Hämeenkyrön 1918 sisällissodassa kaatuneina ja valkoisen terrorin uhreina menehtyneet punaiset sekä vankileireissä kuolleet.
Tämä asiakirja on blogissani osoitteessa
https://amielonen.blogspot.com/2022/03/mita-missa-milloin-hameenkyron-1918.html
Tähän kontrahtiin törmäsin joskus 1980 – 90-lukujen taitteessa erään peruskoulun historian oppikirjansarjan työkirjassa. Hämmästyksekseni huomasin, että työkirjaan oli eksynyt hämeenkyröläinen torpparisopimus. En enää muista, mikä oppikirjasarja oli kyseessä, lienee ollut Otavan. Peruskoulussa en opettanut 90-luvun alun jälkeen, mutta valokopio sopimuksesta tarttui mukaan lukioon. Siellä sitten pitkän aikaa ilahdutin opiskelijoita laittamalla heidät tutkimaan kontrahtia, jossa Vihtori Raipala ottaa Kaarle eli Kalle Hiskianpoika Salomäen Frigårdin (nykyisen Lintolan) rustholliin kuuluvan Salomäen torppaan torppariksi.
Hairahduin joskus sanomaan opiskelijoille, että kyseessä on valokopio alkuperäisestä sopimuksesta. Sitähän se ei ole. Sopimus on kopioitu käsin helmikuussa 1891 Kyröskoskella Kalle Salomäen sopimuskappaleesta. Tuolloin paikallisen paperitehtaan paperimestari Herman Adolf Printz piti Uuden Suomettaren maalaistyöväestön oloja käsittelevän artikkelisarjan innoittamana yleisen torpparikokouksen. Torpparien ja mäkitupalaisten oloja käsitelevään kokoukseen tulvi väkeä lähemmäs tuhat henkeä. Kokouksessa kopioitiin 78 torpparinsopimusta, joita säilytetään nykyään Kansallisarkistossa Aksel Warenin kokoelmassa. Waren teki ensimmäisen selvityksen torpparikysymyksestä teoksessaan Torpparioloista Suomessa (1898). Helsingissä pistäytyessäni kävin Kansallisarkistossa ja kuvasin sopimuksen.
Toisenkin hairahduksen joudun tunnustamaan. Sorruin kertomaan opiskelijoille, että tämän Salomäen Kallen tytär meni aikanaan naimisiin erään kirjailijanuraansa aloittelevan F.E. Sillanpään kanssa. No, eihän se niin ollutkaan. Sekoitin kaksi Kallea, Hiskianpojan ja Epraminpojan. Siis hairahduksia korjaamaan.
Efraim Kaarlenpojan isä Juho Matinpoika oli Herttualan Sormusen talon isäntä, mutta 1833 syntynyt Efraim sai nuorempana poikana lähteä talosta. Hän kierteli renkinä Kirmossa, Frigårdissa ja Tokoisten Leppäsessä. Torppariksi hän siirtyi avioiduttuaan Johanna Frederica Emanuelintyttärn kanssa. Aluksi perhe asettui 1860-luvulla Fredlandin Hirviluoman torppaan. Sieltä Efraim siirtyi Salomäen torppaan 1870. Vaimo Johanna kuoli 1878. Tämän jälkeen hän luopui ilmeisesti 1883 torpparin asemasta ja siirtyi uuden vaimonsa kanssa Kylmäojan torpan kirjoihin itselliseksi 1886. Vanhin lapsista, 1860 syntynyt poika Kaarle, avioitui Maria Kristiina Haapalan kanssa 1886 ja asettui saman tien Raipalan Haapalan torppariksi.
Vuonna 1858 syntynyt Kaarle Hiskianpoika Salomäki oli torpparisukua. Hänen isänsä Hiskias Mikonpoika oli syntyjään Laviasta. Hiskias avioitui Frigårdin Kujanpään torppari Taavetti Matinpojan tyttären Marian kanssa ja tämän isän kuoltua Hiskias jatkoi torpparina. Kujanpää eli Piipari oli vakiintunut torppa, se mainitaan asiakirjoissa vuodesta 1744 lähtien. Kallesta tuli torppari isänsä tilalle kai viimeistään 1879, kun hän avioitui Viljakkalasta tulleen, kurulaissyntyisen Tilda Aabrahamintyttären kanssa. Rippikirjaan on merkitty, että isä Mikko oli heikkonäköinen useita vuosia ja täysin sokea vuodesta 1879. Kaarle Hiskianpoika siirtyi Piiparin torpasta Salomäen torppaan 1883. Hänen tilaltaan väistyi edellä mainittu Efraim Kaarlenpoika.
Torpparisopimuksessa ei näy päivämäärää, mutta se lienee laadittu 1883. Kalle Hiskianpoika Salomäki maksoi vuokran pääasiassa päivätöinä: kaksi hevospäivää ja yksi jalkapäivä viikossa torpparin omilla ruuilla. Lisäksi kesäisin piti tehdä 35 apupäivää talon ruuissa isännän määrääminä päivinä. Kuten useissa muissakin torpparisopimuksissa, oli Kallen lisäksi tehtävä yksi kaupunkimatka tai sen sijaan yhdeksän apupäivää kesäaikaan omilla ruuillaan. Taksvärkkipäiviä kertyi siis 200. Jos laskemme pyhäpäivät pois, jäi torpparille noin 100 arkipäivää torpan töiden tekemiseen. Eipä ihme, että kuuta kutsuttiin torpparin auringoksi.
Lisäksi torpparin piti toimittaa Raipalaan leiviskä kesävoita, leiviskä kehrättyä rohdinlankaa, kolme kappaa puolukkaa ja yksi tiinu. Näistä leiviskä, rohtimet ja tiinu ovat nykylukiolaisille aivan ymmärryksen ulkopuolella olevia käsitteitä. Totta puhuen kappakin on suurimmalle osalla opiskelijoista yhtä tuttua kuin heprean tai sanskritin sanasto. Siis selityksiä: leiviskä = 8,5 kiloa, rohdin = karkeaa pellavaa, tiinu = puusta valmistettu kannellinen astia elintarvikkeiden säilytystä varten.
Torpparisopimuksiin kuului yleensä myös kuvaus viljelyalasta ja keskimääräisestä sadosta. Ruista kylvettiin kolme tynnyriä ja sato oli yleensä viisinkertainen. Kaura- ja ohrasato oli yhteensä 15 tynnyriä ja perunaa saatiin 12 tynnyriä. Tynnyri tilavuusmittana oli 146,5 litraa. Torpassa sai olla enintään kolme lehmää, kaksi hevosta ja kymmenen lammasta. Tavanomaiseen tapaan kiellettiin lannan myynti. Sopimuksen laati talonisäntä V.W. Raipala (siis Viktor Wilhelm). Kirjoittamistaidottomana vuokramies Kalle piirsi sopimukseen puumerkkinsä (K). Kirjoitustaidottomia olivat myös sopimuksen todistajat, Maria Haapala ja Salomäen ”moona renki” eli muonarenki Kustaa, jotka piirustivat puumerkin nimensä alle. Muonarenki oli kirkonkirjojen mukaan 1842 syntynyt Kustaa Aatu Juhonpoika.
Sopimus ei ollut kovin yksityiskohtainen moneen muuhun kontrahtiin verrattuna. Siinä ei ollut määräyksiä torpparin oikeudesta käyttää isännän metsiä, tästä Viktor Raipala antoi varmaan suulliset ohjeet. Irtisanomisen syitä ei ole lueteltu eikä irtisanomisaikaa määrätty. Käytännössä isäntä voi siis irtisanoa sopimuksen halutessaan ja irtisanomisajassa käytettiin ajan normaalia tapaa: jos Tuomaanpäivänä ennen joulua irtisanottiin, piti torpparin maaliskuussa Mariana lähteä. Sopimuksessa ei ollut määräaikaa, se oli voimassa toistaiseksi. Sopimus oli torpparin kannalta epäilemättä raskas. Tuskin se oli kuitenkaan tavanomaista raskaampi, pikemmin ajalleen tavanomainen.
Kaarle Hiskianpojan jälkeen Salomäen torppariksi tuli Kaarle Efraiminpoika. Välillä mies on kirkonkirjoissa Kalle Epraminpoika, olihan suomalaisuusaate oli vallannut osittain jo kirkollisen väestötilastoinnin. Avioiduttuaan Sippolasta syntyisin olleen Maria Kristiina Huusarin (s. 22.1.1865) kanssa nuoripari asettui 1887 Frigårdin Haapalan torppaan, kuten aiemmin on mainittu. Ensimmäinen lapsi, 1887 syntynyt Kaarle Akseli kuoli muutaman viikon ikäisenä. Niilo Aleksanteri syntyi 1890 ja meitä erityisesti kiinnostava Sigrid Maria 8.11.1897. Sen jälkeen syntyivät Lyyli Wilhelmiina 1900, Toini Irene 1903 ja Samuli Viljami 1907. Kalle jatkoi torpparina Haapalassa koko 1890-luvun.
Salomäen torppa oli jäänyt sekä henki- että kirkonkirjojen mukaan tyhjäksi Kaarle Hiskianpoika Salomäen lähdettyä 1895. Kalle Eframinpoika Salomäki siirtyi siihen 1902 Haapalan torpasta. Nyt Kalle Salomäkeä ei enää nimitetty torpaksi. Kirkonkirjoissa se oli merkitty mäkituvaksi. Näin Kalle oli palannut nuoruutensa kotiin. Hänen isänsä oli ollut Salomäessä torppari, Kalle taas oli mäkitupalaisen asemassa oltuaan aiemmin Haapalassa torpparina. Henkikirjoissa hänet on merkitty itselliseksi. Nimityksellä nyt ei ole sinänsä väliä: Kalle asui Salomäessä, mutta siirtyi jossain vaiheessa Hirvelän torppaan. Hirvelä - eli Hirviholma tai Hirviluoma - oli vanha torppa, perustettu jo 1821. Hirvelän torpparina oli pitkään ollut jo 1827 syntynyt Wilhelm Wilhelminpoika. Torpan töissä lienee välttämätön apu ollut poika Vilhelm Verner, joka kuitenkin avioiduttuaan siirtyi Raipalan talon Seppälän torpan torppariksi. Entiseksi torppariksi tituleerattu Wilhelm Wilhelminpoika näyttää vaimoineen seuranneen poikaansa pariksi vuodeksi Seppälään, mutta sitten he asettuvat vanhuuden päiviksi uudelleen Hirvelään. Wilhelm kuoli 1908 ja hänen vaimonsa vuotta myöhemmin. Kalle Salomäki on ilmeisesti siirtynyt Salomäestä Hirvelään vuoden 1911 jälkeen, viimeistään 1914.
Kallen Eframinpojan tytär Sigrid eli Siikri syntyi 1897. Hän pääsi 1914 ”sisänäpsäksi” eli sisäköksi Laitilan sotilasvirkataloon, jota isännöi entinen teologian ylioppilas, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi noussut Eero Koskimies. Koskimies oli maineikasta sukua, hänen setänsä oli ansioistaan aateloitu fennomaani Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Yliopisto-opintonsa kesken jättäneen Eeron luokse saapasteli usein toinen maisteriunelmansa haudannut: Frans Emil Sillanpää. Sillanpää ihastui Siikriin ja alkoi saatella tätä Laitilasta tytön kotiin Hirvelään.
Sillanpää kuvaili kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra... (1930) nuoruutensa riiureissuja Hirvelän torppaan. Torppa-nimitystä Salomäen Kallen asuinsijasta käytettiin, vaikka Kallea ei enää torppariksi asiakirjoissa nimettykään. Appiukko ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä tuli nimeksi tarinalle, jossa Sillanpää selostaa vierailujaan Hirvelässä. Ensimmäinen pistäytyminen jännitti, mutta kuopasta haettu hyvä, täysin käynyt sahti vapautti pian tunnelman. Ent. ylioppilas alkoi viettää öitään Hirvelän pienessä peräkamarissa Siikrin kanssa. Siikrin työt Laitilassa päättyivät vasta iltayhdeksältä, ja matka kotiin kesti hyvinkin tunnin. Iltakymmeneltä Siikrin kotiutuessa oli Kalle jo nukkumassa. Selvisihän Kallelle asioiden laita, mutta hän ei asettunut vastustamaan nuorten seurustelua, vaan hyväksyi kirjailijanalun saunaseurakseen. Ja sahtiseurakseen. Sillanpää ei ollut enää satunnainen kosiomies, vaan vakivieras.
Asiain ”säännölliseen” menoon tuli töksäys eräänä ihanaisena elokuun aamuna klo 5. Sigrid oli nimittäin tullut raskaaksi, ja Sillanpää sai rutistetuksi kaksi asiaa päätökseen: hän sai vihdoin valmiiksi esikoisromaaninsa käsikirjoituksen ja päätti naida Siikrin. Siihen häntä oli patistamassa mm. Siikrin kummi Jalmari Raipala, iso isäntä ja yksi pitäjän johtomiehistä, joskus Siikrin biologiseksi isäksikin juoruttu. Raipala suostutteli selkeäkielisesti: ”Jos sinä sen tytön nait, niin saatte lehmän, mutta jos sinä sen tytön narraat, niin Siikri saa sen lehmän ja sinä saat selkäsi!” Kyseisenä elokuun yönä Sillanpää saapui niin myöhään Hirvelään, että isäntä oli jo unen mailla. Sulhasmies sopi ensin asiat Siikrin kanssa, ja yhdessä he päättivät jäädä väijymään äijän työhön lähtemistä. Se tapahtui viiden aikaan, ja silloin Kalle muilutettiin peräkammariin. Häntä tarvittiin välttämättä kuulutusten ottamiseen, sillä Siikri oli alaikäinen. Puumerkkiä vaadittiin:
Oliko Kalle Salomäki torppari, mäkitupalainen vai muonarenki? Tämä kysymys tuli ajankohtaiseksi, kun eduskunta sisällissodan jälkeen sääti torpparilain. Sen tarkoitus oli vahvistaa yhteiskuntarauhaa tekemällä torppareista itsenäisiä talollisia. Kalle Hiskianpoika Salomäki oli aikoinaan kiistatta Salomäessä torppari, mutta Kalle Epraminpoika Salomäen tilanne oli toinen. Hän oli Salomäessä mäkitupalainen tai itsellinen, samoin Hirvelässä. Henkikirjoissa hänet nimettiin itselliseksi, ja Jalmari Raipala piti Kallea muonamiehenä. Sillä tarkoitettiin erillisessä asunnossa elävää renkiä, joka ei omistanut asuinhuoneitaan. Hirvelän rakennukset eivät olleetkaan Kalle rakentamia, vaan Raipalan omaisuutta. Toisaalta Kalle teki taloon säännöllisesti päivätöitä, joten hänet voitiin tulkita torppariksi, vaikka mitään kirjallista sopimusta ei ollut olemassa.
Kalle Salomäki ei heti torpparilain voimaantultua ryhtynyt vaatimaan Hirvelää itselleen. Myöhemmin hän tarttui asiaan jouduttuaan riitoihin Jalmari Raipala kanssa. Kiistassa oli kai kysymys päivätöiden suorittamisesta, niistä jo yli 60-vuotiaan miehen oli hankala selvitä. Jossain tilapäisessä pahantuulen puuskassaan Jalmari Raipala irtisanoi Kallen – myöhemmin päätöksen peruen. Tuskin Kalle olisi saanut aikaiseksi "vapaussotaansa" ilman vävynsä F.E. Sillanpään voimallista yllytystä.
Syntyi ankara oikeustaisto, jossa Sillanpää johti taistelua Hirvelän itsenäistämiseksi. Hän kuvasi torpanlunastusta pitkäksi itsenäisyystaisteluksi, oikeaksi vapaussodaksi edellä mainitussa tarinassaan. Hämeenkyrön pitäjästä. Itsenäisyystaistossa apen ja tämän janoisten tukijoukkojen ”esikuntapäällikkönä” Hirvelässä toiminut Sillanpää muisteli vapaustaistelua myös yhtenä pitkänä ja suvisena päivänä ja sahtikannujen sarjana:
”Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen ”itu klanuun”, että joukon möhläys ani harvoin paisuu parkinaksi, vaan pikemmin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin – mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja saccharomyces-sieni vekkulin jalo yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih” . – Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa suonikasta äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta leuan alta kupla… klunk-kupla… klunk-kupla… ja katso: kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä…”
Taistelu oli ankara, mutta menestyksekäs. Maanvuokralautakunta totesi Kallen torppariksi. Jalmari Raipala riiteli menestyksettä Korkeimpaan Oikeuteen saakka. Tulipa Kallelle vielä ylemmissä istuimissa hieman lisää metsämaata torppaan, neljä hehtaaria oli lopullinen saalis.
Vaan ei kuulunut Jalmari Raipalan tapoihin luovuttaa. Novellissaan Enemmän ukosta ja mökistä Sillanpää kertoo, kuinka Kalle torpan saatuaan sen metsästä puita uutta asuinrakennusta varten. Jalmari Raipala haastoi hänet oikeuteen ”metsän rääpimisestä”. Kallen metsäpalsta oli kyllä jo pyykitetty, mutta hän ei ollut hoitanut lainhuudatuksia ja muita muodollisuuksia. Raipala hävisi juttunsa joutuen maksamaan vielä kulujakin Salomäelle. Mutta riesa jatkui vielä maanvuokralautakunnassa, jonka tehtävä oli sovitella torpan lunastaneen ja entisen isännän kiistoja. Juttu jäi sitten kesken, kun 1929 Kalle kuoli.
Itsenäisyystaistelun hahmot heräsivät henkiin 1987. Panu Rajala kirjoitti Sillanpään synnyinkodin pihapiiriin sijoittuneeseen Myllykolun kesäteatteriin näytelmän Taistelu Hirvelän torpasta. Jorma Mikkosen ohjaaman näytelmän lähtökohtina olivat Sillanpään novellit appiukostaan ja hänen mökistään sekä oikeusistuinten pöytäkirjat.
Sillanpään suhteet Jalmari Raipalaan viilenivät Hirvelästä käydyn taistelun seurauksena. Teokseensa Nuorena nukkunut kirjailija kynäili Jalmari Roimalan, jonka hahmo oli muodostettu yhdistelemällä kirjailijan mielikuvitusta sekä Jalmari Raipalan ja hänen isänsä Vihtorin piirteitä. Roimala ei esiinny teoksessa kovin edullisessa valossa. Vielä rajummin Sillanpää kohteli Roimalaa 1945 ilmestyneessä viimeisessä romaanissaan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Roimala kuolee viinahöyryissään sydänkohtaukseen. Tässä kirjailija näyttää käsittelevän omaa alkoholismiaan. Jalmari Raipala on niin selkeä esikuva Roimalalle, että kirjallisuudentutkijakin saattaa hairahtaa. Lasse Koskela kirjoitti teokseensa Katkotut sormet ja enkelin suru (s. 171) vahingossa Jalmari Raipasta, vaikka romaanihenkilö toki oli Jalmari Roimala. Muistettava on, että Jalmari Raipala oli vain lähtökohta ja raaka-ainetta, kun Sillanpää kehitteli taiteilijan vapaudella kirjallisiin tarkoituksiinsa sopivan hahmon.
Sillanpään suhde nuoruusvuosien tukijaansa ja vaimonsa kummiin Jalmari Raipalaan näyttää kaksijakoiselta. Toisaalta hän piti Raipalaa tyylipuhtaana ihannoimansa satakuntalaisen isännän, "talonpoikaismajesteetin" perikuvana. Sillanpää ei maata omistanut, mutta halusi kai osoittaa olevansa Raipalan kanssa tasavertainen ja pätevä katsomaan mahtimiestä silmien tasalta. Appiukko Kalle ei puolestaan ollut mikään mahtimies kaltaistensa tilattomien joukossakaan. Heikomman ja alemmassa asemassa olevan puolelle piti kirjailijan asettua, niin teksteissään kuin elämässään. Ja ehkä Sillanpäätä ajoi myös toive päästä vaimonsa kautta omistamaan palasen maata Hämeenkyrössä.
Fiktiivisenä romaanihenkilönä Jalmari Raipala esiintyy Panu Rajalan romaanisarjassa (Ratsumiehen rakkaus – Senaatin ratsumies – Kuningasajatus). Romaanihahmossa on piirteitä Jalmari Raipalasta ja Vihtori Raipalasta. Ja kenties Jalmari Roimalastakin.
Lähteitä
Kansallisarkisto: Aksel Warenin kokoelma, kansio 2.
