MITÄ, MISSÄ, MILLOIN?

    Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.

Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa

https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.htm 

Ei tullut pontikkamuseota

Sotkuisia arkistojani harvakseltaan siivotessani törmäsin yleisönosastotoimintaani koskevaan läjään. Sieltäpä löytyi asiaa pontikkamuseosta.   

Toimin vuosina 1983-85 opettajana Kiteen yläasteella. Muuttaessani Kiteelle tiesin paikkakunnan maineesta pontikan lisäksi pesäpallon. Molempiin tutustuin lisää pinnallisesti parin vuoden oleskelun aikana. Pesäpallo-otteleluita kävin katsomassa satunnaisesti. Kiteen Urheilijat tavoitteli tuohon aikaan ensimmäistä mitaliaan SM-sarjassa, mutta jäi vielä neloseksi. Pesäpalloilulla oli kuitenkin väkevä ote nuorisosta, se näkyi yläasteellakin. Pontikkaa taisin kerran maistaa, mutta sekin oli kuulemma kerrostalotuotantoa. Pontikkamuseota paikkakunnalla oli jonkin verran ideoitu, mutta rahoitus pyyhittiin pois kunnan budjetista. S.A. Tiainen kirjoitti asiasta paikallislehti Koti-Karjalan yleisönosastoon tammikuussa 1984.

Päivämäärän olen merkinnyt joskus väärin leikkeeseen. Oikea päiväys on 3.1.1984.

S.A. Tiainen sai pian vastauksen antipontikkamuseolaiselta, joka arveli edustavansa kiteeläisväestön enemmistöä.

Päivä siis 10.1.1984.

Asiaan palattiin pian Koti-Karjalan yleisön osastossa. Hetkisen ihmettelin, että kuka kiteeläinen mahtoi lukeutua Puruvesi-lehden lukijakuntaan. Sitten valkeni: "Vierestä ihmetellyt" olinkin minä itte. Siihen aikaanhan yleisönosastoon kirjoiteltiin pääasiassa nimimerkeillä.

Päivä oli 17.1984. 

Ajatus pontikkamuseosta innosti sen verran, että laittelin asiasta viestiä myös Hesarin yleisönosastoon nimimerkillä Kansanperinteen puolesta.  Yllätyksekseni lehti julkaisi jutun. Olipa toimittaja kaivanut vielä lehden arkistoista kuvan tekstiä ryydittämään. Koti-Karjala riensi sitten valistamaan kiteeläisiä valtakunnallisessa lehdessä olleesta jutusta.

Samaan aikaan Kiteellä käytiin toistakin pontikka-aiheista taistoa. Kunta pystytti sikäläisen valtatien varteen pullonmuotoiset mainostaulut, joissa kehotettiin kääntymään Kiteelle, ”Keski-Karjalan kaupuntiin” – kaupunkihan Kitee ei vielä ollut. Kristillisen liiton kunnanvaltuutetut riensivät ankaraan taistoon mainostaulujen poistamiseksi. Pii eli toimittaja Pirkko Kolbe otti tähän kantaa Hesarin suositussa viikkopakinassaan. Kitee mainittu!

Keskustelu asiasta tyrehtyi, mutta palasin teemaan vielä kerran Karjalainen-lehdessä saman vuoden elokuussa. Suosittelin toiminnallista museota, jossa kirkasta tiputeltaisiin pulloihin turisteille poisvietäväksi. Tuon ajan suomalaisen alkoholipolitiikan tuntien tämä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Myöhemmin tosin Kiteen Kirkasta tuottava tehdas perustettiin. Punkaharjulle. Aate Laukkanen keitteli siellä Kiteen Kirkasta Alkon myyntiin vuodesta 1997 lähtien. Laukkanen siirtyi aikanaan eläkkeelle ja Kiteen Kirkas poistui Alkon kokoelmista 2017.

Karjalaisen yleisönosasto elokuu 1984.

Ei syntynyt Kiteelle pontikkamuseota 1980-luvulla. Myöhemmin kyllä jonkinlaista yritystä pontikan ympärille rakennettiin, mutta sen valmiimpaa ei syntynyt. Pari vuotta sitten Kiteellä näkyy olleen Pontikkapitäjä-näyttely. Pontikantekovehkeitä lienee kymmenissä ellei sadoissa suomalaisissa pitäjänmuseoissa, mutta yhtenäinen kokonaisuus suomalaisesta talonpoikaisesta viinanvalmistuksesta puuttuu edelleen.