Kristinusko levisi itäiseen Suomeen huomattavasti myöhemmin kuin maamme länsiosiin. Katolinen kirkko vahvisti otettaan Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessäkin 1200-luvulla. Savoon läntinen kirkko alkoi voimistaa otettaan vasta Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen. Savilahden kirkkopitäjä, nykyinen Mikkeli, perustettiin pian rauhanteon jälkeen Savon ensimmäiseksi kirkkopitäjäksi. Toinen kirkkopitäjä eli Juva perustettiin vasta 1442. Olavinlinnan yhteyteen perustettiin Sääminki joskus vuosien 1484 - 1510 välillä. Kerimäki kuului Sääminkiin, joten kirkon ote alkoi tarttua asukkaisiin entistä tiukemmin. Kirkkomatkat Savilahteen ja Juvalle eivät kai monta kertaa vuodessa toteutuneet.
Uskonnollista tyhjiötä Kerimäellä ei toki ollut ennen kuin kristinuskoa alueelle alettiin levittää. Kansalla oli omat uskomuksensa pyhine puineen, kuppikivineen, palvontapaikkoineen ja Ukon maljoineen. Erityisesti 1600-luvulla kirkonmiehet kävivät Kerimäellä näiden taikauskoksi leimattujen vanhojen tapojen kimppuun. Tapauksista blogissani täällä ja täällä. Taikauskosta ei oikeudenkäyntejä enää 1700-luvun loppupuolella käyty, mutta vanhat uskomukset säilyivät hyvin kansan muistissa vielä 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun alkupuolella kristinuskon opinkappaleiden varjossa.
Kirkkokännejä vastaan
Kerimäen kirkkopitäjä perustettiin 1642 ja kirkko valmistui nähtävästi 1644. Pitäjän perustaminen oli osa Ruotsin suurvaltapolitiikkaa. Vanhoja suurpitäjiä jaettiin hallinnon, veronkannon ja sotavarustelujen tehostamiseksi. Köyhän ja harvaanasutun maan vähälukuisesta rahvaasta otettiin irti kaikki mahdollinen Ruotsin suurvallan rakentamiseksi. Kerimäkeläisiä ohjasivat nyt kirkon oppien mukaiseen elämään kirkkoherra ja kappalainen. Pian he joutuivat torumaan pitäjäläisiä samasta asiasta, josta kirkkokansaa oli Säämingissäkin muistuteltu. Kesäkäräjillä 1654 kerimäkeläisiä kiellettiin myymästä olutta ja viinaa pyhäpäivinä ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen 40 markan sakon uhalla. Samanlaisia varoituksia jaettiin kai tuohon aikaan jokaisessa Suomen kirkkopitäjässä.
Kirkkojuopumus säilyi pitkään kirkon oman tuomiovallan piirissä. Sakkojen lisäksi käytettiin häpeärangaistusta. Tämä kasvatti kirkonpalvelijoiden työtaakkaa, joten piispa Johannes Getzelius huomautti 1673, että juopumuksesta epäillyt voitiin haastaa kirkkoneuvoston eteen tai käräjiin. Kuningas halusi vähentää sittemmin kirkon tuomiovaltaa, joten 1700-luvulla päädyttiin siihen, että juopumusrikokset kirkossa menivät suoraan käräjien käsiteltäviksi.
Vasta 1680-luvulla juopumustapauksia alettin Kerimäellä tuoda käräjille. Kesäkäräjillä 1680 Pekka Luukkonen valitti pistoolisepän rakuunaksi mainitun Pertin ja tämän veljen Rossin piesseen hänet pahanpäiväisesti jumalanpalveluksen aikaan kirkonmäellä. Kävi ilmi, että tappelupukarit olivat päissään ostettuaan olutta Pirta-Matilta. Tappelijat kuittasivat 5 hopeamarkan sakon. Saman summan sai kuitattavakseen Pirta-Matti, joka oli kaupustellut olutta luvattomana aikana. Pirta-Matti oli epäilemättä yksi niistä, joiden toimista kirkkoherra Jakob Ursinus valitti kesäkäräjillä 1683. Hänen mukaansa kirkonmäelle on pesiytynyt joukko irtainta väkeä. Tämä joukko aiheutti pyhäpäivisin pahennusta myymällä olutta ja viinaa. Nimismies Matti Kostiainen ja kuudennusmiehet määrättiin karkottamaan oitis nuo irtolaiset, jotta moista pahennusta ei enää harjoitettaisi. Asia ei näy korjautuneen kesän aikana, sillä syyskäräjillä Moijin herra, ratsumestari Herman Johan von Burghausen ja kappalainen Olof Ivanander valittivat edelleen, että kirkonmäelle asettunut löysäläisväki aiheuttaa paljon pahennusta. Nimismies Kostiainen velvoitettiin karkottamaan tämä joukko ja tällä kertaa hänen avukseen määrättiin lautamiehet.
Joksikin aikaa meno kirkonmäellä kai hieman rauhoittui, koska asiaan ei palattu vähään aikaan. Mutta kysyntää juomille riitti, sillä moni kirkkomatkalainen katsoi oikeudekseen nautiskella olutta tai paloviinaa ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, joskus sen aikanakin. Tarjontaakin oli, sillä 1691 palattiin taas kirkkojuopumuksiin. Laukansaaren Tuomas Rautiaisen poika Juhana aiheutti häiriön lauantaina 21.3.1691 ruumissaarnan aikana. Tuomas istui vastapäätä saarnatuolia, kun hän alkoi vetää vieressä istuvaa kaulasta. Kirkkoherra Ursinus torui Tuomasta: "Miksi vedät sinä konna toista kaulasta, ole hiljaa ja kuuntele Jumalan sanaa." "Hän nukkuu, minun pitää herättää hänet" vastasi ilmeisen juopunut Rautiainen. Käräjillä Tuomas myönsi tapahtuneen ja pyysi lievää rangaistusta, kun oli sortunut nuorena renkimiehenä moiseen typeryyteen. Metelistä koitui 50 hopeataalarin sakko. Rahan puutteessa sakon voi korvata kujanjuoksulla tai vankeudella Olavinlinnassa. Lisäksi koitui kirkkorangaistus, siis kirkossa suoritettava häpeärangaistus.
Saman vuoden palmusunnuntaina Kumpurannan ratsutilallisen Lauri Laurinpojan torppari Matti Viikarinen eli Hämäläinen tuli juopuneena kirkkoon metelöimään, kun kirkkoherra aloitti kuorissa vihkitoimitusta. Rovasti Ursinus käski miehen ulos uhaten panna hänet jalkapuuhun. Ulos mentyään Matti kutsui rovastia ulos kirkosta suureen ääneen ja pahennusta herättäen. Lukkari Erkki Erkinpoika todisti näin tapahtuneen. Hän kuuli melun järjestäessään messukasukkaa kokoon sakastissa. Torppari myönsi syyllisyytensä ja pyysi polvilleen langeten anteeksi rovastilta. Rovasti saattoi antaa anteeksi, mutta oikeus ei. Viikariselle lankesi sama tuomio kuin Rautiaiselle.
Jos ei kirkonmäellä kaupusteltu viinaa, sai sitä vähän kauempaa. Erkki Pekanpoika Toivasta syytetiin 1693 siitä, että hän myi olutta ja viinaa kirkon lähellä maantien varteen rakentamassaan mökissä. Sotamiehet olivat usein mukana käräjillä käsitellyissä tappeluissa ja juopottelutapauksissa. Savonlinnan varuskunnan sotamies Erkki Jumppanen tuli 1704 muutama viikko keyrin jälkeen kirkkoon juopuneena ja oksensi saarnan jälkeen. Todistajat kertoivat miehen olleen niin päissään, että tuskin kesti tolpillaan kirkosta poistuessaan. Jumppanen puolusteli pahoinvoinnin johtuneen heikkouden tilasta, mutta myönsi kuitenkin nauttineensa jonkin ryypyn ennen jumalanpalvelusta. Miehelle määrättiin 50 hopeataalarin sakko. Sotilaalla ei moisia rahoja ollut, joten hän voi suorittaa rangaistuksen kujanjuoksulla tai 14 päivän vesileipärangaistuksella Olavinlinnan tyrmässä. Sama rangaistus tuli Nousialan Mikko Nousiaiselle, joka piti humalapäissään palmusunnuntaina 1707 kirkossa niin kovaa meteliä, että kappalaisen oli lopetettava saarna ja kehotettava kruununpalvelijoita hillitsemään miestä. Todistajat vahvistivat syytteen, ja Mikko myönsi olleensa humalassa, mutta väitti huutaneensa vain ruumiillisesta tuskasta. Oikeus äänesti asiasta, mutta päätyi edellä mainittuun tuomioon.
Talvikäräjillä 1706 nimismies Elias Burman valitti, että osa rahvaasta tuo pyhä- ja rukouspäivinä olutta ja viinaa kirkonmäelle ja aiheuttaa siten suurta pahennusta ja sapatinrikkomuksia. Pitäjäläiset saivat ankaran varoituksen ja käskyn lopettaa oluen ja viinasten kauppa Kallunmäellä. Nimismiehen tehtäväksi tuli lopettaa kaupustelu, takavarikoida juomat ja toimittaa syylliset käräjille. Käräjätapauksia kirkkojuopottelusta kertyi siis loppujen lopuksi harvakseltaan. Kerimäkeläiset eivät olleet asiassa esillä sen useammin kuin esim. naapuriseurakunta Säämingin asukkaat. Jos kohta eivät kerimäkeläiset naapuriaan raittiimmilta vaikuttaneet. Lisäksi on huomattava, että juopumukseen puututtiin vain silloin, kun humalainen aiheutti häiriötä kirkossa tai sen välittömässä läheisyydessä.
Pahennusta kirkossa aiheutettiin joskus selvin päinkin. Kirkkoherra Jakob Ursinus syytti 1692 Niilo Naukkarisen paimentyttö Anna Asikaista siitä, että tämä oli edellisenä tuomiosunnuntaina melunnut kirkossa. Metakan aiheutti Annan kadonnut nenäliina, jonka hän epäili joutuneen Jaakko Toksun tyttären Johannan haltuun. Anna riisui nenäliinaa etsiessään Johannan turkin isosti metelöiden. Paimentyttö sai tekosestaan tavanomaisen 50 hopeataalarin sakon, jonka sovitti rahattomana istumalla Olavinlinnassa kaksi viikko vedellä ja leivällä.
Kirkossa piti käydä
Seurakuntalaisten tuli käydä ahkerasti kirkossa ja taipua kristinopin tavoille ja vaatimuksille. Tätä oli Kerimäen rahvaankin hankala totella. Kirkkoherra Olaus von Borgen joutui nimittäin 1670 kevätkäräjillä pyytämään, että oikeus kieltäisi saariin hautaamisen. Näin oli ollut osittain tapana, mutta nyt vainajat oli tuotava kirkkotarhaan pappien haudattaviksi.
 |
| Kielto, jonka mukaan saariin ei enää saanut vanhaan tapaan haudata vainajia. Kevätkäräjät 1670. |
Kirkosta ilman pätevää syytä poisjääneitä saatettiin joskus käräyttää. Torppari Heikki Kautonen laiminlöi 1696 kirkonkäynnin ensimmäisenä helluntaipäivänä ja veti silloin nuottaa. Ilmiantaja oli sotamies Antti Hyvärisen vaimo Marketta Pentintytär Yrjänätär, joka oli huomauttanut asiasta Kautoselle. Tämä oli sitten haukkunut Marketan huoraksi ja syytettä valheeksi. Kautonen sai 40 hopeamarkan sakon sapatinrikkomuksesta. Lisäksi hän joutui tekemään työtä Marketalle 14 päivää, koska oli kutsunut tätä huoraksi ja valehtelijaksi. Samaisen sakon saivat maksaa myös Pihlajaniemen Heikki Malinen, Mikko Malinen ja Simo Turtiainen jäätyään pois kirkosta 26.4.1707 kiitospäivänä.
Isonvihan venäläinen miehitysaika 1713-21 vaikeutti kirkkokurin valvomista, vaikka Kerimäen molemmat papit jäivätkin paikalle eivätkä paenneet Ruotsiin. Nimismies David Schening nostikin isonvihan jälkeen koko joukon käräjäjuttuja jumalanpalveluksen laiminlyömisestä. Turtianniemen Matti Turtiainen sai syytteen 1723 vuoden viimeisen rukoussunnuntain kirkonmenojen laiminlyömisestä. Turtiainen selitti asuvansa 2 peninkulman päässä kirkosta Puruveden takana. Kirkkomatkaa hän ennätti taittaa neljännespeninkulman, mutta sen jälkeen hengenvaarallinen myrsky pakotti miehen palaamaan kotiin. Nimismieskin myönsi myrskyn olleen niin ankara, että se vei jopa kattoja taloista. Turtianen vapautettiin syytteestä.
Vaaran Pekka Kupiainen, Rauvanniemen Lassi Kupiainen, Pihlajaniemen Pekka Malinen ja Rossi Suomalainen sekä Hevossalon Pekka Karjalainen selvittivät pitkäperjantaita 23.4.1725 koskevan syytteen esittämällä Kesälahden kirkkoherran todistuksen, jonka mukaa he olivat talojensa väen kanssa Kesälahden kirkossa kyseisenä päivänä. Kelirikko oli pahimmillaan tuolloin, jää ei enää kantanut eikä veneelläkään päässyt liikkeelle. Miehiä muistutettiin kuitenkin vastaisuudessa käyttämään kotikirkkoaan. Vaaran asukkaiden kirkkomatka tahtoi muutenkin suuntautua Kesälahdelle, olihan sinne paljon mukavampi kirkkomatka kuin Kallunmäen kirkkoon. Vaaralaiset tahtoivatkin 1700-luvun lopulla liittää kylänsä Kesälahteen siinä onnistumatta. Kerimäen pohjoiskulmalla Kaatamon ja Leppälahden kylät olivat noin peninkulman päässä Liperin kirkosta. Kylien asukkailla oli hyvinkin toistasataa kilometriä matkaa Kerimäen kirkkoon mutkittelevia vesi- ja maanteitä pitkin. He kävivätkin säännöllisesti Liperin kirkossa ja saivat sieltä kaikki kirkolliset palvelunsa.
Samaisen pitkäperjantain kirkkomatkan laiminlyönnistä ahdisteltiin viittä muutakin talonpoikaa. Simanalan Heikki Kopsa ja Matti Herranen kertoivat asuvansa 3 ½ peninkulman päässä kirkosta. Kirkkoon he eivät päässeet rospuuton vuoksi: jäät eivät kantaneet ja tieyhteys oli soiden kohdalla kulkukelvoton. Kirkkomatka vei näissä oloissa vähintään kaksi vuorokautta, eikä heillä köyhinä miehinä ollut varaa majoittua öiksi. Paakkunalan Pekka Hartikainen taas kertoi olleensa kahden viikon matkalla Mikkelissä rahtaamassa sinne upseerien palkkaviljoja. Kotiin hän ehti niin myöhään kiirastorstaina, ettei ehtinyt seuraavaksi päiväksi kirkkoon. Alakuonan Olli Turtiainen asui 3 peninkulman päässä kirkosta järvien ja soiden takana. Hän sanoi, ettei voinut rospuuton takia mitenkään käydä kirkkoon. Riikolan Heikki Karhu eli peräti 5 peninkulman päässä kirkosta, hänkin soiden ja järvien takana. Hän kertoi lyöneensä kirveellä haavan rintaansa, minkä vuoksi ei kyennyt kirkkomatkalle. Sen sijaan velimies Juho oli lähtenyt kirkkoon kiirastorstaina. Metsälammella jää petti kuitenkin miehen alla, ja kastunut Juho joutui palaamaan seuralaisineen takaisin kotiin. Oikeus hyväksyi miesten selitykset, mutta muistutti, etteivät he vastedes saisi olla poissa jumalanpalveluksesta ilman laillista syytä.
Hankaluuksia jaetun pitäjän kirkkotiellä
Turun rauhan raja 1743 jakoi Kerimäen kahtia: länsiosa jäi Venäjälle, itäosa Ruotsille. Kirkko jäi Venäjän puolelle. Seurakunta säilyi kuitenkin yhtenäisenä. Kaikenlaista käytännön hankalauutta syntyi tietysti, erityisesti vuoden 1753 jälkeen. Tuolloin Ruotsi siirtyi käyttämään gregoriaanista kalenteria Venäjän pysyessä juliaanisessa kalenterissa. Ruotsin puolen kerimäkeläisten kalenteri oli nyt 11 päivää edellä rajantakaiseen verrattuna. Tämä tarkoitti sitä, että joulu, pääsiäinen ja muut juhlapyhät olivat eri aikaan rajan eri puolilla. Samoin tietysti tavalliset sunnuntaitkin. Venäjän kalenterin mukaan mentiin, mutta papit pitivät esim. rukouspäivinä Ruotsin puolella ns. maakirkkoja kylien isommissa taloissa. Jumalanpalveluksissa luettiin esirukous sekä Ruotsin kuninkaalliselle perheelle että Venäjän keisarilliselle huoneelle. Tasapuolisuuden vuoksi esirukous luettiin niin, että hallitsijat mainittiin vuorotellen ensimmäisinä.
Ruotsin puolella käsiteltiin silloin tällöin kirkonmenojen laiminlyöntejä. Riikolansalon torppari Juho Kuitunen sai talvikäräjillä 1760 syytteen, kun ei ollut 12.5.1759 toisena rukouspäivänä jumalanpalveluksessa. Kuitunen väitti lyöneensä edellispäivänä kirveellä jalkaansa. Mies sai kuitenkin sakon maksettavakseen, koska hänellä ei olut todistajaa väitteelleen. Venäjän puolen käräjillä käsiteltiin oletettavasti myös kirkonkäyntien laiminlyöntejä, mutta käräjäpöytäkirjat ovat kadonneet.
Savonrannan asutus alkoi tihentyä 1700-luvulla. Sieltä väellä oli hankala matka kotiseurakunnan kirkkoon. Heinonniemen talonpoika Matti Karvinen ja hänen osakasmiehensä Matti ja Lassi Kinnunen sekä Juho Svensk haastettiin talvikäräjille 1760. Heitä syytettiin siitä, että olivat laiminlyöneet kahden viikon mittaisen osuutensa tietöistä. Miehet selittivät asuvansa 6 - 8 peninkulman päässä kirkosta. Sen vuoksi he kävivät Kiteen kirkossa, eivätkä voineet kuulla Kerimäen kirkossa luettuja kuulutuksia.
Kustaa III julisti itärajalle ns. ruttosaarron kaapattuaan vallan 1771. Venäjällä oli rokkoa liikkeellä, mutta ensisijaisesti toimi oli ulkopoliittinen: Kustaa pyrki estämään Venäjän sekaantumisen vallankaappaukseensa. Määräys rajan sulkemisesta annettiin jo syksyllä 1771, mutta vasta seuraavan vuoden maaliskuussa raja oli suljettu. Nyt Ruotsin kerimäkeläisillä ei ollut asiaa kirkkoon. Heidän kirkolliset asiansa piti hoitaa nyt Kesälahdella. Marraskuussa Kustaa III totesi ruton päättyneen ja käski poistaa tehostetun rajavartioinnin. Kuolleiden luettelon perusteella näyttää siltä, että ruttosaarto esti hautaamiset Kallunmäen kirkkoon koko vuoden 1772 ajan. Kesälahdelle haudattiin vain 6 Kerimäen ruotsinpuoleista vainajaa. Melkoinen määrä vainajia on siis ilmeisesti haudattu saariin tai muille tilapäisille hautapaikoille.
Ruotsin puolen asukkaiden kirkkotie katkesi uudelleen kesällä 1788, kun Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan. Hetkeksi ruotsalaiset miehittivät Kerimäen kirkonkylän, mutta pian se palautui venäläisvaltaan. Ruotsinpuoleisia haudattiin kirkkotarhaan vielä joulukuussa 1788. Sen jälkeen venäläiset kielsivät heiltä kirkkomatkat, vaikka elettiinkin epävirallisen aselevon aikaa. Sota päättyi Värälän rauhaan 14.8.1790. Ensimmäinen ruotsinpuoleinen vainaja siunattiin Kallunmäelle neljä päivää myöhemmin. Kesälahden papit määrättiin pitämään taas huolta pitäjän ruotsalaisen osan kirkollisista tehtävistä. Kirkollinen yhteys Kesälahdelle näyttää jääneen löyhemmäksi kuin ruttosaarron aikana, sinne ei haudattu kerimäkeläisiä. Sen sijaan Rantasalmelle haudattiin 16 kerimäkeläisvainajaa. Pitäjän ruotsinpuoleiset eivät päässeet puoleentoista vuoteen hautaamaan vainajiaan Kallunmäelle. On siis selvää, että valtaosa pitäjän ruotsinpuolen vainajista löysi leposijan muualta kuin kristilliseltä hautausmaalta.
Kerimäen kirkkoherrana toimi vuodesta 1755 lähtien Anders Herkepaeus. Kesälahden ja Rantasalmen papisto moitti useaan otteeseen kirkkoherraa siitä, ettei Ruotsin puolen asukkaiden hengellisistä tarpeista pidetty kunnolla huolta. Seurakuntalaisten kristinopin tiedoissa tuntui olevan puutteita ja kinkereitäkin oli jätetty pitämättä. Tosin on huomattava, että kyseisten seurakuntien kirkkoherrat elättelivät toiveita Kerimäen ruotsinpuolen irrottamisesta ja liittämisestä omaan pitäjään. Herkepaeus kuoli 1792. Hänen kuolemansa jälkeen pidetyssä piispantarkastuksessa todettiin, että hänen virkakautensa ajalta olivat hävinneet pitäjänkokouspöytäkirjat. tarkastuspöytäkirjat ja tuomiokapitulin kirjeet. Myös seurakunnan rippikirjoissa ja tileissä havaittiin epäselvyyksiä. Rippikirjoista näkee, että sodan takia niihin ei tehty 1789-90 lainkaan merkintöjä, ei Venäjän puolen asukkaillekaan. Rippikirja vuosilta 1755-1774 puuttuu, liekö se kadonnut jo Herkepaeuksen aikana.
Venäjä lisäsi sotilaallista läsnäoloaan Savonlinnan seudulla Kustaan sodan jälkeen. Linnoitustöitä tehtiin mm. Kerimäen kirkonkylän ympäristössä ja Punkaharjulla. Turvatakseen vesiyhteyden Lappeenrannasta Savonlinnaan venäläiset rakensivat niin sanotut Suvorovin sotakanavat. Ruotsin puolella valitettiin, että kasakat ja muut kreikanuskoiset kiusasivat kirkkovieraita Kallunmäellä. Usein kai juovuspäissään, sillä kirkon läheisyydessä oli myös kapakka, jossa venäläinen sotaväki hyvin viihtyi. Sitä paitsi kesäkuussa 1798 kiellettiin taas ruotsinpuoleisten kirkkomatkat. Syypää oli tällä kertaa Venäjällä valtaan noussut keisari Paavali I, jota on yleisesti pidetty lähes mielenvikaisena. Hän sulki koko Venäjän länsirajan estääkseen Ranskan vallankumouksen leviämisen maahan. Porvoon tuomiokapituli määräsi Kesälahden, Rantasalmen ja Sulkavan kirkkoherrat hoitamaan Kerimäen ruotsinpuoleisen väestön sielunhoidon. Vain Rantasalmen Orraeus ennätti käydä paikalla, kun kirkkomatkat taas sallittiin. Tosin pappien oli hankittava rajakomissaarilta tai kruununvoudilta niin sanottu rajapassi eli kirkkolippu jokaiselle Ruotsin puolen talolle ja ruokakunnalle. Ensikiellon jälkeen oli tullut jo määräys, jonka mukaan Venäjän viranomaisten ja pappien puheille oli päästävä kulkemaan esteettä. Käytännössä tämä näkyy tarkoittaneen sitä, että hautaamiset, kasteet ja vihkimiset hoituivat normaalisti, mutta pariin kuukauteen jumalanpalveluksiin ei ollut asiaa.
Parin vuoden päästä rajasulusta luovuttiin ja rajapassit jäivät tarpeettomiksi. Mutta jo 1804 niitä piti ruveta kaivamaan taas esille. Venäjän rajakomendantti Bannikov ilmoitti, että ketään ei päästetä rajan yli ilman asianomaista lupaa. Luvan tarvitsivat myös kirkkomatkalaiset. Vanhat rajapassit piti uudistaa tai hankkia kokonaan uudet. Samoihin aikoihin Ruotsin puolen talolliset valittivat joutuneensa pahoinpidellyiksi kirkkomatkallaan ilman mitään syytä. Kasakat olivat ottaneet kiinni Yläkuonan Paavo Honkasen kirkkomatkalla, sitoneet ja hakanneet perinpohjin. Pahoinpitelyn jälkeen Honkanen oli pakotettu juoksemaan ratsastavan kasakan rinnalla. Tapaukset olivat johtaneet siihen, että ruotsinpuoleiset eivät uskaltaneet enää kirkkoon laisinkaan. Osa seurakuntalaisista suunnitteli jo uutta anomusta oman kirkon saamiseksi. Hanke ei edennyt sen pitemmälle. Kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä, sillä raja jakoi monia seurakuntia kahtia. Niinpä seurakuntien jakaminen oli myös ulkopoliittinen kysymys, jonka suhteen sen enempää Ruotsi kuin Venäjä ei halunnut edetä.
Ruotsinpuoleiset uskaltautuivat taas kirkkoon rajapassiensa turvin. Seurakuntaelämää piinannut valtakunnanraja poistui sitten vuoden 1809 jälkeen, kun Suomi liitettiin Venäjään autonomisena valtiona. Seurakunnan kahtiajako jätti epäilemättä jälkensä erityisesti pitäjän ruotsalaiseen osaan. Kirkollinen kuri oli vähemmän tiukka ja vanhoilla tavoilla ja uskomuksilla oli varmasti paremmat mahdollisuudet säilyä. Näin erityisesti asukasluvultaan kasvavan Savonrannan suunnalla. Laajoille salomaille ei papiston valvonta yltänyt valtakunnanrajan takaa.
Lähteet:
Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.
Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.
