Decamerone

Tästä alkaa Decameronen kymmenes ja viimeinen päivä. Sen kuluessa kerrotaan Panfilon johdolla ihmisistä, jotka ovat osoittaneet suurpiirteisyyttä tai jalomielisyyttä rakkaus- ja musissa asioissa.

Kymmenes päivä, ensimmäinen kertomus. Neifile. (91)

Firenzessä asui kauan sitten ritari Ruggieri de Fiogvanni, joka oli ehkä mainioin kaupungin monista erinomaisista ritareista. Hän arvioi, etteivät hänen kykynsä päässeet oikeuksiinsa Toscanassa. Siksi hän päätti ryhtyä joksikin aikaa Espanjan kuninkaan Alfonson palvelukseen, koska tätä pidettiin maineikkaimpana sen ajan hallitsijoista. Siellä hän teki ihmeteltäviä urotekoja, jotka saattoivat hänen urheutensa yleisesti tunnetuksi. Oleiltuaan siellä pitkähkön aikaa ja tarkkailtuaan kuninkaan esiintymistä hän oli huomaavinaan, että tämä lahjoitteli umpimähkään linnoja ja läänityksiä milloin millekin ja antoi niitä myös sellaisille, jotka eivät olisi niitä ansainneet. Sen sijaan kuningas ei antanut hänelle mitään, vaikka tiesi hyvin hänen arvonsa. Ruggieri katsoi maineensa kärsivän tästä ja päätti lähteä maasta. Kuningas antoi siihen luvan ja lahjoitti hänelle erinomaisen muulin, joka olikin pitkälle matkalle varustautuvalle ritarille tervetullut. Sen jälkeen kuningas käski erään valppaan palvelijansa liittymään matkaseurueeseen. Palvelijan piti kuunnella tarkoin Ruggierin puheet voidakseen myöhemmin kertoa ne kuninkaalle. Seuraavana päivänä palvelijan piti sitten käskeä Ruggieria palaamaan kuninkaan luo. Palvelija lyöttäytyi mukaan ritarin lähtiessä kaupungista sanoen olevansa muka matkalla Italiaan.

Ruggieri ratsasti kuninkaan lahjoittamalla muulilla ja jutteli kaikenlaisia. Muutaman ajan kuluttua hän määräsi lepotauon. Kaikki muut eläimet laskivat vetensä paitsi muuli. Matkaa jatkettuaan he saapuivat joelle. Heidän juottaessaan siinä eläimiään muuli laski vetensä jokeen. Nähdessään tämän Ruggieri tokaisi: “Kirottu elukka, olet samanlainen kuin isäntäsikin, joka sinut antoi!” Palvelija painoi tämän mieleensä. Hän keräsi muistiinsa monta muutakin huomautusta, mutta ei kuullut Ruggierin koko päivänä puhuvan kuninkaasta muuta kuin ylistävästi. Seuraavana aamuna hän ilmoitti kuninkaan määräyksen Ruggierille, joka lähti heti paluumatkalle.

Kuningas kutsui hänet luokseen, otti vastaan iloisen näköisenä ja kysyi, miksi Ruggieri verrannut häntä muuliin tai muulia häneen. Ruggieri vastasi vilpittömästi verranneensa kuningasta muuliin siksi, että tämä lahjoittelee silloin, kun ei tarvitsisi ja kitsastelee, kun sopisi lahjoittaa. Muulikin teki niin, kun se ei laskenut vettä siinä, missä olisi sopinut, vaan teki sen sopimattomassa paikassa. Kuningas sanoi silloin, että piti Ruggieria erinomaisena ritarina ja parhaiden lahjojen arvoisena, mutta ritarin huono onni oli este palkitsemiselle. Kuningas lupasi todistaa sen heti. Ruggieri sanoi, ettei hän kaivannut lahjoja rikastuakseen, vaan oli pahoillaan siksi, ettei kuningas ollut antanut hänelle tunnustusta kunnostaan. Hän pyysi anteeksi kuninkaalta sanojaan, mutta oli valmis katsomaan, miten kuningas todistaisi hänen huono-onnisuutensa.

Kuningas vei Ruggierin suureen saliin, mihin oli hänen käskystään tuotu kaksi suurta, lukittua arkkua. Kuningas sanoi hoviväen läsnä ollessa, että toisessa arkussa oli hänen kruununsa ja valtikkansa sekä paljon kauniita vöitä, solkia, sormuksia ja muita kalleuksia. Toinen arkku oli täynnä multaa. Ruggieri saisi ottaa valitsemansa arkun. Sitten nähtäisiin, onko ritarille tehnyt vääryyttä kuningas vaiko ritarin huono onni. Ruggieri valitsi arkuista toisen. Avattaessa se oli täynnä multaa. Kuningas sanoi osoittaneensa, että oli oikeassa vedotessaan Ruggierin huonoon onneen. Nyt hän sanoi kuitenkin puuttuvansa huonoon onneen. Hän tiesi, ettei Ruggieri aio jäädä lopuksi iäkseen Espanjaan. Siksi hän ei lahjoittanut tälle linnaa eikä kaupunkia. Sen sijaan kuningas lahjoitti Ruggierille arkun, jota onni ei hänelle suonut.

Ruggieri otti arkun, ilmaisi kuninkaalle kiitollisuutensa arvokkaasta lahjasta ja palasi tyytyväisenä Toscanaan.

Kymmenes päivä, toinen kertomus. Elisa. (92).

Julmuudestaan ja rosvouksistaan huonoon huutoon joutunut Ghino di Tacco oli nostattanut Radicofanin alueen Rooman paavia vastaan ja antoi joukkonsa ryöstää kaikki, jotka liikkuivat sillä alueella. Rooman paavina oli silloin Bonifacius VIII. Maailman rikkaimpiin kirkkoruhtinaisiin kuulunut Clunyn apotti turmeli vatsansa vieraillessaan paavin luona. Lääkärit neuvoivat häntä matkaamaan Sienan kylpylään, missä hän varmasti paranisi. Apotti ohjasi suuren seurueensa Ghinon hallitseman alueen läpi. Ghino pysäytti kulkueen ja määräsi apotin tuotavaksi linnaansa. 

Kiukkuinen apotti vietiin Ghinon määräyksestä eri rakennukseen pieneen ja pimeään huoneeseen, mutta kaikki muut majoitettiin arvonsa mukaisiin tiloihin linnaan. Ghino meni tapaamaan apottia palvelijana esiintyen ja kysyi tämän matkan tarkoitusta. Sen kuultuaan Ghino päätti parantaa apotin ilman kylpyjä. Seuraavana aamuna hän vei apotille kaksi viipaletta paahtoleipää ja ison lasin hyvää valkoviiniä. Hän sanoi, että Ghino on nuorempana opiskellut lääketiedettä ja tuntee parhaan tavan apotin vatsa parantamiseksi. Apotti söi ruuan, mutta kopeili ja vaati päästä Ghinon puheille. Ghino ei ollut kuulevinaan puheita, vaan jatkoi useita päiviä apotin niukkaa ruokavaliota: kaksi paahtoleivän palasta ja lasi viiniä. Kun näin jatkui, huomasi apotti vatsansa tervehtyneen.

Nyt Ghino antoi palvelijoiden sisustaa kauniin huoneen apotin tavaroilla ja järjesti suuret pidot, joihin apotin koko henkilökunta ja suuri joukko linnanväkeä otti osaa. Seuraava aamuna Ghino saapui apotin luo ja päästi tämän sairashuoneestaan komeasti sisustettuun huoneeseensa. Iloinen apotti kertoi väelleen hänet parantaneesta hoitokuurista, ja nämä puolestaan vakuuttivat Ghino kohdelleen heitä ihmeteltävän hyvin ja vieraanvaraisesti. Aterialla tarjottiin apotille ja muille hyviä ruokia, mutta Ghinoa ei näkynyt. 

Apotin vietettyä muutaman päivän näin saapui Ghino hänen luokseen. Sitä ennen hän oli käskenyt tuoda apotin tavarat erääseen saliin ja määrännyt apotin hevoset kehnointa konia myöten pihalle salin kohdalle. Ghino kysyi, oliko apotti tarpeeksi terve jatkamaan matkaansa. Apotin vastattua myöntävästi Ghino vei hänet siihen saliin, missä apotin seurue ja tavarat odottivat. Hän paljasti olevansa Ghino di Tacco, edelleen aatelismies eikä mikään paha ihminen, vaikka monet viholliset olivat pakottaneet hänet rosvoksi ja paavin viholliseksi. Ghino piti apottia kunnon miehenä ja parannettuaan tämän vatsavaivat hän päästäisi apotin menemään. Apotti voi itse päättää, mitä halusi omaisuudestaan Ghinolle luovuttaa, tai voi viedä kaiken mukanaan, jos niin tahtoisi.

Apotti oli hämmästynyt siitä, että rosvo saattoi puhua niin jalomielisesti. Hän mielistyi Ghinoon, riensi syleilemään tätä ja kirosi kohtalon, joka oli pakottanut tämän rosvon kehnoon ammattiin. Hän otti mukaansa vain välttämättömät hevoset ja tavarat palatakseen Roomaan. Siellä paavi oli jo saanut tietää apotin vangiksi joutumisesta. Apotti kertoi löytäneensä taitavan lääkärin nimeltä Ghino di Tacco, joka oli parantanut hänet taitavasti. Jalomielinen apotti vetosi nyt paaviin, että tämä ottaisi Ghinon taas suosioonsa. Ghino oli parhaita apotin tuntemia miehiä, ja oli enemmän kohtalon kuin hänen omaa syytään, että hän ajautui pahoille teille. 

Paavi oli itsekin suuripiirteinen mies ja antoi arvoa jalomielisyydelle. Hän vastasi, että jos Ghino oli niin jalo mies kuin apotti väitti, tämä saisi rauhassa palata Roomaan. Ghino saapuikin Roomaan, ja paavi totesi hänet pian kunnon mieheksi. Paavi sopi hänen kanssaan ja teki Ghinosta sairaalan johtajan. Siinä toimessa hän sitten oli ja pysyi kirkon ja Clunyn apotin ystävänä ja palvelijana niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (93).

Kiinassa asui muinoin rikas aatelismies, jonka nimi oli Nathan. Kun hän oli jalo ja vieraanvarainen mies, rakennutti hän suuren ja kauniin palatsin teiden risteykseen. Siellä hän majoitti ohi kulkevia ylellisesti palvelijoidensa avulla. Tämä vieraanvaraisuus teki hänestä kuuluisan kaikkialla. Nathanin ehdittyä jo vanhemmalle puolen ikää kantautui hänen maineensa naapurimaassa asuvan nuoren Mithridanes-nimisen miehen korviin. Hän oli yhtä rikas kuin Nathan ja päätti ylittää tämän vieraanvaraisuudessa. Hänkin rakennutti suuren palatsin matkustavaisia varten ja tuli hyvin kuuluksi vieraanvaraisuudestaan.

Kun nuori mies erään kerran oli aivan yksi palatsinsa pihassa, pyysi muuan portista pujahtanut nainen almua ja saikin. Vaimo palasi toisesta portista ja sai jälleen jotakin. Hän teki tämän kaksitoista kertaa. Hänen palatessaan kolmannentoista kerran sanoi Mithridanes naista kyltymättömäksi, mutta antoi naiselle almun tälläkin kertaa. Tuolloin nainen totesi, että Nathanin anteliaisuus oli toista luokkaa. Hän oli hakenut tämän palatsista almun kaikkien 32 portin kautta, eikä kukaan koskaan ilmaissut tuntevansa häntä. Nyt hänet tunnettiin ja moitittiin jo kolmannentoista käynnin jälkeen. Kuullessaan eukon sanat Mithridanes raivostui. Hän huomasi, ettei voi kilpailla Nathanin kanssa vieraanvaraisuudessa, joten hänen on raivattava tämä pois tieltä. Hän lähti matkaan kertomatta kenellekään aikeestaan. Kolmen päivän kuluttua hän saapui Nathanin palatsiin ja kysyi tavallisissa vaatteissa olevalta mieheltä, missä Nathan olisi. Mies vastasi tuntevansa Nathanin paremmin kuin kukaan, mutta ei kertonut olevansa itse Nathan. Mithridanes sanoi kuitenkin, ettei halua tavata Nathania nyt.

Nathan vei nyt Mithridanesin hienoon huoneeseen, jossa palvelijat kestitsivät heitä. Keskustelun lomassa Mithridanes kysyi, kuka Nathan oikein oli. Nathan vastasi olevansa vain Nathanin vähäpätöinen palvelija, joka on lapsuudestaan asti ollut työssään pääsemättä sen pitemmälle. Kaikki ylistivät Nathania, mutta hän oli tähän hiukan tyytymätön. Mithridanes arveli voivansa käyttää palvelijaa hyväkseen ja kertoi tälle lopulta suunnitelmansa. Nathan hätkähti kuullessaan suunnitelman, mutta ei paljastanut itseään. Hän antoi Mithridanesille tunnustuksen tämän Nathania kohtaan tuntemasta kateudesta. Jos sitä lajia kateutta olisi enemmän, niin maailma näyttäisi aivan toisenlaiselta. Sitten hän neuvoi metsikön, jossa Nathanilla oli tapana kävellä yksin lähes jokaisena aamuna. Siellä hänet olisi helppo tappaa.

Nathan lähti seuraavana aamuna henkensä uhalla metsään. Sinne suuntasi miekalla ja jousella varustautunut Mithridaneskin. Hän karautti Nathanin luo, tarttui tätä niskasta ja kohotti miekkansa tappaakseen. Viime hetkellä hän tunsi Nathanin mieheksi, joka oli kestinnyt hänet, kohdellut ystävällisesti ja vieläpä neuvonut murha-aikeen toteuttamisessa. Mithridanes heittäytyi anteeksi pyydellen ja itkien Nathanin jalkojen juureen ja selitti vasta nyt tajunneensa tämän jalomielisyyden suuruuden. Nathan nosti Mithridanesin pystyyn, syleili häntä hellästi ja sanoi, että tämän ei tarvitse pyytää anteeksi. Mithridanes oli nimittäin ryhtynyt tekonsa kunnianhimosta, ei vihasta. Hän ei saiturien tavoin halunnut koota rahaa, vaan käyttää sitä. Mithridanes oli halunnut tappaa tullakseen kuuluisaksi. Niin olivat tehneet lukuisat kuninkaat ja keisarit tappaessaan lukuisia ihmisiä, polttaessaan ja hävittäessään kaupunkeja. Mithridanes oli halunnut tappaa vain yhden ihmisen mainetta tavoitellessaan. Keskustelun jatkuessa Mithridanes ihmetteli, miksi Nathan oli neuvoillaan halunnut auttaa itsensä tappamisessa. Nathan sanoi aikanaan päättäessään aloittaa toimintansa, että auttaa jokaista talonsa tulevaa vierasta, eikä hän halunnut Mithridanesin olevan ainoa, jota hän ei auttaisi. Lisäksi hän sanoi olevansa jo 80-vuotias; hänellä ei olisi monta vuotta elinaikaa jäljellä. Ne vuodet voisivat olla arvottomia, joten Mithridanes voisi hyvin ottaa hänen henkensä.

Syvästi hävennyt Mithridanes kieltäytyi lyhentämästä Nathanin elinvuosia, vaan oli pikemmin valmis lisäämään niitä omillaan. Silloin Nathan ehdotti, että Mithridanes asettuisi hänen paikalleen ja Nathan puolestaan ottaisi Mithridanesin paikan ja menisi tämän kotiin. Mithridanes vastasi, ettei voinut niin menetellä. Hän ei ollut yhtä jalo kuin Mithridanes ja oli varma siitä, ettei pystyisi pitämään yllä Nathanin mainetta. Hän ei voisi turmella toiselta sitä, mitä ei voisi itse saavuttaa. Nathan piti Mithridanesia vieraanaan monta päivää ja rohkaisi häntä parhaansa mukaan hänen ylevissä aikeissaan. Viimein Mithridanes lähti kotimatkalle opittuaan ymmärtämään, ettei hän voitaisi koskaan Nathania anteliaisuudessa.

Kymmenes päivä, neljäs kertomus. Lauretta. (94).

Bolognan kaupungissa asui aikoinaan ylhäinen ja arvostettu ritari, Gentile Grisendi. Hän rakastui jo nuorena Catalina-nimiseen aatelisnaiseen, joka oli naimisissa Niccoluccio Caccianimicon kanssa. Nainen halusi pysyä uskollisena eikä vastannut Gentilen rakkauteen. Sitten raskaana oleva Catalina sattui miehensä poissa ollessa sairastumaan maatilallaan ja vaipui kuolemaa muistuttavaan horrokseen. Lääkäri totesi Catalinan kuolleeksi ja hänet haudattiin lähellä olevan kirkon holviin. Gentile halusi tästä tiedon saatuaan saada yhden suudelman Catalinalta. Hän meni yöllä hautaholviin ja kävi Catalinan viereen pitkäkseen. Suudeltuaan tätä hän vielä päätti hyväillä Catalinan povea. Silloin hän oli tuntevinaan naisen sydämen sykkivän. Hän kuljetti Catalinan kotiinsa, missä Gentilen äiti virvoitteli Catalinan henkiin lämmöllä ja sopivilla kylvyillä.

Toinnuttuaan täydelleen Catalina kysyi Gentileltä, missä oli. Gentile selitti asioiden laidan ja pyysi Catalinalta pientä suosionosoitusta palkintona siitä, että oli pelastanut tämän hengen. Gentile halusi nimittäin lahjoittaa rouvan takaisin aviomiehelleen Bolognassa kaupungin tärkeimpien ihmisten läsnä ollessa. Rouva suostui tähän, mutta samalla alkoivat synnytyspoltot. Gentilen äiti auttoi synnytyksessä ja Catalinaa ja lasta palveltiin kuin tämä olisi ollut hänen oma vaimonsa. 

Gentile järjesti Bolognassa suuret pidot kaupungin aatelisille. Niccoluccio Caccianimico oli vieraiden joukossa. Aterian lopussa Gentile kertoi haluavansa noudattaa kaunista persialaista tapaa. Kun joku haluaa osoittaa ystävälleen oikein suurta kunnioitusta, hän näyttää tälle sen, mikä hänelle on kalleinta, olipa se hänen vaimonsa, ystävättärensä, tyttärensä tai mitä tahansa. Nyt Gentile halusi näyttää vieraille, mikä oli hänelle kalleinta maailmassa. Mutta ensin hän halusi vieraiden mielipiteen eräästä vaikeasta kysymyksestä. Eräällä henkilöllä on talossaan hyvä ja uskollinen palvelija, joka sairastuu vakavasti. Odottamatta sairaan palvelijan loppua isäntä käskee viedä hänet pois eikä välitä hänestä enempää. Mutta sitten tulee toinen henkilö, joka myötätuntoisuuttaan ottaa palvelijan hoitoonsa ja saa hänet toipumaan hyvällä hoidolla, kustannuksia säästämättä. Gentile tahtoi nyt tietää, oliko palvelijan isännällä, jos tämä toinen henkilö pitää palvelijan ja alkaa käyttää tätä palveluksessaan, oikeutta harmitella ja valittaa, ellei tämä toinen hänen pyynnöistään huolimatta palauta palvelijaa. 

Pohdittuaan hyvän aikaa asiaa tulivat aatelismiehet yksimielisyyteen asiassa ja antoivat Niccoluccio Caccianimicon vastata, koska tämä oli hyvä puhuja. Niccoluccio ylisti persialaista tapaa ja selitti sitten vieraiden olevan yksimielisesti sitä mieltä, että entisellä isännällä ei ollut enää oikeutta palvelijaan, koska ei ollut ainoastaan hylännyt tätä, vaan suorastaan heittänyt ovesta ulos. Tyytyväisenä vastaukseen Gentile täytti lupauksensa ja lähetti palvelijansa hakemaan Catalinaa, joka saapui hienosti puettuna saliin pikku poikansa käsivarrellaan. Gentile esitteli nyt hänet rakkaimpana asianaan maailmassa. Ylistettyään Catalinan kauneutta alkoivat aatelismiehet katsella häntä tarkemmin, ja monet olisivat olleet valmiita vannomaan hänet Catalinaksi, elleivät olisi tienneet tämän kuolleen. Niccolo oli eniten ihmeissään häntä katsellessaan. Miehet koettivat kysellen saada selville Catalinan henkilöllisyyden, mutta tämä vaikeni Gentilen kanssa sopimallaan tavalla. Gentile lupasi kertoa naisen henkilöllisyyden, kun vieraat lupasivat kuunnella häntä keskeytyksettä. Gentile selitti, että tämä nainen oli juuri se rehellinen palvelija, josta hän oli äsken puhunut. Omaisensa eivät hänestä paljon piitanneet, vaan heittivät hänet hyödyttömänä menemään. Mutta Gentile otti hänet hoiviinsa ja tempasi hänet kuoleman käsistä. Sitten hän kertoi koko tarinan siitä alkaen, kun oli rakastunut Catalinaan. Lopuksi hän sanoi, että elleivät vieraat ja Niccolo ole muuttaneet mieltään, Catalina kuului hänelle.

Kaikki odottivat, mitä muuta Gentilellä oli sanottavanaan. Mutta hän otti lapsen syliinsä ja talutti Catalinan Niccolon luo ja sanoi, ettei nyt palauta tälle heitteille jätettyä vaimoa, vaan sisarensa sekä hänen pienen poikansa, jonka Niccolo on varmasti siittänyt. Poika on kastettu Gentileksi. Sitten Gentile kääntyi Catalinan puoleen ja vapautti hänet lupauksestaan laskien tämän ja lapsen Niccolon huomaan.  Niccolo, joka oli luullut menettäneensä vaimonsa ja tämän odottaman lapsen iäksi, oli tavattoman iloinen ja kiitteli Gentileä parhaansa mukaan. Muutkin ylistivät Gentileä silmät kyynelissä. Catalina otettiin kotonaan vastaan suunnattomalla riemulla. Gentilestä tuli Niccoluccion ja Catalinan sekä heidän sukulaistensa paras ystävä. 

Gentile oli nuori ja tulinen mies, ja hänellä oli mielestään täysi oikeus siihen aarteeseen, minkä muut olivat huolimattomuuttaan jättäneet heitteille. Rehellisenä miehenä hän ei kuitenkaan ainoastaan hillinnyt intohimoaan, vaan luopui vapaaehtoisesti siitä, mitä oli vuosikausia kaivannut ja tavoitellut. Niitä jalomielisyyden ilmenemyksiä, joista täällä on aiemmin puhuttu, ei varmastikaan voida verrata tähän. Näin päätti Lauretta tarinansa.

Kymmenes päivä, viides kertomus. Emilia. (95).

Udinen kaupungissa asui aikanaan kaunis aatelisnainen, Dianora. Hän oli naimisissa rikkaan, miellyttävän ja hyväntahtoisen Gilberton kanssa. Dianoran viehättävyys sai aatelismies Ansaldo Gradensen rakastumaan häneen. Ansaldo teki voitavansa saadakseen vastarakkautta, mutta kaikki oli turhaa. Ritarin lähentelyt kävivät kiusallisiksi rouvalle, ja hän päätti vaatia Ansaldolta jotain mielestään mahdotonta ja siten päästä tästä eroon. Niinpä hän sanoi usein Ansaldolta lahjoja tuovalle naiselle, että Ansaldon pitäisi hankki tulevassa tammikuussa kaupungin laidassa sijaitseva puutarha, jossa on vihreää hernettä, kukkia ja lehteviä puita aivan kuin toukokuussa. Ellei hän saa sitä aikaiseksi, hän voi lopettaa lemmensanomien lähettelyn. Ansaldo ymmärsi tehtävän mahdottomuuden, mutta löysikin etsiskeltyään miehen, joka lupasi taikakeinoin loihtia mainitun puutarhan.

Määräajan tultua oli kovat pakkaset ja maa oli lumen peitossa. Taikuri sai kuitenkin omilla keinoillaan loitsituksi vaaditun puutarhan. Ansaldo lähetti sieltä poimittuja kukkia ja hedelmiä Dianoralle ja kehotti tätä katsomaan puutarhaa. Katumapäälle tullut Dianora kävi ihailemassa puutarhaa. Hän palasi kotiinsa niin onnettoman, että hänen miehensä huomasi sen. Dianoraa hävetti, mutta lopulta hän kertoi miehelleen koko jutun. Gilberto vihastui ensin, mutta sanoi sitten, että sitten ymmärtävänsä rouvansa tehneen sopimuksen hyvässä tarkoituksessa. Hän sanoi, että sopimuksesta oli pidettävä kiinni. Jos Dianora pettää Ansaldon, voi tämä panna taikurin tekemään jotain pahaa heille. Dianoran piti siis koettaa selvitä lupauksesta siveellisyyttään menettämättä. Mutta ellei se onnistunut, rouvan piti suoda Ansaldolle ruumiinsa, mutta ei sieluaan. Dianoran vastusteluista huolimatta Gilberto vaati häntä tekemään niin.

Dianora lähti siis seuraavana aamuna herra Ansaldon luo mukanaan kaksi palvelijaa ja kamarineiti. Ansaldo oli ihmeissään siitä, että Dianora saapui. Hän kutsutti paikalle taikurin näyttääkseen, mitä tämä oli taikuudellaan Ansaldolle hankkinut. Seurueen istuttua Ansaldo halusi tietää todellisen syyn rouvan saapumiselle. Rouva vastasi häpeissään ja melkein kyyneleet silmissä, ettei saapunut rakkaudesta Ansaldoa kohtaan eikä sopimuksen takia, vaan miehensä käskystä. Ansaldo oli vielä enemmän ihmeissään: Gilberton jalomielisyyden takia hänen intohimonsa vaihtui myötätunnoksi. Hän sanoi, että Jumala varjelkoon häntä häpäisemästä sen miehen kunniaa, joka tällä tavoin sääli Ansaldon rakkautta. Dianora oli vapaa poistumaan sillä ehdolla, että vie miehelleen tämän ansaitsemat kiitokset ja pitää vastedes Ansaldoa veljenään ja ystävänään. Tämän kuultuaan Dianora ylisti Ansaldon jaloutta ja sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen. Siitä pitäen tulivat Gilberto ja Ansaldo uskollisiksi ystäviksi.

Taikuri oli myös nähnyt, miten jalomielisesti Gilberto ja Ansaldo suhtautuivat toisiinsa. Kun Ansaldo tahtoi maksaa taikurille palkan. hän sanoi: ”Kun Gilberto oli ollut valmis uhraamaan kunniansa ja te rakkautenne, en minäkään tahdo palkkaani. Pitäkää se, sillä olette sen ansainnut.” Häpeilevä Ansaldo koetti turhaan saada taikuria ottamaan vastaan palkan tai edes osan siitä. Taikuri hävitti kolmen päivän kuluttua puutarhansa ja jatkoi matkaansa. Ansaldo oli sammuttanut aistillisen rakkautensa rouva Dianoraan, mutta pysyi tämän moitteettomana palvelijana.

Kymmenes päivä, kuudes kertomus. Fiammetta. (96).

Kuningas Kaarle I karkotti aikanaan rohkeilla sotatoimillaan ghibelliinit Firenzestä ja antoi guelfeille tilaisuuden palata sinne. Tästä syystä kaupungista poistui myös Neri degli Uberti -niminen ritari koko omaisuus mukanaan. Saadakseen viettää lopun ikäänsä yksinäisyydessä ja rauhassa hän matkusti Castello da Mare di Distabiaan ja osti rauhalliselta paikalta kauniin maatilan. Hän rakennutti hienon puutarhan, jonka keskelle tuli kaunis lammikko, johon tuli kirkas, juokseva vesi, ja istutti siihen paljon kaloja. Kuningas Kaarle sattui kuumana vuodenaikana Castello di Mareen lepäämään. Kuultuaan Nerin puutarhan kauneudesta hän halusi nähdä sen. Saatuaan selville, että Neri kuului vastapuolueeseen, päätti Kaarle tutustua tarkemmin häneen. Hän ilmoitti haluavansa syödä seuraavana iltana tämän puutarhassa. Suoritettuaan asianmukaiset valmistelut Neri otti iloisena kuninkaan vastaan puutarhassaan.

Pöytään tuotiin herkullisia ruokia, viinit olivat erinomaisia ja tarjoilu oli moitteetonta. Heidän hyväntuulisena syödessään saapui puutarhaan kaksi nuorta, noin 15-vuotiasta tyttöä, joiden vaaleat kiharat valuivat vapaasti olkapäille kultanauhoina ja joilla oli kevyt talvikkiseppel kulmillaan. Heillä oli yllään vain ohut, lumivalkea mekko. Edellä kulkevalla oli olallaan pari verkkoa ja pitkä keppi. Jälkimmäisellä oli olkapäällään paistinpannu ja kainalossa halkoja sekä toisessa kädessä kolmijalka ja toisessa öljyastia sekä pieni sytytetty soihtu. Tytöt astuivat ujosti esiin ja osoitettuaan kuninkaalle kunnioitusta menivät lammelle. Tytöt kahlasivat lammikkoon, jossa oli vettä heidän rintaansa saakka. Muuan Nerin palvelijoista teki kiireesti tulen, asetti pannun kolmijalalle, kaatoi siihen öljyä ja alkoi odottaa, että tytöt heittäisivät hänelle kaloja. Toinen tytöistä koetteli kepillään paikkoja, joissa tiesi kalojen piileskelevän ja toinen vangitsi niitä verkkoonsa. Heitettyään muutamia kaloja palvelijalle, joka pani ne melkein elävinä pannuunsa, he alkoivat pyydystää vielä kauniimpia kaloja ja heitellä niitä pöydälle ruokavieraiden eteen. Kuningasta huvitti kalojen hyppely suuresti. Palvelijan paistettua kalat tarjottiin ne kuninkaalle, pikemmin väliruuaksi kuin erikoisen maukkaaksi ruokalajiksi. Nähtyään kalojen tulleen paistetuiksi neidot tulivat pois lammikosta. Heidän valkoinen leninkinsä oli nyt liimautunut ihoon ja paljasti heidän notkean vartalonsa. Korjattuaan tavaransa tytöt kulkivat ujoina kuninkaan ohi ja lähtivät sisälle.

Koko seurue oli katsellut kauniita ja sopusuhtaisia tyttöjä ihaillen. Varsinkin kuningas oli ihastunut heihin, vaikka ei tiennytkään, keitä he olivat ja mihin säätyyn kuuluivat. Hän tunsi sydämessään heräävän hehkuvan intohimon ja huomasi olevansa rakastumaisillaan. Kuningas kääntyi Nerin puoleen ja kysyi, keitä neitoset olivat. Neri vastasi, että tytöt olivat hänen kaksostyttäriään, nimiltään Ginerva ja Isotta. Kuningas ylisti heitä suuresti ja kehotti Neriä toimittamaan heidät naimisiin, mutta Neri selitti, ettei hänelle ollut tarjoutunut siihen tilaisuuta. Aterian lopuksi tyttäret tulivat vielä tarjoamaan hedelmiä kauniissa silkkipuseroissa. Sitten he lauloivat vielä laulun, joka sai kuninkaan tuntemaan, että hän kuunteli enkelten ääntä. Lopuksi he polvistuivat kuninkaan eteen ja pyysivät lupaa poistua. Kuningas suostui siihen, vaikka olikin pahoillaan heidän lähdöstään. 

Kuningas salasi tietysti ihastuksensa tyttöihin, mutta hänen mieltään askarruttavat tärkeät valtiolliset asiat eivät saaneet häntä unohtamaan Ginervan kauneutta ja viehättävyyttä. Milloin milläkin tekosyyllä hän jatkoi vierailuja Nerin luona nähdäkseen Ginervan. Kun kaipaus kävi ylivoimaiseksi, hän tuli ajatelleeksi, että ryöstää molemmat tyttäret. Hän kertoi rakkaudestaan ja aikeestaan kreivi Guidolle. Tämä oli kunnon mies ja sanoi mielipiteensä rehellisesti. Hän ei ollut nähnyt kuninkaan nuorena rakastuvan noin intohimoisesti, siksi oli outoa, että kuningas nyt vanhuuden kynnyksellä rakastui. Kuningas oli vielä aseissa ja hallitsi juuri valloitettua valtakuntaa, vieraiden, petollisten ja kavalien ihmisten keskellä. Kuninkaalla oli suuria huolia ja tärkeitä asioita päätettävänä. Rakkauden valtaan antautuminen sopisi lyhytnäköiselle nuorelle miehelle, mutta ei ylevämieliselle kuninkaalle. Sitä paitsi kuningas aikoo ryöstää ritariparalta molemmat tyttäret, vaikka ritari on osoittanut vieraanvaraisuutta yli voimiensa ja näyttänyt tyttärensä melkein alastomina, osoittaen siten luotavansa Kaarleen ja pitävänsä tätä kuninkaana eikä ahneena sutena. 

Guido esitti vielä muita perusteluja kuninkaan aikeen kumoamiseksi. Niitä kuningas kuunteli entistä katkerammaksi muuttuen. Hän sanoi kreiville, että kokenut soturi voittaa vahvimmankin vihollisen helpommin kuin omat himonsa. Mutta Guidon sanojen takia hän lupasi näyttää tälle, ettei osannut voittaa vain muita, vaan itsensäkin. Tämän jälkeen kuningas, joka oli palannut Napoliin osittain välttyäkseen kiusaukseen antautua alhaisiin tekoihin, osaksi palkitakseen ritarin hänelle osoittaman huomion, päätti naittaa molemmat neitoset, ei Nerin mahdollisuuksien mukaan, vaan niin kuin he olisivat olleet hänen omia tyttäriään, vaikka hänestä olikin kovin katkeraa luovuttaa toiselle se, mitä hän itse palavasti kaipasi. Hän antoi heille Nerin luvalla kauniit kapiot ja lähetti Ginervan herra Maffeo de Palizzille sekä Isottan herra Guiglielmo della Magnalle, jotka molemmat olivat jaloja ritareita ja lääninherroja. Luovutettuaan tytöt heille hän lähti tuskaisin mielin Apuliaan, missä hän sai suurin vaivoin tukahdutetuksi kiivaan intohimonsa. Lemmen kahleista vapauduttuaan hän pysyikin vapaana tällaisista intohimoista niin kauan kuin eli.

Kymmenes päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (97).

Palermossa eli aikanaan Bernardo Puccini -niminen firenzeläinen apteekkari, jolla oli vaimonsa kanssa yksi ainoa, tavattoman kaunis tytär. Aragonian kuningas Pietro sattui ratsastamaan turnajaisiin niin, että Bernardon tytär Lisa näki muiden naisten kanssa hänet kotinsa ikkunasta. Hän rakastui kuninkaaseen silmittömästi ja pystyi ajattelemaan avioliittoa vain tämän kanssa. Häntä kiusasi alhainen asemansa, joka ei juuri antanut mahdollisuuksia kuninkaan puolisoksi. Lisa ei kuitenkaan voinut tukahduttaa rakkauttaan kuninkaaseen, vaikka hänellä ei ollut rohkeutta sitä ilmaista.

Rakkauden käydessä yhä kiihkeämmäksi ja alakuloisten ajatusten pyöriessä päässä nuori neito sairastui ja alkoi kuihtua aivan silmissä. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa auttaakseen häntä, kutsuivat parhaat lääkärit antamaan hoitoa ja hankkivat lääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Mutta kun isä alinomaa kyseli hänen toivomuksiaan, keksi tyttö keinoin, millä voisi kenties saattaa rakkautensa kuninkaan tietoon. Siksi hän eräänä päivänä pyysi isäänsä haettamaan luokseen Minuccion, jota pidettiin erinomaisena laulajana ja soittajana. Lisäksi hän oli kuningas Pietron suuosiossa. Minuccio soitti viulullaan muutamia kappaleita ja lauloi sitten pari laulua. Tämä kuitenkin vain kiihdytti tytön lemmenjanoa, vaikka Minuccio oli luullut rauhoittavansa tätä.

Sitten tyttö sanoi haluavansa puhua kahden Minuccion kanssa. Toiset poistuivat ja Lisa kertoi nyt laulajalle toivottomasta rakkaudestaan kuninkaaseen ja päätöksestään kuolla sen takia. Nyt Lisa halusi Minuccion kertovan päätöksestään kuninkaalle. Sen tehtyään laulajan pitäisi ilmoittaa asiasta Lisalle, jotta tämä tiedon saatuaan voisi kuolla rauhassa. Minuccio oli ihmeissään tytön ylevämielisyydestä ja kauheasta päätöksestä sekä tunsi syvää sääliä tätä kohtaan. Hän lupasi auttaa Lisaa ja pyysi tätä odottamaan kolme päivää. Sitten hän toisi viestin kuninkaalta.

Minuccio lähti Lisan luota ja haki käsiinsä Micon, sen ajan tunnetuimman runoilijan, ja sai tämän sepittämään laulun Lisan kohtalosta. Minuccio sepitti sanoihin niiden sisällystä vastaavan suloisen ja valittavan sävelen. Kolmea päivää myöhemmin hän pääsi esittämään laulun kuninkaalle. Erityisen tarkasti kuunnellut kuningas kysyi, miksi ei ole kuullut laulua aiemmin. Minuccio vastasi laulun olevan vain kolme päivää vanha. Kuningas kysyi, kenestä laulu on tehty. Minuccio vastasi voivansa kertoa sen vain kuninkaalle. Kahden kesken Minuccio kertoi koko tarinan kuninkaalle. Kuningas ylisti neidon ylevämielisyyttä ja käski Minuccion mennä rohkaisemaan tyttöä ja lupasi saapua illalla tapaamaan häntä. Iloisena Minuccio meni kertomaan terveiset Lisalle, joka tuli tyytyväiseksi ja piristyikin tuntuvasti.

Kuningas, joka oli jalo ja hyvänsuopa mies, saapui illalla lohduttamaan Lisaa. Hän piti tyttöä käsistä ja pyysi tätä tervehtymään, minkä Lisa lupasikin tehdä. Hän parani muutamassa päivässä ja kävi kauniimmaksi kuin koskaan. Kuningas ja kuningatar neuvottelivat siitä, miten noin suuri rakkaus olisi palkittava. Eräänä päivänä he saapuivat apteekkarin puutarhaan. Kuningas sanoi, että tytön tunteman suuren rakkauden takia hän halusi tämän ottavan aviomiehekseen kuninkaan valitseman miehen.  Siitä huolimatta kuningas aikoi aina olla Lisan ritari pyytämättä muuta kuin yhden ainoan suudelman tytön rakkauden todisteeksi. Purppuranpunaiseksi lehahtanut tyttö selitti, että hän kyllä tiesi rakkautensa kuninkaaseen mahdottomaksi. Mutta hän ei voinut mitään rakastumisellen ja tulisi aina rakastamaan kuningasta. Ja heti rakastuttuaan hän oli päättänyt noudattaa kaikessa kuninkaan tahtoa: siksi hän ottaisi mielellään miehekseen kuninkaan valitseman. Sen ainoan suudelman kuningas voisi saada armollisen rouva kuningattaren luvalla.

Todetessaan Lisan vanhempienkin olevan tyytyväisiä suunnitelmaan kutsutti kuningas paikalle Perdicone-nimisen aatelismiehen, joka oli köyhä. Hän antoi Perdiconelle kaksi sormusta, ja kun nuorukainen suostui, hän pani tämän kihlautumaan Lisan kanssa. Kuningas ja kuningatar antoivat neidolle monta arvokasta jalokiveä, ja kuningas antoi heti sulhaselle läänitykseksi kaksi kaunista ja kannattavaa tilaa myötäjäisinä. Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen haluten poimia hänelle kuuluvan hedelmän rakkaudesta. Hän otti tytön pään käsiensä väliin ja suuteli tätä otsalle. Kuninkaan vakuutetaan pitäneen uskollisesti neidolle antamansa lupauksen. Niin kauan kuin hän eli, hän sanoi itseään aina tämän ritariksi ja käytti aina aseleikeissä Lisan hänelle lähettämää merkkiä. 

Tällaisilla teoilla hallitsija voittaa puolelleen alamaistensa sydämet. Menettelemällä jalosti hän on toisille esimerkkinä ja saavuttaa kuolemattoman maineen. Mutta harva hallitsija pyrkii siihen meidän aikanamme. Useimmat heistä ovat julmia ja sortavat kansaa.

Kymmenes päivä, kahdeksas kertomus. Filomena. (98).

Octavianuksen hallitessa Roomassa eli Publicus Quintius Fulvus -niminen ylhäinen mies, joka lähetti lahjakkaan poikansa Titus Quintius Fulvuksen Ateenaan opiskelemaan filosofiaa. Hänen vanha ystävänsä Chremes otti Tituksen luokseen oman poikansa Gisippoksen seuraksi ja hankki filosofi Aristippoksen heidän opettajakseen. Erittäin lahjakkaat nuorukaiset edistyivät oivallisesti opinnoissaan ja luonteeltaan samanlaisina heissä virisi veljenrakkaus ja ystävyys, joka kesti kuolemaan saakka. Sitten kuoli Chremes, joka oli jo vanha mies. Nuorukaiset tunsivat suurta surua, aivan kuin hän olisi ollut heidän yhteinen isänsä.

Muutaman kuukauden kuluttua Chremeksen sukulaiset ja ystävät kehottivat Gisipposta ottamaan itselleen vaimon. He olivat jo valinneet hänelle vaimon, tavattoman kauniin jalosukuisen ateenalaisneidon nimeltä Sofronia. Hääpäivän lähestyessä Gisippos pyysi Titusta lähtemään katsomaan kanssaan morsianta, jota hän ei ollut vielä nähnyt. Sofronian nähdessään Titus hurmaantui täysin ja rakastui tyttöön intohimoisesti. Titus koetti parhaansa mukaan torjua tunteensa, mutta ei siihen kyennyt. Vietettyään päiviä ristiriitaisissa ajatuksissa hän menetti ruokahalunsa ja kävi unettomaksi joutuen heikontuneena asettumaan vuodelepoon. Gisippos yritti parhaansa mukaan lohduttaa Titusta ja kyseli syytä tämän alakuloisuuteen. Lopulta Titus tunnusti häveten ja silmät kyynelissä rakkautensa Sofroniaan. Hän sanoi nääntyvänsä rakkaudesta tähän, ymmärtävänsä ajatuksen sopimattomuuden ja halusi maksaa sen kuolemalla, jonka hän uskoi jo olevankin lähellä.

Gisippos oli hänkin kauniin Sofronian lumoissa, mutta ystävän henki oli hänelle Sofronian rakkautta tärkeämpi. Hän selitti, ettei ystävän pitänyt hävetä rakkauttaan Sofroniaa kohtaan. Koska Titus tavoitteli innokkaammin Sofronian kaltaista aarretta, ilmoitti Gisippos luovuttavansa tytön tämän vaimoksi. Titus oli sekä iloissaan että häpeissään, mutta ymmärsi, että mitä suurempaa Gisippoksen jalomielisyys oli, sitä mahdottomampi hänen oli käyttää hyväkseen sitä. Hän sanoi voittavansa murheensa, tai murhe voittaisi hänet, ja silloin hän vapautuisi tuskastaan. Gisippos sanoi toimittavansa Sofronian Tituksen vaimoksi vaikka väkisin, sillä se oli ainoa tapa pelastaa ystävän henki. Gisippos vastusteli häpeissään edelleen, mutta suostui lopulta Tituksen tahtoon. Asia järjestettiin niin, että Gisippos tosin meni naimisiin Sofronian kanssa, mutta hääyönä pimeyden turvin Titus asettui hänen tilalleen häävuoteeseen. Pitkät ajat Titus nautti lemmen iloista Sofronian kanssa tämän huomaamatta, ettei maannutkaan Gisippoksen kanssa.

Sitten Tituksen isä kuoli, ja pojan oli matkustettava Roomaan. Titus päätti ottaa Sofronian mukaansa, mutta nyt tälle oli kerrottava totuus siitä, että hän olikin oikeasti naimisissa Tituksen kanssa. Pettynyt Sofronia palasi vanhempiensa luo, ja kertoi, miten Gisippos oli häntä pettänyt. Tästä syntyi pitkä riita. Gisippos oli sekä omiensa että Sofronian sukulaisten vihoissa. Titus järjesti niin, että Gisippoksen ja Sofronian sukulaiset tapasivat toisensa eräässä temppelissä. Nyt Titus piti heille pitkän ja voimallisen puheen. Hän selitti, että Sofronia oli hänen jumalien tahdosta, inhimillisten lakien mukaan, Gisippoksen järkevyyden ja hänen oman kekseliäisyytensä ansiosta. Gisippos oli toimittanut Sofronian naimisiin itseään arvokkaamman miehen, ikivanhaa roomalaista sukua olevan Tituksen kanssa. Lopuksi hän vielä nousi julmistuneen näköisenä seisomaan ja uhkasi roomalaisten vihalla niitä, jotka hänen tahtoaan uhmaisivat. Temppeliin jääneet omaiset tulivat yksimielisesti siihen tulokseen, että oli parempi hyväksyä Titus sukulaiseksi, koska Gisippos ei tahtonut siksi tulla, kuin menettää Gisippos ja saada Titus vihollisekseen. Niin tehtiin sovinta, ja Sofronia järkevänä alistui välttämättömyyteen. Hänen Gisippokseen kohdistamansa rakkaus kääntyi pian Titukseen, ja hän matkusti tämän kanssa Roomaan.

Gisippos jäi Ateenaan, mutta kaikki halveksivat häntä, ja myöhemmin hänet karkotettiin kansalaissotien aikana Ateenasta köyhänä ja kurjana, ja hänet sekä koko sukunsa tuomittiin ainiaaksi maanpakoon. Kerjäläisen tavoin kulkien hän saapui Roomaan katsomaan, vieläkö Titus muistaisi hänet. Hän saapui Tituksen hienon talon edustalle odottamaan tämän tuloa. Kurjuutensa takia hän ei rohjennut sanoa Titukselle sanaakaan, niinpä tämä kulki ohi tuntematta häntä. Luullen tämän tahallaan kartelleen lähti Gisippos tiehensä ja joutui rahattomana nukkumaan autioon kaupunginosaan luolaan paljaalle maalle. Aamuyöstä paikalle saapui kaksi varasta, jotka ryhtyivät tappelemaan saalistaan. Vahvempi tappoi heikomman poistuen sitten paikalta. Silloin Gisippos arveli keksineensä keinon saavuttaa kuolema turvautumatta itsemurhaan. Kuulusteluissa hän tunnusti surmatyön ja preetori Marcus Varro tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi. 

Titus oli tullut sattumalta paikalle ja tunnisti nyt Gisippoksen. Hän tahtoi pelastaa tämän, mutta keksi keinoksi ainoastaan sen, että ilmoittautui suureen ääneen murhamieheksi. Varro oli ihmeissään, mutta kutsui Gisippoksen takaisin ja kysyi, miksi tämä oli tunnustanut rikoksen, vaikka oli syytön. Gisippos näki Tituksen ja ymmärsi, että tämä tunnusti rikoksen pelastaakseen hänet ja osoittaakseen kiitollisuuttaan. Hän väitti edelleen olevansa rikollinen, mutta niin Tituskin väitti olevansa. Varro oli hämmennyksissään heidän itsepäisyydestään ja alkoi jo epäillä, ettei kumpikaan heistä ollut syyllinen. Silloin paikalle saapui Publicus Ambustus, rappiolle joutunut kulkuri, joka todella oli syyllinen tappoon. Kun hän hyvin tiesi, ettei kumpikaan miehistä ollut syyllinen, liikuttui hän niin, että antoi itsensä ilmi Varrolle. Hän kertoi nähneensä Giseppon luolassa surmatyön tehdessään ja Tituksen puolesta hänen ei tarvinnut tämän maineen vuoksi puhua.

Octavianus oli tällä välin saanut kuulla tapahtumasta ja kutsutti kaikki kolme miestä luokseen kuullakseen, mistä syystä kukin tahtoi tulla tuomituksi. He kertoivatkin asian, ja Octavianus vapautti ystävykset syyttöminä sekä kolmannen miehen heidän takiaan. Titus otti Gisippoksen mukaansa ja vei hänet kotiinsa, missä Sofronia otti hänet vastaan kyyneleet silmissä kuin veljensä. Titus jakoi sittemmin omaisuutensa Gisippoksen kanssa ja antoi hänelle puolisoksi nuoren sisarensa Fulvian. Kotimaastaan karkotettuna ja Titusta kohtaan tuntemansa kiintymyksen vuoksi Gisippos päätti jäädä Roomaan. Hän ja Fulvia sekä Titus ja Sofronia elivät sitten kauan tyytyväisinä samassa talossa ja kiintyivät päivä päivältä enemmän toisiinsa. 

Kymmenes päivä, yhdeksäs kertomus. Panfilo. (99).

Keisari Fredrik I:n aikana kristityt panivat toimeen ristiretken valloittaakseen pyhän maan. Silloinen Babylonian sulttaani Saladin sai tietää asiasta ennalta ja lähti kauppiaaksi pukeutuneena tutustumaan kristittyjen ruhtinaiden sotavalmisteluihin. Käytyään pienen seurueensa kanssa jo monessa kristityssä maassa hän tapasi Lombardiassa matkustaessaan Torello d’Istria -nimisen aatelismiehen, joka oli seurueineen matkalla omistamalleen maatilalle. Saladin kysyi eräältä seurueen palvelijalta, kuinka pitkä matka oli Paviaan. Torello kiirehti sanomaan, etteivät matkalaiset ehtisi sinne ennen yötä. Hän antoi yhden palvelijoistaan näyttämään Saladinille tien hyvään yöpymispaikkaan. Sitten hän kiirehti maatilalleen valmistuttaakseen upean illallisen puutarhaansa. 

Keskustellen aatelismiesten kanssa milloin mistäkin palvelija johdatti heidät sivutielle ja vei heidät lopulta isäntänsä maatilalle. Saladin ymmärsi isännän pelänneen, että he olisivat kieltäytyneet kutsusta, jos se olisi esitetty suoraan. Torello tarjosi aatelismiehille loistavan illallisen. Miehet osasivat italiaa, joten keskustelu sujui vaivatta. Vieraat olivat ihastuneita isäntään ja Torello puolestaan piti vieraistaan niin paljon, että häntä harmitti, ettei voinut järjestää heille vielä parempaa vastaanottoa ja laajempia pitoja. Siksi hän lähettikin palvelijan puolisonsa luokse Paviaan ja pyysi tätä järjestämään vieraille vastaanoton. Rouva ryhtyikin järjestämään suorastaan kuninkaallisia pitoja.

Seuraavana aamuna vieraat kysyivät tietä Paviaan ja sen parhaaseen majataloon. Torello ilmoitti itse lähtevänsä oppaaksi, sillä hänellä oli muutenkin asiaa kaupunkiin. Hän johdatti matkamiehet kotiinsa, johon oli kerääntynyt viitisenkymmentä kaupungin huomattavinta asukasta vastaanottamaan vieraita. Loistavan aterian jälkeen Torello vei aatelismiehet tapaamaan vaimoaan, joka halusi antaa vieraille muka vaatimattoman lahjan. Kaikille kolmelle tuotiin kaksi takkia, joista toinen oli sisustettu kankaalla ja toinen turkiksella. Lisäksi hän antoi heille kolme silkkitakkia ja hienoja liinavaatteita. Torellon pyynnöstä vieraat viipyvät hänen luonaan monta päivää. Viimein matkamiehet lähtivät, mutta Torello ystävineen saattoi heitä pitkän matkaa. Saladin jatkoi matkaansa seurueineen päättäneenä osoittaa Torellolle yhtä suurta kunniaa kuin tämäkin oli osoittanut hänelle, ellei odotettu sota tulisi esteeksi.

Torello palasi kotiin miettien, keitä ylhäiset matkalaiset olivat, kauppiaiksi hän ei heitä uskonut. Ristiretken lähestyessä Torello päätti vaimonsa vastusteluista huolimatta lähteä mukaan. Lähtiessään hän pyysi vaimoltaan, ettei vaimo avioituisi ennen kuin yhden vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän päästä siitä, kun saisi mahdollisen kuolinviestin miehestään. Itkevä vaimo puolestaan antoi miehelleen sormuksen sormestaan muistolahjaksi. Heti pyhälle maalle päästyään ristiretkeläisjoukko sairastui ruttoon. Ruton kestäessä lähes kaikki elonjääneet kristityt joutuivat miekaniskuitta Saladinin vangeiksi. Torello vietiin Aleksandriaan, missä hän ryhtyi hädän pakottamana opettamaan haukkoja metsästämään. Siinä työssä hän olikin niin taitava, että Saladin otti hänet vankilasta haukkojensa opettajaksi. Saladin käytti Torellosta vain nimitystä kristitty, eivätkä miehet tunteneet toisiaan. Sitten Saladinin luokse saapui genovalaisia lunastamaan vapaaksi eräitä kansalaisiaan. Heidän mukanaan Torello lähetti kirjeen sedälleen ilmoittaen olevansa elossa.

Eräänä päivänä Saladinin jutellessa linnuistaan Torellon kanssa, tämä veti suunsa hymyyn. Saladin muisti nähneensä sellaisen hymyn ollessaan hänen luonaan Paviassa. Muutamin kysymyksin hän varmisti asian ja kohteli sen jälkeen Torelloa kuninkaallisesti vaatien jokaista hovissaan kohtelemaan tätä yhtä suurella kunnioituksella kuin itseään. Samoihin aikoihin Paviassa uskottiin Torellon kuolleen, kun eräs Torello di Dignes -niminen mies oli kuollut samana päivänä kun Torello oli jäänyt vangiksi. Nimien sekaannuksen takia Torellon kaunista ja älykästä vaimoa luultiin leskeksi, ja seudun vauraimmat aatelismiehet alkoivat kosiskella häntä. Veljet ja sukulaiset alkoivat patistella häntä avioon, joten hänen oli siihen suostuttava. Hän ilmoitti kuitenkin pitävänsä kiinni miehelleen lupaamastaan määräajasta. Vaimon naimisiin menoon oli aikaa enää kahdeksan päivää, kun Torello sattui tapaamaan Aleksandriassa miehen, joka kertoi Torellon kirjettä kuljettaneiden miesten haaksirikkoutuneen ja hukkuneen. Hän oli varma siitä, että hänen vaimonsa menisi uusiin naimisiin muutaman päivän kuluttua. Se suretti häntä niin, että hän menetti ruokahalunsa ja päätti kuolla.

Saladin sai tietää tästä ja tuli katsomaan Torelloa. Lopulta Torello kertoi syyn murheeseensa, jolloin Saladin lupasi auttaa häntä. Saladin käski taikurinsa huolehtimaan siitä, että Torello toimitettaisiin vuoteessaan maaten Paviaan yhdessä yössä. Saladin valmistutti mahdollisimman kauniin vuoteen, joka koristeltiin suurilla helmillä ja jalokivillä. Syleiltyään ja suudeltuaan Torelloa Saladin heitti hänelle jäähyväiset. Kyynelsilmäinen Torello joi lääkärin tuoman juoman, joka vaivutti hänet syvään uneen. Saladin asetti vielä hänen viereensä komean kruunun, jonka kirjoitus kertoi sen olevan lahja Torellon vaimolle. Hän pani myös Torellon sormeen sormuksen, jossa oli suunnattoman arvokas jalokivi. Vuoteeseen asetettiin lukuisia muitakin kallisarvoisia lahjoja. Tämän jälkeen taikuri lähetti Torellon vuoteineen matkaan.

Torello heräsi toivomuksensa mukaan kotikaupunkinsa kirkossa. Hämmästyneet kirkonmiehet kauhistuivat ja pakenivat Torellon herätessä unestaan ja noustessa vuoteestaan. Torello sai kuitenkin kutsutuksi takaisin apotin, joka oli hänen setänsä. Tämä kertoi, että Torellon vaimo Adalie oli menossa uusiin naimisiin juuri tänä päivänä. Torello lähti apotin seurassa häätaloon. Siellä kukaan ei tuntenut pitkäpartaista ja saraseenien tapaan puettua aviomiestä, kunnes hän antoi ilmi itsensä. Adalie syöksähti syleilemään häntä. Häävieraiden keskuudessa syntyi suuri hälinä, ja monet olivat onnellisia Torellon paluusta. Torello kehotti hääväkeä hiljenemään ja kertoi, mitä kaikkea oli kokenut. Adalie palautti sulhaselta saamansa arvotavarat, ja Torello antoi osan saamistaan aarteista sulhaselle hääkustannusten korvaukseksi. Hän lähetti Saladinille tiedon, että oli päässyt onnellisesti kotikaupunkinsa, ja pysyi tämän ystävänä ja palvelijana. Hän eli sitten kauan onnellisena erinomaisen vaimonsa kanssa ja oli entistäkin vieraanvaraisempi. Tähän päättyivät Torellon ja hänen rakkaan vaimonsa kokemat vastoinkäymiset ja tällä tavoin tuli heidän aulis vieraanvaraisuutensa palkituksi.

Decameronesta

Koronakeväänä alkanut Decameronen luenta ja referointi on nyt lopussa. Nämä jutut ilmestyivät Facebookissa satana peräkkäisenä päivänä ja lisäsin ne sitten myös blogiini. Pariin kertaan ajattelin lopettaa kesken, mutta alusta lähtien oli joukko aktiivisia peukuttajia, jotka yllyttivät jatkamaan. Itse teos paljon monimuotoisempi kuin nämä tapahtumia korostavat referaatit. Lainaanpa Herman Hessen suositusta: ”Käykää sisään, te kaikki, ja jokainen tulee löytämään sen mitä kaipasi… Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivätkä myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen tai jörö mielenlaatu. Mutta näitä lukuun ottamatta voivat kaikenkaltaiset nuoret ja vanhat ihmiset lukea niitä suureksi huvikseen ja varmasti jossain määrin hyödykseen.”

Kymmenes päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (100).

Ajat sitten kuului Saluzzon rajakreiveihin mies, jonka nimi oli Gualtieri ja joka oli suvun päämies. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia eikä aikomustakaan mennä naimisiin. Mutta Gualtierin alamaisensa vaativat häntä ottamaan vaimon, ettei hän jäisi ilman perillisiä ja he ilman hallitsijaa. He lupasivat hankkia hänelle hyvän ja jalosukuisen vaimon, josta olisi paljon iloa miehelle. Gualtieri vastasi lopulta suostuvansa vastoin tahtoaan naimisiin, mutta ilmoitti valitsevansa itse puolisonsa. Alamaisiaan hän vaati kunnioittamaan puolisoaan, olipa tämä kuka tahansa. Gualtieri oli jo mieltynyt erääseen lähikylässä asuvaan köyhään tyttöön, joka oli hyvin kaunis. Hän päätti ottaa tämän puolisokseen ja sopi salaa asiasta tytön isän kanssa. Alamaisilleen hän ilmoitti valinneensa puolison ja käski näiden valmistaa komean hääjuhlan. Hän valmistutti mielitiettynsä kokoisen tytön mittojen mukaan morsiamelleen hienoja pukuja ja hankki vyöt, sormukset ja kauniin morsiuskruunun sekä muuta tarpeellista.

Hääpäivän tultua Gualtieri ratsasti sukulaisista ja aatelisista koostuneen saattojoukon kanssa tytön kotiin. Hän kysyi tytöltä, oliko tämä valmis alistumaan aina hänen tahtoonsa, tottelisiko aina tämä häntä aina varmasti ja muita sen kaltaisia asioita. Tyttö – Griselda nimeltään – vastasi myöntävästi. Gualtieri käski hänen riisuutua alastomaksi ja puetti hänet hankkimiinsa vaatteisiin sekä asetti kruunun hänen kampaamattomille hiuksilleen. Näin hän kihlasi tytön kaikkien nähden. Häät vietettiin komeasti, aivan kuin morsian olisi ollut Ranskan kuninkaan tytär. Griselda olikin uusissa vaatteissaan kaunis ja lisäksi niin ystävällinen ja miellyttävä, että häntä oli luullut vallasnaiseksi syntyjään. Griseldan erinomaisuus ja hänen kaunis käytöksensä olivat ennen pitkää puheen aiheena koko kreivikunnassa ja sen ulkopuolellakin.

Pian Griselda tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, josta Gualtieri oli hyvin iloinen. Sitten Gualtierin mieleen juolahti kummallinen ajatus. Hän päätti panna vaimonsa kärsivällisyyden pitkälle ja ankaralle koetukselle. Hän alkoi puhua vaimolleen ilkeästi ja väitti, että alaiset ovat tyytymättömiä Griseldaan tämän alhaisen syntyperän vuoksi. Gualtieri lähetti eräänä päivänä palvelijansa vaimonsa luo. Palvelija sanoi: ” Hyvä rouva, herrani pakottaa minut kuolemani uhalla ottamaan tyttärenne ja…” Enempää hän ei sanonut. Griselda käsitti palvelijan saaneen tehtäväkseen surmata lapsen. Griselda suuteli ja siunasi lapsen, ojensi sen palvelijalle ja toivoi vain, ettei tyttöä jätettäisi petojen raadeltavaksi. Gualtieri oli ihmeissään Griseldan lujuudesta ja lähetti lapsen erään sukulaisensa kasvatettavaksi.

Griselda tuli sitten jälleen raskaaksi ja synnytti pojan, joka oli erityisesti Gualtierin mieleen. Mutta hän halusi masentaa vaimoaan vieläkin suuremmalla surulla ja alkoi moittia tätä syntyperän takia. Hän ilmoitti ottavansa pojan pois ja sitten ehkä hylkäävänsä Griseldan ja ottavansa toisen vaimon. Muutaman päivän kuluttua Gualtieri oli tappavinaan pojan, mutta lähetti tämän Bolognaan tyttärensä kanssa kasvatettavaksi. Griselda ei nytkään ilmaissut suurta suruaan ilmeelläkään. Gualtieri oli siitä suuresti ihmeissään ja arveli, ettei kukaan toinen nainen olisi pystynyt siihen. Alamaiset, jotka luulivat Gualtierin tosiaankin surmanneen lapset, moittivat häntä ankarasti ja pitivät häntä julmana sekä säälivät suuresti hänen vaimoaan.

Tytön syntymästä oli kulunut jo monta vuotta, kun Gualtieri katsoi tulleen ajan koetella viimeisen kerran vaimonsa kärsivällisyyttä. Hän alkoi valitella väelleen, ettei tullut toimeen Griseldan kanssa. Siksi hän aikoi pyytää paavilta oikeutta hylätä Griselda ja ottaa toinen vaimo. Griselda oli tästä syvästi murheissaan, mutta rohkaisi mielensä kestämään tämänkin koettelemuksen. Vähän myöhemmin Gualtieri oli saavinaan kirjeen paavilta ja ilmoitti, että Griseldan oli palattava isänsä luo mukanaan tuomansa myötäjäiset. Gualtieri ottaisi uuden, hänelle paremmin sopivan aatelisnaisen vaimokseen. Vaikka Griseldan oli tämän kuullessaan melkein mahdotonta pidättää kyyneleitään, luovutti hän kihlasormuksensa takaisin ja ilmoitti tulleensa vaimoksi alastomana. Hän toivoi kuitenkin saavansa alusvaatteet mukaansa, koska oli tullut taloon neitsyenä eikä ollut enää neitsyt. Gualtierin olisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän pysyi ankaran näköisenä ja lupasi Griseldalle alusvaatteet. Läsnä olleet pyysivät häntä antamaan Griseldan lähteä täysissä pukimissa. Olihan tämä ollut kolmetoista vuotta hänen vaimonsa ja olisi häpeällistä lähettää hänet pois alusvaatteisillaan. Heidän pyynnöistään ei ollut apua. Griselda lähti miehensä luota, paljasjaloin ja päähineettä kaikkien valittaessa. Hänen isänsä oli säilyttänyt ne vaatteet, jotka Griselda oli riisunut yltään Gualtierin hakiessa hänet. Griselda puki vaatteet ylleen ja alkoi toimitella isänsä kanssa kotona pieniä askareita kestäen lujana kohtalon kovat kolhaisut. 

Tämän jälkeen Gualtieri ilmoitti valinneensa vaimokseen Panagon kreivin tyttären. Hän pani toimeen suuret häävalmistelut ja kutsui Griseldan luokseen. Hän käski tämän hoitamaan häävalmistelut, koska Griselda oli tottunut sellaisiin taloustoimiin. Griselda sai kutsua häihin tarpeellisen määrän naisia, joita hän voi ottaa vastaan kuin olisi talon emäntä. Griselda alkoi karkeissa maalaisvaatteissaan siistiä huoneita, asettaa verhoja, keittää ja paistaa touhuten kuin pikkupiika, kunnes kaikki oli valmista. Sitten hän kutsui Gualtierin puolesta taloon seudun naisia ja alkoi odottaa häiden alkamista. 

Gualtieri oli antanut Bolognassa olevan sukulaisensa kasvattaa lapset huolellisesti. Nyt sukulaiset toivat Gualtierin toiveen mukaisesti lapset hienossa saattueessa niin, että he esittelivät kaksitoistavuotiaan harvinaisen kauniin tyttären uutena morsiamena. Kaikki katselivat nuorta tyttöä ja vakuuttivat Gualtierin tehneen hyvän kaupan. Myös Griselda ylisti tyttöä ja tämän pikku veljeä. Gualtieri katsoi koetelleensa tarpeeksi vaimonsa kärsivällisyyttä tarpeeksi ja todenneensa, etteivät onnen vaihtelut saaneet tätä vähääkään muuttumaan. Hän kehotti Griseldaa istumaan viereensä ja kertoi tälle, että oli koetellut tätä opettaakseen hänet hyväksi vaimoksi, opettaakseen alaisensa kohtelemaan vaimoaan niin kuin pitääkin ja myös taatakseen itselleen rauhallisen elämän. Nyt hän pyysi vaimoaan ottamaan vastaan tytön, jota Griselda oli luullut morsiameksi, sekä hänen veljensä heidän yhteisinä lapsinaan. Sen sanottuaan hän syleili ja suuteli Griseldaa, joka itki ilosta. Naiset nousivat pöydästä ja lähtivät Griseldan kanssa toiseen huoneeseen. Siellä he pukivat hänet komeasti, jonka jälkeen Griselda palasi saliin ylhäisenä naisena, jollaiselta hän oli näyttänyt risoissakin ollessaan. Kaikki olivat oloissaan tapahtumasta, ja sitä juhlittiin monta päivää. Gualtierin todettiin olleen hyvin järkevä mies, joskin hänen vaimolleen asettamia koettelemuksia pidettiin liian raskaina ja sietämättöminä. Viisaampana pidettiin kuitenkin Griseldaa. Gualtieri otti appensa Giannucolen pois raskaasta työstä parempaan asemaan, niin että tämä saattoi viettää vanhuutensa päivät kunniallisesti ja viihtyisästi. Toimitettuaan tyttärensä naimisiin Gualtieri eli kauan ja tyytyväisenä Griseldan kanssa, jota hän parhaansa mukaan kunnioitti. 

Kuka muu kuin Griselda olisi jaksanut kyynelettömin silmin, jopa iloisin kasvoin kestää sellaiset ankarat, ennenkuulumattoman raskaat koettelemukset, jotka Gualtieri hänelle toimitti? Gualtierille olisikin ehkä ollut oikein, että hän karkottaessaan vaimonsa kotoa alusvaatteisillaan olisi joutunut sellaisen naisen käsiin, joka olisi antanut hänelle mitä kuuluu. 

Decamerone

Decameronen kahdeksannen päivän päätyttyä alkaa yhdeksäs, jonka aikana Emilian johdatuksella kukin kertoo tarinan mieleisestään aiheesta.

Yhdeksäs päivä, ensimmäinen kertomus. Filomena. (81)

Pistoiassa eli aikoinaan kaunis leski, johon siellä maanpaossa olleet firenzeläiset Rinuccio Palmermini ja Alessandro Chiarmontesi rakastuivat toisistaan tietämättä. He olivat ilmaisseet ihastuksensa tälle Francesca di Lazzarille sekä suullisesti että kirjallisesti. Hän oli harkitsemattomasti kuunnellutkin heitä. Nyt hän halusi kuitenkin päästä eroon kosiskelijoista ja päätti tehdä sen vaatimalla miehiltä jotain palvelusta, jota nämä eivät haluaisi suorittaa. Eräänä päivänä sattui kaupungissa kuolemaan aatelismies nimeltään Scannadio, joka oli epämuodostunut, inhottavan näköinen ja muutenkin kelvottomana pidetty. Francesca päätti käyttää tätä hyväkseen ja lähetti palvelijattarensa kertomaan Alessandrolle, että saadakseen rouvan rakkauden tämän piti mennä keskiyöllä kirkkoon, johon Scannadio oli aamulla haudattu. Joku tämän sukulainen halusi myöhemmin paljastettavasta syystä hakea ruumiin yöllä kotiinsa, mutta pelkäsi tämän ruumistakin niin, ettei tohtinut sitä viedä kotiinsa. Niinpä Alessandron piti pukeutua vainajan vaatteisiin ja asettua arkkuun hänen tilalleen. Alessandro kannettaisiin taloon ja palkkioksi hän pääsisi loppuyöksi rouvan huoneeseen. Jos Alessandro ei suostuisi, voisi hän unohtaa rouvan lähentelemisen lopullisesti. Sitten palvelijattaren tuli mennä Rinuccio Palmerminin luo ja kertoa, että saavuttaakseen rouvan suosion hänen piti myöhemmin kerrottavasta syystä mennä keskiyöllä Scannadion haudalle ja kantaa ruumis rouvan taloon. Sitten Rinuccio pääsisi toiveittensa perille, mutta ellei hän tähän suostu, on hänen turha lähetellä lemmensanomia. Palvelijatar teki työtä käskettyä. Rouva jäi palvelijattaren kanssa odottamaan, olisivat miehet todella niin hulluja, että pyrkisivät täyttämään lupauksensa.

Alessandro Chiarmontesi lähti keskiyön lähetessä Scannadion haudalle. Matkalla sinne hän alkoi kammoksua edessään olevaa ja kauhisteli päätöstään lähteä. Entä jos hänen vihamiehensä olivat virittäneet hänelle ansan? Tai jos Scannadion sukulaiset halusivat ruumiin kotiinsa vain silpoakseen vihaamansa miehen? Muitakin kauhistuksia hän ehti pohtia, mutta rakasti Francescaa niin paljon, että pakottautui menemään haudalle. Hän avasi hautaholvin, riisui Scannadion, otti ylleen tämän vaatteet, sulki oven ja asettui vainajan tilalle. Alessandroa kauhisti olo hautaholvissa, mutta hehkuvan rakkautensa voimalla hän pysyi paikoillaan.

Rinuccio lähti samoin puoliyön tietämissä suorittamaan hänelle annettua tehtävää. Matkalla hän alkoi pohdiskella, mitä kaikkea hänelle saattoi tapahtua. Vartiosto voisi pidättää hänet, jolloin hänet tuomittaisiin noituudesta poltettavaksi. Tai jos asia tulisi tiedoksi, hän joutuisi vainajan sukulaisten vihoihin ja muuta sellaista. Mutta rakkaus rouva Francescaa kohtaa voitti pelot ja hän tuli haudalle, jonka sai helposti auki. Rinuccio astui sisään ja luullen Scannadion ruumiin olevan siinä, nosti tämän olkapäilleen ja alkoi kantaa kohti Francescan taloa. Mutta Rinuccion ehdittyä jo talon portaille kuuli vartiosto hänen raskaat askeleensa ja tuli lyhdyllä valoa näyttäen tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Rinucciolla, joka tunsi vartiomiehet, ei ollut miettimisaikaa. Hän heitti Alessandron selästään ja säntäsi pakoon. Alessandro nousi ja alkoi hänkin paeta, vaikka vainajan pitkä paita haittasikin hänen menoaan. Rouva Francesca näki näytelmän ikkunastaan. Hän ihmetteli miesten rohkeutta, mutta nauroi nähdessään heidän pakomatkansa. Hän oli kovasti iloinen päästessään eroon miesten lähentelyistä. Harmistunut Rinuccio palasi vielä etsimään ruumista suorittaakseen tehtävän loppuun. Kun ruumista ei löytynyt, hän arveli vartioston vieneen sen ja palasi murheissaan kotiin. Myös Alessandro, joka ei tiennyt, kuka häntä oli kantanut, palasi kotiinsa epäonneaan harmitellen.

Kun aamulla havaittiin Scannadion haudan olevan auki eikä ruumista näkynyt siellä, koska Alessandro oli vierittänyt sen haudan pohjalle, levisi kaupungissa tapahtumasta mitä erilaisimpia huhuja. Yksinkertaiset ihmiset selittivät paholaisen vieneen Scannadion. Kumpikin rakastaja ilmoitti rouva Francescalle, mitä oli tehnyt ja minkä selkkauksen takia he eivät kyenneet toteuttamaan tehtävää. Rakastajat toivoivat kuitenkin edelleen rouvan suosiota ja rakkautta. Rouva ei ollut uskovinaan kumpaistakaan. Hän vastasi lyhyesti, ettei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan, koska he eivät olleet täyttäneet hänen pyyntöään. Niin hän pääsi heistä eroon.

Yhdeksäs päivä, toinen kertomus. Elisa. (82)

Lombardiassa oli hurskaudestaan hyvin kuulu luostari, jonka nunniin kuului myös jalosukuinen ja ihmeen kaunis tyttö, Isabetta. Keskustellessaan eräänä päivänä ristikon takaa sukulaisensa kanssa, sattui hän rakastumaan sukulaisen seurassa olleeseen komeaan nuorukaiseen. Nuorukainen näki puolestaan Isabettan kauneuden ja luki silmistä hänen kaipauksensa. Rakastunut nuorukainen onnistui pääsemään viimein salaa tytön luo ja sittemmin he tapasivat uudelleen useasti. Mutta eräänä yönä yksi nunnista näki rakastajan poistuvan Isabettan luota. Hän ilmoitti siitä tovereilleen, jotka päättivät ilmoittaa asiasta abbedissalle, rouva Usimbaldalle, jota yleisesti pidettiin hyvänä ja hurskaana ihmisenä. Ettei Isabetta voisi kieltää syyllisyyttään, päättivät he pitää öisin vahtia, ja ilmiantaa tämän itse teosta.

Isabetta ei osannut olla varuillaan, joten antoi eräänä yönä rakastajan tulla luokseen. Vartiota pitäneet jakautuivat kahteen ryhmään. Osa jäi vahtiin Isabettan oven ulkopuolelle ja toiset menivät herättämään abbedissaa. Abbedissalla sattui olemaan kammiossaan pappi, jonka hän usein kuljetti luokseen arkussa. Nyt abbedissa pukeutui pimeässä niin nopeasti kuin mahdollista. Hän pani päähänsä poimutetun hunnun, jollaista nunnat käyttävät, mutta sattuikin sen sijaan saamaan käsiinsä papin housut. Sitten hän kiirehti ovesta ulos ja kysyi: ”Missä se kirottu nainen on?” Nunnat olivat niin innokkaita saamaan Isabettan satimeen, etteivät huomanneet, mitä abbedissalla oli päässään. Rakastavaiset yllätettiin ja Isabetta kuljetettiin abbedissan käskystä kapitulisaliin.

Abbedissa istuutui kapitulisaliin kaikkien nunnien ollessa jo läsnä. Hän alkoi moittia ja sättiä Isabettaa, jonka käytös julki tullessaan häpäisisi luostarin maineen. Häpeilevä ja vapiseva nuori tyttö ei osannut vastata abbedissan moitteisiin ja uhkailuihin, kunnes sattui huomaamaan, mitä abbedissalla oli päässään – housunkannattimet olivat näet jääneet riippumaan tähän vaatekappaleeseen. Tyttö arvasi, mistä oli kysymys ja pyysi rohkeasti abbedissaa kiinnittämään ensin huntunsa kunnolla, ja vasta sitten jatkamaan. Monet nunnista vilkaisivat tämän kuullessaan abbedissan päähän, ja hänen itsensäkin sitä koskettaessa kaikki käsittivät, miksi Isabetta oli sanonut niin.

Abbedissa huomasi olevansa heikommalla puolella. Kun hän ei voinut selittää asiaa parhain päin, hän alkoi puhua toisella tapaa ja totesi lopuksi, miten mahdotonta on vastustaa lihan kiusauksia. Hän lisäsi, että nunnat saisivat kuten tähänkin saakka hankkia itselleen huvia silloin kun vain voivat. Päästettyään tytön vapaaksi hän palasi pappinsa viereen ja Isabetta samoin rakastajansa luo, jonka hän antoikin tulla luokseen monta kertaa kateellisten kiusaksi. Niille, joilla ei ollut rakastajaa, ei jäänyt muuta neuvoa kuin koettaa kaikessa hiljaisuudessa hankkia sellainen. 

Yhdeksäs päivä, kolmas kertomus. Filostrato. (83)

Calandrinon – josta on puhuttu jo aiemmin – täti kuoli ja jätti hänelle perinnöksi kaksisataa liiraa puhdasta rahaa. Calandrino kehuskeli ostavansa rahoilla maatilan, vaikkei moisella summalla ollut helppo sitä saada. Bruno ja Buffalmacco sanoivat, että Calandrinon tulisi käyttää rahat huvittelemalla heidän kanssaan. Calendrino ei kallistanut korviaan heidän puheilleen. Heidän valitellessaan tätä erään päivänä osui paikalle Nello, maalari hänkin. Kolmisin he päättivät keksiä keinon päästäkseen hyötymään Calandrinon rahoista. He sopivat, mitä oli tehtävä. Kun Calandrino seuraavana päivänä lähti asunnostaan, Nello tuli häntä vastaan ja ihmetteli Calandrinon kuntoa. Hän näytti Nellon mukaan huonovointiselta.

Calandrino jatkoi matkaansa suuresti huolestuneena. Sitten vahdissa ollut Buffalmacco tuli häntä vastaan ja väitti hänen näyttävän kovin sairaalta ja puolikuolleelta. Silloin Calandrino tunsi jo olonsa kuumeiseksi. Samassa saapui paikalle Bruno, joka hänkin vakuutti Calandrinon näyttävän vähintään puolikuolleelta. Calandrino kyseli nyt ymmällään, mitä hänen pitäisi tehdä. Bruno opasti miehen menemään kotiin sänkyyn peittojen alle. Sitten hänen pitäisi lähettää virtsanäyte tohtori Simonelle, joka oli miesten hyvä ystävä.

Nello liittyi heidän seuraansa, ja he saattelivat Calandrinon kotiinsa. Käytyään vuoteeseen Calandrino lähetti pikkupiian viemään virtsanäytettä tohtori Simonelle. Bruno ilmoitti lähtevänsä mukaan, ja hän ehtikin ennen piikaa tohtorin luo ja selitti asian mestari Simonelle. Tohtori käski virtsanäytteen tutkittuaan palvelijattaren viedä sanan Calandrinolle: tämän piti pysytellä lämpimässä. Tohtori lupasi tulla myöhemmin antamaan hoito-ohjeet. 

Tohtori saapui ja koetteli potilaan valtimoa. Sitten hän sanoi Calandrinolle vaimon kuullen: ”Kuulehan Calendrino! Sinussa ei ole muuta vikaa, kuin että olet raskaana.” Calandrino alkoi valittaa suureen äänen vaimolleen, että tämä siitä seurasi, kun vaimo tahtoi aina maata päällä päin. Vaimo, joka oli hyvin kunniallinen nainen, poistui punastuneena huoneesta. Calandrino jatkoi valitteluaan ihmetellen, miten hän saattaisi synnyttää ja mistä reiästä lapsi tulisi ulos. Hän arveli menettävänsä henkensä, kun hänen vaimonsa oli niin hullu, Jumala tosin vaimoa siitä rankaisisi. 

Bruno, Buffalmacco ja Nello olivat Calandrinon vätystelyä kuunnellessaan pakahtua nauruun, mutta hillitsivät itsensä. Kun Calandrino lopulta kääntyi lääkärin puoleen ja kysyi tältä neuvoa, lupasi tohtori vapauttaa miehen vaivastaan. Tosin se maksaisi jonkin verran. Calandrino vastasi, että hänellä oli kaksisataa liiraa, jotka voisi käyttää kokonaan. Naisethan pitävät synnyttäessään kauheaa melua, vaikka heillä on niin mukavat ulostulotiet. Calandrino arveli mieluummin kuolevansa kuin kärsivänsä synnytyksen kivut. Lääkäri lupasi valmistaa juoman, joka kolmessa päivässä lopettaa raskauden ja saa Calandrinosta entistä terveemmän. Juomaa varten tarvittiin kolme paria lihavia salvukukkoja ja muita aineita varten viisi liiraa rahaa. Calendrino antoi Brunolle rahat salvukukkojen ja tykötarpeiden ostamiseen.

Tohtori Simone lähti kotiinsa, laittoi pullon maustettua vettä ja lähetti sen Calandrinolle. Bruno puolestaan hankki salvukukot ja muut herkut sekä pisteli ne suihinsa tohtorin ja toveriensa kanssa. Calandrino joi vettä kolmena aamuna, minkä jälkeen tohtori saapui katsomaan häntä. Lääkäri totesi miehen täysin parantuneeksi. Calandrino nousi iloisena ja lähti hoitamaan asioitaan. Aina jonkun tavatessaan hän kehui, miten vaivattomasti mestari Simone oli parantanut hänet kolmessa päivässä raskaudesta. Brunolla, Buffalmaccolla ja Nellolla oli hauskaa, kun he olivat päässeet puijaamaan salaa Calandrinoa. Rouva Tessa kuitenkin huomasi asian ja nurisi siitä miehelleen kauan.

--

Uskomattoman typerä Calandrino on esiintynyt jo tarinoissa 73 ja 79. Calandrinon lisäksi myös Bruno ja Buffalmacco di Giovanni sekä Nello di Fino ovat historiallisia henkilöitä. 

Yhdeksäs päivä, neljäs kertomus. Neifile. (84).

Joitakin vuosia sitten Sienassa eleli kaksi miehen ikään ehtinyttä, joiden molempien nimi oli Cecco, mutta toinen oli sukunimeltään Angiulieri ja toinen Fortarrigo. Muuten erilaisia miehiä yhdisti se, että molemmat vihasivat isäänsä. Angliulieri, joka oli komea ja miellyttävä mies, päätti lähteä kokeilemaan onneaan erään suosijansa luona. Hän sopi isänsä kanssa, että saisi kerralla kuuden kuukauden erorahan, jotta voisi hankkia vaatteita, varustaa ratsuhevosen ja muutenkin matkustaa säätynsä mukaisesti. Hänen etsiessään palvelijaa sai Fortarrigo kuulla asiasta. Hän pyysi hartaasti päästä matkaan palvelijana. Angliulieri oli haluton ottamaan mukaan Fortarrigoa, koska tämä harrasti uhkapeliä ja joi väliin itsensä humalaan. Fortarrigo vannoi pyhästi pysyvänsä erossa kumpaisestakin paheesta. Viimein Angliulieri uskoi vakuuttelut ja suostui.

He lähtivät siis matkaan ja saapuivat päivällisajaksi Buonconventoon. Syötyään Angliulieri käski laittaa itselleen vuoteen majataloon, riisuutui Fortaggion avustamana ja käski tätä herättämään hänet yhdeksännellä tunnilla. Angliulierin nukkuessa Fortarrigo lähti ravintolaan. Tovin ryypiskeltyään hän alkoi pelata eräiden miesten kanssa, jotka ennen pitkää voittivat hänen vähäiset rahansa ja sitten hänen yllään olleet vaatteetkin. Fortarrigo hiipi nyt paitasillaan Angliulierin huoneeseen ja varasti nukkuvan miehen rahat. Pian hän menetti nämäkin rahat pelissä. Herättyään Angliulieri kyseli palvelijaansa, mutta tätä ei kuulunut. Angliulieri arveli Fortaggion tapansa mukaan sortuneen juopottelemaan ja nyt nukkuvan pois humalaansa. Hän päätti jatkaa matkaa, jättää Fortarrigon ja pestata myöhemmin uuden palvelijan. Lähtiessään hän havaitsi olevansa rahaton mies. Juuri silloin Fortarrigo saapui paikalle - viedäkseen isäntänsä vaatteet. Paikalle saapui myös mies, joka ilmaisi Fortaggion varastaneen Angliulierin rahat, koska oli hävinnyt pelissä. Raivostunut Angliulieri nousi ratsaille ja uhkasi hirtättää Fortarrigon tai toimittaa tämän maanpakoon Sienasta.

Sekavilla puheillaan Fortarrigo viivytti Angliulierin lähtöä, mutta lopulta hän pääsi matkaan. Hienon juonen keksinyt Fortarrigo juoksi paitasillaan hänen perässään. Laputettuaan puolen peninkulmaa Fortarrigo näki edessä päin pellolla maalaisia ja huusi isoon ääneen: “Ottakaa mies kiinni, ottakaa mies kiinni!” Nämä luulivat Angliulierin ryöstäneen miehen, joka paitasillaan juoksi hänen jäljessään, sulkivat tien lapioineen ja kuokkineen ja pidättivät Angliulierin. Angliulieri koetti selittää asioiden laidan, mutta Fortarrigo kirosi hänet varkaaksi ja selitti maalaisille: “Katsokaa nyt, millaisessa tilassa hän jätti minut majataloon menetettyään siellä pelissä rahansa ja tavaransa. Vain Jumalan ja teidän avullanne sain omani takaisin, ja olen teille siitä ikuisesti kiitollinen.” Fortarrigo nykäisi Angliulierin satulasta talonpoikien avulla, riisui häneltä vaatteet ja puki ne ylleen, nousi ratsaille, jätti Angliulierin tielle avojaloin ja paitasillaan sekä palasi Sienaan. Siellä hän levitti tietoa, että oli voittanut vaatteet ja hevosen Angliulierilta. Tämä taas häpesi kohtaloaan niin, ettei tohtinut palata suoraan Sienaan. Saatuaan lainaksi vaatteet hän ratsasti Fortarrigon surkealla konilla sukulaistensa luo maalle, kunnes hänen isänsä lähetti hänelle jälleen rahaa. 

Sillä tavoin Fortarrigo turmeli kavaluudellaan Angliulierin hyvät aikeet. Jälkimmäinen ei tietenkään jättänyt sitä kostamatta heti sopivan tilaisuuden tullen.

Yhdeksäs päivä, viides kertomus. Fiammetta. (85).

Tapaamme taas vanhan tuttavamme Calandrinon. Rikas Niccolo Cornacchini päätti koristuttaa maalauksin maatilansa komean asuinrakennuksen. Hän pestasi tehtävään Brunon ja Buffalmaccon, mutta kun työ oli niin suuri, nämä ottivat osille Nellon ja Calandrino. Niccolon poika Filippo, joka oli poikamies, tapasi tuoda taloon joskus naisia päiväksi, koska maalausurakan vuoksi siellä ei ollut juuri muuta väkeä maalareiden lisäksi. Kerran hän toi sinne Niccolosa-nimisen maksullisen naisen. Tyttö oli kaunis ja hyvin pukeutunut. Hän sattui pihakaivolle pesemään kasvojaan yhtä aika Calandrinon kanssa. Tyttö katseli tätä lähinnä miehen omalaatuisuuden vuoksi. Calandrino puolestaan rakastui tyttöön, joka tämän huomatessaan loi kujeellisia silmäyksiä ja huokailikin. Calandrino ei saanut sanaakaan suustaan edes kysyäkseen tytön nimeä. Brunolle hän kertoi ihastuksestaan, mutta arveli tytön olevan Filippon vaimo, koska Filippo oli kutsunut hänet sisään pihalta.

Bruno tiesi hyvin, kuka nainen oli. Hän sopi Buffalmaccon, Nellon, Filippon ja tytön kanssa, että he tekisivät kepposen rakastuneelle Calandrinolle. Illalla he kokoontuivat pihamaalle, jolloin Calandrino töllisteli Niccolosaa niin hassunkurisen näköisenä, että sokeakin olisi sen huomannut. Tyttö puolestaan rohkaisi häntä parhaansa mukaan. Filippo nauroi itsekseen eikä ollut huomaavinaan asiaa. Calandrinon suureksi suruksi he lähtivät, mutta Bruno lohdutteli häntä. Brunon mielestä Calandrinon pitäisi ottaa kitaransa ja laulaa Niccolosalle lemmenlaulu. Seuraavana päivänä Calandrino otti kitaran mukaansa ja sillä säestäen lauloi useita lauluja kaikkien hauskuudeksi. Calandrino oli aivan hullaantunut tyttöön, joka puolestaan yllytti häntä Brunon ohjeiden mukaisesti. Bruno välitti lemmenkirjeitä Calandrinon ja tytön välillä, kyhäten kirjeitä tytön puolesta. Calandrino tarjoili mainioita illallisia Brunolle ja Buffalmaccolle, jotta nämä ajaisivat hänen asiaansa tytön suhteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pariin kuukauteen.

Työn alkaessa lähetä loppuaan Calandrino pelkäsi, ettei saavuttaisi lempensä päämäärää lainkaan. Siksi hän alkoi ahdistella Brunoa ankarasti. Lopulta Bruno sopi asiasta tytön ja Filippon kanssa. Calandrinolle Bruno sanoi, että nähtävästi tyttö ei aikonut lunastaa lupauksiaan, joten hänet piti pakottaa siihen taikakonstien avulla. Sitä varten Calandrinon piti hankkia käyttämätöntä pergamenttia, elävä lepakko, kolme murusta suitsutusainetta ja siunattu vahakynttilä. Calandrinolta meni koko seuraava ilta lepakon pyydystämiseen. Lopulta hän vei vaadittavat tavarat Brunolle, joka piirsi pergamentille kaikenlaisia hupsutuksia ja taikamerkkejä. Calandrinon piti nyt koskettaa pergamentilla tyttöä ja mennä läheiseen latoon odottamaan. Tyttö saapuisi sitten latoon.

Nello puolestaan lähti Firenzeen tapaamaan Calandrinon vaimoa, Tessaa, joka oli hänen sukulaisensa. Hän muistutti siitä, miten Calandrino oli pahoinpidellyt Tessa kivijutun yhteydessä. Nyt Tessalla olisi tilaisuus kostaa, sillä Calandrino oli rakastanut naikkoseen, jonka aikoi taas tavata. Raivostunut Tessa kiirehti matkaan. Bruno antoi Filippolle merkin nähdessään kaukaa Tessan tulevan. Filippo teeskenteli rientävänsä Firenzeen asioille, mutta jäi piilopaikasta katselemaan tapahtumien kulkua. Arvellessaan Filippon ehtineen jonkin matkan päähän Calandrino lähti jututtamaan Niccolosaa. Calandrino kosketti tyttöä amuletillaan ja riensi sitten latoon odottamaan. Niccolosa seurasi Calandrinoa, syleili häntä ja heitti miehen selälleen oljille asettuen sitten hänen päälleen istumaan hajareisin. Sitten tyttö leperteli joutavia ihastuksen tunnustuksia miehelle. Juuri silloin Tessa saapui Nellon kanssa paikalle. Niccolosa pakeni Filippon luo, mutta Tessa kävi lattialla makaavan miehensä kimppuun, kynsi tämän kasvot verille, tarttui hänen tukkaansa, riepotti häntä ja haukkui tämän pataluhaksi. Tessa muistutti vielä, että nyt ei ollut ainakaan hänen vikansa, jos Calandrino tulisi raskaaksi. Calandrino oli vaimonsa nähdessään ihan ymmällään, eikä osannut sanoa sanaakaan puolustuksekseen.

Bruno ja Buffalmacco olivat Filippon ja Niccolosan kanssa nauraneet näytelmälle pakahtuakseen. Ensinnä mainitut tulivat nyt paikalle muka metelin hälyttäminä, saivat suurella vaivalla rouvan rauhoittumaan ja kehottivat Calandrinoa palaamaan Firenzeen. Calandrino palasikin kotiinsa revittynä ja runneltuna. Vaimonsa sättiessä häntä yötä päivää hän hylkäsi hehkuvan rakkautensa, joka niin kauan oli antanut hänen ammattitovereilleen sekö Niccolosalle ja Filippolle naurun aihetta.

--------- 

Calandrinon raskaustapaus tarinassa 83 ja kivitapaus tarinassa 73.

Yhdeksäs päivä, kuudes kertomus. Panfilo. (86).

Mugnonen tasangolla eli jokin aika sitten muuan kelpo mies, joka antoi matkustajille ruokaa ja juomaa maksusta. Joskus hän majoittikin matkaajia, mutta vain hänelle tuttuja Hänellä oli hyvin kaunis vaimo, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, kuudentoista ikäinen kaunis tytär ja vajaan vuoden ikäinen, vielä äitiään imevä poika. Firenzeläinen aatelisnuorukainen Pinuccio oli rakastunut kiihkeästi Niccolosa-nimiseen tyttäreen, joka vastasi tunteisiin ja koetti pitää silmäpelillä yllä nuorukaisen rakkautta. Pinuccio päätti yrittää saada yösijan tytön isältä päästäkseen sillä tavalla lähemmin tytön seuraan. Hän matkasi uskollisen kumppaninsa Adrianon kanssa ja he onnistuivatkin pääsemään yöksi pikku majataloon.

Isännällä oli vain pieni makuuhuone, jossa oli kolme sänkyä. Toisella seinustalla oli vieraille varattu vuode, toisella seinustalla nukkuivat isäntä ja emäntä yhdessä vuoteessa ja tytär toisessa. Arveltuaan kaikkien nukkuvan Pinuccio hiipi tytön vuoteeseen ja alkoivat sitten yhdessä nauttia kovasti kaipaamistaan iloista. Kesken kaiken kissa sattui pudottamaan joitain esineitä, ja emäntä lähti katsomaan mahdollisia tuhoja. Adriano ei tätä huomannut, mutta hänkin nousi vuoteestaan luonnollisille tarpeilleen. Liikuskellessaan hän törmäsi emännän vuoteensa viereen asettamaan kehtoon. Kun hän ei päässyt sen ohi, siirsi hän sen oman vuoteensa viereen. Emäntä oli tällä välin havainnut, ettei kissa ollut aiheuttanut vahinkoa. Hapuillessaan pimeässä sänkyynsä hän kehtoa tunnusteltuaan asettui Adrianon vuoteeseen luullen miehensä nukkuvan siinä kehdon vieressä. Adriano, joka ei vielä nukkunut, otti hänet vastan hyvin ja iloisesti sekä nostatti purjeet useaan kertaan emännän suureksi tyydytykseksi.

Saatuaan tytöltä kaipaamansa nautinnon Pinuccio nousi palatakseen vuoteeseensa. Tullessaan sen luo hän törmäsi kehtoon ja luuli sitä isännän vuoteeksi. Niinpä hän siirtyi toiseen vuoteeseen ja asettui juuri heränneen isännän viereen. Luullen tätä Adrianoksi hän kehui Niccolosaa verrattoman ihanaksi nautinnon antajaksi, olihan hän käynyt ainakin kuudesti yrttitarhassa. Isäntä kirosi kovaan ääneen Adrianon ja vannoi maksavan vielä tekemisistään. Pinuccio, joka ei erityisesti loistanut älykkyydellään, ei osannut selittää asiaa parhain päin, vaan änkytti joutavia. Emäntä, joka luuli nukkuvansa miehensä vieressä, ihmetteli Adrianolle vieraiden riitelyä. Adriano vastasi hymyillen: ”Antaa heidän riidellä. Joivat liikaa illalla.” Älykkäänä ihmisenä emäntä nousi sanaakaan sanomatta, otti pikkupoikansa kehdon, siirsi sen tyttärensä vuoteen luo ja asettui tyttären viereen. Hän huusi sieltä miestään kysyen, mistä tämä riiteli Pinuccion kanssa. Mies vastasi: ”Etkö kuule, mitä hän sanoo tehneensä Niccolosan kanssa?” Mutta emäntä sanoi, ettei Pinuccio ole voinut maata Niccolosan kanssa, sillä emäntä on maannut tytön vieressä koko yön saamatta unta silmäystäkään. Emäntä moitti miesten juovan likaa viiniä iltaisin, hourivan joutavia öisin ja kävelevän unissaan. Adriano oivalsi nopeasti, miten taitavasti emäntä salasi tyttären ja oman häpeänsä. Adriano sanoi puolestaan, että Pinuccion pitäisi lopettaa ainainen unissakävely, varsinkin tämä puhui unissaan kaikenlaisia hullutuksia. Sitten hän käski Pinuccion palaamaan viereensä.

Isäntä alkoi nyt uskoa Pinuccion nähneen unta. Hän alkoi ravistella tätä ja huudella, että Pinuccion pitäisi mennä omaan vuoteeseensa. Pinuccio ymmärsi alkaa puhella kaikenlaisia sekavuuksia unta näkevän ihmisen tavoin, niin että isäntä räjähti nauramaan. Lopulta Pinuccio siirtyi omaan vuoteeseensa unista näytellen. Aamulla isäntä alkoi naureskella ja laskea leikkiä Pinucciosta ja tämän unista. Myöhemmin Pinuccio keksi muita keinoja tavatakseen Niccolosaa, joka vakuutti äidilleen olleensa unessa yöllä. Emäntä, joka hyvin muisti Adrianon syleilyt, ajatteli itsekseen, että kaikesta päättäen vain hän itse oli ollut valveilla.

Yhdeksäs päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (87).

Arvossa pidetyn firenzeläisen Talano do Molesea oli ottanut vaimokseen Margarita-nimisen nuoren tytön, joka oli harvinaisen kaunis, mutta samalla hyvin oikukas, ilkeä ja itsepäinen. Hän ei koskaan tehnyt niin kuin toinen olisi tahtonut, eikä kukaan osannut olla hänen mielikseen. Tämä oli Talanolle tietenkin raskasta, mutta hän alistui, koska muutakaan neuvoa ei ollut.

Eräänä yönä heidän ollessaan maalla, näki Talano unta, jossa hänen vaimonsa joutui läheisessä metsässä suuren suden uhriksi. Kun Margarita vihdoin pääsi irti, olivat hänen kasvonsa ja kaulansa pahasti raadellut. Herättyään aamulla Talano unesta pelästyneenä kehotti vaimoaan olemaan kotona koko päivän, varsinkin pysymään pois metsästä. Vaimon kysyessä syytä moiseen kertoi aviomies näkemästään unesta. Vaimo kieltäytyi ilkein sanankääntein noudattamasta neuvoa. Itsekseen Margarita arveli, että Talano aikoi tavata jonkun naisen metsässä, ja halusi siksi vaimon pysyvän kotona. Niinpä hän luonteensa mukaisesti päätti lähteä metsään vakoilemaan miestään.

Heti miehensä mentyä ovesta tuli Margaritallekin kiire rientää metsään. Susi ei muistunut tässä vahdinpidossa hänen mieleensäkään, mutta äkkiä ilmaantui tiheiköstä hänen viereensä iso, kauhea hukka. Susi karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi raahata häntä hampaissaan kuin karitsaa. Susi olisi epäilemättä tappanut hänet, ellei vastaan olisi tullut muutamia paimenia, jotka huutamalla saivat suden päästämään hänet irti. Paimenet tunsivat uhrin ja kantoivat hänet kotiinsa. Lääkärit saivat hänet suurella vaivalla paranemaan, mutta hänen kasvonsa ja kaulansa olivat niin raadellut, että hän oli muuttunut vastenmielisen ja ruman näköiseksi. Häntä hävetti näyttäytyä ihmisille, ja hän katui usein katkerasti sitä, että oli ollut itsepäinen eikä ollut uskonut miehensä varoittavaan uneen.

Yhdeksäs päivä, kahdeksas kertomus. Lauretta. (88).

Firenzessä asui aikanaan muuan Ciacco, joka oli suuri herkkusuu. Mutta kun hänen rahansa eivät riittäneet hänen mässäilyihinsä, antautui hän nokkelana miehenä rikkaiden ja herkutteluista pitävien ihmisten seuralaiseksi, pilkkakirveeksi. Näiden luona hän kävi usein kutsuttuna tai kuokkavieraana päivällisellä ja illallisella. Samaa ammattia harrasti muuan Biondello, lyhyttukkainen ja pienikokoinen miekkonen. 

Biondello oli eräänä aamuna paastoaikaan lähtenyt kalatorille ostaakseen herra Vieri de Cerchille pari oikein isoa merinahkiaista. Ciacco huomasi hänet ja kysyi, kenelle Biondello kaloja osteli. Tämä vastasi vievänsä kalat herra Corso Donatille, joka oli jo eilen hankkinut kolme merinahkiaista ja ison sammen, koska aikoi tarjota ateria muutamalle aatelismiehelle. Biondello kehotti Ciaccoakin tulemaan Corson luo illalliselle. Ciacco noudatti kehotusta, mutta aterialla tarjottiin vain vihreitä herneitä ja halpaa suolattua tonnikalaa sekä paistettua Arno-joen kalaa, mitään muuta ei tuotu.

Ciacco huomasi Biondellon pettäneen hänet ja päätti maksaa samalla mitalla. Kun he tapasivat muutamaa päivää myöhemmin, kysyi Biondello nauraen, miltä Corso Donatin nahkiaiset olivat maistuneet. “Ennen kuin kahdeksan päivää on kulunut, tiedät sen paremmin kuin minä”, vastasi Ciacco. Erottuaan Biondellosta hän lähti erään romukauppiaan luo ja maksettuaan sopi tämän kanssa asiasta. Hän antoi kauppiaalle tyhjän pullon ja meni tämän kanssa erääseen pylväshalliin. Siellä hän osoitti kauppiaalle Filippo Argenti -nimistä ritaria, joka oli iso, roteva ja väkivaltainen sekä kiivasluontoinen mies. Ciacco kehotti kauppiasta viemään pullon ritarille ja sanoa, että Biondello pyytää häntä värjäämään pullon rubiininväriseksi hyvällä punaviinillä saadakseen huvitella illalla muutamien heppulien kanssa. Lisäksi Ciacco kehotti kauppiasta varomaan, ettei ritari pääse käsiksi häneen. Ritarin käsittelyyn joutunut voisi ruhjoutua pahoin. Romukauppias lähti ja esitti asiansa. Helposti ärtyvä herra Filippo arveli, että hänestä tehdään pilaa, ja yritti käydä käsiksi kauppiaaseen. Varovainen kauppias ennätti pakoon. Ciacco oli tyytyväinen ja maksoi romukauppiaalle. Sitten hän etsi käsiinsä Biondellon ja kertoi, että Filippo odottaa tätä pylväshallissa. Biondello lähti tapaamaan Filippoa.

Filippo oli raivoissaan, kun ei ollut saanut romukauppiasta kovisteltavakseen. Hän tiesi vain Biondellon tahtoneen ilveillä kanssaan. Niinpä hän Biondellon nähdessään läimäytti miestä kasvoihin, tarttui tukasta ja alkoi löylyttää tätä pahanpäiväisesti. Samalla hän huusi ankarasti ja lupasi Biondellolle ja heppuleille rubiininväriä tarpeeksi, mukiloi rautaisilla nyrkeillään Biondellon kasvot pahanpäiväisiksi ja repi tältä tukan sekä vaatteet. Biondello ei tietysti ymmärtänyt, mitä puhe rubiininväristä ja heppuleista tarkoitti. Lopulta muutama mies tuli väliin ja sai pelastetuksi pahasti runnellun Biondellon hengen. He kertoivat, miksi Filippo oli hänet hakannut ja toruivat häntä: pitihän hänen tietää, ettei Filippon kanssa ollut leikkimistä. Biondello puolusteli itkien ja sanoi, ettei ollut lähettänyt ketään pyytämään Filippolta viiniä. Kotiin masentuneena palattuaan hän arvasi Ciaccon olleen tempun takana. 

Kun Ciacco tapasi viimein Biondellon, kysyi hän tältä, miltä herra Filippon viini oli maistunut. Biondello vastasi toivovansa, että herra Corson nahkiaiset olivat maistuneet yhtä hyviltä. Ciacco vastasi: “Itsestäsihän riippuu, järjestätkö minulle toisen yhtä hyvän aterian. Jos niin teet, järjestän sinulle yhtä hyvät juomat kuin nytkin sait.” Biondello huomasi, ettei Ciaccon kanssa kannattanut koukkuilla. Hän rukoili Jumalaa, että saisi olla rauhassa, ja varoi tästä lähtien tekemästä kepposta Ciaccolle.

Yhdeksäs päivä, yhdeksäs kertomus. Emilia. (89).

Kun tieto Raamatun Salomon ihmeellisestä viisaudesta levisi melkein koko maailmaan, saapui hänen puheilleen ihmisiä joka puolelta kysymään neuvoa kaikenlaisiin pulmiinsa. Näissä asioissa saapui hänen puheilleen Melisso, jalosukuinen ja rikas mies. Matkalla hän tapasi toisen nuoren miehen, Josefin, joka oli myös matkalla Salomon luo. Josef oli matkalla kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä vaimolleen, joka oli tavallista omapäisempi ja mahdottomampi nainen. Melisso taas kertoi olevansa rikas nuori mies, joka järjesti omaisuudellaan komeita pitoja ja kestityksiä. Kuitenkin hänestä tuntui, ettei kukaan pidä hänestä. Melisso halusi tietää, miten hänen olisi meneteltävä, että häntä rakastettaisiin.

Kumppanukset pääsivät Salomon puheille. Melisso esitti asiansa ja Salomo vastasi hänelle: “Rakasta!” Josef kertoi vuorostaan ongelmansa Salomolle, jolla ei ollut muuta sanottavaa kuin: “Mene Hanhisillalle!” Miehet vertailivat jälkikäteen saamiaan vastauksia, mutta eivät ymmärtäneet, mitä niillä tarkoitettiin. Heistä tuntui, että heitä oli melkein pidetty pilkkana, ja he lähtivät paluumatkalle.

Muutaman päivän kuluttua he saapuivat pienelle joelle, jonka yli johti kaunis silta. Vastaan tuli karavaani, joten heidän täytyi odottaa, kunnes se ehtisi ohi. Kun melkein koko karavaani oli ylittänyt sillan, pillastui muuan muuli, eikä tahtonut jatkaa matkaa. Silloin muulinajaja otti kepin ja läimäytti eläintä saadakseen sen jatkamaan matkaa. Mutta muuli törmäili edestakaisin eikä suostunut jatkamaan matkaa sillan yli. Kiukustunut ajaja alkoi hakata eläintä päähän ja lautasille, mutta siitä ei ollut apua. Melisso ja Josef katselivat tätä ja sanoivat ajajalle useita kertoja: “Hyvä mies, älä tee noin! Aiotko tappaa sen? Mikset koeta saada sitä hyvällä lähtemään liikkeelle?” Mutta muulinajaja vastasi: “Te kai tunnette hevosenne, mutta minä tunnen muulini: älkää puuttuko tähän asiaan!” Hän alkoi jälleen lyödä muulia ja hakkasi sitä niin kauan, että muuli vihdoin lähti kulkemaan sillan yli. Josef sattui sitten kysymään sillan korvassa istuvalta mieheltä, miksi siltaa kutsuttiin. Mies vastasi sillan nimen olevan Hanhisilta. Josef muisti nyt Salomon neuvon ja sanoi ymmärtävänsä sen. Muulinajaja oli osoittanut, että hänen täytyy kurittaa vaimoaan ratkaistakseen pulmansa.

Saavuttuaan kotikaupunkiinsa Josef kutsui Melisson luokseen muutamaksi päiväksi lepäämään. Josef käski vaimonsa valmistaa illallisen Melisson ohjeiden mukaisesti. Melisso antoikin lyhyesti ohjeet, mutta vaimo teki kaiken melkein päinvastoin. Melisso oli ihmeissään vaimon käytöksestä, mutta Josef sanoi nyt noudattavansa Salomon neuvoa ja menettelevänsä muulinajajan osittamalla tavalla. Josef otti esiin tammikepin ja meni makuuhuoneeseen, johon hänen vaimonsa oli pikapäissään vetäytynyt. Hän tarttui siellä vaimoaan tukasta ja alkoi huidella kepillä. Vaimo alkoi huutaa ja uhkailla, mutta nähdessään, ettei Josef piitannut siitä, hänen täytyi jo pahasti pehmitettynä rukoilla armoa, ettei mies tappaisi häntä. Mutta Josef ei lopettanut, vaan löi häntä entistä raivokkaammin eikä lopettanut ennen kuin väsyi. Vaimossa ei ollut silloin enää juuri eheää paikkaa. Vaimoraiska heittäytyi vuoteeseensa lepäämään, mutta heräsi seuraavana aamuna hyvin aikaisin ja kysyi mieheltään, mitä tämä tahtoi aamiaiseksi. Josef ilmoitti tahtonsa, ja aamiaiselle tullessaan ystävykset totesivat, että se oli valmistettu mainiosti ja täsmälleen ohjeen mukaisesti. He olivat sangen tyytyväisiä ja kehuivat kovasti saamaansa neuvoa.

Muutaman päivän kuluttua Melisso palasi kotiinsa ja kertoi siellä eräälle viisaalle miehelle saamansa neuvon. Tämä sanoi hänelle: ”Parempaa neuvoa hän ei olisi voinut antaa sinulle. Tiedät kyllä itse, ettet rakasta ketään. Et osoita muille vieraanvaraisuutta rakkaudesta heitä kohtaan, vaan turhamaisuudesta. Rakasta lähimmäisiäsi, niin sinuakin rakastetaan.”

Sillä tavoin siis kiukkuista vaimoa ojennettiin ja nuori mies sai osakseen rakkautta oppimalla ensin itse rakastamaan.

Yhdeksäs päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (90).

Barlettassa asui muutama vuosi sitten pappi, jonka nimi oli Gianni di Barolo. Hänellä oli niin köyhä seurakunta, että hän joutui toimeen tullakseen kulkemaan tammallaan Apulian markkinoilla kauppaa käymässä. Matkoillaan Gianni tutustui Tresantista kotoisin olleeseen Pietro-nimiseen köyhään mieheen, joka liikkui markkinoilla aasillaan. Aina kun Pietro tuli Barlettaan, majoitti pappi hänet luokseen osoittaen suurta vieraanvaraisuutta. Kun Don Gianni vastaavasti saapui Tresantiin, kutsui Pietro hänet kotiinsa. Pietro asui pienessä hökkelissä kauniin vaimonsa Gemmatan kanssa. Sisällä ei ollut tilaa Giannille, joka joutui nukkumaan tammansa vieressä oljilla samassa tallissa kuin Pietron aasikin. Vaimo, joka tiesi kuinka hyvin pappi majoitti hänen miehensä Barlettassa, oli usein papin tultua halunnut mennä naapuriin nukkumaan, että pappi saisi maata hänen miehensä vieressä sängyssä. Pappi oli tämän kieltänyt ja vastannut kerran, että hän halutessaan muutti tammansa kauniiksi tytöksi, makaa tämän kanssa ja tekee hänestä sitten jälleen tamman. Siksi hän ei tahdo tammastaan erotakaan.

Nuori vaimo oli puheesta hämmennyksissään, mutta uskoi sen todeksi. Hän kertoi asiasta miehelleen ja sanoi, että tämän pitäisi pyytää pappia opettamaan taika. Silloin mies voisi tehdä vaimostaan tamman ja käydä markkinoilla sekä tammalla että aasilla. Ansiot kaksinkertaistuisivat, ja kotiin palattuaan mies voisi muuttaa taas tamman vaimokseen. Pietro, joka oli tyhmänsekainen mies, pyysi pappia opettamaan hänelle taian. Don Gianni koetti turhaan saada hänet järkiinsä, joten lopulta hän lupasi näyttää taian seuraavana aamuna. 

Pietro ja Gemmata tuskin malttoivat nukkua odottaessaan aamua. Jo ennen päivännousua he herättivät papin, joka korosti, että heidän tuli toimia täsmälleen hänen määräämällään tavalla. Don Gianni lykkäsi kynttilän Pietron kouraan, käski tämän seurata tarkasti papin tekemisiä ja vaieta visusti, näkipä mitä tahansa. Ja Jumalaa kannatti rukoilla, että häntä tarttuisi kunnolla kiinni. Don Gianni käski sitten Gemmatan riisuuntumaan ja asettumaan alastoman lattialle nelinkontin kuin hevonen ikään sekä vaikenemaan, tapahtui mitä tahansa. Sitten hän alkoi sivellä käsillään Gemmatan kasvoja ja päätä ja sanoi: ”Tulkoon tästä kaunis hevosen pää!” Saman tapaa hän siveli vaimon tukkaa tamman harjaksi ja käsivarsia koiviksi ja kavioiksi. Mutta kun hän kosketti Gemmatan rintoja, heräsi muuan asiaankuulumaton ja karkasi pystyyn. Hän lausui samat muutossanat selälle, vatsalle, lanteille, reisille ja säärille. Nyt oli tekemättä vain häntä. Hän kohotti paitansa ja otti sen istutustikun, millä ihmisiä istutetaan, tyrkkäsi sen nopeasti sille kuuluvaan vakoon ja sanoi: ”Ja tässä tammalle kaunis häntä!”

Pietro oli tähän asti katsellut tarkkaavasti, mutta nyt hän huudahti: ”Don Giovanni, ei laiteta häntää sinne!” Se juurimehu, josta kaikki kasvit kasvavat, oli jo kihonnut, kun Don Giovanni vetäytyi pois ja sanoi Pietron turmelleen taian puhjetessaan puhumaan. Pietro sanoi, ettei halunnut laitettavan tuollaista häntää. Tai pappi olisi voinut käskeä Pietron kiinnittämään hännän. Don Giovanni taas selitti, ettei Pietro olisi osannut sitä tehdä, ennen kuin hän näytti mallia.

Kuullessaan heidän kiistelevän nousi vaimo lattialta ja sanoi ihan vakavissaan Pietrolle, että tämä oli tyhmyyttään pilannut heidän molempien asiat. Missä muka on nähty hännättömiä tammoja? Pietro on köyhä, mutta sietäisi olla vieläkin köyhempi. Kun nuoresta vaimosta ei Pietron lausumien sanojen takia enää voinut tehdä tammaa, pukeutui tämä nyrpeänä vaatteisiinsa. Pietro jatkoi ammattinsa harjoittamista entiseen tapaan aasilla ja lähti Bitonan markkinoille. Mutta hän ei pyytänyt enää Don Giovannia toista kertaa tekemään samaa palvelusta.

Decamerone

Kahdeksas päivä. Sen kuluessa kerrotaan Lauretta johdatuksella kepposista, joita ihmiset yleensä tekevät toisilleen. 

Ensimmäinen kertomus. Neifile (71). 

Milanossa eli muuan saksalainen palkkasoturi nimeltä Gulfardo. Kauppiaat olivat valmiit lainaamaan rahaa tälle urhoolliselle ja uskolliselle miehelle, sillä hän maksoi aina täsmälleen velkansa. Milanossa ollessaan Gulfardo sattui rakastumaan kauniiseen rouvaan, jonka nimi oli Ambruogia. Tämä oli naimisissa hänen hyvän ystävänsä, rikkaan kauppiaan Guasparruolo Cagastraccion kanssa. Eräänä päivänä hän lähetti sananviejän pyytämään Ambruogialta vastarakkautta ja lupasi puolestaan tehdä, mitä tämä vain käskisi. Pitkän aikaa neuvoteltuaan nainen tuli siihen tulokseen, että hän suostuisi pyyntöön kahdella ehdolla: ensinnäkin Gulfardo ei saisi kertoa asiasta kenellekään ja toiseksi – kun hän sattui juuri parahiksi tarvitsemaan pari sataa kultafloriinia – että Gulfardo rikkaana miehenä antaisi hänelle ne.

Gulfardo harmistui havaitessaan, ettei Ambruogia ollutkaan jalomielinen nainen. Hänen hehkuva rakkautensa muuttui melkein vihaksi, ja hän päätti tehdä naiselle kepposen. Gulfardo ilmoitti suostuvansa ehtoihin; vain yksi hänen rakas ja luotettu ystävänsä saisi tietää asiasta. Tämän kuultuaan nainen oli tyytyväinen ja ilmoitti, että hänen miehensä Guasparruolo aikoi lähteä lähipäivinä liikematkalle Genovaan. Silloin hän kutsuisi Gulfardon luokseen. Gulfardo puolestaan lähti Guasparruolon puheille ja lainasi tältä 200 kultafloriinia rahoittaakseen aikomansa kaupan. 

Guasparruolon lähdettyä Genovaan kutsui nainen Gulfardon luokseen. Gulfardo otti toverinsa mukaan ja lähti naisen asuntoon. Sinne päästyään hän painoi seuralaisensa nähden rahat tämän käteen ja sanoi: ”Hyvä rouva, ottakaa nämä rahat ja antakaa ne miehellenne hänen palattuaan.” Rouva otti rahat ja arveli Gulfardon sanoneen niin, ettei seuralainen ymmärtäisi niiden olevan hänen hintansa. Hän levitti rahat pöydälle ja todettuaan niitä olevan 200 kultafloriinia hän pani ne tyytyväisenä pois. Nyt rouva vei Gulfardon huoneeseensa, missä he viettivät yönsä aina miehen paluuseen saakka.

Guasparruolon kotiuduttua Genovasta Gulfardo lähti tapaamaan häntä, muta satutti käyntinsä niin, että rouva oli paikalla. Heidän tervehdittyään Gulfardo sanoi, ettei tarvinnutkaan lainaamiaan 200 kultafloriinia, koska aiottu kauppa oli peruuntunut. Siksi hän oli palauttanut summan Guasparruolon vaimolle. Kauppias kysyi vaimolta, oliko tämä saanut rahat. Koska Gulfardon todistaja oli läsnä, ei rouva voinut kieltää, vaan sanoi saaneensa rahat, mutta unohtaneensa kertoa miehelleen. Gulfardo lähti, ja Ambruogian täytyi antaa miehelleen häpeänsä palkaksi saamansa rahat. Ovela rakastaja oli käyttänyt ahnetta kaunotarta hyväkseen ilmaiseksi.

Kahdeksas päivä, toinen kertomus. Panfilo. (72)

Varlungon pikkukylässä asui roteva ja naisten palveluksessa paljon aikaan saava pappi. Arkisin, miesten ollessa töissä, hän kävi heidän vaimojensa luona jaellen näille pieniä pyhiä esineitä ja vihkivettä ja hengellistä lohdutusta. Erityisen armon papin silmissä löysi rouva Belcolore, Bentivegna del Mazzo -nimisen talonpojan vaimo. Belcolore oli tummaverinen, täyteläinen ja iloinen talonpoikaisnainen, joka osasi käytellä erinomaisesti tamburiinia ja laulaa kansanlauluja. Pappi suorastaan hullaantui rouvaan ja pyöri aina hänen ympärillään. Huomatessaan hänet sunnuntaisin kirkossa pappi pyrki esiintymään suurena laulumestarina ja messusi niin, että hänestä lähti ääntä kuin ulvovasta aasista, mutta ellei Belcolore ollut paikalla, jumalanpalvelus supistui lyhimpään mahdolliseen. Pappi lähetti Belcolorelle pikkulahjoja, mutta tämä pysyi kylmänä papin lähentelyille.

Kerran keskellä päivää ollessaan hiiviskelemässä seudulla, pappi tapasi Bentivegna del Mazzon aaseineen matkalla kaupunkiin. Nyt pappi huomasi tilaisuutensa koittaneen ja riensi tapaamaan Belcolorea. Aikansa puheltuaan hän sai naisen hieman suosiollisemmaksi, mutta Belcolore kysyi, mitä hän hyötyisi asiasta. Pappi lupasi toteuttaa rouvan toiveen. Belcolore halusi sitten lainata papilta viisi liiraa, että voisi lunastaa pesään tuomansa tummansinisen hameen ja juhlavyön, jotka oli joutunut panttaamaan. Papilla ei olut rahaa, joten hän näytti jäävän vaille lemmenhetkeä. Lopulta hän lupasi taivaansinisen viittansa pantiksi sanoen, että se oli maksanut hänelle seitsemän liiraa. Belcolore pani viitan talteen ja johdatti sitten papin latoon, jossa he saisivat olla rauhassa. Pappi huvitteli Belcoloren kanssa pitkän aikaa, antoi hänelle suloisimmat suudelmat ja teki hänestä Herramme sukulaisen. Sitten hän lähti tiehensä pikkutakkisillaan.

Mutta kotiin tultuaan pappi tuli katumapäälle. Hän kävi miettimään, miten saisi takkinsa takaisin tarvitsematta maksaa. Ovelana miehenä hän keksikin juonen. Seuraavana päivänä hän lähetti naapurin pojan hakemaan Belcolorelta lainaksi kivistä huhmarta. Sen rouva lainasikin. Pari päivää myöhemmin, kun pappi arvasi Bentivegnan ja hänen vaimonsa olevan aamiaisella, pappi kutsui apulaisensa luokseen ja sanoi: ”Ota tämä huhmar, vie se takaisin Belcolorelle ja pyydä häntä antamaan takaisin viittani, jonka poika jätti huhmarta noutaessaan hänelle pantiksi.” Apulainen vei huhmaren Belcolorelle, joka oli aamiaisella miehensä kanssa. Papin terveiset kuullessaan Belcolore oli vastata ajattelemattomasti, mutta Bentivegna ehti ensiksi torumaan häntä suuren ääneen, koska rouva oli ottanut pantin papilta. Tästä lähtien pastorille oli lainattava mitä tahansa ilman panttia. Belcolore antoi takin papinapulaiselle, mutta käski tätä sanomaan papille, ettei tämä enää ikinä keittelisi liemiään hänen huhmareessaan. Apulainen kertoi papille Belcoloren sanat. Pappi sanoi naureskellen: ”Sano hänelle, kun satut näkemään, että ellei hän lainaa huhmartaan, niin en minäkään lainaa hänelle petkeltäin. Samalla mitalla minäkin maksan.”

Belcolore katkaisi suhteet pappiin ja oli tälle vihoissaan viininkorjuuseen saakka. Mutta kun pappi uhkasi lähettää hänet pääpaholaisen kitaan, hän pelästyi ja solmi suhteet uudelleen viininpuserruksen aikaan. Heillä oli sen jälkeen monta hauskaa hetkeä. Sovittujen viiden liiran asemesta pappi laitatti hänen tamburiiniinsa uuden nahan ja kiinnitytti siihen pienen kello, ja rouva tyytyi siihen.

Kahdeksas päivä, kolmas kertomus. Elisa. (73)

Firenzessä asui jokin aika sitten muuan maalari nimeltään Calendrino, typerä ja omalaatuinen mies. Hän seurusteli enimmäkseen kahden muun maalarin, Brunon ja Buffalmaccon kanssa. Nämä olivat hauskoja vekkuleita, mutta muuten älykkäitä ja viisaita miehiä. Calendrion kanssa he seurustelivat oikeastaan vain siitä syystä, että saivat usein pitää hauskaa tämän typeryyden takia. Kaupungissa asui samoihin aikoihin myös Maso del Saggio, joka oli leikkiä ymmärtävä ja kujeita täynnä oleva mies. Maso päätti tehdä Calendrinolle kepposen. 

Hän näki Calendrinon eräänä päivänä kirkossa. Silloin hän päätti toteuttaa kepposen toverinsa avustuksella. Maso kertoi luottamuksellisesti toverilleen erilaisten kivien ihmeellisistä ominaisuuksista. Calendrino kysyi, missä Mason kuvailemia kiviä esiintyi. Maso vastasi niitä esiintyvän baskien maan Bengodi-nimisessä maakunnassa, missä viiniköynnökset sidotaan seipäisiin makkaroilla ja hanhen saa kolmella pennillä ynnä poikasen kaupanpäälliseksi sekä missä sijaitsee parmesaanista tehty vuori ja tällä vuorella asuu ihmisiä, jotka eivät tee muuta kuin valmistavat makaroneja. Tänään tapaan Maso lasketteli lisää pajunköyttä kivistä ja kaukaisista paikoista.

Calendrino otti kaiken tosissaan ja kysyi, eikö lähempänä olisi jonkinlaisia ihmekiviä. Lasketeltuaan lisää liirumlaarumia Maso kertoi, että Mugnonen lähellä tavattiin heliotroopiksi nimettyä kiveä, jolla on erinomainen taikavoima. Jos jollakulla on näet sellaista sormessaan, niin kukaan ei voi nähdä häntä siellä, missä hän ei ole. Muson mukaan tällaiset kivet olivat kooltaan vaihtelevia, mutta kaikki ovat melkein mustia. Painettuaan ohjeet mieleensä riensi Calendrino kertomaan asiasta Brunolle ja Buffalmaccolle, jotta he ryhtyisivät yhdessä etsimään kiveä. Yhdeksän tuntia etsittyään hän muisti, missä miehet olivat töissä. Nyt hän esitti, että he lähtisivät oitis etsimään kiveä. Löydettyään sellaisen he kähveltäisivät näkymättöminä kukkarot rahanvaihtajien liikkeistä. Bruno ja Buffalmacco olivat ihailevinaan suuresti Calendrinon kekseliäisyyttä. Heidän mielestään ei kannattanut kuitenkaan heti rynnätä etsimään kiveä. Sitä kannattaisi etsiä aamulla, jolloin mustat kivet erottuvat selvemmin vaaleista. Lisäksi kannattaisi lähteä liikkeelle sunnuntaina, koska silloin Mugnonessa oli vähemmän ihmisiä liikkeellä. Sovittiinkin, että kiveä lähdetään etsimään seuraavana sunnuntaina.

Sovittuna aikana lähdettiin etsimään kiveä. Calendrino kirmasi edellä ja poimi mustia kiviä niin, että joutui täyttämään niillä ensin huppunsa ja sitten viittansa liepeen. Bruno ja Buffalmacco poimivat harvakseen kiven sieltä täältä. Kun Calendrino oli saanut täyden kuorman kiviä ja ruoka-aika alkoi lähestyä, alkoivat Bruno ja Buffamacco keskustella sopimallaan tavalla. Bruno kysyi Buffalmaccolta, missä Calendrino on. Tämä vastasi, ettei tiedä, vaikka Calendrino oli ihan hänen vieressään. Toverit alkoivat nyt sadatella tyhmyyttään, kun olivat lähteneet etsimään olematonta ihmekiveä. He arvelivat Calendrinon livistäneen jo kotinsa ruokailemaan. Tämän kuultuaan Calendrino luuli löytäneensä ihmekiven, koska toverit eivät häntä nähneet, vaikka olivat aivan hänen vieressään. Bruno ja Buffamacco kirosivat vielä hartaasti Calendrinoa ja olivat kuvittelevinaan hänet paikalle, jonka jälkeen he sinkosivat kiviä tämän päälle. Vuoron perään naljaillen he kivittivät Calendrinoa kaupungin portille saakka. Siellä he jäivät jutustelemaan tullivartijain kanssa. He olivat etukäteen selittäneet asian näille, eivätkä nämäkään olleet huomaavinaan Calendrinoa, vaan antoivat tämän kulkea ohitseen ja nauroivat pakahtuakseen.

Kivillä kuormattuna Calendrino saapui kotiinsa. Hänen vaimonsa Tessa, joka oli kaunis ja järkevä nainen, alkoi sättiä miestään, koska tämä oli myöhässä päivälliseltä. Calendrino ymmärsi tästä, että vaimo näki hänet, ja kävi raivoissaan tämän kimppuun. Hän paiskasi Tessan maahan sekä löi ja potki häntä hillittömästi, niin että vaimoon jäi tuskin ehjää paikkaa. Naureskeltuaan aikansa kaupunginportilla Bruno ja Buffalmacco saapuivat Calendrinon talolle. He astuivat sisään näytellen hieman tyrmistynyttä. Lattia oli täynnä kiviä ja Tessa istui nurkassa tukka hajallaan, revittynä ja kasvot mustelmilla. Calendrino istui huoneen toisessa päässä vaatteet reuhottaen ja läähättäen loppuun asti väsyneenä. Katseltuaan ympärilleen Bruno ja Buffalmacco kysyivät, aikoiko Calendrino ryhtyä muuraamaan uunia, koska lattialla oli niin runsaasti kiviä. Calendrino oli kivien kantamisesta, vaimoaan kohtaan tuntemastaan raivosta ja luullun menetyksen aiheuttamasta murheesta niin näännyksissä, ettei saanut sanotuksi selvää sanaa. Buffamacco moitti vielä Calendrinoa, koska tämä oli jättänyt heidät Mugnoneen töllistelemään ja hävinnyt itse paikalta.

Calendrino vakuutti heille löytäneensä ihmekiven. Siksi eivät Bruno ja Buffalmacco nähneet häntä Mugnonessa, vaikka hän oli aivan heidän vieressään. Koska hän ei tiennyt, mikä kivistä oli ihmekivi, piti hänen raahata kaikki kivet kotiin, niin että kivet olivat ruhjoneet hänen selkänsä ja kantapäänsä. Kaupunginportin tullimiehetkin hän ohitti näkymättömänä. Kotona hän kuitenkin törmäsi vaimoonsa. Ja koska naiset riistävät pelkällä läsnäolollaan voiman taikaesineiltä, oli Calendrino nyt maailman onnettomin ihminen. Siksi hän oli hakannut vaimonsa, ja kuohuksissaan aikoi käydä pahoinpitelemään tätä uudestaan.

Bruno ja Buffalmacco olivat olevinaan kovin hämmästyneitä Calendrinon puheista, vaikka olivat räjähtämäisillään nauruun. Mutta nähdessään Calendrinon aikovan raivoissaan uudelleen vaimonsa kimppuun, menivät he väliin. He selittivät, ettei vika ollut vaimossa, vaan Calendrinossa, joka oli tiennyt naisen voivan viedä kiven taikavoiman, mutta ei ollut varoittanut Tessaa näyttäytymästä sinä päivänä. Saatuaan suurella vaivalla myös vaimoparan leppymään häneen he jättivät hänet surun murtamana paljojen kiviensä keskelle ja lähtivät.

Kahdeksas päivä, neljäs kertomus. Emilia. (74)

Fiesolessa sijaitsee edelleen piispanistuin, vaikka kaupunki on rappeutumassa. Aivan tuomiokirkon lähettyvillä asui muuan viehättävä aatelinen leskirouva, Piccarda. Talossa asui myös kaksi hänen veljeään, nuoria, rehellisiä ja hyvin kasvatettuja nuoria miehiä. Rouva Piccardalla oli tapana käydä usein kirkossa, ja tällöin tapahtui niin, että rovasti rakastui häneen silmittömästi. Rovasti oli jo ikämies, mutta nuorekas mieleltään, yritteliäs ja kopea. Hän koetti taivutella rouvaa suhteisiin kanssaan, mutta tämä piti pappia vastenmielisenä epattona. Kohteliaana naisena hän kuitenkin viittasi asemaansa leskenä. Se vaati häntä pysymään siveellisenä. Papin hän toivoi unohtavan tunteensa.

Rovasti ei kuitenkaan hellittänyt, vaan koetti taivutella rouvaa kirjeiden ja sanantuojien avulla, sekä lopulta henkilökohtaisestikin kirkossa. Piccarda kyllästyi moiseen ja päätti päästä eroon kiusanhengestään. Hän selitti suunnitelmansa veljilleen, jotka antoivat rouvan menetellä mielensä mukaan. Piccarda lähti muutamaa päivää myöhemmin kirkkoon, ja nähdessään papin lähestyvän iski tälle silmää. Rouva kertoi muuttaneensa mielensä: hän oli valmis olemaan papin oma, kun tämä sitä niin kiihkeästi toivoi. Pappi kysyi sitten, missä he voisivat tavata. Piccarda selitti, että kohtaaminen voisi tapahtua hänen huoneessaan. Seinän takana asuvien veljien takia heidän piti kuitenkin toimia aivan äänettömästi ja pilkkopimeässä. Pappi sanoi, että he voisivat aluksi tavata rouvan huoneessa, kunnes hän löytäisi paremman paikan kohtaamisille. He sopivat ensimmäisen kohtaamisen saman päivän illaksi. 

Rouva Piccardalla oli palvelustyttö, joka ei ollut enää vallan nuori ja jonka naama oli harvinaisen ruma ja epämuotoinen. Tytöllä oli lituskainen nenä, huulet olivat paksut ja suuret hampaat törröttivät mikä mihinkin päin. Kaiken kukkuraksi hänen vartalonsa oli vääntynyt vinoon ja hän ontui oikeaa jalkaansa. Ruumiillisesta epämuotoisuudestaan huolimatta palvelustyttö, Ciutazza, oli kuitenkin aika ovela. Rouva lupasi Ciutazzalle paidan, jos tämä suostuisi makaamaan seuraavana yönä rouvan sängyssä erään miehen kanssa. Mutta palvelijatar ei saanut sanoa sanaakaan, etteivät veljet kuulisi häntä. Ciutazza lupasi tarvittaessa makaavansa vaikka kuuden kanssa, jos saa paidan omakseen.

Sovittuun aikaa rovasti saapui ja hiipi pimeässä sänkyyn. Rovasti luuli löytäneensä lemmittynsä, suuteli palvelijatarta ja alkoi siten huvitella tämän kanssa. Tällä välin veljekset lähtivät torille tekemään omaa osuuttaan. He sattuivat onnekkaasti törmäämään iltakävelyllä olleeseen piispaan, joka oli tulossa heidän pihalleen nauttimaan virkistyksekseen lasin viiniä. Piispan maistettua viiniä halusivat näyttää hänelle erään pikkuasian. Toinen nuorukaisista otti soihdun käteensä ja suuntasi piispan seuraamana huoneeseen, missä rovasti ja palvelijatar olivat makaamassa. Rovasti oli pitänyt kiirettä ja kannustanut hevostaan kovasti, joten hänellä oli heidän saapuessaan takanaan jo yli kolmen peninkulman matka. Niinpä hän nyt lepäsikin uneen vaipuneena palvelijattaren sylissä. 

Astuessaan huoneeseen piispa näki rovastin makaamassa Ciutazzan käsivarsilla. Pappi heräsi, ja nähdessään ihmisiä ympärillään hän piiloutui lakanan alle. Piispa nuhteli häntä ankarasti ja käski hänen pistää päänsä esille sekä katsoa, kenen kanssa on maannut. Rovasti huomasi nyt Piccardan kepposen, ja tämä sekä häntä kohdannut häpeä teki hänestä maailman murheellisimman ihmisen. Piispa lähetti rovastin vahvasti vartioituna sovittamaan ankaralla parannuksenteolla syntejään. Nuoret miehet kertoivat nyt koko jutun piispalle. Sen kuultuaan piispa ylisti rouva Piccardaa ja tämän veljiä siitä, että he olivat kohdelleet pappia ansionsa mukaan tahraamatta kuitenkaan käsiään tämän vereen. Piispa velvoitti rovastia katumaan syntejään neljänkymmenen päivän ajan. Harmia rovastille koitui pitemmäksikin aikaa. Hän ei voinut pitkiin aikoihin kulkea kadulla poikien huutamatta: ”Katsokaa, tuossa menee Ciutazzan rakastaja!” Tämä harmitti häntä niin, että hän oli menettää järkensä.

Tällä tavoin rouva Piccarda pääsi tungettelevan papin kiusallisista lähentelyistä, ja Ciutazza oli saanut iloisen yön ja sai siitä hyvästä vielä uuden paidankin.

Kahdeksas päivä, viides kertomus. Filostrato. (75)

Anconan rajakreivikunnasta lähetetään Firenzeen usein hallintovirkamiehiä, jotka ovat pikkutärkeitä ja saitoja. Niinpä tänne saapui podestaksi itara mies, joka toi kitsauttaan mukanaan kehnojen tuomarien joukossa erään, joka sanoi olevansa Niccola San Lepidosta ja näytti lähinnä lukkosepältä. Kaupunkilaisilla oli usein tapana käydä raatihuoneella, vaikkei heillä olisi sinne mitään asiaa. Niinpä eräänä aamuna sattui aiemmin mainittu pilailija Maso del Saggio osumaan sinne ja näkemään Niccolan. Maso piti tuomaria niin oudon näköisenä, että alkoi tarkastella häntä huolellisemmin. Niccolalla oli tahrainen turkislakki päässään ja kirjoitusneuvot vyöllä, takin lieve näkyi viitan alta eikä hän ollut oikein muutenkaan kunnon ihmisen näköinen. Merkillisimmät olivat kuitenkin tuomarin housut, niiden takamus ulottui puoliväliin pohjetta.

Maso hankki nyt keppostaan varten pari toveria, Ribin ja Matteuzzon, jotka molemmat olivat samanlaisia vekkuleita kuin Masokin. Maso houkutteli heidät raatihuoneelle katsomaan tuomaria ja erityisesti tämän housuja. Näkemänsä alkoi naurattaa heitä jo etäältä. Lähemmäksi tultuaan he havaitsivat, että tuomarien penkkien alle pääsi ryömimään. Lisäksi lauta, johon tuomari tuki jalkojaan, oli aivan laho, joten siitä voi pistää kätensä läpi. Maso sanoi kumppaneilleen: ”Eiköhän vedetä häneltä housut jalasta, koska se näkyy käyvän niin helposti?” Nyt he sopivat, mitä kukin tekisi ja sanoisi.

Seuraavana aamuna he palasivat oikeuspaikalle. Kun sali oli täynnä väkeä, oli Matteuzzon helppo ryömiä penkin alle tuomarin kohdalle. Sitten Maso riensi tuomarin luo ja tarttui hänen takkinsa liepeeseen Ribin rientäessä toiselle puolen tekemään samoin. Nyt Maso ja Ribi alkoivat suuren ääneen syytellä toisiaan varkaiksi. Lopuksi he huusivat ja kirkuivat pitäen verratonta meteliä. Tuomari nousi ja tuli lähemmäksi saadakseen paremmin selkoa puheista, mutta silloin Matteuzzo työnsi kätensä lahon laudan läpi, tarttui tuomarin housuihin ja nykäisi niitä lujasti alaspäin. Housut tipahtivat heti, sillä tuomari oli laiha ja kaitaluinen. Tämän huomatessaan tuomari pyrki takaisin istumaan, mutta Maso ja Ribi pitivät hänestä edelleen kiinni kumpikin puoleltaan ja jatkoivat toistensa solvaamista ja huutamista. He pitivät häntä paikoillaan niin kauan, että kaikki oikeussalissa huomasivat hänen menettäneen housunsa. Tehtyään tehtävänsä Matteuzzo jätti housut oman onnensa nojaan, ryömi pois penkin alta ja hiipi tiehensä. Ribi ja Masokin hellittivät otteensa tuomarista ja livistivät kumpikin omalle taholleen.

Tuomari veti housut jalkaansa ja kyseli, mihin toisiaan syytelleet miehet olivat hävinneet. Kun näitä ei näkynyt, vannoi tuomari vielä tavoittavansa heidät saadakseen tietää, oliko Firenzessä tapana vetää housut tuomarin jalasta tämän istuessa oikeutta. Podestakin nosti ankaran metelin asiasta. Mutta kun hänen ystävänsä selittivät kepposen tarkoituksena olleen osoittaa, että hän piti mokomia nautoja palveluksessaan vain säästääkseen palkoissa eikä tuonut mukanaan oikeita tuomareita, hän piti parhaana vaieta, eikä asiasta ollut sen enempiä seurauksia.

----------

Maso del Saggio esiintyy kertomuksessa 73. Hän on historiallinen hahmo, firenzeläisten hyvin tuntema pilkkakirves.

Kahdeksas päivä, kuudes kertomus. Filomena. (76)

Tässä tarinassa esiintyvät vanhat tuttavamme Calandrino, Bruno ja Buffalmacco. Calandrinolla oli Firenzen lähellä pieni maatila, jonka hän oli saanut vaimoltaan myötäjäisinä. Hän kasvatti siellä vuosittain sian, jonka tapasi vaimonsa kanssa teurastaa joulukuussa. Erään kerran vaimo sattui olemaan sairaana eikä lähtenyt mukaan. Bruno ja Buffalmacco päättivät asiasta kuultuaan lähteä erään Calendrinon naapurina asuvan tuttavapappinsa luo. Calendrino oli teurastanut sian samana aamuna, jona he saapuivat. Nyt hän kutsui toverukset katsomaan sikaa, jonka aikoi suolata. Bruno ehdotti, ettei Calandrino suolaisi sikaa, vaan myisi sen. Rahat he voisivat hummata yhdessä, ja Calendrino voisi kertoa vaimolleen, että possu oli varrastettu. Calandrino kieltäytyi sanoen, ettei hänen vaimonsa ikinä uskoisi, että sika on varastettu.

Bruno ja Buffalmacco päättivät varastaa sian käyttämällä hyväkseen Calandrinon saituutta ja mieltymystä viiniin. Calandrino vietäisiin kapakkaan ja pappi maksaisi. Niin tehtiin, ja Calandrino innostui juomaan saadessaan ilmaiset viinit. Lopulta Calandrino hoiperteli talonsa ja nukahti saman tien unohtaen lukita oven. Bruno ja Buffalmacco varasivat mukaansa työkaluja murtautuakseen Calandrinon taloon, mutta pääsivätkin avoimesta ovesta sisään varastamaan sian. He kuljettivat sen papin taloon ja piilottivat huolellisesti.

Aamulla Bruno ja Buffalmacco menivät tapaamaan Calandrinoa, joka piti hirmuista meteliä varastetusta siasta. Kun he yhdessä arvelivat jonkun naapureista varastaneen sian, esitti Bruno keinon varkaan paljastamiseksi. Piti hankkia hienoja inkivääripastilleja ja hyvää viiniä sekä sitten kutsua naapurit ryypylle. Inkivääripastilleihin voitiin lukea loitsut ja näin saataisiin varas selville. Tähän Calandrino suostui ja antoi rahat tarvikkeiden hankkimiseen. Bruno lähti Firenzeen toimittamaan ostoksia tutun apteekkarin luo. Hän osti tältä naulan hienoja inkivääripastilleja ja antoi samalla valmistaa pari pastillia niin sanotusta koiraninkivääristä, jotka maustettiin maksa-aloella. Nämä pastillit erotettiin muista pienellä merkillä, jonka vain Bruno huomasi. Sitten hän osti hyvää vernacciaviiniä. Palattuaan takaisin hän käski Calandrinoa kutsumaan seuraavaksi päiväksi paikalle kaikki, joita epäili varkaudesta. Pastillit hän lupasi taikoa seuraavana yönä Buffalmaccon kanssa.

Seuraavana aamuna melkoinen joukko maalla asuvia nuoria firenzeläisiä ja joitakin maalaisia kokoontui kirkon edustalla olevan jalavan juurelle. Väen asetuttua piiriin Bruno selitti, että sian varastaneen suussa pastilli maistuisi niin kammottavalle, että hänen on sylkäistävä se suustaan. Siksi olisi parasta, jos sikavaras kertoisi syntinsä papille ja välttäisi siten julkisen häpeän. Mutta kaikki paikalle tulleet selittivät alistuvansa kokeeseen. Asetettuaan heidät riviin, myös Calandrinon, Bruno alkoi jaella pastilleja. Calandrinon kohdalla hän antoi tälle kitkerän pastillin. Calandrino pisti se suuhunsa ja alkoi jauhaa, mutta tuntiessaan katkeran maun hän sylkäisi pastillin suustaan, koska maku oli sietämätön. Bruno riensi toteamaan, että ehkä Calandrino sylkäisi pastillin jostain muusta syystä ja työnsi tämän suuhun toisen kitkerän pastillin. Tämä maistui Calandrinon suussa edellistäkin pahemmalta. Hän ei olisi kuitenkaan iljennyt sylkäistä sitä suustaan, vaan yritti pureksia sitä. Hänen silmistään valui pähkinän kokoisia kyyneliä, mutta lopulta hän ei enää kestänyt, vaan sylkäisi pastillin pois. Nyt vieraat selittivät Calandrinon varastaneen sian itseltään, ja jotkut heistä alkoivat haukkua häntä siitä. 

Bruno ja Buffalmacco sanoivat nyt Calandrinon hukanneen sian itse. Hän oli uskotellut sen varastetuksi, ettei olisi tarvinnut tarjota tappajaisryyppyä toveruksille. He kertoivat erään äsken kokoontuneista naisista kertoneen, että Calandrinolla on naikkonen, jonka kanssa hän huvittelee. Tälle naiselle Calandrino on varmaan lähettänyt sikansa. Sellaista sopi uskoa miehestä, joka oli kerran houkutellut heidät Mugnonen laaksoon keräämään mustia kiviä ja sitten oli livistänyt tiehensä. Ja uskotellut lopuksi löytäneensä näkymättömäksi tekevän kiven. Bruno ja Buffalmacco halusivat nyt pari salvukukkoa palkaksi siitä, että olivat nähneet paljon vaivaa pastillien taikomisessa, tai he kertoisivat Calandrinon vaimolle asiasta.

Calandrino, joka näki, etteivät he uskoneet häntä, oli mielestään kokenut tarpeeksi ikävyyksiä. Hän ei tahtonut vaimonsa vihoja niskoilleen, vaan antoi heille salvukukot. Mutta Bruno ja Buffalmacco olivat panneet sian suolaan ja veivät sen Firenzeen sekä jättivät Calandrinon kärsimään häpeän ja vahingon.

--------- 

Calandrino, Bruno, Buffalmacco ja kertomus mustista kivistä tarinassa 73.

Kahdeksas päivä, seitsemäs kertomus. Pampinea. (77)

Muutamia vuosia sitten eli Firenzessä nuori, ylhäissukuinen nainen, joka oli kaunis ja ylpeä sekä joka suhteessa onnen suosima. Jäätyään leskeksi Elena ei halunnut mennä uudelleen naimisiin, vaan valitsi rakastajakseen erään komean ja miellyttävän nuorukaisen. Näihin aikoihin saapui Firenzeen myös Pariisissa pitkän aikaa opiskellut nuori aatelismies, Rinieri. Hän oli arvossa pidetty niin syntyperänsä kuin tietojensa takia. Hän tapasi eräässä juhlassa Elenan ja rakastui häneen piinallisen voimakkaasti. Elena huomasi saaneensa kalan koukkunsa ja ilmaisi olevansa tyytyväinen Rinierin osoittamaan huomioon. Nuori oppinut kertoi rakkaudestaan Elenan palvelijattarelle, joka välitti sanoman emännälleen. Turhamainen Elena antoi Rinierille syitä katteettomiin toiveisiin. Elena oli tullut kertoneeksi kosijastaan rakastajalleen, joka nyt osoitti mustasukkaisuuden merkkejä. Hän päätti osoittaa rakastajalleen epäluulot aiheettomiksi lähettämällä palvelijattarensa kautta Rinierille viestin, jonka mukaan tämä voisi tulla tapaamiseen joulupäivän iltana hänen talonsa pihaan.

Rinieri riensi sovittuun aikaan naisen asunnolle, jossa palvelijatar päästi hänet portista pihaan odottamaan. Mutta Elena oli kutsunut rakastajansa samana iltana luokseen. Rakastajansa kanssa hän katseli, kuinka hänen ulos lähettämänsä palvelijatar kertoi, että emäntä ei voinut ottaa vielä Rinieria vastaan. Eräs emännän veljistä oli nimittäin yllättäen tullut vierailulle ja jäänyt syömään. Siksi Elena ei voinut ottaa häntä vastaan vielä, vaan pyysi, että Rinieri odottaisi pihassa. Mustasukkainen rakastaja rauhoittui nähdessään, miten kosiomiestä kohdeltiin. Hän kävi Elenan kanssa vuoteeseen iloitsemaan ja tekemään pilkkaa Rinierista.

Ulkona lumisateessa Rinieri paleli yhä pahemmin odottaessaan turhaan sisäänpääsyä. Elena meni lopulta itse ovelle puhumaan kiristyvässä pakkasessa palelevan Rinierin kanssa. Hän ei avannut ovea, vaan puhui siinä olleesta pienestä reiästä. Hän valitteli, ettei veli ollut vieläkään lähtenyt ja kehotti vilusta värisevää Rinieria odottamaan reippaalla mielellä. Sen jälkeen hän lähti keskustelua kuunnelleen rakastajansa kanssa peuhaamaan vuoteeseen. He eivät nukkuneet juuri hetkeäkään, vaan viettivät yön keskenään huvitellen ja Rinieria pilkaten. Miesparka, jonka hampaat kalisivat kylmästä huomasi vihdoinkin, että häntä on petetty. Hän rynkytti vähän väliä ovea ja koetti turhaan päästä sisään muualtakin. Hänen Elenaa kohtaan tuntemansa rakkaus muuttui kiihkeäksi vihaksi. Lopulta palvelijatar tuli aamulla kertomaan, ettei veli ollut vieläkään lähtenyt, mutta tapaaminen onnistuisi toisella kertaa. Rinieri peitti vihansa ja lähetti terveisensä Elenalle. Kotona hän joutui kutsumaan lääkärit avukseen. Lääkkeiden ja nuoruutensa voimin hän selvisi jotenkuten paleltumisen aiheuttamista hermovammoista. Vihansa hän peitti ja teeskenteli edelleen olevansa entistä rakastuneempi Elenaan.

Jonkin ajan kukuttua onni soi hänelle tilaisuuden kostoon. Elenan rakastama nuorukainen kyllästyi häneen ja rakastui toiseen naiseen. Palvelijatar sääli emäntäänsä ja keksi, että apua kannattaisi pyytää Rinierilta, joka edelleen liikkui talon liepeillä. Oppineena miehenä Rinieri hallitsisi mustaa magia, jonka avulla rouva voisi saada rakastajansa takaisin. Rouva kutsuikin luokseen Rinierin, jolle kertoi avoimesti suhteestaan ja toiveistaan, muistamatta että oli saattanut Rinierin kuoleman partaalle. Rinieri sanoi hallitsevansa taikakeinot, mutta niiden käyttäjältä vaadittiin suurta rohkeutta. Rinieri valmistaisi tinakuvan siitä miehestä, jonka Elena halusi takaisin. Sitten Elenan piti mennä jonain yönä kylpemään purolle seitsemän kertaa tinakuva kädessään. Sen jälkeen hänen piti, edelleen alastomana kiivetä puuhun tai asumattoman talonkatolle. Siellä hänen tuli lukea seitsemään kertaan Rinierin kirjoittamat taikasanat. Sen jälkeen ilmestyy kaksi kaunista neitoa, joille Elenan on ilmaistava toiveensa. Neidot poistuvat sitten ja Elena voi palata kotiinsa. Ennen kuin seuraava yö on puolessa, palaa rakastaja katuvaisena ja anteeksi pyydellen hänen luokseen. Elena uskoi tähän täydellisesti ja ilmoitti, että hänen maatilallaan on sopiva puro ja autio torni, jota paimenet käyttivät kadonneiden lampaiden tähystelyyn. Rinieri tunsi hyvin sekä puron että tornin, mutta ei tietenkään paljastanut sitä Elenalle. Iloisena juonensa menestymisestä Rinieri teki tinakuvan ja omatekoisen taikakaavan, jotka toimitti Elenalle käskien tämän toimimaan seuraavana yönä. Sitten hän lähti maatilalle panemaan aiettaan täytäntöön.

Elena menetteli yöllä käsketysti. Kun hän kulki alastomana purolta tornia kohti, tunsi Rinieri hänen rintojensa ja vartalonsa kauneuden nähdessään rajua lihan himoa. Mutta muistaessaan naisen loukkaukset hän karkotti aistilliset halunsa. Elenan noustua tornin katolle Rinieri poisti sinne johtavat tikkaat. Luettuaan loitsun seitsemästi ja odotettuaan turhaan kahta neitosta huomasi Elena tikkaiden olovan poissa. Hän ymmärsi Rinierin olevan kaiken takana. Auringon noustua hän näki pensaan varjossa nukkuvan Rinierin, joka aukaisi samassa silmänsä. Elena rukoili nyt Rinieria armahtamaan hänet ja laskemaan alas tornin katolta. Kostonhimo voitti Rinierin säälintunteet ja hän kehotti rouvaa pyytämään apua rakastajaltaan, jonka sylissä oli Rinierin paleltuessa pihamaalla. Vihoissaan hän vertasi Elenaa vahinkoeläimeen ja myrkylliseen käärmeeseen. Rankaisemalla hän sanoi opettavansa Elenalle, mitä merkitsee pitää pilkkanaan järkevää ja oppinutta miestä.

Itkevä Elena rukoili uudestaan armoa ja lupautui ottamaan Rinierin rakastajakseen. Rinieri torjui halveksien tarjouksen ja purki kiukkuaan kaikkia nuoria naisia kohtaan, nämä kun rakastuvat typerästi vihreisiin nuorukaisiin ainoastaan siksi, että näillä on hieman raikkaampi iho ja hoikempi vartalo. Nuoret miehet eivät nimittäin tyydy yhteen naiseen, vaan tavoittelevat useampia, kuten Elenan rakastajakin teki. Kaikki Elenan vetoomukset hän torjui ja lähti kaikessa rauhassa syömään ystävänsä kotiin. Palvelijansa hän jätti valvomaan, ettei kukaan pääse torniin. Elena jäi tornin katolle, jossa korkeimmilleen noussut aurinko poltti hänen hienohipiäistä vartaloaan. Iho halkeili ja tuli haavoille. Tornin kattokin kävi niin kuumaksi, ettei Elena voinut seisoa paikallaan, vaan hänen piti siirtyillä paikasta toiseen. Katolle kertyi suuret määrät paarmoja ja kärpäsiä, jotka laskeutuivat avoimille haavoille ja pistivät häntä kuin keihäillä. Elenasta tuli punainen kuin rapu ja hän oli yltä päältä veren tahraama.

Aikanaan Rinieri nousi ruokalevoltaan ja saapui katsomaan Elenaa. Heikkona horjuva Elena pyysi Rinieria nousemaan torniin ja surmaamaan hänet. Rinieri vastasi, että Elena voi halutessaan tappaa itsensä, hän ei tahraa käsiään. Vasta illan tullen Rinieri katsoi kiusanneensa Elenaa tarpeeksi. Hän käski palvelijansa koota tämän vaatteet ja lähti Elenan talolle. Siellä hän käski palvelijaansa antaa vaatteet palvelijattarelle ja neuvoa, mistä tämä löytäisi emäntänsä. Vielä hän lupasi kostaa palvelijattarellekin. Palvelijatar riensi tornille, jonne sattui osumaan myös kadonneita sikojaan etsinyt alustalainen. Mies korjasi tikkaat jonkinlaiseen kuntoon ja palvelijatar vei vaatteet emännälleen, joka ei näyttänyt juuri ihmiseltä, vaan enemmän palaneelta puunrungolta. Alustalainen kantoi puetun rouvan tornista, sillä tämä ei kyennyt itse liikkumaan. Mutta palvelijatar parka, joka tuli viimeisenä alas, oli varomaton ja hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi tikkailta, hänen reisiluunsa katkesi ja hän alkoi ulvoa kujin leijona. 

Lopuksi alustalainen apua hankittuaan kuljetutti rouvan ja palvelijattaren Firenzeen hoitoa saamaan. Kekseliäs rouva sepitteli asiasta kertomuksen, jolla uskotteli sukulaisilleen, että hänelle ja palvelijalle oli käynyt näin joidenkin pirullisten taikojen takia. Lääkärit paransivat rouvan, joka kuitenkin sai kärsiä monet tuskat, sillä hänen ihonsa tarttui monesti lakanoihin. Myös palvelijattaren jalkavamma parani. Mutta Elena oli viisastunut kokemastaan niin paljon, että unohti rakastajansa ja varoi lemmenseikkailuja sekä ihmisten puijaamista. Saadessaan kuulla palvelijattaren katkaisseen jalkansa Rinierikin tunsi kostaneensa täydellisesti eikä puhunut asiasta enempää. 

Näin kävi kevytmieliselle Elena-rouvalle, kun hän luuli voivansa pitää oppinutta nuorta miestä pilkkanaan, sillä useimmat heistä tietävät, missä piru pitää häntäänsä. Varokaa siis, hyvät naiset, pettämästä ketään ja erityisesti oppineita.

------- 

Tämä kertomus on sikäli merkillinen, että useat italialaistutkijat pitävät sitä Boccacciolle itselleen sattuneen tapauksen romantisointina. Rinierin leskelle pitämän, katkeruutta uhkuvan rangaistussaarnan on katsottu viittaavan tähän. Sapekkaasta rangaistussaarnasta on tähän otettu vain hitusia. Kertomus näyttäisi olevan teoksen pisin.

Kahdeksas päivä, seitsemäs kertomus. Fiammetta. (78)

Sienassa asui vierekkäisissä taloissa kaksi varakasta porvarissukuihin kuuluvaa nuorta miestä, Spinelloccio Tanena ja Zeppa di Mino. Nämä nuoret miehet olivat aina yhdessä ja näyttivät pitävän toisistaan kuin veljekset. Kumpaisellakin oli oikein kaunis vaimo. Mutta sitten kävi niin, että Spinelloccio ystävystyi Zeppan vaimon kanssa siinä määrin, että alkoi makailla tämän kanssa. He jatkoivat tätä hyvän aikaa kenenkään huomaamatta. 

Eräänä päivänä Spinelloccio saapui taas tapaamaan Zeppan vaimoa, joka ei tiennyt miehensä olevan kotona. Zeppo näkikin parin sulkeutuvan makuuhuoneeseen. Hän ei nostanut meteliä asiasta, ettei siitä koituisi julkista häpeää. Sen sijaan hän alkoi miettiä, miten kostaisi kaikessa hiljaisuudessa, niin että kosto soisi hänelle kuitenkin täyden tyydytyksen. Hän keksikin sopivan keinon ja tuli esiin vasta Spinelloccion poistuttua. Vaimolleen hän kertoi nähneensä tapahtuneen ja aikansa kierreltyään tämä joutui myöntämään. Vaimo alkoi anella anteeksi, jolloin Zeppa lupasi anteeksiannon, jos vaimo noudattaisi hänen antamiaan ohjeita. Vaimon tuli kutsua Spinelloccio seuraavana aamuna vierailulle. Tämän tultua saapuisi Zeppa, jolloin vaimon tuli piilottaa Spinelloccio huoneessa olevaan arkkuun ja lukita se.

Suunnitelma onnistuikin, ja niin Spinelloccio oli lukittu arkkuun. Nyt Zeppa määräsi vaimonsa pyytämään Spinelloccion puolison syömään. Tämä suostui lopulta, kun vaimo Zeppan käskyn mukaan kertoi Spinelloccion lähteneen aamiaiselle ystävänsä kanssa. Zeppa otti Spinelloccion vaimon hyvin ystävällisesti vastaan ja vei hänet vaivihkaa makuuhuoneeseen, jonka oven hän lukitsi. Spinelloccion vaimo ihmetteli, näinkö Zeppa aikoi kohdella parhaan ystävänsä vaimoa. Silloin Zeppa kertoi edellispäivän tapahtumista ja sanoi nyt kostavansa Spinellocciolle makaamalla tämän vaimon kanssa. Ellei vaimo suostu, käsittelee Zeppa Spinelloccion niin, ettei tästä sen jälkeen ole iloa vaimolle. Tultuaan vakuuttuneeksi Zeppan sanoista Spinelloccion vaimo totesi suostuvansa, mutta vaati, että hänen ja Zeppan vaimon välistä ystävyyttä ei saanut rikkoa. Hän aikoi pysyä Zeppan vaimon ystävänä, vaikka tämä oli menetellyt häpeällisesti häntä kohtaan. Zeppa lupasi huolehtia siitä ja lisäksi antaa Spinelloccion vaimolle kauniin ja arvokkaan jalokiven. Sen jälkeen Zeppa vei Spinelloccion vaimon arkulle ja he molemmat huvittelivat kyllikseen.

Spinelloccio oli kuullut arkkuun Zeppan sanat ja vaimonsa vastaukset. Hän huomasi myös sen trevisiolaistanssin, mikä alkoi hänen päänsä päällä. Aluksi hän oli pakahtua harmiinsa, mutta ajatellessaan tarkemmin asiaa hän tuli siihen tulokseen, että syy oli alkujaan hänessä. Zeppalla oli ollut oikeus tehdä niin kuin teki, itse asiassa hän oli menetellyt inhimillisesti ja ystävän lailla. Spinelloccio päätti lujittaa ystävyyttään Zeppan kansaa, jos tämä vain haluaisi.

Huviteltuaan naisen kanssa tarpeekseen Zeppa laskeutui arkulta. Spinelloccion vaimon kysyttyä luvattua jalokiveä Zeppa kutsui vaimonsa sisään. Tämä virkkoi ainoastaan: ”Hyvä rouva, olette siis maksanut minulle samalla mitalla.” Zeppa sanoi hänelle: ”Avaa tuo arkku!” On vaikeaa sanoa, kumpaista hävetti enemmän, Spinellocciota vai hänen vaimoaan. Mutta Zeppa sanoi vaimolle: ”Tässä on se jalokivi, jonka sinulle lupasin.” Spinelloccio kömpi arkusta ja sanoi olevansa nyt tasoissa Zeppan kanssa. Siksi oli parasta pysyä edelleenkin ystävinä. Tähän asti kaikki muu oli ollut yhteistä paitsi vaimot, mutta pidettäköön heidät tästä lähtien yhteisinä. Siitä lähtien oli kumpaisellakin vaimolla kaksi miestä ja kumpaisellakin miehellä kaksi vaimoa, eikä heille tullut koskaan riitaa siitä asiasta.

Kahdeksas päivä, yhdeksäs kertomus. Dioneo. (79).

Mestari Simone da Villa palasi Bolognasta Firenzeen lääketieteen tohtorina. Simonelle oli suotu enemmän rahaa kuin järkeä. Hän oppi tuntemaani kaksi vanhaa tuttavaamme, Brunon ja Buffalmaccon. Hän sai selville, että nämä kaksi maalaria olivat köyhiä miehiä, mutta vaikuttivat silti maailman iloisimmilta ja huolettomimmilta veitikoita. Simone oletti, että heillä oli salaisia tulolähteitä, siksi hän pyrki tutustumaan heihin paremmin päästenkin pian Brunon tuttavaksi. Bruno havaitsi tohtorin heti pässinpääksi. Hän kertoi, että kurssaaminen piti hänet ja Buffalmaccon iloisina ja tyytyväisinä. Mestari halusi tietysti oitis tietää, mitä kurssaaminen tarkoitti. Bruno selitti erään skotlantilaisen taikurin käyneen Firenzessä ja jättäneen kaupunkiin pari oppilastaan. Nämä järjestivät palveluksia erityisesti lemmenasioissa kaupungin aatelisille. Sittemmin he perustivat seuran, johon Buffalmacco ja Bruno miesten ystävinä kuuluivat. Seuran kokouksissa nautittiin loistavissa oloissa parhaat mahdolliset ruuat ja jaloimmat viinit kulta- ja hopea-astioista. Parasta oli kuitenkin se, että seuran jäsenet saivat nauttia kauniista naisista, joita tuotiin heille tahtonsa mukaisesti mistä tahansa päin maailmaa. Ruuat syötyään ja viinit nautittuaan herrat siirtyivät ylellisiin sisähuoneisiin kukin parinsa kanssa. Paras osa oli Buffalmaccolla ja hänellä, sillä Buffalmacco tilasi itselleen tavallisesti Ranskan kuningattaren ja hän taas Englannin kuningattaren, jotka olivat maailman kauneimmat naiset. Siispä Brunolla ja Buffalmaccolla oli syytä tyytyväisyyteen, kun kaksi niin mahtavaa kuningatarta rakasti heitä. Sitä paitsi pyydettäessä kuningattaret saattoivat antaa tuhat tai parituhatta floriinia. Tätä kutsuttiin kurssaamiseksi.

Mestari halusi luonnollisesti kyseisen seuran jäseneksi. Siksi hän alkoi kutsua Brunoa luokseen aamuisin ja iltaisin kestiten tätä monin tavoin. Bruno taas osoitti kiitollisuuttaan maalaamalla mm. “Paaston” tohtorin ruokasaliin ja yöastian ulko-oven yläpuolelle ikään kuin kyltiksi asiakkaille. Lisäksi hän kertoi entistä mehevämpiä juttuja seurastaan: Englannin kuningattareen kyllästyttyään hän oli vaihtanut tattarien suurkaanin gemedraan eli keisarinnaan. Näin yllytettynä tohtori rohkeni viimein kysyä Brunolta pääsyä seuran jäseneksi. Hän kehui älykkyyttään ja komeuttaan - kasvot kuin ruusunnuppu - sekä oppiarvoaan antaen lopuksi vielä näytteen laulutaidostaan. Bruno oli pakahtua nauruunsa, mutta hillitsi itsensä. Tohtori kehui vielä aatelista syntyperäänsä ja lupasi Brunolle, että tämä saa sairastaa kuinka paljon tahansa, eikä lääkäri vaadi hoidosta penniäkään. 

Bruno huomasi, että tohtori oli paljon suurempi pässinpää kuin hän oli olettanut. Hän kertoi, että seuralla oli puheenjohtaja ja kaksi neuvosmiestä, jotka vaihtuvat puolivuosittain. Seuraavaksi puheenjohtajaksi valitaan Buffalmacco ja Brunosta tulee neuvosmies. Puheenjohtajalla on suuri valta uusia jäseniä valittaessa, joten tohtorin kannatti heti tutustua Buffalmaccoon ja osoittaa hänelle huomiota. “Kurssaamaan” himoitseva tohtori ei viivytellyt tutustuessaan Buffalmaccoon ja tarjoillessaan tälle sekä Brunolle loistavia päivällisiä ja illallisia. Nämä puolestaan nauttivat kursailematta herkkuja ja kehuivat kiintyneensä tohtoriin vallan tavattomasti. Lopulta tohtori tohti pyytää seuran jäsenyyttä Buffalmaccolta. Bruno ja Buffalmacco järjestivät asiasta muka kinan, mutta tohtorin ylivertaisen älykkyyden havaittuaan lupasivat järjestää tämän seuran jäseneksi.

Tohtori kestitsi kumppanuksia entistä enemmän ja nämä syöttivät hänelle tyhmyyden toisensa jälkeen. He lupasivat toimittaa hänelle rakastajattareksi kreivitär Closettan, joka oli kaunein olento ihmiskunnan peräpäässä. Sitten he lupasivat ottaa tohtorin seuran jäseneksi, kunhan tämä läpäisi tietyn rohkeutta vaativan kokeen. Mestarin piti nousta keskiyöllä hautakivelle parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena. Häntä tulisi noutamaan kohtuullisen kokoinen, musta ja sarvekas eläin, joka yrittää puuskuttamalla ja teutaroimalla pelottaa lääkärin tolaltaan. Kunhan lääkäri pysyy rauhallisena, ottaa eläin hänet selkäänsä. Mutta jos lääkäri mainitsee Jumalan tai jonkun pyhimyksen nimen, vie eläin hänet johonkin hyvin ikävään paikkaan.

Tohtori esitteli illalla vaimolleen erilaisia tekosyitä, haki salaa kauniin punaisen viittansa ja lähti astelemaan sovittuun paikkaan. Buffalmacco, joka oli iso ja roteva mies, pukeutui käännettyyn turkkiin ja aikanaan hankkimaansa naamioon, jolla oli pirun kasvot ja sarvet. Buffalmacco lähestyi hautakivelle asettunutta mestaria kauheasti metelöiden, ulvoen ja rähisten. Kauhistunut mestari vapisi ja tärisi, sillä hän pelkäsi enemmän kuin naiset. Lopulta Buffalmacco oli rauhoittuvinaan. Lääkäri uskaltautui hänen selkäänsä lähinnä siksi, että pelkäsi hirviön tekevän hänelle pahaa, ellei hän menettelisi ohjeiden mukaisesti. Kiivetessään peloissaan otuksen selkään hän mutisi puoliääneen: “Jumala minua auttakoon!” 

Buffalmacco lönkytteli lääkäri selässään Ripolen nunnaluostarin lähelle. Siellä oli kuoppia, joihin talonpojat tyhjentelivät Closettan kreivitärtä lannoittaakseen sitten tavaralla peltojaan. Tultuaan niiden lähettyville Buffalmacco kippasi mestarin selästään yhteen kuopista. Herra tohtori koetti kaikin voimin nousta kuopasta, mutta luisui aina takaisin, kunnes vihdoin onnistui pääsemään ylös kiireestä kantapäähän tuhrautuneena ja yhtä ja toista nielleenäkin. Hän riensi kotiinsa ja koputti oveen, kunnes hänelle tultiin avaamaan. Bruno ja Buffalmacco olivat jo paikalla piilossa kuuntelemassa, kuinka tohtorin kaunis vaimo löylytti karkein sanoin miestään. Hän ihmetteli, miksi tämä typerys juoksenteli punaisessa viitassaan jonkun naisen perässä. Vaimossa riittäisi vallan hyvin miehelle, tarvittaessa vaikka koko kansakunnalle. Vaimon puolesta mies olisi saanut hukkua sinne, mihin hänet oli heitetty.

Seuraavana aamuna Bruno ja Buffalmacco lähtivät tohtorin luo maalattuaan ensin ihoonsa sinelmiä, ikään kuin heitä olisi pahoinpidelty. Nyt he olivat olevinaan hyvin vihaisia tohtorille, koska tämä oli pettänyt heidät. He vilauttivat pikaisesti sinelmiään ja selittivät, että heidät oli piesty perusteellisesti, koska olivat ehdottaneet tohtoria seuran jäseneksi, vaikka tämä osoitti kelvottomuutensa mainitsemalla Jumalan nimen. Lisäksi heidät oli melkein erotettu seurasta. Lääkäri alkoi pyydellä heiltä anteeksi ja peläten heidän kertovan häpeällisestä kokemuksestaan, osoitti hän heille entistä enemmän vieraanvaraisuutta ja imarteli heitä kaikin tavoin.

Kahdeksas päivä, kymmenes kertomus. Dioneo. (80).

Merikaupungeissa oli ennen vanhaan tapana, että purettuaan tavaransa laivasta kauppiaat varastoivat ne pakkahuoneeseen. Kauppias maksoi sitten tullin aina pakkahuoneesta hakemastaan tavarasta. Tällinen tapa oli voimassa myös Sisilian Palermossa, missä samaten oli ja on edelleenkin ulkonäyltään komeita, mutta kunniallisuudestaan kernaasti tinkiviä naisia. Heti nähtyään vieraan kauppiaan he riensivät selvittämään tullikirjasta, millaiset omaisuudet tällä oli pakkahuoneen varastossaan. Jokin aika sitten Palermoon saapui Firenzestä muuan vaaleaverinen ja komea nuori kauppias, jota nimitettiin Salabaettoksi. Hän toi mukanaan noin 500 kultafloriinin arvosta villakankaita Muuan tuommoinen naisihminen, rouva Isabetta Jancofiore, iski häneen silmäänsä otettuaan ensin tietysti selon hänen varallisuudestaan. Lämmiteltyään muutaman päivän kauppiasta silmäpelillä rouva Isabetta oli nääntyvinään kaipauksesta häneen ja lähetti hänen puheilleen palvelijattarensa, joka osasi mainiosti parittamisen taidon. Palvelijatar ei Salabaettolle emäntänsä rakkaudenkaipuiset terveiset ja sormuksen lahjaksi. Lisäksi Salabaetto kutsuttiin seuraksi päiväksi kylpylään rouvaa tapaamaan.

Salabaetto riensi seuraavana päivänä kylpylään, johon saapui kaksi orjatarta tavarapaljouden kanssa. Asetettuaan patjan kylpylään kuuluvan huoneen sänkyyn he levittivät sille hienot silkkireunaiset lakanat ja hohtavanvalkean peiton sekä kaksi erinomaista päänalusta. Sitten he riisuuntuivat. laskeutuivat altaaseen ja puhdistivat sen perusteellisesti. Rouva Jancofiorekin saapui ja kehotti Salabaettoa pitkään suudeltuaan tätä riisuutumaan. Sitten he kävivät kahden orjattaren kanssa kylpyyn. Millään tavoin Salabaettoa lähentelemättä rouva saippuoi ja pesi omakätisesti hänet joka paikasta käyttäen myski- ja mausteneilikkasaippuaa. Vasta sitten orjattaret pesivät hänet itsensä. Sitten orjattaret hakivat akaksi hienoa, lumivalkoista, ruusuntuoksuista lakanaa. Salabaetto kääriytyi toiseen ja rouva toiseen, minkä jälkeen orjattaret kantoivat heidät vuoteeseen. Heidän lakattuaan hikoilemasta orjattaret ottivat lakanat pois, ja he jäivät makaamaan alastomina vuoteeseen aiemmin levitettyjen lakanain väliin. Orjattaret pirskottivat heidän päälleen ruusuvettä, oranssikukkavettä, jasmiinivettä ja muita kallisarvoisia vesiä. Sitten he söivät virkistyksekseen makeisia ja joivat kalliita viinejä. Lopuksi he syleilivät pitkällisesti. Salabaetto oli kokonaan naisen kauneuden lumoissa ja suostui tietysti tämän pyyntöön saapua illalliselle ja yöksikin tämän luo. 

Rouva Jancofiore laitatti kotinsa hyvään kuntoon. Hienon illallisen jälkeen rouva ja Salabaetto siirtyivät makuuhuoneeseen, missä he viettivät riemukkaan yön. Aamulla rouva kiinnitti hänen vyötäisilleen kauniin hopeavyön, jossa riippui hopeakukkaro. Kaikesta Salabaetto sai sen käsityksen, että rouva oli sangen rikas ja antelias. Hän kävi tällä tavoin kerta toisensa jälkeen rouvan luona suureksi tyydytyksekseen ja sai myydyksi tavaransa pakkahuoneelta käteisellä. Rouva Jancofiore sai sen tietääkseen muita kautta. Niinpä eräänä kiihkeänä iltahetkenä muuan palvelijatar tuli sovitusti keskeyttämään alkavan lemmenhetken. Rouva oli hetken poissa ja palattuaan pillahti itkuun. Hän selitti veljensä joutuneen pulaan: rouvan tulisi heti lähettää tuhat kultafloriinia, muuten veli menettäisi henkensä. Nyt rouvan pitäisi pantata omaisuutensa ja myydä maatilansa, sillä tuhat kultafloriinia hän saisi muuten kokoon vasta parin viikon kuluttua. Salabaetto tarjoutui tietysti lainaamaan 500 kultafloriiniaan kahdeksi viikoksi. Muka epäröityään ja esteltyään rouva suostui ottamaan rahat vastaan. Pian sen jälkeen rouvan käytös muuttuikin. Salabaetto pääsi entistä harvemmin rouvan luo. Lainan takaisinmaksuaika meni umpeen rouvan esitellessä erilaisia tekosyitä. Parin kuukauden kuluttua Salabaetto tajusi menettäneensä rahat: hänellä ei ollut velkakirjaa eikä todistajia velalle. Salabaetton päämieskin alkoi vaatia rahoja itselleen.

Salabaetto matkusti nyt Napoliin, jossa asui firenzeläinen Pietro dello Canigiano. Hän oli hyvin vaikutusvaltainen ja älykäs mies sekä Salabaetton ja tämän suvun läheinen ystävä. Moitittuaan ensin Salabaettoa huonosta ja typerästä käytöksestä, neuvoi hän teräväjärkisenä miehenä tälle keinon selvitä pulasta. Salabaetto teetätti viimeisillä rahoillaan joukon hyvin käärittyjä pakkauksia sekä osti ja täytti kaksikymmentä öljyruukkua. Lastin hän laivautti Palermoon ja sijoitti tavarat varastoihin ilmoittaen odottavansa vielä lisää tavaraa. Saatuaan tietää Salabaetton tuoneen tavaroita jo yli 2000 kultafloriinia arvosta ja odottavan lisää tavaraa, päätti rouva Jancofiore maksaa takaisin lainansa päästäkseen käsiksi vielä isompiin rahoihin. Rouva kutsui Salabaetton luokseen ja maksoi tälle 500 kultafloriinia esiteltyään erilaisia tekosyitä maksun myöhästymiselle Salabaetto puolestaan sanoi edelleen rakastavansa rouvaa ja kertoi odottavansa vielä 3000 kultafloriinin arvoista tavaralähetystä. Nyt rakkaussuhde puhkesikin uuteen kukoistukseen.

Eräänä yönä Salabaetto oli masentunut ja kertoi syyn rouvan sitä kysyessä. Merirosvot olivat vieneet aluksen, jossa Salabaetton tavarat olivat. Nyt vaativat nyt lunnaita lastista, ja Salabaetton osuus oli tuhat kultafloriinia. Käteistä kauppiaalla ei ollut, koska oli lähettänyt 500 kultafloriinia Napoliin saadakseen sieltä lisää kankaita. Rouva Jancofiore pelkäsi menettävänsä kaiken, kertoi tuntevansa henkilön, joka lainaisi rahaa, mutta korko olisi peräti 30 prosenttia. Salabaetto tarttui tarjoukseen, koska tiesi rouvan lainaavan omista rahoistaan. Salabaetto siirtäisi tullissa olevat tavaransa lainanantajan nimiin, mutta pitäisi varaston avaimen itsellään voidakseen näyttää varastoa tarvittaessa ja myös valvoakseen, ettei tavaroita vietäisi pois tai vahingoitettaisi. Seuraavana päivänä rouva kutsui puheilleen meklarin, johon luotti täysin, sopi hänen asiasta hänen kanssaan ja antoi tälle tuhat kultafloriinia. Meklari vuorostaan antoi ne Salabaettolle ja siirrätti nimiinsä tämän varastossa olleet tavarat. Laadittuaan kirjalliset sopimukset he lähtivät kumpikin asioilleen. Mutta Salabaetto suuntasi laivalla Napoliin 1500 kultafloriinia taskussaan, ja maksoi siellä velkansa. Juhlittuaan loppurahoilla monta päivää hän matkusti Ferraraan päätettyään samalla luopua kauppiaan urastaan.  

Salabaetton häivyttyä rouva Jancofiore alkoi ihmetellä, mutta vasta kahden kuukauden kuluttua hän murratti meklarin avulla varaston oven auki. Öljykannujen todettiin sisältävän merivettä, jokaisessa oli vain hieman öljyä päällä. Pakkauksista vain kahdessa oli kangasta, muissa rohtimia. Tavaroiden arvo oli tuskin kahtasataa floriinia. Jancofiore harmitteli kauan takaisin maksamaansa viittäsataa ja vielä enemmän lainaamiaan tuhatta kultafloriinia. Näin hän sai kärsiä häpeän ja vahingon ja oppi, että toinen voi olla yhtä ovela kuin toinenkin.