Pekka Suomalainen - maakauppias ja käräjäpukari

 Vanhan Kerimäen historian värikkäimpiin hahmoihin kuuluu varmasti Pekka Suomalainen. Pekka oli talollinen ja maakauppias. Ajan merkantilistisen politiikan mukaan kauppa oli keskitettävä kaupunkeihin niin, että kruunu pääsi tullien ja verojen avulla valvomaan kauppaa ja vaurastumaan sillä. Tosiasiassa maaseutukauppaa ei voitu estää. Itä-Suomessa maakauppaa oli erityisen hankala estää, sillä Uudenkaupungin rauha 1721 katkaisi periaatteessa vanhat kauppayhteydet Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan. Virallisesti kaupan tuli suuntautua Haminaan ja 1743 Turun rauhan jälkeen Loviisaan saakka. Lisäksi Venäjä pyrki tullipolitiikallaan houkuttamaan suomalaisia talonpoikia rajan yli eritoten Viipuriin. Vanhat kauppa- ja velkasuhteet houkuttivat savolaisia jatkamaan kaupantekoa rajan yli. Virallisesti se oli kiellettyä, mutta muutama rajaratsastaja ei kyennyt salakauppaa tullimuodollisuuksien ohi estämään. Tilastoissa 14 viipurilaiskauppiaan velkasaatavista rajan yli vuodelta 1728 sijoittui Kerimäki toiseksi Savon pitäjistä. Jokainen talonpoika ei ollut halukas pitkille kauppamatkoille rajan yli tai Loviisan - Porvoon suuntaan tai peräti Pohjanmaan kaupunkeihin. Aloitekykyiset maakauppiaat tarjoutuivat viemään naapuriensa vähäiset vientitavarat kaupunkeihin ja tuomaan välttämättömyystarvikkeet, esimerkiksi suolan. Vaurastuneet maakauppiaat saattoivat maksaa talonpojille parhaassa tapauksessa heti käteisellä.

Isonvihan jälkeisinä vuosina Vanhan Kerimäen merkittävin maakauppias oli Yläkuonan talonpoika Pekka Suomalainen. Hän oli alkujaan sotilas ja kunnostautui sotatoimissa niin, että yleni korpraaliksi. Asiakirjojen perusteella Suomalaista ei kykene paikantamaan kerimäkeläiseksi. Kerimäen pitäjänhistorian 1932 julkaissut Mikko Saarenheimo on arvellut häntä hämäläislähtöiseksi erään oikeusjutun perusteella.  Saattoi olla, että Suomalainen kuului 1714 Olavinlinnan varusväkeen. Tuolloin linna antautui ja korpraali jättäytyi mahdollisesti siviiliin. Isonvihan aikana Suomalainen asettui ensin Kumpurantaan ja sitten Yläkuonaan 1723. Sieltä hän hankki itselleen kaksi maakirjataloa. Talonpidon laajuudesta kertoi se, että Pekalla oli palveluksessaan 1731 kahdeksan renkiä, kaksi renkivaimoa ja yksi piika. Vertailun vuoksi todettakoon, että samaan aikaan kirkkoherralla oli neljä, Burghauseneiden aateliskartanossa Moijilla kuusi ja Hannolanpellon kartanossa samoin kuusi renkiä.

Rahakätköt varkaiden kohteina

Suomalaisen liiketoimet kartuttivat hänelle huomattavia käteissummia. Syyskäräjillä 1723 Pekka syytti Taneli Silvennoista, tämän poikaa Heikkiä ja Lemetti Hirvosta 60 kuparitaalaria sisältäneen kukkaron varastamisesta tuvan pöydän aluspenkiltä. Syytettään hän ei pystynyt todistamaan ja myönsi sen itsekin pari vuotta myöhemmin löydettyään uuden varasehdokkaan. Nyt syytteeseen joutui paimentyttö Maria Tolpatar. Vahvat epäilyt kohdistuivat Mariaan ja hänen seuralaiseensa, irtomies Erkki Jumppaseen, jolla oli nähty musta säämiskäkukkaro. Varkaus jäi loppujen lopuksi selvittämättä. Sen sijaan samoilla käräjillä Suomalainen sai kiikkiin talossaan asustelleen loismies Matti Honkasen toisesta varkaudesta. Kuulustelussa tämä lopulta myönsi löytäneensä 120 kuparitaalarin edestä Suomalaisen vaimon navetan seinään piilottamia rahoja ollessaan luomassa sontaa läävässä. Rahoista hän oli käyttänyt vain muutaman karoliinin, joiden perusteella Suomalainen pääsi hänen jäljilleen. Honkanen selitteli ensin käyttämiensä rahojen olleen 13 vuotta aiemmin kuolleen isänsä perintöjä, mutta myönsi sitten varkauden. Rahat hän oli kuopannut eräälle niitylle, jossa suurin osa niistä oli edelleen piilossa. Loismies maksoi rikoksensa 18 parilla raippoja, kolme iskua paria kohti. Honkasen tunnustuksesta kävi ilmi, että tapaus oli sattunut venäläisvallan eli isonvihan aikaan Suomalaisen asuessa vielä Kumpurannassa.

Käräjien Honkaselle määräämä tuomio: 18 paria raippoja, kolme iskua paria kohti ja kirkkorangaistus.

Suuresta rahasummasta oli kysymys, kun Suomalainen syytti talvikäräjillä 1732 renkiään Niilo Mielosta siitä, että tämä oli varastanut osan 700 kuparitaalarin kätköstä Pekan ollessa kauppamatkoilla Kuopiossa. Summalla olisi tuohon aikaan saanut kymmenkunta kelvollista hevosta tai nelisenkymmentä lypsylehmää. Suomalainen oli pitänyt rahoja tuohipullossa, jonka oli käärinyt vielä tuohen sisään. Kääröään hän oli pitänyt piilossa kivirauniossa pyssynkantaman päässä talostaan jo viiden vuoden ajan. Käräjille haastettu Mielonen väitti saaneensa käyttämänsä rahat 1729 isältään Antilta 1729, joka tuolloin oli Suomalaisen torpparina. Suomalainen huomautti heti, että henkikirjoituksessa Antti oli merkitty rengiksi. Näin olikin, mutta aiemmin Suomalaiselle oli merkitty kolmekin torpparia. Heistä Tahvo Koposelle oli merkitty 1727 omistukseensa hevonen ja kaksi lehmää. Huomattakoon, että talonpojat saivat oikeuden pitää torppareita vasta 1740-luvulla...

Niilo Mielonen pyrki osoittamaan, että rahakätkö oli monien tiedossa. Hänen mukaansa kesällä 1730 kaksi Suomalaisen tyttäristä ja talon tuolloinen piika Inkeri Nousiainen olivat vieneet rahat Pekan ollessa miessurmasta syytettynä tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Oikeus lykkäsi jutun seuraaville käräjille, että naisväki saataisiin kuultavaksi. Vapaaksi päässyt Mielonen karisti pikaisesti Kerimäen pölyt jaloistaan. Suomalainen löysi hänet etsintöjen jälkeen Joutsenon pappilasta renkinä ja sai viranomaiset kuljettamaan kustannuksellaan Niilon Olavinlinnaan, koska pelkäsi tämän pakenevan Venäjälle. Pelko ei ollut aiheeton, moni rikoksiin syyllistynyt häipyi naapurimaahan lain kouraa pakoon. Niin asiaa päästiin taas reposteleman syyskäräjillä 1733.

Todistajillaan Suomalainen osoitti Mielosen kehuskelleen avoimesti rahoillaan. Alakuonan Antti Maaranen kertoi kysyneensä oliko renkipojalla rahaa, kun tämä ostatteli kahta ruistynnyriä. Mielonen oli vastannut rahojensa riittävän vaikka Maarasen talon ostamiseen. Myös Savonlinnassa Niilo oli retostellut rahoillaan. Mielonen puolestaan pyrki osoittamaan Suomalaisen tyttäret Kertun ja Marjan syyllisiksi. Niilon äiti selitti Kertun ostaneen vuosina 1731-32 hienoja vaatteita ja kankaita, joita piilotteli kotonaan uskaltamatta näyttää niitä isälleen. Kokoelmiin kuului mm. silkkihuivi, kolme silkkimyssyä, useita hameita ja puseroita sekä 50 kyynärää hienoa aivinaa. Sotkuinen juttu meni lopulta hovioikeuteen, jossa Mielonen ilmeisesti vapautui syytteistä.

Maakauppiaan liiketoimia 

Pekka Suomalaisen liiketoimet olivat laajoja. Naapurit yrittivät käräyttää häntä laittomasta kaupasta jo 1726, mutta he eivät tuolloin kyenneet todistamaan väitteitään. Myöhemmät käräjätapaukset todistavat laajasta maakaupasta. Kerimäeltä vietiin jo 1600-luvulla hamppua myyntiin Pohjanmaan kaupunkeihin. Suomalainen jatkoi perinnettä, hän vei 1728 peräti 105 leiviskän (n. 900 kiloa) hamppulastin Kokkolaan. Hampun lisäksi hän myi palttinaa. Seuraavan vuoden käräjillä Suomalainen syytti renkiään Pekka Turusta myynnistä saatujen rahojen osittaisesta pimittämisestä. Turunen osoitti syyttömyytensä Kokkolan porvareilta hankkimiensa todistusten avulla. Hamppumäärä oli sen verran iso, että Suomalainen lienee hankkinut sitä Kerimäen ulkopuoleltakin.

Suomalaisen afääri suuntautuivat luonnollisesti myös Lappeenrannan suuntaan. Tämän kaupan laajuutta kuvaa 1738 syyskäräjien juttu. Tuolloin "vanhastaan kuuluisa maakaupustelija" joutui vastaamaan Lappeenrannan porvarien ilmiantoon, jonka mukaan Pekka oli saapunut kaupunkiin lokakuussa 1738 veneessään viisi isoa tynnyrillistä voita ja melkoinen määrä suolalihaa. Lappeenrannan kauppiaat protestoivat kitkerästi Suomalaisen toimia sanoen tämän kaupustelun haittaavaan elinkeinoaan, maakauppiaan kun ei tarvinnut maksaa veroa liiketoimistaan. Lääninviskaali Petter Pomoellin vaatimuksesta lääninhallitus takavarikoi Suomalaisen kauppatavarat. Pekka puolestaan selitti voita olleen matkassa "vain" 70 leiviskää (n. 600 kiloa) ja suolalihaa 34 leiviskää (n. 290 kiloa). Suomalaisen selvitys tavaroiden alkuperästä kuvaa hänen toimintatapojaan. Pekka selitti muka saaneensa 30 leiviskää voita kolmelta Lappeenrantaan menossa olleelta Rantasalmen talonpojalta. Hän oli ottanut voit veneeseensä ja lupautunut myymään ne kaupungissa käypään hintaan. Sen lisäksi hän oli ottanut vävyltään Klemetti Maliselta 10, lautamies Heikki Makkoselta 10 ja Erkki Hannikaiselta 5 leiviskää. Velallisiltaan Pekka oli koonnut 5 leiviskää ja omasta karjasta oli peräisin 10 leiviskää. Lihat hän selitti saaneensa Rusi ja Luukas Suomalaiselta, kummaltakin oli tuomittu hänelle lehmä velasta. Lisäksi kaksi lehmää oli saatu lautamies Paavo Honkaselta ja neljä vaihtokaupassa. 

Suomalainen selitti lisäksi, että oli lokakuun reissun lisäksi käynyt Lappeenrannassa vain keväällä myyden silloin hiukan kalaa ja voita vakituiselle kauppatuttavalleen. Tästä sikäläinen porvaristo nyt hänelle muka kaunaa kantoi. Maaviskaali Pomoell huomautti, että kauppasäännösten mukaan maaseudulla ei saanut kerätä tavaroita myytäväksi muilta, talonpojilla oli oikeus viedä kaupunkiin vain omia tuotteitaan. Pomoell osoitti myös tulliseteleiden avulla Suomalaisen väitteet perättömiksi: lokakuussa Pekka oli tuonut tullannut Lappeenrannassa 180 leiviskää (n. 1530 kiloa) väittämänsä 119 leiviskän sijaan. Elokuussa Suomalainen oli tullannut 119 leiviskän voilastin, lisäksi talia ja suolalihaa. Pekka kiisti sitkeästi Pomoellin väitteet ja pysyi ilmoittamissaan määrissä. 

Viskaali halusi tämän jälkeen näyttää todistajien avulla Suomalaisen maakauppiaaksi: Pomoell halusi todistajiksi kolme Savonlinnan kauppiasta ja kolme talonpoikaa. Suomalainen riensi jääväämään kauppiaat, koska Lappeenrannan porvarit olivat valittaneet hänen maakaupastaan ja Savonlinnan kauppiaat olivat riippuvaisia sikäläisistä porvareista. Pomoell selitti, että savonlinnalaiskauppiaat eivät olleet tehneet valitusta ja Lappeenrannastakin ainoastaan kauppias Israel Thilman. Asiaa lykättiin, kun tuli kiista oikeuspaikasta, joksi hovioikeuden päätöksen jälkeen lienee tullut Lappeenranta. Ainakaan Kerimäen käräjillä ei asiaan palattu vuoden 1739 jälkeen. Tuskin Suomalainen ilman sakkoja selvisi, ellei käynyt niin, että pikkuviha ehti tulla katkaisemaan asian käsittelyn. Sen jälkeenhän Lappeenranta jäi Venäjän puolelle.

Maariitoja, väkivaltaa ja kunnianloukkauksia

Pekka Suomalainen oli mukana lukuisissa maariidoissa naapuriensa kanssa. Erityisesti kaskiriidat olivat tyypillisiä Savossa maanomistusolojen takia. Talonpojat saivat nautintaoikeuden 1500-luvulla anekkeina, joissa oli lueteltu kaski-, niitty- ja kalanautinnat. Nautintoja lueteltiin 1561 maakirjassa ja sitten uudessa 1664 maantarkastuskirjassa. Vuosisatojen mittaan nautintoja oli hankala paikantaa, kun paikannimiäkin pyrittiin muutamaan tai hämärtämään tahallisestikin. Laaja autioituminen 1600-luvulla jätti nautintoja pois käytöstä. Niitä vallattiin sitten käyttöön kruunun suostumuksella. Tai suostumuksetta. Loputtomat nautintariidat täyttävät Kerimäenkin tuomiokirjoja vuosisadasta toiseen. On huomattava, etteivät nämä kiistat välttämättä johtaneet talonpoikien välien rikkoutumiseen. Useimmiten käräjillä hävinnyt osapuoli tyytyi kohtaloonsa. Jos kaikki maariidat olisivat johtaneet vihasuhteisiin, olisi Savosta muodostunut yksi suuri tappelukenttä.

Entisenä korpraalina Suomalainen oli taipuvainen monen sotilasuralla olleen tavoin taipuvainen väkivaltaiseen rettelöintiin. Naapurit osasivat toki panna vastaan, esimerkiksi 1726 Yläkuonan veljekset Paavo ja Pekka Honkanen saivat sakot tukistettuaan ja läimäistyään Suomalaista niin, että tältä vuoti veri nenästä. Lisäksi veljekset saivat sakot sapattirikkomuksesta, koska tapaus oli sattunut jumalanpalveluksen jälkeen kirkonkylässä lukkari Lavoniuksen tuvassa. Veljekset olivat kimpaantuneet siitä, että Suomalainen oli nimitellyt varkaiksi. Pekka vakuutteli syyttömyyttään, mutta sai maksettavakseen sakot kunnianloukkauksesta. Suomalaista oli hieman aiemmin syytetty siitä, että hän oli kirkkoon menon sijasta ollut kalastamassa ja vienyt lapsensakin mukaan. Hän sai kuitenkin osoitettua todistajillaan, että oli olut kotona lapsivuoteessa makaavaa vaimoaan kaitsemassa, kun taas muu talonväki oli ollut kirkossa. 

Lauantaisin järjestetyt talkoot aiheuttivat joskus esteitä kirkkomatkoille. Esimerkiksi 1668 Heikki Juhonpoika Simonen piti talkoot lauantaina. Talkooväki äityi röpöttelemään kunnolla ja ryyppäsi koko lauantain ja sunnuntain välisen yön sillä seurauksella, ettei kukaan kyennyt kirkkoon. Simonen kuittasi 5 hopeataalarin sakon sapattirikoksesta. Maaherra Frisenhiem oli sittemmin kieltänyt talkoiden pitämisen kaikkia pyhiä edeltävinä päivinä. Suomalainen järjesti kuitenkin talkoot lauantaina 15.8.1730 vastoin maaherran kieltoa. Talkooväki tolkkusi toki kirkkoon, mutta Pekalle napsahti sakot kieltorikkomuksesta. 

Suomalainen joutui 1730 syytteeseen taposta. Tuolloin hän istui jonkin aikaa tutkintavankeudessa Olavinlinnassa. Asiaa käsiteltiin välikäräjillä heinäkuun lopussa. Pöytäkirjassa todetaan vain, että kaikki asiapaperit on lähetetty Turun hovioikeuteen, jonka asiakirjat taas tuhoutuivat Turun palossa. Uhrin nimi sentään tiedetään: kyseessä oli erään ruotusotilaan vanha isä Jooseppi Törmä. Jutusta tiedämme toki lopputuloksen: Suomalaista ei tuomittu, kyse oli kai täyden näytön puutteesta. Naapurit lienevät saaneen joskus tarpeekseen Pekan ärhentelyistä. Näyttää siltä, että 1727 henkikirjoituksen yhteydessä naapurina asuvat Luostariset joidenkin avustamana antoivat Suomalaiselle sakinhivutusta. Nimismies todisti kuitenkin, että kyse oli vain "suukovusta".

Talkoissa oltiin myös Pärttyli Hirvosen pellolla Yläkuonassa heinäkuun lopussa 1736. Tuolloin Suomalainen saapui paikalle ja vaati väkeä lopettamaan työt, koska kyse oli hänen sadostaan. Hirvonen vastasi kyntäneensä ja kylväneensä pellon, joten kukaan ei estäisi häntä myös viljaa korjaamasta. Suukovun jälkeen Suomalainen poistui, mutta Hirvonen ja Suomalaisen appiukko, jo edesmennyt Tuomas Luostarinen, juoksivat perään. Suomalainen oli heittänyt kivellä miehiä, jotka vastasivat samalla mitalla. Suomalaisen haavat tutkinut lautamies lautamies Martti Behm kertoi, että Suomalaisella oli iso verihaava vasemmassa ohimossaan ja kolme muuta haavaa päässä. Suomalaisen todistaja Paavo Ketolainen kertoi lisäksi miehen selän olleen aivan mustelmilla. Behmillä ei ollut kuitenkaan havaintoa selän vammoista. Hirvonen myönsi heittäneensä kivellä Suomalaista, mutta osuma oli "vahinko". Hirvonen sai sakot ja joutui korvaamaan Suomalaisen käräjäkulut. Syytteessä olivat myös Antti ja Paavo Honkanen; heidät oikeus vapautti. 

Pekka joutui mukaan myös Kerimäellä ainutlaatuiseen käräjillä puituun ylellisyysjuttuun. Maaviskaali Petter Pomelius kertoi nimittäin syyskäräjillä 1733, että oli nähnyt edellisvuoden juhannuksena Kerimäen kirkolla käydessään Aatami Kettusen vaimolla Kerttu Suomalattarella mustan silkkidamastisen myssyn. Viskaalin mielestä sellainen myssy ei sopinut talonpoikaissäädyn naisen päähineeksi, joten kyseessä oli rikkomus kuninkaallista ylellisyysasetusta vastaan. Kerttu väitti, että myssy oli vanha ja jo hänen äitinsä Maria Turtiaisen vuosia käyttämä. Myös Pekka väitti myssyä vanhaksi. Kun silkkimyssy ei sattunut olemaan saatavilla, lykättiin asia seuraaviin käräjiin ja painettiin sitten ilmeisesti villaisella.

Kertyneistä käteisvaroistaan Suomalainen antoi monille talonpojille, joita sitten varsin usein peri takaisin käräjien kautta. Velallisten joukossa oli myös säätyläisiä. Esimerkiksi 1730 Pekka velkoi naapurissaan asuneen kapteeni Christopher Möllerin kuolinpesältä 362 kuparitaalarin summaa. Velan vakuudeksi Suomalainen oli saanut 4 kultasormusta, 3 hopeapikaria, takin ja hihaliivin sekä tanskalaisen rahan (en specie dansk Carolin). Pari vuotta myöhemmin Pekka velkoi yhdeksän vuotta aikaisemmin kruununvouti Olof Meinanderille lainaamaansa 50 ruplaa. Summaa hän vaati nimismies David Scheningiltä, jota väitti takaajaksi. Nimismies totesi vain kirjoittaneensa velasta todistuksen, takaaja hän ei suinkaan ollut.

Yhden kunnianloukkaustapauksen yhteydessä ilmenneistä seikoista voisi arvella Pekkaa hämäläislähtöiseksi. Jutussa Suomalainen syytti Heikki Silvennoista siitä, että tämä on haukkunut häntä mm. hämäläiseksi, hämeenkoiraksi ja kelmiksi. Todistajana esiintynyt maaviskaali kertoikin Silvennoisen nimitelleen Suomalaista. Solvaus oli tapahtunut ensimmäisenä helluntaipäivänä 1738. Suomalainen ja maaviskaali Väärtinen söivät kirkkopihan ulkopuolella eväitään, kun Heikki Silvennoinen tuli ratsain heidän luokseen ja toivotti: "Jumala ruuan siunatkoon!" Tähän Suomalainen oli tokaissut tylysti: "Ei sitä enää tarvitse siunata, sillä se on jo siunattu, koska me olemme jo syöneet ja nuuskasarvi on käsissä." Väärtinen todisti Silvennoisen pois ratsastaessaan tiuskaisseen: "Sinä luukoira, hämeenkulkuri ja kelmi!"

Heikki Silvennoinen moitti Suomalaista luukoiraksi, hämeenkulkuriksi ja kelmiksi (tu beenhund, tavaststrykare och skälm kan litet wälsigna maten). Syyskäräjät 1740

Tätä juttu käsiteltiin ensimmäistä kertaa jo 1738 syyskäräjillä. Tuolloin esillä oli 24 Suomalaisen nostamaa juttua. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Pekka pani vireille jopa puolet käräjäpykälistä. Vuonna 1738 hän joutui syytetyksi maakaupasta. Lukuisten kanteiden taustalla näyttää olleen pyrkimys tehdä mahdollisimman monesta potentiaalisesta todistajasta jäävi. Tämä näyttää toimineenkin, sillä Suomalaista todistivat maakauppiaaksi jokunen Savonlinnan porvari ja kolme Säämingin talonpoikaa. Jutun jatkokäsittelyssä syyskäräjillä 1740 Pekan asiaa ajoi maaviskaali Väärtinen, sillä Suomalainen oli niin sairas, ettei kyennyt käräjäpaikalle.

Ikä hidasti Pekkaakin

Suomalainen oli jo 60-vuotias em. käräjätapauksen aikaan. Pekka oli saanut vaimonsa Marian kanssa yhdeksän lasta vuosina 1715 - 32. Tytär Kerttu oli syntynyt aiemmin näiden kastettujen luetteloissa mainittujen lisäksi. Ylimääräisiä murheita aiheutti 1715 syntynyt esikoispoika Antti, joka osoittautui kotivarkaaksi ja muutenkin melkoiseksi mätämunaksi. Hän näytti perineen isänsä kaikki huonot piirteet, mutta ei tämän kykyjä kauppamiehenä. Pekka peräsi 1738 kahdelta talonpojalta, mistä nämä olivat hankkineet vilttihatun ja parin hienoja hansikkaita. Seuraavilla käräjillä kävi ilmi, että Antti oli hankkinut hatun ja käsineet isänsä rahoilla Savonlinnan porvarilta ja myynyt ne sitten talonpojille. Antti laittautui paikalle Haminasta, jossa hän oli töissä, ainakin jossain vaiheessa tykistön palveluksessa.

Pekan käräjöintiin tuli tauko 1741 vuodesta lähtien. Ensin pikkuviha esti käräjien järjestämisen Kerimäellä. Sitten Turun rauhassa 1743 Kerimäki jaettiin kahtia: länsiosa Venäjälle ja itäosa Ruotsille. Yläkuona ja Suomalaisen asuinsijat jäivät Ruotsin puolelle. Ruotsin puolen kerimäkeläiset pääsivät käräjille vasta 1748 Rantasalmelle. Siellä väki joutui kulkemaan vuoteen 1751: sen jälkeen omia käräjiä alettiin pitää pitäjän ruotsalaisessa osassa. Pekka Suomalaisen asiamiehenä 1748 talvikäräjillä oli Hans Olsbo. Hänen tehtävänään oli vahvistuttaa Pekan päätös tehdä kelvoton Antti perinnöttömäksi. Pekka ennätti syyttää saman vuoden syyskäräjillä Alakuonan Sisilia Silvennoista siitä, että tämä juotti Anttia tolkuttomasti ja yllytti poikaa varastelemaan isältään. Sairaalloinen leski ei kyennyt käräjille vastaamaan syytöksiin. Antin piti tulla käräjille vastaamaan rikoksistaan, mutta hän pakeni. Viranomaiset tavoittelivat häntä ensin Mäntyharjulta ja sitten Loviisasta, arvelipa Pekka pojan menneen jossain vaiheessa Karjalaan. Käräjille Antti saatiin syksyllä 1749, jolloin häntä rangaistiin 30 parilla raippoja isäänsä kohdistuneista rikoksista. Lisäksi tuli kärsittäväksi kirkkorangaistus.

Rantasalmelle oli hankala käräjämatka Haukiveden yli, mutta Pekka matkasi syyskäräjille 1748. Voimallisesti hän jaksoi vieläkin nostaa kanteita: kahta miestä hän turhaan syytti noin yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneesta suolatynnyrin varastamisesta ja Juho Hynnistä 11 vuotta varhemmin tapahtuneesta voivarkaudesta. Alakuonan löysäläismies Matti Mieloselta Pekka vaati menestyksekkäästi takaisin hopearistiä tai 20 hopeataalarin korvausta siitä. Seuraavilla talvikäräjillä hän vaati sotkuisessa jutussa korvausta kornetti Albrecht Johan Orbiskin takavarikoimista kahdesta voitynnyristä. Pekka ilmoitti aluksi valittavansa tuomiosta hovioikeuteen. Häntä muistutettiin siitä koituvista kustannuksista, jonka jälkeen Pekka ilmoitti tyytyvänsä tuomioon. 

Suomalainen ennätti vielä 1750 valittaa naapureistaan Pulkkisesta, Honkasesta ja Hämäläisestä maaherralle. Nähtävästi Pekka tunsi kuitenkin jo voimiensa ehtyvän lopullisesti, sillä toukokuussa 1750 hän teki sovinnon vanhan kiistakumppaninsa, kruununvouti Olof Meinanderin kanssa. Talvikäräjillä 1750 Meinander esitti 12.5. päivätyn kirjeen, jossa Suomalainen vahvisti sovinnon ja ilmoitti, ettei kummallakaan osapuolella ole enää vaatimuksia toisiaan kohtaan. Suomalainen kielsi myös puolisoaan ja lapsiaan kuolemansa jälkeen käymästä oikeutta Meinanderia vastaan. Toisessa kirjeessä Suomalainen kehotti asiamiehenään toiminutta rajaratsastaja Falckia luovuttamaan kaikki asiaa koskevat dokumentit kruununvoudille.

Pekka Suomalainen kuoli 70-vuotiaana alkuvuodesta 1750. Päivämäärää ei ole haudattujen luettelossa. Suomalainen haudattiin Kerimäen kirkon lattian alle. Pojat Juho ja Pekka eivät kyenneet pitämään Yläkuonan taloa isän kuoltua. Vapaaehtoisesti he eivät lähteneet, sillä maaherra määräsi kruununvouti Hindrich Martinin antamaan henkikirjoittajalle virka-apua Suomalaisten karkottamiseksi kruununtilalta.

Pekka Suomalaisesta piirtyy monisärmäinen kuva. Luonteeltaan hän oli epäilemättä väkivaltainen ja tappelunhaluinen öykkäri. Toisaalta liiketoimissaan hän osoitti tarmonsa, joustavan älynsä ja organisointikykynsä. Menestyksekästä maakauppaa ei voinut perustaa pelkästään väkivaltaan ja sillä uhkailuun sekä käräjöintiin. Käräjöinti ei suinkaan aina lopettanut kaupantekoa, vaan tuomioiden jälkeen jatkettiin. Melkoinen osa Suomalaisen nostamista jutuista kuivui kokoon: vastaaja ei tullut paikalle, todistajat eivät olleet käräjäpaikalla tai asiat siirrettiin seuraaville käräjille ja vähitellen unohdettiin. Näin kävi monille muillekin käräjäjutuille 1700-luvulla.

Voimansa päivinä Suomalainen ei kaihtanut yhteenottoja säätyläisten kanssa. Hän vetosi tarpeen tulleen maaherraan tai valitti tuomioista hovioikeuteen. Säätyläisiä varmaan ärsytti Suomalaisen öyhäävä elämäntapa, mutta toisaalta häneltä voitiin tarpeen tullen lainata rahaa. Maakauppa oli kiellettyä, mutta siitä Suomalaista ahdisteltiin kovin vähän, kun otetaan huomioon liiketoimien laajuus. Virkamiehet kyllä tiesivät, että maakauppaa ei voinut juuria kokonaan pois alueelta, josta yhteydet rannikon kaupunkeihin olivat niin hankalat. Merkantilistinen talouspolitiikka teki Pekka Suomalaisen laittomista liiketoimista hankalia. Lopputuloksena kertyneille pääomille ei löytynyt välttämättä järkevää käyttöä: Pekka sai piilotella rahojaan kiviraunioissa tai navetan seinässä. Talonpoikana mies oli säätynsä vanki, yli säätyrajojen hän ei voinut kurkottaa.

--------- 

Huomattakoon, että olen tässä ottanut esiin vain pienen osan Pekka Suomalaisen käräjöintihistoriasta. Paljon lisää löytyy pöytäkirjoista.

Lähteet:

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Mikko Saarenheimo: Kerimäen pitäjän historia esivaiheineen. Savonlinna 1932.

Olen merkinnyt osaan käräjätapauksista linkin tuomiokirjoihin.

Isaac Falck - nimismies ja sahojen perustaja

Turun rauha 1743 jakoi Vanhan Kerimäen (myöhemmin Kerimäki, Enonkoski, Savonranta ja Punkaharju) kolmeen osaan. Läntinen osa siirtyi Venäjän haltuun, itäinen osa jäi Ruotsille. Rajanvetoriitojen takia valtioiden väliin jäi vielä ns. riitamaa, jonka asukkaat eivät olleet kummankaan maan alamaisia. Veroa he eivät maksaneet Ruotsille eivätkä Venäjälle. Papinveronsa he maksoivat, ja seurakunta heitä valvoi valtioita paremmin. 

Riitamaa ruotsalaisessa kartassa 1799.

Ruotsi ja Venäjä järjestivät oman valtion- ja paikallishallinnon hallitsemilleen pitäjänpuolikkaille. Vähäiset Säämingistä Ruotsille jääneet alueet yhdistettiin hallinnollisesti Kerimäkeen. Käräjät pidettiin erikseen Ruotsin ja Venäjän puolella. Tarvittaessa järjestettiin yhteisiä käräjiä riitamaalla, jos siellä oli ratkottavana vakavia rikoksia. Nimismiesten suhteen tehtiin eräänlainen veljesjako. Venäjän puolen nimismiehenä jatkoi Enoch Schening, entisen nimismiehen David Scheningin poika. Ruotsin puolen nimismieheksi tuli hänen veljensä Johan Schening, joka oli toiminut aiemmin Kerimäen apulaisnimismiehenä. Johanin kuoltua 1751 nimismieheksi tuli Christian Bolentz. Hän oli toiminut aiemmin Pohjois-Karjalassa ainakin kantokirjurin tehtävässä.

Tammikuussa 1764 jo 70-vuotiaaksi ikääntynyt Bolentz ilmoitti palkanneensa Ruotsin puolen apulaisnimismieheksi herrasväen palvelijan Isaac Falckin. Isaac Pettersson Falck oli syntynyt 1.3.1737 Osolan kylässä, Kymissä, nykyisen Kotkan alueella. Hänen isänsä oli läänin manttaalikomissaari Petter Andersson Falck ja äitinsä Kristiina Florinus. Petter Falck oli joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Ruotsista, jonne hän myös palasi. Toisaalta on esitetty, että hän olisi lähtöisin Säämingistä, ja olisi kapteeni Abraham Falckin (s. 1675) sukujuurta. Tämä selittäisi tietysti osaltaan sen, miksi hän hakeutui Kerimäelle virkatehtäviin. Bolentzin ja Falckin tekemän sopimuksen mukaan jälkimmäinen hoitaisi nimismiehen tehtäviä ja saisi puolet palkasta lopun mennessä Bolentzille. Falck esitti kreivi Hamiltonin suosituksen. Sen mukaan Falck oli toiminut kreivin palveluksessa jonkinlaisena ostajana (inköpare). Maaherra vahvisti sopimuksen maaliskuussa. Nimismiehen virkamääräyksessä edellytettiin Falckin vastaavan myös vankien kuljetuksesta ja vanginvartioinnista. Nimismiehen ollessa matkoilla siltavouti Juho Svensk toimi vanginvartijana. Svensk oli ainoa Falckin apuri pitäjän pinta-alaltaan laajassa ruotsalaisessa osassa.

Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta koitui pitkällinen kina Falckin ja pitäjäläisten välille. Falck sai talonpojat lupaamaan 1765, että pitäjään rakennettaisiin vankihuone. Lupaus taisi jäädä lunastamatta. Vankien vartioinnista ja kuljetuksesta pitäjäläiset maksoivat kaksi kappaa viljaa talolta. Sittemmin nimismies vaati maksua suoritettavaksi jokaiselta ruokakunnalta. Kun tähän ei suostuttu, sanoutui Falck 1773 irti vanginvartijan tehtävästä. Kruununvouti Hindrich Martini ja maaherra patistelivat talonpoikia palkkaamaan nimismiehen avuksi neljännesmiehen. Pitäjäläiset suostuivat tähän, mutta onnistuivat viivyttämään päätöstä vielä neljä vuotta. Vihdoin 1777 entinen korpraali Henrik Svensk pestattiin neljännesmieheksi. Vankeinhoito lankesi hänen tehtäväkseen.

Rajanyliset maariidat

Turun rauhaan 1743 sisältyi määräys, jonka mukaan talot säilyttivät vanhat nautintansa rajalinjan yli. Asutushistoriallisista syistä pitäjän venäjänpuoleisella osalla oli kaski-, niitty- ja kalanautintoja huomattavasti enemmän Ruotsin puolella kuin päinvastoin. Myös lähes kokonaan Venäjälle jääneillä Säämingin talonpojilla oli runsaasti kaukonautintoja Kerimäen ruotsalaisosassa. Nimismies Falck joutui heti virkaan astuttuaan osaksi pitäjänosien jatkuvaa riitelyä näistä rajan yli ulottuvista maariidoista. Maariidat kärjistyivät pahiten Ruotsin puolen Hälvän ja Jouhenniemen Herttuaisten ja Venäjän puolen Niinimäen Malkkien välienselvittelyiksi. Niinimäen Pärnäset joutuivat mukaan kiistoihin omasta mielestään syyttä. Jouhenniemen Pekka Herttuainen oli Ruotsin puolen lautamies ja Matti Malkki taas istui Venäjän puolen lautakunnassa. Herttuaisten ja Malkkien kiistoja käsiteltiin 1750-luvun alussa Ruotsin käräjillä. Oikeus määräsi kiistanalaiset maat jaettavaksi osakkaiden kesken. Tämä osoittautui mahdottomaksi, kun valtakunnan rajasta pitäjässä ei päästy yksimielisyyteen. Riita jatkui 1760-luvulla, jolloin Venäjän puolen käräjillä määrättiin Matti Malkki palauttamaan Ruotsin puolelta haettua viljaa ja ruislyhteitä. Matti Malkki valitti asiasta ylemmille viranomaisille ja sai sieltä itselleen suotuisan päätöksen. Sittemmin Venäjän puolen oikeus päätti, että Matti saa viljellä Venäjän puolella sijaitsevia Malkkien ja Herttuaisten yhteisiä maita siihen saakka, kunnes maanmittari jakaisi jakokunnan maat. Jakoja ei kuitenkaan voitu toteuttaa, lopulta Kustaa III kielsi niiden toteuttamisen. 

Ruotsin puolella reagoitiin niin, että maaherra määräsi 1769 Malkit pysymään poissa Ruotsin puolen omistuksiltaan: vastaavasti Herttuaiset eivät enää saaneet nauttia Venäjällä sijainneista maistaan. Päätös oli hankala Malkkien kannalta, sillä heillä oli epäilemättä enemmän nautintoja Ruotsin puolella kuin Herttuaisilla Venäjän puolella. Malkit lupasivat pysyä pois Ruotsin puolelta, jos saisivat korjata vielä keväällä 1769 kylvämänsä viljat. Samana syksynä marraskuussa he kuitenkin pistäytyivät omin luvin jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja veivät mennessään 2440 lyhdettä ruista. Niitä Herttuaiset kokivat sitten turhaan periä takaisin Venäjän puolelta. 

Maariitaa käsittelivät sitten sekä hallinnolliset elimet että tuomioistuimet kummallakin puolen rajaa, lopulta Pietarin ja Tukholman tasolla. Turun hovioikeus teki 1775 välipäätöksen, jonka mukaan Herttuaisten tuli antaa asiassa lisäselvityksiä kiistassa. Toistaiseksi Malkkien ja Pärnästen piti saada nauttia jakokunnan maista Ruotsin puolella. Herttuaiset eivät halunneet tähän suostua, vaan väkivaltaisuudet alkoivat uudestaan. Isaac Falck asettui tukemaan Herttuaisia. Kappalainen Gustaf Hobin piti syksyllä 1777 maakirkkoa Jouhenniemessä. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kastoi lapsia ja piti vihkitoimitusta. Kesken vihkitoimitusta Falck apunaan muutama talonpoika töytyytti Pekka Malkkia pihtipielet paukkuen tupaan. Tarkoituksena oli panna Malkki rautoihin, mutta havaitessaan vihkitoimituksen peräytyi Falck tuvasta. Kappalainen selvitteli asiaa. Kävi ilmi, että Herttuaiset olivat saaneet maaherralta maariitaa koskevan kirjeen. Pekka Malkki halusi, että kappalainen miesten yhteisenä sielunpaimenena lukisi kirjeen ja siis samalla suomentaisi sen. Paavo Herttuainen ei tähän suostunut. Falck taas oli uhannut vangita Pekka Malkin. Malkki oli arvellut, ettei nimismiehen valta siihen riittäisi, olihan Pekka Venäjän alamainen. Tämän jälkeen nimismies oli käynyt raudoituspuuhiin.

Vähän tämän jälkeen parilla pyssyllä varustautuneet Falck, siltavouti Juho Svensk, Paavo Herttuainen sekä muutama talonpoika apunaan karkottivat Malkit Puruveden Vehkasalon kala-apajilta. Vastaavasti Malkit pistäytyivät jakokunnan kaskimailla Ruotsin puolella ja takavarikoivat 2600 ruislyhdettä. Näihin aikoihin Falck jätti vallesmannin tehtävät. Uusi nimismies Johan Olsonius jatkoi Herttuaiset tukemista ja oli takavarikoimassa heiltä nuottia, veneitä ja suolakalaa Puruvedellä. Nimismiehen apuna olivat Herttuaisten lisäksi siltavouti Svensk ja rajaratsastaja Anders Malmstedt. Tämän jälkeen rajanyliset maariidat jatkuivat vuosikymmeniä päättyäkseen vasta kun koko Suomi oli liitetty Venäjään. Kerimäen rajaseudulla vallitsi nyrkkivallan aika. Riidat johtivat lopulta myös veritekoihin: Pien-Savon kihlakunnantuomari Anders Johan Enwald kertoi 1812 rajanylisten maariitojen johtaneen neljään miestappoon edellisten vuosikymmenien aikana. Maariitoja soviteltiin sitten käräjille esim. 1816. Lopulliset ratkaisut asiaan toi aikanaan isojako.

Isaac Falck huomasi rajariitojen aikana, että venäläiset talonpojat eivät saaneet oikeutta Ruotsissa eivätkä ruotsalaiset talonpojat Venäjällä. Ryhtyessään perustamaan sahoja hän hyödynsi tätä: sahojen tai niiden tarvitsemien tukkimetsien Venäjän puolen talonpoikien oikeudet oli mahdollista ohittaa.

Sahoja perustamaan

Savon metsien tärkeä vientituote oli 1600-luvulla terva. Kukoistavan tervakaupan katkaisi Uudenkaupungin rauha 1721. Vientisatama Viipuri jäi Venäjälle. Jonkin verran tervaa vietiin vielä pitkän ja kehnon tieyhteyden päässä olleen Haminan kautta. Turun rauhassa 1743 Haminakin jäi Venäjälle. Tervantuotanto siirtyi lopullisesti Savosta Pohjanmaan jokien varsille. Savon talonpojat - varmasti herrasväen yllyttäminä - tekivät 1769 valtiopäiville aloitteen vesisahojen perustamisen helpottamiseksi maakunnassa. Näille sahoille piti myöntää oikeus viedä tuotantonsa rajan yli Venäjälle, siis käytännössä Viipuriin edelleen maailmanmarkkinoille lastattavaksi. Porvarissäädyn vastarinnasta piittaamatta muut säädyt ajoivat uudistuksen läpi valtiopäivillä 1771-72. Sahatavara oli kuljetettava Puumalan tulliaseman kautta. Lupa viedä tuotteet Venäjälle olisi voimassa vain siihen saakka, kun Savosta saataisiin vesiväylä Loviisaan. Vesiväylän rakentaminen Suur-Savosta Kymijoen vesistöön oli kyllä suunnitelmissa, mutta hyvin tiedettiin, ettei se valmistuisi aikoihin. Valmistumatta on vieläkin.

Valtiopäiväpäätöksen jälkeen alkoi 1770-luvulla oikea ryntäys sahojen perustamiseksi. Tuolloin Savoon rakennettiin 11 vesisahaa, joista viisi Vanhan Kerimäen pitäjän ruotsinpuoleiseen osaan. Lisäksi  pitäjän venäläiseen osaan perustettiin Putikon saha. Myös Isaac Falck innostui uudesta mahdollisuudesta. Hän pani 1775 vireille Jalaskosken sahan perustamisen. Falck vuokrasi sahan perustamiseen tarvittavat maat Yläkuonan Käyhköiltä, Hirvosilta ja Turtiaisilta. Kaksiteräinen saha oli täysin valmis heinäkuussa 1778, kun paikalla suoritettiin verollepanokatselmus. Sahan pato oli 90 metriä pitkä. Lisäksi Falck oli rakennuttanut toisen padon Välilammen eteläpäähän ja perkauttanut sieltä tulevan joen vedensaannin varmistamiseksi. Sahausoikeudeksi määrättiin 1980 tukkia vuodessa. Katselmustilaisuuteen saapui myös talonpoikia Venäjän puolelta: Säämingin pihlajaniemeläisiä, Kerimäen ruokojärveläisiä ja Niinimäen Juho Pärnänen. He väittivät sahan sijaitsevan maillaan. Falck kiisti heidän maidensa ulottuvan koskeen saakka. Pihlajaniemeläiset veivät asian käräjille, mutta kiista siirrettiin maaherralle. Tuon ajan käytännöt tietäen voi arvata, että Venäjän alamaiset eivät saaneet oikeutta Ruotsin oikeusistuimissa tai hallinnossa. Asia oli tietysti myös toisin päin: Ruotsin vallan alla eläneille ei Venäjän puolella oikeutta annettu. 

Vanhan Kerimäen vesisahat. Jalaskosken saha siirrettiin Matkonkoskelle, joten enimmillään pitäjässä toimi yhtaikaisesti kuusi vesisahaa. Myöhemmin Säimenen sahan toiminta siirrettiin Vuokalaan.

Suunnitellessaan Jalaskosken sahan perustamista Falck aikoi käyttää myös Vaaran kylän metsiä tukinhankinta-alueenaan. Nimismies havaitsi kuitenkin tukkien uittamisen ja Puruveden poikki ja kuljettamisen maanteitse Jalaskoskelle vaivalloiseksi. Niinpä hän pani samaan aikaan Jalaskosken rakentamisen aikaan Susikosken sahan perustamisen.  Se sai privilegionsa syyskuussa 1779, mutta aloitti toimintansa jo ennen kuin lupa saapui kirjeitse perille. Susikoskesta tuli pienimpiä Savon sahoista. Sen vuotuinen sahauskiintiö oli vain 1147 tukkia. Susikoskea maat ympäröivät maat kuuluivat Tuunaansaaren Tuunasten ja Kososten sekä heidän yhtiömiestensä omistukseen. Falck lupautui Ruotsin puolen käräjillä maksamaan sahasta ja sen lastauspaikasta vuokraa Venäjän puolella asuville Tuunasille ja Kososille yhteensä 17 ruplaa vuodessa. Nimismiehen piti maksaa myös kolme äyriä kantorahaa jokaisesta sahalle kaadetusta rungosta. Lisäksi Falckin piti huolehtia siitä, etteivät sahaväen hevoset ja karja pääse sotkemaan talonpoikien kaskipeltoja ja heinäniittyjä. Rinta-aidan tekoon nimismies sai ottaa tykötarpeet Tuunasten ja Kososten metsistä. 

Falck lupasi nöyrästi täyttää sopimuksen. Muutamaa vuotta myöhemmin viisi maanomistajaa lähetti edustajansa käräjille peräämään sahanomistajalta maksamattomia vuokria. Nyt Falck esitti kihlakunnanoikeuden katselmuspöytäkirjan vuodelta 1770 ja väitti sen perusteella sahan maiden kuuluvankin Vaaraan kylän omistuksiin. Edelleen hän selitti maksavansa sahasta vuotuista veroa Ruotsin kruunulle, joten ei hänen tarvinnut maksaa paikasta muuta vuokraa. Oikeus siirsi asian maaherralle, koska kyseessä oli valtakunnan rajan ylittävä maariita. Turhaan saivat Venäjän puolen isännät vartoilla vuokrarahojaan.

Kustaan sota vaikeuttaa sahatoimia

Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Sota päättyi elokuussa 1790 Väärälän rauhaan aluemuutoksitta. Sota lopetti Savon sahojen toiminnan, sillä sahatavaraa ei voitu tietenkään viedä Viipuriin. Falckin sahat kärsivät eniten sodasta. Sodan aluksi ruotsalaiset miehittivät hetkeksi Punkaharjun ja piirittivät menestyksettä Olavinlinnaa. Pian venäläiset miehittivät uudelleen oman puolensa pitäjästä. Ruotsin puolen tärkein tukikohta oli Yläkuonassa. Isaac Falck järjesteli osaltaan joukkojen huoltoa sotilasjohdon apuna. Talvella 1788-89 Kerimäellä eletiin rauhaomaisen rinnakkaiselon kautta. Sekä syyskäräjät 1788 että talvikäräjät 1789 kyettiin järjestämään normaalisti Yläkuonassa. Tiedot Venäjän puolelta Ruotsin puolelle kulkeutuivat ilmeisen helposti. Falck lähettikin huhtikuussa 1789 Savon ja Karjalan sotatoimia johtaneelle maaherra Carpelanille tarkan ilmoituksen venäläisten joukkojen sijoituksesta Kerimäellä. Hänen mukaansa pitäjän venäläiseen osaan oli sijoitettu 646 sotilasta. Falckin tietojen perusteella Carpelan laati suunnitelman yllätyshyökkäyksestä venäläisjoukkojen kimppuun. Hanke raukesi, kun joukkoja tarvittiin muualla.

Syyskäräjiä 1789 ei pidetty Kerimäellä, mutta helmikuussa 1790 kokoonnuttiin talvikäräjille Alakuonaan. Tämän jälkeen Kerimäellä käytiin yksi huomattavampi kahakka, oikeastaan ainoa merkittävämpi taistelu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1790 kasakat mursivat ruotsalaisen etuvartion Yläkuonassa ja etenivät ryöstellen Kumpurantaan saakka. Siellä tuhottiin sodan aikana armeijan huoltoa varten rakennettu viljamakasiini ja kaksi Falckin lautojen kuljettamiseen käyttämää proomua. Proomut olivat Falckin mukaan vain muutaman vuoden ikäisiä ja lähes uudenveroisia. Niiden pituus oli 22,5 metriä. Edelleen venäläiset takavarikoivat sodan alussa 700 tolttia Falckille kuuluneita lautoja Puumalansalmessa (toltti = 12 kappaletta lautoja). Venäläisjoukot poikkesivat myös Jalaskosken sahalle ja polttivat sen. Samalla paloi 400 tolttia valmiita lautoja.

Venäläiset kävivät rikkomassa myös Susikosken sahan ja sahapadon. Falck oli siirtynyt 1780-luvulla asumaan Yläkuonasta Susikosken sahalle. Asuinrakennuksesta ryövättiin 24 paria saranoita ja rikottiin 6 pari-ikkunaa. Muiden pienempien vahinkojen lisäksi vihollinen oli vienyt häneltä kynittyjä ja osittain kynimättömiä linnun- ja hanhensulkia melkoisen määrän.

Falck oli aloittanut sahatoimensa luultavasti melko pienin pääomin. Hänellä oli talousvaikeuksia jo ennen Kustaan sodan koettelemuksia. Liperin kanttori Mårten Fabritius tuli Falckin yhtiökumppaniksi 1780-luvulla: hän hankki puolet sahasta. Falckin osuus sahasta pantattiin 1793 viipurilaiskauppias Hans Hindrich Dannebergille. Falck ei kyennyt maksamaan velkaansa, joten hänen puolikkaansa sahasta siirtyi Dannebergille. Jalaskosken sahan ongelma oli sen sijainti. Matkaa lautojen lastauspaikalle Kumpurantaan kertyi noin seitsemän kilometriä kehnoa tieuraa pitkin. Myös tukkien toimittaminen sahalle oli hankalaa. Mittavista patorakennelmista huolimatta vesi riitti sahaamiseen vain keväisin ja syksyisin. Uudet omistajat - joista tärkein oli viipurilainen Hackmanin kauppahuone - siirsivät sahan Matkonkoskeen. Siellä toiminta alkoi viimeistään vuonna 1800.

Falck joutui luopumaan myös Susikoskesta sahasta. Sekin siirtyi viipurilaiskauppiaalle: sahakonsuliksi mainittu Anthon Ferdinand Hedeni omisti sahan 1794.

Falck joutuu ahtaalle

Venäläisjoukkojen Falckin sahoihin ja kotiin tekemät iskut näyttävät tilaustyöltä. Kerimäen venäjänpuoleiset talonpojat ja virkamiehet lienevät pyytäneet näitä iskuja. Muuallekin toki iskettiin, ja kasakoiden mukana näkyy olleen ainakin joissain tapauksissa Venäjän puolen talonpoikia. Ryösteleviä venäläispartioiden varalta maaherra Carpelan varusti talvella 1789 kaikkiaan 50 Kuokkalan ja Simanalan miestä kivääreillä ja ammuksilla. Kovasti kohdeltiin myös maariidoissa perin aktiivista Jouhenniemen Paavo Herttuaista, jonka talo joutui ryöstetyksi sekä 1789 että seuraavana vuonna. Herttuainen kärsi yli 738 riikintaalarin vahingot, talo ryöstettiin ilmeisesti putipuhtaaksi. Yleensä vahingot jäivät alle 100 taalarin. Vahinkoa kärsineitä ruokakuntia oli Ruotsin puolella 106: Yläkuonassa 46, Jouhenniemessä 26, Alakuonassa 17 ja Toroppalassa 10. Lisäksi Simanalassa 5 ja Haverilanjoella sekä Pihlajaniemessä yksi talous. Vahingot keskittyivät irtaimeen omaisuuteen, selvästi joukkoja oli kielletty polttamasta asumuksia. Poikkeuksen muodostivat Falckin sahat ja Kumpurannan makasiini. Ehkä Venäjän puolella ajateltiin, että talojen polttaminen johtaisi vastaiskuihin Ruotsin puolelta.

Paavo Herttuaisen sotavahinkoja vuodelta 1789, alkua pitkästä luettelosta. Kasakat veivät mm. 11 sikaa, 7 leiviskää voita, tynnyrin suolakalaa ja Loviisasta haetun suolatynnyrin. Tarkemmin tuomiokirjassa.

Falckin suhteita Venäjän puolen talonpoikiin kiristi edelleen se, että Kustaan sodan aikana nimismies leikkautti venäläistalonpoikien viljat ja käytti ne sotajoukkojen muonitukseen. Tämä tapahtui maaherra Carpelanin määräyksestä. Falck pyysi tästä todistusta käräjiltä heti sodan jälkeen ja uudelleen  vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Asiaa mutkisti se, että osa viljoista taisi lipsahtaa mustaan pörssiin: Falck syytti väärinkäytöksistä ainakin nimismies Olsoniusta.

Kustaan sota oli katkaissut Ruotsin puolella asuvien mahdollisuudet käydä kirkossa. Kirkkomatkat olivat estyneet aiemminkin, kun Kustaa III asetti 1772 itärajalle - osittain poliittisista syistä - ruttosaarron. Kustaan sodan jälkeen Ruotsin puolella asuvat pelkäsivät kirkkoon matkaamista mm. sen takia, että venäläiset kasakat kiusasivat monin tavoin kirkkokansaa. Vuosina 1792 - 93 viriteltiinkin pitäjän Ruotsin puolella hanketta oman seurakunnan perustamisesta. Ajankohta oli sopiva kirkkoherra Herkepaeuksen kuoltua. Aikanaan 1765 oli sovittu, että palaneen kirkon tilalle rakennettaisiin  yhteisvoimin uusi temppeli. Jos Ruotsin puoli joskus eroaisi seurakunnasta, auttaisi Venäjän puoli pitäjää kirkon rakentamisessa Ruotsin puolelle. Asiasta pidettyjen kokousten yhteydessä Falck lupautui toimittamaan sahoiltaan 100 tolttia eli 1200 lautaa, jos Venäjän puoli ei pitäisi kiinni lupauksestaan. Asiaa puitiin Tukholmaa myöten. Lupaa omalle seurakunnan tai kappelin perustamiselle ei hellinnyt. Päätös lienee kariutunut pääkaupungissa osaltaan sen vuoksi, ettei rajakiistassa päästy ratkaisuun. Pelättiin, että riitamaa lipuisi Venäjän alaisuuteen, jos seurakunta jaettaisiin kahtia. Lisäksi on huomattava, että kyse ei ollut pelkästään Kerimäestä: rajalla oli muitakin samalla tavalla jaettuja seurakuntia. Myös rajanylisiä maariitoja oli muuallakin, Kerimäellä ne vain sattuivat kärjistymään pahiten.

Falck oli siis menettänyt sahansa, mutta virkamiesura jatkui. Hänestä oli tullut kruununvouti ja hän oli saanut lääninasessorin arvon. Susikosken sahan menetettyään hän asettui asumaan Kumpurantaan. Venäjänpuolisten katkeruus Falckia kohtaan huipentui ryöstöretkiksi Kumpurantaan. Joulukuun alussa 1801 joukko talonpoikia, torppareita ja loisia kävi noutamassa Falckin Mäkimajanselän kaskesta 900 ruislyhdettä. Pari viikkoa myöhemmin joukko uskaltautui Falckin pihaan tämän ollessa syyskäräjillä. Saaliiksi kertyi puimatonta kauraa, 2500 ruislyhdettä ja 4 kuormaa heinää. Mennessään varkaat uhosivat palaavansa, tappavansa Falckin perheineen ja polttavansa talon. Uhkausta tultiin täyttämään eräänä tammikuun puolivälin yönä 80 vihaisen miehen voimin. Mellastavaa joukkiota kohti ammuttiin talosta. Kahakan seurauksena yksi rajan takaa tullut talonpoika sai surmansa ja toinen haavoittui vakavasti. Kruununvouti Falck sai hyvin perustein syytteen taposta, mutta tutkinta kesti vuosia. Falck katsoi ilmeisesti parhaaksi vaihtaa maisemaa. Hän siirtyi asumaan Ilomantsiin, muuttokirjojen mukaan hän lähti vaimonsa ja yhden lapsen kanssa uusille asuinsijoille 9.6.1804. Siellä hän kuoli 23.5.1805 päästyään 67 vuoden ikään.

Falckin toimintaa Kerimäellä selvitettäessä on huomattava pitäjän merkillinen tilanne kolmeen osaan jaettuna. Falck muiden ruotsalaisten virkamiesten tapaan asettui puolustamaan oman maansa talonpoikien oikeuksia kaukonautintariidoissa. Vastaavasti Venäjän puolella viranomaiset puolustivat omien alaistensa etuja. Falck käytti sahojensa toiminnan yhteydessä tätä syntynyttä tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi: hän syrjäytti rajantakaisten talonpoikien nautintaoikeudet. Toimillaan hän osaltaan kärjisti rajaseudun väkivaltaisuuksia ja nyrkkivaltaa. Kustaan sodan jälkeen tilanne Kerimäen suunnalla muuttui Ruotsin kannalta vaikeammaksi. Kustaan sota oli osoittanut venäläisille taas Olavinlinnan tärkeyden: vesiyhteydet sinne turvattiin ns. Suvorovin sotakanavat rakentamalla. Kerimäen ruotsinpuoleinen kirkkokansa joutui useampaan otteeseen hankkimaan ns. rajapassit päästäkseen kirkkoon tai asioimaan pappilaan. Lisäksi talonpojat valittivat joutuneensa kasakoiden kiusaamaksi kirkkomatkoillaan. Falckia tultiin uhkailemaan 1801 rajan yli suurella joukolla. Säämingissä tapahtui 1805 välikohtaus, jossa Ruotsin armeijan korpraali Anders Örn sai kuolettavat haavat. Näytti siltä, ettei Ruotsin hatara hallinto Kerimäen suunnalla kyennyt enää turvaamaan alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Falckin kohdalla tämä johti siirtymiseen Kerimäeltä Ilomantsiin.

Poika Anders Henrik Falck nousi merkkimieheksi

Isaac Falck avioitui Helena Olsoniuksen kanssa. Olsonius kuului samaan sukuun nimismieheksi 1777 tulleen Johan Olsoniuksen kanssa. Helenan äiti oli tässäkin jutussa mainitun Pien-Savon kihlakunnanvouti Hindrich Martinin sisar. Avioliitosta syntyi kuusi lasta: Anders Henrik 1772, Christina 1773, Isaac 1781, Catharina Constantina 1783, Jacob 1789 ja Edwardt 1796. Mainittakoon, ettei Jacob löydy Kerimäen kastettujen luettelosta, koska hän sattui syntymään Kustaan sodan aikana. Riuskana miehenä Falck ennätti tehdä myös aviottoman lapsen 1776 Yläkuonan Elin Honkasen kanssa. Tämäkin lapsi sai nimen Anders Henrik. 

Esikoinen Anders Henrik ohjattiin opintielle. Hän aloitti opinnot Turun Akatemiassa 1785 ja tuomarintutkinnon suoritettuaan antautui virkauralle Turun hovioikeuteen 1795. Hän eteni riuskasti virkakoneistossa ja pääsi senaatin oikeusosaston jäseneksi 1816. Virkaura huipentui 1828 - 1833 senaatin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Tätä korkeampaan asemaan ei virkamies Suomessa voinut päätyäkään. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin suosikkina Anders Henrik Falck sai salaneuvoksen arvonimen 1828 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin Suomen Ritarihuoneen jäseneksi. Uuden aatelissuvun numeroksi tuli 192. 

Falck oli senaatin virkojensa ohella Turun ja Porin laamannikunnan laamanni vuodesta 1822 lähtien. Tämän viran hän piti vuoteen 1843, jolloin sai poikansa hoitamaan samaa tehtävää. A. H. Falck eli viimeiset vuotensa Eurassa Kauttuan kartanossa, jonka hänen vaimonsa oli perinyt. Kartanon yhteydessä toimi Kauttuan rautaruukki. Lisäksi Falck omisti 1830 ostamansa Leineperin ruukin Kullaalla. Falck kuoli Eurassa 30.11.1851.

Salaneuvos Anders Henrik Falck. Kuva teoksesta Vanhan Kerimäen historia I:1. Alkuperäinen J.E. Lindhin öljymaalaus, Museoviraston historian kuva-arkisto.

Falck tunnettiin myös suomen kielen suosijana. Hän oli kirjeenvaihtokumppaneitaan oli mm. C.A. Gottlund, joka oli savolaisen kielen ja puheenparren innokas kannattaja. Yhden kirjeistään Falck kirjoitti runomittaan:

Osa Falckin kirjettä Gottlundille 16.9.1832. J.R. Danielsson-Kalmarin artikkelista Aika-lehdessä.

Myös Jaakko Falck muisti runoja

Isaac Falckin pojista myös 1789 syntynyt Jaakko antautui virkamiesuralle. Hän muutti isänsä mukana Ilomantsiin ja eteni aikanaan kruununvoudiksi ja lääninviskaaliksi. Elias Lönnrot kirjasi Jaakko Falckin runoja Ilomantsissa ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828. Tässä alku yhdestä Falckilta saadusta runosta:

Kesät kenkitin hevoista,

Talvet talli konkaria.

Valjastin tulisen ruunan

Tulisella tanterella.

5 Vesi tippu vempelestä,

Rasva rahkeen nenästä.

Emoseni, vaimo vanha,

Kunpa paitani pesisit

Mustan käärmehen verellä,

Loput runosta löydät täältä.

Falckilta saaduissa runoissa on pontevaa seksuaaliperäisen sanaston käyttöä. Kas näin:

Kuin säs koinajan näkisit:

mitä sen syän sytööpi,

selkä suonet souteloopi,

pää teköö kanan pesiä,

5 jalat villoja vanutti,

perse survo pippuria.

Paha on jäällä painastella,

iljenellä koinastella:

vittu sinkuu sinne tänne,

10 kyrpä joutuu jonne kunne,

Lopun jopa lievähkösti pornahtavia piirteitä saavasta runosta voi arvoisa lukija halutessaan  lukea tästä. Samaa kaliberia edustaa toinen runo. Ymmärrettävästi Jaakko Falckin runot eivät päässeet sulostuttamaan Kalevalaa.

Lähteistä

Useimmat tiedot Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1 ja siinä mainitut lähteet. Joitakin lähteitä olen merkinnyt linkkeinä tekstiin. Anu Koskivirta: Riitamaa ja ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa (Genos 2/2015) on tiukan tieteellinen katsaus rajan Kerimäellä muodostamaan ongelmavyyhteen. Jenni Merovuon pro gradu -tutkielma Riitinkiläiset, sikaverolaiset keskittyy riitamaan asukkaiden asemaan. Alkuperäislähteiden osalta on valitettavia puutteita. Ruotsin puolen läänintilit puuttuvat vuosilta 1776 - 1793. Vielä suurempi haitta on Venäjän puolen käräjien pöytäkirjojen puuttuminen. Yksittäisistä käräjäpäätöksistä löytyy tietoja muista lähteistä. Ruotsin käräjäaineisto on säilynyt. Tietysti olisi tutkimuksen kannalta erinomaista, jos kummankin puolen aineisto olisi säilynyt; se tarjoaisi loistavat mahdollisuudet vertailla lainkäyttöä rajan jakaman pitäjän eri osissa.

Olen käyttänyt sitä lähdeainesta, jonka keräsin pitäjänhistoriaa varten. Isaac Falckista löytyisi lisätietoa käymällä laajemmin läpi arkistoaineistoja.