Muistomerkki Kyröskosken ilmaradalle

Vaiviantietä viime aikoina tallustanut tai ajellut on saanut katsella tien varteen kohoavaa muistomerkkiä. Lienee syytä valaista hieman muistomerkin taustaa.

Hammarén & Co joutui ensimmäisen maailmansodan aikana (1914-18) pohtimaan Kyröskosken tehtaansa polttoaineen saantia. Sota nosti rajusti halkojen hintaa. Jo ennen sotaa tehtaan käyttämien halkojen hinta oli noussut Metsähallituksen rakennettua sahan Siuroon 1904. Aiemmin tehdas oli saanut halvalla jätepuuta valtion hakkuilta, mutta nyt Metsähallitus alkoi ottaa jätepuun omaan käyttöönsä. Kivihiilen käyttöä hillitsi pelko merisaarron mahdollisuudesta, siitähän saatiin kokemuksia sodan aikana.

Tehtaan käyttöinsinööri Rafael Fraser perehtyi turpeen käyttöön polttoaineena. Turvetuotantoon sopiva suo löytyikin lähistöltä. Osaran kartanon omistaja A.G. Hildén ja nimismies Väinö Nyström hankkivat omistukseensa Vaivian suon ja ryhtyivät laajaan kuivatushankkeeseen. Kuntakokous antoi myönteisen lausunnon valtionlainan hankkimiseksi kuivatukselle. Hyötyä koituisi mm. suon laidoilla asuville torppareille, jotka kärsivät halloista. Suon kuivaus 1908-10 antoikin töitä lukuisille lapiomiehille. Työ eteni valtionlainasta huolimatta hitaasti ja osoittautui odotettua kalliimmaksi, joten jossain vaiheessa Nyström luopui osuudestaan. Hildén sai hyvän tarjouksen ja myi talonpojilta ostamansa 174 hehtaarin suoalueen tehtaalle elokuussa 1917.

Ennakkotutkimuksissa arvioitiin noin 100 hehtaarin alueella olevan keskimäärin 2 metrin kerros polttokelpoista turvetta. Perehtyäkseen tarkemmin turpeennoston käytäntöihin matkusti insinööri Fraser kuuden viikon opintomatkalle Saksan, Tanskan ja Ruotsin turvetuotantoalueille. Sisällissota hidasti hieman hanketta, mutta pian hankittiin Ruotsista turvemestari V. Nilsson johtamaan työmaata. Paikalle rakennettiin asuntoaja turvemestarille ja työläisille, korjauspaja, hevostalli ja turvelatoja. Lisäksi tehtiin raidetie ja talli moottorikäyttöiselle veturille. Turpeen nostoa varten hankittiin kaksi ANREP-konetta ja myöhemmin vielä kolmaskin.

Turpeen kuljettamiseen tehtaalle havaittiin edullisimmaksi vaihtoehdoksi ilmarata. Ruotsalaiseen toimittajaan turvauduttiin, radan toimitti falunilainen toiminimi Nordström. Rata valmistui käyttökuntoon heinäkuussa 1923. Aamulehti kertoi 15.7. radan käytön alkavan kuukauden loppupuolella.

Turvelämmitykseen siirtyminen johti muutoksiin myös tehtaalla. Päätettiin rakentaa uusi höyryvoimakeskus. Siitä valmistui ensin 1922 aiempia huomattavasti kookkaampi savupiippu. Se nousi 84 metrin korkeuteen. Höyryvoima-asema otettiin syyskuussa 1923.

Valmistuttuaan ilmarata oli 4,5 kilometrin pituinen. Se oli aikanaan tiettävästi Euroopan pisin. Vaijereita radassa oli kaksi. Kannatinvaijeri oli vahvempi, noin 5 sentin halkaisijaltaan. Vetovaijeri oli halkaisijaltaan noin 2-senttinen. Rakenteita kannattamaan oli noin 100 metrin välein pystytetty pukit, joita kutsuttiin tolpiksi. Radan puolivälissä oli keskusasema, jossa kannatinvaijeri kiristettiin. Kiristysasemaan oli sijoitettu neljä betonista kiristyspainoa. Kaksi niistä oli kymmenen tonnin painoista ja kaksi pienempää kahdeksantonnisia. Yhteensä punnukset painoivat siis 36 tonnia. Painot riippuivat vahvojen ankkurikettinkien varassa.

Tehtaan historiakirjassa (s. 264 - 265) on selvennetty valokuvin turvetyömaan toimintaa:

Helsingin Sanomien toimittajat kävivät syksyllä 1938 tutustumassa polttoturvetyömaahan. Polttoturpeen noston alkoi toukokuun alussa, ja se kesti noin 70 päivää. Turpeennostoaikaan suolla työskenteli keskimäärin 250 henkilöä. Heistä naisia oli 60 - 70 %. Työntekijät nostivat turpeen elevaattoriin. Kone sekoitti sitten eri kerrostumista nostetut turvelaadut ja puristi ne massana ulos. Noin 1,3 metrin mittaiset turvepötköt asetettiin kuivumaan suolle. Turve kuivui sääolosuhteista riippuen noin 4 - 5 viikossa, minkä jälkeen se kuljetettiin varastopaikalle. Varastosta turve kuljetettiin vaunuilla lastauspaikalle, josta se nostettiin elevaattorilla köysiradalle. Turpeenkuljetusvaunuja eli kuuppia oli tuolloin liikkeessä 46 kappaletta. Kuupan matka varastoimispaikalta tehtaalle kesti 32 minuuttia. Päivässä ilmarata kuljetti 166 tonnia turvetta tehtaalle. Varastoimistyöpaikalla työskenteli vakituisesti 8 miestä.

Lehden artikkeli oli myös kuvitettu. Painojälki ole nykyisen veroista, mutta jotakin selkoa valokuvista saa. Kuvissa alkuperäiset tekstit.

Turvetta tuotettiin poltetavaksi noin 12 000 tonnia vuodessa. Reportterien käydessä paikalla oli varastossa oli vielä 6000 tonnia turvetta. Yhteen paikkaan koottuna sekin määrä teki vaikutuksen sanomalehtimiehiin.

Turpeen varastointi suolla tuotti toiminnan alkutaipaleella ikävän yllätyksen. Itsesytytyksestä syntyi suuri tulipalo 7.10.1924. Paikallislehti kertoi onnettomuudesta seuraavasti:

Palon jälkeen muutettiin turpeen varastointitapaa niin, että sitä alettiin säilyttää paljaan taivaan alla. Sateen vaikutus ilmakuivaan turpeeseen osoittautui vähäiseksi. Lisäksi varaston läpi piti myöhemmin rakentaa ilmatunneli, jonka korkeus oli 2 metriä ja leveys metri. Tähän tunneliin yhtyivät pienet kasan sivuun tehdyt ilmatorvet.

Turpeen osuus tehtaan polttoaineena muodostui merkittäväksi. Turvetta syötettiin polttoaineeksi kuudelle uunille. Tuotanto vakiintui 1930-luvulla niin, että huonoimpina vuosina käytettiin yli 8000 tonnia turvetta. Parhaimpina vuosina ylitettiin 12 000 tonnin tuotanto. Vuosikymmenen kesät olivat suotuisia tuotannolle: turpeen kosteuspitoisuus oli 38 prosentin vaiheilla. Sateisena kesänä 1931 kosteusprosentiksi tuli 45. Vuonna 1938 turpeen osuus tehtaan polttoaineesta oli 25 % ja kivihiilen 45 %. Loppu oli puuta: halkoa, jätepuuta ja haketta. Lisäksi koski tuotti energiaa vesivoimalaitokselle ja hiomon turbiineihin.

Tehtaan isännöitsijä Rafael Fraser kertoi, että Vaivian turvelaitos on Pohjoismaiden suurin. Suomessa Vaivian asema oli ylivoimainen: se tuotti 2/3 maan polttoturpeesta. Fraser oli keskeinen toimija suomalaisen polttoturpeentuotannon edistämisessä. Hänet valittiin Suomen Turveteollisuusyhdistyksen kunniajäseneksi.

Sotavuosina tehtaan tuotanto romahti. Tuotannon vähetessä tarvittiin vähemmän polttoainetta. Mutta myös polttoainehuolto vaikeutui: kivihiiltä oli lähes mahdotonta saada. Turvetuotantoa taas hankaloitti ankara työvoimapula. Siksi turvetta saatiin käyttöön vain vajaa puolet sotaa edeltäneestä tuotannosta, noin 5000 tonnia vuodessa. Enimmillään turve täytti 1943 hieman yli puolet tehtaan polttoaineen tarpeesta. Ilman turvetuotantoa tehdas olisikin ollut todella kehnossa tilanteessa.

Sodan jälkeisinä vuosina työvoimapula haittasi turvetuotantoa. Lapionostosta luovuttiin ja turvetta nostettiin nyt kahden koneen voimin. Kun kivihiiltä alkoi taas olla saatavissa edulliseen hintaan, suunnitteli tehtaan johto turvelaitoksen lakkauttamista. Kivihiilen hinnan nousu 1950 antoi lisäaikaa turpeelle muutamaksi vuodeksi. Työvoiman saanti kausiluontoiseen ja sääolosuhteista suuresti riippuvaiseen työhön osoittautui kuitenkin hankalaksi. Siksi turvetuotanto päätettiin keskeyttää 1955. Seuraavana vuonna 27.6. päätti yhtiön hallitus luopua kokonaan Vaivian turvetuotannosta. Tarpeettomaksi jäänyt köysirata purettiin 1964. Tehdaskylän maisemaan 42 vuotta oleellisena osana kuulunut erityispiirre katosi.

Tehdas myi puretun ilmaradan osat halukkaille ostajille. Aikanaan Euroopan pisimmästä köysiradasta ei jäänyt muistomerkkiä. Köysiradan kiristyspainot eli puntarit haudattiin maahan. Nyt 60 vuotta myöhemmin esiin kaivetuista puntareista on pystytetty muistomerkki Detlev Liebingin laatiman suunnitelman mukaisesti. Muistomerkkiin liittyvät istutukset toteutetaan keväällä 2025. Sitten muistomerkki paljastetaan virallisesti. Hanke on toteutettu talkoovoimin. Muistomerkin julkistaminen onkin sopiva aika päivittää tämä juttu ja kiittää nimeltä mainiten niitä, jotka ovat talkootyöllään mahdollistaneet hankkeen.