Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

I. K. Inha matkusti ensi kertaa Pielisen vesistöön aikaisin alkukesästä. Hän lähti matkaan ensimmäisellä sinä kesänä Savonlinnasta Joensuuhun yrittäneellä laivalla. Oli jo kesäkuu, mutta jäiden pelättiin vielä vaikeuttavan matkantekoa. Laiva lähti ani varhain aamulla matkaan, mutta jokunen tunti myöhemmin Inha heräsi karkeaan rohinaan: jää pysäytti laivan. Oltiin Haukivedellä lämpimässä auringonpaisteessa, mutta jäälautat estivät kulun. Kivisillä selkäsaarilla koivut olivat vasta puhkeamassa lehteen.

Mantereella oli jo täysi lehti puissa, ja Etelä-Saimaa lainehti kauttaaltaan avoimena. Kesän viivästyminen ei siis johtunut siitä, että olisi oltu paljon pohjoisempana. Haukivesi vain oli niin laaja, että jäiden sulaminen otti aikansa. Inha totesikin tämän luonnonilmiön osoittavan konkreettisesti Itä-Suomen vesistöjen laajuuden.

Syntyneessä tilanteessa Inha saattoi tarjota apua laivan kapteenille. Hän oli seurannut edellisenä talvena kirjeenvaihtajana Murtajan työtapoja Hangon jäissä. Inhan neuvosta takakannelle koottiin kansilasti ja matkustajat, joita oli ”muutama kymmenkunta rahvaanmiestä”. Näin saatiin vähänläntä laiva kohottamaan nokkansa melko korkealle ja painamaan potkurinsa riittävän syvälle. Se oli Murtajan asento, kun takasäiliöt olivat täynnä vettä. Sitten tehtiin uusi yritys:

”Puskettiin täydellä vauhdilla jään reunaan, kokka kohosi vielä kappaleen, jännityksellä katselivat kaikki, miten nämä Murtajan konstit sisävesillä menestyisivät… jää murtui, lautat hajosivat, eikä laivamme enää pysähtynytkään, vaan leikkasi tasaisesti edeten uoman jääkenttäin halki.”

Läpi päästiin, ja Inhasta tuli toviksi päivän sankari. Kapteeni kutsui hänet komentosillalle, tarjosi kahvit sekä naukun ja kiitteli Inhaa hyvästä avusta. Inha arveli, että joku äreä vanha merikarhu olisi harmitellut joutuessaan ammatissaan nolatuksi. Mutta siivo ja säyseä sisävesien kippari kiitteli kauniisti.

Orivedelle saavuttaessa Inha huomioi järven melkein saarettomaksi ja kulkusuuntaan lähes valtavan aavaksi. Aivan oikein hän arvioi Oriveden aavuuden, vaikka Laatokalle tietenkään järvi ei voinut vertoja vetää. Matkustajalle ei jäänyt vaikutelmaa rannoista eikä viljelyksistä, rannat ovat niin kaukana laivareitistä. Orivettä seurasi Pyhäjärvi, joka sekin oli laaja. Laajuutta korosti vielä rantojen mataluus. Pyhäjärven jatkona olivat vielä Höytiäinen ja Viinijärvi kapeitten kannasten takana. Höytiäinen laski aiemmin Viinijärveen, mutta hallinnasta riistäytynyt järvenlasku johti 1859 siihen, että Höytiäisestä vesi karkasi suoraan Pyhäjärveen. Inha arveli tuolloin vielä melko verestä murtolaaksoa maamme suurimmaksi nuoreksi luonnonmullistuksen jäljeksi.

Joensuusta Pieliselle

Inha arvioi Joensuun maisemallisesti mitä ikävimmäksi kaupungiksi. Joensuun läpi virtaava Pielisjoki satamineen pelasti kuitenkin melko paljon. Kaupungin kohdalla oli koski ja kanavakin. Inhan mielestä Joensuu muistutti paljon Pohjanmaan rannikkokaupunkia. Lakea maa ja melkoinen joki olivat molemmille luontaiset.

Joensuusta Inha jatkoi matkaansa Pielisjokea ja sen kanavia pitkin pohjoiseen. Pielisen kanavaa hän piti toisenlaisena kuin Saimaan kanavaa. Kaikkialla lähestyi sydänmaa jokea, maisemassa oli pohjoisempi, karumpi leima. Vain alkumatkan joki oli varsinaista jokea, ylempänä se muuttui virtojen ja koskien sitomaksi järvijonoksi. Koskipaikat ohitettiin lyhyitä kallioon hakattuja kanavia myöten. Laivaliikenne oli vähäisempää kuin alavesillä, mutta tukkiliikenne vilkkaampaa. Uittoon liittyvät olot oli uittoyhdistys Inhan mielestä järjestänyt mallikelpoisesti.

Pielisjoen komeimmat maisemat löytyivät ”laulukkaasta” Enosta. Siellä Kaltimonkoskella Pielisjoki katkaisi Pohjois-Karjalan vaarajonot. Kanava oli louhittu kallioon kosken sivuitse, ja paikalle oli perustettu myös paperitehdas. Inha ihasteli näköaloja Kaltimovaaralle ja toisella suunnalla Suppuravaaroille. Maisemaa hän piti tunturiluonteisena, koska vaarojen rinteet ja laet olivat suureksi osaksi yhtä paljaita, avoimia ja pensaikkoisia kuin pohjolan tunturitkin. Syy metsättömyyteen tosin oli toinen kuin tuntureilla: kaskiviljely, jota Inha nimitti myös ahoviljelyksi. Maat oli jo niin moneen kertaan kaskettu, että viertäjien täytyi kaataa nuorta vesakkoa ja vierittää näitä risuja maata pitkin saadakseen kasken palamaan. Tämän vuoksi maisema oli täynnä ahomaita, osa vielä harmaina kivikkoina, jotkut ahot nuorena pensaikkona ja jossain kasvoi jo kaskikelpoista vesakkoa. Talot olivat pieniä ja niin pellotkin. Mutta mihinpä vainiota maamies tekisi, kun kivi paistaa esiin joka puolelta. Ahotut rinteet olivat siis Enon miehen varsinaiset viljelykset. Rahvas oli köyhää, mutta Inhan mukaan useat kauneimmista kansanlauluistamme ja sävelmistämme ovat syntyneet juuri näissä maisemissa.

Enosta Pieliselle päin kuljettaessa muuttuivat seudut vielä autiommiksi. Ahvenisen kautta pääsi Pieliselle, sinne oli saatu jo sekä maantie että rautatiesilta. Mutta jos matkustaja halusi nähdä oikeita saloseutuja ja kaikkein alkuperäisintä saloväestöä, piti hänen poiketa Rahkeenvedestä Koitajokeen ja nousta sitä pitkin Ilomantsin salovesille. Mustana kuin terva, mutta kuitenkin selkeänä kuohui Koitajoen vesi lukuisissa koskissaan. Koitere oli kaunis ja saarekas erämaajärvi. Lopulta päästään Ilomantsin rautajärviin, joissa vanhat teollisuuslaitokset ovat kuin yritteliäisyyden ja viljelyksen pieniä keitaita. Mutta Inha arveli harvan lähtevän tuolle vaivalloiselle taipaleelle, jossa jalkapatikka oli usein ainoa kulkutapa ja yösijat ja ruoat ”huonosti korvaavat päivän rasitukset”. Useimmat suuntasivat Pieliselle, jonka rannoilla tapasi voimallisempaa asutusta. Inhan silmissä Lieksa, Juuka ja Nurmes olivat suuria ja edistyneitä yhteiskuntia, jotka toimeliaisuudessaan muistuttivat Länsi-Suomen parhaita seutuja. Lieksan taajaman takana olivat Pankakosken tehtaat komeassa koskessa, jota matkailijan kannatti käydä katsomassa. Nurmeksessa oli rautatehtaansa ja Juuassa kivilouhoksensa. Ja uusia kehitysmahdollisuuksia teollisuudelle näytti olevan. Mutta viljelys ja alkuperäiset erämaan olot olivat täällä silti lähempänä toisiaan kuin missään. Inha kertoi, että Lieksa kylänraitilla purilaat – joista hän käytti nimitystä aisaresla – olivat rattaiden ohella tavallinen ajoneuvo.

Kolilla

Inha kävi Kolilla monta kertaa. Suomen maisemia kirjoittaessaan hän ei edennyt paikasta toiseen tekemiensä matkojen mukaisesti, vaan poimi impressioita maisemista eri matkoilta ja yhdisteli niitä vapaasti. Kolin esittelyyn hän valitsi matkan, jonka hän teki erään Italiasta juuri palanneen taitelijan seurassa. Inha ei maalaria nimennyt, mutta tiedämme, että kyseessä oli Eero Järnefelt. Jean Sibeliuksen lankomies läksi Inhan kanssa Helsingistä Kuopioon ja sieltä edelleen Juukaan. Matkalla Juukaan Järnefelt ei innostunut syksyisistä vaaramaisemista, vaan epäili, tokko Kolikaan tuntuisi miltään Apenniinien vuoriston jälkeen. Taiteilijan tyyneys lamasi Inhaakin. Hän alkoi epäillä Kolin taikaa, vaikka oli vuosia aiemmin siellä käydessään syvästi paikkaan ihastunut.

Kumppanukset astuivat laivaan Juuassa ja saapuivat Kolin rantaan iltamyöhään, pilkkopimeässä. Rantaa ei näkynyt, mutta tyven kertoi myrskyisen matkan jälkeen maan olevan lähellä.

”Kun sattumalta katsoin taivaalle, huomasinkin maan ja taivaan hävinneen rajaviivan ylhäällä huimaavassa korkeudessa! Siellä juoksi vaarain ulkopiirre taivaankannella, jolla pilvet nopeaan kiitivät ja aukeamista pilkisti yksinäisiä tähtiä. Miten huimaavan korkeaksi mielikuvituksessani äkkiä kohosi tuo pimeä seinämä edessäni! Hämmästys valtasi mieleni – tuskin olisi vaara voinut täydellisemmin yllättää. Luulen, että tämä välitön vaikutus kohotti Apenniinienkin taakkaa toverini mielessä.”

Vaan vielä oli selvittävä maihin. Rantasilta ei erottunut vaaran sysimustasta varjosta lainkaan. Kapteeni pysäytti laivan kuulostellakseen laiturin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kapteeni huikkasi kovaäänisesti saadakseen vastauksen, mutta mitään ei kuulunut kaiun hälvennyttyäkään. Lopulta kuului pimeydestä pienen tytön hoikka ääni:

– Täällä silta on!

Öinen saapuminen satamaan herkisti seuraavana aamuna kumppanukset sopivaan mielentilaan katsomaan sitä valtavaa valo- ja värinäytelmää, joka Ukko-Kolin kukkulalta avautuu. Koli oli Inhan mielestä parhaimmillaan syksyllä – kuten muuten Punkaharjukin. Pohjois-Karjalan syksyiset vaaramaisemat loistivat kirkastettua vaaleutta lehden kellastuttua. Kellastuivathan puut muuallakin, mutta muualla ei enää ollut kaskeamisen jäljiltä vesoittuvia avaria ahoja ja lehtoja. Metsäjärvet lainasivat oman sinensä lisäksi ympäriltään keltaista ja sekoittivat siitä omituista hehkuvaa sinivihreää, joka jalokiven eloisalla värillä loisti laakson pohjasta. Puolet maisemasta oli tätä hohtavaa kultamerta, mutta toisen puolen täytti Pielisen aava lainehtiva pinta repäisevän sinisenä. Se ei ollut enää kesän hempeää sineä, vaan voimakasta, syysvihurien syventävää sineä, joka mantereenkin väriuhkeuden rinnalla piti puoliaan.

Inha kuvaili useamman sivun verran Kolilta eri suuntiin avautuvia näkymiä. Lopuksi hän palaa vielä kalevalaisuuteen ja kaskeamisen merkitykseen maisemien viehätyksen luojana:

”Mutta mahtavuutensa ohella näillä maisemilla on aivan omituinen viehätyksensä. Se on tuo ahoviljelyksen ja paimentolaisuuden vanha, lapsuuden aikainen sävy, joka kiertelee rinteitä ja laaksoja ja kaikista uusista viljelyihanteista huolimatta yhä koskettaa ihmeen herkkiä kieliä rinnassamme. Kenpä ei olisi oppinut rakastamaan kivikkoista marjaista ahoa, karjankellon säännöllistä kiertokulkua, kaskia, savuja, tuohitorven luikutusta, paimenten pajatusta ja leikinlyöntiä! ...Nämä ovat noita ammoin raattuja ahoja, vanhoja laulun maita, joista runo laulaa ja joilla se suureksi osaksi on syntynytkin, ja tämä tieto keventää askeltani, kun painun vaaralta laaksoon, kohoan laaksosta uudelle vaaralle, palaan löytämilleni paikoille, mieli täynnään auvoista rentoisuutta.”

Väliin Inha ihannoi teksteissään kaskeamista, mutta kyllä hän tunsi työtavan raskauden ja näki myös kaskikauden lähestyvän loppuaan. Inhallekin oli varmasti tuttu matkakumppani Järnefeltin maalaus Kaski eli Raatajat rahanalaiset, joka antoi realistisen lohduttoman kuvan kaskenraatajista. Hän kyllä näki mökkiläisen kaataneen kaskensa puolikasvuiseen lepikkoon nylkeäkseen vielä uudelleen kaskeamisen uuvuttamia metsiä. Mutta silti Inhan mielestä runolliselta kannalta katsoen ei mökkiläinen näe siinä raiskausta, vaan ikivanhan rakkaan viljelysmuodon, jonka avulla koko Suomi aikanaan raivattiin asutukselle. Musta kaskikin myhäilee, kun sen ympärillä nokiset raatajat rakentavat aitansa, leikkiä laskien ja nauraen, niin että valkoiset hampaat loistavat.

Vaaralta Pielisen rantaa laskeuduttuaan Inha vielä löysi sopivan paikan matkailumajalle. Siihen tulisi rakentaa vanhan suomalaisen talonpoikaistalon mallinen majatalo tupineen, luhtineen, aittoineen ja tuohikattoineen. Ja samalla majapaikan yhteydessä voisi vielä säilyttää kaskeamisen, joka edistyksen mukana väistämättä katoaisi Koliltakin. Pienen kasken voisi silloin tällöin polttaa, perata ja kylvää muistoksi jälkipolville menneistä ajoista.

Inhan pelot siitä, että Eero Järnefelt ei Apenniinien jälkeen antaisi Kolille arvoa, olivat aivan turhia. Perillä Järnefelt paljasti käyneensä jo aiemmin Kolilla Juhan Ahon kanssa. Mutta tuolloin oli mukana romantiikkaa ja vaimot. Siitä tuli vähän sotkua, mutta nyt oli aikaa maisemille. Järnefelt maalasi luonnostensa ja valokuvien perusteella 1899 öljyvärityön Syysmaisema Pielisjärveltä. Tästä panoraamamaalauksesta tuli sortovuosina yksi suomalaisuuden ikoni. Järnefelt palasi vielä usein Kolille, viimeisen kerran 1936.

Järnefelt: Näkymä Kolilta (1923)

Järnefelt: Maisema Kolilta (1930)

Eero Järnefelt viimeistä kertaa Kolilla 1936

Matka jatkui

Järnefeltin tehdessä luonnoksiaan pystytti Inha kameransa eri puolille Kolia. Kuvia voit katsella täältä. Kolilta kumppanusten matka jatkui Kuopioon, Iisalmeen, Kajaanin ja lopulta Vuokattiin. Vuokatissa Inha innostui tekemään maantieteellisiä tutkimuksia punnituskoneellaan. Täällä myös kumppanusten tiet erosivat. Järnefelt suuntasi Helsinkiin jättäen Inhan punnituskoneineen Vuokatin rinteitä tutkimaan.

Kirjansa lukijaa Inha ei vienyt Vuokatin suuntaan. Hän jakoi teoksensa alalukuihin, joista yhden otsikkona oli Itä-Suomen matkailumaisemat. Siinä hän kuljetti lukijaa Saimaan kanavalta Vuoksen, Imatran, Mikkelin, Savonlinnan, Punkaharjun ja Joensuun kautta Kolille. Kokonaisuuden hän päätti kertomukseen Vaellus erämaassa. Siinä hän kuvasi luonnon lisäksi yhden köyhän ja syrjäisen mökin ukon kohtaloa. Inha toimitti lopulta kirkolta jauhosäkin ”oman mielensä viihdytykseksi”, koska selvästi pelkäsi perheen joutuvan suoranaisen nälkäkuoleman uhriksi. Mutta jonkin aikaa katseli Inha kansanrunouden silmien sijasta raatajan silmillä, ja näki korven kolkkouden, armottoman kylmyyden, vihamielisen voiman, ihmisen ja hänen viljelyksensä vainolaisen.

Kirjallisuus

I.K. Inha: Suomen maisemia. WSOY Porvoo 1909

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015.