Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.
Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa
https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html
Heiska on yksi Uskelan kylän taloista. Uskela on yksi Hämeenkyrön vanhoista kylistä. Kylän nimi Uskela tulee suurta (sota)venettä tarkoittavasta usko- eli uisko -sanasta, ja viitannee uiskojen valkamapaikkaan. Sijainniltaan kylä sopikin erinomaisesti tähän tarkoitukseen. Nimikin viittaa siihen, että kylä on ollut olemassa jo pakanuuden aikana. Heiska puolestaan on johdettu nimestä Henrik, se on yksi tämän nimen kansanomainen muunnos. Talon ensimmäinen tunnettu isäntä olikin 1500-luvun puolivälissä muuan Henrik Henrikinpoika, liikanimeltään Seppä. Hänet mainitaan isäntänä vuosina 1540 – 84. Sen jälkeen isäntänä mainitaan Yrjö Heikinpoika 1585 – 1609.
Kyrösjoen eli Pappilanjoen suuta hallitsivat Uskelan ja Tuokkolan kylät ennen kuin kirkko ulotti valtansa Hämeenkyröön. Tapana ottaa keskeiset vesiväylät hallintaan jo ennen kirkon ja kirkkopitäjän perustamista. Hämeenkyrön kirkkopitäjä perustettiin vuoden 1270 paikkeilla, vesiväylä saattoi olla osittain kirkon valvonnassa jo vuosisadan alkupuolella. Poikkeuksellisen suuret pappilan tilukset sijoitettiin Tuokkolan ja Uskelan väliin. Vielä 1800-luvun puolivälissä pappilaan kuului maata yli 1700 hehtaaria.
Uskelan taloista osa autioitui veronmaksukyvyttömiksi 1500-luvun lopulla. Nuijasodan tuhot koettelivat keskeisillä liikenneväylillä sijainnutta kylää niin, että se autioitui kokonaan 1597. Myöhemmin Käkelän isäntä ratsumies Yrjö Mulli yhdisti 1630-luvulla Hulkurin ja Kinstan talot Käkelään. Käkelän lisäksi kylään jäivät Heiska, Mattila, Salonen ja Knuuttila. Heiskaa isännöivät Heikki Yrjönpoika Rättäri 1611 – 18, Yrjö Yrjönpoika 1619, Pentti Yrjönpoika 1621 – 38 ja Matti Pentinpoika 1643 – 52.
Vapaaherra, myöhemmin kreivi Fredrik Stenbockille lahjoitettiin 1650 hänen Ruotsin valtakunnalle teke-mistään palveluista kymmeniä taloja Kyröstä, yhtenä niistä Heiska. Fredrik Stenbockin kuoltua 1652 lahjoitus periytyi hänen pojalleen, kreivi Johan Gabriel Stenbockille. Tilojen veronkannosta huolehti läänitysvouti, jota tehtävä hoiti viimeistään vuodesta 1658 Juho Henrikinpoika. Sittemmin Stenbockin läänitystä hoiti 1670-luvun alusta lähtien vouti Kristoffer Enckell, joka vuokrasi veronkannon kreivi Stenbockilta. Talvikäräjillä 1680 lautamiehet ja Stenbockin alaiset talonpojat vakuuttivat, ettei Enckell ole ollut heitä kohtaan kovakourainen, vaan kertyneet suuret verovelat johtuivat katovuosista ja vaikeasta sota-ajasta. Ne olivat köyhdyttäneet talonpojat niin, että vain neljännes heistä pystyi maksamaan veronsa. Stenbockin lahjoitukset peruutettiin valtiolle osittain 1673 ja loputkin 1681 – 1683. Hämeenkyrössä ei ollut aatelin asuinkartanoita, joten talonpojat eivät joutuneet kokemaan samanlaista sortoa ja maiden menettämistä kuin suuraatelin asuinalueilla.
Heiskan isäntinä lahjoitusmaakaudella mainitaan Matti Pentinpojan vaimo Beata 1656 ja sitten hänen miehensä Tuomas Sipinpoika 1657 – 82. Seuraava isäntä Simo Yrjönpoika, jonka tiedetään toimineen ainakin 1701 kirkonisäntänä eli kirkkoväärtinä. Hannu Simonpoika mainitaan isäntänä 1709 – 10. Isovihan synkkinä vuosina taloa emännöi hänen äitinsä Riitta Iisakintytär vuoteen 1722, jonka jälkeen hänen poikansa Heikki Simonpoika oli isäntä vuoteen 1753 saakka. Lopun vuosisataa talo oli Heikin pojan ja pojanpojan hallinnassa. Vuonna 1806 isännyys siirtyi Tuomas Yrjönpojalle, joka oli nähtävästi perheen vävy. Tuomas oli kirkon kuudennusmies ja hänen tiedetään toimineen Hämeenkyrön vanginkuljettajana 1822 – 36. Hänen 1838 isännäksi tullut poikansa Iisakki jatkoi vanginkuljettajana vuoteen 1845.
Maanviljelyn tehostamista palvellut isojako toteutettiin Uskelan kylässä 1785 – 88. Isojakokartoista näkyy kylä asutustilanne tuohon aikaan. Talojen tontit on merkitty karttaan punaisella.
Heiskan isäntä Iivari valittiin nälkävuosien aikaan 23.6.1867 äskettäin kuolleen Taavetti Mattilan tilalle kunnallislautakunnan jäseneksi. Iivari Heiska ei ehtinyt toimia pitkään luottamustehtävässään, lavantauti vei hänet 56-vuotiaana helmikuussa 1868. Viktor Raipala valittiin hänen tilalleen kunnallislautakuntaan. Heiskan isännäksi tuli tämän jälkeen 1854 syntynyt Iisakki Vihtori Heiska. Iisakki sai puolisonsa Henriikan kanssa 8 lasta. Hän hallitsi taloa kuolemaansa saakka vuoteen 1929.
 |
| Iisakki Heiskan kuolinilmoitus Hämeenkyrön Sanomissa 19.7.1929 |
Heiskan naapurissa piti Taavetti Käkelän perikunta 1940 huutokaupan, jossa tarjottiin myytäväksi Käkelä ja Takahuhti-nimiset tilat. Hämeenkyrön kunta osti tilat, joista se ryhtyi palstoittamaan asuintontteja kirkonkylän vaiheille. Käkelän rakennuksia taas tarvittiin kunnan toimitiloiksi. Sinne keskitettiin kansanhuollon toimitiloja. Kansanhuollon tilatarpeiden vähentyessä sijoitettiin Käkelään tilanahtaudesta kärsivän kirkonkylän kansakoulun alaluokkalaisia vuodesta 1947 lähtien. Käkelä toimikin kansakouluna, kunnes kirkonkylän uusi kansakoulu valmistui 1965.
Heiskan tilalle ei löytynyt jatkajaa 1970-luvulla. Taloon jääneistä sisaruksista vain yksi meni naimisiin kypsällä iällä. Kun lapsia ei ollut, tarjosivat omistajat tilaa kunnalle. Kauppa solmittiin 1979. Kunta maksoi 67 hehtaarin tilasta 715 000 markkaa (nykyrahassa noin 470 000 euroa). Kauppaan sisältyi tilan omistajien Eeva ja Hilda Heiskan sekä Vilho Peltoniemen elinikäinen asumisoikeus päärakennuksessa.
Nyt sekä Heiska että Käkelä olivat kunnan omistuksessa. Heiska-Käkelän alueen käytöstä ei päästy yksimielisyyteen. Viimeisen perheenjäsenen Hilda Heiskan kuoltua irtaimisto huutokaupattiin kesällä 1996. Jonkin verran tärkeintä irtainta saatiin pelastetuksi pitäjänmuseoon. Käkelän päärakennus pihapiireineen myytiin yksityiselle. Kunta asetti myös Heiskan myyntiin, mutta ostajaa suojellulle kohteelle ei löytynyt. Tässä tilanteessa Pirkanmaan kylien maakunnallisena kyläyhdistyksenä toimiva Pirkan Kylät ry tarjoutui vuokraamaan Heiskan. Vuokrasopimus solmittiin 1997, ja Pirkan Kylät alkoi kunnostaa Heiskaa talkoovoimin. "Noin seitsemän veljeksen" työntekijäryhmä kunnostautui erityisesti talkoissa. Antti Jokinen oli keskeisin toimija Heiskan remontti- ja rakennuspuuhassa.Vaiviantietä viime aikoina tallustanut tai ajellut on saanut katsella tien varteen kohoavaa muistomerkkiä. Lienee syytä valaista hieman muistomerkin taustaa.
Hammarén & Co joutui ensimmäisen maailmansodan aikana (1914-18) pohtimaan Kyröskosken tehtaansa polttoaineen saantia. Sota nosti rajusti halkojen hintaa. Jo ennen sotaa tehtaan käyttämien halkojen hinta oli noussut Metsähallituksen rakennettua sahan Siuroon 1904. Aiemmin tehdas oli saanut halvalla jätepuuta valtion hakkuilta, mutta nyt Metsähallitus alkoi ottaa jätepuun omaan käyttöönsä. Kivihiilen käyttöä hillitsi pelko merisaarron mahdollisuudesta, siitähän saatiin kokemuksia sodan aikana.
Tehtaan käyttöinsinööri Rafael Fraser perehtyi turpeen käyttöön polttoaineena. Turvetuotantoon sopiva suo löytyikin lähistöltä. Osaran kartanon omistaja A.G. Hildén ja nimismies Väinö Nyström hankkivat omistukseensa Vaivian suon ja ryhtyivät laajaan kuivatushankkeeseen. Kuntakokous antoi myönteisen lausunnon valtionlainan hankkimiseksi kuivatukselle. Hyötyä koituisi mm. suon laidoilla asuville torppareille, jotka kärsivät halloista. Suon kuivaus 1908-10 antoikin töitä lukuisille lapiomiehille. Työ eteni valtionlainasta huolimatta hitaasti ja osoittautui odotettua kalliimmaksi, joten jossain vaiheessa Nyström luopui osuudestaan. Hildén sai hyvän tarjouksen ja myi talonpojilta ostamansa 174 hehtaarin suoalueen tehtaalle elokuussa 1917.
Ennakkotutkimuksissa arvioitiin noin 100 hehtaarin alueella olevan keskimäärin 2 metrin kerros polttokelpoista turvetta. Perehtyäkseen tarkemmin turpeennoston käytäntöihin matkusti insinööri Fraser kuuden viikon opintomatkalle Saksan, Tanskan ja Ruotsin turvetuotantoalueille. Sisällissota hidasti hieman hanketta, mutta pian hankittiin Ruotsista turvemestari V. Nilsson johtamaan työmaata. Paikalle rakennettiin asuntoaja turvemestarille ja työläisille, korjauspaja, hevostalli ja turvelatoja. Lisäksi tehtiin raidetie ja talli moottorikäyttöiselle veturille. Turpeen nostoa varten hankittiin kaksi ANREP-konetta ja myöhemmin vielä kolmaskin.
Turpeen kuljettamiseen tehtaalle havaittiin edullisimmaksi vaihtoehdoksi ilmarata. Ruotsalaiseen toimittajaan turvauduttiin, radan toimitti falunilainen toiminimi Nordström. Rata valmistui käyttökuntoon heinäkuussa 1923. Aamulehti kertoi 15.7. radan käytön alkavan kuukauden loppupuolella.
Turvelämmitykseen siirtyminen johti muutoksiin myös tehtaalla. Päätettiin rakentaa uusi höyryvoimakeskus. Siitä valmistui ensin 1922 aiempia huomattavasti kookkaampi savupiippu. Se nousi 84 metrin korkeuteen. Höyryvoima-asema otettiin syyskuussa 1923.
Valmistuttuaan ilmarata oli 4,5 kilometrin pituinen. Se oli aikanaan tiettävästi Euroopan pisin. Vaijereita radassa oli kaksi. Kannatinvaijeri oli vahvempi, noin 5 sentin halkaisijaltaan. Vetovaijeri oli halkaisijaltaan noin 2-senttinen. Rakenteita kannattamaan oli noin 100 metrin välein pystytetty pukit, joita kutsuttiin tolpiksi. Radan puolivälissä oli keskusasema, jossa kannatinvaijeri kiristettiin. Kiristysasemaan oli sijoitettu neljä betonista kiristyspainoa. Kaksi niistä oli kymmenen tonnin painoista ja kaksi pienempää kahdeksantonnisia. Yhteensä punnukset painoivat siis 36 tonnia. Painot riippuivat vahvojen ankkurikettinkien varassa.
Tehtaan historiakirjassa (s. 264 - 265) on selvennetty valokuvin turvetyömaan toimintaa:
 |
| Tässä kiristyspainossa on radan rakennusvuosi, siis 1922. |
Muistaakseni vuodesta 2014 lähtien olen viettänyt kesäisin viikon mökissä Punkaharju Resortissa tahi Harjun Portissa tai mikä ikinä nykyään lieneekin paikan nimi. Mieluummin puhuisin Tuunaansaaren leirintäalueesta, siellähän sitä telttailtiin joskus 1970-luvun alkuvuosina. Varsinkin juhannuksina. Mutta kai uusiin nimiin on totuttava. Jo viime kesänä tupsahti ajatuksiin käyttää junaa Savonlinnassa pistäytymiseen. Nyt vihdoin tuumasta toimeen.
Elämäni ensimmäinen junamatka tapahtui 1959. Vanhempien mukana pääsin Kerimäeltä Helsinkiin. Muistikuvat reissusta ovat jääneet vähäisiksi. Höyryveturin voimin mentiin, ja matkustajavaunut olivat puurakenteisia. Siihen junailu jäi vähäksi aikaa, muistaakseni 1960-luvulla en junaan astunut kertaakaan,
Rataosuus Parikkala - Savonlinna kävi sitten tutuksi 1973-74, kun lusin 11 kuukautta armeijassa Korialla. Parikkalassa tapahtui junanvaihto, pikajunasta siirryttiin Savonlinnan suuntaan jatkavaan kiskobussiin eli lättähattuun. Ensimmäinen pysähdys oli jo Särkisalmessa. Ja kiireettömän kotoisaa tunnelmaa loi konnari, joka junan käytävillä kuulutteli jotenkin pehmeän liudentavalla puhetavallaan: "Seuraavana Kuldakivi, llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella." Kuuluisa Toroppalan d... Sitten seurasivat Putikko (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella), Punkasalmi (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella), Punkaharju (llaiduri junan kulkusuundaan nähden vasemmalla puolella) ja Kulennoinen (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella). Silvolan asemalla hyppäsin sitten junasta (laituri oikealla), joku ystävällinen sielu kävi sieltä autolla hakemassa matkamiehen. Paluumatka saattoi joskus alkaa Savonlinnan asemalta, silloin pysähdyttiin Kauppatorilla ja Pääskylahdessa ennen Silvolaa.
Inttiaikojen jälkeen Parikkala-Savonlinna -rata jäi unhoon vuosiksi, mutta aktivoitui käyttöön taas 1981-83. Tuolloin pyörin pari vuotta historian lehtorin viransijaisena Punkaharjun lukiossa ja yläasteella. Minulla oli silloin sen verran komea titteli, että päätin opetella sen ulkoa: Punkaharjun kunnan koululaitokseen kuuluvan Punkaharjun lukion ja peruskoulun yläasteen yhteinen valtion oppikoulun historian ja yhteiskuntaopin sekä taloustiedon lehtorin virkaa vastaavan toimen viransijaisuus. Arvelin, etten eläissäni noin pitkää virkanimikettä tule enää saamaan. Oikeassa olin.
Asustelin aluksi Putikon koululla. Kohtuullisen lähellä oli Putikon asema, joten pari kertaa kuljin työmatkan Punkasalmeen junalla. Hitaammin se kävi kuin bussilla kävelymatkojen vuoksi, mutta arvelin, että tuskinpa toiste teen työmatkani junalla. Oikeassa olin. Joskus tuli junailtua Parikkalaan kaupoille, Savonlinnaan kuitenkin yleensä bussilla. Helsinkiin matkasin joskus suoraan Putikosta, silloin jo komeasti ns. Porkkanalla. Jokohan lättähatut olivat eläköityneet Savonlinnan ja Parikkalan väliltä? No, lättähattukyytiä sai nauttia Joensuun ja Lieksan välillä vielä pitkään, muistaakseni vuoteen 1988. Aika leppoisaa oli meno sillä välillä. Vaimoni vanhempien koti oli Sokojoen seisakkeen lähellä. Osa paikallisjunista pysähtyi aikataulun mukaan Sokojoella, osa ei. Konduktööriltä kannatti kysellä, vaikka junalle ei olisi merkitty seisahdusta Sokojoella. Useimmiten konnari sitten palatessaan loihe lausumaan; "Myö kuskin kanssa tuumattiin, jotta voijaanhan myö pyssäyttee Sokojoillakii, ku aikataulussa ollaan eikä ou kiireitä." Siinäpä säästyi parin kilometrin kävelyltä. Kerran ihmettelimme, kun lättähattu pysähtyi jonkin jo ilmeisesti aikoja sitten käytöstä poistetun asema kohdalla. Kuski häipyi pöpelikköön, mutta palasi pian valtavan horsmakimpun kanssa, "Niin komiasti kukkivat horsmat, jotta piätin muutaman käyvä poimimassa". Oikeassa oli, kyllä komiasti kukkivat.
Junamatkoilla yhtenäiskulttuuri oli voimissaan vielä 1980-luvun alkupuolella. Olimme 1982 palailemassa hiihtolomalta Joensuun suunnalta Putikkoon päin. Oslon MM-kisoista ei kultamitalia ollut vielä irronnut. Oli sunnuntai, viimeinen kisapäivä ja suurmäen kilpa. Junan keskusradio tuuppasi kisaselostusta, matkustavaiset jännittivät. Muutama matkalainen oli valmistautunut reissuun oikein transistoriradion kanssa, jollei junassa palvelu pelaisi. Matti sukelsi sumuun, ja kultaahan sieltä tuli. Lieviä hymyjä ja vaimeita tuuletuksia.
Mutta nyt asiaan, aikatauluja tutkimaan. Parikkalasta lähtevä juna ei totisesti pysähdy Särkisalmassa, ei Kultakivivainaassa eikä edes Putikossa (kyläläisten toiveista huolimatta). Ensimmänen pysähdys on Punkaharjun seisakkeella. Siis tietysti Punkasalmessa. Aseman nimen muuttamisen aikoihin keräilin aineistoa Vanhan Kerimäen historian ykkösosaan. Sen verran asia jurppi, että vähältä piti, etten meinannut ruveta harkitsemaan Puruvesi-lehteen kirjoittamista protestimielessä, Vaan ymmärsinhän, ettei mielipiteelläni mitään merkitystä olisi, joten jätin kirjoittamatta.
Seuraava pysähdyspaikka näkyy olevan Lusto. Siis tietysti muinainen Punkaharjun asema. Asemarakennus oli tosin jo 80-luvun alussa muussa käytössä, taiteilija Niilo Lehikoisen ateljeena. Onneksi komea asemarakennus ympäristöineen on hyvässa hoidossa ja käytössä, Aseman Taidelaituri avaa taas virallisesti ovensa 1.6. Olisihan se komeaa, jos pysähdyspaikka nimettäisiin taas Punkaharjuksi. Lienee mahdotonta, mutta voisihan sitä tehdä suomalaisen kompromissin. Meillähän on jo Helsinki-Vantaan lentoasema ja oli kunta nimeltä Nummi-Pusula. Kai meillä voisi olla seisakkeet Punkaharju-Lusto ja Punkaharju-Punkasalmi. Kaikki olisivat tyytyväisiä, kielenhuoltajat eritoten.
Vaan sittenpä tärppää. Seuraavana Retretti, laituri junan kulkusuuntaan nähden vasemmalla puolella. Ei tällaista seisaketta ollut kultaisella 80-luvulla, maailma on edistynyt! Veikkaanpa, ettei junassa ole konduktööriä, joten ilmeisesti pitäisi jotenkin etukäteen lippu hankkia. Onnistun älypuhelimella liput hankkimaan, eikä hinta kauhistuta: kaksi eläkeläistä matkaa Retretistä kaupungin keskustaan 6 euron hintaan. Varaudumme hyvissä ajan radan varteen päivystämään klo 10.55 saapuvaa kiskobussia. Yhtäkkiä johonkin puskaan piilotetusta ämyristä kajahtaa ääni, joka kertoo junan saapuvan vasta 11.07. Arvelen hetken viivästyksen syyksi rengasrikkoa, mutta Helsingin junaahan siellä oli odotettu. Kiskobussi saapuu sitten 11.07. Kyytiin kapuaminen onnistuu vielä ikäisiltämme, mutta kyllä kynnys on sen verran korkealla, että 10 vuoden päästä en takuulla kiskobussiin omin voimin kiipeäisi.
 |
| Olavi Lanun veistos koristaa Retretin seisaketta. |
Klonkoti-klonkoti, matka taittuu. Kulennoisten asemarakennus näyttää olevan vielä pystyssä, mutta siinähän kiskobussi ei jarruttele. Sitten saavumme Kerimäen seisakkeelle, siis muinaiselle Silvolan asemalla. No, eihän nimi paikkaa pahenna. Kylätalo Nousula taitaa olla edelleen Silvolan Nousula, eikä Kerimäen Nousula. Aikanaan Nousulassa lauantai-iltoja vietettiin talvisin. Kunnes ikä riitti ravintoloihin. Yksi ikävä muisto Nousulaan liitty: huonokuntoinen Laila Kinnunen esiintyi siellä 70-luvun alussa. Sen ymmärsi suureksi vääryydeksi.
Vielä pysähdys Pääskylahdessa ja sitten ollaankin tunnelissa. Joskus yli 50 vuotta sitten Alakuonan pojat lähtivät reissulle Mallatsaareen. Linja-autolla tultiin ja Mallatsaareen oikaistiin tietysti rautatietunnelia pitkin. Joukossamme oli nimittäin tietäjä, jonka mukaan junaliikennettä ei esiinny juuri tuohon aikaan tunnelissa. Tokihan siellä juna puski vastaan. Tukka siinä hieman hulmusi, ei sen kummempaa.
 |
| Omenalörtsy ja kahvi, Savonlinnan tori. |
Päädymme Savonlinnan seisakkeella (muinoin Kauppatori). Askel vie luonnollisesti ensin torille lörtsykahveille. Sen jälkeen seurueemme jakautuu: parempi puolisko suuntaa Taito Shopiin, minä Joel Lehtosta morjestettuani ravintola Wirtaan. Varsinaisesti tavoitteena oli Olutravintola Sillansuu, mutta se näkyy aukenevan vasta klo 15. Wirrasta neljänneslitra Morettia ja ihan vähän pastista. Sen jälkeen puolison kanssa perusreittiä: Dressman, Suomalainen Kirjakauppa, Sokos. En mennyt Muotikuuhun, joku meni sinnekin. Wirrassa pohjustetaan pastiksella ryntäystä Kalastajan Kojulle, josta saa mielestäni kaupungin parhaat muikut. Sitten Olutravintola Sillansuuhun. Siellä pari viidenneslitran olutta. Ja ihan vähän pastista. Helle on pehmentänyt kulkijat, muut nähtävyydet jäävät seuraavaan kertaan. Kiskobussi lähtee klo 18.30 kolkuttelemaan etelään. Myöhempikin vuoro olisi ollut tarjolla.
 |
| Morjestin Putkinotkon herraa. |
Kiskobussimatka osoittautui melkoiseksi nostalgiaretkeksi. Mieleen palasi monta juttua, mutta muistinko ne oikein? Hällä väliä, kaipa muisteleminen on tärkeintä. Ja tiedä, vaika jonain kesänä innostuisi paikallisjunailemaan Parikkalaan. No, se voisi olla jo liian rajua...
---
Poikkeuksellisen aikaisilla kesähelteillä olimme liikkeellä. Huomasimme. että ravintolat avaavat ovensa vähitellen. Näin tosiaan Savonlinnan seudulla. Moni kesäpaikka jäi käymättä, koska ovet avautuvat vasta 1.6., jolloin suuntasimme länteen nykyisille kotoseudulle. Käymättä jäi mm. Café Rantakivi. Kenties sinnekin ja moneen muuhun kesäpaikkaan ehtii vielä tänä kesänä.
 |
| Näkymä Savonlinnan seisakkeelta. |
 |
| Lehikoisen ateljeessa tuli vierailtua 80-luvun alkupuolella. Todisteeksi löytyi postikortti sekavista arkistoistani. |
Tämä juttu on ilmestynyt alun perin Kyrön Joulussa 2023. Lehdessä tarinaan liittyy myös runsas kuvitus.
Suomeen olut tuli asutuksen ja kaskiviljelyn mukana. Kalevalan 20. runossa kerrotaan oluen raaka-aineiksi ohra ja humala. Tarvittiin vielä jotain ”oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi”. Oluen seppinä olivat Osmotar, Kapa ja Kalevatar. Kaunis neiti Kalevatar sai tehtäväkseen etsiä juoman käymisen käynnistäjän. Ensiksi tuli valkoisen oravan tehtäväksi hakea korpikuusen käpyjä ja petäjästä lehvän. Tällä neuvolla ei ottanut juoma nuori noustaksensa, joten Kalevatar lähetti näädän hakemaan vaahtoa tappelevien karhujen suusta. Vieläkään ei ”ottanut olut hapanta”, joten matkaan mehiläinen, lintu liukas. Se toi siivissään mesiheinän siitepölyä, jolla juoma sitten ”kuohui korvien tasalle”:
"Se oli oluen synty,
kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä,
siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen,
hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle,
miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan,
hullut huppeloitsemahan."
Oluen merkityksestä kertoo se, että Kalevalassa kerrotaan
oluenpanosta kaksi kertaa vuolaammin kuin maailman luomisen kaltaisesta sivuseikasta.
Kyrö sahtialueena
Vanhastaan Suomen sahtialueet ovat jääneet
Oulu-Kymijoki-linjan länsipuolelle. Sahtialueen itäraja on jokseenkin tarkasti
vanha Hämeen ja Savon raja. Ainoa poikkeus on luovutetulle Kannakselle
sijoittunut sahtisaareke. Yleensä Savossa ja Karjalassa tehtiin sahdin sijasta
miedompaa kaljaa, jota mm. Lönnrot piti kovin kehnona hämäläiseen sahtiin
verrattuna. Suurimmassa osassa Länsi-Suomea sahtiperinne on päässyt ajan
mittaan hiipumaan.
Suur-Kyrö on tunnetusti aluetta, jossa sahtiperinne on
säilynyt elävänä nykypäiviin. Suur-Kyröllä tarkoitan tässä Hämeenkyröä ennen
vuotta 1641. Tuolloin pitäjään kuuluivat Ikaalinen, Parkano, Kihniö,
Kankaanpää, Karvia ja Honkajoki. Lisäksi saman sahtiperinteen piiriin voi laskea Jämijärven ja Mouhijärven sekä tietysti tuolloin vielä Hämeenkyröön
kuuluneen Viljakkalan. Toinen merkittävä sahtialue on Itä-Häme, jossa varsinkin
Sysmä, Hartola ja Joutsa tunnetaan merkittävinä sahtipitäjinä.
Miksi perinne säilyi juuri näillä alueilla? Kysymykseen
lienee vaikea löytää selkeää vastausta. Voi olla, että rannikkoalueilla
kaupungeista valui maaseudulle ulkomaankaupan myötä enemmän saksalaistyyppisen
oluen suosiminen. Kaupunkeihin ja sittemmin maaseudullekin syntyi panimoita, ja
”puteliolut” valtasi markkinoita. Säätyläistö suosi viinejä ja ulkomaisia
väkeviä, kukin varallisuutensa mukaan. Syrjäisemmillä saloseuduilla saattoi
pontikka ohittaa sahdin juhlajuomana, kuten Ruovedellä näyttää käyneen. Joka
tapauksessa Suur-Kyrössä sahti säilytti asemansa suvereenisti.
Raittiusaate
levisi 1880-luvun lopulla ympäri maata kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä voi
pitää ensimmäisenä kansanliikkeenä Suomessa. Jo sitä ennen 1866 talonpojilta
poistettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeiksi. Samalla kunnat saivat oikeuden
rajoittaa alkoholin ja oluen anniskelua alueellaan. Hämeenkyrössä kunta käytti
tätä oikeuttaan jo 1869 kieltämällä sahdin myynnin Kyröskoskella.
Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan
omatekoisen sahdin ja vaarinkaljan kaupustelu. Tehdastekoista ”oltta” saivat
kyröskoskelaiset kaupata. Määräyksestä pidettiin kiinni tiukasti, kaupan
perustamiseen sai luvan vain sillä ehdolla, ettei myisi kaljaa taikka väkeviä
juomia. Vielä 1873 tarkennettiin määräyksiä niin, että sahtia ja vaarinkaljaa
sai myydä vain matkustavaisille. Säännöllä pyrittiin suitsimaan kestikievarien
anniskelua. Tämäkään ei tepsinyt, joten 1879 poistettiin väärinkäytetyksi
koettu oikeus myydä olutta ja vaarinkaljaa matkustavaisille. Samalla anottiin
senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti
lain sallittua kuivatettiin myös pitäjän kestikievarit. Maaliskuussa 1890
kuntakokous päätti "jokseenkin yksimielisesti", ettei seuraavan
vuoden alusta lähtien kestikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan
olvitehtaissa valmistettua niin kutsutta "Bayerin olutta".
Raittiusasiaa ajoi voimallisimmin seurakunnan papisto, joka koetti myös
vierottaa kyröläiset vanhasta tavasta, jonka mukaan kinkerit tuli päättää sahtijuhliin.
Kunnallisilla kielloilla kuivatettiin maaseutua, jossa ei tilastollisesti
katsoen muutenkaan runsaasti alkoholia nautittu.
Raittiusväen
suuri maanlaajuinen ponnistus oli vuoden mittaisen väkijuomalakon propagointi
ja toteutus. Vuonna 1896 perustettu Kyröskosken Raittiusseura yhtyi tähän
juomalakkoon ja totesi kokouksessaan vapunpäivänä 1898 että ”myös sahti
pidetään lakkautustilassa”. Sahdin asema jäi kaiketi silti jotenkin
epäselväksi, sillä asiaan palattiin kevättalvella 1904 pidetyssä
keskustelutilaisuudessa. Tuolloin pohdittiin, kuuluuko sahti ”raittius- vai
juovutusjuomien joukkoon”. Osa toi esille, että joissain paikoissa tehdään
semmoista sahtia, joka ei juovuta ja kuuluu siten raittiusjuomiin.
Keskustelussa päädyttiin siihen, että ”tällä paikkakunnalla tehdään sahti aina
semmoista, mikä tunnetusti juovuttaa”. Siten se päätettiin yksimielisesti lukea
juovutusjuomien joukkoon.
Kieltolaki
astui voimaan 1919. Se kielsi alkoholipitoisten aineiden valmistuksen ja
myynnin. Kieltolaki ei kuitenkaan vaikuttanut sahdin käyttöön maaseudun
perinteisenä juhlajuomana. Ilmeisesti viranomaiset ymmärsivät, että
perinteeseen puuttuminen oli mahdottomuus. Ja lienee lainvalvojissakin ollut
hartaita sahdinystäviä.
Hämeenkyrön
raittiuslautakunta otti kantaa sahtiin vain kysyttäessä. Sosiaaliministeriö tiedusteli
1949 kotitekoisten mallasjuomien valmistuksesta. Lautakunta vastasi sen olevan
paikkakunnalla varsin yleistä, ”tuskin on sellaista paikkaa, ettei sahtia
valmistettaisi”. Juoma sopi juovutustarkoituksiin ja siihen sitä myös
käytettiin. Lautakunta arvio, että sahdin myyntiä tai luovutusta pitäjässä ei
esiintynyt. Sahtia tehtiin juhliin, talkoisiin muihin vastaaviin tilaisuuksiin,
mutta ei myyntiin.
Tiedettä
peliin
Filosofian
maisteri Pekka Kuusi julkaisi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön rahoittamana
teoksen Alkoholijuomien käyttö maaseudulla. Alaotsikko kertoo, että kyseessä
oli Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa.
Tutkimus tehtiin aidosti positivismin hengessä. Valittiin siis maaseudun
paikkakuntia, joille perustettaisiin mietoja juomia myyvä alkoholiliike.
Ikaalista onnisti. Se sai Alkon, verrokkikunnaksi joutunut Ruovesi jäi ilman.
Hankkeessa
kartoitettiin tarkoilla kysely- ja haastattelututkimuksilla ihmisten
alkoholinkäyttö. Sitten perustettiin osalla paikkakunnista mietoja juomia
anniskeleva Alko ja katsottiin, miten se muutti kulutustottumuksia.
Tutkimuksessa havaittiin oitis Ikaalisten erityisasema sahtialueena.
Ikaalisista saatuja tietoja voi soveltaa Hämeenkyröönkin, onhan kyseessä
yhtenäinen kyröläinen sahtialue. Kuusi totesi, että sahti hallitsi
ikaalislaisia juomamarkkinoita. Sivukylien miehistä lähes jokainen oli vuoden
kuluessa nauttinut sahtia; runsas neljännen heistä ei ollut nauttinut vuoteen
pisaraakaan valtion juomia. Ruovedellä oli sahdin valmistamisesta luovuttu
lähes kokonaan, siellä syrjäkylillä olivat väkevät juomat valta-asemassa.
Haastattelujen
perusteella Pekka Kuusi loi kokonaiskuva sahtijuhlista ja –kultista:
”…sahdin
juominen on voimallista. Joka viides tai kuudes sahtimiehistä oli viime
kerralla kumonnut vähintään neljä litraa sahtia ja vain vajaa puolet heistä on
tyytynyt kahta sahtilitraa pienempään annokseen. Ikaalislainen isäntä varaa
huomaa yleensä 4 – 5 litraa vierasta kohti ja tavallisena juomavauhtina
sahtiehtoona pidetään: litra tunnissa miestä päälle. Kun monet vieraat alkavat
jo parin tunnin ryyppäämisen jälkeen ”pihistellä", jää sitkeimmille
juotavaa enemmälti. Kahdeksaan sahtilitraan asti näyttävät rajuimmat
ikaalislaiset yhdellä ryhtymällä sahtia ”tamasevan”. Mykkyrään joutuneet,
toisin sanoen tajuttomaan humalatilaan sammuneet miehet, kuuluvat
erottamattomana osana sahtitalon maisemaan hää- ja talkoojuhlan jälkeen.”
Kuusi piti
ikaalislaisten sahtijuhlien rituaalista rajuutta alkuvoimaisuudessaan
hätkähdyttävänä. Vuosisataiseen työ- ja juhlakulttiin ankkuroitunut sahdin
nauttiminen loihti silmiimme menneiden maaseutupolvien juomatavat. Kuusi arveli
hieman koukeroisesti, että ”inhimillinen kesyyntyminen on toki riittävin
aikaperspektiivein maaseutummekin alkoholijuomien käytössä jo havaittavissa”.
Täydellistä
kesyyntyminen ei ollut ainakaan Jalasjärvellä 1950-luvulla. Toista viikkoa
kestäneisiin häihin oli hankittu 1400 litraa sahtia. Ruotsin vävyn kerrotaan
ihmeissään laskeneen hääyön aikana pihamaalle langenneita vieraita.
Sammahtaneita juhlijoita kertyi 116.
Sillanpää
apuun!
Mutta ei
parane sahdista puhua Sillanpäätä mainitsematta. Nobelisti kirjoitti sahdista
rakkaudella. Se oli hänelle kuvausten kohde ja joskus myös kirjoittamisen
polttoaine. Klassikko on Sillanpään sahdin ylistys. Se löytyy novellista
Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Kertomuksessa
käydään taistelua Hirvelän torpasta, jonka appiukko Kalle lopulta onnistuu
saamaan omakseen. Sillanpää muisteli taistelua yhtenä sahtikannujen sarjana:
”Ihana
juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että
joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu
haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään
kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin
kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se
on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan
löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin
hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih”. Kuinka monesti
olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa
suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä
säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso:
kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”
Taatapäivinään
Sillanpää vielä palaili sahtiasiaan lyhyessä käsikirjoituksessa Kuvailen
sahtia. Siinä hän havainnoi oikean ”väki-sahdin” käyttöalueen rajalliseksi.
Kirjailijamestarin Kauvatsalta kotoisin ollut isästä ei Kyröön muutonkaan
jälkeen sahtimiestä tullut. Sen sijaan jo mainittu appiukko Salomäen Kalle –
”mun toinen äijä” – oli sitä persompi sahdille. Varsinkin sille ”pää-pirulle
sieltä perätynnyristä”, kuten täyteen ikäänsä ehtinyttä sahtia karahteerattiin.
Taatan muistelon mukaan sahtia ”pryättiin” mm. häihin, joissa sitä kuitenkin
tarjottiin etupäässä pitopöydässä, ikään kuin herraskaisemman pilsnerin
asemasta ja juotiin kuin kotoisessa arkipöydässä piimää. Sen ”isomman-asian”
saavuttamiseksi nautittiin pikemmin lasiastioista kimmeltäväisempiä nesteitä.
Vasta häiden kolmantena päivänä ”kun äijät silmät kyynelissä vaikeroivat sitä
autuutensa-asiaa”, oli se sahti sitä ”poikaa”. Vaikka saattoikin sahti viedäkin
nurkantakuselle intiimille vuodatukselle ”sen tietyn kanaalin kummastakin
päästä”…
Sahti ei ole
suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa yksin Sillanpään varassa. Aleksis Kiven
Seitsemän veljestäkin tunsivat sahdinkin mahdin. Itse keittivät veljekset
jouluoluensa, ”muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa”: ”Mutta
olivatpa laittaneet sen väkevämmäksi tavallisen talonpojan olutta.
Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa
hieman huimausta aivoissa.”
Huimaustapa totta
tosiaan. Juhani komensi viimeisellä löylykerralla Tuomaksen vastusteluista
huolimatta Eeron heittämään olutta kiukaalle. Eero noudatti ”esimiehen käskyä”.
Sitä seuranneen yleisen tappeluksen aikana palava päre viskattiin lattialle.
Pian oli Impivaara liekeissä, ja veljesten oli paettava paljasjaloin susien
ahdistamana Jukolaan nahkapeitturin huomiin.
Väinö Linnan
Pohjantähden nuukailijoiden kuninkaana pidetyn Koskelan Jussinkin oli
hankittava sahti pärekattotalkoisiin. Linnan Tuntemattomassa ei
rintamaolosuhteissa saatettu sahtia valmistaa. Mannerheimin syntymäpäivän
kunniaksi värkättiin turmiollisempaa kiljua.
Sahtihumala
vs. viinakänni
Päihtymys on
kuulunut suomalaiseen juhlakulttuuriin kauan. Se sallittiin, oikeastaan sitä
pidettiin osana juhlaa. Kyseessä oli yhteisöllinen joukkojuominen, joka jatkui
päiväkausia. Silloin nummerruttiin nurmelle nukkumaan, mutta juhlia seurasi
viikkoja tai kuukausiakin kestänyt kausi, jolloin alkoholia ei nautittu
laisinkaan. Sahtihumalan kuvauksissa toistuu Sillanpäänkin esittämä näkemys:
yhteisöllisyys, jonkinlainen flegmaattinen raukeus, jopa velttous. Muuan pappi
kuvasi sahti- ja viinahumalan eroa: ”Kun ne sahtia juovat, se menee jäseniin ja
nukkuvat. Mutta kun juovat viinaa, se villitsee ja tulevat pahapäisiksi.”
Sahti- ja viinajuoppojen välille tehtiin ero: ”Ei se juovuksissa ollut, se oli
sahissa.”
Vaikka
suurissa sahtijuhlissa juotiin hillittömästi, oli osallistujien kyettävä
noudattamaan juhlien etikettiä. Sahti sai jäykkäleukaiset kyröläisetkin
pakisemaan vilkkaasti, mutta riitaa ei sopinut haastaa. Erityisesti tappelua
pidettiin pahana loukkauksena isäntäväkeä kohtaan.
Sahtiperinteen
tulevaisuus
Kyröläisellä
sahtiperinteellä on mahtava menneisyys. Siihen katsoen on Hämeenkyrön
sahtikulttuurin historiaa tutkittu ja siitä kirjoitettu niukasti.
Sahdinvalmistus ja nauttiminen on kyllä jatkunut kohtuullisen kiitettävällä
tasolla. Sahdinvalmistuksen suomenmestaruuskisoissa on menestytty
vuosikymmenestä toiseen. Löytyypä pitäjästä Suomen vanhin sahtiseura, jo 1975
perustettu Kulttuuri- ja urheiluseura Sahti-75. Sen toiminta on painottunut
enemmän sahtiin kuin muuhun urheiluun.
Sahdintekijät,
perinteen tuntijat ja aktiiviset sahdinnauttijatkin tuntuvat ikääntyvän niin
täällä kuin muuallakin. Uhkaako kyröläistä sahtiperinnettä kuihtuminen tai
vallan perikato? Millainen projekti toisi esiin sahtikulttuurin menneisyyden,
herättäisi nuorison ja viitoittaisi tien tulevaisuuteen?
Hämeenkyrön
kunnanvaakunan keskeinen elementti on kuuluisa Kyrön sarvi. Kirkossa
säilytettyä sarvea lainattiin aikanaan suuriin sahtipitoihin. Siihen mahtui noin
1,2 litraa nestettä. Kertaheitolla sen kokenut kyröläinen sahdinnauttija
kurkkuunsa kumosi. Velvoittavana tähyää vaakuna kunnantuvan ulkoseinältä:
pitäkää sahtiperinne kunniassa.
Lähteitä:
Kyröskoskeen Perinneyhdistyksen kokoelmat. Kyröskosken
Raittiusseuran pöytäkirjat 1896 – 1904.
Kuusi, Pekka: Alkoholijuomien käyttö maaseudulla.
Kokeellinen tutkimus alkoholijuomien käytöstä eräissä maalaiskunnissa ja
kauppaloissa. Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön julkaisuja n:o 3. Helsinki
1956.
Laitinen Mika – Silvennoinen Johannes – Nikulainen Hannu:
Sahti. Elävä muinaisolut. Keuruu 2015.
Nallimaa-Luoto Terhi – Agge Marja: Hämeenkyrön historia
III. Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Otava 2003.
Sillanpää, F. E.: Kuvailen sahtia. Päiväämätön
käsikirjoitus, valokopio FT Panu Rajalan kokoelmista.
Sillanpää, F. E.: Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus
Hämeenkyrön pitäjästä. Kokoelmasta Kiitos hetkistä, Herra. Kootut teokset 4.
Otava 1988.
 |
| Se kuulu Kyrön sarvi. |
 |
| Nappulaliiga esitteli sahdintekovälineitä 19.8.2023 Seurahuoneen edustalla. |
 |
| Ahti Lindberg (keskellä punaisissa housuissa) kertoi sahdinvalmistuksesta 19.8.2023. |
Frans Emil Sillanpään tuotannon perusteellisesti tuntevillekin lienee yllätys se, että mies ennätti toimia myös teatteriarvostelijana. Sillanpää arvosteli Helsingin johtavien teattereiden esityksiä alkuvuodesta 1912 Eero Alpin Näyttämötaide -lehteen. Nämä kirjoitukset Sillanpää sittemmin unohti, vaikka yleensä piti huolen siitä, että vähäisemmätkin tekstinsä tulivat luetteloiduiksi. Aarne Laurilan tutkimuksessa F.E. Sillanpään romaanitaide on luettelo kirjailijan tuotannosta. Siinä on tietoja vuodesta 1901 lähtien, kirjoituksia mm. Koitto- ja Raataja -lehtiin. Vuosien 1911-12 kohdalla ei ole merkintöjä. Panu Rajalakaan ei tuntenut näitä Sillanpään teatteriarvosteluja.
Teatteriarvostelijan toimeen Sillanpään pestasi toinen hämeenkyröläislähtöinen kynämies, Eero Alpi. Alpi (alkujaan Toivonen) oli Sillanpäätä kolmisen vuotta vanhempi opettajapariskunnan ainoa lapsi. Alpi oli kulttuurin monitoimimies: lehtimies, päätoimittaja, runoilija, kirjailija ja lopulta oman kiertueteatterin johtaja. Palkkatyönään hän oli Helsingin Sanomien toimittaja 1905-1910. Lehdestä erottuaan hän perusti Näyttämötaide-lehden 1910. Sitä ilmestyi muutama numero, mutta sitten talousvaikeudet keskeyttivät lehden ilmestymisen. Nopealiikkeinen Alpi oli siirtynyt toimittajaksi Hämeenlinnaan kustannusyhtiö Kariston palvelukseen. Karisto ryhtyi loppuvuodesta 1911 Näyttämötaiteen kustantajaksi. Alpi oli lehden päätoimittaja, samalla myös ainoa toimittaja. Hämeenlinnassa asunut Alpi tarvitsi jonkun helsinkiläisen rapartoimaan pääkaupungin teattereista. Alpin urasta tarkemmin blogissani.
Sillanpää aloitti teatterikriitikon uransa Näyttämötaiteessa helmikuussa 1912. Hän arvioi Selma Anttilan ensimmäisen näytelmän nimeltä Vaihdokas. Anttila oli aikanaan tunnettu kirjailija, naisasian ajaja, sosiaalipoliitikko ja vaikutusvaltainen persoona. Hän oli julkaissut aiemmin proosaa, mutta kokeili nyt kykyjään näytelmäkirjailijana. Heti alkuun Sillanpää totesi, että esitys muodostui edulliseksi poikkeukseksi kaikista hänen Kansallisteatterissa näkemistään vasta-alkajain uutuuksista. Huomattavan osa Sillanpään arviosta oli näytelmän juonen selvittelyä. Se oli tapana tuon ajan kritiikeissä, mutta tietysti erityisen tarpeen, kun kyseessä oli kokonaan uusi näytelmä.
Näytelmän varsinaiset päähenkilöt olivat Anna Lumiala ja nuori kulkuri Oras eli "vaihdokas". Annalla on ollut ennen avioliittoaan salainen suhde, josta syntyneen lapsen hän on antanut erään Suskan haltuun. Suska tiedettiin "vauvantappajaksi", ja pian hän esittelikin ruumiin Annalle. Suska oli kuitenkin näyttänyt erään toisen kuolleen lapsen Annalle. Toisaalla tavataan lastenkodin omistaja, neiti Maria, ja hänen kasvattinsa Orvokki. Tämä oli perinyt katunaiseksi luonnehditulta biologiselta äidiltään häikäilemättömän luonteensa. Salaisella retkellään hän tutustuu levottomaan Oraaseen. Rakkaussuhde johtaa siihen, että Oras tilaisuuden koittaessa varastaa Marialta rahaa. Samaan aikaan edulliseen avioon päässyt rouva Lumiala saa tietää, että Oras onkin hänen poikansa.
Toisessa näytöksessä rouva Lumiala on palkannut Oraan palvelukseensa. Eräiden vaiheiden jälkeen Oraan henkilöllisyys paljastuu myös pankinjohtajalle. Aviopuolisoiden välit kylmenevät, kun taas äidin ja Oraan välit lähenevät. Tosin poliisille ilmoitettu varkaustapaus varjostaa tilannetta. Kolmannessa näytöksessä äiti ja poika ovat jo pakenemassa, mutta Oraalle raskaana oleva Orvokki haluaa mukaan. Oras ei enää häntä huoli, joten kostoksi Orvokki ilmiantaa tulevan lapsensa isän. Silloin esiin tulee Suska, joka uskonnollisen tunteen tähden haluaa ottaa varkauden niskoilleen. Oras ei tähän suostu, vaan pakenee.
Neljännessä näytöksessä äiti, Suska ja Orvokki koettavat turhaan pelastaa Oraan. Tämä ei tahdo eikä voi pelastua, sillä Sillanpäätä lainaten "...hänen onnettomuutensa on hänen veressään, sillä äiti on kironnut hänet jo kohdussa". Oras karkaa poliisin käsistä koskeen jättäen äitinsä huolehtimaan Orvokin lapsesta.
Sillanpään näkemys vaihdokkaasta oli varovaisen positiivinen. Näytelmä tempaisi mukaansa alusta lähtien ja jännitys pysyi yllä, mutta jotakin sittenkin puuttui: "Ei synny katsojassa sitä oikeata illusioonia, täydellistä eläytymistä näytelmän tapahtumiin, vaan mielenkiintoa pitää yllä vain halu nähdä, kuinka tekijä älykkäästi johtaa asiat loppuunsa." Lumialan perhe näyttäytyy turhan ylimyksellisenä ja varsinkin Suskalle kirjoitetut repliikit olivat liian tyylikkäitä. Kansallisteatterin esitys oli kauttaaltaan ehjää ja ensiluokkaista. Näyttelijät onnistuivat erinomaisesti, paras oli Jussi Snellman Oraana.
Vaihdokas arvioitiin tuoreeltaan myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa. Hesarin arvostelija moittii muutamia henkilöhahmoja, epäuskottavia repliikkejä ja monin paikoin epäuskottavaksi jäävää juonenkehittelyä. Sitten hän päätyy edulliseen loppuarvosteluun, "sillä näytelmän ratkaisevat piirteet ilmaisevat itsenäisesti toimivaa silmää ja todellista draamallista tajua". Näytelmää lyhentämällä ja tiivistämällä olisi päästy parempaan lopputulokeseen. Kansallisteatterin suoritus oli erinomaisen huoliteltu. Näyttelijät suoriutuivat oivallisesti. Päivi Horsma Orvokkina nousi vallan uudelle tasolle, samoin Jussi Snellman.
Uuden Suomettaren kriitikko kuvasi laajassa arvostelussaan tarkasti näytelmän juonirakenteen. Hän viittasi myös Bjørnstjerne Bjørnsonin pari vuotta aiemmin aiemmin suomeksi julkaistuun teokseen Liput liehumassa. Siinä Bjørnson esittelee muka tieteellistä väitettä siitä, että lapset, joita äidit vihaavat kantaessaa kohdussaan, syntyvät tuhon polte rinnassaan eivätkä ole ojennettavissa kasvatuksellakaan. Näitä ajatuksia Anttila tuo esille varsinkin näytelmän lopussa. Näytelmässä oli sävyltään turhanpäiväisen romanttisia tai ylitunteellisia kohtauksia, eivätkä henkilöiden vuorosanat eivät aina vastanneet heidän sivistystasoaan. Kokonaisuudesaan näytelmä oli kuitenkin sommittelultaan ja keskeiseltä rakenteeltaan jokseenkin jännittävä. Vuoropuhelua tiivistämällä ja tarpeettomia kohtauksia karsimalla siitä olisi saanut paremman. Kansallisteatterin esitys oli kokonaisuutena luotettua tasoa, ja näyttelijät selvisivät pääosin hyvin tehtävistään. Enimmät kehut menivät Piia Hormalle ja Jussi Snellmanille.
Sillanpää arvioi myös Kansan Näyttämöllä esitetyn Matti Kurikan näytelmän Viimeinen ponnistus. Kansan Näyttämö oli kriisissä: suuri osa kokeneistä näyttelijöistä oli jättäytynyt pois, joten esitys oli valtaosin kokemattomien esiintyjien varassa. Tämä näkyi Sillanpään arvostelussa. Kappale teki "köykäisen kansannäytelmän vaikutuksen". Vanhemmista näyttelijöistä Kaarlo Vuorela oli mukiinmenevä, Yrjö Saarnio ja Kaarlo Saarnio selviytyivät hyvin. Naisosien esittäjiä vaivasi yksitoikoisuus lausumisessa ja plastiikan puutos. Hilja Eskola Annina puhui sellaista suomea kuin helsinkiläinen puotineiti, ja Lauri Pakarinen Vaskjana lauloi väärin. - Helsingin Sanomien arvostelija oli pehmeämmillä linjoilla. Hän totesi esityksen teatterin näyttelijätilanteen vuoksi amatöörimaiseksi, mutta löysi positiivista Sillanpäänkin mainitsemista näyttelijöistä (Vuorela, Saarnio ja Saarnio). Heikommin suoriutuneita näyttelijöitä hän ei käynyt nimeämään. Uusi Suometar ei arvioinut näytelmää.
Näyttämötaiteen maaliskuun numerossa Sillanpää arvioi Victorien Sardoun näytelmän Erotaan pois. Hän luonnehti sitä farssimaiseksi huvinäytelmäksi, jota mielellään katselee useita kertoja väsymättä - jos esitys on joltistakin. Cypriennen roolin oli aikanaan hoitanut suvereenisti Ida Aalberg. Nyt pääosaa esitti vastikään Keski-Eurooppaan ja Pariisiin suuntautuneelta opintomatkaltaan palannut Helmi Lindelöf. Näyttelijättären taito ja hurmaava persoonallisuus ihastutti Sillanpään perusteellisesti: ..."katselijan on turha yrittää pysyä kylmäverisenä kriitikkona, paras on mennä mukaan vaan". Myös Adolf Lindfors Lindelöfin vastanäyttelijänä saavutti tavallisen erinomaisen tasonsa, tosin pienin muistutuksin. Samoin Jussi Snellman selvisi roolistaan luontevasti ja hillitysti. - Useat kielivirheet olivat ikävä sivuhäiriö.
Helsingin Sanomien kriitikko kiitti myös Helmi Lindelöfin kehitystä näyttelijänä. Ensimmäisessä näytöksessä Lindelöf ei alkuun tavoittanut oikeaa sävyä, mutta toinen näytös oli Lindelöfin ja Lindforsin johdolla erinomaista teatteria. Uuden Suomettaren arvostelija muisteli taas näytelmän olleen ensi kertaa Kansallisteatterissa jo 1889, silloin suurella menestyksellä. Kriitikko oli aikoinaan hurmautunut Ida Aalbergin Cypriennestä, ja totesi, että kenen tahansa suomalaisen näyttelijän on epäkiitollista asettua Cypriennen osaan. Lindelöf oli omaksunut Aalbergilta liikkeitä, oikkuja ja äänenpainoja, mutta ei saanut Cypriennen osaan tämän suuren taiteen leimaa. Kokonaisuuteena hän selvisi hyvin varsinkin toisessa näytöksessä, vaikka jäi tietenkin Aalbergin varjoon. Adolf Lindfors ja Jussi Snellman tekivät varmaa työtä.
Sillanpää mainitsi lyhyesti myös Kansallisteatterissa esitetyn Donitzettin oopperan Lemmen juoma ja Hilma Rantasen vierailunäytäntönä esitetyn Schillerin Maria Stuartin. Tämäkin oli ollut Ida Aalbergin bravuureita, joten Rantanen otti riskin ryhtyessään hankkeeseen. Sillanpään mielestä yritys ei ollut aivan onnellinen. Rantasen esityksestä puuttui osan vaatima ryhti ja ylhäisyys. Lausuminen vaikutti liian pateettiselta, siitä puuttui syvempi sielukkuus. Myös Helsingin Sanomien kriitikko katsoi Rantasen epäonnistuneen osittain. Rantasen "sielullinen asteikko oli jonkin verran ahdas", hänen äänensä oli koleahko ja yksitoikkoinen. Maria Stuartin osa vaatimaa lumousvoimaa hänessä ei ollut tarpeeksi. Uuden Suomettaren arvostelija oli taas niin Ida Aalbergin tulkinnan lumoissa, ettei antanut Rantasen esiintymiselle juuri arvoa. Jo äänenkäyttökin oli epäonnistunutta, ja Maria Stuartin hahmo oli kuiva ja porvarillinen Aalbergiin verrattuna.
Senaatti oli vienyt Kansan Näyttämöltä valtionavun, joten laitos toimi näyttelijöiden rahoittamana. Kansan Näyttämön surkeaan tilaan Sillanpää kiinnitti huomiota ja lehden aiemmassa numerossa. Nyt hän totesi taidelaitoksen taistelevan kuoleman kanssa. Teatteri yritti urhollisesti täyttää tehtävänsä pääkaupungin toisena suomenkielisenä näyttämönä. Th. Overskoun näytelmän Paholaisen voittaja naisnäyttelijät liikkuivat kömpelön puoleisesti, miesosat olivat onnistuneempia, muutamat oikein hyviäkin. Ilahduttavinta oli se, että katsojia näytäntöön riitti. Siten yleisö esitti vastalauseensa "niitä sortotoimenpiteitä vastaan, joiden alaiseksi Kansan Näyttämö on joutunut".
Samassa lehden numerossa Eero Alpi kirjoitti Kansan Näyttämön tilasta. Hän keskittyi murjomaan toista kyröläissyntyistä teatterimiestä, Kaarle Halmetta. Alpi arvioi, että Kansan Teatterin entinen johtaja Halme pyrki lakkauttamaan näyttämön ja saamaan sille suunnatun kaupungin avustuksen ohjatuksi yhdessä Eino Leinon kanssa perustamalleen kesäteatterille, Helka-näyttämölle. Seurasaareen kaavailtua näyttämöä Alpi kritisoi erikseen vielä toisessakin jutussa. Hänen mielestään olisi katkeraa vääryyttä mennä tuhlaamaan rahoja uuteen, hämäräperäiseen yritykseen, kun Kansan Näyttämö oli vailla mitään tukea ja turvaa. Leinon ja Halmeen suureellisen yhteishankkeen suhteen Alpi oli oikeassa: Helka-näyttömön toiminta päättyi kahden viikon kuluttua ensi-illasta.
Sillanpää raportoi lyhyesti Kansan Näyttämön tilasta vielä huhtikuun numerossa. Siellä esitettiin af Gejerstamin talonpoikaisnäytelmää Junula ja Tanula, joka tuntui saavuttaneen yleisön suosion "karikatyyrimäisellä satiirillaan, lauluillaan ja tansseillaan". Teatterin taiteellinen taso ei hääppöiseksi noussut, mutta Sillanpää ymmärsi tämän johtuvan laitoksen surkeasta rahatilanteesta. Tunnustusta oli annettava siitä, että se pysyi tehtävässään kansan näyttämölaitoksena. Yleisenä muistutuksena arvostelija huomautti, että esitys pyrki muodostumaan liian huitovaksi, jolloin se saa sirkusmaisen leiman. Huomautus kohdistui herra Rautioonkin, joka oli jo kokenut näyttelijä. "Naisesiintyjät ovat heikkoja", päätti Sillanpää kritikkinsä.
Asiaan kuuluvaa velvollisuuttaan täyttäen Kansallisteatteri toi näyttämölle Shakespearea, tällä kertaa komedian Miten haluatte. Näin johdatteli Sillanpää aurinkoiseksi komediaksi luonnehtimaansa klassikkoon: "Jos toiminta ei pahasti seisahtele ja jos esittäjät ovat hyvällä tuulella, niin katselee tällaista näytelmää niinkuin kaunista maisemaa kesäpäivä ja vaikutelma on yhtä raikas ja virkistävä. Se on puhtaasti aistivaikutelma, silmän ja korvan ruokaa, - olkaa hyvä, mitä haluatte!"
Mahdollisimman lyhyesti juonen selvitettyään totesi kriitikko, että Miten haluatte ei alkuperäisessä muodossaan vedonnut nykykatsojaan. Siksi esitykseen on vaikea saada shakespearelaista tunnelmaa. Se näkyi Kansallisteatterin esityksessä, vaikka se oli huoliteltu sekä näyttelijöisen että näyttämöllepanon suhteen. Pääosan esittäjistä parhaat kehut sai Päivi(ö) Horsma, joka tuntui kehittyvän niin äänenkäytöltään kuin muilta taidoiltaan. Helmi Lindelöf selvisi myös kiitoksin, sen sijaan näytelmän alussa tyylikkäästi esiintynyt Jussi Snellman joutui lopuksi hieman harhateille.
Huhtikuussa Kansallisteatterissa oli kaksoisensi-ilta. Näyttämölle tuotiin kaksi kotimaista uusien tekijöiden työtä; Eino Kaliman Hilma ja Pontus Artin Sudet. Hilma oli myöhemmin Kansallisteatterin johtajaksi nousseen Kaliman esikoisnäytelmä. Sillanpään mielestä se kuvasi maalaiselämää puhtaan realistisesti. "Asianomaisia oloja tuntevaan katsojaan tekee sen todellisuustajunta aivan suuremmoisen vaikutuksen. Jää ihmettelemään, että nuoren tekijän silmä on niin kehittynyt näkemään maalaiselämää sen hienoimmissa vivahduksissa. Kaikkien henkilöiden piirteissä on tuttua, silmää hipaisee kuvauksen sattuvuus ja luonteitten syvä ymmärtäminen. Emme juuri muista nähneemme meikeläisiä maalaistyyppejä niin yksityiskohtaisen osuvasti kuvattuina."
Hilmaa arvioidessaan Sillanpää tuntuu päässeen tutulle ja varmalle maaperälle: maalaiselämää hän oli tarkkaillut terävin silmin ja opinnot mahdollistivat sen arvioinnin psykologisesta näkökulmasta. Sillanpää kehuu varmoin ottein "nuoren tekijän silmää", kehuja oli tosin kuusi vuotta Kalimaa nuorempi. Positiivinen arviota seurasi moite. Näytelmästä voi ottaa minkä tahansa kohdan ja pelkästään sitä tarkastelemalla kaikki sanottu oli totta. Mutta kokonaisuutena näytelmästä puuttui "draamallinen vauhti ja repliikkien iskeväisyys", vasta ne tekevät näyttämötaideteoksen. Nyt näytelmä vaikutti katsojaan kuin hyvä novelli, jota lukiessa nauttii yksityiskohtien hienonherkästä taiteesta ja pienten situatsionien herättämistä tunnelmista. Kaliman näytelmä oli ilmestynyt jo aiemmin painettuna, joten Sillanpään on saattanut se lukea ennen näytöstä. Itse asiassa Hilma oli esitetty 1910 Kansallisteatterissa oppilasnäytöksenä, johon oli myyty lippujakin. Kalima ei ollut tähän antanut lupaa, joten hän kiukutteli teatterin johtokunnalle kirjeessä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa.
Pääosan esittäjistä Sillanpää antoi kohtalaista tunnustusta Aili Rosvallille ja Urho Somersalmelle osoittaen samalla kummankin roolityön heikommat kohdat. Teuvo Puro oli roolissaan "paras maalainen".
Uuden Suomettaren kriitikko kuvaili laajasti näytelmän juonta. Luonnekuvaukset olivat omintakeisia. Kokonaisuutena Kaliman esikoisteos oli verrattain lupaava, vaikka jotkut repliikit osoittivat vielä psykologista epäkypsyyttä. Helsingin Sanomien arvostelussa Hilma oli laadukas kotimaisten uutuksien sarjassa, useimmat äskettäin esitetyt olivat olleet ilmeisesti melko kelvottomia. Kriitikko luetteli näytelmän - tai näytelmäkokeen - ansioita melkoisen määrän. Näytelmä ei ollut suinkaan heikkouksia vailla, mutta niitä painavampaa oli teoksen vilpittömyys. Sen kautta näytelmä seisoo omalla taiteellisella tasollaan. Näihin arvosteluihin verrattuna tuntuu Sillanpää osuvan tarkemmin ja syvällisemmin näytelmän ytimeen.
 |
| Kalima kirjoitti Hilman syksyllä 1909. Se ilmestyi vuotta myöhemmin. |
Lehtimiehenä tunnetun Pontus Artin Sudet oli keskiaikaiseen suomalaiseen ritarilinnaan sijoitettu yksinäytöksinen esitys. Se oli Sillanpään mukaan huomattavasti draamallisempi kuin Hilma. Sudet vaati esittäjiltään pääasiassa äänivaroja ja kehittynyttä deklamatsioonia. Kumpaakaan ei esittäjiltä puuttunut, totesi Sillanpää kuivasti lyhykäisessä kritiikissään. Susiin en voi suhtautua kuin kielteisesti, totesi Helsingin Sanomien arvostelija. Uusi Suometar oli arvioinnissaan suosiollisempi, mutta parhaat kehut näytös sai jostain syystä ruotsinkielisellä puolella, esim. Nya Pressenissä ja Dagens Tidningissä.
Tämän luulin jääneen Sillanpään viimeiseksi teatteriarvosteluksi Näyttämötaiteessa. Vielä mitä, digitoitujen sanomalehtien pläräily osoitti, että Näyttämötaide ilmestyi myös toukokuussa 1912! Numeroa mainostettiin lukuisissa lehdissä, mm. Helsingin Sanomissa. Lehteä ei löydy digitoituna, kaipa se jostain arkistojen syvyyksistä löytyisi. Joka tapauksessa Sillanpää oli arvioinut siihen Kansallisteatterin Taikalekkerin sekä Kansan Näyttämön Simson ja Delilan. Kritiikkien sisältö jää toistaiseksi arvoitukseksi...
 |
| HS 16.5.1912 |
Syksyllä 1912 Sillanpää päätti Panu Rajalan mukaan viimeisen kerran keskittyä opintoihinsa, tosin huonolla menestyksellä. Hänen tilalleen Helsingin teattereista raportoimaan Alpi pestasi huomattavan uran teatterikriitikkona luoneen Erkki Kivijärven.
Miten arvioida nuoren Sillanpään uraa teatterikriitikkona? Mielestäni hän selvisi tehtävästä vallan kunniallisesti. Sillanpää kehui tarvittaessa reilusti, pyrki löytämään näytöksistä ainakin jotain postiivista, mutta uskalsi rehellisesti lausua tuomionsa kelvottomista esityksistä tai roolisuorituksista. Rutiinin ja pitkän arvostelijauran puute oli jossain suhteessa suorastaan etu; Uuden Suomettaren kriitikko tahtoi unohtua joskus arvosteluissaan edelliselle vuosisadalle. Mielenkiintoisin Sillanpää arvioinneista on Eino Kaliman Hilma. Sen aihe oli arvostelijalle tuttu, ja näytelmä sai hänet pohtimaan teemaa syvällisemmin. Sillanpää tuntuu sisäistäneen esityksen paremmin kuin kriitikkokollegat.
Arvostelijan tehtävistä maksettiin palkkio. Alpi tuskin pystyi maksamaan hevin suuria rahoja, mutta ainaista rahapulaa potevalle ylioppilaalle pienempikin summa oli tervetullut. Olipa teatterikritiikon toimi myös harjoitusta myös Aika-lehdessä 1915 alkaneelle ja seitsemän vuotta kestäneelle kirja-arvostelijan uralle. Kirjallisuuskritiikki oli Sillanpäälle toissijainen harrastus: se toi hieman rahaa ja toisaalta mahdollisuuden seurata kotimaisen kirjallisuuden kehitystä Hämeenkyrössä. Kirja-arvostelijana Sillanpää esiintyi jo 1910. Tuolloin hän arvioi Aamulehdessä luokkatoverinsa ja ystävänsä Lauri Pohjanpään runoteoksen Mielialoja. Läheinen ystävyys näkyi esikoisteoksen voimallisena ylistyksenä. Tätä arvostelua ei ole mainittu Laurilan luettelossa Sillanpään kirjallisista tuotteista. Teatterinkriitikoksi F.E.S. palasi vielä kerran kirjoittamalla Uuteen Suomettareen maaliskuussa 1915 Tampereen Teatterista, missä esitettiin Pohjalaisia ja Ferenc Molnárin näytelmää Satu sudesta. Sillanpää kirjoitti hyvällä itseluottamuksella ja rennolla ranteella humoristisen, paikoitellen piikikkäänkin arvostelun.
 |
| Aamulehti 8.11.1910. |
Sillanpään ja Eero Alpin tiet kohtasivat Näyttämötaide-episodin jälkeenkin, tapaamisista täällä. Näyttämötaiteen maaliskuun 1912 numero oli muuten täysin kyröläisvoimin koottu. Sillanpää hoiteli Helsingin teatteriarvostelut, ja Alpi kirjoitti muut jutut. Niistä kahdessa hän mätki kolmatta kyröläistä, Kaarle Halmetta. Liekö sieltä asti peräisin Sillanpään hyvin tunnettu nuiva suhtautuminen Halmeen persoonaan.
Lähteet
Eino Kalima:
Maalla. Kaksi näytelmää. WSOY 1910.
Aarne Laurila; F.E. Sillanpää vuosina 1888-1958. Otava 1958.
Aarne Laurila:
F.E. Sillanpään romaanitaide kirjailijan asenteiden ja kertojan aseman
kannalta. Otava 1979.
Panu Rajala:
F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämäkerta 1888 – 1964. SKS 2015.
Panu Rajala: Virvatuli - Eino Leinon elämä.WSOY 2017.
