Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.
Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa
https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html
Tähän kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en opettanut 90-luvun alun jälkeen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä sitten pitkän aikaa ilahdutin opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.
Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen.
Toisenkin hairahduksen joudun tunnustamaan. Sorruin kertomaan opiskelijoille, että tämän Salomäen Kallen tytär meni aikanaan naimisiin erään kirjailijanuraansa aloittelevan F.E. Sillanpään kanssa. No, eihän se niin ollutkaan. Sekoitin kaksi Kallea, Hiskianpojan ja Epraminpojan. Siis hairahduksia korjaamaan.
Efraim Kaarlenpojan isä Juho Matinpoika oli Herttualan Sormusen talon isäntä, mutta 1833 syntynyt Efraim sai nuorempana poikana lähteä talosta. Hän kierteli renkinä Kirmossa, Frigårdissa ja Tokoisten Leppäsessä. Torppariksi hän siirtyi avioiduttuaan Johanna Frederica Emanuelintyttärn kanssa. Aluksi perhe asettui 1860-luvulla Fredlandin Hirviluoman torppaan. Sieltä Efraim siirtyi Salomäen torppaan 1870. Vaimo Johanna kuoli 1878. Tämän jälkeen hän luopui ilmeisesti 1883 torpparin asemasta ja siirtyi uuden vaimonsa kanssa Kylmäojan torpan kirjoihin itselliseksi 1886. Vanhin lapsista, 1860 syntynyt poika Kaarle, avioitui Maria Kristiina Haapalan kanssa 1886 ja asettui saman tien Raipalan Haapalan torppariksi.
Vuonna 1858 syntynyt Kaarle Hiskianpoika Salomäki oli torpparisukua. Hänen isänsä Hiskias Mikonpoika oli syntyjään Laviasta. Hiskias avioitui Frigårdin Kujanpään torppari Taavetti Matinpojan tyttären Marian kanssa ja tämän isän kuoltua Hiskias jatkoi torpparina. Kujanpää eli Piipari oli vakiintunut torppa, se mainitaan asiakirjoissa vuodesta 1744 lähtien. Kallesta tuli torppari isänsä tilalle kai viimeistään 1879, kun hän avioitui Viljakkalasta tulleen, kurulaissyntyisen Tilda Aabrahamintyttären kanssa. Rippikirjaan on merkitty, että isä Mikko oli heikkonäköinen useita vuosia ja täysin sokea vuodesta 1879. Kaarle Hiskianpoika siirtyi Piiparin torpasta Salomäen torppaan 1883. Hänen tilaltaan väistyi edellä mainittu Efraim Kaarlenpoika.
Torpparisopimuksessa ei näy päivämäärää, mutta se lienee laadittu 1883. Kalle Hiskianpoika Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.
Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprean tai sanskritin sanasto. Siis selityksiä: leiviskä = 8,5 kiloa, rohdin = karkeaa pellavaa, tiinu = puusta valmistettu kannellinen astia elintarvikkeiden säilytystä varten.
Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Sopimuksen laati talonisäntä V.W. Raipala (siis Viktor Wilhelm). Kirjoittamistaidottomana vuokramies Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle. Muonarenki oli kirkonkirjojen mukaan 1842 syntynyt Kustaa Aatu Juhonpoika.
Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Viktor Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä. Sopimuksessa ei ollut määräaikaa, se oli voimassa toistaiseksi. Sopimus oli torpparin kannalta epäilemättä raskas. Tuskin se oli kuitenkaan tavanomaista raskaampi, pikemmin ajalleen tavanomainen.
Kaarle Hiskianpojan jälkeen Salomäen torppariksi tuli Kaarle Efraiminpoika. Välillä mies on kirkonkirjoissa Kalle Epraminpoika, olihan suomalaisuusaate oli vallannut osittain jo kirkollisen väestötilastoinnin. Avioiduttuaan Sippolasta syntyisin olleen Maria Kristiina Huusarin (s. 22.1.1865) kanssa nuoripari asettui 1887 Frigårdin Haapalan torppaan, kuten aiemmin on mainittu. Ensimmäinen lapsi, 1887 syntynyt Kaarle Akseli kuoli muutaman viikon ikäisenä. Niilo Aleksanteri syntyi 1890 ja meitä erityisesti kiinnostava Sigrid Maria 8.11.1897. Sen jälkeen syntyivät Lyyli Wilhelmiina 1900, Toini Irene 1903 ja Samuli Viljami 1907. Kalle jatkoi torpparina Haapalassa koko 1890-luvun.
Salomäen torppa oli jäänyt sekä henki- että kirkonkirjojen mukaan tyhjäksi Kaarle Hiskianpoika Salomäen lähdettyä 1895. Kalle Eframinpoika Salomäki siirtyi siihen 1902 Haapalan torpasta. Nyt Kalle Salomäkeä ei enää nimitetty torpaksi. Kirkonkirjoissa se oli merkitty mäkituvaksi. Näin Kalle oli palannut nuoruutensa kotiin. Hänen isänsä oli ollut Salomäessä torppari, Kalle taas oli mäkitupalaisen asemassa oltuaan aiemmin Haapalassa torpparina. Henkikirjoissa hänet on merkitty itselliseksi. Nimityksellä nyt ei ole sinänsä väliä: Kalle asui Salomäessä, mutta siirtyi jossain vaiheessa Hirvelän torppaan. Hirvelä - eli Hirviholma tai Hirviluoma - oli vanha torppa, perustettu jo 1821. Hirvelän torpparina oli pitkään ollut jo 1827 syntynyt Wilhelm Wilhelminpoika. Torpan töissä lienee välttämätön apu ollut poika Vilhelm Verner, joka kuitenkin avioiduttuaan siirtyi Raipalan talon Seppälän torpan torppariksi. Entiseksi torppariksi tituleerattu Wilhelm Wilhelminpoika näyttää vaimoineen seuranneen poikaansa pariksi vuodeksi Seppälään, mutta sitten he asettuvat vanhuuden päiviksi uudelleen Hirvelään. Wilhelm kuoli 1908 ja hänen vaimonsa vuotta myöhemmin. Kalle Salomäki on ilmeisesti siirtynyt Salomäestä Hirvelään vuoden 1911 jälkeen, viimeistään 1914.
Kallen Eframinpojan tytär Sigrid eli Siikri syntyi 1897. Hän pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin Hirvelään.
Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra... (1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.
Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, joskus Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu. Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:
Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle Hiskianpoika Salomäki oli aikoinaan kiistatta Salomäessä torppari, mutta Kalle Epraminpoika Salomäen tilanne oli toinen. Hän oli Salomäessä mäkitupalainen tai itsellinen, samoin Hirvelässä. Henkikirjoissa hänet nimettiin itselliseksi, ja Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omaisuutta. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.
Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Tuskin Kalle olisi saanut aikaiseksi "vapaussotaansa" ilman vävynsä F.E. Sillanpään voimallista yllytystä.
Syntyi ankara oikeustaisto, jossa Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:
”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”
Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.
Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1929 Kalle kuoli.
Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.
Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan viilenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija kynäili Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala. Muistettava on, että Jalmari Raipala oli vain lähtökohta ja raaka-ainetta, kun Sillanpää kehitteli taiteilijan vapaudella kirjallisiin tarkoituksiinsa sopivan hahmon.
Sillanpään suhde nuoruusvuosien tukijaansa ja vaimonsa kummiin Jalmari Raipalaan näyttää kaksijakoiselta. Toisaalta hän piti Raipalaa tyylipuhtaana ihannoimansa satakuntalaisen isännän, "talonpoikaismajesteetin" perikuvana. Sillanpää ei maata omistanut, mutta halusi kai osoittaa olevansa Raipalan kanssa tasavertainen ja pätevä katsomaan mahtimiestä silmien tasalta. Appiukko Kalle ei puolestaan ollut mikään mahtimies kaltaistensa tilattomien joukossakaan. Heikomman ja alemmassa asemassa olevan puolelle piti kirjailijan asettua, niin teksteissään kuin elämässään. Ja ehkä Sillanpäätä ajoi myös toive päästä vaimonsa kautta omistamaan palasen maata Hämeenkyrössä.
Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.
Lähteitä
Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.
Joskus lehden lukeminen saa ihmisen toimimaan. Toimittaja Hannu Sinisalo esitteli seutulehti Oivassa 8.1.2025 ansiokkaasti 1920-30 -lukujen väkivaltaisia tapahtumia Hämeenkyrö ja Ikaalisten alueella. Samalla hän kertoi siitä, miten paikallislehdet uutisoivat tuohon aikaan rikoksista. Juttu herätti kiinnostukseni kahdellakin tapaa. Ensinnäkin kirjoittelin aikanaan samasta aiheesta blogiini. Rajoituin silloin vuosiin 1922-29 ja pelkästään Hämeenkyröön. Toisekseen yksi Sinisalon esittelemistä tapauksista koski Vaivian ryöstömurhayritystä 1927. Lehdissä dramaattisesti uutisoitu rikos osoittautuu nimittäin lavastukseksi. Jokunen vuosi sitten kävin läpi juttuun liittyvää aineistoa Kansallisarkiston Turun tutkijasalissa. Tarkoitus oli silloin kirjoittaa tapauksesta blogiini, mutta laiskuus yllätti. Nyt on aika ryhdistäytyä, kun aineistokin vielä sattui tietokoneelta löytymään.
Vaivian ryöstömurhalavastuksen tarkoituksena oli sisällissodasta lähtien Hämeenkyrön ja Ikaalisten takamailla piileskelleen entisen punakaartilaisen Taavetti Hämäläisen vangitseminen. Ahti Lindberg kirjoitti Hämäläisestä seutulehti Oivaan 31.8.2017, ja itse kirjoitin samaan lehteen aiheesta lyhyesti 22.1.2025. Veikko Huuska on käsitellyt blogissaan laajasti Hämäläisen vangitsemiseen liittyvää lehtikirjoittelua.
Taavetti Hämäläinen syntyi 1879 torppari Isak Mansoniemen ja vaimonsa Anna Kaisan perheeseen kuudentena lapsena. Kaikkiaan perheeseen siunautui 11 lasta, joista kaksi kuoli hinkuyskään. Oikeudenistunnossa 1927 Hämäläinen kuitenkin väitti, että hänen isänsä on Efraim Kulmala. Sukunimeä Hämäläinen Taavetti kertoi ryhtyneensä käyttämään jo rippikouluaikana. Virallisissa asiakirjoissa sukunimi säilyi pitkään Mansoniemenä. Myöhemmin löytyy virallisista asiakirjoista nimi Taavetti Efraiminpoika Hämäläinen. Sukunimellä Mansoniemi hän läksi veljensä Eljaksen kanssa siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin syksyllä 1902. Pitkään Hämäläinen ei rapakon takana viihtynyt, sillä 1904 hän sortui rikoksiin Puumalassa. Mies sai 1 vuoden 8 kuukauden vankeustuomion pahoinpitelystä, kahdesta kotirauhan rikkomisesta ja kahdesta omaisuuden vahingoittamisesta.
Muutaman vuoden Hämäläinen näyttää pysyneen erossa rikollisesta elämästä, mutta 1910 hän syyllistyi vakavampaan rikokseen. Viipurin hovioikeus luki miehelle 7 vuoden 6 kuukauden kuritushuonetuomion ryöstöstä ja murhayrityksestä. Kansalaisluottamus meni 10 vuodeksi. Koko tuomiota Hämäläisen ei tarvinnut kärsiä. Nikolai II järjesti 1913 suuret juhlat Romanovien suvun kolmisatavuotisen hallinnon kunniaksi. Hän antoi armahdusmääräyksen, jonka perusteella tuomioita lyhennettiin. Tähän hallitsijan armahduskirjeeseen vedoten Hämäläinen vapautettiin.
 |
| Hämäläinen kuvattiin rikosrekisteriä varten 1910. Hän oli lyhytkasvuinen (162 cm), mutta vankkarakenteinen. |
Kuulusteluissa 1927 Hämäläinen kertoi olleensa naimisissa Hulda Björkenheimin kassa, mutta olleensa erossa tästä jo yli 11 vuoden ajan. Lapsia avioliitosta ei ollut. Aluksi mies kertoi liittyneensä punakaartiin tammikuussa 1918, mutta myöhemmissä kuulusteluissa hän selitti muuttaneensa Malmille joskus 1916 ja loukkaantuneensa talvella 1917 ollessaan vallitöissä Boxbackassa. Sen takia hän oli palannut synnyinseuduilleen Ikaalisiin, josta hän palasi Malmille syksyllä 1917. Siellä hän liittyi punakaartiin ja osallistui kertomansa mukaan Keravan taisteluun tammikuussa 1918. Sen jälkeen hän oli joukkonsa mukana ensin Porvoossa ja sitten Helsingissä. Myöhemmin Hämäläinen siirtyi Tampereen kautta Porin suunnalle. Sieltä hän pakeni muiden mukana Hämeenlinnan kautta Lahteen, missä jäi vangiksi vapunpäivänä. Hennalan vankileiriltä hän pakeni kesällä 1918. Viranomaisilta saatujen tietojen mukaan pakopäivä oli 18.7., mutta asiakirjaan on merkitty kysymysmerkillä päiväksi myös 24.7. Hämäläinen itse muisteli paenneensa 3.8.
Hennalasta paettuaan Hämäläinen piileskeli metsissä Pohjankankaalla erään toisen entisen punakaartilaisen kanssa. Tämä kuoli kuitenkin käärmeenpuremaan, ja Hämäläinen hautasi hänet johonkin Pohjankankaalle. Hämäläinen kertoi oleilleensa Hämeenkyrön, Ikaalisten, Mouhijärven ja Suodenniemen syrjäseuduilla. Häntä suojelivat useat pienviljelijät, joita hän vastavuoroisesti auttoi talojen töissä. Erityisesti Vesajärven suunnalla hän näyttää piileskelleen vuodesta 1924 lähtien.
Hammaren & Co:n työnjohtaja, rakennusmestari Erik Jonsson, oli 23.7.1927 matkalla Kyröskoskelta Vaivian turvesuolle maksamaan työläisille palkkoja. Tällöin Jonssonin kertoman mukaan eräs mieshenkilö ampui häntä kohti useita laukauksia kuitenkaan osumatta. Puolustuksekseen ampui Jonsson rosvoa kohti taskuaseellaan, jolloin tämä pakeni metsään. Tehdasyhtiön pyynnöstä juttua tutkimaan saapui Helsingistä kaksi etsivää, Ivar Hedman ja Anton Andersson. Tutkimuksiensa jouduttamiseksi etsivät pukeutuivat tavallisiksi työmiehiksi ja lähtivät sitten valepuvussa hakemaan työtä Vaivian suolta. Suolla työskennellessään he saivat tietoonsa "yhtä ja toista asiaa valaisevaa". Tutkimukset johtivat siihen, että Taavetti Hämäläinen pidätettiin iltapäivällä 5.8.1927 Tuokkolan kylän takamailta Holman tilan lähettyviltä. Poliisin mukaan Hämäläinen juoksi pakoon noin 200 askeleen verran, mutta joutui piiritettynä antautumaan. Lehdissä kerrottiin myös Hämäläisen lueskelleen kaikessa rauhassa Työväen järjestön Tiedonantajaa juuri ennen pidätyshetkeä. Kun poliisit hänet pidättivät, lausui Hämäläinen levollisesti: ”Nyt loppui mun punakaartilaisaikani”.
Hämeenkyrössä tiedettiin Hämäläisen oleskelevan paikkakunnalla, ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin nimellä ”Mettä-Eno” ja ”Mettä-Heikki”. Hämäläinen saavutti takamaitten asukkaitten keskuudessa luottamuksen, ja fyysisesti vahvana hänestä oli huomattava apu talojen töissä piilottajilleen. Hämäläistä avustaneet olivat Hämeenkyrössä sisällissodassa punaisten puolella olleita. Useat piilottajien perheistä olivat menettäneet jäseniään sisällissodan taisteluissa, teloituksissa tai vankileireillä. Kerrotaan, että nimismies Tainio liikkui kerran muissa asioissa Merenvuoren talon - entisen torpan - pihapiirissä ja kehui pellon komeaa viljakasvua. - Se onkin Mettä-Heikin kuokkima pelto, kuului talonväen vastaus. Lehtitietojen mukaan Hämäläinen oli pidätettäessä erittäin hyvissä ruumiillisissa voimissa, sangen pulska ja hyvin ruokitun näköinen. Painoakin verraten lyhyeen varteen oli kertynyt lähes 100 kiloa.
Lehdissä ei tuohon aikaan piitattu syyttömyysoletuksista. Vaikka Hämäläinen kielsi syyllistyneensä ryöstömurhan yritykseen, arveltiin lehdissä melkoisella varmuudella häntä murhayrityksen suorittajana. Uudenkaupungin Sanomat luonnehti pidätettyä näin: "Kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet on Hämäläisen olemus kiireestä kantapäähän tyypillisen konnan ja roiston. Kuluneina 9 vuotena on hänestä kehittynyt todellinen metsäläinen, jonka pelkkä näkeminenkin jo panee puistattamaan lujaluontoistakin. Pää on muodoltaan epäsuunnikas ja kasvot alaspäin ulkonevat, otsa matala, silmissä välkehtii villi ja inhottava ilme." Onneksi tilanne oli saatu hallintaan: "Nyt on Hämäläinen kuitenkin varmassa tallessa, pantuna rautoihin sekä käsistään että jaloistaan ja kaiken varmuudeksi kytketty vielä seinään kiinni. Yötä päivää vartioivat häntä sitä paitsi vanginvartijat vieressä, joten tämän suurta kauhua sikäläisellä seutukunnalla herättänyt murhamies on vihdoinkin tehty yhteiskunnalle vaarattomaksi." Muissakin lehdissä kuvailtiin Hämäläistä synkin kielikuvin, mutta Uudenkaupungin Sanomat taisi yltää ennätykselliseen sanankäyttöön.
Sanomalehdissä päähuomion uutisoinnissa vei nopeasti Hämäläisen osallisuus sisällissodan aikaiseen Koliahteen joukkomurhaan. Punaiset ampuivat 10.3.1918 Porin ja Noormarkun välisellä maantiellä kuusitoista jo aiemmin vangittua A. Ahlström Osakeyhtiön pääkonttorin johtohenkilöä ja muuta virkailijaa, joita oltiin kuljettamassa kohti Poria. Hämäläistä osattiin epäillä osallistumisesta tapahtumaan aiemmin siitä tuomittujen punakaartilaisten kuulustelujen ja oikeudenkäyntien perusteella. Kyröskosken ryöstömurhayritys näyttääkin olleen lavastus, jonka avulla voitiin käynnistää laaja operaatio Hämäläisen kiinniottamiseksi. Paikkakunnalla tiedettiin hyvin Hämäläisen piileskelystä, häntä oli aiemminkin koetettu vangita. Koliahteen tapahtumista oli tulossa 10 vuotta, ja armahduslakien perusteella lievemmät punaisten 1918 sisällissodan aikana tekemistä rikoksista olivat vanhenemassa. Hämäläinen oli siten syytä vangita ripeästi. Ryöstömurhan yritys taas oli sopiva rikos sikäli, että Hämäläinen olit tuomittu ryöstömurhasta aiemminkin. Mainittakoon, että toinenkin sisällissotaan liittyvä Hämeenkyröä koskeva tapaus saatettiin oikeuteen 1928. Osaran kartanonomistaja A.G. Hildenin murhasta syytetty Väinö Leppänen tuomittiin elinkautiseen, joka armahdusasetuksen perusteella muutettiin 12 kuritushuonetuomioksi. Tapauksesta hieman lisää täällä.
Tehdasyhtiö oli asiassa aktiivinen ja tilasi Helsingistä kaksi rikospoliisin etsivää tutkimaan "ryöstömurhaa". Myös paikallinen suojeluskunta avusti Hämäläisen etsinnöissä. Ilmeisesti paikallispoliisin kykyihin metsässä piilottelevan entisen punakaartilaisen vangitsemiseksi ei luotettu. Tehtaan puolesta asiassa toimi ilmeisesti aktiivisesti Kyröskoskelle asettunut tehtaan toisen omistajasuvun nuorempi edustaja, yhtiön ostopäälliköksi nimitetty Oscar Sumelius. Hän oli tehtaan perustajiin kuuluneen G.O. Sumeliuksen pojanpoika. Suojeluskuntaupseeri ja maisteri Oscar Sumelius toimi Hämeenkyrön Suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1.8.1927 lähtien aina vuoteen 1940 saakka. Hänen vaimonsa Annin (os. Grundström) ensimmäisen aviomiehen Holger Timgrenin punaiset olivat surmanneet huhtikuussa 1918.
Ankaraksi luonnehdituissa kuulusteluissa Taavetti Hämäläinen myönsi olleensa paikalla Koliahteen surmapaikalla. Sen sijaan hän jyrkästi syyllistyneensä ryöstömurhan yritykseen Hämeenkyrössä. Hämäläinen väitti olleensa kyseisenä aikana töissä Merenmaan torpan heinäpellolla. Torpan väki oli tämän aluksi - ehkä seurauksia peläten - kiistänyt, mutta sittemmin torpan emäntä oli vahvistanut Hämäläisen alibin. Mies siirrettiin sitten Hämeenkyröstä lääninvankilaan. Kiinnostus "ryöstömurhayrityksen" tutkintaan päättyi siihen. Nimismies Yrjö Tainio ilmoitti kirjeellä 27.8.1927 kihlakunnantuomarille, ettei Hämäläistä vastaan ole tarpeeksi todisteita ryöstömurhayrityksestä.
 |
| Nimismies Tainion ilmoitukseen loppui "ryöstömurhayrityksen" tutkinta. |
Jos Hämäläinen olisi ollut ryöstömurhayrityksen takana, olisi hänen alibiaan kai kunnolla pyritty murtamaan. Tai jos joku toinen henkilö olisi käsiaseella ammuskellut työnjohtajaa, olisi tällaista rikollista etsitty perusteellisesti. Käräjille tapauksen tiimoilta päätyi kolmesta eri taloudesta 10 Hämäläistä suojellutta henkilöä. Heille tuomittiin 20 tai 30 päiväsakkoa, joukossa ollut alaikäinen tyttö selvisi 10 päiväsakolla. On selvää, että Hämäläisellä oli vuosien mittaan lukuisia muita avustajia. Käräjille joutuivat vain heinä-elokuussa Hämäläistä auttaneet.
Etsivä Keskuspoliisi (nykyään Suojelupoliisi) seurasi Hämäläisen pidätystä, saattoipa olla yksi liikkeelle paneva hänen kiinniottamisessaan. EK otti esiin Koliahteen tapauksen lisäksi toisenkin epäilyn Hämäläistä kohtaan. Hämäläinen toimitettiin marraskuun lopussa Malmin pitäjään (nykyisin osa Helsinkiä) kuulusteltavaksi osuudesta useisiin murhiin. Hämäläinen oli aiemmin kertonut liittyneensä punakaartiin tammikuussa 1918, mutta tarkensi nyt sen tapahtuneen jo edellisvuoden syksyllä. Hämäläistä epäiltiin osuudesta useampaan henkirikokseen, mm. poliisikonstaapeli Feliks Nummelinin ja kartanonomistaja Johan Georg Bergbomin murhiin.
Poliisi kuuli todistajina asiassa mm. pienviljelijä Hjalmar Sillanpäätä, joka oli aikanaan ollut punakaartissa ja miliisinä Malmilla. Hän kertoi kuulleensa, että Hämäläinen oli mukana ampumassa Nummelinia ja nimismies Fredrik Hauptia, joka haavoittui hyökkäyksestä. Sillanpään mukaan Hämäläinen tunnettiin raakuudestaan ja oli muutenkin epäilyttävä henkilö. Kirvesmies Frans Vahterinen kertoi huhuna kuulleensa, että Hämäläinen olisi ollut mukana Nummelinin ja Hauptin ampumisessa. Hämäläinen oli mukana punaisessa miliisissä, mutta Vahterisen mukaan joutui erotetuksi, kun miehen rikollinen menneisyys paljastui. Hämäläinen kuului Frans Malmin johtamaan salaiseen lentävään osastoon. Kun kuultiin huhuja osaston murhatöistä, arvelivat Vahterisen tuntemat miehet Hämäläisen taas olleen mukana. Hämäläinen oli jäänyt kuulusteltavan mieleen juuri ainaisen raakuutensa ja julmuutensa takia. Mihinkään veritekoon ei Vahterinen voinut konkreettisesti todistaa Hämäläisen osallistuneen. Myös entistä nimismiestä Fredrik Hauptia kuultiin. Hänkään ei voinut liittää Hämäläistä suoraan ampumistapaukseen. Hämäläinen kielsi osallistuneensa mihinkään "pahoihin tekoihin". Jonkinlaista käsiasetta hän myönsi kuljettaneensa taskussaan miliisinä ollessaan, mutta ei sillä ampunut kertaakaan. Hämäläistä vastaan ei ilmennyt mitään konkreettisia todisteita, joten hän ei saanut syytteitä Malmin surmatöistä.
 |
| Frans Vahterisen kuulustelussaan kertomaa. |
Oikeusjuttu Hämäläistä vastaan alkoi Ulvilan välikäräjillä syyskuussa 1927. Kihlakunnanoikeus siirsi jutun suoraan hovioikeuteen ns. valtiopetosjuttuna. Hovioikeuden istunnossa kuultiin todistajina Kolinahteen tapahtumista aiemmin tuomittuja. Juho Kustaa Leppänen oli jäänyt kiinni 1918, mutta oli onnistunut pakenemaan Hämäläisen tavoin Hennalana vankileiriltä. Kiinni jäätyään hän oli saanut hovioikeudessa tuomion 1922. Leppäsen selitti tuolloin, että karkuun lähtenyt punaisten vanki oli konttoristi Jansson. Miehen tullessa kohti Hämäläistä oli tämä ottanut kiväärin selästään, mutta Jansson tarttui siihen kiinni. Syntyneessä tappelussa miehet vierivät ojaan, mistä Hämäläinen kuitenkin selvisi ylös ja iski kiväärinperällä Janssonin pään murskaksi. Leppäsen kuulemisesta ei tullut sen valmiimpaa. Vankeustuomiotaan istunut mies ilmoitti heti, ettei aikonut puhua mitään. Hänellä ei ollut kansalaisluottamusta, joten hän ei kelvannut todistajaksi. Oikeus maanitteli Leppästä puhumaan, mutta tämä kieltäytyi johdonmukaisesti vastaamasta kysymyksiin. Häneltä kysyttiin myös sitä, oliko Hämäläinen kuuro jo 1918. Tähänkään ei Leppänen ottanut kantaa. Hän kehotti oikeutta kääntymään sellaisten henkilöiden puoleen, joilla on kansalaisluottamus. Leppänen oli johtanut vankeja kuljettanutta 6 miehen joukkoa. Leppänen oli aiemmissa kuulusteluissa kertonut, että Hämäläistä kutsuttiin jo kotiseudullaan "Pontsariksi". Hämäläinen kielsi, että hänestä moista nimeä oli käytetty.
Oikeus kuuli myös osallisuudesta murhiin jo rangaistuksensa kärsinyttä Hugo Evert Lehtistä. Hän kertoi kaikkien vankeja saattaneiden miesten olleen aseistettuja, myös Hämäläisen. Janssonin surmaa hän ei ollut nähnyt, joten ei voinut siitä enempää sanoa. Lehtinen oli saanut 1918 valtiorikosylioikeudessa kuolemantuomion Koliahteen surmista. Sitä ei ehditty panna toimeen, joten se muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Saman tuomion saivat 1918 Lehtisen lisäksi punakaartilaiset Kalle Varjakka ja Gunnar Granström. Lehtinen ja Varjakka tunnustivat olleensa mukana ampumassa vankeja, mutta kielsivät syyllistyneensä murhiin, koska ampuivat saamansa käskyn mukaisesti pakoa yrittäneitä. Granström kiisti ampuneensa vankeja ja olleensa mukana vain hevosmiehenä. Samassa oikeudenistunnossa kuolemantuomion sai myös Aksel Aarre. Hän ei ollut mukana vankikuljetuksessa, mutta hänen katsottiin antaneen määräyksen, jonka mukaan vangit oli ammuttava pakoyrityksen sattuessa. Joissakin lähteissä väitetään, että Aarre olisi ammuttu pidätysyrityksen yhteydessä. Tämä ei pidä paikkaansa, kaikki neljä saivat tuomion samassa valtiorikosylioikeuden istunnossa.
Koliahteen surmatyö herätti huomioita punaisten puolellakin, mm. Porissa ilmestyneessä Sosialidemokraatissa vaadittiin 13.3. asian perusteellista selvittämistä ja syyllisten rankaisemista. Satakunnan rintaman päällikkö Kustaa Salminen ei tähän suostunut. Porilaisen varatuomari Berndt Procopén oli lopulta määrä aloittaa tapauksen tutkimus, mutta se jäi kesken punaisten peräytyessä alueelta. Koliahteen tapahtumista ei koskaan saatane täyttä selkoa. Vapaussotakirjallisuudessa puhuttiin aluksi puhtaasta teloituksesta. Oikeudenkäyntien perusteella näyttää siltä, että vankeja kuljetettiin useassa ryhmässä. Ensimmäisestä ryhmästä kajahti laukaus, jolla ammuttiin joko pakoon yrittänyt vanki tai hänet teloitettiin muuten vain. Takaa tulevien vangittujen keskuudessa syntyi pakokauhu ja he yrittivät karata. Tässä yhteydessä kaikki 16 vankia ammuttiin.
Taavetti Hämäläisen oikeudenkäynti ei tuottanut merkittävää uutta tietoa tapauksesta. Hämäläinen puolustautui selittäen, ettei kuulunut varsinaisesti vankien saattomiehiin, vaan oli matkalla hevosella Poriin muussa tehtävässä. Hämäläinen myönsi kuulusteluissa Hämeenkyrössä yhtä pakoon pyrkinyttä vankia nyrkillä niin, että tämä kaatui ojaan ja menetti tajuntansa. Hovioikeudessa hän väitti, että kuulustelupöytäkirja oli väärä tässä suhteessa. Mies vetosi huonokuuloisuuteensa ja sanoi pöytäkirjan olevan siksi epätosi. Hän oli ainoastaan tuupannut vangin ojaan. Ojassa makaavan vangin oli sitten ampunut Hämäläisen mukaan joku muu, ilmeisesti Granström.
 |
| Hämäläisen lausumaa hovioikeudessa. |
Hämäläinen kielsi johdonmukaisesti osallisuutensa henkirikoksiin ja väitti, ettei kantanut asetta missään vaiheessa kapinaa. Hovioikeus muiden henkilöiden aiempiin kuulusteluihin ja todistuksiin perustuen katsoi toteennäytetyksi, että Hämäläinen oli lyönyt Janssonia kiväärillä päähän niin, että kiväärinperä oli hajonnut. Hämäläinen oli syyllistynyt Janssonin tahalliseen tappoon ja lisäksi 15 muun vangin murhan avustamiseen. Tahallisesta taposta tuomittiin 12 vuoden ja avunannosta murhiin 10 vuoden kuritushuonetuomio. Tuomioihin sisältyi myös avunanto valtiopetokseen. Rangaistukset yhdistettyinä Hämäläinen tuomittiin 15 vuoden kuritushuonerangaistuksen. Armahduspäätöksen nojalla tuomioita alennettiin niin, että suoritettavaksi jäi 10 vuoden kuritushuonerangaistus. Lisäksi Hämäläisen jäi kansalaisluottamusta vaille 15 vuodeksi. Hänen piti myös maksaa korvauksia murhattujen oikeudenomistajille.
Hämäläisen puolustusasianajaja hovioikeudessa toimi Asser Salo, joka 1930 joutui Lapuan liikkeen pahoinpitelemäksi ja muiluttamaksi Vaasassa Työn Ääni -sanomalehden kirjanpainon särkemisjutussa yhteydessä. Salo ei jostain syystä saapunut asian loppukäsittelyyn oikeudessa, vaikka oli itse pyytänyt lykkäystä tutustuakseen tapauksen asiapapereihin. Hämäläinenkään ei tiennyt syytä Salon poissaoloon.
 |
| Piirros Taavetti Hämäläisestä hovioikeudessa. Uusi Aura 23.6.1928. |
 |
| Kyröläisyrityksistä vain Hämeenkyrön Osuuskauppa mainosti joululehdessä. |
 |
| Branderin kahvilaan pääsee vieläkin sumpille, Primula tekee edelleen leipää. Kenkävoide Diamant on jäänyt menneisyyteen, |
Heiska on yksi Uskelan kylän taloista. Uskela on yksi Hämeenkyrön vanhoista kylistä. Kylän nimi Uskela tulee suurta (sota)venettä tarkoittavasta usko- eli uisko -sanasta, ja viitannee uiskojen valkamapaikkaan. Sijainniltaan kylä sopikin erinomaisesti tähän tarkoitukseen. Nimikin viittaa siihen, että kylä on ollut olemassa jo pakanuuden aikana. Heiska puolestaan on johdettu nimestä Henrik, se on yksi tämän nimen kansanomainen muunnos. Talon ensimmäinen tunnettu isäntä olikin 1500-luvun puolivälissä muuan Henrik Henrikinpoika, liikanimeltään Seppä. Hänet mainitaan isäntänä vuosina 1540 – 84. Sen jälkeen isäntänä mainitaan Yrjö Heikinpoika 1585 – 1609.
Kyrösjoen eli Pappilanjoen suuta hallitsivat Uskelan ja Tuokkolan kylät ennen kuin kirkko ulotti valtansa Hämeenkyröön. Tapana ottaa keskeiset vesiväylät hallintaan jo ennen kirkon ja kirkkopitäjän perustamista. Hämeenkyrön kirkkopitäjä perustettiin vuoden 1270 paikkeilla, vesiväylä saattoi olla osittain kirkon valvonnassa jo vuosisadan alkupuolella. Poikkeuksellisen suuret pappilan tilukset sijoitettiin Tuokkolan ja Uskelan väliin. Vielä 1800-luvun puolivälissä pappilaan kuului maata yli 1700 hehtaaria.
Uskelan taloista osa autioitui veronmaksukyvyttömiksi 1500-luvun lopulla. Nuijasodan tuhot koettelivat keskeisillä liikenneväylillä sijainnutta kylää niin, että se autioitui kokonaan 1597. Myöhemmin Käkelän isäntä ratsumies Yrjö Mulli yhdisti 1630-luvulla Hulkurin ja Kinstan talot Käkelään. Käkelän lisäksi kylään jäivät Heiska, Mattila, Salonen ja Knuuttila. Heiskaa isännöivät Heikki Yrjönpoika Rättäri 1611 – 18, Yrjö Yrjönpoika 1619, Pentti Yrjönpoika 1621 – 38 ja Matti Pentinpoika 1643 – 52.
Vapaaherra, myöhemmin kreivi Fredrik Stenbockille lahjoitettiin 1650 hänen Ruotsin valtakunnalle teke-mistään palveluista kymmeniä taloja Kyröstä, yhtenä niistä Heiska. Fredrik Stenbockin kuoltua 1652 lahjoitus periytyi hänen pojalleen, kreivi Johan Gabriel Stenbockille. Tilojen veronkannosta huolehti läänitysvouti, jota tehtävä hoiti viimeistään vuodesta 1658 Juho Henrikinpoika. Sittemmin Stenbockin läänitystä hoiti 1670-luvun alusta lähtien vouti Kristoffer Enckell, joka vuokrasi veronkannon kreivi Stenbockilta. Talvikäräjillä 1680 lautamiehet ja Stenbockin alaiset talonpojat vakuuttivat, ettei Enckell ole ollut heitä kohtaan kovakourainen, vaan kertyneet suuret verovelat johtuivat katovuosista ja vaikeasta sota-ajasta. Ne olivat köyhdyttäneet talonpojat niin, että vain neljännes heistä pystyi maksamaan veronsa. Stenbockin lahjoitukset peruutettiin valtiolle osittain 1673 ja loputkin 1681 – 1683. Hämeenkyrössä ei ollut aatelin asuinkartanoita, joten talonpojat eivät joutuneet kokemaan samanlaista sortoa ja maiden menettämistä kuin suuraatelin asuinalueilla.
Heiskan isäntinä lahjoitusmaakaudella mainitaan Matti Pentinpojan vaimo Beata 1656 ja sitten hänen miehensä Tuomas Sipinpoika 1657 – 82. Seuraava isäntä Simo Yrjönpoika, jonka tiedetään toimineen ainakin 1701 kirkonisäntänä eli kirkkoväärtinä. Hannu Simonpoika mainitaan isäntänä 1709 – 10. Isovihan synkkinä vuosina taloa emännöi hänen äitinsä Riitta Iisakintytär vuoteen 1722, jonka jälkeen hänen poikansa Heikki Simonpoika oli isäntä vuoteen 1753 saakka. Lopun vuosisataa talo oli Heikin pojan ja pojanpojan hallinnassa. Vuonna 1806 isännyys siirtyi Tuomas Yrjönpojalle, joka oli nähtävästi perheen vävy. Tuomas oli kirkon kuudennusmies ja hänen tiedetään toimineen Hämeenkyrön vanginkuljettajana 1822 – 36. Hänen 1838 isännäksi tullut poikansa Iisakki jatkoi vanginkuljettajana vuoteen 1845.
Maanviljelyn tehostamista palvellut isojako toteutettiin Uskelan kylässä 1785 – 88. Isojakokartoista näkyy kylä asutustilanne tuohon aikaan. Talojen tontit on merkitty karttaan punaisella.
Heiskan isäntä Iivari valittiin nälkävuosien aikaan 23.6.1867 äskettäin kuolleen Taavetti Mattilan tilalle kunnallislautakunnan jäseneksi. Iivari Heiska ei ehtinyt toimia pitkään luottamustehtävässään, lavantauti vei hänet 56-vuotiaana helmikuussa 1868. Viktor Raipala valittiin hänen tilalleen kunnallislautakuntaan. Heiskan isännäksi tuli tämän jälkeen 1854 syntynyt Iisakki Vihtori Heiska. Iisakki sai puolisonsa Henriikan kanssa 8 lasta. Hän hallitsi taloa kuolemaansa saakka vuoteen 1929.
 |
| Iisakki Heiskan kuolinilmoitus Hämeenkyrön Sanomissa 19.7.1929 |
Heiskan naapurissa piti Taavetti Käkelän perikunta 1940 huutokaupan, jossa tarjottiin myytäväksi Käkelä ja Takahuhti-nimiset tilat. Hämeenkyrön kunta osti tilat, joista se ryhtyi palstoittamaan asuintontteja kirkonkylän vaiheille. Käkelän rakennuksia taas tarvittiin kunnan toimitiloiksi. Sinne keskitettiin kansanhuollon toimitiloja. Kansanhuollon tilatarpeiden vähentyessä sijoitettiin Käkelään tilanahtaudesta kärsivän kirkonkylän kansakoulun alaluokkalaisia vuodesta 1947 lähtien. Käkelä toimikin kansakouluna, kunnes kirkonkylän uusi kansakoulu valmistui 1965.
Heiskan tilalle ei löytynyt jatkajaa 1970-luvulla. Taloon jääneistä sisaruksista vain yksi meni naimisiin kypsällä iällä. Kun lapsia ei ollut, tarjosivat omistajat tilaa kunnalle. Kauppa solmittiin 1979. Kunta maksoi 67 hehtaarin tilasta 715 000 markkaa (nykyrahassa noin 470 000 euroa). Kauppaan sisältyi tilan omistajien Eeva ja Hilda Heiskan sekä Vilho Peltoniemen elinikäinen asumisoikeus päärakennuksessa.
Nyt sekä Heiska että Käkelä olivat kunnan omistuksessa. Heiska-Käkelän alueen käytöstä ei päästy yksimielisyyteen. Viimeisen perheenjäsenen Hilda Heiskan kuoltua irtaimisto huutokaupattiin kesällä 1996. Jonkin verran tärkeintä irtainta saatiin pelastetuksi pitäjänmuseoon. Käkelän päärakennus pihapiireineen myytiin yksityiselle. Kunta asetti myös Heiskan myyntiin, mutta ostajaa suojellulle kohteelle ei löytynyt. Tässä tilanteessa Pirkanmaan kylien maakunnallisena kyläyhdistyksenä toimiva Pirkan Kylät ry tarjoutui vuokraamaan Heiskan. Vuokrasopimus solmittiin 1997, ja Pirkan Kylät alkoi kunnostaa Heiskaa talkoovoimin. "Noin seitsemän veljeksen" työntekijäryhmä kunnostautui erityisesti talkoissa. Antti Jokinen oli keskeisin toimija Heiskan remontti- ja rakennuspuuhassa.Vaiviantietä viime aikoina tallustanut tai ajellut on saanut katsella tien varteen kohoavaa muistomerkkiä. Lienee syytä valaista hieman muistomerkin taustaa.
Hammarén & Co joutui ensimmäisen maailmansodan aikana (1914-18) pohtimaan Kyröskosken tehtaansa polttoaineen saantia. Sota nosti rajusti halkojen hintaa. Jo ennen sotaa tehtaan käyttämien halkojen hinta oli noussut Metsähallituksen rakennettua sahan Siuroon 1904. Aiemmin tehdas oli saanut halvalla jätepuuta valtion hakkuilta, mutta nyt Metsähallitus alkoi ottaa jätepuun omaan käyttöönsä. Kivihiilen käyttöä hillitsi pelko merisaarron mahdollisuudesta, siitähän saatiin kokemuksia sodan aikana.
Tehtaan käyttöinsinööri Rafael Fraser perehtyi turpeen käyttöön polttoaineena. Turvetuotantoon sopiva suo löytyikin lähistöltä. Osaran kartanon omistaja A.G. Hildén ja nimismies Väinö Nyström hankkivat omistukseensa Vaivian suon ja ryhtyivät laajaan kuivatushankkeeseen. Kuntakokous antoi myönteisen lausunnon valtionlainan hankkimiseksi kuivatukselle. Hyötyä koituisi mm. suon laidoilla asuville torppareille, jotka kärsivät halloista. Suon kuivaus 1908-10 antoikin töitä lukuisille lapiomiehille. Työ eteni valtionlainasta huolimatta hitaasti ja osoittautui odotettua kalliimmaksi, joten jossain vaiheessa Nyström luopui osuudestaan. Hildén sai hyvän tarjouksen ja myi talonpojilta ostamansa 174 hehtaarin suoalueen tehtaalle elokuussa 1917.
Ennakkotutkimuksissa arvioitiin noin 100 hehtaarin alueella olevan keskimäärin 2 metrin kerros polttokelpoista turvetta. Perehtyäkseen tarkemmin turpeennoston käytäntöihin matkusti insinööri Fraser kuuden viikon opintomatkalle Saksan, Tanskan ja Ruotsin turvetuotantoalueille. Sisällissota hidasti hieman hanketta, mutta pian hankittiin Ruotsista turvemestari V. Nilsson johtamaan työmaata. Paikalle rakennettiin asuntoaja turvemestarille ja työläisille, korjauspaja, hevostalli ja turvelatoja. Lisäksi tehtiin raidetie ja talli moottorikäyttöiselle veturille. Turpeen nostoa varten hankittiin kaksi ANREP-konetta ja myöhemmin vielä kolmaskin.
Turpeen kuljettamiseen tehtaalle havaittiin edullisimmaksi vaihtoehdoksi ilmarata. Ruotsalaiseen toimittajaan turvauduttiin, radan toimitti falunilainen toiminimi Nordström. Rata valmistui käyttökuntoon heinäkuussa 1923. Aamulehti kertoi 15.7. radan käytön alkavan kuukauden loppupuolella.
Turvelämmitykseen siirtyminen johti muutoksiin myös tehtaalla. Päätettiin rakentaa uusi höyryvoimakeskus. Siitä valmistui ensin 1922 aiempia huomattavasti kookkaampi savupiippu. Se nousi 84 metrin korkeuteen. Höyryvoima-asema otettiin syyskuussa 1923.
Valmistuttuaan ilmarata oli 4,5 kilometrin pituinen. Se oli aikanaan tiettävästi Euroopan pisin. Vaijereita radassa oli kaksi. Kannatinvaijeri oli vahvempi, noin 5 sentin halkaisijaltaan. Vetovaijeri oli halkaisijaltaan noin 2-senttinen. Rakenteita kannattamaan oli noin 100 metrin välein pystytetty pukit, joita kutsuttiin tolpiksi. Radan puolivälissä oli keskusasema, jossa kannatinvaijeri kiristettiin. Kiristysasemaan oli sijoitettu neljä betonista kiristyspainoa. Kaksi niistä oli kymmenen tonnin painoista ja kaksi pienempää kahdeksantonnisia. Yhteensä punnukset painoivat siis 36 tonnia. Painot riippuivat vahvojen ankkurikettinkien varassa.
Tehtaan historiakirjassa (s. 264 - 265) on selvennetty valokuvin turvetyömaan toimintaa:
 |
| Tässä kiristyspainossa on radan rakennusvuosi, siis 1922. |
Muistaakseni vuodesta 2014 lähtien olen viettänyt kesäisin viikon mökissä Punkaharju Resortissa tahi Harjun Portissa tai mikä ikinä nykyään lieneekin paikan nimi. Mieluummin puhuisin Tuunaansaaren leirintäalueesta, siellähän sitä telttailtiin joskus 1970-luvun alkuvuosina. Varsinkin juhannuksina. Mutta kai uusiin nimiin on totuttava. Jo viime kesänä tupsahti ajatuksiin käyttää junaa Savonlinnassa pistäytymiseen. Nyt vihdoin tuumasta toimeen.
Elämäni ensimmäinen junamatka tapahtui 1959. Vanhempien mukana pääsin Kerimäeltä Helsinkiin. Muistikuvat reissusta ovat jääneet vähäisiksi. Höyryveturin voimin mentiin, ja matkustajavaunut olivat puurakenteisia. Siihen junailu jäi vähäksi aikaa, muistaakseni 1960-luvulla en junaan astunut kertaakaan,
Rataosuus Parikkala - Savonlinna kävi sitten tutuksi 1973-74, kun lusin 11 kuukautta armeijassa Korialla. Parikkalassa tapahtui junanvaihto, pikajunasta siirryttiin Savonlinnan suuntaan jatkavaan kiskobussiin eli lättähattuun. Ensimmäinen pysähdys oli jo Särkisalmessa. Ja kiireettömän kotoisaa tunnelmaa loi konnari, joka junan käytävillä kuulutteli jotenkin pehmeän liudentavalla puhetavallaan: "Seuraavana Kuldakivi, llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella." Kuuluisa Toroppalan d... Sitten seurasivat Putikko (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella), Punkasalmi (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella), Punkaharju (llaiduri junan kulkusuundaan nähden vasemmalla puolella) ja Kulennoinen (llaiduri junan kulkusuundaan nähden oikealla puolella). Silvolan asemalla hyppäsin sitten junasta (laituri oikealla), joku ystävällinen sielu kävi sieltä autolla hakemassa matkamiehen. Paluumatka saattoi joskus alkaa Savonlinnan asemalta, silloin pysähdyttiin Kauppatorilla ja Pääskylahdessa ennen Silvolaa.
Inttiaikojen jälkeen Parikkala-Savonlinna -rata jäi unhoon vuosiksi, mutta aktivoitui käyttöön taas 1981-83. Tuolloin pyörin pari vuotta historian lehtorin viransijaisena Punkaharjun lukiossa ja yläasteella. Minulla oli silloin sen verran komea titteli, että päätin opetella sen ulkoa: Punkaharjun kunnan koululaitokseen kuuluvan Punkaharjun lukion ja peruskoulun yläasteen yhteinen valtion oppikoulun historian ja yhteiskuntaopin sekä taloustiedon lehtorin virkaa vastaavan toimen viransijaisuus. Arvelin, etten eläissäni noin pitkää virkanimikettä tule enää saamaan. Oikeassa olin.
Asustelin aluksi Putikon koululla. Kohtuullisen lähellä oli Putikon asema, joten pari kertaa kuljin työmatkan Punkasalmeen junalla. Hitaammin se kävi kuin bussilla kävelymatkojen vuoksi, mutta arvelin, että tuskinpa toiste teen työmatkani junalla. Oikeassa olin. Joskus tuli junailtua Parikkalaan kaupoille, Savonlinnaan kuitenkin yleensä bussilla. Helsinkiin matkasin joskus suoraan Putikosta, silloin jo komeasti ns. Porkkanalla. Jokohan lättähatut olivat eläköityneet Savonlinnan ja Parikkalan väliltä? No, lättähattukyytiä sai nauttia Joensuun ja Lieksan välillä vielä pitkään, muistaakseni vuoteen 1988. Aika leppoisaa oli meno sillä välillä. Vaimoni vanhempien koti oli Sokojoen seisakkeen lähellä. Osa paikallisjunista pysähtyi aikataulun mukaan Sokojoella, osa ei. Konduktööriltä kannatti kysellä, vaikka junalle ei olisi merkitty seisahdusta Sokojoella. Useimmiten konnari sitten palatessaan loihe lausumaan; "Myö kuskin kanssa tuumattiin, jotta voijaanhan myö pyssäyttee Sokojoillakii, ku aikataulussa ollaan eikä ou kiireitä." Siinäpä säästyi parin kilometrin kävelyltä. Kerran ihmettelimme, kun lättähattu pysähtyi jonkin jo ilmeisesti aikoja sitten käytöstä poistetun asema kohdalla. Kuski häipyi pöpelikköön, mutta palasi pian valtavan horsmakimpun kanssa, "Niin komiasti kukkivat horsmat, jotta piätin muutaman käyvä poimimassa". Oikeassa oli, kyllä komiasti kukkivat.
Junamatkoilla yhtenäiskulttuuri oli voimissaan vielä 1980-luvun alkupuolella. Olimme 1982 palailemassa hiihtolomalta Joensuun suunnalta Putikkoon päin. Oslon MM-kisoista ei kultamitalia ollut vielä irronnut. Oli sunnuntai, viimeinen kisapäivä ja suurmäen kilpa. Junan keskusradio tuuppasi kisaselostusta, matkustavaiset jännittivät. Muutama matkalainen oli valmistautunut reissuun oikein transistoriradion kanssa, jollei junassa palvelu pelaisi. Matti sukelsi sumuun, ja kultaahan sieltä tuli. Lieviä hymyjä ja vaimeita tuuletuksia.
Mutta nyt asiaan, aikatauluja tutkimaan. Parikkalasta lähtevä juna ei totisesti pysähdy Särkisalmassa, ei Kultakivivainaassa eikä edes Putikossa (kyläläisten toiveista huolimatta). Ensimmänen pysähdys on Punkaharjun seisakkeella. Siis tietysti Punkasalmessa. Aseman nimen muuttamisen aikoihin keräilin aineistoa Vanhan Kerimäen historian ykkösosaan. Sen verran asia jurppi, että vähältä piti, etten meinannut ruveta harkitsemaan Puruvesi-lehteen kirjoittamista protestimielessä. Vaan ymmärsinhän, ettei mielipiteelläni mitään merkitystä olisi, joten jätin kirjoittamatta.
Seuraava pysähdyspaikka näkyy olevan Lusto. Siis tietysti muinainen Punkaharjun asema. Asemarakennus oli tosin jo 80-luvun alussa muussa käytössä, taiteilija Niilo Lehikoisen ateljeena. Onneksi komea asemarakennus ympäristöineen on hyvässa hoidossa ja käytössä, Aseman Taidelaituri avaa taas virallisesti ovensa 1.6. Olisihan se komeaa, jos pysähdyspaikka nimettäisiin taas Punkaharjuksi. Lienee mahdotonta, mutta voisihan sitä tehdä suomalaisen kompromissin. Meillähän on jo Helsinki-Vantaan lentoasema ja oli kunta nimeltä Nummi-Pusula. Kai meillä voisi olla seisakkeet Punkaharju-Lusto ja Punkaharju-Punkasalmi. Kaikki olisivat tyytyväisiä, kielenhuoltajat eritoten.
Vaan sittenpä tärppää. Seuraavana Retretti, laituri junan kulkusuuntaan nähden vasemmalla puolella. Ei tällaista seisaketta ollut kultaisella 80-luvulla, maailma on edistynyt! Veikkaanpa, ettei junassa ole konduktööriä, joten ilmeisesti pitäisi jotenkin etukäteen lippu hankkia. Onnistun älypuhelimella liput hankkimaan, eikä hinta kauhistuta: kaksi eläkeläistä matkaa Retretistä kaupungin keskustaan 6 euron hintaan. Varaudumme hyvissä ajan radan varteen päivystämään klo 10.55 saapuvaa kiskobussia. Yhtäkkiä johonkin puskaan piilotetusta ämyristä kajahtaa ääni, joka kertoo junan saapuvan vasta 11.07. Arvelen hetken viivästyksen syyksi rengasrikkoa, mutta Helsingin junaahan siellä oli odotettu. Kiskobussi saapuu sitten 11.07. Kyytiin kapuaminen onnistuu vielä ikäisiltämme, mutta kyllä kynnys on sen verran korkealla, että 10 vuoden päästä en takuulla kiskobussiin omin voimin kiipeäisi.
 |
| Olavi Lanun veistos koristaa Retretin seisaketta. |
Klonkoti-klonkoti, matka taittuu. Kulennoisten asemarakennus näyttää olevan vielä pystyssä, mutta siinähän kiskobussi ei jarruttele. Sitten saavumme Kerimäen seisakkeelle, siis muinaiselle Silvolan asemalla. No, eihän nimi paikkaa pahenna. Kylätalo Nousula taitaa olla edelleen Silvolan Nousula, eikä Kerimäen Nousula. Aikanaan Nousulassa lauantai-iltoja vietettiin talvisin. Kunnes ikä riitti ravintoloihin. Yksi ikävä muisto Nousulaan liitty: huonokuntoinen Laila Kinnunen esiintyi siellä 70-luvun alussa. Sen ymmärsi suureksi vääryydeksi.
Vielä pysähdys Pääskylahdessa ja sitten ollaankin tunnelissa. Joskus yli 50 vuotta sitten Alakuonan pojat lähtivät reissulle Mallatsaareen. Linja-autolla tultiin ja Mallatsaareen oikaistiin tietysti rautatietunnelia pitkin. Joukossamme oli nimittäin tietäjä, jonka mukaan junaliikennettä ei esiinny juuri tuohon aikaan tunnelissa. Tokihan siellä juna puski vastaan. Tukka siinä hieman hulmusi, ei sen kummempaa.
 |
| Omenalörtsy ja kahvi, Savonlinnan tori. |
Päädymme Savonlinnan seisakkeella (muinoin Kauppatori). Askel vie luonnollisesti ensin torille lörtsykahveille. Sen jälkeen seurueemme jakautuu: parempi puolisko suuntaa Taito Shopiin, minä Joel Lehtosta morjestettuani ravintola Wirtaan. Varsinaisesti tavoitteena oli Olutravintola Sillansuu, mutta se näkyy aukenevan vasta klo 15. Wirrasta neljänneslitra Morettia ja ihan vähän pastista. Sen jälkeen puolison kanssa perusreittiä: Dressman, Suomalainen Kirjakauppa, Sokos. En mennyt Muotikuuhun, joku meni sinnekin. Wirrassa pohjustetaan pastiksella ryntäystä Kalastajan Kojulle, josta saa mielestäni kaupungin parhaat muikut. Sitten Olutravintola Sillansuuhun. Siellä pari viidenneslitran olutta. Ja ihan vähän pastista. Helle on pehmentänyt kulkijat, muut nähtävyydet jäävät seuraavaan kertaan. Kiskobussi lähtee klo 18.30 kolkuttelemaan etelään. Myöhempikin vuoro olisi ollut tarjolla.
 |
| Morjestin Putkinotkon herraa. |
Kiskobussimatka osoittautui melkoiseksi nostalgiaretkeksi. Mieleen palasi monta juttua, mutta muistinko ne oikein? Hällä väliä, kaipa muisteleminen on tärkeintä. Ja tiedä, vaika jonain kesänä innostuisi paikallisjunailemaan Parikkalaan. No, se voisi olla jo liian rajua...
---
Poikkeuksellisen aikaisilla kesähelteillä olimme liikkeellä. Huomasimme. että ravintolat avaavat ovensa vähitellen. Näin tosiaan Savonlinnan seudulla. Moni kesäpaikka jäi käymättä, koska ovet avautuvat vasta 1.6., jolloin suuntasimme länteen nykyisille kotoseudulle. Käymättä jäi mm. Café Rantakivi. Kenties sinnekin ja moneen muuhun kesäpaikkaan ehtii vielä tänä kesänä.
 |
| Näkymä Savonlinnan seisakkeelta. |
 |
| Lehikoisen ateljeessa tuli vierailtua 80-luvun alkupuolella. Todisteeksi löytyi postikortti sekavista arkistoistani. |
