Malakias Costiander - kyröläissyntyinen koulumestari ja kirjamies

Malakias Costiander syntyi Hämeenkyrön Kostulassa 11.12.1815. Hänen isänsä oli Paaston tilan isäntä, lautamies Juho Juhonpoika Paasto ja äitinsä Anna Juhontytär. Hämeenkyrön kirkkoherra Friberg huomasi lukukinkereillä pojan lahjat ja toimitti Malakiaan 13-vuotiaana Porin ruotsalaiseen triviaalikouluun. Ajan tapaan koulupojalle annettiin uusi sukunimi. Malakiaasta tuli Costiander kotikylänsä Kostulan mukaan.

Porista Malakias siirtyi Turun kymnaasiin, josta hän valmistui ylioppilaaksi 1839. Hän ehti kirjoittautua yliopistoon päämääränään papin ura, ennen kuin lähti kesänviettoon kotiinsa Kostulaan. Hämeenkyrössä Malakias ennätti harjoitella pappisuraa varten niin saarnaamalla kotitalonsa suuresta koivusta kylän lapsille kuin oikeasta saarnastuolista Hämeenkyrön kirkossa. Syyspuolella 1839 hän sai nenäänsä kasvaimen, joka aiheutti puhevian. Papinurasta oli luovuttava, joten Malakias hakeutui ystävänsä Nurmijärven kappalaisen Tolpon kehotuksesta Nurmijärven koulumestariksi.

Koulumestarin palkkaus ja yhteiskunnallinen asema oli tuolloin kovin vaatimaton papistoon verrattuna. Costiander avioitui 1845 Ikaalisissa lasimestari Iisakki Ikalinin tyttären Edla Agathan kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joten Costianderin oli hankittava sivutuloja. Hän oli palovakuutusmies, erilaisten asiakirjojen laatija, huutokauppojen kirjuri ja kirkon arkiston muistiinpanojen laatija. Tuottoisin sivutyö oli todennäköisesti Nurmijärven lainajyvästön eli pitäjänmakasiinin hoitaminen. Se koitui lopulta myös Costianderin kohtaloksi. Hän käsitteli jyvästönhoitajana isojakin rahasummia, ja ollessaan matkalla Helsinkiin hakemaan kunnalle tulevia rahoja joutui hän ryöstömurhan uhriksi 1.1.1870. Murhaaja jäi rahoitta, sillä Costiander oli vasta matkalla hakemaan rahalähetystä.  Kaiken lisäksi tilintarkastuksen jälkeen luultiin hänen syyllistyneen kavallukseen. Tämä osoittautui erehdykseksi, mutta Costianderin leski oli jo ehditty häätää talostaan korvausten saamiseksi. Erehdyksen selvittyä leskelle alettiin maksaa eläkettä, mutta taloa hän ei saanut takaisin.

Koulumestarin työnsä Costiander hoiti tunnollisesti ja tuloksellisesti. Hän antoi uransa aikana opetusta 6877 oppilaalle. Piispantarkastuksissa todettiin toistuvasti seurakuntalaisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys kiitettäväksi. Costianderin ohella tästä kiitos lankesi seurakunnan kappalaiselle, J.F. Bergille. Tämä organisoi tehokkaan pyhäkoulujärjestelmän luomaan perustan pitäjänkoulun ja rippikoulujen opetukselle.

Tunnetuin Costianderin oppilaista oli Aleksis Kivi. Aleksis – tuolloin vielä Stenvall – pantiin 1841 kuusivuotiaana kahden veljensä kanssa Costianderin kouluun. Alkumenestys ei ollut hääppöinen, mutta 1845 Aleksis meni uudelleen koulumestarin oppiin paremmin tuloksin. Myöhemmin opettaja ja oppilas ehkä ystävystyivätkin, ainakin perimätiedon mukaan Kivi kävi tapaamassa Costianderia Nurmijärvellä loma-aikoina. Epäilemättä Kivi sai osaltaan Costianderilta innoitusta kirjalliseen toimintaansa, mahdollisesti neuvojakin ensimmäisiin kirjoitusyrityksiinsä. Lienee selvää, että Seitsemän veljeksen lukkarin piirteissä on enemmän tai vähemmän Costianderia.

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran

Malakias Costiander oli kiinnostunut kirjoittamisesta ja suomen kirjakielen kehittämisestä. Hän sommitteli jo lukioaikanaan heksametrimittaa käyttäen runoelman Jaakosta, Kyröskosken myllymiehestä. Runoelma oli ensimmäisiä suomenkielisiä heksametrirunoja. Costiander sai runoelmansa julkaistuksi 1845. J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä painettua vihkosta myytiin kahdeksan hopeakopeekan hinnalla. Minulle se maksoi 20 euroa helsinkiläisestä antikvariaatista ostettuna.

Costianderin teksti ansaitsee tulla nähtäväksi, siksi olen skannannut sen tähän parilla selityksellä lisättynä.

Fraktuura saattaa olla aluksi hankalaa luettavaksi, joten ”suomennettakoon tähän runoelma ensimmäinen kappale. Aluksi tekijä lainaa – kuin kykyjään epäillen – Kanteletarta: Piä pihti walkiata, Jotta lauloa näkisin.

Laskua talven kylmimmäll´ aikaa teki korpeen

Aurinkoinen; hän on joskus talvellakin kirkas.

Koski, Kyrösselkää huojentava, vahtona jyskyi

Uurrostansa, jok´ on kovapohjainen ja kivestä,

Syöpynyt, ettei syövy´ enää; mäki kohden puolen

Korkia vanhettuneita ja pitkiä kantava luppo-

Kuusia, joitten huippuihin tuo päivä säteensa

Viimeiset heittää, kun kalpi jo laksoja varjoo,

Kosket, erittäin suuret, ovat nähdäkseni jylhät;

Sentään hyödykkäät, saa taito ne vaan etehensä.

Myllyä yhdeksän käyttää Kyröskoskikin; niissä

Niissä käyvät vuorottain osamiehet jauhattamassa

Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.

Ensimmäisessä kappaleessa runoilija kuvaa tapahtumapaikan, Kyröskosken. Luppokuusilla Costiander tarkoitti koskirannan  vanhoja kuusia, joita näkyy myös Kyröskoskea kuvaavissa maalauksissa.

Seuraavaksi Costiander 8S. 4 - 5) esittelee päähenkilön, myllyyn osakasvuorollaan jauhattamaan tulevan talonpojan, Jaakon. ”Mies on woipa”, Jaako on uuttera isäntä, talonpoika parhaimmasta päästä. Se näkyy niin miehen kuin hevosen varusteissa. Sitten seuraa myllyn tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus, varsinkin uuni kuvataan yksityiskohtaisesti. Jaako kantaa myllyyn jauhettavat jyvät, joita on kolme tynnyriä (noin viisi hehtoa). Sen jälkeen hän pitää hyvän huolen hevosestaan.

Myllyn on rakentanut Jaakon isä, poika on uusinut myllyn oven ja merkinnyt siihen nimensä sekä vuosiluvun. Siihen ovat sitten muut osamiehet puukoillaan piirustaneet kuvia, joita tarkoin kuvataan. ”Näitä ja muitai´ viel”, toteaa runoilija lopuksi. Vielä muutkin lienevät olleet sopimatonta laatua. Sitten aloittaa Jaako jauhatustyön.

Yön kylmetessä Jaako sytyttää tulen uuniin ja valaisee myllyn päretulella. Paneepa myös puupiipun ”rohtoja täyteen” ja polttelee jauhamista valvoessaan. Costiander kehuu Jaakon ahkeruutta: talo on hyvin hoidettu, talven yli elätetään neljä hevosta, 12 nautaa ja vuohia sekä lampaita 20 kumpaakin lajia. Niinpä Jaako jauhattamisen ohessa käy tekemään haravan lapapuita, helpottihan puhdetyö hereillä pysymistäkin.

”Otawainen osoitti” puolenyön aikaa, ja Jaako tekee ”poltinnoralla” eli kuumennetulla raudalla reikiä haravanlapaan. Sitten yksitoikkoinen työ katkeaa äkilliseen hirmuiseen ääneen. ”Pe’losta sydän rinnassa wawahteli” Jaakollakin, kun ”Wuohen pöhötykseltä” ja ”kissan pitkälliseltä naukumukselta” kuulostanut ääni päättyi lopulta kovaan hekotukseen ja vihellykseen. Säikähtänyt Jaako aikoo ulos, mutta ovi lennähtää auki ja iskeytyy sitten kiinni. Pärekin on sammunut, mutta hiilloksen valossa Jaako näkee peikon nokimustine kasvoineen ja valkoisina kiiltävine hampaineen. Peikko tarttui käsin ulos aikovaa Jaakoa ”suolillensa” (vyötärölle) ja uhkaa heittää tämän myllyn vesireiän kautta Kyröskoskeen. Kauhistunut Jaako siunaa jo itsensä, mutta tointuu tekemään vastarintaa. Onhan hän otellut aiemmin karhun kanssa, lyönyt koivunrangalla varsansa kimppuun käynyttä otsoa ja lopuksi puukollaan kontion vatsan avannut ja saanut metsän kuninkaan hengiltä.

Peikko lupaa säästää Jaakon hengen, jos tämä luopuu hevosestaan ja viljoistaan. Jaako ei suostu, vaan haastaa peikon tappelukseen ryhtyen samalla kohentamaan tulta vastustajansa paremmin nähdäkseen. Silloin peikko tarttuu Jaakoon ja antaa hänelle korvapuustiin. Jaako kertoo peikolle peitonneensa viisi kimppuunsa hyökännyttä tappelunhaluista miestä Turun-matkallaan ”kieppiin talwitekoon”. Peikko käy silti kimppuun, mutta Jaakko kumauttaa tätä nyrkillänsä niin, että peikon ”tano-tuittunen” (tuohesta punottu lakki) lentää hiillokseen ja syttyy palamaan.

Palavan lakin valossa alkaa taisto tuima, ”kuin sonnia kaks kiukkuist” iskevät mies ja peikko yhteen. Taiston tiimellyksessä honkainen penkki halkeaa, kiuas romahtaa ja myllykin pysähtyy. Lopulta romahtaa peikko lattiaan niin, että ”myllystä perus lellahti ja melske´ taukosi”. Hirveä peikko harppaa ulos, pakenee ja kiljuu mennessään: ”ui polttaa, polttaa! raju mies, sinä poskeni poltit!” Jaako on äkännyt haravan lavan reikien polttamiseen käyttämänsä raudan hiilloksessa ja iskee sen umpimähkäisesti osuen peikon oikeaan poskeen. Ja näin päättyy runoelma:

”Ja tästäpä polttamisesta sano taru myllyn

Myöskin vielä nimelt´ olevan tänä päivänä ”Poltin”.”

Aiheensa puolesta Kostianderin runoelma on kansanperinteen kierrätystavaraa, peikkotarinoita on kerrottu iät ja ajat. Tarinassa nykypäivän näkökulmasta suorastaan kiusallisen nuhteeton ja uuttera sankari edustaa hyvää, ja ryöstöä yrittävä peikko kaikkea pahaa. Sankari joutuu pinnistämään voimansa äärimmilleen, mutta hyvä voittaa lopuksi.

Poltin mylly – tyypillinen Kyröskosken mylly

Costianderin kuvaus myllystä ja jauhatustapahtumasta on erittäin tarkka ja kansatieteellisestikin kiinnostava. Kyröskosken ensimmäiset myllyt rakennettiin ehkä 1400-luvulla, vaikka asiakirjatietoja niistä on vasta 1500-luvulta. Kruunu pani myllyt verolle 1885, tuolloin oli Kyröskoskessa neljä myllyä. Kyröskosken myllyissä oli runsaasti osakkaita: suurimpaan myllylahkoon kuului 11 kylää, joissa oli yhteensä nelisenkymmentä taloa. Jauhatuksessa noudatettiin jo tuolloin vuorojärjestystä: kullakin talolla oli tietty määrä vuorokausia eli öitä jauhattamista varten. Vuoro vaihtui illalla, näinhän kertoi Costianderkin runoelmansa alussa:

”Illalla alkaa vuoro ja toisena iltana loppuu;

Näin on vanhuudest´ ollut tapa, niin nykyjäänkin.”

Myllyt olivat Costianderin kuvaamia yksinkertaisia jalkamyllyjä, joissa vesi ohjattiin puukourun avulla pystysuoran puuakselin toiselle sivulle, jossa se osui akseliin kiinnitettyihin siipiin pannen ne ja samalla akselin pyörimään. Akselin yläpää pyöritti jauhinkivistä ylempää. Jauhojen karkeutta voitiin säätää kasvattamalla kivien välystä. Tämä hoidettiin kiilaamalla akselia ylöspäin. L-muotoinen kiilauslaite muistutti hahmoltaan ihmisen jalkaa. Siitä tuli nimitys jalkamylly. Sellainen oli myös jo 1585 toiminnassa ollut Kierikkalan mylly, jonka F.E. Sillanpää teki kuuluisaksi Myllykoluna. Myllykolussa jauhatettiin kirjailijamestarin sanoin vain ”syksyn kevään”, mutta Kyröskoskessa ei vedestä pulaa ollut. Myllyt toimivat yleensä vuoden ympäri.

Jalkamylly. Lähde: http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/maanjaot/voimakoneet.htm

Kyröskosken myllyilläkin oli vaikeutensa. Raju jäidenlähtö saattoi tempaista myllyn kokonaan paikaltaan tai vaurioittaa sitä. Vuonna 1744 pidetyssä katsastuksessa kerrottiin Alasen myllyn seinää vasten kasautuvan talvisin niin paksu jää, että joinain keväinä jäät olivat vieneet myllyn mennessään aiheuttaen aiempina vuosina yhteensä neljän henkilön kuoleman. Myllyt myös paloivat joskus, palo sai alkunsa liedestä tai pudonneesta valaisinpäreestä. Kirkkoherra Rubellius sai luvan 1678 rakentaa omalla kustannuksellaan sillan kosken yli, jotta Viljakkalan puolella olevien myllyjen osakkaat voisivat tarvittaessa jauhattaa jyvänsä hänen myllyssään. Viljakkalan puoleiset myllyt olivat näet olleet välillä seisauksissa vedenpuutteen tai liiallisten tulvien takia. Talvisin seinät jäätyivät ja kesäisin kosteina sammaloituivat, kertoi Costiander. Muutaman vuosikymmenen välein lahoavat myllyt oli joka tapauksessa uusittava.

Poltin mylly mainitaan tällä nimellä ainakin jo 1744, jolloin todettiin, että myllyä vastapäätä sijaitseva lähdesuoni täytti varsinkin talvisin myllyn vedellä ja jäällä. Katsastusmiehetkin joutuivat kulkemaan myllyyn nelinkontin. Keväisin taas valui viereiseltä hiekkamäeltä myllyyn niin paljon roskaa, ettei sitä voitu kevättulvien aikaan käyttää.

Ensimmäisen ratasmyllyn Kyröskoskeen rakennutti ehkä kirkkoherra Polviander 1780-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Kalkunmäen Mettä-Tiipiän isäntä Matti Matinpoika rakensi varmasti ratasmyllyn koskeen. Hän rakensi sen luvatta Sonnun talon maille, sinne teki mökkinsä myös hänen myllärinsä. Lopulta myllyä ei tarvinnut purkaa, koska sitä pidettiin tarpeellisena. Kyröskosken jalkamyllyjen osakkaat joutuivat nimittäin usein turvautumaan Tiipiän myllyyn, kun heidän omat myllynsä olivat epäkunnossa.  

Myllyjen omistussuhteet vaihtelivat. Myllyjä tuli lisää, niiden määrä kasvoi ajan mittaan neljästä yhdeksään. Myös kasvava torpparijoukko pääsi mukaan myllylahkoihin. Costianderin kotitalo oli 1700-luvun lopussa osakkaana Paskon myllyssä, mutta näyttää ilmeisesti sitten siirtyneen Poltin myllyn osakkaaksi. Paskon myllyn nimestä olisi ehkä ollutkin hankala laatia siveellisopettavaista runoelmaa.

”Seisahtaa kolmannen myllyn eteen hewosensa”, kertoo Costiander. Poltin mylly oli todellakin kolmantena Kyröskosken itärannalla, kuten maanmittari Gustaf Mohellin 1848 piirtämä  kartta osoittaa.

Kosken länsirannan myllyt: Ylinen, Keskinen, Poltti, Pasko, Häntähieru ja Tullimylly. Itärannan myllyt: Ylinen, Keskinen ja Alinen. Kartta Kansallisarkisto, Hämeenlinna.

Tullimylly maksoi kruunulle vuotuista veroa, se oli tarkoitettu kenen tahansa käytettäväksi maksua vastyaan. Muut myllyt olivat edelleen lahkomyllyinä lähinnä kotitarvemyllyjä, jotka maksoivat vähäisen veron tai oli vapautettu verosta kokonaan. Tullimyllyn lisäksi Ylinen oli ratasmylly, muut jalkamyllyjä.

Taiteilijat liikkuivat 1840-luvulla jo innokkaasti Kyröskoskea kuvaamassa. Costiander kirjoitti runoelmaansa 1830-luvulla, joten hänen kuvaamansa Poltin mylly lienee näkyvissä samassa asussa seuraavan vuosikymmenen piirroksissa ja tauluissa. Kuvissa ”kolmas mylly” tahtoi jäädä hieman kalliojyrkänteen taa, mutta erottuu toki.

 

Taidemaalari Pehr Adolf Kruskopf toimi Helsingin yliopiston piirustuksenopettajana 1830 – 1849. Kruskopf kuvasi  Kyröskosken, ilmeisesti 1846. Tämä laveerattu tussipiirros on Ateneumin kokoelmissa. Poltin mylly on kolmantena ylhäältä laskien.

 Magnus von Wright kävi 1846 tekemässä lyijykynäpiirroksen Kyröskoskesta.  von Wrightin alkuperäispiirroksen mukaan Saksassa kaiverrettiin ja painettiin litografia Topeliuksen teosta Finland framstäldt i teckningar varten. Poltin mylly jää hieman kuusen oksien katveeseen.

Werner Holmberg piirsi Kyröskosken 1857. Poltin myllystä näkyy katto.

Costianderin muu kirjallinen toiminta

Elias Lönnrot arvosteli Costienderin runoelman Litteraturbladetissa 1.7.1847. Hän referoi ensin teoksen juonen ja arvioi sitten Costianderin päätarkoituksena olleen suomenkielisen heksametrin kokeilu. Lönnrot arvioi tekijän onnistuneen tässä jokseenkin hyvin. Hän antoi esimerkkejä niin hyvin kuin huonommin muodostetuista säkeistä. Lopuksi hän huomautti, ettei Costianderin tapaan tulisi kirjoittaa vaampa, niinpä tai silloimpa, vaan vaanpa, niinpä, silloinpa. Olipa Costiander kirjoittanut jopa hiilustampa, po.hiilustanpa.

Suomettaressa Jaako Kyröskosken Poltissa kerran arvioitiin 20.7.1847, arvioijana ilmeisesti Antero Warelius otsikolla Kuusimittaisesta Runoudesta. Arvioija nosti esiin niin onnistuneita kuin vähemmän onnistuneita esimerkkejä Costianderin säkeistä. Lopuksi hän kehotti Costianderia ja muitakin asiaan innostuneita kehittämään edelleen suomenkielistä heksametriä.

Malakias Costiander hyväksyttiin 1848 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. Costiander toimi koulumestarin toimen ohella innokkaasti kääntäjänä, kirjoittajana ja avustajana. Hän julkaisi 1855 Suomi-aikakausilehdessä suomennoksen Runebergin Hirvenhiihtäjistä nimellä ”Hirven Ampujat Yhdeksässä Runomuksessa”. Näin alkoi suomennos:

Illallinen äskettäin oli töllin syötynä. Pöydän

Pitkän päässä näkyi jäännöksiä, haarussa kaljaa

Kolme vuotta myöhemmin Costiander julkaisi Suomessa otsikolla Virgilion Aineiaan Ensimmäinen Runomus ensimmäisen Vergiliuksen Aineiasin (Aeneasin) suomennoksen, joka käsitti teoksen ensimmäisen osan. Tuolloin vielä yliopistossa opiskellut suomalaisuusmies ja kulttuurivaikuttaja Julius Krohn oli käännöksen ”parannellen läpikäynyt”.

Costiander oli Lönnrotin apuna Suonen kasviston, Flora Fennica suomentamisessa. Työssä hän saattoi hyödyntää myös luonnontutkijantaipumuksiaan. Lönnrotin valtavan suomalais-ruotsalaisen sanakirjan aakkostustyö on myös Costianderin tekemä, samoin hän auttoi nurmijärveläissyntyistä tohtori Smalenia Raamatun suomentamisessa. Ilmeisesti saksan kielestä Costiander käänsi teoksen Ensimmäinen koulukirja 1861. Kaksi vuotta myöhemmin hän suomensi saksalaisen Berthold Auerbachin teoksen nimellä Juoseppi lumessa eli onnettomuus vaihtelehtaa onneksi. Kyröläinen kielitausta näkyy heti suomennoksen alkuriveillä: äiti on äite.

Costiander kirjoitti myös kielioppia ja lähetti SKS:lle käsikirjoituksen tutkielmaan Suomen suositus eli mietteitä suomalaiseen kielioppiin. Lisäksi hän kirjoitti hengellisiä lastenkirjasia. Costianderin runoja julkaistiin Kiia Kostisen nimellä. Tässä teemana yksinäisyys:

Linnut pienet piiskumasta,

Lakanneet on laulamasta,

Kukin käypi kumppalinsa,

Luoksi ratki rakkahansa.

Yksin mie täss illat istun,

Yksin yöni huokaelen:

Yksin ois hyvä eleä,

Kaksin maata kaunihimpi.

Lauleskelen laiha poika,

Pikessen kieltä pienilänt.

Laulan laittelemiani,

Virsiä vetämiäni,

Costianderin jälkimaine

Näyttää siltä, ettei Costiander ei ole saanut ansaitsemaansa asemaa suomenkielisen kirjallisuuden kehittäjänä. Lähinnä hänet muistetaan Aleksis Kiven opettajana, muut saavutukset ovat jääneet unholaan.  Costiander teki pääosan elämäntyöstään Nurmijärvellä. Siellä hänen mainettaan varjosti pitkään harhakäsitys lainajyvästön varojen kavaltamisesta. Costiander todettiin kuolemansa jälkeen syyttömäksi, mutta perättömiä epäilyjä jäi ilmaan. Nurmijärven museolla on joitain Malakias Costianderille kuuluneita tavaroita, kuten kirjoituspöytä, rihvelitaulu, kirja ja kirjoitusvälineet. Hänelle kuulunut talo on nykyään yhä olemassa Nurmijärvellä hautausmaata vastapäätä Aleksis Kiven tiellä. Talo on yksityisomistuksessa ja se on suojeltu rakennussuojelulailla.

Syntymäpitäjässään Hämeenkyrössä Costianderia ei tunneta kovin hyvin. Muistokivi hänelle on toki pystytty kotitalo Paaston läheisyyteen.

Malakias Costianderin muistokivi Hämeenkyrön Kostulassa. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin muistokiven teksti. Valokuva kirjoittajan.

Costianderin ensimmäisen teoksen pääosissa olivat Jaako ja peikon lisäksi Kyröskoski ja Poltin mylly. Poltin myllyn alapuolelle rakennettiin helmikuussa 1861 toimintansa aloittanut pumpulitehdas. Sen rinnalle rakennettiin puuhiomo 1872, ja 1878 aloitti toimintansa ensimmäinen paperikone. Samalla pumpulitehdas lakkautettiin. Laajeneva tuotanto tarvitsi lisää tilaa, joten 1904 tehdasyhtiö vuokrasi Ylisen, Paskon ja Poltin yhteismyllyt alueineen ja vesivoimineen 50 vuodeksi. Yhtiö hävitti myllyt ja rakensi niiden tilalle sähkövoimalla käyvän mylly, jossa entisten myllyjen omistajat saivat jauhattaa viljansa maksutta. Näin teollisuus syrjäytti talonpoikaisen koskivoiman hyödyntämisen.

G. Cardbergin kustantama valokuva Kyröskosken tehtaasta. Kuva lienee 1890-luvulta, tehdas on tässä vuoden 1889 tulipalon jälkeisessä asussaan. Poltin myllystä näkyy ilmeisesti katto. Kuva Museoviraston kokelmista Finnasta.

Tehdasyhtiö kahlitsi vähitellen Kyröskosken kuohunnan. Keväisin koski oli vielä usein valtoimenaan 1990-luvulle saakka. Tuolloin uusittiin perusteellisesti 1913 toimintansa aloittanut sähkövoimalaitos, ja juoksutukset loppuivat. Neljästi kesässä on järjestetty koskinäytös, jolloin vesi saa taas virrata vapaasti. Näytökset ovat keränneet yleisöä satamäärin.

Kyröskosken kuohuja vappuna 2014. Valokuva kirjoittajan.

Lähteitä

Kirjallisuus

Hämeenkyrön historia, osat I  (1983), II (1990) ja III (2003)

Jaako Kyröskosken Poltissa kerran. Malakias Kostjanterilta. Helsingissä J. E. Frenckellin ja Pojan tykönä, 1845

Kyröskosken kansalaisopiston sukututkimuspiirin julkaisu N:o 10. Kostula 1710 – 1864. Kyröskoski 1994

Hannu Syväoja: ”Hämehess’ on Hälläpyörä”. Mediapinta 2016. FT Syväoja käsittelee esseekokoelmansa nimiesseessä (s. 206 – 213) perusteellisesti Costianderin runoelman Jaako Kyröskosken Poltissa kerran.

Internet-lähteet

Nurmijärven kunnan sivuilla Costianderista: http://www.nurmijarvi.fi/vapaa-aika_ja_kulttuuri/museo/nurmijarven_historiaa/merkkihenkiloita_nurmijarven_historiasta/costiander

Muut nettilähteet olen pyrkinyt merkitsemään hyperlinkkeinä tekstiin.

Kyrön kuulu Käräjäkuusi

Kyröskoski pääsi Kalevalaan, kolmanteen runoon. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, esitteli tietojaan Väinämöiselle:

”Kolme on koskoa kovoa, kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:

Hämehess´ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;

ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Kyröskoski on kai aika yksimielisesti hyväksytty Hämeen Hälläpyöräksi. Kyrön Käräjäkuusta ei Kalevalassa mainita, mutta kansanrunokatkelmissa siihen viitataan kaukana Karjalassa saakka. Tosin seuraavassa Kiihtelysvaarassa 1895 muistiinmerkityssä runossa puhutaan hongasta:

”Kuulin kummat, näin immeet

Hämmeessä käyvessäni

Kyrön suaren honka kuatu..”

Toinenkin, Suojärvellä 1845 kirjattu kansanruno, näyttää viittaavan tänne:

”Annas tuosta riistan juosta,

Rahan karvan katkoella

Poikki Pohjolan joesta

Kanasaarten kainaloitse”

Juuri Kanaensaaren kainaloitse kuljettiin poikki Kyrösjoen (eli Pappilanjoen) Hämeenkyrön ja Pohjanmaan välistä ikivanhaa tietä. Se olikin ainoa maakuntia yhdistävä maantie aina 1600-luvulle saakka. Asiakirjojen perusteella tiedämme, että Käräjäkuusi on sijainnut Kanaensaaressa. Tosin nimitystä Käräjäkuusi ei asiakirjoissa käytetty. Oheisessa J. Hornborgin kartassa vuodelta 1768 puhuttiin vain” kuusesta, joka paikalla on muinoin seissyt” (hwarest fordom en gran stådt). Heikki Yrjönpoika Käkelä ja Heikki Yrjönpoika Heiska osoittivat kuusen paikan, sillä siitä oli vielä kanto jäljellä (hwaraf stubben ännu ses kunde).

Kartta on kopioitu Pentti Jokisen teoksesta Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982 (s. 12 -13.)

Tuokkolan isojakokartassa 1769 näkyy rajamerkki Kanaensaaren päässä. Kirkko on vanhalla paikallaan.

Kanaensaari oli selvästi vielä saari vuoden 1797 isojakokartassa. Kirkko on tässä jo nykyisellä paikallaan. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10448125

Suuri kuusi asiakirjoissa

Hornborgin kartta liittyi seurakunnan ja Tuokkolan rusthollin sitkeään maariitaan. Laamanninoikeuden määräyksestä syyskäräjillä 1768 kuultiin todistajia asian taustojen selvittämiseksi. Kantajana jutussa oli kirkkoherra Arvid Taulerus ja vastaajana Tuokkolan rusthollia hallinnut hovioikeuden auskultantti Gustav Sahlberg. Osapuolten todistajiksi haastamista henkilöistä osa ilmoittautui jääveiksi. Lopuksi oikeus kuuli seitsemää todistajaa, jotka varsin yksimielisesti selittivät, että Tuokkolan pellot ovat ulottuneet heidän muistinsa ajan aivan kirkkopihan aitaan saakka. Kiista koski lähinnä karttaan kirjaimilla e ja C merkittyjä maakappaleita Kirjaimen e osoittamalle alueelle olisi pitänyt rakentaa kellotapuli, mutta vähitellen alue oli muuttunut Tuokkolan pelloksi. C-kirjaimella merkitty Tuokkolan pelto sijoittui kirkon ja Kirkkojärven väliin. Se oli nykymitoissa noin 50 metriä pitkä, leveys toisella sivulla 23 metriä ja kapeammalla puolen 15 metriä. Alueen nurkassa oli kirjaimella d merkittynä entisen pitäjäntuvan tontti, jonka Tuokkolan aiemmat omistajat olivat ottaneet viljelykseen.

Pitäjäntupa oli siis aikanaan ollut omalla tontillaan, ei kirkkopihassa. Tämän vahvisti todistajista mm. vanha talonpoika Matti Antinpoika Raipalasta. Vastaaja Sahlberg yritti jäävätä 85-vuotiaan Matin tämän iän vuoksi, mutta oikeus piti todistajaa selväjärkisenä. Matti kertoi palvelleensa Tuokkolassa renkinä 15 vuotta ennen isovihaa. Tuolloin isäntänä oli jo 1720 edesmennyt nimismies Karl Hacks. Matti Antinpoika ei kysyttäessä muistanut Kanaensaaressa kasvaneen suurta kuusta. Hänen aikanaan siellä oli kasvanut pientä kuusikkoa. – Matti Antinpojasta siirtyi rengin tehtävistä Raipalan isännäksi 1722 -41. Sen jälkeen hän ikänsä vuoksi jätti isännän tehtävät vävylleen Heikki Sipinpojalle.

Yrjö Jaakonpoika Papunen oli 15 vuotta Matti Antinpoikaa nuorempi. Hän oli palvellut renkinä Tuokkolassa kahdeksan vuotta ja todisti talon peltojen ulottuneen kirkkomaahan saakka, vain vähän yli kyynärän (60 cm) väli erotti pellon kirkkomaan aidasta. Matti Antinpojalla ei ollut muistikuvaa pitäjäntuvasta eikä Kanaensaaren suuresta kuusesta.

Todistajista 45-vuotias itsellinen Yrjö Juhonpoika oli palvellut Tuokkolan edellistä isäntää Erik Litanderia. Yrjökin kertoi Tuokkolan peltojen ulottuneen kirkkopihan rajaan saakka. Lisäksi hänen äitipuolensa, 88-vuotiaana kuollut Marketta Yrjöntytär, oli kertonut näin olleen aiemminkin. Marketta oli myös kertonut kuulleensa pitäjäntuvasta ja Käräjäsaaren isosta kuusesta.

Muiden todistajien lausunnoista ei enempää selvinnyt. Käräjillä kyselty pitäjäntupa oli rakennettu noin 1630, ja sitä oli korjattu ainakin 1659 ja 1675 kirkonkassan varoilla. Yrjö Koskisen mukaa pitäjäntupa oli purettu jo ennen vuotta 1700.

Tässä pöytäkirjaa Matti Antinpojan todistuksesta. Matti kertoo, ettei hän tiedä Kanaensaaren suuresta kuusesta. (Widare frågades witnet om han den tiden sedt någon stor gren på Kanansari holme etc). Lähde http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400530

Oliko suuri kuusi Käräjäkuusi?

Kyrö oli järjestäytynyt muinaispitäjäksi ehkä jo 1100-luvulla, viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kyröläisille kristinusko oli jo tuttua, kun katolinen kirkko perusti tänne seurakunnan joskus 1260 – 1270 – luvuilla. Kirkko ja pappila rakennettiin entisen hiiden ja polttokalmiston tienoille, sillä vanhoja palvontapaikkoja ei voitu jättää kilpailemaan uuden uskonnon kanssa. Riitoja ja rikoksia käsiteltiin edelleen pitäjänkäräjillä, joista Hämeenkyrössäkin on merkkejä. Käräjäkuusi voisi olla muisto muinaisista kansanomaisista käräjistä, vaikka 1700-luvulla se tunnettiinkin lähinnä suurena kuusena, rajamerkkinä. Varhaisella keskiajalla pitäjänkäräjiä istuttiin usein kirkkojen läheisyydessä joko taivasalla tai niitä varten rakennetuissa pitäjäntuvissa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinteen jatkamisesta tai ainakin isäntien epävirallisista neuvonpidoista on säilynyt tietoja. Rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Syytä kieltoon olikin, sillä yhteisistä asioista piti tuolloin jo päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. Lähipitäjistä Vesilahdelta ja Pirkkalasta on tietoa 1500-luvun pitäjäntuvista, joten on mahdollista, että Kyrössäkin on sellainen ollut jo ennen noin 1630 rakennettua.

Kanaensaari liittyy myös tarinoita Hämeenkyrön kirkon paikan valinnasta. Yhden kertomuksen mukaan Untilan kylästä työnnettiin vesille tukki, joka Kyröskosken läpi ajauduttuaan pysähtyi Kanaensaaren rantaan. Siihen tehtiin kirkko. Toisen tarinan mukaan Kyrösselän pohjoispäästä laskettiin vesille hirsi, jolle oli aseteltu kana. Tuuli sitten kuljetti hirren kanoineen kosken kautta Kanaensaarelle, joka sai näin nimensäkin. Kanaensaari ei pienuutensa ja vetisyytensä vuoksi kelvannut kirkon paikaksi, mutta nämäkin tarinat kertovat paikan erityismerkityksestä. Saari lienee ollut pakanuuden aikainen pyhä paikka. Saaren pienuuden huomioon ottaen on pakanuuden aikainen hiisi tai kalmisto sijainnut mantereen puolella. Käräjäkuusikin on ollut eräänlainen opaste tai maamerkki. Käräjiä pidettiin vielä 1400-luvulla mantereen puolella joka avotaivaan alla tai myöhemmin kenties pitäjäntuvassa. ”Suuri kuusi” on asiakirjatietojen mukaan lahonnut ja kaatunut 1600-luvulla. Se on voinut siis kasvaa jo 1400 –luvulla ja erottua muista kuusista.  Puu saattoi siis olla hyvinkin Kyrön kuulu Käräjäkuusi.

Kanaensaari nykyään

Saarena Kanaensaari voi huonosti. Se ei nimittäin ole enää saari, kuten kartasta näkyy:

https://www.google.fi/maps/@61.6318353,23.195899,18z Vielä 1811 isojakokartassa Kanaensaari oli nimensä mukaisesti saari. Vuonna 1816 perustettu koskenperkausjohtokunta otti Siuronkosken perkaamisen kohteeksi hämeenkyröläisten aloitteesta. Vuosina 1818 - 1819 syvennettiin ylintä koskea niin,  että Kirkkojärven pinta aleni melkoisesti. Pitäjänkokous päätti 1823 jatkaa kosken perkaamista tulvien ehkäisemiseksi. Työ tehtiin 1824 - 25. Lopuksi Siuronkoskeen rakennettiin hirsinen pato vedenkorkeuden säätelemiseksi. Tässä vaiheessa Kanaensaaren saarielämä lopahti.

Koskenperkauksen seurauksena Tuokkolan kylän kylän vesijättömaat jaettiin 1852 talojen kesken. Jakoa kuvaavassa kartassa Kanaensaari oli osa kiinteää maata.

Tuokkolan kylän vesijättömaiden jako 1852.

Kartassa näkyvä maakappale 27 oli selitteen mukaan kivetöntä savimaata, ympäröivä maa (26) oli hyvätuottosta niittyä. Savimaa oli entinen Kanaensaari.

Kartoissa käytetään maakappaleesta nykyään nimeä Kanainsaari, mutta käytän nimeä Kanaensaari, jota myös Hämeenkyrön historian I osassa käytetään. 1700-luvun asiakirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Kanaensaari, Kanainsaari, Kanansaari ja Kanasaari. 

Lähteitä

Hämeenkyrön syyskäräjät 1768 (§ 120) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400526

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Pentti Jokinen: Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982. Saarijärvi 1982.

Kun Salomäen Kalle Raipalan torppariksi rupesi

Oheiseen kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en ole opettanut pariin vuosikymmeneen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä olen sitten pitkän aikaa ilahduttanut opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.

Kalle Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.

Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprea tai sanskriitti.

Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Luku- ja kirjoittamistaidottomana Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle.

Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Vihtori Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä.

Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin pitkästä aikaa – ensimmäinen kerta 27 vuoteen – Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen.

Kulttuurihistoriaa kontrahdista

Torpparikontrahti kertoo paljon aikansa yhteiskunnallisista oloista. Mutta se on myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava.  Torpparisopimuksen jäljennöksessä ei ole allekirjoituspäivää. Vuonna 1860 syntynyt Kaarle Salomäki mainitaan henkikirjassa Raipalan torpparina 1885 henkikirjassa, joten sopimus on tehty 1880-luvun alkupuolella. Kallen puolisona oli Maria, ja perhe kasvoi 1890 Niilo-pojalla. Kahdeksan vuotta myöhemmin syntyi tytär Sigrid eli Siikri. Siikri pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin. Koti ei ollut enää Salomäen torppa, siitä Kalle oli luopunut joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä. Vielä 1900 henkikirjaan hänet merkittiin torppariksi, mutta viisi vuotta myöhemmin Kalle perheineen oli merkitty irtolaisiksi Raipalan tilusten yhteyteen. Perhe asettui asumaan Hirvelään.

Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra...(1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.

Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, jopa Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu.  Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:

”Äijä otti pännän käteensä ja kriipusti, silmät vähän sirrillään ja suu hiukan kureessa, vitsaili siten jotain: kuinka se ja se herrakin oli sanonut hänen puumerkistään. Ja sill’aikaa kun minä hiukan juhlallisena taivistin paperia, katseli äijä matalasta akkunasta taivaan rantoja ja puheli:

–        Kyllä nykkin on koree ilma olevinansa, mutta saa nählä kuinka käy. Sais sitä nyt tän päivän eleh viä olla poutaa, on siä Putaalla niin pirusti luakoo…”

Sillanpää allekirjoitti Elämän ja auringon kustannussopimuksen 8.9.1916. Frans Emil Sillanpää ja Sigrid Maria Salomäki vihittiin avioliittoon Tampereella 11.9.1916 parin todistajan läsnä ollessa.

Taistelu Hirvelän torpasta

Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle oli Salomäessä kiistatta torppari, mutta siirryttyään Hirvelään hänen asemansa kävi epäselväksi. Henkikirjoissa hänet nimettiin irtolaiseksi, ja Raipalassa isännyyden ottanut Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omistamia. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.

Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Vähitellen tämän jälkeen Salomäki päätti ryhtyä hakemaan Hirvelää omakseen.

Syntyi ankara oikeustaisto, jossa vävy Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.

Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1927 Kalle kuoli.

Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.

Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan kylmenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija marssitti esiin Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala.

Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.

Ehkä tämä riittää yhdestä torpparisopimuksesta.

Lähteitä

Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.

Lasse Koskela: Katkotut sormet ja enkelin suru. Keuruu 1988.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888 – 1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2015.

Panu Rajala: Taistelu Hirvelän torpasta. Yhteiskunnallinen komedia. Hämeenkyrö 1987.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset, osat 4 - 5. Keuruu 1988.

Kohti joulukuun kuudetta

(Julkaistu Kyrön Joulussa 2016)

Milloin alettiin puhua itsenäisestä Suomesta Suomessa – ja Hämeenkyrössä? Itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä oli ymmärrettävästi tarve löytää itsenäiselle Suomen valtiolle juuret kaukaa menneisyydestä. Kansallinen historiankirjoitus katsoi menneisyyteen joulukuun kuudennen päivän muodostaman tirkistysluukun kautta. Itsenäistyminen oli vuosisataisen ellei vuosituhantisen vapaudenkaipuun luonnollinen lopputulos. Siihen päädyttiin Jumalan kaitsemana. Ruotsin valta katkaisi jo menneillään olleen kehityksen kohti suomalaista valtiota.  Kansallismielisessä historiankirjoituksessa nuijasota nostettiin suomalaisuuden symboliksi. Se esitettiin kernaasti suomalaisten nousuksi vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan. Historiantutkijoista Pentti Renvall käsitteli sotaa käänteisestä kansallismielisestä näkökulmasta: nuijasota oli henkisesti kehittymättömien Pohjois- ja Itä-Suomen talonpoikien hyökkäys aatelin johtamaa puoli-itsenäistä "Suomen valtiota" vastaan.

Todelliset ajatukset itsenäisestä Suomen valtiosta voitaneen viedä Yrjö Maunu Sprengtportenin tiliin. Tämä aikanaan Kustaa III:n vallankaappausta tukenut aatelismies ja upseeri joutui riitoihin kuninkaan  ja monen muunkin kanssa,  osittain varmasti hankalan ja äkkiväärän luonteensa takia. Sprengtporten erosi Ruotsi armeijan palveluksesta ja siirtyi 1787 Venäjän keisarinnan Katariina II:n palvelukseen vieden mukanaan kopiota Savon kartoista ja puolustussuunnitelmista. Hänen ajatuksenaan oli tehdä Suomesta itsenäinen puskurivaltio Ruotsin ja Venäjän väliin. Tätä Suomea sitten hallitsisi ja johtaisi Sprengtporten aatelitovereineen. Hän sai ajatuksilleen vähäistä kannatusta upseeriston ja muutamien Savon aatelismiesten keskuudesta. Sprengtporten osallistui Kustaan sotaan 1788 – 90 Venäjän puolella haavoittuen Porrassalmen taistelussa. Sodan jälkeen hän menetti Katariinan suosion, koska ei onnistunut taivuttelemaan suomalaisia suosiolliseksi ajatuksilleen.  Hetkeksi Spregtporten palasi vielä parrasvaloihin: hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi 1.12.1808. Hän ei enää saavuttanut suomalaisten suosiota, ja erosi siksi tehtävästään jo seuraavana vuonna. Viimeiset kymmenen vuottaan Sprengtporten vietti eläkkeellä ja unohdettuna Pietarissa.

Venäjään liitettynä Suomi sai autonomian. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää: Venäjällä ei tuohon aikaan ollut sellaista hallintokoneistoa, että valloitettuja alueita olisi voitu hallita Pietarista käsin. Uusia alueita hallittiin aina hyödyntäen paikallista yläluokkaa ja hallintorakenteita. Yllättävää oli autonomian laajuus ja se, miten taitavasti suomalainen yläluokka venytti autonomian rajoja entistä laajemmaksi. Puolan kapinoidessa Venäjää vastaa syveni Suomen autonomia. Oman lainsäädännön, valtiontalouden ja valtiopäivien lisäksi onnistuttiin hankkimaan oma rahayksikkö, markka. Ja lopulta 1878 Suomi sai jopa oman asevelvollisuuden ja armeijan, jonka tehtävä oli puolustaa nimenomaan Suomen aluetta.

Sortovuodet herättävät

Keisari Nikolai II:n julistama helmikuun manifesti 1899 aloitti sortokauden Suomessa. Venäjän kannalta kyse oli yleisvaltakunnallisten lakien ulottamisesta Suomeen, voitiin puhua yleisvaltakunnallistamisesta tai yhtenäistämispolitiikasta. Kyse oli kahden nationalismin yhteentörmäyksestä. Suomessa haluttiin säilyttää autonomiset oikeudet ja mielellään laajentaakin niitä. Venäläisnationalistit halusivat poistaa Suomen ja muidenkin autonomisten alueiden erityisoikeudet.

Suomalaiset koettivat vedota tsaariin kansalaisvaltuuskunnan Pietariin toimittaman Suuren adressin avulla. Pian kävi selväksi, ettei keisarin pää ollut käännettävissä. Suomalaisten oli ratkaistava suhtautumisensa Venäjään. Hämeenkyröläisille tutun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen johtama vanhasuomalaisten myöntyväisyyssuunta katsoi venäläistämistoimien vastustamisen mahdottomaksi: suurvaltana Venäjä voi joka tapauksessa alistaa Suomen. Tuli taipua, vaan ei taittua. Suomen kieltä ja suomalaisuutta oli suojeltava. Sortotoimet voisivat päättyä keisarin tai poliittisten suhteiden vaihtuessa. Nuorsuomalaisten ja ruotsalaisen puolueen muodostama perustuslaillinen rintama puolestaan luotti passiiviseen vastarintaan: virkamiehet eivät saaneet panna toimeen laittomina pidettyjä määräyksiä. Tämä johti pian perustuslaillisten virkamiesten erottamiseen ja korvaamiseen myöntyväisyyssuunnan kannattajilla. Jyrkimmät perustuslailliset katsoivat, että passiivinen vastarinta ei riitä. He muodostivat aktivistijoukon, joka hyväksyi väkivallan ja poliittiset murhat taistelukeinona sortoa vastaan.  Tunnetuin väkivallanteko oli Eugen Schaumanin suorittama Bobrikovin murha, josta tieto Hämeenkyröön saapui kesken Kyröskoskella järjestettyjen laulujuhlien. Tieto kirvoitti juhlakentälle kokoontuneen väkijoukon keskuudesta eläköönhuutoja.

Aktivistit muodostivat ensimmäisen ryhmän, joka asetti selkeästi tavoitteeksi Suomen itsenäisyyden. He eivät uskoneet, että suomalaisille keskeisten oikeuksien palauttaminen olisi mahdollista Venäjän yhteydessä. Aktivistien toiminnan pohjalta syntyi sitten ensimmäisen maailmansodan mahdollistamana jääkäriliike.

Uuden poliittisen voiman muodosti työväenliike. Vuonna 1899 perustettu Suomen Työväenpuolue muutti neljä vuotta myöhemmin Forssan kokouksessa nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi omaksuen samalla jyrkän marxilaisen sosialismin linjan. Rinnan puoluetoiminnan kanssa eteni työväestön ammatillinen järjestäytyminen. Maaseudun tilaton väki ja torpparit olivat Hämeenkyrössä jo 1890-luvulla ilmaisseet tyytymättömyytensä vallitseviin yhteiskunnallisiin oloihin. Aloite työväen järjestäytymiseen lähti kuitenkin Kyröskosken tehdasyhteisöstä. Hämeenkyrön Työväenyhdistyksen nimellä perustettu yhdistys muutti nimensä Kyröskosken Työväenyhdistykseksi ensimmäisessä kokouksessaan 1904. Työväenliikkeen varsinainen tavoite oli sosialismi, mutta käytännön toimina vaadittiin heti kahdeksan tunnin työpäivää sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.  Sortotoimiin sosialidemokraatit omaksuivat perustuslaillisen kannan.

Suuri adressi ja asevelvollisuuskysymys

Hämeenkyrössä yhdyttiin 1899 nopeasti keisarin helmikuun manifestia vastustavaan suureen adressin. Hämeenkyrön adressikokouksessa puhetta johti kunnallislautakunnan puheenjohtaja W. Iso-Kauppila ja sihteerinä toimi Kyröskosken kansakoulun opettaja Kustaa Paavola. Kunnan edustajaksi suurta adressia Pietariin viemään valittiin talollinen Kalle Tarri. Adressin allekirjoitti viikon kuluessa 1613 kyröläistä eli 31,8 % yli 15-vuotiaista. Talollisista mukaan lähti noin kaksi kolmesta, mutta torppareista ja mäkitupalaisista vain 17,9 %. Kyröskoskella adressiin panivat nimensä nähtävästi kaikki tehtaalaiset johdosta työläisiin, mutta vain noin kolmannes työmiesten vaimoista. Arvattavasti nimet kerättiin tehtaalla, joten vaimoista tavoitettiin vain osa.

Suuri adressi ei sortotoimia lopettanut. Vaikutusta ei ollut myöskään 1901 Hämeenkyrössäkin kerätyllä asevelvollisuusadressilla, jolla yritettiin saada keisari perumaan päätöksensä Suomen oman asevelvollisuusarmeija lakkauttamisesta ja liittämisestä Venäjän armeijaan. Mieltä lakia vastaan osoitettiin etukäteen suunnitellusti täälläkin: kun asevelvollisuuslaki kuulutettiin 1.9. Hämeenkyrön ja Viljakkalan kirkoissa, poistui kirkkokansa viimeistä kuulijaa myöten täyden hiljaisuuden vallitessa.

Asevelvollisuuslain perustuslailliset vastustajat perustivat salaisen kagaaliksi nimetyn järjestön, jonka päätehtävä oli kutsuntalakkojen aikaansaaminen ympäri maan. Kagaalin toiminta ulottui myös Hämeenkyröön. Sen paikallisena asiamiehenä toimi Osaran isäntä, maanviljelysneuvos A.G.Hildén. Hämeenkyrön propagandatoimintaa hoiti Kyröskosken tehtaan johtajisto, olihan yksi kagaalin Tampereen johtoryhmän jäsenistä tehtaan omistajiin kuulunut Gösta Sumelius. Talonpojiston johtomiehistä kagaalin toimintaan osallistuivat Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset Juho, Jeremias sekä Väinö. Tavoitteena oli mm. se, etteivät papit lukisi kutsuntakuulutuksia kirkossa, jolloin ne eivät saisi lainvoimaa.

Hämeenkyrössä myöntyvyyslinja oli kuitenkin hallitseva porvariston keskuudessa. Tähän oli osasyynä varmasti vanhasuomalaisten johtajan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen vaikutusvalta pitäjän johtomiehiin.  Niinpä kirkkoherra Juho Ilvonen ja muut papit lukivat kutsuntailmoitukset kirkossa pohtimatta niiden lainmukaisuutta, ja suurin osa asevelvollisista osallistui kutsuntoihin. Myös nimismies Väinö Nyström ja suuri osa talollisista lukeutui vanhasuomalaisten kannattajiin. Ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies) vastusti aluksi kutsuntoja, mutta sittemmin Laitilan maisterina tunnettu Eero käänsi kelkkansa setänsä Yrjö-Koskisen vakuutettua hänet siitä, että suvun perinteet vaativat osallistumista kutsuntoihin.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen 1890-luvulla kuvattuna. Museiviraton kokoekmat, kuva löytyy Finnasta.

Ensimmäinen sortokausi päättyi loppuvuodesta 1905 Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Venäjällä syntynyt suurlakko levisi Suomeen ja Hämeenkyröönkin. Kyröskoskella pantiin tehdas seisomaan ja ”kaikki maantiemiehiä myöten olivat lakossa”, kuten työmies Väinö Aalto myöhemmin muisteli. Kyröskoskella pidettiin luultavasti työväenyhdistyksen aloitteesta kansalaiskokous, jossa vaadittiin mm. myöntyvyysmiehistä koostuneen senaatin eroamista ja väliaikaisen, isänmaallisista miehistä koostuvan, asettamista sen tilalle. Myös nelisäätyisistä valtiopäivistä tuli luopua, niiden tilalle tuli saada yksikamarinen eduskunta. Viikon kestänyt suurlakko tuotti tuloksen: keisari perui helmikuun manifestin ja kaikki sen perusteella tehdyt Suomen autonomiaa loukanneet määräykset.

Nämä valtiolliset kysymykset kiinnostivat pitäjän säätyläistöä, johtavaa talonpojistoa ja työväestön valveutuneimpia edustajia. Heidän kauttaan melkoinen osa pitäjän väestöstä sai ainakin jonkinlaisen käsityksen ajan suurista poliittisista kysymyksistä. Mutta eivät kaikki.  Sillanpää tiivistää Hurskaassa kurjuudessa yhden katsannon sortovuosien kokemiseen:

”Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansalliseen kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet”.

Eduskuntauudistuksesta toiseen sortokauteen

Suomen vanhaa nelisäätyistä valtiopäivälaitosta voi pitää 1900-luvun alun Euroopassa jopa maanosan vanhanaikaisimpana. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja yksikamariseen eduskuntaan perustunut radikaali uudistus teki Suomen kansanedustuslaitoksesta maailman moderneimman ja demokraattisimman. Uudistus tuskin olisi ollut mahdollinen ilman taustalla väijyvää venäläistämisen uhkaa. Etuoikeutetuimmat – aateli, papisto ja ruotsinkieliset – luopuivat asemistaan, koska kansa oli pidettävä yhtenäisenä mahdollisten uusien sortotoimien varalta.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Vaalien tulos oli murskavoitto sosialidemokraateille, jotka saivat 80 kansanedustajaa vaaleissa. Hämeenkyrössä puolue korjasi 66,1 % äänistä. Hämeenkyröön oli ennätetty perustaa 12 työväenyhdistystä, joiden voimin vaalityötä saatettiin harjoittaa. Ennen itsenäistymistä järjestettiin kahdeksat eduskuntavaalit, sillä keisari käytti valtaoikeuksiaan ja hajotti eduskunnan peräti neljästi. Sosialidemokraattien ääniosuus Hämeenkyrössä ylitti aina 60 % ja oli ylimmillään 1916 vaaleissa 68,7 %.  Hämeenkyröläinen Pakkasen kartanon torppari Frans Mustasilta valittiin eduskuntaan 1913 vaaleissa puolueen listoilta.

Vanhasuomalaisen puolueen paikallisosasto perustettiin Hämeenkyröön 1905. Sen puheenjohtajan toimi kirkkoherra Johan Henrik Ilvonen. Sihteerikin oli pappismies, kappalainen Kaarlo Töyry.  Vanhasuomalaiset ottivat ohjelmaansa jo 1906 mm. torpparien ja mäkitupalaisten sekä työväestön aseman parantamisen. Puolue menestyikin oikeistopuolueista parhaiten. Vanhasuomalaiset saivat eduskuntaan 59 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä puolue sai 24,6 % äänistä. Vanhasuomalaisiin kuulunut pitäjän nimismies Väinö Nyström valittiin kansanedustajaksi 1909 vaaleissa.

Nuorsuomalainen yhdistys perustettiin Hämeenkyröön kauppias D.A. Lehtosen ja Vihtori Lehtosen johdolla. Nuorsuomalaisten menestys vaaleissa jäi vaatimattomaksi, se sai vain 26 kansanedustajaa. Hämeenkyrössä äänisaalis oli 6 prosenttia. Puolueen toiminta ja kannatus Hämeenkyrössä jäi vähäiseksi, syynä siihen oli kai osaltaan toiminnan Helsinki-keskeisyys: paikallisia ja sosiaalisia ongelmia tärkeämpi oli Suomen suhde Venäjän ja tiukkojen laillisuusperiaatteiden noudattaminen. Nuorsuomalaisten kannattajat saivat kuitenkin käsiinsä nuorisoseuratoiminnan, josta suivaantuneina vanhasuomalaiset ryhtyivät rakennuttamaan omaa toimitaloa, Suomelaa. Urakoitsija jätettyä työn kesken vuokrasi paikallisosasto talosta huoneita Hämeenkyrön Säästöpankille ja myi sille lopulta koko rakennuksen.

Vanhasuomalaisten varovainen linja hallitsi Hämeenkyrön säätyläisten ja talonpoikien keskuudessa. Tämä vaikutti siihen, että aktivismi ei saanut kannatusta pitäjässä. Siten jääkäreiksikään ei lähdetty Hämeenkyröstä.

Kun keisari oli saanut vakiinnutettua valtansa Venäjällä, alkoi toinen sortokausi alkoi Suomessa 1908. Suomalaiset joutuivat katsomaan oikeuksiensa asteittaista karsimista. Virkakuntaa venäläistettiin ja yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ulotettiin Suomeen. Suomen täydellinen venäläistämisohjelma jäi 1914 alkaneen maailmansodan vuoksi toteuttamatta. Mutta sota toi tietysti mukanaan kansalaisoikeuksien minimoimisen ja sensuurin.

Suomen talous ei sodan alkuaikoina joutunut vaikeuksiin. Venäjän sotatarviketilaukset ja linnoitustyöt estivät laajamittaisen työttömyyden. Hämeenkyröstäkin lähdettiin näihin ns. vallitöihin. Lähimmät työmaat löytyivät Pispalan ja Pitkäniemen suunnalta. Maailmansota kuitenkin paljasti Suomen riippuvuuden viljantuonnista. Elintarvikkeiden hintojen nousu ja suoranainen puute johti jo 1916 säännöstelytoimien ja teuraskarjan pakko-ottoihin. Vuoden 1917 alussa Hämeenkyrön elintarvikehuolto oli jo vaikeuksissa. Helmikuussa perustettiin Kyröskosken asukkaiden vaatimuksesta kuntaan elintarvikelautakunta vastaamaan erityisesti tehdastaajaman ja kirkonkylän ruokapulaan.

Maaliskuu kaiken muuttaa

Venäjällä nopeasti edennyt maaliskuun vallankumous johti keisarin vallasta luopumiseen 16.3. Uusi väliaikainen hallitus kumosi 20.3. kaikki Suomen perustuslakien vastaiset lait ja asetukset. Kyrön Sanomat julkaisi 23.3. manifestin kokonaisuudessaan ja selosti laajasti muitakin vallankumoukseen liittyviä tapahtumia. Lehden pakinoitsija Eero Alpi oli lähtenyt näytelmäkiertueelle, ja hänen sijallaan pakinoi nimimerkki v.t. sarvi eli Frans Emil Sillanpää. Ajankohtaisten tapahtumien vuoksi pakina jäi tavallista lyhyemmäksi. ”Tila ei anna myöten minun nyt laverrella”, kirjasi Sillanpää. Vallanvaihtoa Sillanpää ennätti kommentoida muistuttamalla vanhan ukon papinvaalikommentista: ”Pappi on valittu – paista akka toinenkin silakka.”

Kyrön Sanomat kertoi laajasti Venäjän maaliskuun vallankumouksesta. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Viikkoa myöhemmin vietettiin Kyröskosken Seurahuoneella vallankumouksen uhrien muistojuhlaa, josta Kyrön Sanomat kertoi 6.4. ilmestyneessä numerossaan. Seurahuone oli aistikkaasti kukilla koristettu. Juhla alkoi Kyröskosken jousiorkesterin soitolla. Insinööri Rafael Fraser käsitteli avauspuheessaan päivän merkitystä, ja neiti Anna Alho lausui runon. Opettaja Matti Lähteenmäki puhui kansamme sivistyselämästä ja teknikko M. Alho taas kertoi Suomen uudestaan koittavasta vapaudesta. Välillä laulettiin isänmaallisia lauluja, ja juhla päätettiin seisaaltaan laulettuun Maamme-lauluun. Juhla jätti mielii ”pysywäisen muiston”.

Seurahuoneella ei tehtaan työväkeä näkynyt. Työväki läksi Kyröskosken työväentalolta kahtena osastona lippuineen kohti kirkonkylää viettämään omaa muistojuhlaansa.. Matkalla kulkueeseen yhtyi muista kylistä saapuvia työväenyhdistysten joukkoja. Kirkonkylässä työväenyhdistykset juhlivat Nuorisoseuran talolla, jonne arvioitiin kokoontuneen 1500 henkeä. Työväenyhdistysten juhlaan kuului yhteislaulun, puheiden, runojen ja kertomusten lisäksi ajankohtaisten poliittisten kysymysten käsittely. Yleisten sosialidemokraattien vaatimusten tukemisen lisäksi nimismieheltä ja poliisilta vaadittiin, että heidän on takavarikoitava elintarvikepulan vuoksi kaikki kunnasta löytyvät viljavarastot sekä ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin salapolton, kapakoiden ja porttoloiden hävittämiseksi.  Kyrön Sanomat ei työväen kokouksesta raportoinut, siitä kiinnostuneet saivat lukea tapauksesta tamperelaisesta Kansan Lehdestä, joka oli Työmiehen ohella tärkein tänne levinneistä työväenlehdistä.

Lippukiista

Kyrön Sanomat kuvauksen mukaan pitäjässä vietettiin vallankumouksen uhrien muistojuhla – kuten muuallakin maassa – sangen perusteellisin toimin.

”Juhlapäivänä – perjantaina – oliwat pitäjämme kaikki työt seisauksissa, tehdaslaitokset ja myymälät suljettuina ja kaikilla kouluilla oli lupa. Yleisten ja yksityisten rakennusten katoille oli kohotettu lippu puolitankoon – useimmissa taloissa punainen, kuten oli asianmukaista ja toiwomuksena lausuttu.”

Osa kirkonkylän herrasväestä ei halunnut punalippuja käyttää, vaan veti salkoihinsa siniristilipun. Tämä ei jäänyt huomaamatta Nuorisoseuran talolle kokoontuneelta työväeltä.  Kokouksessa valittiin komitea, jonka tehtäväksi tuli mennä puhuttamaan herroja, ja vaatimaan heitä käyttämään punalippua. Kyrön Sanomissa 6.4. nuorsuomalaisiin kuulunut ja heidän kansanedustajaehdokkaanakin 1908 ollut kunnanlääkäri J.H. Vuorinen protestoi siniristilipun puolesta. Hän kertoi nuoruus- ja opiskeluaikansa vuosina suomalaisuusaatteen puolesta taistelleena tottuneensa käyttämään siniristilippua.

”Siihen aikaan tuli siniwalkoinen lippu suomalaisuuden merkiksi ja sen wärit Suomen kansalliswäreiksi. Minäkin nuoruuden innolla kiinnyin sekä suomalaisuuden asiaan, että siniwalkoiseen lippuun ja heti mieheksi tultuani sen itselleni hankin. …Onko todellakin Suomen kansa jo nykyään hylännyt siniwalkoisen lipun ja unhoittanut sen merkityksen, ettei se tuollaisena suurena wapauden ja rauhan juhlana siedä edes silmäinsä edessä nähdä sitä liehumassa, waan waatii sen heti raastamaan alas.”

J.H. Vuorinen esitti kantansa lippukiistassa Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Tämän lippuepisodin Sillanpää sovitti mukaan Hurskaaseen kurjuuteen. Kirkonkylään matkaava Toivolan Juha komennetaan kyröskoskelaisten marssirivistöön. Näin hän saapui Nuorisoseuralla pidettävän kokoukseen. Ärtyneenä siitä, miten hänet on marssirivistöön komennettu, käytti Juha kokouksessa elämänsä ensimmäisen puheenvuoron lippuasiaa käsiteltäessä. Juhan puheenvuoro oli lyhyt, eikä edes käsitellyt lippuasiaa. Puheen seurauksena hänet valittiin kuitenkin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippujen poistamista. Komitean jäsenenä Juha innostui sanomaan sanansa herroillekin, jotka jälkikäteen tapauksesta jutellessaan sanoivat:

– Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika riesa oli.

Tässä tilanteessa Toivolan Juha ”varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti”.

Kiristyvät suhteet

Maaliskuun jälkeen yhteiskunnalliset suhteet kiristyivät edelleen niin koko maan mitassa kuin Hämeenkyrössäkin. Kevään maatalouslakoilla maaseudun työväki ajoi kahdeksan tunnin työpäivää. Kesken kiireisimpien kevättöiden pidetty lakko saatiin loppumaan 25.5. paikallisella työehtosopimuksella, joka toteutti lakkolaisten vaatimukset. Lakon aikana nähtiin meijerillä välikohtaus, joka onneksi rajoittui kiivaaksi sanasodaksi lakkolaisten ja talonisäntien välillä.

Yhteiskunnallisten suhteiden kiristymistä yksi taustatekijä oli yltyvä elintarvikepula. Venäjältä oli saatu sotavuosina 60 % Suomen leipäviljasta; nyt päättyi viljan tuonti sieltä kokonaan. 

Kunnallislautakunta ja elintarvikelautakunta organisoivat vapunaattona tarkastuksen, jossa kierrettiin tutkimassa pitäjän vilja-aitat ja perunakuopat. Tutkimuksen tulos oli tyly: viljavarastot syötäisiin loppuun elokuun puoliväliin mennessä. Monilla leipä loppui jo ennen juhannusta. F.E. Sillanpää kuvaili 22.6. Kyrön Sanomissa, miten hänen kotikylässään kulki jo keväällä epätoivoisia miehiä, jotka olisivat ostaneet viljaa kalliilla, jos vain talolliset olisivat sitä suostuneet myymään. Jo toukokuussa Sillanpää näki pakinassaan nälän uhkatekijänä ja suuntasi sanansa kaikille kyröläisille: ”Se kansalainen, joka nälän maata uhatessa säilyttää omaatuntoansa rahakukkarossaan, tekee isänmaallisen ja siveellisen rikoksen, kuuluipa hän sitten mihin kansalaisryhmään tahansa.”

Kesän kuluessa Hämeenkyrön elintarvikelautakunta toteutti hallituksen määräyksiin perustuvan viljan myynnin valvonnan. Samalla säännösteltiin voi, sokeri ja juusto. Niitä myytiin vain ostokortteja vastaan. Vähävaraisia jouduttiin lisäksi avustamaan voin, juuston ja maidon saannissa.

Kesän kuluessa synkistyivät syksynkin näkymät, sillä kylmyys ja kuivuus vikuuttivat viljaa paitsi Hämeenkyrössä myös muualla Suomessa. Hämeenkyrössä perustetun elintarvikelautakunnan ja kunnallislautakunnan välisen työnjaon ja valtuuksien epäselvyys vaikeutti osaltaan huoltotoimia. Suurempi hankaloittava tekijä oli kuitenkin alati kärjistyvä yhteiskunnallinen tilanne. Maanviljelijät perustivat Hämeenkyrön Maataloustuottajat yhdistyksen valvoakseen etujaan säännöstelyolosuhteissa. He viittasivat kernaasti kevään maatalouslakkoihin väittäen niiden pahentaneen viljapulaa. Kuluttajat taas uskoivat maanviljelijöiden salaavan osan viljastaan odotellessaan hintojen nousua ja myyvän elintarvikkeita salakaupassa.

Maassa olevien kurittomien venäläissotilaiden ja levottoman ilmapiirin vuoksi Hämeenkyrössäkin heräsi ajatus paikallisen suojelukaartin perustamisesta. Sortovuosina ja niiden jälkeenkin työväen johtomiehiin yhteyttä pitänyt Jalmari Raipala uskoi vielä mahdollisuuteen perustaa työväen ja porvariston yhteinen kaarti järjestystä valvomaan. Useimmat pitäjän työväenyhdistykset suhtautuivat aloitteeseen kielteisesti. Raipalan yrittäessä esitellä asiaa 28.8. työväenyhdistysten kokouksessa Kurjenmäellä, huudettiin hänet esityksineen alas sellaisella voimalla, että hän katsoi parhaaksi poistua paikalta hyvin nopeasti seuranaan olleiden Jalmari Helon ja Väinö Tuokkolan kanssa. Hämeenkyrön Suojeluskunta perustettiin sitten Lintolassa Raipalan johdolla 15.9. porvarillisin voimin. Työväen puolella järjestäytyminen sujui hitaammin. Ensimmäinen kaarti perustettiin tiettävästi 28.10. Kyröskoskella.

Kesällä Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Oikeistopuolueet hyväksyivät toimenpiteen, koska arvioivat voitattavansa eduskuntavaalit. Niin kävikin lokakuussa pidetyissä vaaleissa. Sosialidemokraatit olivat luonnollisesti katkeria vaalitappiostaan.

Venäjällä vanhan ajanlaskun mukaan nimetty lokakuun vallankumous alkoi 7.11. Lenin johtamat bolsevikit kaappasivat vallan käsiinsä. Suomessa tapahtumat johtivat sosialidemokraattien organisoimaan suurlakkoon14.11. Se levisi Hämeenkyröön seuraavana aamuna. Kyröskosken paperitehdas pysäytettiin, puhelinkeskukset miehitettiin ja paperitehtaan virkailijoilta ja järjestysmiehiltä takavarikoitiin aseet. Kolme päivää myöhemmin Siuron ja Hämeenkyrön punakaartilaiset riisuivat aseista Lintolaan kokoontuneen Hämeenkyrön Suojeluskunnan. Samana päivänä Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto Helsingissä päätti lopettaa lakon eduskunnan hyväksyttyä 8 tunnin työpäivän sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden taanneen uuden kunnallislain.

Kyrön Sanomat oli toukokuussa ilmoittanut olevansa ”jyrkästi puolueeton lehti”. Työväestön puolella tämä puolueettomuus ei tyydyttänyt. Lehden suurlakkoa Kyröskoskella koskevaan kirjoitukseen vaati Hämeenkyrön järjestyskaartin johtava toimikunta oikaisun. ”Kyrönsanomain herrat toimittajat näkewät ainoastaan herrain porwarien levottomuuden. Mutta eiwät näe työläisten lewollisuutta, mikä on suurin silloin kun ei tehdä työtä.” Lopuksi toimikunta vaati kirjoituksen julkaisemista uhaten muussa tapauksessa estävänsä lehden julkaisemisen.

Hämeenkyrön järjestyskaarti vaati kovasanaisessti kirjoituksensa julkaistavaksi Kyrön Sanomissa. Kuva lehdestä otettu Hämeenkyrön Sanomien arkistossa.

Sillanpään pakinat lehdessä saivat syksyn mittaan entistä vakavampia ja pessimistisempiäkin sävyjä. Suurlakon jälkitunnelmissa pakinassa Polttavia kysymyksiä hän spekuloi tulevaa:

”Saa nähdä kummallako kapitalistien ja työläisten välit selvitetään, rymäkällä vai järjellä. Se riippuu niin monista asioista. Niin moni isäntä on aikojen kuluessa ollut häpeemätön torpparilleen ja moni emäntä häpeemätön piialleen. Niin moni työläinen on ollut häpeemätön isännälleen. Eikä mikään noista häpeämättömyyksistä huku olemattomiin vaan tulee esiin kolmannessa ja neljännessä polvessa.”

Itsenäisyysjulistus jäi vähälle huomiolle

Eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi 6.12.1917 äänin 100 – 88. Oppositiossa olleet sosialidemokraatit äänestivät porvarillisen senaatin esitystä vastaan, koska olisivat halunneet itsenäisyyden toteutuvan Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallituksen kansaa neuvotellen. Hämeenkyrössä ei itsenäisyysjulistus juuri huomiota herättänyt. Kyrön Sanomissa kerrottiin 7.12., että senaatti on kolme päivää aiemmin esittänyt eduskunnalle Suomen julistamista itsenäiseksi. Itsenäisyyden hyväksyminen eduskunnassa ei tähän numeroon luonnollisesti ennättänyt. Sen sijaan lehti kertoi, miten maanviljelijä Vuorenmaan taloon Oksalammilla oli yritetty murtautua ja miten kaksi sarkkilalaista työmiestä oli pidätetty syyllisinä aseelliseen ryöstöön maanviljelijä Jalmari Rautajoen talossa Muotialassa. Muotialan Turvalan aitasta taas oli varastettu 15 hehtolitraa viljaa kairaamalla lattiaan reikä ja valuttamalla jyvät siitä säkkeihin.

Viikon kuluttua lehti noteerasi tapauksen mm. siteeraamalla laajasti Helsingin Sanomia: ”Maailmanhistoria tuskin osoittaa yhtään esimerkkiä siitä, että sorrettu kansa itsenäiseksi julistautuessansa olisi ilmaissut niin vähän riemun tunteita kuin Suomen kansan kohdalla.” Itsenäisyyttä ei sen kummemmin juhlittu Hämeenkyrössäkään. Ihmisten mieliä kalvoivat yhä syvenevät yhteiskunnalliset ristiriidat ja jyrkentyvät asenteet. Edessä aukeava vuosi oli alkamassa pahojen aavistusten vallassa. Työttömyys, elintarvikepula ja epätietoisuus tulevasta täyttivät ihmisten mielen itsenäisyyden juhlinnan sijasta. Oltiin matkalla kohti kansallista onnettomuutta, sisällissotaa.

Joulukuun kuudes juhlapäiväksi

Suomessa käytiin 1918 verinen sisällissota ja sen jatkeeksi vielä valtiomuototaistelu monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeistossa ajateltiin Suomen irtautuneen Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja itsenäisyyttä haluttiin juhlia valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää.

Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa. Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi ja 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.

Itsenäisyyden alkuaikoina itsenäisyyspäivä oli selvästi oikeistolainen juhla. Jo 1930-luvulla sosialidemokraatit alkoivat kiinnittyä mukaan juhlamenoihin. Sotien jälkeen mukaa päivän juhlintaa tuli sotien ja sodassa kaatuneiden muistaminen. Itsenäisyyspäivästä kehkeytyi Suomessa valtiojohtoinen ja hyvin vakavamielinen juhla.

Itsenäisyyspäivän vieton ovat vakiintuneet vuosikymmenien mittaan. Valtakunnalliset tilaisuudet toistetaan pienimuotoisempina lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Lipunnostot, juhlajumalanpalvelukset, seppeleenlaskut sankarihautausmaille kunniavartioineen, kunnan järjestämä itsenäisyysjuhla ja kynttilöiden poltto ovat pitkäaikaista perinnettä. Kunniamerkkejä jaetaan, puolustusvoimien paraatia seurataan ja itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa taitaa kerätä vieläkin lähes puolet kansasta vastaanotinten ääreen. Ja silloin tällöin uudempia traditioitakin syntyy: Laineen Tuntematon sotilas on nähty kuvaruudussa itsenäisyyspäivänä vuodesta 2000 lähtien.

Mitä merkitsee itsenäisyyspäivä kyröläisille nyt? Varmasti paljon enemmän kuin 1917.  Mutta mitään yhtenäistä kyröläistä merkitystä emme joulukuun kuudennelle löydä. Joillekin liittyminen Euroopan unioniin merkitsi itsenäisyyden menettämistä. He ehkä viettäisivät kansallispäivää itsenäisyyspäivän sijaan. Mikä on siirtolaisten ja pakolaisten asema itsenäisessä Suomessa? Miten vastaamme taas kiristyvään sotilaspoliittiseen tilanteeseen: liittoutumalla vai pysymällä omillemme? Tällaiset itsenäisyyden luonteeseen ja tulkintaan liittyvät kysymykset leijuvat traditioon nojaavan yhtenäisen itsenäisyyspäivän vieton taustalla.

Lähteet

Raimo Ijäs: 70 vuotta työväenliikettä Hämeenkyrön pitäjässä. Kyröskosken Työväenyhdistys ry, 1974.  

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset 2. Keuruu 1988

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4  Luettu 2.5.2016.