanviraston alueen suunnittelussa kunta valitsee kohteen, joka nimetään Matti Pitkon mukaan. Kohteen nimeäminen toteutetaan 2022 järjestettävässä tapahtumassa. 

Arvelin tuolloin, että nimeäminen tapahtuisi ehkä Pitkon 80-vuotispäivän kunniaksi syksyllä 2022. Niin ei tapahtunut. Sittemmin Hollitien alueen suunnitelma on edennyt akanvirtaan. Rakennusyhtiö NCC vetäytyi suunnittelusta, ja kunnan heikentyneen taloustilanteen vuoksi valtuusto päätti 6.10.2025 lopettaa kunnantalohankkeen valmistelun.

Hollitien ja kunnanviraston alueelle siis synny asemakaavaa. Katsooko kunta saman tien vapautuneensa 22.3.2022 tekemästään päätöksestä nimetä jokin kohde Matti Pitkon mukaan?  Vai unohdetaanko päätös vain normaalibyrokraattisesti? 

Matti Pitkolle nimettävästä  kohteesta päättäminen ei kuulene kunnan ykkösprioriteettehin. Siksi tilaa olisi vapaalle kansalaistoiminnalle, kuten erään toisen blogikirjoituksen yhteydessä olen esittänyt.

Tuoretta taidetta ITE-meiningillä

 Matti Sakke Rintala, tuo tunnettu kyröläinen ite-taiteilija, huuliveikko, luonnonystävä, jokisimpukoiden suojelija ja sukattoman kesäisen elämäntavan kannattaja, on luonut merkittävän taideteoksen. Teoksen merkityksen nostaa lähes pilviin sille osuvasti valittu nimi: Mieloset. Näin taitelija itse kuvailee teoksen nimeämisprosessia: 

Penaa on nyttemmin hirmusti kiinnostanut meidän ihmisten sukunimet. Tai takanimet, kuten miuku asian ilmaisee. Se oli pohtinut sukunimien antamaa sanomaa ja sitä, ketä hän nimensä perusteella voisi suositella kissanpennun omistajaksi. Mielonen on samaa kuin kiltti ja miellyttävä. Samoin Hyvönen, joka hyväntuulisena ois kans hyvä kissankasvattaja. Kyllönen ois kyllä hyvä myös. Ja siksipä niitä veistoksia piti parittain tehdä kissan mukaan, että saatiin setti. Koska kissa on kaikesta väärästä luulosta huolimatta laumaeläin ja näin tehtiin Mielosetti.

Selosteessa mainittu Pena on luonnollisesti kissa. Se on Hämeenkyrön toiseksi tunnetuin katti. Tunnetumpi on Pitkojen (Matti ja Pirre) mirri, Kauno nimeltään. Pena on Saken töiden inspi- ja konspiraattori, motivaattori ja muusa vailla vertaa.

Mieloset. Pena suorittaa teoksen lopputarkastusta.

Vihjeenä ite-taiteilijoille: Hämeenkyrössä on tuhansittain ihmisiä, joille ei ole nimetty taideteosta. Eikun töihin ja teoksia nimeämään. Ei välttämättä tarvita näköispatsaita, kunhan tavoitetaan jotain nimettyjen sisimmästä olemuksesta.

Matti Sakke Rintala on jo niin ansioitunut veikkonen, että ansaitsisi ehdottomasti oman nimikkotien. Tai polun eli kujan. Kunta on niin nihkeä nimenantaja, että käännyn suoraan yksityisten maanomistajien puoleen. Nyt nimeämään metsätie, polku tai muu kulkuväylä Sakentieksi, Sakenpoluksi tms. Ja kun pitäjässä on muitakin Sakkeja (lähinnä etunimeä Sakari tottelevat), voisihan saman tien nimetä Sakkeustenpolun. Monta kärpästä yhdellä iskulla. Sakkeustenpolun varrella pitäisi olla ainakin yksi puu, kiipeilypuu. (Hauska tapaus muuten, oikolukuohjelma tarjosi nimeksi Sakkaustenpolkua.)

Hämeenkyrön kunnan nimeämistoimintaa voisi kuvata etananhitaaksi, mutta tämä olisi loukkaus etanoita kohtaan. Kirjoittelin naamakijaani viime syksynä seuraavaa:

"Hämeenkyrön kunta lupaili pari vuotta sitten nimetä kadun tai muun kohteen toimittaja-pakinoitsija Matti Pitkon kunniaksi. Taustalla oli arvovaltaisten henkilöiden (mm. Paavo Lipponen) asiasta tekemä aloite Matin 80-vuotispäivän aikohin. Olen pyrkinyt havainnoimaan ympäristöä aktiivisesti, vaan enpä ole Pitkonkatua vielä pitäjästä löytänyt. Hämeenkyrössä ei tunnetusti hötkyillä, mutta olisiko hyvä saada aikaiseksi jotain ennen Matin 90-vuotispäiviä? Sopivan arvokasta kohdetta miettiessään kunta voisi tehdä tilapäisratkaisun: kunnostaa Kanaensaaren luontopolun huonoon kuntoon menneet pitkospuut. Ja nimetä kohteen: Matti Pitkon pitkospuut. Tai lyhyemmin Matin Pitkospuut.

Pitkospuut kaipaisivat lievää kohennusta.

Säästäväinen kunta voisi tietysti nimetä jonkun lyhyen umpikujan Mattienkujaksi. Siinä tulisivat muistetuksi niin Matti Pitko, Matti Yrjölä kuin Matti Sakkekin. Ja samalla muutkin kunnan Matit. Samalla periaatteellahan voisi tekaista Kunnanjohtajientien. Ei tarvitsisi erikseen muistaa jokaista kunnanjohtajaa (kuudesko menossa?), kerralla hoituisivat entiset, nykyinen ja tulevat. Kunnanjohtajien- tie alkaisi jostain keskeisestä paikasta ja johtaisi jonnekin, en osaa sanoa minne (eläkkeelle?).

Mutta takaisin taiteeseen! Mieloset on päässyt mukaan eräiden muiden merkittävien taideteosten joukkoon Siljanpuiston taidenäyttelyyn. Näyttely on osa Landefestia ja avoinna vielä huomenna sunnuntaina 24.8.2025. Sinne joutuin rientäkää taidetta tutkimaan!

Mieloset Siljanpuistossa.

Kolme Mielosta.

Kolme Mielosta tässäkin,

Tämä Rintalan monumentaaliteos ei ole nähtävissä Siljanpuistossa. Tulkoon siis esitellyksi tässä.

Tokoset - Matti ja Pirre Pitkon maalauksia Seurahuoneella

 Kyröskosken Seurahuoneella avattiin 23.8.2025 Matti ja Pirre Pitkon maalausten näyttely. Tässä muutama tuokiokuva tilaisuudesta.

Taiteilijat saapuvat Seurahuoneelle klo 9.44.

Emerituskirkkoherra Sakari Virtanen henkivartijana.

Väkeä kävi tilaisuudessa arviolta 200 - 250 henkeä. Kunnanjohtaja Johanna Rannanjärvikin ehti paikalle.

He valmistautuvat puhumaan. Vasemmalla näyttelyn kuratoinut kuvataideopettaja (emerita) Annukka Raipala, keskellä Pirre ja oikealla Matti. Äärioikealla Tokmannin kassi.

   

Matti kertoo taiteilijauransa vaiheista.

Kuvataiteilija Ari Lemetti (tunnettu myös Röllinä) muisti Pitkoja kukkasella.

Weijo Koskiranta ilahdutti taiteilijoita runonlausunnalla.

Juha Sihto kuvitti Matin pakinoita 37 vuotta. 

Sihto piirsi Matin ja tämän keskeiset pakinahahmot.

Pirren maalaus Matista. Näköinen, vaikka joku yleisöstä kommentoi: Kumman näköinen.

Vepakin piti Pirren maalausta Matista näköisteoksena eli taiteena.

Pirre valaisee maalaustensa taustoja.

Väkeä riitti tungokseen asti.

Sään suosiessa osa vieraista nautti kahvinsa ulkoilmassa, kuten kirjailija Jussi K. Niinenmaa tässä.

Oopperalaulaja Anssi Hirvonen tiivisti taulujen hengen: Pitkot tekevät näköistään taidetta, tuovat esille persoonansa ja henkensä maalauksissa.

Näyttely on avoinna Kyröskosken Seurahuoneella (Sepänkatu 3) lauantaisin klo 9 - 12 aina 25.10.2025 saakka. Suurin osa teoksista on myös myytävänä, joten riennä joutuin varaamaan omasi jo lauantaina 30.8.2025! Samalla voit nauttia Nappulaliigan tarjoamista kahveista.

Ei tullut pontikkamuseota

Sotkuisia arkistojani harvakseltaan siivotessani törmäsin yleisönosastotoimintaani koskevaan läjään. Sieltäpä löytyi asiaa pontikkamuseosta.   

Toimin vuosina 1983-85 opettajana Kiteen yläasteella. Muuttaessani Kiteelle tiesin paikkakunnan maineesta pontikan lisäksi pesäpallon. Molempiin tutustuin lisää pinnallisesti parin vuoden oleskelun aikana. Pesäpallo-otteleluita kävin katsomassa satunnaisesti. Kiteen Urheilijat tavoitteli tuohon aikaan ensimmäistä mitaliaan SM-sarjassa, mutta jäi vielä neloseksi. Pesäpalloilulla oli kuitenkin väkevä ote nuorisosta, se näkyi yläasteellakin. Pontikkaa taisin kerran maistaa, mutta sekin oli kuulemma kerrostalotuotantoa. Pontikkamuseota paikkakunnalla oli jonkin verran ideoitu, mutta rahoitus pyyhittiin pois kunnan budjetista. S.A. Tiainen kirjoitti asiasta paikallislehti Koti-Karjalan yleisönosastoon tammikuussa 1984.

Päivämäärän olen merkinnyt joskus väärin leikkeeseen. Oikea päiväys on 3.1.1984.

S.A. Tiainen sai pian vastauksen antipontikkamuseolaiselta, joka arveli edustavansa kiteeläisväestön enemmistöä.

Päivä siis 10.1.1984.

Asiaan palattiin pian Koti-Karjalan yleisön osastossa. Hetkisen ihmettelin, että kuka kiteeläinen mahtoi lukeutua Puruvesi-lehden lukijakuntaan. Sitten valkeni: "Vierestä ihmetellyt" olinkin minä itte. Siihen aikaanhan yleisönosastoon kirjoiteltiin pääasiassa nimimerkeillä.

Päivä oli 17.1984. 

Ajatus pontikkamuseosta innosti sen verran, että laittelin asiasta viestiä myös Hesarin yleisönosastoon nimimerkillä Kansanperinteen puolesta.  Yllätyksekseni lehti julkaisi jutun. Olipa toimittaja kaivanut vielä lehden arkistoista kuvan tekstiä ryydittämään. Koti-Karjala riensi sitten valistamaan kiteeläisiä valtakunnallisessa lehdessä olleesta jutusta.

Samaan aikaan Kiteellä käytiin toistakin pontikka-aiheista taistoa. Kunta pystytti sikäläisen valtatien varteen pullonmuotoiset mainostaulut, joissa kehotettiin kääntymään Kiteelle, ”Keski-Karjalan kaupuntiin” – kaupunkihan Kitee ei vielä ollut. Kristillisen liiton kunnanvaltuutetut riensivät ankaraan taistoon mainostaulujen poistamiseksi. Pii eli toimittaja Pirkko Kolbe otti tähän kantaa Hesarin suositussa viikkopakinassaan. Kitee mainittu!

Keskustelu asiasta tyrehtyi, mutta palasin teemaan vielä kerran Karjalainen-lehdessä saman vuoden elokuussa. Suosittelin toiminnallista museota, jossa kirkasta tiputeltaisiin pulloihin turisteille poisvietäväksi. Tuon ajan suomalaisen alkoholipolitiikan tuntien tämä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Myöhemmin tosin Kiteen Kirkasta tuottava tehdas perustettiin. Punkaharjulle. Aate Laukkanen keitteli siellä Kiteen Kirkasta Alkon myyntiin vuodesta 1997 lähtien. Laukkanen siirtyi aikanaan eläkkeelle ja Kiteen Kirkas poistui Alkon kokoelmista 2017.

Karjalaisen yleisönosasto elokuu 1984.

Ei syntynyt Kiteelle pontikkamuseota 1980-luvulla. Myöhemmin kyllä jonkinlaista yritystä pontikan ympärille rakennettiin, mutta sen valmiimpaa ei syntynyt. Pari vuotta sitten Kiteellä näkyy olleen Pontikkapitäjä-näyttely. Pontikantekovehkeitä lienee kymmenissä ellei sadoissa suomalaisissa pitäjänmuseoissa, mutta yhtenäinen kokonaisuus suomalaisesta talonpoikaisesta viinanvalmistuksesta puuttuu edelleen.

Helle ja terassit kuuluvat yhteen

Etusana 2014

Helle sekoittaa ihmisen pään. Käy katselemaan vanhoja kansioita ja löytää sieltä kaikennäköistä. Muun muassa kesähelteellä 2002 tehdyn kyröläisen terassikierroksen. Terassityöryhmän muodostivat Tarja Raipala, Jaakko Laaksonen ja Itteminä. Talvella ideoitiin ja kesällä toteutettiin pieni terassikierros. Raportti siitä oli - kuten yhdestä kohtaa tekstiä ilmenee - tarkoitus julkaista Kyrön Joulussa, mutta siihen lehteen taisi riittää asiallisempaakin painettavaa. Tarja Raipala sitten kuitenkin ujutti hengentuotteemme Hämeenkyrön Sanomille, joka ilmeisesti paremman materiaalin puutteessa julkaisi tämän tekstin seuraavana talvena.

Meillä oli tarkoitus jatkaa terassikierrosta seuraavana kesänä ja ulottaa se mahdollisesti jopa Kyrösjärven ympäri. Jäi toteuttamatta. Vaan onhan noita terasseja olemassa vieläkin, jokos uusintakierrokselle? Tarja ja Jaska, hoi! Tähän lisäys: Uusintakierros toteutettiin 1.8.2014.

Tuli tuossa mieleen, että nykyäänhän on kaikenmoista pop-up -toimintaa. Miten olisi popupterassit Hämeenkyrössä. Ihmiset avaisivat kototerassinsa ohikulkijoille yhden kauniin kesäpäivän ajaksi...

No, tässä se muinainen teksti:

HELLE JA TERASSIT KUULUVAT YHTEEN

Kiertomatka kotoseudun kesäkeitaisiin

Sunnuntai 17. heinäkuuta 2002. Lämpömittari hiipii iltapäivällä yli hellerajan: 25,2 lämpöastetta ja tuuleton sää virallisen tarkkailijan ilmoituksen mukaan. Kokoontumisajo tuo iskuryhmän klo 16.01 Kehäkukan pihaan. Talvipakkasissa glögilasin ääressä hautunut hanke on toteumassa. On aika tutustua kyröläiseen terassikulttuuriin. Terassiksi miellämme jokaisen ruokaa ja/tai juomaa tarjoavan jakelupisteen, jossa on vähintään yksi ulkoilman vaikutukselle avoin pöytä ja penkki tai tuoli.

Jo suunnitteluvaiheessa päätimme, että pisteitä ei anneta eikä paremmuusjärjestyksiä luoda. Tarkoituksemme on havainnoida kyröläisten kesäterasseja ja kartoittaa jokaisesta sen ominaislaatu. näköala, palvelu ja atmosfääri. Yhteisen ajan löytäminen oli hankalaa kiireisille kesälomalaisille. Päädyimme lopulta sunnuntai-iltaan. Arvelimme nimittäin, että perjantaihin tai lauantaihin sijoittuvalla kierroksella olisi liian suuri mahdollisuus juuttua yhdelle terassille tuttujen seuraan.

Kirkonkylän keitaat

Tutkimusryhmämme marssi vireänä Kehäkukan tiskille. Laivuri –keskiolut 3, päärynäsiideri 3,50 euroa. Erityisansioksi noteerasimme maakunnallisen tuotannon suosimisen (PUPin juomia tarjolla) ja lasitietoisuuden. Ryhmän siideristin ei nimittäin sallittu nauttia juomaansa olutlasista, vaan tilalle ojennettiin oikea siiderilasi.

Terassilta avautuu upea näköala Pappilanjoelle, jota pitkin saapuu asiakkaitakin! Kolme auringonvarjoa ovat tarpeen hellesäällä, mutta niitä saisi olla jokaisessa pöydässä.  Pöydät ja tuolit saisivat varsinkin ruokailijoita ajatellen olla tukevatekoisempia. Kolmostien humina muodostaa taustan äänimaisemalle, onneksi tasainen humina ei häiritse keskustelua. Kokonaisuutena terassi on maisemaltaan ja ilmapiiriltään suoraan Suomi-filmistä. Purimo ei ole paikalla laiturissa, mutta antipurimoaktivistien pihapiirit kylpivät vastarannalla auringonpaisteessa.

Terassityöryhmän jäsen Jaakko Laaksonen arvioimassa Kehäkukan terassia ja juomavalikoimaa.

Emme kuitenkaan jää nauttimaan Pappilanjoen viilentävistä henkäyksistä, vaan riennämme Heiskan Pakarikahvilaan. Siellä ei tarjota alkoholijuomia, joten vuorossa on kahvihetki. Kahvi ja korvapuusti irtoavat kahdella eurolla, tee ja palanen viinimarjapiirasta maksavat vaivaisen euron. Pihamaan penkit ja pöytä ovat kestävää tekoa, mutta ehkä katos olisi mukava sekä hellettä että sadetta vastaan. Sopisiko pärekattoinen terassi miljööseen? Pihapiirissä saa nauttia asiaankuuluvan pysähtyneestä ilmapiiristä. Kolmostien melu vaimenee Heiskan pihassa häiriötä aiheuttamattomaksi huminaksi. Äänimaiseman täyttää lintujen laulu, jota rikkoo vain satunnaisesti yli päristelevä lentokone. Puna-apilat kuparisessa kahvipannussa pihapöydällä symboloivat osuvasti kahvilan ilmapiiriä. Rustiikkinen ilmapiiri, kerta kaikkiaan. Luhti on ihana ja pöytä vakaa! Paikassa kannattaa pistäytyä jo kansainvälistä tasoa edustavien vessojen vuoksi.

Kahvi ja tee maistuivat, mutta uudet tutkimuskohteet odottavat. Ravintola Qtamo on valitettavasti sunnuntaisin suljettu ja viereinen Rolssin terassikin jää väliin kuljettajan hätäisen kaasujalan takia. Matkalla kartoitamme kyröläisterassien määrää ja huomaamme, ettemme kaikkia voi käydä yhdessä illassa läpi. Jotain on jätettävä kesälle 2003.

Ravintola Frans Emilin kohdalla kuski löytää jo jarrupolkimen. Nousu toiseen kerrokseen ja tiskille. Piraijalonkero 3,70 ja wichyvesi 2 euroa. Wichymieheltä kysyttiin kohteliaasti hapoistakin: matalahappoista vai kovempaa kamaa? Jäitäkin tarjottiin, hyvä, hyvä! Näköala terassilta on yhdistelmä S-marketin takapihaa ja perinnemaiseman luomupeltoa. Maallinen ja taivaallinen valta piileskelevät puiden takana: kunnantalon pääty ja kirkontornin huippu kurkistelevat lehvistön suojasta. Näkyypä luonnontieteen temppelikin, kun terveyskeskuksen nurkka pilkistää koivujen takaa. Hetken koetamme kuvitella, miten uusi S-market tulee muuttamaan terassinäkymää. Kolmostien melu luo urbaania tunnelmaa, mutta linnuista ainakin naakat pystyvät ylittämään koneäänet. Terassi sopii ujommallekin asiakkaalle. Kaiteen takana toisessa kerroksessa ollaan turvassa kadulla kulkijan katseilta. Jukeboksin musiikki kajahtaa päälle klo 17.30. Kari Tapion klassikko Olen suomalainen kuvaa terassin atmosfäärin niin hyvin, että voimme poistua. Naisten vessasta avautuu vielä poistujalle hyvinvointivaltion symboli, neljä kirjainta joihin voit luottaa: KELA.

Näkymä terassilta muinaisen Sokoshallin suuntaan. 

Siirtymätaival

Tasapuolisuuden vuoksi on suunnattava pitäjän toiseen taajamaan. Kyröskoski, here we come! Kurvaamme ST1 –huoltoaseman  kautta. Terassi on ruokailijoiden miehittämä, joten joudumme jättämään sen väliin. Yksi ryhmämme jäsen osaa kokemustensa perusteella kehua Kotipizzan maistuvia salaatteja. Koukkaus ei ole muutenkaan turha. Kolmasosalle seurueestamme selviää, että St1 on Station One, eikä First.

Palviportti on kiinni, joten seuraava rasti on Paussipaikka. Siellä aurajuustohampurilainen on viileämpi kuin olut. Kahvi (1 euro) on sen sijaan kuumaa ja Coca-Cola Light (1,80 euroa/0,5 litraa) kylmää. Pöydät ja penkit ovat tuhtia tekoa. Erityiskiitos tuhkakupeista. Ne vetävät arviomme mukaan hyvin kapan perunoitakin, joten tupakoitsijan ei tarvitse pelätä tuhkakupin täyttyvän yhdestä savukkeesta. Paikalla on runsaasti kolmostien tuomia kulkijoita, mutta onpa asiakkaina paikkakunnan nuorisoakin. Vaikka koulutkin ovat kiinni. Paikan piriste on raskaan sarjan asiakas, joka on ripustanut housunsa oransseilla Husqvarna-olkaimilla. Kolmostien melu on luonnollisesti melkoinen ja keskeneräiset maanrakennustyöt pilaavat vielä terassinäkymiä.  Yleisarvio: rekkamiespaikka.

Kyröskosken terassit

Esson jätämme väliin myöhempää vierailua varten. Kaarramme ravintola Isabellan takapihalle. Nousu kerroksiin terassille baaritiskin kautta. Pernodcola (5,80) on hintava, mutta Lapin Kulta on huokeahko (2,60). Karaoke pitää asiakkaita pihdeissään sisällä, joten olemme ainoat terassin hyödyntäjät.  Toisesta kerroksesta avautuu näköala takapihoille. Koulu ja seurakuntatalo lymyävät kesäisen Kyröskosken vehreän puuston takana. Pöydät penkkeineen ovat tukevaa tekoa ja pöytäliinat plussaa. Pelakuut ovat luomutavaraa eivätkä muovitehtaalta. Päivänvarjot ovat tarpeen, niitä saisi olla jokaisessa pöydässä. Rakennus suojaa Valtakadun melulta, joten linnut lauloivat kilpaa rohkeiden suomalaisten karaoke-esiintyjien kanssa. Yleisarviomme: perisuomalainen karaokepaikka.

WE DRINKING EVERY DAY. Niin on kadonnut muurista tämäkin klassinen mietelause. Onneksi kuvasin sen Isabellasta poistuttaessa.

Seuraavaksi Sarveen. Aurajuustohampurilaisetta jääneet seurueen nälkiintyneet jäsenet käyvät murkinoimaan. Terassi on epätasaisella asfaltilla. Tukevat tuolit takaavat vakaan istuma-alustan, mutta pöydät ovat ruokailijoille huteria. Ruuat (katkarapusalaatti ja jäävesi 6,50 sekä härkäruukku ja jäävesi 7 euroa) maistuvat oivallisilta. Legenda-olut maksaa 2,50 euroa. Enonlähteen vesi on kylmempää kuin olut. Saman havaitsimme kaikkialla. Kylmää olutta halajavan kannattaa ottaa hanasta. Useimmissa paikoissa ei ole riittävästi tilaa pitää pullo-oluita kylminä. Päivänvarjoja on ja lisäksi terassikierroksen ainoa markiisi, joka tarjoaa tarvittaessa lisäsuojaa istujille. Äänimaiseman tausta muodostaa M-Realin kansallisvarallisuutta jauhavan Sammon humina. Siihen sekoittuvat Valtakadun liikenteen jarrutus- ja kiihdytysäänet. Terassi sopii seurallisille, sillä viereisellä kadulla on jatkuva liikenne ja keskustelu terassilaisten ja katuväen kesken sujuu leppoisan luontevasti matalan aidan yli. Kyläravintola syöjille ja juojille parhaasta päästä.

Tunkeudumme naapuripitäjään

Koska epäilemme Kyrön Joulun levikkialueen ulottuvan ainakin jonkin verran Viljakkalan puolelle, päätämme liittää naapuripitäjän reviiriimme. Valtakadulla jäävät vierailuamme vaille Cindibad, Torigrillin terassi ja Keskusliikenneaseman eli Shellin penkit. Moision kotileipomokaan ei osu reitillemme. Riennämme Viljakkalaan ja Elokaaren nähtyämme arvelemme tarvitsevamme vahvistusta. Kyläravintola Kievari on valitettavasti ennättänyt sulkea ovensa, joten suuntaamme kokan kohti Kultacasinoa. Amareton tilaajalta kysytään kohteliaasti, haluaako hän juomansa aromilasista vai liköörilasista. Hienoa. Terassi on ensimmäinen katollinen, joten täällä ei sadesääkään häiritse. Lisäksi terassi on eristetty luonnosta muovipleksein. Ne lienevät tarpeen silloin, kun tuuli iskee Kyrösjärveltä, mutta haittaavat maiseman tarkastelua. Kerniliinoin katetut pöydät ja penkit ovat puutavaraa, eivät horju eivätkä heilu. Maisemaa etualalla hallitsee sekametsä, taustalla kimmeltää Kyrösjärvi. Uimaranta on huokuttelevan lähellä. Kaiuttimista kajahteleva musiikki sotii terassin muuta ilmapiiriä vastaan. Kokonaisuudessaan terassilla leijuu voimakkaasti viljakkalainen tunnelma, ehkä jopa kaurismäkeläinen atmosfääri.

Oletamme, että Karhen elintarvikekioskilla on terassi, mutta sinne emme tohdi lähteä. Reviirin ulottaminen Holvisillan yli ilman siltavoudin lupaa olisi liian uskaliasta. Paluumatkalle lähtiessä tarkastamme vielä Piippulan talojen restaurointitilanteen. Hyvin tuntuvat remontit edistyvän.

Paluu Kyröön

Kotopitäjään palatessamme alkavat retken rasitukset tuntua luissa ja ytimissä. Päätimme lopettaa terassikulttuurikierroksen Essolle, joka ainoana pitäjässä tarjoaa 24-tuntisen palvelun. Tee ja munkki maksavat 2,10 euroa. Järeiden penkkien ja pöytien alla on asfaltti ja päällä pelti, eli olemme jälleen katetussa tilassa. Pöydässä on kerniliinat ja ruukut tuhkakuppeina. Asiakkaat ovat niin kyröläisiä kuin ohikulkevia turisteja, Kolmostien heltymättömän heinäkuisen liikenteen melu peittää muut äänet alleen. Maisemaa hallitsee metsän lisäksi liikenneympyrä. Tässä on hyvä paikka rekkareiden bongaajille, jos sellaisia Suomesta vielä löytyy. Tämä on kerta kaikkiaan autoilijan paikka.

Matkalla olemme saaneet näkö- ja äänihavaintoja yksityisistä omakoti-, rivitalo- ja kerrostaloterasseista. Päätämme matkan vielä erään yksityistalouden terassille tammien siimekseen. Lasillinen messevää punaviiniä kruunaa illan. Seitsentuntinen taival on takana. Mitä jäi käteen?

Ainakin havaitsimme, että kyllä Kyrössä terasseja riittää. Savolaisvahvistettu kolmannes seurueestamme testasi vielä torstaina Maisemakahvilan terassin matkalla Hurskaaseen kurjuuteen. Hyvin lunastivat paikkansa sekä kahvila että näytelmä. Käymättä jäi moni paikka eikä jokainen kesäterassi tullut tässä jutussa edes mainituksi.

Terassien välillä on suuria eroja. Tämä on ymmärrettävää, koska ne on suunnattu eri tarkoituksiin. Jokainen täytti kuitenkin mielestämme paikkansa. Paljon positiivista löytyi: mm. asiantuntevaa palvelua ja laadukasta naposteltavaa edulliseen hintaan. Eikä yhdessäkään paikassa yritetty tarjoilla olutta lerpusta muovimukista, tästä erityiskiitos! Jotain ihan kyröläisen omintakeista jäimme kaipaamaan. Kuka rohkenisi perustaa terassin, jolla tarjottaisiin hämeenkyröläistä sahtia sarvista?

Uskallamme kokemustemme perusteella suositella terassikierrosta Kyrössä. Se on mainio tapa viettää aikaa ja tutustua uudelleen helposti unohtuviin paikallisiin yrityksiin. Terassikierrokseen ei kannata mahduttaa liian monta kohdetta. Päämäärätön vaeltelu ja joutilaisuus olkoon osa terassielämää. Talven pimeinä iltoina on sitten aikaa takkatulen ääressä verestää kuuman kesän terassimuistoja.

Jälkilause 2025

Terassitrio uudisti kierroksensa 1.8.2014. Siitä reissusta ei valitettavasti kertomusta aikaiseksi saatu, vain jokunen merkintä Facebookiin. Valokuvien ottaminen jäi niukaksi, vaikka tuohon aikaan kamera kuului jo kännyköiden vakiovarusteisiin. Ensimmäisellä kierroksella 2002 kuvasin vielä filmikameralla. Pari kuvaa sentään jäi muistoksi Kultacasinolta.

Nyt pitäisi oikeastaan lähteä tekemään hintavertailuja. Kuinka on juomien hinta muuttunut 11 vuodessa?

Kultacasino tarjosi myös myös kuumia juomia viileän ilman varalta. Vai kaipa näitä voi helteelläkin juoda.

Ensimmäisen ja toisen terassikierroksen väli oli 12 vuotta. Kolmas kerta siis 2026. Vai pitäisikö liikkua aiemmin, Jaska ja Tarja?

Kyröskoski linssin läpi – ennen ja nyt

 Valokuvauskärpänen puraisi Orimattilassa syntynyttä ja kasvanutta Erkki Luumia jo nuoruusvuosina. Valokuvauksesta ja teosten toimittamisesta kehkeytyi miehelle ammatti, joka johti Pirkkalan kautta Hämeenkyröön Maisematielle painoalan yrittäjäksi. Entisen Kallion Kaupan rakennukseen syntyi pieni kirjapaino EKITEKI. 

Luumi on tutustunut aina uusiin asuinsijoihin kameran kanssa kulkien. Hämeenkyrössä miestä kiinnostivat aluksi sillanpääläiset maisemat. Tutustuminen tuotti omia valokuvia ja F.E. Sillanpään tekstejä yhdistelevän valokuvateoksen Taatan tanhuvilla. 

Kyröskoskelle Selvaaginmäkeen muutettuaan Erkki jatkoi tutustumista uuteen kotikylään hyväksi koetulla metodilla: kamera kaulaan ja baanalle. Vuosien aikana kertyneiden valokuvien hyödyntämien ajankohtaistui viime syksynä. Erkki on jäsenenä kyröskoskelaisten eläkeukkojen muodostamassa Nappulaliigassa. Nappulaliigan jäsenet alkoivat kaivella pölyttyneiden vanhojen valokuvien varastojaan ja muistella tarinoita kylän taloista ja asukkaista. Näin syntyi teoksen idea: valokuvia Kyröskoskesta ennen ja nyt. 

Vanhoja valokuvia Kyröskoskesta löytyi erityisesti Tapani Ekstamin ja Lauri Tarkin kokoelmista. Valokuvia löytyi myös runsaasti myös verkosta, hakupalvelu Finnasta (finna.fi). Sieltä löytyy tällä hetkellä 400 valokuvaa Kyröskoskesta. Teoksen tekstien työstämiseen Luumi sai avukseen työryhmän, johon kuuluivat Pirre ja Matti Pitko, Anneli ja Erkki Hiiri sekä Asko Mielonen. Valokuvateos sai nimekseen Kyröskoski Ennen ja Nyt. Se julkaistiin Kyröskosken Seurahuoneella helmikuussa.

Koski on yksi Luumin kuvauskohteista. Kirjan kansikuvaksi valikoitui suosikkiotos koskesta.

Teoksen julkistus Seurahuoneella.

Kyröskoski Ennen ja Nyt avaa kuvakertomuksen taajaman synnystä ja kehityksestä. Kyröskoski oli aikanaan tehdaskylä. Tehdas kasvatti taajaman ympärilleen. Kylä oli kiinteästi yhteydessä tehtaaseen. Se antoi leivän työntekijöille ja oli tavallaan kuin ”kunta kunnassa”. Tehdas oli kokonaisuus, jolla oli oma junarata, oma ilmarata, oma laivasto ja oma maataloustuotantonsa. Tehdas perusti kansakoulun, sairastuvan, sairauskassan ja vapaapalokunnan. Tehdasrakennukset muuttivat kyläkuvaa ja lisäksi yhtiö rakennutti taloja, jotka eivät liittyneet suoraan tuotantoon. Näkyvimpänä esimerkkinä tietysti Koskilinna. Yhtiön tuki toiminnallaan suoraan tai välillisesti asuntotuotantoa. Korkomäkeen rakennettiin talot johtoportaalle, Paukunperälle työväelle ja Selvaagin alueelle teknikoille ja työnjohtajille. Koulukadun omakotitaloalueen rakentamista tehdas tuki monin tavoin. Näiden tehdaskylälle tyypillisten rakennusten kehitys näkyy havainnollisesti kirjan kuvituksessa.

Tehtaan ympäristön rakennuksia.

Kyröskoskesta kehkeytyi myös Hämeenkyrön kaupallinen keskus. Vanhan torin kupeeseen ja sen ympäristöön syntyi kauppojen tihentymä: mm. Viitikon kauppa, Jokisen kauppa, Ahon liiketalo, Viitaniemen vaatetustalo, Mäkelän Topin ruokatavarakauppa sekä Olga Olinin halpahintainen vaatetusliike. Hieman kauempana sijaitsivat Kyröskosken Osuuskaupan myymälä ja leipomo. Näistä rakennuksista osa on edelleen pystyssä. Perkamentin risteyksessä taas sijaitsivat Kyröskosken Osuusmeijeri ja Tuotannon kauppa. Meijerin paikalla on rakennus, jossa toimivat mm. ravintola Sarvi ja Sale. Tuotannon paikalle nousseessa liiketilassa ovat toimineet mm. T-market Fransu, Uusi-Erkkilän kodinkoneliike ja R-kioski. Teoksessa on liitteinä kaksi karttaa, jotka auttavat sijoittamaan jo puretut rakennukset paikoilleen. 

Tuotannosta T-market Fransuun.

                                                                                 

Sotien jälkeen Valtakatu alkoi hitaasti muuttua Kyröskosken kaupalliseksi keskukseksi. Teoksen valokuvat kertovat oivallisesti tästä asteittaisesta muutoksesta. Nykyisen ulkomuotonsa Valtakatu sai 1990-luvulla. Punatiilinen katukuvaa komistava Helenanpuiston vuokratalokin on ehtinyt mukaan kirjan kuvitukseen.

Uusinta Kyröskoskea.

Kirjaa myydään lauantaisin klo 9 – 12 Kyröskosken Seurahuoneella. Teosta voi tiedustella myös Erkki Luumilta puhelimitse numerosta 0400 490 808.

Salomäen Kallet Raipalan torppareina

 

Tähän kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en opettanut 90-luvun alun jälkeen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä sitten pitkän aikaa ilahdutin opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.

Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen. 

Toisenkin hairahduksen joudun tunnustamaan. Sorruin kertomaan opiskelijoille, että tämän Salomäen Kallen tytär meni aikanaan naimisiin erään kirjailijanuraansa aloittelevan F.E. Sillanpään kanssa. No, eihän se niin ollutkaan. Sekoitin kaksi Kallea, Hiskianpojan ja Epraminpojan. Siis hairahduksia korjaamaan.

Efraim Kaarlenpoika Salomäen torpparina 1870-1882

Efraim Kaarlenpojan isä Juho Matinpoika oli Herttualan Sormusen talon isäntä, mutta 1833 syntynyt Efraim sai nuorempana poikana lähteä talosta. Hän kierteli renkinä Kirmossa, Frigårdissa ja Tokoisten Leppäsessä. Torppariksi hän siirtyi avioiduttuaan Johanna Frederica Emanuelintyttärn kanssa. Aluksi perhe asettui 1860-luvulla Fredlandin Hirviluoman torppaan. Sieltä Efraim siirtyi Salomäen torppaan 1870. Vaimo Johanna kuoli 1878. Tämän jälkeen hän luopui ilmeisesti 1883 torpparin asemasta ja siirtyi uuden vaimonsa kanssa Kylmäojan torpan kirjoihin itselliseksi 1886. Vanhin lapsista, 1860 syntynyt poika Kaarle, avioitui Maria Kristiina Haapalan kanssa 1886 ja asettui saman tien Raipalan Haapalan torppariksi.

Kaarle Hiskianpoika Salomäen torpparina 1883-1895

Vuonna 1858 syntynyt Kaarle Hiskianpoika Salomäki oli torpparisukua. Hänen isänsä Hiskias Mikonpoika oli syntyjään Laviasta. Hiskias avioitui Frigårdin Kujanpään torppari Taavetti Matinpojan  tyttären Marian kanssa ja tämän isän kuoltua Hiskias jatkoi torpparina. Kujanpää eli Piipari oli vakiintunut torppa, se mainitaan asiakirjoissa vuodesta 1744 lähtien. Kallesta tuli torppari isänsä tilalle kai viimeistään 1879, kun hän avioitui Viljakkalasta tulleen, kurulaissyntyisen Tilda Aabrahamintyttären kanssa. Rippikirjaan on merkitty, että isä Mikko oli heikkonäköinen useita vuosia ja täysin sokea vuodesta 1879. Kaarle Hiskianpoika siirtyi Piiparin torpasta Salomäen torppaan 1883. Hänen tilaltaan väistyi edellä mainittu Efraim Kaarlenpoika. 

Torpparisopimuksessa ei näy päivämäärää, mutta se lienee laadittu 1883. Kalle Hiskianpoika Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.

Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprean tai sanskritin sanasto. Siis selityksiä: leiviskä = 8,5 kiloa, rohdin = karkeaa pellavaa, tiinu = puusta valmistettu kannellinen astia elintarvikkeiden säilytystä varten.

Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Sopimuksen laati talonisäntä V.W. Raipala (siis Viktor Wilhelm). Kirjoittamistaidottomana vuokramies Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle. Muonarenki oli kirkonkirjojen mukaan 1842 syntynyt Kustaa Aatu Juhonpoika. 

Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Viktor Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä. Sopimuksessa ei ollut määräaikaa, se oli voimassa toistaiseksi. Sopimus oli torpparin kannalta epäilemättä raskas. Tuskin se oli kuitenkaan tavanomaista raskaampi, pikemmin ajalleen tavanomainen.

Karl Hiskianpoika jatkoi Salomäen torpparina vuoteen 1895. Silloin hän siirtyi takaisin Raipalan talon Piiparin torppaa pitämään. Piiparin torppaa siihen asti pitänyt Kaarle Wilhelm Kaarlenpoika siirtyi Vanajaan Ylivakerin talon Myllymäkeen. Siellä hänet on merkitty muonamieheksi. Karl Hiskianpoika sai torppa vaihtaessaan henkikirjoissa näkyväksi sukunimekseen torpan mukaan Piipari. Sittemmin miehestä tuli Piiparissa mäkitupalainen ja hän otti sukunimekseen Mäntymäki. Tämä sukunimi on henkikirjassa ensimmäistä kertaa 1910.  

Kalle Eframinpoika Salomäen mäkitupalaisena 1902 - 1911

Kaarle Hiskianpojan jälkeen Salomäen torppariksi tuli Kaarle Efraiminpoika. Välillä mies on kirkonkirjoissa Kalle Epraminpoika, olihan suomalaisuusaate oli vallannut osittain jo kirkollisen väestötilastoinnin. Avioiduttuaan Sippolasta syntyisin olleen Maria Kristiina Huusarin (s. 22.1.1865) kanssa nuoripari asettui 1887 Frigårdin Haapalan torppaan, kuten aiemmin on mainittu. Ensimmäinen lapsi, 1887 syntynyt Kaarle Akseli kuoli muutaman viikon ikäisenä. Niilo Aleksanteri syntyi 1890 ja meitä erityisesti kiinnostava Sigrid Maria 8.11.1897. Sen jälkeen syntyivät Lyyli Wilhelmiina 1900, Toini Irene 1903 ja Samuli Viljami 1907. Kalle jatkoi torpparina Haapalassa koko 1890-luvun.

Salomäen torppa oli jäänyt sekä henki- että kirkonkirjojen mukaan tyhjäksi Kaarle Hiskianpoika Salomäen lähdettyä 1895. Kalle Eframinpoika Salomäki siirtyi siihen 1902 Haapalan torpasta. Nyt Kalle Salomäkeä ei enää nimitetty torpaksi. Kirkonkirjoissa se oli merkitty mäkituvaksi. Näin Kalle oli palannut nuoruutensa kotiin. Hänen isänsä oli ollut Salomäessä torppari, Kalle taas oli mäkitupalaisen asemassa oltuaan aiemmin Haapalassa torpparina. Henkikirjoissa hänet on merkitty itselliseksi. Nimityksellä nyt ei ole sinänsä väliä: Kalle asui Salomäessä, mutta siirtyi jossain vaiheessa Hirvelän torppaan. Hirvelä - eli Hirviholma tai Hirviluoma - oli vanha torppa, perustettu jo 1821. Hirvelän torpparina oli pitkään ollut jo 1827 syntynyt Wilhelm Wilhelminpoika. Torpan töissä lienee välttämätön apu ollut poika Vilhelm Verner, joka kuitenkin avioiduttuaan siirtyi Raipalan talon Seppälän torpan torppariksi. Entiseksi torppariksi tituleerattu Wilhelm Wilhelminpoika näyttää vaimoineen seuranneen poikaansa pariksi vuodeksi Seppälään, mutta sitten he asettuvat vanhuuden päiviksi uudelleen Hirvelään. Wilhelm kuoli 1908 ja hänen vaimonsa vuotta myöhemmin. Kalle Salomäki on ilmeisesti siirtynyt Salomäestä Hirvelään vuoden 1911 jälkeen, viimeistään 1914.

Sigrid ja Frans

Kallen Eframinpojan tytär Sigrid eli Siikri syntyi 1897. Hän pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin Hirvelään.

Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra... (1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.

Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, joskus Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu.  Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:

”Äijä otti pännän käteensä ja kriipusti, silmät vähän sirrillään ja suu hiukan kureessa, vitsaili siten jotain: kuinka se ja se herrakin oli sanonut hänen puumerkistään. Ja sill’aikaa kun minä hiukan juhlallisena taivistin paperia, katseli äijä matalasta akkunasta taivaan rantoja ja puheli:

–        Kyllä nykkin on koree ilma olevinansa, mutta saa nählä kuinka käy. Sais sitä nyt tän päivän eleh viä olla poutaa, on siä Putaalla niin pirusti luakoo…”

Sillanpää allekirjoitti Elämän ja auringon kustannussopimuksen 8.9.1916. Frans Emil Sillanpää ja Sigrid Maria Salomäki vihittiin avioliittoon Tampereella 11.9.1916 parin todistajan läsnä ollessa.

Taistelu Hirvelän torpasta

Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle Hiskianpoika Salomäki oli aikoinaan kiistatta Salomäessä torppari, mutta Kalle Epraminpoika Salomäen tilanne oli toinen. Hän oli Salomäessä mäkitupalainen tai itsellinen, samoin Hirvelässä. Henkikirjoissa hänet nimettiin itselliseksi, ja Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omaisuutta. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.

Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Tuskin Kalle olisi saanut aikaiseksi "vapaussotaansa" ilman vävynsä F.E. Sillanpään voimallista yllytystä. 

Syntyi ankara oikeustaisto, jossa Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.

Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1929 Kalle kuoli.

Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.

Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan viilenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija kynäili Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala. Muistettava on, että Jalmari Raipala oli vain lähtökohta ja raaka-ainetta, kun Sillanpää kehitteli taiteilijan vapaudella kirjallisiin tarkoituksiinsa sopivan hahmon.

Sillanpään suhde nuoruusvuosien tukijaansa ja vaimonsa kummiin Jalmari Raipalaan näyttää kaksijakoiselta. Toisaalta hän piti Raipalaa tyylipuhtaana ihannoimansa satakuntalaisen isännän, "talonpoikaismajesteetin" perikuvana. Sillanpää ei maata omistanut, mutta halusi kai osoittaa olevansa Raipalan kanssa tasavertainen ja pätevä katsomaan mahtimiestä silmien tasalta. Appiukko Kalle ei puolestaan ollut mikään mahtimies kaltaistensa tilattomien joukossakaan. Heikomman ja alemmassa asemassa olevan puolelle piti kirjailijan asettua, niin teksteissään kuin elämässään. Ja ehkä Sillanpäätä ajoi myös toive päästä vaimonsa kautta omistamaan palasen maata Hämeenkyrössä.

Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.

Lähteitä

Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.

Lasse Koskela: Katkotut sormet ja enkelin suru. Keuruu 1988.
Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.
Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888 – 1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2015.
Panu Rajala: Taistelu Hirvelän torpasta. Yhteiskunnallinen komedia. Hämeenkyrö 1987.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset 4. Keuruu 1988.