Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

Inhan matkassa Savonlinnasta Kolille

I. K. Inha matkusti ensi kertaa Pielisen vesistöön aikaisin alkukesästä. Hän lähti matkaan ensimmäisellä sinä kesänä Savonlinnasta Joensuuhun yrittäneellä laivalla. Oli jo kesäkuu, mutta jäiden pelättiin vielä vaikeuttavan matkantekoa. Laiva lähti ani varhain aamulla matkaan, mutta jokunen tunti myöhemmin Inha heräsi karkeaan rohinaan: jää pysäytti laivan. Oltiin Haukivedellä lämpimässä auringonpaisteessa, mutta jäälautat estivät kulun. Kivisillä selkäsaarilla koivut olivat vasta puhkeamassa lehteen.

Mantereella oli jo täysi lehti puissa, ja Etelä-Saimaa lainehti kauttaaltaan avoimena. Kesän viivästyminen ei siis johtunut siitä, että olisi oltu paljon pohjoisempana. Haukivesi vain oli niin laaja, että jäiden sulaminen otti aikansa. Inha totesikin tämän luonnonilmiön osoittavan konkreettisesti Itä-Suomen vesistöjen laajuuden.

Syntyneessä tilanteessa Inha saattoi tarjota apua laivan kapteenille. Hän oli seurannut edellisenä talvena kirjeenvaihtajana Murtajan työtapoja Hangon jäissä. Inhan neuvosta takakannelle koottiin kansilasti ja matkustajat, joita oli ”muutama kymmenkunta rahvaanmiestä”. Näin saatiin vähänläntä laiva kohottamaan nokkansa melko korkealle ja painamaan potkurinsa riittävän syvälle. Se oli Murtajan asento, kun takasäiliöt olivat täynnä vettä. Sitten tehtiin uusi yritys:

”Puskettiin täydellä vauhdilla jään reunaan, kokka kohosi vielä kappaleen, jännityksellä katselivat kaikki, miten nämä Murtajan konstit sisävesillä menestyisivät… jää murtui, lautat hajosivat, eikä laivamme enää pysähtynytkään, vaan leikkasi tasaisesti edeten uoman jääkenttäin halki.”

Läpi päästiin, ja Inhasta tuli toviksi päivän sankari. Kapteeni kutsui hänet komentosillalle, tarjosi kahvit sekä naukun ja kiitteli Inhaa hyvästä avusta. Inha arveli, että joku äreä vanha merikarhu olisi harmitellut joutuessaan ammatissaan nolatuksi. Mutta siivo ja säyseä sisävesien kippari kiitteli kauniisti.

Orivedelle saavuttaessa Inha huomioi järven melkein saarettomaksi ja kulkusuuntaan lähes valtavan aavaksi. Aivan oikein hän arvioi Oriveden aavuuden, vaikka Laatokalle tietenkään järvi ei voinut vertoja vetää. Matkustajalle ei jäänyt vaikutelmaa rannoista eikä viljelyksistä, rannat ovat niin kaukana laivareitistä. Orivettä seurasi Pyhäjärvi, joka sekin oli laaja. Laajuutta korosti vielä rantojen mataluus. Pyhäjärven jatkona olivat vielä Höytiäinen ja Viinijärvi kapeitten kannasten takana. Höytiäinen laski aiemmin Viinijärveen, mutta hallinnasta riistäytynyt järvenlasku johti 1859 siihen, että Höytiäisestä vesi karkasi suoraan Pyhäjärveen. Inha arveli tuolloin vielä melko verestä murtolaaksoa maamme suurimmaksi nuoreksi luonnonmullistuksen jäljeksi.

Joensuusta Pieliselle

Inha arvioi Joensuun maisemallisesti mitä ikävimmäksi kaupungiksi. Joensuun läpi virtaava Pielisjoki satamineen pelasti kuitenkin melko paljon. Kaupungin kohdalla oli koski ja kanavakin. Inhan mielestä Joensuu muistutti paljon Pohjanmaan rannikkokaupunkia. Lakea maa ja melkoinen joki olivat molemmille luontaiset.

Joensuusta Inha jatkoi matkaansa Pielisjokea ja sen kanavia pitkin pohjoiseen. Pielisen kanavaa hän piti toisenlaisena kuin Saimaan kanavaa. Kaikkialla lähestyi sydänmaa jokea, maisemassa oli pohjoisempi, karumpi leima. Vain alkumatkan joki oli varsinaista jokea, ylempänä se muuttui virtojen ja koskien sitomaksi järvijonoksi. Koskipaikat ohitettiin lyhyitä kallioon hakattuja kanavia myöten. Laivaliikenne oli vähäisempää kuin alavesillä, mutta tukkiliikenne vilkkaampaa. Uittoon liittyvät olot oli uittoyhdistys Inhan mielestä järjestänyt mallikelpoisesti.

Pielisjoen komeimmat maisemat löytyivät ”laulukkaasta” Enosta. Siellä Kaltimonkoskella Pielisjoki katkaisi Pohjois-Karjalan vaarajonot. Kanava oli louhittu kallioon kosken sivuitse, ja paikalle oli perustettu myös paperitehdas. Inha ihasteli näköaloja Kaltimovaaralle ja toisella suunnalla Suppuravaaroille. Maisemaa hän piti tunturiluonteisena, koska vaarojen rinteet ja laet olivat suureksi osaksi yhtä paljaita, avoimia ja pensaikkoisia kuin pohjolan tunturitkin. Syy metsättömyyteen tosin oli toinen kuin tuntureilla: kaskiviljely, jota Inha nimitti myös ahoviljelyksi. Maat oli jo niin moneen kertaan kaskettu, että viertäjien täytyi kaataa nuorta vesakkoa ja vierittää näitä risuja maata pitkin saadakseen kasken palamaan. Tämän vuoksi maisema oli täynnä ahomaita, osa vielä harmaina kivikkoina, jotkut ahot nuorena pensaikkona ja jossain kasvoi jo kaskikelpoista vesakkoa. Talot olivat pieniä ja niin pellotkin. Mutta mihinpä vainiota maamies tekisi, kun kivi paistaa esiin joka puolelta. Ahotut rinteet olivat siis Enon miehen varsinaiset viljelykset. Rahvas oli köyhää, mutta Inhan mukaan useat kauneimmista kansanlauluistamme ja sävelmistämme ovat syntyneet juuri näissä maisemissa.

Enosta Pieliselle päin kuljettaessa muuttuivat seudut vielä autiommiksi. Ahvenisen kautta pääsi Pieliselle, sinne oli saatu jo sekä maantie että rautatiesilta. Mutta jos matkustaja halusi nähdä oikeita saloseutuja ja kaikkein alkuperäisintä saloväestöä, piti hänen poiketa Rahkeenvedestä Koitajokeen ja nousta sitä pitkin Ilomantsin salovesille. Mustana kuin terva, mutta kuitenkin selkeänä kuohui Koitajoen vesi lukuisissa koskissaan. Koitere oli kaunis ja saarekas erämaajärvi. Lopulta päästään Ilomantsin rautajärviin, joissa vanhat teollisuuslaitokset ovat kuin yritteliäisyyden ja viljelyksen pieniä keitaita. Mutta Inha arveli harvan lähtevän tuolle vaivalloiselle taipaleelle, jossa jalkapatikka oli usein ainoa kulkutapa ja yösijat ja ruoat ”huonosti korvaavat päivän rasitukset”. Useimmat suuntasivat Pieliselle, jonka rannoilla tapasi voimallisempaa asutusta. Inhan silmissä Lieksa, Juuka ja Nurmes olivat suuria ja edistyneitä yhteiskuntia, jotka toimeliaisuudessaan muistuttivat Länsi-Suomen parhaita seutuja. Lieksan taajaman takana olivat Pankakosken tehtaat komeassa koskessa, jota matkailijan kannatti käydä katsomassa. Nurmeksessa oli rautatehtaansa ja Juuassa kivilouhoksensa. Ja uusia kehitysmahdollisuuksia teollisuudelle näytti olevan. Mutta viljelys ja alkuperäiset erämaan olot olivat täällä silti lähempänä toisiaan kuin missään. Inha kertoi, että Lieksa kylänraitilla purilaat – joista hän käytti nimitystä aisaresla – olivat rattaiden ohella tavallinen ajoneuvo.

Kolilla

Inha kävi Kolilla monta kertaa. Suomen maisemia kirjoittaessaan hän ei edennyt paikasta toiseen tekemiensä matkojen mukaisesti, vaan poimi impressioita maisemista eri matkoilta ja yhdisteli niitä vapaasti. Kolin esittelyyn hän valitsi matkan, jonka hän teki erään Italiasta juuri palanneen taitelijan seurassa. Inha ei maalaria nimennyt, mutta tiedämme, että kyseessä oli Eero Järnefelt. Jean Sibeliuksen lankomies läksi Inhan kanssa Helsingistä Kuopioon ja sieltä edelleen Juukaan. Matkalla Juukaan Järnefelt ei innostunut syksyisistä vaaramaisemista, vaan epäili, tokko Kolikaan tuntuisi miltään Apenniinien vuoriston jälkeen. Taiteilijan tyyneys lamasi Inhaakin. Hän alkoi epäillä Kolin taikaa, vaikka oli vuosia aiemmin siellä käydessään syvästi paikkaan ihastunut.

Kumppanukset astuivat laivaan Juuassa ja saapuivat Kolin rantaan iltamyöhään, pilkkopimeässä. Rantaa ei näkynyt, mutta tyven kertoi myrskyisen matkan jälkeen maan olevan lähellä.

”Kun sattumalta katsoin taivaalle, huomasinkin maan ja taivaan hävinneen rajaviivan ylhäällä huimaavassa korkeudessa! Siellä juoksi vaarain ulkopiirre taivaankannella, jolla pilvet nopeaan kiitivät ja aukeamista pilkisti yksinäisiä tähtiä. Miten huimaavan korkeaksi mielikuvituksessani äkkiä kohosi tuo pimeä seinämä edessäni! Hämmästys valtasi mieleni – tuskin olisi vaara voinut täydellisemmin yllättää. Luulen, että tämä välitön vaikutus kohotti Apenniinienkin taakkaa toverini mielessä.”

Vaan vielä oli selvittävä maihin. Rantasilta ei erottunut vaaran sysimustasta varjosta lainkaan. Kapteeni pysäytti laivan kuulostellakseen laiturin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kapteeni huikkasi kovaäänisesti saadakseen vastauksen, mutta mitään ei kuulunut kaiun hälvennyttyäkään. Lopulta kuului pimeydestä pienen tytön hoikka ääni:

– Täällä silta on!

Öinen saapuminen satamaan herkisti seuraavana aamuna kumppanukset sopivaan mielentilaan katsomaan sitä valtavaa valo- ja värinäytelmää, joka Ukko-Kolin kukkulalta avautuu. Koli oli Inhan mielestä parhaimmillaan syksyllä – kuten muuten Punkaharjukin. Pohjois-Karjalan syksyiset vaaramaisemat loistivat kirkastettua vaaleutta lehden kellastuttua. Kellastuivathan puut muuallakin, mutta muualla ei enää ollut kaskeamisen jäljiltä vesoittuvia avaria ahoja ja lehtoja. Metsäjärvet lainasivat oman sinensä lisäksi ympäriltään keltaista ja sekoittivat siitä omituista hehkuvaa sinivihreää, joka jalokiven eloisalla värillä loisti laakson pohjasta. Puolet maisemasta oli tätä hohtavaa kultamerta, mutta toisen puolen täytti Pielisen aava lainehtiva pinta repäisevän sinisenä. Se ei ollut enää kesän hempeää sineä, vaan voimakasta, syysvihurien syventävää sineä, joka mantereenkin väriuhkeuden rinnalla piti puoliaan.

Inha kuvaili useamman sivun verran Kolilta eri suuntiin avautuvia näkymiä. Lopuksi hän palaa vielä kalevalaisuuteen ja kaskeamisen merkitykseen maisemien viehätyksen luojana:

”Mutta mahtavuutensa ohella näillä maisemilla on aivan omituinen viehätyksensä. Se on tuo ahoviljelyksen ja paimentolaisuuden vanha, lapsuuden aikainen sävy, joka kiertelee rinteitä ja laaksoja ja kaikista uusista viljelyihanteista huolimatta yhä koskettaa ihmeen herkkiä kieliä rinnassamme. Kenpä ei olisi oppinut rakastamaan kivikkoista marjaista ahoa, karjankellon säännöllistä kiertokulkua, kaskia, savuja, tuohitorven luikutusta, paimenten pajatusta ja leikinlyöntiä! ...Nämä ovat noita ammoin raattuja ahoja, vanhoja laulun maita, joista runo laulaa ja joilla se suureksi osaksi on syntynytkin, ja tämä tieto keventää askeltani, kun painun vaaralta laaksoon, kohoan laaksosta uudelle vaaralle, palaan löytämilleni paikoille, mieli täynnään auvoista rentoisuutta.”

Väliin Inha ihannoi teksteissään kaskeamista, mutta kyllä hän tunsi työtavan raskauden ja näki myös kaskikauden lähestyvän loppuaan. Inhallekin oli varmasti tuttu matkakumppani Järnefeltin maalaus Kaski eli Raatajat rahanalaiset, joka antoi realistisen lohduttoman kuvan kaskenraatajista. Hän kyllä näki mökkiläisen kaataneen kaskensa puolikasvuiseen lepikkoon nylkeäkseen vielä uudelleen kaskeamisen uuvuttamia metsiä. Mutta silti Inhan mielestä runolliselta kannalta katsoen ei mökkiläinen näe siinä raiskausta, vaan ikivanhan rakkaan viljelysmuodon, jonka avulla koko Suomi aikanaan raivattiin asutukselle. Musta kaskikin myhäilee, kun sen ympärillä nokiset raatajat rakentavat aitansa, leikkiä laskien ja nauraen, niin että valkoiset hampaat loistavat.

Vaaralta Pielisen rantaa laskeuduttuaan Inha vielä löysi sopivan paikan matkailumajalle. Siihen tulisi rakentaa vanhan suomalaisen talonpoikaistalon mallinen majatalo tupineen, luhtineen, aittoineen ja tuohikattoineen. Ja samalla majapaikan yhteydessä voisi vielä säilyttää kaskeamisen, joka edistyksen mukana väistämättä katoaisi Koliltakin. Pienen kasken voisi silloin tällöin polttaa, perata ja kylvää muistoksi jälkipolville menneistä ajoista.

Inhan pelot siitä, että Eero Järnefelt ei Apenniinien jälkeen antaisi Kolille arvoa, olivat aivan turhia. Perillä Järnefelt paljasti käyneensä jo aiemmin Kolilla Juhan Ahon kanssa. Mutta tuolloin oli mukana romantiikkaa ja vaimot. Siitä tuli vähän sotkua, mutta nyt oli aikaa maisemille. Järnefelt maalasi luonnostensa ja valokuvien perusteella 1899 öljyvärityön Syysmaisema Pielisjärveltä. Tästä panoraamamaalauksesta tuli sortovuosina yksi suomalaisuuden ikoni. Järnefelt palasi vielä usein Kolille, viimeisen kerran 1936.

Järnefelt: Näkymä Kolilta (1923)

Järnefelt: Maisema Kolilta (1930)

Eero Järnefelt viimeistä kertaa Kolilla 1936

Matka jatkui

Järnefeltin tehdessä luonnoksiaan pystytti Inha kameransa eri puolille Kolia. Kuvia voit katsella täältä. Kolilta kumppanusten matka jatkui Kuopioon, Iisalmeen, Kajaanin ja lopulta Vuokattiin. Vuokatissa Inha innostui tekemään maantieteellisiä tutkimuksia punnituskoneellaan. Täällä myös kumppanusten tiet erosivat. Järnefelt suuntasi Helsinkiin jättäen Inhan punnituskoneineen Vuokatin rinteitä tutkimaan.

Kirjansa lukijaa Inha ei vienyt Vuokatin suuntaan. Hän jakoi teoksensa alalukuihin, joista yhden otsikkona oli Itä-Suomen matkailumaisemat. Siinä hän kuljetti lukijaa Saimaan kanavalta Vuoksen, Imatran, Mikkelin, Savonlinnan, Punkaharjun ja Joensuun kautta Kolille. Kokonaisuuden hän päätti kertomukseen Vaellus erämaassa. Siinä hän kuvasi luonnon lisäksi yhden köyhän ja syrjäisen mökin ukon kohtaloa. Inha toimitti lopulta kirkolta jauhosäkin ”oman mielensä viihdytykseksi”, koska selvästi pelkäsi perheen joutuvan suoranaisen nälkäkuoleman uhriksi. Mutta jonkin aikaa katseli Inha kansanrunouden silmien sijasta raatajan silmillä, ja näki korven kolkkouden, armottoman kylmyyden, vihamielisen voiman, ihmisen ja hänen viljelyksensä vainolaisen.

Kirjallisuus

I.K. Inha: Suomen maisemia. WSOY Porvoo 1909

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015.

Inha Savonlinnan seuduilla

Inha Savonlinnan seuduilla

Into Konrad Inha saapui Savonlinnaan laivalla, tietysti. Hänen kaltaiselleen samoojalle junalla kulkeminen olisi ollut kauhistus. Inhan luonnehdinnan mukaan Saimaalla vallitsee sama väljyyden tunne kuin merellä. Tunne ei johtunut aavoista ulapoista, vaan lukuisista salmista, lahdista, syrjäselänteistä ja haaravesistöistä, joita ei ihmisiässä ehtisi kulkemaan. Purjehtija on Saimaalla siis kuin löytöretkeilijä. Inha tunsi myös halua lähteä löytöretkeilijäksi Saimaalle. Hän pohti, että paras kulkuneuvo siihen tarkoitukseen olisi hyvä purjealus tai ”voimavene kajuuttoineen”. Vapaa retkeily ja tutkimusmatkailu Saimaalla jäi kuitenkin Inhalta toteuttamatta.

Pitkän laivamatkan jälkeen Savonlinna tuntui melkein saaristokaupungilta. Ennen rautatien rakentamista kaupunki olikin vesiteiden varassa. Savonlinnaan poikkesivat kaikki pitkämatkaiset matkustajalaivat, ja sieltä haarautui monelle taholle paikallista höyrylaivaliikennettä. Laivoja saapui ja lähti satamasta alati.

Asemastaan laajan sisävesiväylien keskuksena sai Savonlinna viehätyksensä. Savonlinna olikin tavallaan vanhanaikainen ja ”maalauksellinen” kaupunki mataline puutaloineen, puistoineen ja pihapuineen. Kun tähän lisättiin ainutlaatuinen Olavinlinna, saatiin kylpylävieraille ihanteellinen vierailukohde.

Rautatie oli tullessaan murtanut jossain määrin Savonlinnan eristynyttä asemaa. Kyrönsalmi menetti rautatiesillan rakentamisen jälkeen erottavan luonteensa. Inha mielestä silta muutti maisemanluonnetta epäedulliseen suuntaan. Mutta siihen täytyi luonnonystävän mukautua, koska moiset muutokset oivat välttämättömiä. Ja toisaalta rautatien ansiosta voi Savonlinna kylpylaitoksineen hyötyä entistä paremmin kauniista luonnostaan, kun matkustavaiset aiempaa helpommin pääsivät paikalle. Rautatie ei siis kaupunkia tuhonnut, vaan yhden varauksen Inha teki:

”Mutta kyllä Savonlinnaan olisi saatu rautatie muualtakin kuin Punkaharjua pitkin”.

Inhan havaintojen mukaan maiseman luonne muuttui Savonlinnan itäpuolelle mentäessä. Maisema sai samanlaisen luonteen kuin Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Puruveden etelärannan muodosti Pien-Salpausselkä kankaineen. Pohjoisrannalla taas olivat runolliset viljelysvaarat, joista Inha nosti tietysti esille Humuvaaran (Hummovaaran), jossa Lönnrot pysähtyi laulattamaan Juhana Kainulaista. Inha suorastaan herkistyi palautellessaan mieleensä Lönnrotin kuvauksen Kainulaisen herttaisen vanhanaikaisesta kodista. Samalla hän pohdiskeli suomalaisuusmies Rietrikki Polénin ja kirjoituksiin ja omiin kokemuksiinsa perustuen vastakohtaisuuksia seudun talojen välillä. Monessa köyhässä talossa oli säilynyt runojen henki ja ihanteet, vaikka säkeet olivat jo unohtuneet. Rikkaammassa talossa, jossa runoja halveksittiin, elettiin huonossa sovussa ja riettaudessa. Mille pohjalle pitäisi siis rakentaa todellinen kansansivistys, kun uudet elämänpiirteet – usein turmeleviksi katsottavat – väistämättä saapuvat? Miten voi kansa säilyttää omintakeisuutensa, luontaiset henkiset lahjansa ja antaa uuden muodon henkensä ihanteille uudenaikaisen elämä kehyksissä?

Inhan luonnehdinta Puruvedestä ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

”Puruvesi kirkkaine vesineen, avoimine maisemineen on ihanimpia järviä. Asutus ja tuo vanha runopohja kiinnittävät siihen vielä enemmän. Vilkkaalla uteliaisuudella retkeilijä tutustuu jokaiseen uuteen saattajaan, joka airoineen, tuhtoineen astuu hänen kanssaan rantaan. Vaikkei hän runoja osaisikaan, niin on hänen keskustelunsa siitä huolimattakin useimmiten runoutta. Rannan hopeinen vesi, lumivalkoinen vaahto, selän puhdas väri, ne ovat verrattomat. Ei edes sään kolkkous eikä tuulen tuimuus voi hävittää niitä valoisia, runollisia mielialoja, jotka asuvat Puruveden maisemissa.”

Inhan saapuessa Savonlinnaan oli kaupunki täydessä syysmarkkinahumussa, karusellit pyörivät, posetiivit soittivat, maalaisia käveli kadulla hienoisessa humalassa, hyvän vuodentulon mielialassa. Mutta Inha jatkoi matkaansa laivalla Punkaharjun suuntaan. Kuvattuaan luonnonkauneutta monisanaisesti muistutti hän näkökulmista:

”Mikä loppumaton runsaus luonnonkauneutta, ajattelee pääkaupunkilainen salaisella kateudella, tullessaan äkkiä kuin pussista tähän luonnonkauneuteen. Mikä karu ja vaikeasti raadettava maa, huokailee talonpoika, joka on nämä maat kaskennut ja sitten huononpuoleisiksi pelloiksi sulattanut.”

Inha kuvaa saapumista Punkaharjulle luonnon kirkkautta menettämättömäksi rauhoittumiseksi. Kalliot korvaa tyven harju, lehtipuumetsiköt vaihtuvat hongikkoon, joka paistattelee punertavia varsiaan ja vihantia latvojaan lämpöisessä päivänpaisteessa. Vaihtuva maisema johtaa myös mielialan muutokseen:

”Kun vilkkaasta, värikkäästä syysmaisemasta astun Punkaharjun ikiviheriän hongikon pylväskäytäviin, niin valtaa mieleni samanlainen tunnelma, kuin jos kirkonmäeltä, kirjavan rahvaan seasta, äkkiä astuisin kirkkoon, jossa virren päätyttyä jälkisoitto humisee uruista ja seurakunta on kumartunut hiljaiseen rukoukseen. Niin kuin kynttiläkruunu valaisee vain siellä täällä kultasateena valuva koivunlehvä tummia vihantia havuholveja.”

Inhasta Punkaharjulla lisää täällä 

Lähde: I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo 1909.

Into Konrad Inha Punkaharjulla

Punkaharjulla paistaa aurinko aina – ainakin matkailumainoksissa. Kyllä ei eilen (12.6) paistanut. Kun tallasin eilen Tuunaansalmen siltaa pitkin, iski tuuli vaahtopäiseltä Puruvedeltä kimppuun. Tuntui, että olisi pitänyt laitella kiviä tuulipuvun taskuun maakosketuksen varmistamiseksi. Lämpömittari plussan puolella kuitenkin, Suomen suvi suloisimmillaan. Hyviä puolia unohtamatta: ei itikan itikkaa. Mutta sadetta pidellessä esiin Kostulan kansakoulun opettajakirjaston teos numero 43 vuodelta 1921. Nimilehdelle on präntätty:

SUOMEN MAISEMIA

NÄKEMÄNSÄ MUKAAN KUVAILLUT

I.K. INHA

PORVOOSSA, 1909

WERNER SÖDESTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA

Into Konrad Inha, syntyään Konrad Into Nyström, kävi Punkaharjulla useamman kerran. Hän kertoi saapuneensa paikalle niin keväällä, kesällä kuin syksyllä. Kiireinen matkustaa Punkaharjulle junalla, mutta paras tapa on vesitie. Syvimmälle Inhan mieleen painui syksyinen matka iloisten tovereiden kanssa. Tuolloin ”kesän hekkuma oli silloin jo luonnosta kadonnut, mutta syksyn raikkaus tullut sijaan”.  Matkaa taitettiin tähtikirkkaana yönä aikaan. Inha kertoi, ettei olisi osannut matkasta nauttia niin paljon, ellei olisi aiemmin päiväsaikaan matkaa taittanut. Vaikka reitti oli vilkkumajakoilla viitottu, ylisti Inha laivamiesten taitoja, kun he pimeässä ja sumuissa selvisivät saarten ja karikkojen sokkeloissa törmäämättä maahan tai toisiin laivoihin. Mutta tuolle retkelle sattui kuulakas ilma. Öiseen aikaankin liikennettä väylällä riitti:

”Täydellä vauhdilla kiidettiin eteenpäin, rikottiin selillä tähtikenttä toisensa jälkeen, tähyttiin mustia maanhaamuja, joita liikkui ohitsemme, katseltiin vastaantulijain tuli. … Toinen valoryhmä toisensa jälkeen ilmestyi eteemme, punaisia, viheriäisiä, valkoisia tulia, ikään kuin olisi vastaamme uinut kokonaisia kyliä, milloin matkustajalaivoja, valaistuna kuin palatsi, milloin hinaaja, perässään puolenkymmentä lotjaa.”

Venetsialaiseksi illaksi tätä näytelmää muuan matkustajista nimitti.

Inha kiersi kameransa kanssa Suomen perusteellisesti. Hän väitti käyneensä jokaisessa Suomen tuolloisessa pitäjässä. Hän tunsi tietysti kirjallisuudesta ja osin maalauksistakin kuuluisimmat Suomen maisemat ennen kohteisiin saapumistaan. Usein hän näyttää jännittäneen ensikokemusta maisemaisänmaallisuuden maineeseen nostamista paikoista: onko paikka ennakkomainetta vastaava, tarjoaako se merkittävän kokemuksen?

Punkaharjusta Inha totesi, ettei siellä ole oikeastaan mitään, joka tekisi vaeltajaan paikan maineen mukaisen vaikutuksen ensisilmäyksellä. Ensimmäiseksi mieleen painuu viihdykäs rauhallisuuden tunne. Mutta hiekkarannat, harjunpyöreä selänne, kanervikot, oksattomat hongikot on katsoja nähnyt jo monella Suomen kankaalla. Kävelyretkillä Punkaharjun ominaisluonne vähitellen selviää:

”Se on luonnon erottama kappale yksinkertaisinta vanhinta luontoa, muistomerkiksi jäänyt selkien ja mantereitten välille. Luonto on siihen kasannut vain hietikoita ja kivikoita, varta vasten jättänyt pois hyötymaat, jotka ihmistä houkuttelisivat, ja tälle karulle maaperälle kylvänyt pelkkää petäjää, kaikkein vaatimattominta, mutta siitä suolimatta melkein kauneinta puutamme. Punkaharjulla ihminen on kerrankin käsittänyt luonnon viittauksen ja jättänyt tuon yksinkertaisen puiston häiritsemättä kasvamaan. Mitä on tehty, avattu siellä täällä vähän näköalaa, johdettu harjun selkää mutkitteleva maantie, on tehty vain siinä tarkotuksessa, että luonnon aikomukset sitä paremmin esiintyisivät.”

Inha kuvaili Punkaharjun vaihtelevia näköaloja innostuneesti löytäen lopulta maiseman keskeisimmän elementin:

”Mutta mitä olisi tämä kaikki ilman korkeata hongikkoa, joka ehjänä, tasaisena kattaa koko harjun ja seisoo rannoilla mitä uljaimpina rintamina. Kun vesi on tyynenä ja nämä rintamat kuvautuvat veden kalvoon, hohtavat kauas selälle, kun illan ruskot loistavat rungoilla ja koko luonto on vaipunut hartauteen, silloin on Punkaharju ihaninta.”

Inha kommentoi myös Punkaharjulle rakennettua rautatietä, jota yleisesti hänen mukaansa kiitetään siitä, ettei se mainittavasti häiritse harjun maisemia. Hän myöntää, että rautatie on istutettu maisemaan sitä pahemmin rikkomatta. Inha arvosti ja kuvasi kulttuurimaisemia, mutta piti kai koskematonta luontoa ja erämaata vielä tärkeämpänä. Mutta paremmin olisi Punkaharju luonteensa ja ominaisuutensa säilyttänyt, jos rautatietä ei olisi rakennettu ja Tuunaansalmea ja Punkasalmea silloitettu:

”Se (Punkaharju) on menettänyt rauhansa, sidottu jokapäiväisen elämänlevottomaan kiireeseen. Vaikkapa rata olisikin melkein näkymättömissä, niin muistuttavat kimakat vihellykset sen läsnäoloa. Leikkaukset, penkereet ja komeat kaarisillat häiritsevät luonnon yksinkertaista, mutta kuitenkin sanomattoman arkaa rakennetta”.

Vaan kuinka ollakaan, ilmastonmuutos saapui Punkaharjulle tätä kirjoittaessani. Kävely harjulle todistaa, että Inha oli oikeassa. Punkaharjun kruunu on korkea, ilta-auringossa kylpevä ja veden kalvoon heijastuva hongikko.

Aurinko paistaa, on taas kesä. Ja itikat.

Kuvailun lisäksi Inha tietysti kuvasi Punkaharjua. Voit hakea Inhan kuvia täältä: https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=inha+punkaharju&type=AllFields

Punkaharjulla kävellessäni otin itsekin muutaman kuvan. Huomattavasti helpommalla pääsin kuin Inha, kännykkä tuulipuvun taskussa ei paljon painanut. Samoille paikoille huomasin hakeutuneeni kuin Inha. Hänen ajoistaan on metsä selvästi kasvanut ja tahtoo joissain paikoissa peittää järvinäköalan.

Valtionhotellista Inha otti useampia kuvia. Saimi Hoyer ja kumppanit avaavat hotellin 23.6.2016 Nimeksi tulee Hotelli Punkaharju, Valtionhotelli-nimi saa väistyä historiaan.

Punkaharjulla on lukuisa määrä vaeltajien tallaamia polkuja. Niiden lisäksi on Metsähallitus ilahduttanut kulkijoita kivituhkalla päällystetyllä polulla, jolla kelpaa huonojalkaisemmankin turistin astella. Pariin kohtaan on rakenneltu kiviset portaat. Nämä kai kestävät seuraavaan jääkauteen, jos pohjatyöt on kunnolla tehty.

Runebergin kummulta lienee otettu eniten Punkaharjuaiheisia kuvia. Tässä näköalaa Puruvedelle päin.

Tämä kuva on Takaharjulta. Varsinainen Punkaharju on jorpakon toisella puolella.

Uuttakin on Punkaharjun luontoon ilmestynyt Inhan vierailujen jälkeen. Itkukuusi toivottaa tervetulleeksi arboretumiin.