Julkaisen blogissani Ahti Lindbergin sisällissotaan liittyvän jutun Lahtareita ja punikkeja. Se muistuttaa mielestäni hyvin siitä, miten sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat vaikuttaneet maalaispitäjän arkipäivään pitkään sodan jälkeen.

                             

                       Hyllytetty juttuni

Alla seuraava kylälegenda oli tarkoitettu Hämeenkyrö Seuran julkaisemaan Kyrön Joulun 2018 numeroon. Pyydettynä olen kymmenkunnan vuoden aikana kirjoittanut lehteen lähi- ja henkilöhistoriaa, luontoaiheita ym. käsitteleviä artikkeleita. Tänä vuonna minulle ehdotettiin kansalaisota-aihetta. Olihan sen merkkivuosi.

Lehden toimituskunnan puheenjohtaja ei suostunut julkaisemaan juttua mm.sillä perusteella, että lehden korkea taso kärsii satuilustani. Henkilökohtaisesti en ole Hämeenkyrö-seuran jäsen, joten en voi, enkä haluakkaan puuttua lehden sisältöön. Kuitenkin Hämeenkyrössä käydään edelleen vapaussotaa samanaikaisesti, kun vaikkapa Turussa puolueiden puheenjohtajat ja tasavallan presidentti arkkipiispan johdolla käyvät kunniakäynnillä kummankin sodan osapuolen muistomerkeillä.

                        

                           Lahtareita ja punikkeja

Otsakkeen termit ovat lähes täysin kadonneet nuorempien sanavarastosta. Hyvä näin, sillä kulunut vuosi on nimetty sovinnon vuodeksi. Nytkö jo, vai vasta nyt? Sata vuotta sitten kaikkien oli tunnustettava väriä. Jos et ollut puolellamme, olit meitä vastaan.

Merkkivuonna huomion painopiste on kiinnittynyt taisteluiden kuvaamiseen ja maastossa vierailuihin. Isolle osalle silloisia rivimiehiä ei ollut edes selvää, mistä taisteltiin ja kuka oli vastassa. Vähemmälle huomiolle on sensijaan jäänyt sodan jälkiselvittely teloituksineen ja vankileirikatastrofeineen. Sotaan lähtevä ja aseeseen tarttuva tiedostaa, että siellä saattaa päästä myös omasta hengestään. Mutta oikeustajun vastaista oli sensijaan aseettomiin, alaikäisiin, puolustuskyvyttömiin ja ulkopuolisiinkin kohdistunut terrori.

Tapahtumien merkkivuonna on julkaistu huomattava määrä asiasta kertovia teoksia. Omaan luku-urakkaani valitsin kaksi julkaisua: Sture Lindholmin Vankileirihelvetti Dragsvik ja Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918. Erityisen vaikuttava lukukokemus oli viimeksimainittu teos. Kokemuksen vaikuttavuutta lisäsi se, että tekijän tieteenala on sosiologia ja teos on hänen tohtorinväitöksensä. Molemmat tutkijat tulevat johtopäätökseen, että sisällissodan/kansalaissodan toiminnassa oli kyse myös eugeniikasta, rodunjalostustieteestä ja etnisestä puhdistukseta. Lahden leirin lääkäri tohtori Martti Wallenius mm. kielsi ampumasta teloitettavia päähän, koska se haittasi  hänen kallonmittauksiaan punikin perustyyppiä määriteltäessä.

Molemmat tutkijat ovat kahlanneet valtavan määrän lähdeaineistoa lävitse. Lindholm esimerkiksi siteeraa useassa kohdassa leirillä vankina ollutta ikaalilaista opettajaa Vilho Korhosta. Liukkonen tuo omassa väitöksessään esiin hyvinkin kauan salattuja ja arkoja totuuksia. Jos niistä olisi aikanaan tiedetty, miten nuori valtio olisi suhtautunut siihen, että Suomen urheilun ikoni ja pesäpallon kehittäjä   johtaa teloitusryhmää, joka ampuu kaikki hoitajat ja potilaat sairaalan sänkyihin Kuhmoisten Hauroisissa? Tai miten valtionhoitajan poika johtaa teloituskomppaniaa, joka surmaa lähes 250 nuorta, osin alaikäistä punakaartilaistyttöä Hennalan vankileirillä. Tämänlaatuisten teosten lukijakunta valikoituu lähes poikkeuksetta ihmisten ennakkoluulojen perusteella. Moni jättää lukukokemuksen mieluusti väliin ja valitsee tekstejä, jotka tukevat omia jo valmiiksi omaksuttuja mielipiteitä.

Asuin rapiat kymmenen ensimmäistä ikävuottani Kostulassa. Aivan lähinaapurissa asui kolme punaleskeä. Yksi heistä, Hilma Siren, oli perheellemme erityisen läheinen. Hänelle jäi kolme alle kymmenvuotiasta lasta huollettavaksi miehensä kuoleman jälkeen. Hänen kertomuksensa ja kokemuksensa auttoivat ymmärtämään, miten paljon virallinen Suomi valehteli ja salasi minulta tapahtumia. Hilma kertoi myös taustaa legendalle kauan jatkuneesta vihanpidosta Kalle Wesmannin ja opettaja Helmi Lähteenmäen välillä. Vihanpito jatkui heidän elämänsä loppuun asti, ja ehkä sen ylikin.

Hilma, kuten kaikki hänen leskiksi jääneet kohtalotoverinsa, olivat joutuneet vaikenemaan tapahtuneesta. Minulle, 6-7 vuotiaalle lapselle, hänen oli helppo purkaa patoutuneita tunteitaan. Erityisesti Hilman tarinoista mieleeni jäi Kostulan koulun opettaja Helmi Lähteenmäen edesottamukset. Esimerkiksi punikkilasten oli vietettävä välituntia erillään muista lapsista koulun pihassa. Erään kerran Hilman korviin oli kantautunut tieto, että koululle oli tullut höystöjä (eläinten sisälmyksissä olevasta talista ruuan höystämiseen valmistettu ravinto). Koska ruokaa ei hänen perheellään ollut, myös Hilma lähti höystöjä kyselemään. Hänen tiedustellessaan opettajalta asiaa, hän sai vastauksen: “Kyllä höystöjä on, mutta ei niitä punikeille anneta.” Lapsena tarinoita kuunnellessani rakentelin mielikuvituksessani niille olomuodon. Sijoitin punikkilapset koulun sisääntuloportin vieressä olevien kuusien alle ja muut lapset olivat pihan keskellä olevien tammien luona. Hilman näin palaavan höystönhakureissultaan pettyneenä tyhjä pilkkumi kädessään.

Kalle Wesman palasi 1922 Tammisaaren vankileiriltä. Kyläläisten suussa hän oli Vanha Vesmanni, ja moni ei etunimeä edes tiennyt tai muistanut. Kun hän sai kuulla koulun opettajan edesottamuksista, jotka olivat kohdistuneet myös hänen omiin kuuteen lapseensa, hän perusti yhden miehen vanhempainneuvoston ja marssi koululle. Syntyneessä keskustelussa he olivat varmaankin retorisesti samalla viivalla. Helmin kahden vuoden seminaarikoulutusta vastassa oli Kallen nelivuotinen ”Tammisaaren  Korkeakoulu”. Vangeilla oli nimittäin hyvin kehittynyt sisäinen opiskelujärjestelmä, ja esimerkiksi  Eero A. Vuori ja Yrjö Kallinen toimivat myöhemmin jopa ministereinä  ja suurlähettiläinä.

Kuinka tuloksellista Vanhan Vesmannin asioihin puuttuminen oli, siitä ei ole tietoa. Ainakin se poiki lihavan riidan. Eripura ilmeni esimerkiksi siten, että kun he sattuivat tulemaan tiellä toisiaan vastaan Helmi vaihtoi hyvissä ajoin tien vastakkaiselle puolelle. Molemmilla osapuolilla oli vankka kannattajakunta. Helmi toimi lottajärjestön paikallisena johtohenkilönä, Kallea arvosti vähäväkinen kansanosa, koska hän oli niitä harvoja, jotka uskalsivat puolustaa heitä. Tapauksen legendanomaisuutta lisää vielä se, että kun Helmi Lähteenmäki kuoli 10.03. 1939, Vanha Vesmanni kuoli kaksi päivää myöhemmin 12.03 1939. Arkut olivat kappelissa rinnakkain. Koulu- ja aatekiistaa käytiin väen mielikuvituksessa vielä tässäkin vaiheessa. Jotkut, voimakkaammalla mielikuvituksella varustetut, olivat kuulevinaan arkuista siihen viittaavia ääniä.

Sellaista asennetta, että kaikki perheenjäsenet aviopuolisosta sylivauvaan leimattiin punikeksi, tiede selittää toiseuden käsitteellä. On “ryhmä me” ja “ryhmä muut”. Opettajakin saattoi leimata oppilaansa ryhmän “muut” edustajiksi, joita piti jopa pyrkiä muuttamaan. Osa oppilaista edusti niitä “toisia”, joiden olemus määrittyi “toisten” ryhmässä eniten vastenmielisyyttä aiheuttavan tyypin mukaan.

Valokuva 1. Suojeluskunnan lausunto valtiorikosoikeudelle Vesmannista.

Vuoden 1918 kuulustelupöytäkirjoista näkee, että huomio kiinnitettiin erityisesti siihen, onko henkilö kantanut asetta, kuuluiko työväenyhdistykseen ja kuka oli päällikkö. Kallenkin kansiossa on kymmenen arkkia erilaisia lausuntoja. Kun joka 50. suomalainen oli tuolloin vangittuna, ymmärtää että hänenkin asiansa oli esillä vasta syyskuussa. Tuomion pitkittyminen saattoi pelastaa Kallen hengen. Ulkovaltojen puuttuminen vankien kohteluun elokuun lopulla pakotti lopettamaan silmittömän tappamisen. Mikä sai Hämeenkyrön Suojeluskunnan esikunnan antamaan näin tylyn arvion Vanhasta Vesmannista, ja suosittelemaan jopa hänen eliminoimistaan? Hän oli työväenyhdistyksen jäsen ja kantoi asetta, mutta oli tavallinen rivimies. Hän elätti perhettään tekemällä hevosen valjaiden luokkeja. Mäkitupalaisena metsää Kallella ei ollut aariakaan ja tarvisemansa tuomipuun rangat hän todennäkoisesti otti omin lupinsa isäntien metsästä.  Lähistöllä olevassa Isosaressa pidettiin kesäisin niinsanottua joutilasta karjaa. Kun elukoita syksyllä kerättiin, ja joku lammas puuttui, oli Vesmanni ensimmäisenä epäiltynä.

Valokuva 2. Wessmannin vapauspassi.

Kallen rispaantuneesta vapauspassista voi päätellä, että nöyryytys ei päättynyt  vapautukseen. Kallekin joutui ilmoittautumaan nimismiehelle kuukausittain vielä kolmen vuoden ajan. Virka-asioissa nimismiestä oli puhuteltava ”herra nimismieheksi.” Herroitteliko Kalle ilmoittautuessaan, ei ole tiedossani. Tarinaa tuntien, arvelen että ei nöyrtynyt.

Valokuva 3. Miehet ruokatunnilla.

Hammaren co:lla ei Vanhan Vesmannin kaltaisille miehille ollut töitä tarjolla. Siitä piti huolen isännöitsijä Fraser. Olihan hän  joutunut 1918 kapinallisten pidättämäksi ja vangituksikin. Sensijaan Uittoyhdistykselle Kallenkin työpanos kelpasi. Kuvassa ollaan sortteerausponttoolla, ja vietetään ruokatuntia. Kuvassa Vanha Vesmanni oikealla.  Taustalla on Urjaisten kylä. Rannalla sijaitsi myös  Kallen mäkitupalaismökki, joka oli tässä vaiheessa jo lunastettu itsenäiseksi.

Valokuva 4. Kostulan koulun opettajat Matti ja Helmi Lähteenmäki sekä oppilaat koulukuvassa (noin 1920).

Kostulan koulun opettajat ja oppilaat vuoden 1920 tienoilla.  Aloittaessani koulun 1943 Helmi Lähteenmäki oli kuollut 5 vuotta aikaisemmin ja Matti Lähteenmäki oli juuri jäänyt eläkkeelle. Kesällä 2018 90 vuotta täyttänyt Heikki Tiirikka oli koulun oppilas silloin, kun Helmi Lähteenmäki kuoli. Hänellä on vähän samansuuntaisia muistikuvia kuin Hilma Sirenillä. Tiirikka muistelee, että heidät oppilaat vietiin kunniavartioon opettajansa siunaustilaisuuteen. Tilaisuuden jälkeen palattiin koululle ja siellä tarjottiin  oppilaille rusinasoppaa.  Kotimatkalla tilaisuudessa itkuunpillahtaneet tytöt saivat kovan lumipalloryöpyn pojilta. Tiirikka on kirjoittanut järjestönsä eläkeläislehteen artikkelin näistä kokemuksistaan. Helmin puoliso Matti Lähteenmäki oli pidetty opettaja. Hänen mielestään yksi tärkeimmistä asioista, jopa koulumenestystä tärkeämpi, oli koulun menestyminen koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa. Koululuokassa muistankin olleen kaksi Arla Koskisen (o.s. Lehtosen) maalausta saavutetuista voitoista. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana Matti Lähteenmäki toimi 1937-1945. Kirjallista tuotantoa hänellä on mm.Hämeenkyrön suojeluskunnan historia (keräilyharvinaisuus) ja Muistelmia Hämeenkyrön kunnalliselämästä.  

Jutullani halusin valottaa yhden kyläkunnan tapahtumia kansalaissodan aiheuttamista ristiriidoista ja niiden selvittelystä. Osana olevaa muistitietoa toin Heikki Tiirikan omaan aikaamme ylettyvän muistitiedon. Hänen objektiivisuuttaan lisää vielä se, että hän kuului suojeluskunnan poikaosastoon, joten hän kuului joukkoon ME. Pois jätin oman äitini muistitiedot, koska ne suoranaisesti eivät liittyneet aiheeseen. Huomioitava on myös, ettei tuolloin opettajiksi pyrkiviltä vaadittu minkäänlaisia soveltuvuustestejä.