Kyrön kuulu Käräjäkuusi

Kyröskoski pääsi Kalevalaan, kolmanteen runoon. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, esitteli tietojaan Väinämöiselle:

”Kolme on koskoa kovoa, kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:

Hämehess´ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;

ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Kyröskoski on kai aika yksimielisesti hyväksytty Hämeen Hälläpyöräksi. Kyrön Käräjäkuusta ei Kalevalassa mainita, mutta kansanrunokatkelmissa siihen viitataan kaukana Karjalassa saakka. Tosin seuraavassa Kiihtelysvaarassa 1895 muistiinmerkityssä runossa puhutaan hongasta:

”Kuulin kummat, näin immeet

Hämmeessä käyvessäni

Kyrön suaren honka kuatu..”

Toinenkin, Suojärvellä 1845 kirjattu kansanruno, näyttää viittaavan tänne:

”Annas tuosta riistan juosta,

Rahan karvan katkoella

Poikki Pohjolan joesta

Kanasaarten kainaloitse”

Juuri Kanaensaaren kainaloitse kuljettiin poikki Kyrösjoen (eli Pappilanjoen) Hämeenkyrön ja Pohjanmaan välistä ikivanhaa tietä. Se olikin ainoa maakuntia yhdistävä maantie aina 1600-luvulle saakka. Asiakirjojen perusteella tiedämme, että Käräjäkuusi on sijainnut Kanaensaaressa. Tosin nimitystä Käräjäkuusi ei asiakirjoissa käytetty. Oheisessa J. Hornborgin kartassa vuodelta 1768 puhuttiin vain” kuusesta, joka paikalla on muinoin seissyt” (hwarest fordom en gran stådt). Heikki Yrjönpoika Käkelä ja Heikki Yrjönpoika Heiska osoittivat kuusen paikan, sillä siitä oli vielä kanto jäljellä (hwaraf stubben ännu ses kunde).

Kartta on kopioitu Pentti Jokisen teoksesta Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982 (s. 12 -13.)

Tuokkolan isojakokartassa 1769 näkyy rajamerkki Kanaensaaren päässä. Kirkko on vanhalla paikallaan.

Kanaensaari oli selvästi vielä saari vuoden 1797 isojakokartassa. Kirkko on tässä jo nykyisellä paikallaan. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10448125

Suuri kuusi asiakirjoissa

Hornborgin kartta liittyi seurakunnan ja Tuokkolan rusthollin sitkeään maariitaan. Laamanninoikeuden määräyksestä syyskäräjillä 1768 kuultiin todistajia asian taustojen selvittämiseksi. Kantajana jutussa oli kirkkoherra Arvid Taulerus ja vastaajana Tuokkolan rusthollia hallinnut hovioikeuden auskultantti Gustav Sahlberg. Osapuolten todistajiksi haastamista henkilöistä osa ilmoittautui jääveiksi. Lopuksi oikeus kuuli seitsemää todistajaa, jotka varsin yksimielisesti selittivät, että Tuokkolan pellot ovat ulottuneet heidän muistinsa ajan aivan kirkkopihan aitaan saakka. Kiista koski lähinnä karttaan kirjaimilla e ja C merkittyjä maakappaleita Kirjaimen e osoittamalle alueelle olisi pitänyt rakentaa kellotapuli, mutta vähitellen alue oli muuttunut Tuokkolan pelloksi. C-kirjaimella merkitty Tuokkolan pelto sijoittui kirkon ja Kirkkojärven väliin. Se oli nykymitoissa noin 50 metriä pitkä, leveys toisella sivulla 23 metriä ja kapeammalla puolen 15 metriä. Alueen nurkassa oli kirjaimella d merkittynä entisen pitäjäntuvan tontti, jonka Tuokkolan aiemmat omistajat olivat ottaneet viljelykseen.

Pitäjäntupa oli siis aikanaan ollut omalla tontillaan, ei kirkkopihassa. Tämän vahvisti todistajista mm. vanha talonpoika Matti Antinpoika Raipalasta. Vastaaja Sahlberg yritti jäävätä 85-vuotiaan Matin tämän iän vuoksi, mutta oikeus piti todistajaa selväjärkisenä. Matti kertoi palvelleensa Tuokkolassa renkinä 15 vuotta ennen isovihaa. Tuolloin isäntänä oli jo 1720 edesmennyt nimismies Karl Hacks. Matti Antinpoika ei kysyttäessä muistanut Kanaensaaressa kasvaneen suurta kuusta. Hänen aikanaan siellä oli kasvanut pientä kuusikkoa. – Matti Antinpojasta siirtyi rengin tehtävistä Raipalan isännäksi 1722 -41. Sen jälkeen hän ikänsä vuoksi jätti isännän tehtävät vävylleen Heikki Sipinpojalle.

Yrjö Jaakonpoika Papunen oli 15 vuotta Matti Antinpoikaa nuorempi. Hän oli palvellut renkinä Tuokkolassa kahdeksan vuotta ja todisti talon peltojen ulottuneen kirkkomaahan saakka, vain vähän yli kyynärän (60 cm) väli erotti pellon kirkkomaan aidasta. Matti Antinpojalla ei ollut muistikuvaa pitäjäntuvasta eikä Kanaensaaren suuresta kuusesta.

Todistajista 45-vuotias itsellinen Yrjö Juhonpoika oli palvellut Tuokkolan edellistä isäntää Erik Litanderia. Yrjökin kertoi Tuokkolan peltojen ulottuneen kirkkopihan rajaan saakka. Lisäksi hänen äitipuolensa, 88-vuotiaana kuollut Marketta Yrjöntytär, oli kertonut näin olleen aiemminkin. Marketta oli myös kertonut kuulleensa pitäjäntuvasta ja Käräjäsaaren isosta kuusesta.

Muiden todistajien lausunnoista ei enempää selvinnyt. Käräjillä kyselty pitäjäntupa oli rakennettu noin 1630, ja sitä oli korjattu ainakin 1659 ja 1675 kirkonkassan varoilla. Yrjö Koskisen mukaa pitäjäntupa oli purettu jo ennen vuotta 1700.

Tässä pöytäkirjaa Matti Antinpojan todistuksesta. Matti kertoo, ettei hän tiedä Kanaensaaren suuresta kuusesta. (Widare frågades witnet om han den tiden sedt någon stor gren på Kanansari holme etc). Lähde http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400530

Oliko suuri kuusi Käräjäkuusi?

Kyrö oli järjestäytynyt muinaispitäjäksi ehkä jo 1100-luvulla, viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kyröläisille kristinusko oli jo tuttua, kun katolinen kirkko perusti tänne seurakunnan joskus 1260 – 1270 – luvuilla. Kirkko ja pappila rakennettiin entisen hiiden ja polttokalmiston tienoille, sillä vanhoja palvontapaikkoja ei voitu jättää kilpailemaan uuden uskonnon kanssa. Riitoja ja rikoksia käsiteltiin edelleen pitäjänkäräjillä, joista Hämeenkyrössäkin on merkkejä. Käräjäkuusi voisi olla muisto muinaisista kansanomaisista käräjistä, vaikka 1700-luvulla se tunnettiinkin lähinnä suurena kuusena, rajamerkkinä. Varhaisella keskiajalla pitäjänkäräjiä istuttiin usein kirkkojen läheisyydessä joko taivasalla tai niitä varten rakennetuissa pitäjäntuvissa. Kihlakunnanoikeudet muodostettiin 1400-luvun alussa, ja ne syrjäyttivät pitäjänkäräjät. Vanhan pitäjänkäräjäperinteen jatkamisesta tai ainakin isäntien epävirallisista neuvonpidoista on säilynyt tietoja. Rovastintarkastuksessa 1560 päätettiin, että ”ne käräjät, joita heillä (kyröläisillä) on tapana pitää kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, kielletään kolmen markan sakon uhalla mieheen”. Syytä kieltoon olikin, sillä yhteisistä asioista piti tuolloin jo päättää kihlakunnan käräjillä Laitilan nimismiestalossa, eikä talonpoikien omissa kokouksissa. Lähipitäjistä Vesilahdelta ja Pirkkalasta on tietoa 1500-luvun pitäjäntuvista, joten on mahdollista, että Kyrössäkin on sellainen ollut jo ennen noin 1630 rakennettua.

Kanaensaari liittyy myös tarinoita Hämeenkyrön kirkon paikan valinnasta. Yhden kertomuksen mukaan Untilan kylästä työnnettiin vesille tukki, joka Kyröskosken läpi ajauduttuaan pysähtyi Kanaensaaren rantaan. Siihen tehtiin kirkko. Toisen tarinan mukaan Kyrösselän pohjoispäästä laskettiin vesille hirsi, jolle oli aseteltu kana. Tuuli sitten kuljetti hirren kanoineen kosken kautta Kanaensaarelle, joka sai näin nimensäkin. Kanaensaari ei pienuutensa ja vetisyytensä vuoksi kelvannut kirkon paikaksi, mutta nämäkin tarinat kertovat paikan erityismerkityksestä. Saari lienee ollut pakanuuden aikainen pyhä paikka. Saaren pienuuden huomioon ottaen on pakanuuden aikainen hiisi tai kalmisto sijainnut mantereen puolella. Käräjäkuusikin on ollut eräänlainen opaste tai maamerkki. Käräjiä pidettiin vielä 1400-luvulla mantereen puolella joka avotaivaan alla tai myöhemmin kenties pitäjäntuvassa. ”Suuri kuusi” on asiakirjatietojen mukaan lahonnut ja kaatunut 1600-luvulla. Se on voinut siis kasvaa jo 1400 –luvulla ja erottua muista kuusista.  Puu saattoi siis olla hyvinkin Kyrön kuulu Käräjäkuusi.

Kanaensaari nykyään

Saarena Kanaensaari voi huonosti. Se ei nimittäin ole enää saari, kuten kartasta näkyy:

https://www.google.fi/maps/@61.6318353,23.195899,18z Vielä 1811 isojakokartassa Kanaensaari oli nimensä mukaisesti saari. Vuonna 1816 perustettu koskenperkausjohtokunta otti Siuronkosken perkaamisen kohteeksi hämeenkyröläisten aloitteesta. Vuosina 1818 - 1819 syvennettiin ylintä koskea niin,  että Kirkkojärven pinta aleni melkoisesti. Pitäjänkokous päätti 1823 jatkaa kosken perkaamista tulvien ehkäisemiseksi. Työ tehtiin 1824 - 25. Lopuksi Siuronkoskeen rakennettiin hirsinen pato vedenkorkeuden säätelemiseksi. Tässä vaiheessa Kanaensaaren saarielämä lopahti.

Koskenperkauksen seurauksena Tuokkolan kylän kylän vesijättömaat jaettiin 1852 talojen kesken. Jakoa kuvaavassa kartassa Kanaensaari oli osa kiinteää maata.

Tuokkolan kylän vesijättömaiden jako 1852.

Kartassa näkyvä maakappale 27 oli selitteen mukaan kivetöntä savimaata, ympäröivä maa (26) oli hyvätuottosta niittyä. Savimaa oli entinen Kanaensaari.

Kartoissa käytetään maakappaleesta nykyään nimeä Kanainsaari, mutta käytän nimeä Kanaensaari, jota myös Hämeenkyrön historian I osassa käytetään. 1700-luvun asiakirjoissa käytettiin sekaisin muotoja Kanaensaari, Kanainsaari, Kanansaari ja Kanasaari. 

Lähteitä

Hämeenkyrön syyskäräjät 1768 (§ 120) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24400526

Hämeenkyrön historia I. Vammala 1983.

Pentti Jokinen: Hämeenkyrön kirkon 200 vuotta 1782 - 1982. Saarijärvi 1982.

Kun Salomäen Kalle Raipalan torppariksi rupesi

Oheiseen kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en ole opettanut pariin vuosikymmeneen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä olen sitten pitkän aikaa ilahduttanut opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.

Kalle Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.

Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprea tai sanskriitti.

Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Luku- ja kirjoittamistaidottomana Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle.

Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Vihtori Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä.

Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin pitkästä aikaa – ensimmäinen kerta 27 vuoteen – Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen.

Kulttuurihistoriaa kontrahdista

Torpparikontrahti kertoo paljon aikansa yhteiskunnallisista oloista. Mutta se on myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava.  Torpparisopimuksen jäljennöksessä ei ole allekirjoituspäivää. Vuonna 1860 syntynyt Kaarle Salomäki mainitaan henkikirjassa Raipalan torpparina 1885 henkikirjassa, joten sopimus on tehty 1880-luvun alkupuolella. Kallen puolisona oli Maria, ja perhe kasvoi 1890 Niilo-pojalla. Kahdeksan vuotta myöhemmin syntyi tytär Sigrid eli Siikri. Siikri pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin. Koti ei ollut enää Salomäen torppa, siitä Kalle oli luopunut joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä. Vielä 1900 henkikirjaan hänet merkittiin torppariksi, mutta viisi vuotta myöhemmin Kalle perheineen oli merkitty irtolaisiksi Raipalan tilusten yhteyteen. Perhe asettui asumaan Hirvelään.

Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra...(1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.

Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, jopa Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu.  Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:

”Äijä otti pännän käteensä ja kriipusti, silmät vähän sirrillään ja suu hiukan kureessa, vitsaili siten jotain: kuinka se ja se herrakin oli sanonut hänen puumerkistään. Ja sill’aikaa kun minä hiukan juhlallisena taivistin paperia, katseli äijä matalasta akkunasta taivaan rantoja ja puheli:

–        Kyllä nykkin on koree ilma olevinansa, mutta saa nählä kuinka käy. Sais sitä nyt tän päivän eleh viä olla poutaa, on siä Putaalla niin pirusti luakoo…”

Sillanpää allekirjoitti Elämän ja auringon kustannussopimuksen 8.9.1916. Frans Emil Sillanpää ja Sigrid Maria Salomäki vihittiin avioliittoon Tampereella 11.9.1916 parin todistajan läsnä ollessa.

Taistelu Hirvelän torpasta

Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle oli Salomäessä kiistatta torppari, mutta siirryttyään Hirvelään hänen asemansa kävi epäselväksi. Henkikirjoissa hänet nimettiin irtolaiseksi, ja Raipalassa isännyyden ottanut Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omistamia. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.

Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Vähitellen tämän jälkeen Salomäki päätti ryhtyä hakemaan Hirvelää omakseen.

Syntyi ankara oikeustaisto, jossa vävy Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:

”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”

Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.

Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1927 Kalle kuoli.

Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.

Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan kylmenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija marssitti esiin Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala.

Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.

Ehkä tämä riittää yhdestä torpparisopimuksesta.

Lähteitä

Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.

Lasse Koskela: Katkotut sormet ja enkelin suru. Keuruu 1988.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III. Keuruu 2003.

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888 – 1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2015.

Panu Rajala: Taistelu Hirvelän torpasta. Yhteiskunnallinen komedia. Hämeenkyrö 1987.

F.E. Sillanpää: Kootut teokset, osat 4 - 5. Keuruu 1988.