Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.
Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa
https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html
Heiska on yksi Uskelan kylän taloista. Uskela on yksi Hämeenkyrön vanhoista kylistä. Kylän nimi Uskela tulee suurta (sota)venettä tarkoittavasta usko- eli uisko -sanasta, ja viitannee uiskojen valkamapaikkaan. Sijainniltaan kylä sopikin erinomaisesti tähän tarkoitukseen. Nimikin viittaa siihen, että kylä on ollut olemassa jo pakanuuden aikana. Heiska puolestaan on johdettu nimestä Henrik, se on yksi tämän nimen kansanomainen muunnos. Talon ensimmäinen tunnettu isäntä olikin 1500-luvun puolivälissä muuan Henrik Henrikinpoika, liikanimeltään Seppä. Hänet mainitaan isäntänä vuosina 1540 – 84. Sen jälkeen isäntänä mainitaan Yrjö Heikinpoika 1585 – 1609.
Kyrösjoen eli Pappilanjoen suuta hallitsivat Uskelan ja Tuokkolan kylät ennen kuin kirkko ulotti valtansa Hämeenkyröön. Tapana ottaa keskeiset vesiväylät hallintaan jo ennen kirkon ja kirkkopitäjän perustamista. Hämeenkyrön kirkkopitäjä perustettiin vuoden 1270 paikkeilla, vesiväylä saattoi olla osittain kirkon valvonnassa jo vuosisadan alkupuolella. Poikkeuksellisen suuret pappilan tilukset sijoitettiin Tuokkolan ja Uskelan väliin. Vielä 1800-luvun puolivälissä pappilaan kuului maata yli 1700 hehtaaria.
Uskelan taloista osa autioitui veronmaksukyvyttömiksi 1500-luvun lopulla. Nuijasodan tuhot koettelivat keskeisillä liikenneväylillä sijainnutta kylää niin, että se autioitui kokonaan 1597. Myöhemmin Käkelän isäntä ratsumies Yrjö Mulli yhdisti 1630-luvulla Hulkurin ja Kinstan talot Käkelään. Käkelän lisäksi kylään jäivät Heiska, Mattila, Salonen ja Knuuttila. Heiskaa isännöivät Heikki Yrjönpoika Rättäri 1611 – 18, Yrjö Yrjönpoika 1619, Pentti Yrjönpoika 1621 – 38 ja Matti Pentinpoika 1643 – 52.
Vapaaherra, myöhemmin kreivi Fredrik Stenbockille lahjoitettiin 1650 hänen Ruotsin valtakunnalle teke-mistään palveluista kymmeniä taloja Kyröstä, yhtenä niistä Heiska. Fredrik Stenbockin kuoltua 1652 lahjoitus periytyi hänen pojalleen, kreivi Johan Gabriel Stenbockille. Tilojen veronkannosta huolehti läänitysvouti, jota tehtävä hoiti viimeistään vuodesta 1658 Juho Henrikinpoika. Sittemmin Stenbockin läänitystä hoiti 1670-luvun alusta lähtien vouti Kristoffer Enckell, joka vuokrasi veronkannon kreivi Stenbockilta. Talvikäräjillä 1680 lautamiehet ja Stenbockin alaiset talonpojat vakuuttivat, ettei Enckell ole ollut heitä kohtaan kovakourainen, vaan kertyneet suuret verovelat johtuivat katovuosista ja vaikeasta sota-ajasta. Ne olivat köyhdyttäneet talonpojat niin, että vain neljännes heistä pystyi maksamaan veronsa. Stenbockin lahjoitukset peruutettiin valtiolle osittain 1673 ja loputkin 1681 – 1683. Hämeenkyrössä ei ollut aatelin asuinkartanoita, joten talonpojat eivät joutuneet kokemaan samanlaista sortoa ja maiden menettämistä kuin suuraatelin asuinalueilla.
Heiskan isäntinä lahjoitusmaakaudella mainitaan Matti Pentinpojan vaimo Beata 1656 ja sitten hänen miehensä Tuomas Sipinpoika 1657 – 82. Seuraava isäntä Simo Yrjönpoika, jonka tiedetään toimineen ainakin 1701 kirkonisäntänä eli kirkkoväärtinä. Hannu Simonpoika mainitaan isäntänä 1709 – 10. Isovihan synkkinä vuosina taloa emännöi hänen äitinsä Riitta Iisakintytär vuoteen 1722, jonka jälkeen hänen poikansa Heikki Simonpoika oli isäntä vuoteen 1753 saakka. Lopun vuosisataa talo oli Heikin pojan ja pojanpojan hallinnassa. Vuonna 1806 isännyys siirtyi Tuomas Yrjönpojalle, joka oli nähtävästi perheen vävy. Tuomas oli kirkon kuudennusmies ja hänen tiedetään toimineen Hämeenkyrön vanginkuljettajana 1822 – 36. Hänen 1838 isännäksi tullut poikansa Iisakki jatkoi vanginkuljettajana vuoteen 1845.
Maanviljelyn tehostamista palvellut isojako toteutettiin Uskelan kylässä 1785 – 88. Isojakokartoista näkyy kylä asutustilanne tuohon aikaan. Talojen tontit on merkitty karttaan punaisella.
Heiskan isäntä Iivari valittiin nälkävuosien aikaan 23.6.1867 äskettäin kuolleen Taavetti Mattilan tilalle kunnallislautakunnan jäseneksi. Iivari Heiska ei ehtinyt toimia pitkään luottamustehtävässään, lavantauti vei hänet 56-vuotiaana helmikuussa 1868. Viktor Raipala valittiin hänen tilalleen kunnallislautakuntaan. Heiskan isännäksi tuli tämän jälkeen 1854 syntynyt Iisakki Vihtori Heiska. Iisakki sai puolisonsa Henriikan kanssa 8 lasta. Hän hallitsi taloa kuolemaansa saakka vuoteen 1929.
 |
| Iisakki Heiskan kuolinilmoitus Hämeenkyrön Sanomissa 19.7.1929 |
Heiskan naapurissa piti Taavetti Käkelän perikunta 1940 huutokaupan, jossa tarjottiin myytäväksi Käkelä ja Takahuhti-nimiset tilat. Hämeenkyrön kunta osti tilat, joista se ryhtyi palstoittamaan asuintontteja kirkonkylän vaiheille. Käkelän rakennuksia taas tarvittiin kunnan toimitiloiksi. Sinne keskitettiin kansanhuollon toimitiloja. Kansanhuollon tilatarpeiden vähentyessä sijoitettiin Käkelään tilanahtaudesta kärsivän kirkonkylän kansakoulun alaluokkalaisia vuodesta 1947 lähtien. Käkelä toimikin kansakouluna, kunnes kirkonkylän uusi kansakoulu valmistui 1965.
Heiskan tilalle ei löytynyt jatkajaa 1970-luvulla. Taloon jääneistä sisaruksista vain yksi meni naimisiin kypsällä iällä. Kun lapsia ei ollut, tarjosivat omistajat tilaa kunnalle. Kauppa solmittiin 1979. Kunta maksoi 67 hehtaarin tilasta 715 000 markkaa (nykyrahassa noin 470 000 euroa). Kauppaan sisältyi tilan omistajien Eeva ja Hilda Heiskan sekä Vilho Peltoniemen elinikäinen asumisoikeus päärakennuksessa.
Nyt sekä Heiska että Käkelä olivat kunnan omistuksessa. Heiska-Käkelän alueen käytöstä ei päästy yksimielisyyteen. Viimeisen perheenjäsenen Hilda Heiskan kuoltua irtaimisto huutokaupattiin kesällä 1996. Jonkin verran tärkeintä irtainta saatiin pelastetuksi pitäjänmuseoon. Käkelän päärakennus pihapiireineen myytiin yksityiselle. Kunta asetti myös Heiskan myyntiin, mutta ostajaa suojellulle kohteelle ei löytynyt. Tässä tilanteessa Pirkanmaan kylien maakunnallisena kyläyhdistyksenä toimiva Pirkan Kylät ry tarjoutui vuokraamaan Heiskan. Vuokrasopimus solmittiin 1997, ja Pirkan Kylät alkoi kunnostaa Heiskaa talkoovoimin. "Noin seitsemän veljeksen" työntekijäryhmä kunnostautui erityisesti talkoissa. Antti Jokinen oli keskeisin toimija Heiskan remontti- ja rakennuspuuhassa.Vaiviantietä viime aikoina tallustanut tai ajellut on saanut katsella tien varteen kohoavaa muistomerkkiä. Lienee syytä valaista hieman muistomerkin taustaa.
Hammarén & Co joutui ensimmäisen maailmansodan aikana (1914-18) pohtimaan Kyröskosken tehtaansa polttoaineen saantia. Sota nosti rajusti halkojen hintaa. Jo ennen sotaa tehtaan käyttämien halkojen hinta oli noussut Metsähallituksen rakennettua sahan Siuroon 1904. Aiemmin tehdas oli saanut halvalla jätepuuta valtion hakkuilta, mutta nyt Metsähallitus alkoi ottaa jätepuun omaan käyttöönsä. Kivihiilen käyttöä hillitsi pelko merisaarron mahdollisuudesta, siitähän saatiin kokemuksia sodan aikana.
Tehtaan käyttöinsinööri Rafael Fraser perehtyi turpeen käyttöön polttoaineena. Turvetuotantoon sopiva suo löytyikin lähistöltä. Osaran kartanon omistaja A.G. Hildén ja nimismies Väinö Nyström hankkivat omistukseensa Vaivian suon ja ryhtyivät laajaan kuivatushankkeeseen. Kuntakokous antoi myönteisen lausunnon valtionlainan hankkimiseksi kuivatukselle. Hyötyä koituisi mm. suon laidoilla asuville torppareille, jotka kärsivät halloista. Suon kuivaus 1908-10 antoikin töitä lukuisille lapiomiehille. Työ eteni valtionlainasta huolimatta hitaasti ja osoittautui odotettua kalliimmaksi, joten jossain vaiheessa Nyström luopui osuudestaan. Hildén sai hyvän tarjouksen ja myi talonpojilta ostamansa 174 hehtaarin suoalueen tehtaalle elokuussa 1917.
Ennakkotutkimuksissa arvioitiin noin 100 hehtaarin alueella olevan keskimäärin 2 metrin kerros polttokelpoista turvetta. Perehtyäkseen tarkemmin turpeennoston käytäntöihin matkusti insinööri Fraser kuuden viikon opintomatkalle Saksan, Tanskan ja Ruotsin turvetuotantoalueille. Sisällissota hidasti hieman hanketta, mutta pian hankittiin Ruotsista turvemestari V. Nilsson johtamaan työmaata. Paikalle rakennettiin asuntoaja turvemestarille ja työläisille, korjauspaja, hevostalli ja turvelatoja. Lisäksi tehtiin raidetie ja talli moottorikäyttöiselle veturille. Turpeen nostoa varten hankittiin kaksi ANREP-konetta ja myöhemmin vielä kolmaskin.
Turpeen kuljettamiseen tehtaalle havaittiin edullisimmaksi vaihtoehdoksi ilmarata. Ruotsalaiseen toimittajaan turvauduttiin, radan toimitti falunilainen toiminimi Nordström. Rata valmistui käyttökuntoon heinäkuussa 1923. Aamulehti kertoi 15.7. radan käytön alkavan kuukauden loppupuolella.
Turvelämmitykseen siirtyminen johti muutoksiin myös tehtaalla. Päätettiin rakentaa uusi höyryvoimakeskus. Siitä valmistui ensin 1922 aiempia huomattavasti kookkaampi savupiippu. Se nousi 84 metrin korkeuteen. Höyryvoima-asema otettiin syyskuussa 1923.
Valmistuttuaan ilmarata oli 4,5 kilometrin pituinen. Se oli aikanaan tiettävästi Euroopan pisin. Vaijereita radassa oli kaksi. Kannatinvaijeri oli vahvempi, noin 5 sentin halkaisijaltaan. Vetovaijeri oli halkaisijaltaan noin 2-senttinen. Rakenteita kannattamaan oli noin 100 metrin välein pystytetty pukit, joita kutsuttiin tolpiksi. Radan puolivälissä oli keskusasema, jossa kannatinvaijeri kiristettiin. Kiristysasemaan oli sijoitettu neljä betonista kiristyspainoa. Kaksi niistä oli kymmenen tonnin painoista ja kaksi pienempää kahdeksantonnisia. Yhteensä punnukset painoivat siis 36 tonnia. Painot riippuivat vahvojen ankkurikettinkien varassa.
Tehtaan historiakirjassa (s. 264 - 265) on selvennetty valokuvin turvetyömaan toimintaa:
 |
| Tässä kiristyspainossa on radan rakennusvuosi, siis 1922. |
